Kirjoitettu kommentiksi Iineksen kommenttiin päreessään "Mukavia ihmisiä".(Lisäys/tarkennus klo: 17:00)
Iines kirjoitti
RR, minulla soivat aina hälytyskellot, kun joku sanoo, ettei hän katso tai lue koskaan roskaa. Oletko nyt aivan varma, ettet lue tai katso? Eikö pornokin ole roskaa? Pidä sekin mielessäsi, että moni maailmankirjallisuuden merkkiteos on ollut aluksi roskaa. Jokuset aikamme klassikoiksi nousseet rakkausrunot ovat myös joskus olleet kevyttä kauraa, sen ajan iskelmiä, joita sinä myös varmaan et kuuntele. Entä Kalevalan säkeet? Nehän on napattu suoraan laulavan rahvaan suusta?
Olen aina edustanut sitä linjaa, että roska on mielenkiintoista. Minä tahdon pöyhiä sitä, katsoa sen rakennetta ja miettiä, mikä siinä vetää. Eihän kansa voi olla väärässä? Norsunluutornissa on tietenkin viileää ja siistiä, kun kaikki on kontrolloitua ja valmiiksi paketissa, ja klassikot nimetty, siisteissä riveissä. Onhan se hienoa keskustella niistä.
RR
Ja höpöhöpö. Minä olen ihan oikeasti paljon tunteellisempi ihminen kuin teksteistäni ehkä välittyy. Kiinnitän ihmisissä huomiota samoihin asioihin kuin sinä nyt tuota Saulia kuvatessasi.
En minä ole ajatteleva kone, joksi nimitin Terho Pursiaisen - vaikka hän onkin verrattoman fiksu, ehkä jopa viisas - siitä huolimatta, että on ajatteleva kone ;)
Olet nyt saanut hieman väärän kuvan minusta - ainakin kärjistetyn.
*
Mitä roskaan tulee, niin 90% populaarimusiikin tuotannosta ja television sarjaohjelmista on teollisesti tuotettua - ehkei nimenomaan roskaa vaan sika-nauta-jauhelihaa, jota on punaisen värin (tuoreuden ja lihan merkki) korostamiseksi höystetty punajuurihakkeluksella.
Eli ne ovat tässä mielessä roskaa minun kielenkäytössäni. Mutta tutkijalle ne eivät sitä tietenkään ole.
Mikrohistorioitsijat suorastaan iloitsevat roskasta, koska se kertoo usein paljon rehellisemmin aikakauden tapahtumista kuin viralliset asiakirjat - ja tämä käsitys on kyllä totta!
Mutta minua ei todellakaan kiinnosta, mitä 'Kotikadulla ja Salatuissa eläimissä' tapahtuu tai minkälaisia 'ongelmia' niissä vatvotaan sillä pseudopsykologisella paatoksella, jonka laskelmoivat käsikirjoittajat näyttelijöitten repliikkeihin ja juoneen sijoittavat katsojalukemia nostaakseen tai ainakin ylläpitääkseen.
Tarvitsee vain katsoa Peteliuksen ja Kallialan 'Heikki-ja Kaija'-sarjaa parodioivat - miltei satitirisoivat - sketsit niin huomaa, miten teennäistä ja tyhjää touhua (meidän kaikkien) 'tavallisten ihmisten', tavalliset ongelmat ja huolet enimmäkseen ovat - reality-tyyppiseksi sarjaksi siirrettynä.
(En puhu nyt sisarusmurhista tai vastaavista perhetragedioista!)
Mitä kiinnostavaa niistä voi löytää draamallisessa mielessä? (Okei - viihdettähän sen tarkoitus on 'vain' ollakin...mutta viihdettäkin on hyvää ja huonoa.)
Koko siirtymä reality-tv-formaattiin sinetöi tämän 'tyhmennyskehityksen' - Big Brother tietysti mukaan lukien.
Ainakaan USA:ssa ei tehdä enää taiteellisesti korkeatasoisia, fiktiivisiä tv-sarjoja. En tosin ole seurannut esim. kehuttua Sopranosiakaan, joten aika heppoisin perustein tässä siinä mielessä kritisoin.
Ihmettelen silti joskus, mitä esim. sellainen tosi oppinut ja fiksu tutkijat kuin Veijo Hietala todella ajattelee television nykytilasta.
Julkisuudessa hän on esittänyt melko positiivisiakin käsityksiä television mahdollisuuksista yleensä - myös korkeampitasoisempien sarjojen suhteen.
(Okei taas. Ovathan Vladimir Bortkon ohjaamat ja käsikirjoittamat Idiootti (Dostojevski) ja Saatana saapuu Moskovaan (Bulgakovin 'Mestari ja Margarita') loistavia poikkeuksia.)
En kuitenkaan usko, että tutkijat privaatisti kautta linjan ylistävät tv:n nykytarjontaa, mutta kuten sanoin: tutkijalle mikään ei ole roskaa eli hyödytöntä ja mitäänsanomatonta tutkimusmielessä.
Nyt täytyy muistaa, että tiede ei esitä esteettis-moraalisia arvostelmia, ja jos se niin tekee, tiukan tutkimuksen motiivit sekoittuvat pahasti tieteen ulkopuolisiin - kaupallisiin ja poliittisiin intresseihin.
Tai sitten niistä tulee puhtaasti subjektiivisia makuarvostelmia - siis tieteen kannalta ikäänkuin ennakkoluuloja jotka perustuvat aina tuohon argumentoinnin 'mustaan aukkoon' tai 'roskakoriin': - intuitioon.
*
Emme ehkä kuitenkaan voi välttyä tieteen ja makuarvostelmien 'sekaannukselta' taiteen tutkimuksessa, mutta haluan tällä sanoa, että ainakaan uusia 'teoksia' arvioivien makuarvostelmien perusta ei ole muka valideissa kriteereissä vaan selkeässä intuitiossa, joka sanoo ihmiselle, että tämä ei kiinnosta, se on tylsää ja pinnallista, ei kosketa emotionaalisesti, vaikka siinä miten kovasti yritetään olla psykologisesti syvällisiä ja kosketella arkaluontoisiakin aiheita.
Sanalla sanoen: sarja ei osoita hyvää makua vaan on lähinnä mauton. Ja mauttomina sekä banaaleina minä pidän esim. juuri Kotikatua ja Salattuja eläimiä.
Amerikkalaisia sarjoja en viitsi tässä edes enempää hakkua, etten tulisi niitä silläkään tavalla mainostaneeksi.
*
*
Melko harvoin taiteen tuotannossa todella merkittävä ja syvällinen teos on myös kaupallisesti supersuosittu.
Myönnän, että näissä mielipiteissä heijastuu jonkun verran Adornon ja Frankfurtin Kriittisen koulukunnan 'radikaali konservatismi', ja että siinä lähdetään yhä - joskaan ei ohjelmallisesti! - kulttuurin jaosta korkeampaan ja alempaan eli vakavampaan ja pinnallisempaan (viihteellisempään).
Minulle tuo jako perustuu kuitenkin oletettuun tosiasiaan siitä, että on olemassa hyvää ja huonoa taidetta, mutta huom! - ei ole olemassa hyvää tai huonoa genreä - siis taiteen lajityyppiä.
Tässä mielessä populaarikulttuurin parhaat saavutukset ovat yhtä merkittäviä kuin ns. korkeakulttuurinkin.
Hyvä-huono ei siis ole ikäänkuin 'luokkajako' vaan pitkälti yksilön omaan esteettiseen intuitioon sekä hänen traditiotietoisuuteensa perustuva valinta.
Voimme kuitenkin perustellusti todeta, että (mielestäni siis radikaalisuudessaan aika porvarillisen; Nietzschellä oli samaa taipumusta) Adornon manaama populaarikulttuuri on muuttunut 2000-luvulle tultaessa valtakultturiksi.
Ihmiset katselevat teattereissakin mieluummin kevyempää, viihteellisepää tuotantoa.
Samoin klassisen musiikin puolella suurin osa satunnaisista harrastajista ja etenkin 'ensikertalaisista' kuuntelee ja katselee mieluummin musikaaleja kuin vaikkapa Wagnerin oopperoita - olkoonkin, että Wagnerilla ja ylipäätään 'raskaammalla' klassisella musiikilla on kyllä aina uskollinen mutta suppea kuulijakuntansa.
*
Sekä populaarikulttuurilla että klassisella kulttuurilla on tietty vastavoima avantgardessa, ja jokaisella ajalla on oma avantgardensa.
Modernismilla se on ollut dadaismi, jota on erittäin hankala paitsi määritellä myös esittää ja ilmaista ilman, että tulee sanotuksi tai ilmaistuksi jotain muuta, mitä oli tarkoitus - mikäli dadaismilla ylipäätään on mitään muuta tarkoitusta kuin osoittaa absurdin kautta kulttuuristen konventioiden ja tapojen keinotekoisuus sekä aina hiukan tekopyhä habitusreviiri-luonne (Bourdieu/RR - käännän habitusreviirin tarpeeksi osoittaa oman elämänmuodon paremmuus ja muista erottuva luonne.)
Modernismilla se on ollut dadaismi, jota on erittäin hankala paitsi määritellä myös esittää ja ilmaista ilman, että tulee sanotuksi tai ilmaistuksi jotain muuta, mitä oli tarkoitus - mikäli dadaismilla ylipäätään on mitään muuta tarkoitusta kuin osoittaa absurdin kautta kulttuuristen konventioiden ja tapojen keinotekoisuus sekä aina hiukan tekopyhä habitusreviiri-luonne (Bourdieu/RR - käännän habitusreviirin tarpeeksi osoittaa oman elämänmuodon paremmuus ja muista erottuva luonne.)
Jälkimodernissa ajassamme joku Leevi Lehdon kaltainen dadaistinen kokeilija on paitsi korkea- myös populaarikulttuurin omanlaatuisensa vastavoima.
Hän vie äärimmäisyyksiin ne kulttuuriset klisheet, joiden loputtoman uusintamisen ja muokkaamisen (viittaan tässä myös Walter Benjaminin merkittäviin käsityksiin teknologian ja modernin taiteen suhteesta) ällistyttävästi kehittynyt nykyteknologia mahdollistaa.
Tuloksena on ainakin ensilukemalta absurdia sanaleikittelyä, lähes pyhäinhäväistyksenomaista performanssia: esim. rappia Eino Leinon runojen sanoilla sekä runon tekemistä googlettamalla sattumanvaraisesti sanoja peräkkäin.
Kaikki tämä on radikaalimpaa kuin populaarikulttuurin tai klassisen taiteen modernistiset kokeilut.
Onko se hyvää - sitä älkää minulta enää kysykö. Putosin tämän uuden avantgarden kelkasta jo lähes 4 vuotta sitten.
*
PS. Tarkennus. Vihaan teollista iskelmätuotantoa, koska se on 'sikanautaa' liukuhihnalta, mutta aina löytyy yksittäisiä biisejä ja joitain ylivertaisia artisteja, joita arvostan lähes kritiikittömästi (esim. Olavi Virta, Laila Kinnunen jne.)
PPS. Tietenkin porno on roskaa. Sen arvo on pelkästään 'välineellinen' ;) 'Hyvä' on sen sijaan aina jotain itseisarvoista, ei yksinomaan välineellis-viihteellistä.
Tämä ei nyt kuitenkaan tarkoita sitä, että seksi olisi 'roskaa', vaikka pidänkin sitä perkeleellisen 'kiduttavana' ja ylimaallisen nautinnollisena samanaikaisesti.
14 comments:
Olet nyt saanut hieman väärän kuvan minusta - ainakin kärjistetyn.
No, minä olen aina ajatellut, että sinua ei tarvitse kuin hiukan rapsuttaa leuan alta ja olet myytyä miestä. Niin herkkä?
Miksiköhän päreesi tekstiä ei voi kopioida omaslle työpöydälleen? Siis Word-asiakirjaksi? Koetin kymmenesti, mutta se ei tartu paperiin, kuten yleensä. Olisin halunnut tutkia sitä tässä muodossa tarkemmin, koska itsekin ajattelin syventää omaa "roskan" käsitettäni. Joskus ennenkin olen koettanut kopsata tekstisi saadakseni miettiä sitä rauhassa(leikkaa - liimaa, copy - paste, mutta ei onnaa tästä blogista).
Iines
'No, minä olen aina ajatellut, että sinua ei tarvitse kuin hiukan rapsuttaa leuan alta ja olet myytyä miestä. Niin herkkä?'
Riipuu vähän siitä, kuka rapsuttaa...
Jaa-a. Mulla oli todella vaikea äitisuhde.
Olin yli 7 vuotta ainut lapsi ennenkuin syntyi veli.
(Vähän yli 6 ensimmäistä ikävuotta oli elämäni ensimmäinen tosi onnellinen jakso.
Se toinen onnellinen jakso kesti 8 vuotta 1994-2002. Ei siitä tässä sen enempää.)
Ei niin pienestä veljestä tietenkään enää leikkitoveriksi minulle ollut, mutta erittäin hyviä ystäviä olemme aina olleet - jopa silloin, kun hän - erinomaisen hyväluontoinen kaveri - poltti totaalisti päreensä minun suhteeni ja syystä.
En yksinkertaisesti osaa suuttua häneen...sitäpaitsi on hyvä nähdä malka omassa silmässäänkin.
Mutta äitisuhde kehittyi hieman vinoon ja melkein symbioottiseksi. Siinä rakkaus ja viha menivät merkillisellä tavalla sekaisin.
Isä oli sanonut, etten ikinä pääse irti äidin helmoista.
Koin vielä aika myöhään ajoittain jopa lievää paniikkia, jos äiti oli liian kauan poissa ja minä yksin kotona.
(Opin jo lapsena elämään paljon yksikseni, mutten koskaan tottunut siihen - en vieläkään, vaikka toisaalta yksin viihdynkin.)
Ilmeisesti juuri tuon 'satuttavan' läheisyyden vuoksi riitaannuimme äidin kanssa liian herkästi.
Olen luonteeltani aika samnatyyppinen kuin äiti. Ehkei se ole mikään ihme kuvaamaani taustaa vasten, mutta kaiken lisäksi minulla on ja tulee olemaan jotakuinkin kaikki samat vaivat ja sairaudet kuin hänellä.
Samoja perintötekijöitä - geenejä siis löytyy.
Veljeni taas on enemmän isän luontoinen ja hän lienee myös perinyt isän puolelta joitain perintötekijöitä kuten korkeat kolesteroliarvot.
Minulla taas kolesteroliarvot myöhemmän iän ylipainosta huolimatta ovat aina olleet hyvät - kuten äidillä.
Luonto pelaa geeneillämme noppaa...niinkuin muuten ihan oikeasti tekeekin.
Sattumalla on geeniperimän (etenkin 'alleelien' (kts. PS.) siirtymisessä 'päärooli'.
Vähän alle 20:nä oli kova tarve 'erota' äidistä (eli halu lähteä kotoa pois: isähän oli jo kuollut), ja silti itsenäistyminen otti pirun koville.
Nämä tunnot sitten kertautuu varsinkin suhteessa naiseen, johon rakastuu.
Ei ihminen näin emotionaalisten ja varhain omaksuttujen affektireaktioitten suhteen kovin paljon uutta myöhemmässä elämässään opi/omaksu, ja jos/kun se oppii, niin hyvin hyvin hitaasti.
Toki jokin 'shokkikokemus' (onnettomuus, tapaturma tai vastaava) saattaa muuttaa elämänasennetta totaalisti ja siten myös suhtautumista läheisimpiin ihmisiin.
*
Väitän, että edellä kirjoitetusta kokenut psykologi/psykiatri pystyisi melko vaivattomasti luonnostelemaan ainakin meikäläisen luonneprofiilin peruspiirteet ;)
*
Kopioinnista puheen ollen.
Eipä siirry minullakaan teksti Wordiin.
Mulla on ollut muitakin hankaluuksia sen ja Bloggerin välisessä 'yhteistyössä'.
En ymmärrä, mistä kiikastaa, enkä näin ollen ole juurikaan hyödyntänyt Wordia bloggaamisessa enää pitkiin aikoihin.
Yritä saada blogiteksti jonnekin muualle kuin Wordiin. Vaikka mailiin ja siitä drafteihin.
Se saattaa onnistua - ainakin täällä onnistuu.
Voihan tekstejä sielläkin edes vähän tutkia, jos on tarvis?
*
PS. http://fi.wikipedia.org/wiki/Alleeli
Mieluiten yleensä kopsaan itselleni pitkän blogikirjoituksen, Wordiin, koska siitä on hyvä lukea ja laatia siitä kommentti tai vastine. Tämän sinun tekstisi keksin siirtää tähän kommenttilootaan ja kopsia siitä. Sain tekstisi talteen miettimistä varten. Siinä on joitain kohtia, joista olen eri mieltä, ja palaan ehkä asiaan omassa päreessäni tai tässä, jos tämä on edelleen ajankohtainen silloin. - Mutta siis, oletko harkinnut blogipohjan vaihtamista, sillä on kyllä aika erikoista, ettei tekstiäsi voi lainata edes siteeraamista varten. Olen pari kertaa ennenkin manannut sitä, ja jättänyt vastaamatta juttuusi kokonaan.
Ei minkäänlaisia siirto-ongelmia mihinkään tarpeelliseen. Ja kun näppää oikealla puoliskolla, menee tuulispäänä blogeriin ja Gmailiin, leveinä kumpaankin. Allokoida voi mielin määrin. Mikä koneitanne vaivaa? Konekuppaa voi olla liikkeellä.
Iines
Eli Word siis otti kommenttilootan kautta siirretyn tekstin 'haltuun'?
Hyvä että edes niin.
(Niinpä näyttää tapahtuvan täälläkin päässä.
Tosin saan kyllä tekstin Wordiin myös esikatselu-ruudun kautta, mutta sehän on mahdollista tietysti vain minulle.)
Mulla on hyvä ystävä, joka tuntee tietokoneet melko hyvin ja hän on jelppinyt minua monesti, mutta Bloggeri on hänellekin tuntemattomampi ohjelma.
*
Arvaan kyllä, että olet joissain kohtaa eri mieltä kanssani, mutta tämä teksti on taas melko lailla ääripäitten kautta työstetty kritiikki.
En siis itsekään allekirjoita aivan kaikkea kirjoittamaani vaan hyväksyn tiettyjä poikkeuksia 'säännöstä'.
Rakkaat Iines ja Rauno!
Ikuisuusaiheesta oli kyse, siis roskan lukemisesta tai katsomisesta.
Minulla on samaa vaivaa kuin Raunolla: en jaksa katsoa/lukea aivotonta viihdettä. Se ei siis kosketa ja sitten tulee huono olo niin kuin silloin kun on syönyt kakkutaikinaa ja se pitäisi syömisen sijasta paistaa. Siis tulee fyysisesti huono olo: pää on kipeä ja yököttää.
Silti, Iines, olen tismalleen samaa mieltä kuin sinä: pitäisi käsittää ja tietää MIKÄ siinä roskassa kiehtoo (jos kiehtoo, onkohan aiheesta tutkimuksia?). Tämä siis hyväilisi sosiaalipsykologi-minääni, JOS minulla olisi aikaa perehtyä johki metodiin ja tutkimalla tutkia jotain sarjaa/kirjaa tms.
Roskan olemus kai voidaan määritellä yksinkertaisestikin: se mikä saa paljon mainoksia on katsomiskelvotonta. Mutta sama ei sitten pädekään YLEn tai kirjallisuuden puolella.
Muistan itse katselleeni Arto Salmisen kirjaa "Ei-kuori", joka oli tehty halvanmyyvän näköiseksi kuin se olisi suoraan keltaisesta lehdistöstä. En ostanut kirjaa alennusmyynnista SEN ULKOMUODON VUOKSI, ja nyt kaduttaa.
Sen tuon venäläisen ohjaajan televisiosarjoja katsoisin varmaan vaikka kuinka monta, Bortko? Dostojevskin Idiootti ja nyt Mestari ja Margarita. Kesän Idiootin katsomisen jälkeen en kertakaikkiaan kestänyt yhtä ainutta amerikkalaista sarjaa, en edes dekkareita.
Yksi syy on tietenkin olematon näyttelijätyö. Kirjoissa taas sitä vastaisi huonosti kirjoitettu dialogi tai kirjan sekava rakenne.
Yksi yhteinen tekijä on: käsikirjoituksen tekijä vaikuttaa oleellisesti sisältöön. Huonollakaan ylöspanolle ei huiman hyvää tekstiä saa täysin olemattomaksi.
Yksi esimerkikki oli kukasekirjailijanytoli, joo Raymond Carver, joka kirjoitti Short Cuts ja siitä tehtiin aivan hemmetin hyvä leffa, ameriikkalainen.
Siis eiväthän amerikkalaiset ole sen lahjattomampia kuin eurooppalaiset tai japanilaiset tai afrikkalaisetkaan, mutta olosuhteet ovat muuttuneet sellaisiksi että vain myyvä kelpaa.
Täällä Suomessa ollaan siinä ja siinä. Että aliarvioidaanko meillä katsovaa/lukevaa yleisöä vai ei. Miten paljon koulutustaso esimerkiksi on tullut alas, niin että ihmisillä ei ole edellytyksiä katsoa Mestaria ja Margaritaa?
En puhu tässä älykkyydestä joka on sitten toinen juttu.
Onko mainonnalla todella niin ratkaiseva merkitys kuin näyttää olevan?
Luin erästä aluekeskusohjelmaa, jossa alueen keskukseksi ajatellun kyläpahasen (haja-asutusalueilla keskukset ovat pikemminkin imureita kuin vetureita) keskeiseksi "profiiliksi" oli benchmarkattu "ympäristöpuisto". Perehdyin aiheeseen ja sain selville, että kyseessä on jätteenkäsittely. Näin tämä ympäristönsä veturi suunnitteli toisin sanoen muuttuvansa kaatopaikaksi. Tässä tapauksessa todellista roskaa on parfymoida kaatopaikka ympäristöpuistoksi. Mielestäni roska on hyvin usein tekemisissä falskin kanssa. Älä puhu roskaa, sanomme. Tarkoitamme, että puhe on joko täysin väärin tai, mikä vielä pahempaa, nuotin vierestä. Koska tässä keskustelua käy ystävämme Iines, joka pitää erityisesti siteerauksista, viittaan Aristoteleen kuvaukseen eräästä filosofikoulusta. Aristoteles ei keksinyt mitään kunnollista vasta-argumenttia näiden väitteille vaan tyytyi luonnehtimaan ko. väkeä näin: "Heti kun suut avattiin, niin oltiin väärässä."
labels: korkeakulttuuri, populaarikulttuuri, sarjafilmit, hyvä ja huono maku:
olin pari viikkoa sitten gambridgessa ja tarkoitus oli mennä yhteen yliopiston suureen auditorioon kuuntelemaan 77-vuotiasta loogis-analyyttiseen filosofiaan kriittisesti suhtautuvaa kantagurua.
tässä kohdassa on hyvä mainita se seikka, että olin ajanut varsin pitkän ja hankalan matkan varta vasten tavatakseni tämän sympaattisen maailmanparantajan ja tonttuspesialistin, ja että olin rukkaamalla rukannut aikataulujani päästäkseni ahtamaan päähäni pysyvää valoa näiden filosofisten herättäjäjuhlien avulla.
tapojeni mukaan olin paikalla puolitoista tuntia etuajassa, joten etsin lähimmän puistonpenkin, kaivoin läppärin esiin ja pistin siihen edellisenä päivänä ostamani 10-osaisen brittidvd:n nimeltä life on mars.
rainan takakansitekstin mukaan " sam tyler is an ambitious young detective determined to keep the streets of 21st century manchester safe......but after a near fatal car accident, sam wakes up, dazed and confused, in 1973, struggling to understand what's real. has he gone back in time? is he in coma? or has he simply gone insane?......thrown head-first into this new world, sam faces some of the hardest cases he has ever known........"
kahdeksan jaksoa myöhemmin istuin yhä samalla penkillä seuraamassa keskittyneesti sam tylerin elämää kaikkine monttuineen ja korkealatauksineen.
kahdeksan yhtäjaksoista tuntia olin siis puutumatta katsonut ja kuunnellut, miten sam tyler päästi maailmaa pahasta sen kuin kerkesi, kuinka hänen kovanenäinen dci-pomonsa toteutti fists first, questions later -politiikkaansa ja millä keinoilla 70-luvun poliisitoimi hoiteli pienet ja suuret pahkasiat sihdin alle.
istuin penkillä ja ainoa kuuluva ääni oli polttoaineruiskutuksen vankka ja tykyttävä ommmmmmmmmm dietyyliamidin palaessa aivoissani.
tunsin vahvasti että sisälläni kyti valaistumisen kipinä ja että tietoisuuteni oli kohonnut toiselle, korkeammalle tasolle. olin täyteenladattu aistimellis-konkreettisilla affektiivisilla emootioilla ja satavarma siitä, että tämä life on mars -juttu oli muuntanut energiani paljon suuremmalle teholle kuin suuren auditorion filosofinen luento olisi ikinä pystynyt.
ps. sarjan molempia tuotantokausia saa suomestakin. uskokaa huviksenne ettei se ole mitään peruskuoletettua normaattistavallista metritavaraa.
se raapaisee hälyttävän läheltä sellaisten oivallusten pintaa, joiden valossa kysymys elämästä asettuu kerrassaan toiseen valoon.
*O*
[-]
huh
kafkaesque
Kuulostat trollilta. Mikä hemmetin gambridge? Ei sellaista ole olemassakaan.
Vaikuttaa myös siltä kuin olisit napannut annoksen kovia huumeita ennenkuin ryhdyit katselemaan sam tyleria.
Olen hieman huolissani sinusta 'trolli-kafkis'. Enkä niin vähänkään...
tylsä absolutisti kun olen, en ole löytänyt sijaani näistä olemassaolevista tajunnanlaajentajista - pullosta tai yrtistä.
kaksi hyvin voimakasta mielialan muuntajaa elämässäni kyllä on: rakkaus ihmisiin ja rakkaus kirjoihin.
näiden kahden avulla voi muuten jokainen meistä olla jonkinlainen uuden ajan edison ja keksiä ihmiskunnalle sen puuttuvan sisäisen hehkulampun.
cambridgen kirjoittaminen muotoon gambridge on pieni sisäpiirivitsi, joka lähti yhdestä keskustelutilaisuudesta, jossa totesimme miten yliopisto-käsite on pikkuhiljaa lakannut olemasta sen degeneroituessa korkeakouluksi; miten se on luopunut olympolaisesta rauhastaan ja antautunut yhteiskunnan ympäröitäväksi. ja että se ei enää uskalla sanoa sitä, mitä se ei saisi jättää sanomatta.
Kafkaesque
Samaa mieltä yliopistosta. Olin Gambridgessa puolitoista viikkoa sitten.
Hei hyvät Rauno, Kafkaesque,
Petri et alii,
Kiitos C-bridge;) pohdinnoistanne.
Varteenotettavaa ajattelua,
teologiaa ja filosofiaakin, on myös akatemioiden ulkopuolella - on aina ollut.
Ystävällisesti Matti
Erittäin mainio määritelmä Purssialle. Todella.
Olen kuunnellut sen puhuvan suun jauhavia juttuja muutaman kerran livenä (ja yrittänyt keskustella selkein vasta-argumentein samoissa tilaisuuksissa) - ja jätkä vääntää Nietzcheä pahempaa shittiä, itsensä syöviä paradokseja kahden lauseen sisälle. Olettaa, toista, väittää toista ja kaipaa kolmatta. Ilmiömäisen skitsofreeninen ajatuskone. Kirkon mies maailmanmiehen yliolkaisuudella.
Ikuinen fundamentalisti joka kaipaa humanistin viittaa kätkemään sävyjen puutteensa monisanaisuutensa alle.
Post a Comment