Kts. kuva - Dostojevski näyttää tässä edelleen siltä kuin hänet olisi tuomittu kuolemaan!)

*
järveläinen
Pidin aikanaan teologian ylioppilaille etiikan ryhmätöitä, joiden tekstinä oli katkelma Idiootista. Kohdassa jota luimme, Nastasja Filippovna torjuu Myskhinin kosinnan sillä perusteella, että on niin paha ihminen, että vain tuhoaisi M:n. Nimitän "Nastasjan dilemmaksi" seuraavaa: Torjuessaan kosinnan N uskoo tekevänsä hyvää. Mutta jos hän tekee hyvää, peruste kosinnan torjumiselle horjuu, koska perusteena oli se, että N voi tehdä vain pahaa. Kosinnasta kieltäytyminen muodostaa perusteen suostua kosintaan.
*
Argumenttisi ilmaisee oivallisesti Nastasjan noidankehän, mitä rakastamiseen tulee.
Ruhtinas Myskhin on oikeassa: 'Nastasja Filippovna on järjiltään ja sekaisin'.
Kuitenkaan Myskhin ei - vaikka haluaisi - kykene Nastasjan dilemmaa ratkaisemaan tai katkaisemaan tuota 'circulus vitiosus'ta, joka ajaa N:n yhä epätoivoisempiin tekoihin ja tilanteisiin.
Myskhin ei lopultakaan rakasta Nastasjaa vaan säälii tätä.
*
Kosinnasta kieltäytyminen, joka kuitenkin on samanaikaisesti myöntymisen peruste, muistuttaa kaksoissidosta, jossa ihminen - käskettiinpä häntä sitten tekemään mitä tahansa, tulee teollaan kumonneeksi käskijän intention eli toimii käskyä vastaan.
Kyse on psykologisesti usein myös kaksoisviestinnästä, jossa verbaalinen viesti ja sitä elimellisesti (tai automaattisesti) ilmaiseva kehollinen ele/impulssi/affekti ovat räikeässä ristiriidassa, koska henkilö valehtelee muille.
Mutta omalle keholleen (tunteilleen, propassioilleen?) hän ei pysty valehtelemaan.
Ihminen voi kyllä valehdella esim. sanomalla rakastavansa jotakuta, mutta tuo toinen aistii hyvin nopeasti - laulun sanoja siteeraten, että 'huulesi on nyt kylmät niin kuin jää, lämpöä en sun katseessasi nää'.
*
Miten vain - Nastasja Filippovna on järjiltään, ja mikä pahinta - vaikka hänellä on kaksi ratkaisua, kumpikaan niistä ei voi hänen noidankehäänsä katkaista.
Rogozin kyllä rakasta(isi) N:aa kuin villihevosten kesyttäjä, mutta Nastasja halveksii hänen moukkamaisuuttaan nimenomaan Myskhiniin verrattuna.
Myskhin taas säälii Nastasjaa, koska näkee tämän sieluun: N.F. on madonna, rakastajatar, kärsivä, loukattu ja itseään soimaava nainen.
Mutta juuri tämän vuoksi Nastasja ei voi suostua Myskhinille: hänen lävitseen on nähty, häntä säälitään aidosti ja vilpittömästi - mutta ei rakasteta!
Niinpä Nastasja - kuten myös Rogozin ja Myskhin - on lopulta toivottomassa tilanteessa.
Vasta kuoltuaan (tultuaan murhatuksi/tapetuksi) hän saa molempien! miesten jakamattoman ja yhteisen rakkauden - miesten, jotka jollain hyvin tiedostamattomalla tasolla ovat kiinni toisissaan ikäänkuin homoseksuaalisesti.
Jos Rogozin ja Myskhin olisivat yksi ja sama mies, Nastasjan ongelmat olisivat loppu siitä paikasta: hän suostuisi kosintaan, ennenkuin se olisi ehditty edes esittää.
Mutta tässä tapauksessa - vaatiessaan eräänlaista 'täydellisyyttä' kummaltakin - hän ajaa itsensä ja molemmat miehet tuhoon.
Vai onko syy sittenkin ruhtinas Myskhinin?
'Teissä ei ole hellyyttä (tarkoittaa myös intohimoa). Teissä on vain totuus. Se on epäoikeudenmukaista', huudahtaa Aglaja Myskhinille kahden kesken.
Rogozinissa sen sijaan on intohimoa. Häneltä puuttuu kuitenkin totuudellisuuden vilpittömyys. Sekin on epäoikeudenmukaisuden ilmentymä, mutta eroaa Aglajan tarkoittamasta epäoikeudenmukaisuudesta siinä, että Rogozin on myös tarkoituksellisesti paha, mikä on täysin päinvastainen intentio/perspektiivi kuin ruhtinaalla.
Jotenkin oudon paradoksaalisella tavalla myös ruhtinas on epäoikeudenmukainen. Tämä tunne valtaa monet, jotka Myskhiniin tutustuvat, vaikka he samalla arvostavat hänen häpeämätöntä vilpittömyyttään. Miksi?
.....
Nastasja olisi ansainnut paremman kohtalon, mutta - kuten niin monesti Dostojevskin romaaneissa: pahuutta vastaan voi vielä taistella, vaikka se onkin useimmiten voimakkaampaa kuin hyvyys tai oikeudenmukaisuus (jotka eivät tarkkaan ottaen ole sama asia), mutta merkillisintä lienee, että hyvyys ei vakuuta ketään - ruhtinaan pyhyys saa päinvastoin ihmiset tolaltaan suhteessa itseensä ja toisiinsa.
He alkavat raadella toisiaan, vaikka heidän tulisi Myskhinin tavoin elää 'pyhässä ja nöyrässä yksinkertaisuudessa'.
Dostojevskin (Myskhinin) hyvä on jotain, mitä ihmiset eivät kerta kaikkiaan voi ymmärtää - kuten he välittömästi kyllä ymmärtävät vihan ja pahuuden.
Hyvä saa näin ollen aikaan samaa kuin paha - jopa pahempaa kuin paha!
*
Myskhin - 'pyhä hullu' - vajoaa lopulta itse patologiseen mielipuolisuuden tilaan. Kaiken ylle jää aavemainen tunnelma, joka viestii ihmisen kyvyttömyydestä vapauteen, rakkauteen ja Myskhinin kaltaiseen naiviin hyvyyteen.
Ihminen on liian ristiriitaisten affektien, impulssien ja motiivien 'nahkapussi', jotta hän kykenisi pyhään huolettomuuteen.
***************
LISÄYS
Idiootin loppu osaltaan 'valmistaa' Dostojevskia Ivan Karamazovin suurinkvisittorikertomukseen.
Karamazovien veljesten Aljosa on enää 'pelkkä' munkki - ei 'ihminen' kuten Myskhin. Myskhinin pyhimysmäisyydestä on jäljellä vain Aljosha Karamazovin ja isä Zosiman usko.
'Tavallisen ihmisen' pyhimys - 'Idiootti-Myskhin' - on siirtynyt/siirretty lopullisesti luostariin.
'Idiootin paikka' on nyt kirkossa. Mutta tästä seuraa seuraavaa: Aljosha ei voi munkkina hämmentää ympäristöään yhtä järkyttävästi kuin ruhtinas Myskhin. Hänet on 'roolitettu' ja ympätty instituutioon, joka yhä enenevässä määrin erkaantuu yhteiskunnasta ja koko (aistittavasta) maailmasta.
Väitän, että Dostojevski luopui hyvän ihmisen ideastaan Idiootissa - jopa siinä määrin, että hänelle hyvyys/pyhyys 'sijaitsi' lopulta vain kirkon sisäpuolella.
Dostojevskin myöhäisteoksissa Idioottia ei enää ole. Hänet on 'siirretty' joko luostariin tai 'hullujenhuoneelle'...
Päähenkilö on nyt - enää - Idiootin paradoksaalinen (ei siis symmetrinen!) käänteishahmo - Ivan Karamazov ja tämän valistushenkisen ajattelun musertava, näynomainen päätepiste ('absoluuttinen epäusko') - nihilismi, jota jopa Friedrich Nietzsche olisi sekä kadehtinut että kavahtanut.
Sillä Idiootti (Jumala) 'oli'/on kuollut...tapettu - ehkä jopa murhattu.
*
Suurinkvisiittori pauhaa maan päälle uudestaan ilmestyneelle Jeesukselle:
Eivät he sinun vapauttasi kaipaa. Pikemminkin he kavahtavat sitä, kärsivät siitä ja ovat valmiita käyttämään sitä väärin aina, kun se suinkin on mahdollista.
Ihmiset tarvitsevat vain ihmeen, auktoriteetin ja leipää. Se takaa heille riittävän onnen tunteen. Ei suinkaan vapaus ja lähimmäisenrakkaus...
*
Dostojevski itse oli syvästi uskova ihminen (sikäli kuin biografioita on uskominen), mutta hänen kirjojensa tematiikka ja päähenkilöt ovat mielestäni usein varsin kiusallisia kristillisen kirkon ja uskon kannalta - ikäänkuin Dostojevski olisi onnistunut näiden äärimmäisten ihmistyyppiensä kautta toimimaan huomattavasti paremmin Paholaisen kuin Kristuksen asianajajana.
Oliko tämä tendenssi tarkoituksellista? Se on minulle henkilökohtaisesti samantyyppinen kysymys kuin pohtia, oliko Nietzsche itse nihilisti vai ei?
*
PS.
Mitä Nietzscheen tulee, väitän täysin vakavissani, että omissa kirjoituksissaan hän oli Ivan Karamazov mutta henkilökohtaisessa elämässään ruhtinas Myskhin.
*
www.verbum.hr/naklada/Dostojevski.htm.