Yli puolet tämän päreen kommenttiosaston aiheista käsittelee tällä hetkellä kirjallisutta, taidetta ja näihin liittyviä asioita ja ihmisiä, joten asiasta kiinnostuneet: älkää tuijottako vain päreen otsikkoon ja aiheeseen vaan tsekatkaa kommenttipalstaa, jos nuo varsinaiseen päreeseen 'kuulumattomat' keskustelut kiinnostavat teitä.
Olisin voinut yrittää tehdä omista kommenteistani uuden päreen, mutta koska en ole toistaiseksi kyennyt editoimaan Bloggerin toiminnan pätkiessä, enkä liittämään tekstiin linkkejä, nettiosoitteita ym., olen turhautuneena julkaissut omat kommenttini vain ja nimenomaan kommenttipalstalla - niitä loppuun asti 'hiomatta'.
***
Alkuvuodesta 1968 innokas, pop-musiikkia jo paljon 'vääntänyt' alankomaalainen rock-kitaristi Robbie van Leeuwen (s. 1944 - Haag, Alankomaat/Hollanti) esitti elämänsä ehkä tärkeimmän kysymyksen kolme vuotta nuoremmalle - kaksi singleä julkaisseelle neidolle nimeltään Mariska Veres (isä unkarilainen, äiti saksalainen; äidin vanhemmat Venäjältä ja Ranskasta).
Mariska vastasi kyllä ja liittyi Robbien yhtyeeseen Shocking Blue - sillä ehdolla, ettei kukaan bändin jäsenistä yrittäisi iskeä häntä tai seurustella hänen kanssaan.
(Oliko Mariska transvestiitti?)
Robbie van Leeuwen suostui ehtoon, joskin seuraukset olivat vähintäinkin hankalat, koska hän oli korviaan myöten rakastunut tyttöön.
Ensimmäinen single - Send me a postcard aloitti sarjan, jota voi verrata ainoastaan Beatleseihin ja CCR:ään. Vaikka Venus jäikin bändin ainoaksi maailman ykköshitiksi, kyseessä ei ole mikään yhden hitin bändi.
'Postcardin' ja Venuksen jälkeen van Leeuwen kirjoitti mm. biisit Mighty Joe, Hello Darkness, Never marry a railroad ('rock'n roll') man, Blossom lady, Love buzz (kyllä - se Nirvanan levyttämä ja esittämä) jne.
Nämä kaikki kuuluvat pop-biisien parhaaseen A-ryhmään eikä niitä voi koskaan ohittaa puhuttaessa popista.
Tarinani fiktiivinen osa piilee siinä, että oletan Robbie van Leeuwenin kirjoittaneen melkein kaikki kappaleensa Mariska Vereksen inspiroimana - siis toteutumattoman rakkautensa 'dazed and confused'- fiiliksissä.
Tätä en voi todistaa millään tavoin, koska en ole kuullut, että van Leeuwen tai Veres olisivat asian ikäänkuin tunnustaneet, mutta erittäin järkeenkäypä - siis ymärrettävä selitys se kuitenkin on.
Kuunnelkaa/katselkaa itse - te olette nyt parhaat todistajat väitteelleni.
***
Mariska ei koskaan mennyt naimisiin, eikä hänellä ollut lapsia. Hän kuoli (yllättäen?) syöpään viime joulukuun alussa.
***
Shocking Bluen kappaleet tekee ikimuistettaviksi Robbie van Leeuwenin ehdoton tyylitaju ja kyky 'lainata' muttei plagioida.
Hänen parhaat sävellyksensä ovat tavallaan pop-/rock-musiikin paradigmoja: ei 'varasteta' liikaa muilta, koska oma luovuus on dominoivaa.
Mutta varsinkin me 'miesihmiset' muistamme ja muistamme yhä! Shocking Bluesta ennenkaikkea Mariska Veres-nimisen - eksoottisen kaunottaren ulkomuodon ja äänen.
Mariskan ääni on kerta kaikkiaan sekä persoonallinen että vahva ja sitäpaitsi parempi kuin van Leeuwenin esikuvanaan pitämän Jefferson Aeroplanen solistina toimineen Grace Slicikin.
*
Mariska oli omien sanojensa mukaan Shocking Bluen menestysvuosien aikana A Painted Doll, jota kukaan ei pystynyt lähestymään (koska oli maalattu ja äärimmäisen ujo). Robbie oli kerran huutanut Mariskalle (näihin asioihin liittyen?), ja tämä loukkaantui niin pahasti, että soitti äidilleen, joka puolestaan soitti yhtyeen managerille...Asia kuitenkin järjestyi.
Anekdootti todistakoon, että sosiaalisesti ja seksuaalisesti pidättyväisen Mariskan ja 'Mr. Snobi' - Robbie van Leeuwenin välit olivat kaikkea muuta kuin 'asialliset'. Kukaan ei tiedä, miksi Mariska ei suostunut Robbielle, vaikka heidän yhteistyönsä ei itse asiassa loppunut koskaan...
***
Send me a postcard Shocking blue
homemade clip from their first hit with Mariska 1968 send me a postcard shocking blue enjoy
Time: 02:37
(Huomaatte, että video on eri kappaleesta. Ei voi mitään. Ei ilmeisesti ole olemassa videota tästä biisistä.)
*
Venus by Shocking Blue
Time: 03:00
(Kysykää itseltänne ihan suoraan - jos pystytte: miksi tämä on niin kerta kaikkisen vastustamaton/ tai muka kauhea 'renkutus'...Venus on joka tapauksessa ainoa musiikkikappale maailmassa, joka on noussut kolmesti USA:n arvostetun ja viralliseksi tunnustetun Billboardin listan ykköseksi: alkuperäisen lisäksi kaksi kertaa -80-luvulla, jolloin toinen kerta - 85/-86 oli Bananaraman maailmanlaajuinen diskojytkytyshitti, - joka ei kyllä tainnut ihan olla Robbie van Leeuwenin mieleen muuten kuin, että se kasvatti huikeasti hänen royalti-tulojaan.)
*
Shocking Blue - Mighty Joe (1969)
This track was Shocking Blue's 5th single in 1969 and made it to #1 in Holland Enjoy!
Time: 03:06
(Äänivolyymia ei saa kovemmalle. Ei voi mitään. Mutta kyseessä on täydellinen pop-kappale! Kuunnelkaa kaikki 'cluet'. Ja veikkaanpa, että Robbie van Leeuwin puhuu tässä biisissä itsestään varsin ironisella tavalla... hän kun varmasti halusi olla tuo Mighty Joe Mariska Veresille.)
*
Shocking Blue - Never Marry A Railroad Man
Time: 02:42
(Paras?)
*
Shocking Blue - Hello Darkness (1970).
Time: 02:52 (Hehheh! Vai että Born on the Bayou (alkuriffi)...mutta Paul McCartney oli varmaan kateellinen tästä.)
*
Shocking Blue - Blossom Lady (1971).
This was Shocking Blue's 10th hit and made it to #2 in the Dutch charts in 1971. Enjoy!.
Time: 03:31
Kyllä tää on paras - sittenkin...Mariskan ääni on aivan vastustamaton - se nyt vain on yksinkertaisesti hieno! Robbien riffit kaikessa yksinkertaisessa melodisuudessaan ovat yhä tuoreita. Se hämmästyttää, mutta on tosiasia. Ja Robbien sanoitus: jälleen itseironista tilitystä naisen valloittamisesta...näin ma luulen.)
*
Shocking Blue - Love Buzz
You all know this song covered thousands of times by Nirvana , here is the original version...
Time: 03:47
(Kurt 'Nirvana' Cobain 'sekosi' ko. teemasta, joka todella ON 'maaginen'. Tsekkaa alla oleva video ja teksti. Robbie soitti myös sitaria, ja juuri sitarin äänieffekti itämaiseen melodiariffiin nerokkaasti 'ympättynä' tekee tästä kappaleesta hypnotisoivan).
Nirvana - Love Buzz, Finland
06/27/92 Kansanpuisto (Ruisrock), Turku, Finland
Time: 03:33
15 vuotta sitten, Nirvana esiintyi Ruisrockissa ja esitti mm. tämän kappaleen. En enää yhtään ihmettele Nirvanan ja Cobainin menestystä - grungeksi nimitettyä tyyliä, vaikka Cobainin tulkinnan yhteys Shocking Bluen poppiin vaikuttaisikin olevan täysin keinotekoista. Joka tapauksessa tämä Jefferson Aeroplanelta vaikutteensa saanut biisi on kiehtova. Kuten Kurt Cobainin tai Mariskan Vereksen laulukin.
Mikä heissä kiehtoo - sekä miehiä että naisia? Luulen, että se on perimmältään androgyynisyys - miehen ja naisen lähtökohtainen samankaltaisuus: vain biologiset sukupuoleen liittyvät eriävyydet ovat erottaneet alkuperäisen olemassaolon ykseyden, joka siis pyrkii entiseen olotilaansa sekä yhdynnässä että ylipäätään rakkaudessa - olipa tuo rakkaus sitten biologian tai stoalaistyyppisen (esim. buddhalaisen) askeettisuuden määräämää.
Platonin kertoma myytti olioista ('palloista'), jotka tulivat liian ylpeiksi jumalia kohtaan, ja joita jumalat rankaisivat halkaisemalla ne kahtia, on yhä elävä myös androgyynisessä suhtautumisessamme sukupuoleen. Jumaloimme ihmistä, jossa yhdistyvät sekä miehinen että naisellinen tavalla, joka ei kuitenkaan tee tästä ihmisestä irvokkaan narrimaista tai yksipuolista (esim. Jeesuksen hahmon karismaattinen miesmäisyys, - peroonallisuus, joka vaikuttaa silti jopa aggressiivisissä ilmauksissaan pehmeältä kuin naisen 'käsi').
Luultavasti myös tämän vuoksi rakastamme Kurt Cobainia ja Mariska Verestä...?
35 comments:
olisi hauskaa konstruoida tähän sellainen tyypillinen 70-lukulainen, jaakko jahnukaisen juontama ja vakioraatilaisista koostuva levyraati, jossa ensin soitettaisiin venus, railroad man ja blossom lady, ja tingattaisiin sitten raatilaisten mielipiteet ja pisteet. byrokraattis-asiallisen klaus järvisen kanta venukseen olisi luultavasti oiva esimerkki siitä, miten kävisi, jos valtio ottaisi popin ja rokin hoiviinsa. pirteän ja ylienergisen pirkko liinamaan "tekis ihan kauheesti mieli mennä ton rautatiemiehen mukaan tanssimaan". rehevän runolliselta ja rempseän raadolliselta tapani ripatilta ei tippuisi pisteitä blossom ladyn hyvälle kitarasoundille, koska hänen mielestään se hukkuu pop-tarjonnan sekaan kasvottomaksi massaksi. humoristinarisija jukka virtasen plussat menisivät ainoastaan ja vain naisvokalistin äänelle: "pistän tähän tähtiä niin paljon kuin riville mahtuu". jahnu jahnukainen itse luultavasti sanoisi, ettei moinen rääkyminen ole musiikkia lainkaan.
olisi hauskaa kuvitella muitakin nimeltämainittuja mielipiteillään ilottelemassa: a-k.h venuksesta: "maailma on lavea ja pitää sisällään kaikenlaista. varsin tavanomainen autotallibändin hoilotus tämä kyllä minun mielestäni on. en usko, että laulaja selviäisi valkeakosken työväenopiston naiskuorossa. tähänkö on tultu? toivottavasti ei". ripsa love buzzista: "sekä hyvää ja huonoa löytyy - saalis riippuu etsijästä ja hänen mieltymyksistään. en muuten tiedä onko laulaja mies vai nainen. kannessa on kyllä naisen kuva". rauno blossom ladysta: "en aina tarvitse edes mariskan kuvaa, tungen vain antennin ihooni ja annan signaalin virrata suoniini. laulajan meininki tekee minun sisäkaluilleni jotakin aivan erityistä, mistä en voi saada kyllikseni". kafkaesque mighty joesta: "minulle on kärsimystä kuunnella tätä kahta kertaa enempää, ja se toinen kertakin tulee vain solistin vuoksi, joka onnistuu äänellään puhkaisemaan ilmareikiä musiikkiin, ja panee hymisemään mukana. eihän näin hyvästä äänestä voi sanoa muuta pahaa kuin sen, että pystyn kyllä elämään sitä ilmankin."
toisilla muusikoilla on kipinä, toisilla ei. eikä se ole koskaan liittynyt osaamiseen tai osaamattomuuteen. tuo kipinä on bob dylanilla, joka itse asiassa on kehno laulaja ja melko halju tulkitsija, mutta silti vähäeleisyydessään lujaa timantin tasoa ( esim. desire -lp:llä oleva "sara" on oikea jalokivi lootuksen kukassa ). sama kipinä löytyy bob marleylta, joka viestitti jokaisella solullaan ja liikkeellään olevansa vapaa ja tekevänsä täydellä antaumuksella sitä, mihin hänelle oli suotu erityislahjat: sielukasta, lämminhenkistä ja maanläheistä musiikkia. bob marley lavalla oli enemmän kuin musiikin esittämistä; ilmassa värähtelivät energiavirrat saattoi miltei nähdä marleyn julistaessa !no woman no cry" tai "get up and stand up for your rights".
vielä androgyynisyydestä: minä ehkä hiukan kärjistän tilannetta, mutta luulen, että likimain kaikki fiilismusiikki on loppujen lopuksi androgyynistä musiikkia.
kf
Maailma on niin lavea, pikku, pikku Lauri. En ole erityisen ihastunut tähän biisiin, mutta olen syntynyt Laurin-päivänä ja pääsin tietokoneeseen kiinni Lauri-enoni kuoltua.
Mitä yleisemmin tulisi osallisuuteeni levyraadissa putosin kelkasta jo silloin, kun laulettiin, että "nimes piirrän hiekkaan, oi Marian, suojassa rannan poukaman." Jahnua ei ollut vielä keksittykään.
Hämärästi muistan vielä jotain sellaista kuin että "Kalevi haluaa raketin tuon punaisen." Olisiko ollut laulajana Vieno Kekkonen?
Jukka Virtasen levyraadin ajoilta ei tule mieleeni muuta kuin "ostaos multa nastarenkaat vainen..."
Virret ovat olleet leipälajini ja erityisesti vanhemmasta virsikirjasta virsi 146, toinen säkeistö:
Mä sain niin ylen runsaasti,
vaan kaik on hävitetty.
Tuhansiin nousee velkani
tuo turhiin menetetty.
Mä tuhlailin kuin pohjaton
mul oisi lähde ollut.
Nyt olen paljas, alaston,
on maksupäivä tullut.
olin neljätoistavuotias kun 70-luku alkoi ja rupesin varsinaisesti tajuamaan että on muutakin musiikkia kuin klassista. sävelradiota löytyi silloin juonnetussa ja juontamattomassa muodossa. juonnetuista lähinnä vain stig framåt ( ilkka uotila ) läpäisi fiksuuskriteerin.
muistan miten framåtin aasinsillat veivät toisiaan eteenpäin, ja kuinka miehellä oli kyky sitoa säveltuotteita toisiinsa ja laajempiinkin yhteyksiin tyylikkäästi. framåt luki jorma elovaaran vesimiehen aikaa, soitti cosmo's factorya ja kehotti keräämään jymy-lehtiä. olenkin yhä vielä täydellisen jymy-lehtipinkan onnellinen omistaja.
vaikka woodstock-leffalla onkin ollut osansa sen aikaiseen levynkulutukseeni, niin eniten sitä kyllä ohjasivat omat korvani. joskus jopa luuli ymmärtävänsä mitä kuunteli ja miksi. voi itku ja vihellys, miten täysillä sitä saattoi löytää ihanteita. afroamerikkalainen musiikki esimerkiksi sekoitti minut täysin; en saanut unta ja epäonnistuin historian kokeessa.
jossakin välissä sitten hillittömän läksyjenluvun lomassa vilkaisin telkkariin, ja siellä oli sellainen pienikokoinen äijä soittamassa huilua ja toinen, partasuinen, puoliakustista kitaraa ja ohjelma oli taltioitu porista. jazz oli löytynyt, tai siis minä olin sen löytänyt.
love records ja hi-hat perustettiin. isokynä teki fandjangon, vanhan isännän ensiälpee ilmestyi ja ihastuin ikihyviksi. ryhdyin silloisen poikaystävän suosituksesta kuuntelemaan keith jarretia ja varsinainen seesam aukesi: tunsin miten jarret siirsi sielunsa soittokoneen sisään loputtomassa sävelriitissä, jossa hän muunsi flyygelinsä nuotittomaksi valoharpuksi.
sellainen jumalytimekäs nerous ja tuoreus musiikissa, sekä alttius korvien välissä silloin. svengaavissa melodioissa oli mantrista voimaa, joka pisti sielut kieppeihin.
sellainen kokonaistippi, josta jo wagner uneksi - strawberry fields forever.
En osaa sielukkasti, reteästi tai letkeästi kirjoittaa musiikista, kuten vaikkapa Rauno. En ole ainakaan yrittänyt. En omaa riittävän hyvää perehtyneisyyttä musiikin teoriaan, enkä omaa muutakaan alan asiantuntemusta. Erik Tavastjerna ja Rauno ovat ylitsekäymättömiä.
Minulle Raunon kirjoitukset tulevat jokseenkin oudosta maailmasta. En ole kasvanut minkäänlaiseen nuoriso- tai muuhun kulttuuriin, jossa olisin haltioitunut soitannollisista esityksistä ja ollut kiinnostunut ja kiihottunut artisteista ja bändeistä. Olen tavallisen tylsä jätkä, jolla on ollut joskus taipumusta jonkinlaiseen kaunosieluisuuteen.
Meillä ei kuunneltu renkutuksia, ei vihellelty eikä kuljettu kädet housuntaskuissa eikä nukuttu kädet peiton alla. Radiosta kuunneltiin vain jumalanpalvelukset. Hyvällä tuurilla sieltä saattoi varastaa viisi minuuttia Pekka Lipposen ja Kalle Kustaa Korkin seikkailuja. ("Jatkuu huomenna".)
Kun minulla oli mahdollisuus itsenäistyä, kuljin oopperassa, mikä on kyllä aika luonnoton taidemuoto, mutta aurasi tavallaan tietä ns. klassiselle musiikille, jonka kuuntelemiseen en tarvitse konserttitilannetta. Nukkua voin kotonakin. Jokin ruis- tai ankkarokki on minulle täysin ufo juttu. Jatziin olen pyrkinyt jonkin verran paneutumaan, mutta se taas ei tempaa kovin helposti kainaloonsa radiosta tai muusta vempaimesta kuunneltuna, vaan vaatisi läsnäoloa esitystilanteessa.
Tunsin Ilkka Uotilan ja kuuntelin mielelläni hänen yömyöhäisiä istuntojaan. Eräässä avainromaanissa hänet mainitaan oikolukija Vuotilana. Hänhän luki ainakin Päivän Sanomille ja Demarille niihin aikoihin, jolloin näihin lehtiin kirjoitin. Muistan viimeisen tapaamisemme. Pysähdyimme toviksi jossain Kallion kulmilla rupattelemaan. Hän tuli kuuskulmasta päin. Rauha hänen muistolleen.
ilkka uotilan ääni oli intensiivisen lämmin. siinä oli kaikki mukana, tietoisuus ja ymmärrys, jota on turha selittää. kyse ei ollut pelkästään ajankohtaisista aiheista, vaan kaikesta elävästä ja inhimillisestä mikä tuon äänen kautta tuli esiin.
jos ohjelmaa ennen olikin mieltä kalvanut niin maallinen asia kuin nälkä tai väsymys, niin uotilan puhuessa tuota tuntemusta saattoi tuskin enää muistaa. hetki pysähtyi, venyi pidemmäksi kuin olisi saattanut uskoakaan. siinä oli syy miksi oli elänyt siihen päivään saakka, ja siinä oli syy jatkaa elämistä.
en liioittele yhtään.
kfq
Suitsutin superlatiiveja Raunolle, mutta sama koskee sinua. Minun varhaisessa viitekehyksessäni ei kuunneltu "renkutuksia ja neekerimusiikkia". Mustien musiikkia pidettiin primitiivisenä ja pakanallisena. Voi olla, ettei rok-musiikkia olisi syntynyt ilman kitaraa, joka minun varhaisnuoruudessani oli soitin, jota ei passannut sakraalitiloihin viedä. Pelastusarmeija oli asia erikseen. Myös urkujen tuominen kirkkoon ei aikoinaan ollut itsestäänselvyys, vaikka se nykyisin mielletään ennen kaikkea kirkolliseksi soittimeksi. Urkumusiikista pidän, mutta en jaksa kauan kuunnella sävellystä joka on umpinaista ääniseinää.
Valitettavasti 1/4 kuulolla ei enää kykene kuulemaan musiikkia. Varsinkin kun se useimmiten on stereota ja pitäisi olla kummatkin korvat. Vasen on täysin kuuro.
Sitä varten musiikki mikä on minulle olemassa on pään sisällä ja pystyn kyllä tarpeen tullen kutsumaan sitä esille. Levysoittimen moottori taitaa olla sippi, silläkään ei kuule mitään enää. Levyjä on tuhottomasti.
Se mitä säästyi vanhempien kotoa on klassista, Sibeliusta, Beethovenia, Bachia, Mozartia jne. Mutta jätin levyt Ameriikan reissun ajaksi tätini luokse ja hänen poikansa lapset piirtelivät ja naarmuttivat ne pilalle.
Jenkeissä vv. 1969-71 rock'n'roll ei vielä ollut kaupallista, vaan kaikkialla soi. Asuin kommuunisssa 8 ihmisen, kolmen koiran, yhden vuohen, 6 kanan ja 3 kissan kanssa. Omakotitalo, jonka seiniä kiipesivät ruusut, takapihalla toinen talo, jossa Kit ja Larry hoitivat vauvaansa ja vuohta. Aita oli ympärillä, mutta se perhanan vuohi oppi hyppimään kaksmetrisen aidan yli ja aina sitä piti käydä rukoilemassa rankkurilta (ei, ei se asu täällä, oltiin vain matkalla kaupungin läpi), pihalla Kitin ja Larryn talon takana oli tiheä bambumetsikkö, sen lisäksi kasvatettiin maissia, tomaattia, munakoisoa ja pihalla oli kirsikka- omena- ja päärynäpuut, lisäksi lampi jossa oli kultakaloja ja johon puolipersialainen angoramme Bakunin säännönmukaisesti tipahti yrittäessään onkia kaloja, kun sen sijaan koiramme Alexander Nevski oppi kaivamaan aidan alle kuopan ja karkasi koska Peggyn isokoira Volodja ajoi sitä aina takaa, lopulta Alexander Nevski jäi auton alle, mutta se ei ollut ihan kesy, koska se oli puoliksi kojootti ja ulvoi öisin.
Kit ja Larry kuuluivat bluesbändiin ja meidän talon Sharl rock-bändiin ja pihassa oli hirmuiset ämyrit. Kuulo huononi käsittääkseni ratkaisevasti.
Noihin aikoihin Portlandin kuuluisin bändi oli Total Eclipse, josta tehtiin myös lyhytleffa (missähän senkin kopioita olisi saatavissa), mukana oli myös Sharl (kuva on kotisivulla). Mickey soitti klassista kitaraa ja oli aika hyvä (kuva samoin kotisivulla), samoin Noel ja heiltä kuulin ulvoen laulettuina suurimman osan amerikkalaisista työväenlauluista, mm. Woody Cuthrien musiikkia (And the Banks are made of marble).
Suosikikseni noihin aikoihin valikoituivat poliittiset laulut, kuten Floyd Westermanin lakota-intiaaneista kertovat balladit (Custer died for your Sins), sekä Womens' Lib'n (siis sitä kannattavan) hieno blueslevy Joy of Cooking:
The man that I married
he travels in Europe
and brings me back presents from over the sea.
He meets with officials
and shakes hands with strangers
and comes back to visit with me.
Then he's gone,
gone, no time for the children,
I remember the days
when we used to be free.
:Now I got white wine in the morning sun,
red wine at noon.
I'll be her when the evening comes
and where have you been so long.:
Siis sellaista keskiluokan bluesia, mutta siinä on muutakin, sanat ovat tärkeitä ja useimmille naisille.
Levy vain opetti minulle että on muitakin huomattavia nais-blueslaulajia kuin Janis Joplin. Samoin Sharl ja Kit.
Musiikin kuuntelukyky tulee testattavaksi 27. päivä jolloin minun pitäisi saada uusi kuulokoje. En kuule puhelinta, ovikelloa enkä TV:tä ilman apuvälineitä.
a-k:
yhteisen seurakunnan edessä on tehtävä synkkä tunnustus: uskon, että viime kädessä kaikki itseilmaisuni on monumentin pystyttämistä omalle minälle.
mihinkä hyvinvointiliemessä lilluva pseudointellektuelli raidoistaan pääsee.
ei ole tarkoitukseni varsinaisesti puolustautua, mutta ilokseni voin kyllä sanoa, että nimimerkillä true love lähdetään hotasessa ja actuspurusessa liikkeelle.
True love on tietenkin totta eikä mitään murrosikäistä haikailua. Se että minkä suunnan se ottaa, mitä kohteita, riippuu olosuhteista.
Musiikista vielä sen verran että kuukauden verran kippuroituani sain jonkunlaisen esseen aikaseks kirjallisuudesta antiikin maailmassa ja siellä jäin miettimään sitä tosiasiaa, että eivät ole saaneet selvitetyksi Kreikan teatterin ja ennen teatteria ilveilijöiden ja miimikoiden taustalla soivaa musiikkia.
Nuotteja on, mutta eivät osaa lukea niitä. Instrumentteja olivat ainakin lyyra ja kora.
Juttu on Kritiikit-otsikon alla.
Ja kiitos Rauno ja Kalevi! On mukavaa lukea ja kirjoittaa täällä!
(lukuunottamatta tuota kirottua kirjainyhdistelmää mgjkwx)
ripsa: [...] mutta on siinä muutakin, sanat ovat tärkeitä ja useimmille naisille [...]
sanoituslyriikassa olen törmännyt mottoon "jos sitä ei voi sanoa kolmessa minuutissa, tekijä ei osaa asiaansa". itse kyllä kallistun mottoon "jos se ei säilytä kiinnostavuuttaan kolmea minuuttia kauemmin, tekijällä ei ole paljoakaan ilmaistavaa".
hyvä sanoittaja on kuin mooses, joka kykenee näkemään, missä luvattu maa sijaitsee. sanoittajan olisi otettava vastuu sanoistaan, tähdättävä sillä johonkin, ettei se jäisi miksikään löysäksi esteettiseksi koruompeluksi. ei sanojen tarvitse muuttaa maailmaa, mutta jotakin niiden on tässä kategoriassa annettava. edes lause, edes nauru, edes yksi pieni näkökulma. tai se punainen lanka, joka antaa ryhtiä omalle ajatuskimpulle.
ja edelleen, vaikka alussa olikin sana, tunteet ovat kokonaan toinen ulottuvuus, eivätkä ne noin vain taivu sanoiksi, ainakaan sellaisinaan. hyvänä esimerkkinä rakkauslaulut, joissa emme ole koskaan kovin kaukana latteimmista kliseistä.
en usko että esim. juicemaisen mainioita kielenvääntelyitä voi kääntää englanniksi tai vapaan assosiaation tom waitsia suomeksi. runoutta ei minun mielestäni ylipäätään voi kääntää. jos panet sanat jotakuinkin kohdalleen ( mikä sekin on ylivoimaista ) on rytmi metsässä, jos rytmi on kohdallaan, sanat korkeintaan mukailevat alkuperäistä, menevät sinne päin.
vähän on paljon sanoituksessakin. siitä seuraava pete seegerin where have all the flowers gone? -laulu olkoon esimerkkinä. kuunnelkaa seegerin selitys
sanoitukselle ja seuratkaa yleisön reaktioita. tietenkin, jos sen sanoman voisi selittää muutamalla sanalla, miksipä sitä sitten olisi tehtykään.
http://www.youtube.com/watch?v=
cLe9pJSRas0&mode=related&search=
Kiitos ystävät palautteistanne.
Sattumoisin olin jo tämän päreen yhteydessä hieman suunnitellut tulevaa esittelyäni, jonka mahdollisesti otsikoisin nimellä 'Laulu jossa on tarina' jne.
En käsittele sitä sen enempää nyt, joskin sivusitte kommenteissanne tuota aihetta varsin läheltä.
En kuitenkaan aio kirjoittaa sanoituksista mitään pitkällistä tai syvempää analyysia.
Kunhan vain esittelen erään yhtyeen ja sen kuuluisan kappaleen vuodelta 1998, jonka sanoitus hätkähdyttää.
Ylipäätään tuo kappale on eräs täydellisiksi luokittelemiani rock/pop-lauluja.
*
Mutta mitä rock-musiikkiin minun kohdallani tulee, niin se oli eräs omaan murrosikääni ja sen jälkeiseen itsenäistymiseen täysin kiinteästi kuuluva asia.
Kun olin saanut 1969 ensimmäisen kesätöillä ostamani (kasetti-)magnetofonin (myöhemmin ostin kitaran sekä kestävämmän ja huomattavasti laadukkaamman neliraitanauhurin, johon äänitin paljon todella mainiota ja monipuolista musiikkia kyläkauppamme poikien huippuhyvistä stereolaitteista) ja äänitin keittiön pöydän ääressä istuen (mutsi oli duunissa, muuten olisin huudattanut Zeppeliniä kellarikämpässäni ;) ensimmäisen kappaleeni Led Zeppelinin 'Good Times Bad Times' bändin ensimmäiseltä LP:ltä ja hiukan myöhemmin ensimmäisiä CCR: biisejä koulukavereilta jne., niin sen jälkeen ei ollut enää mitään paluuta 'hissutteluun', eli samalla jotkut sinänsä melko hyvätkin Suomi-iskelmät saivat jäädä ulkomaisen invaasion jalkoihin.
Hector, Juice, Hurriganes ja Dave Lindholm tulivat kuulolle vasta 3-4 vuoden päästä.
Rockista tuli jalkapallon (jonka harrastus tosin jäi nopeasti vähiin aikaisempaan verrattuna) ja kirjallisuuden ohella -70-luvun puoliväliin asti elämys-/harrastusmaailmani oleellisin sisältö.
(Punaviini lienee laskettava myös 'harrastustoimintaan' - valitettavasti...)
Sittemmin rock ja blues on säännöllisesti hieman hiljaisempien kausien jälkeen tullut meikäläisellä aina ikäänkuin uudestaan muotiin ja olen yrittänyt päivittää tietojani, vaikka keskitynkin - kuten kai jokainen ihminen - oman nuoruutensa musiikkiin.
Sen verran kyllä kehaisen, että -60-kuvun lopulla rockrintamalla tapahtui ehkä eniten kokeiluja sekä lahjakkuuksien läpilyöntejä mihinkään muuhun aikakauteen verrattuna.
Toki tämä seikka johtuu pitkälti sekä teknologian kehityksestä, suurien ikäluokkien tulosta parikymppisiksi, ja mustan musiikin totaalista läpimurrosta popin ja rockin alueella.
Musiikin genret alkoivat samalla vähitellen hajota ja fuusioitua, mikä ei välttämättä aina ole hyvä asia - joskin periaatteessa kyllä.
Pakko myös todeta, että nuoremman veljeni erittäin aktiivinen musiikkiharrastus on pitänyt osaltaan yllä omaa kiinnostustani, varsinkin kun musiikkimakumme ei kovin paljon poikkea toisistaan.
Tosin häneen - minua 7 vuotta nuorempana - vaikuttivat sittemmin eniten punk-rock (Ramonens, Sex Pistols, Clash), mutta esim. John Fogertyn suhteen lienemme olleet samaa mieltä aina.
Ainakin hän sai meikäläisen kellarikämpän kymmenien rock-lp:eitten äänityksistä varsin kattavat 'perustiedot/-opinnot' -60-70-luvun vaihteen huippubändeistä, joita arvostetaan suuresti nykyäänkin.
*
Shocking blue ei ole varmaankaan -60/-70-luvun ykkössarjan bändi (joita ovat esim. Beatles, Rollarit, Cream, CCR, Who, Led Zeppelin, Deep Purple, ehkä myös Doors, Kinks - tietyin varauksin Black Sabbath, Uriah Heep - lista on erittäin suppea ja vajaa!), jos tehdään vertailuja, mutta aivan varmaa on, että nuo esittelemäni SH:n seitsemän kappaletta ovat popin ehdotonta kärkeä.
Kinksien Ray Davies teki ainakin sanoitukseltaan merkittävämpiä pop-hittejä kuin Robbie van Leeuwin (esim. loistava Celluloid Heros), jonka Juice 'käänsi' ikimuistoisesti nimellä 'Paperitähdet', mutta yhä silti pidän SH:n puolta.
Nuo seitsemän 'renkutusta' (lisää ainakin melkein yhtä hyviä löytyy muutama lisää) jaksavat viehättää minua ja myös asiaa tuntevia pop/rock-toimittajia, koska mikään tässä teollistuneessa pop-maailmassa ei ole niin vaikeaa kuin yksinkertaisen, melodisen ja samalla merkillisellä tavalla iättömäksi jäävän pop-/rock-rallin tekeminen.
Ei ne nimittäin perimmältään hirmu monimutkaisia ole Amy Winehousenkaan kolme huippuhittiä hänen uusimmalta albumiltaan, joskin kyllähän niiden esitykset ja sovitukset osoittavat aivan ainutlaatuista musiikillista lahjakkuutta.
Silti sellaisia ei koskaan tehdä ihan vaan liukuhihnalta - niinkuin 'meinasi käydä' John Fogertylle 1969-1970 - toistakymmentä USA:n hittibiisiä kahdessa vuodessa.
(Uskomaton lista yhdelle singer/songwriterille! Beatleseillakin oli sentään Harrison mukaanluettuna kolme lauluntekijää, Rollareilla kaksi.)
*
Jos minulta kysytään, niin Venus on just 'sellainen renkutus', joka vain jää soimaan mieleen. Ihan tahattomasti...
Miksi? Älkää minulta kysykö. En minä tiedä, mutta niin vain on.
Ei kai se muutoin olisi ollut kolme kertaa Billboardin listaykkösenä ainoana biisinä maailmassa.
Toisaalta - älkää missään nimessä uskoko, että jos jotain artistia myydään miljoonia, se todistaisi hänen ihan oikeasti olevan todella hyvä/merkittävä - vain aika voi sellaisen oletuksen näyttää toteen.
Väitän, että esim. Madonnan musiikkia ei 20 vuoden kuluttua muista kukaan muu kuin hänen nuoruutensa aikainen freakki - jos tämäkään...
Mutta nuo luettelemani suuret bändit - ja myös Shockin blue - eivät unohdu...
Siinäpä tarinaa äijälle, jonka ensimmäinen itse laulettu biisi oli Orvokkini tummasilmä, ja viimeinen Nyt tuulet nuo viestin jo toivat. Aina sitä jotain oppii.
En malta olla lisäämättä noiden -60/-70-luvun vaihteen suuriin bändeihin vielä Beach Boysia, Peter Greenin Fleetwood Macia, Blood Sweat and Tearsia ja Jethro Tullia.
Miksi unohtaisin sitten Pink Floydin, Emerson, Lake and Palmerin ym. progesuuruudet?
Tosin progen varsinainen suuruuden aika tuli vasta 70-luvun puolella, ja sen päätti tavallaan punkin nousu jotakuinkin vuodesta 1976 tai -77 eteenpäin.
Progen rinnalla vaikutti -70-luvulla vahvasti useinkin täysin toisenlainen 'meno': Glamour-rock: mm. David Bowie, Alice Cooper sekä pubrock-tyyppinen joskin pellepukuinen Slade.
Sitä ehtaa - punkiin johtavaa pub-rockia edusti sitten Dr. Feelgood.
Niin sanotusta 'purukumipopista' vastasivat mm. Sweet ja Mud. On sitten makuasia pitääkö Shocking Blueta purukumina vai ei.
Itse en pidä.
En suinkaan väitä, etteikö progea olisi tehty jo -60-luvun lopulla, mutta psykedeliakokeilut, jazz-rock ja elektroninen fuusiomusiikki löi lopullisesti läpi -70-luvulla.
Esim. Pink Floydin ja Jethro Tullin -60-luvun lopun menestykset olivat siis vasta alkusoittoa progen läpimurrolle.
Sitäpaitsi progen määrittely sekä musiikillisesti että jonkun bändin kohdalla ei ole aina ihan yksiselitteinen juttu.
Oliko esim. Deep Purple progea vai heviä?
No - varmaan kumpaakin - tosin ehkä enemmän progea kahdella -60-luvun lopun lp:llään.
Purplen lopputuotanto on sitten hevimpää.
*
Listastani tulee turhan pitkä, jos alan lisäillä sitä pikku hiljaa - puuttuvathan siitä mm. sellaiset suuret yksittäiset artistit kuin Jimi Hendrix ja Johnny Winter...
PS. Listastani ei löydy Greatful Deadiä. Tulipahan nyt mainittua.
ilman aasinsiltaa toiseen aiheeseen: tuulet tuivertavat timo harakan tämän iltaisen kirjaohjelman yllä. vieraaksi on kutsuttu my way -taiteilija teemu mäki.
niin kuin nyt tietysti tiedättekin, my way ei viittaa frank sinatran lauluun, jossa tämä tekee kaiken "my way", vaan se on taiteilija teemu mäen surullisen kuuluisan videoteoksen nimi.
lukekaa harakan blogimerkintä http://blogit.yle.fi/node/1738
päättyykö taiteilijan vapaus siinä, missä muiden elävien olentojen oikeudet alkavat? onko moraalilla ja taiteella mitään tekemistä toistensa kanssa? taideinstituution sisällä tapahtuvan kärsimyksen pyhittäminen antaa meille availtavaksi aika tiukan solmun. saako sen ylipäätään auki?
itse olen availlut tuota solmua dostojevskin avulla, koska minulla on aina tiukan paikan tullen tapana käydä hänen luonaan mittatikkua etsimässä. dostojevski esitti tunnustuksen "kaikki ovat syyllisiä" nihilistien propagoimaa slogania "kukaan ei ole syyllinen" vastaan.
karamazovin veljekset on hyvä lukea mm. tässä temaattisessa mielessä ( rikos-rangaistus, oikeuslaki-moraali-syyllisyy, toimiva rakkaus ).
mielestäni dostojevskin tunnus on kaiken viisauden alku. moralistit ( kuka on syyllinen? ) ja immoralistit ( kukaan ei ole syyllinen ) rajoittavat tarkastelun kapeaan oikeus- ja lakitulkintaan tai hyötyajatteluun. heille on tärkeintä aktiivisen syyllisyyden ( syyllisen ) löytäminen ja nimeäminen. laskuista jää pois laajin syyllisyyden valtameri, eli passiivinen syyllisyys, jossa jokainen ihminen joutuu opettelemaan uimista.
"kaikki ovat syyllisiä" sisältää siis myös minun, sinun ja mäen erityisen syyllisyyden, jota ei voi vierittää noin vain pois. kaikki ovat syyllisiä, vaikkakin eri tavoilla....
Kafkaesque & Co!
Tuolla mietit aiemmin intellektuellin määritelmää ja asettelit itseäsi vähätellen kuitenkin itseäsi sen alle.
Elä suotta! Minusta ei ole minkäänvaltakunnan merkitystä miksi meitä kutsutaan. Jos ollaan tosissamme eikä oteta itseämme liian tosissaan, niin silloin ollaan rehellisiä ihmisiä tietoinemme ja tunteinemme, niin kokonaisia kuin voidaan olla.
Se on jatkuva maanvaiva tuo kysymys että mikä on eurooppalainen intellektuelli tai amerikkalainen tai venäläinen ja voiko ylipäänsä sitten suomalaista olla olemassakaan.
Dostojevskistä samaa mieltä. Teemu on ollut meillä kotona 17-vuotiaana, ollut Ilmarin (sen 32-vuotiaan poijan) kanssa samalla kuvataideleirillä jossa meidän Leo oli opettajana. Se oli varsinainen tulivuori, Teemu, ja Lappajärvellä oli sellainen kauppa kuin Tulivuori-market. Ne ei ottaneet onkeensa että ei se järvi ole tulivuoren kraateri vaan meteoriitin. Niin väkitukkoja ne olivat ja varmaan ovat edelleen.
Sen jälkeen ollaan tavattu Teemua siellä täällä. Leo on nähnyt tuon kyseisen Work in Progress. Minä en mennyt katsomaan. Sanoin Teemulle että rakastan kissoja enkä halua että niille kukaan tekee mitään pahaa.
Mutta aina on nimenomaisesti kissanvihaajia liikkeelle. Analyysini on se että ihmiset vihaavat kissoja koska kissat ovat itsenäisiä. Ne eivät nuole potkivaa saapasta niinkuin koirat.
Teemu ei ole kissavihaaja. Siltä nuorena vain hävisi taju siitä että mikä on taidetta ja mikä totta. Tapasin joulukuussa Kiilan näyttelyn avajaisissa Teemun ja perheensä. Poika taitaa olla jo kohta 2-vuotias, tyttö on vissiin yhdeksän. Vaimo on kotoisin en muista mistä (ei Suomesta), mutta mukavalta vaikuttaa.
Kirjoitin aika pitkän jutun Teemun väikkäristä. Joka on kyllä mun mielestä lukemisen arvoinen.
Katsoin tuon Harakan-Kortelaisen ohjelman. Teemu on siis kommunisti ja tosissaan. Minä en ole de Sadea kuin vilkaissut, mutta kirjahyllyssä se on. Vähän kiemuraista tekstiä, hankalalukuista, kun siinä on ranskalaisen aatelisen kaikki ihmeelliset korulauseet säilytetty. Meidän kirja on englanninkielinen.
Maailman ongelma on väkivalta ja se miten siihen ihmiset reagoivat. Siis ihmisten väkivalta. Eläimet ovat viattomia.
Hemingway ja Orson Welles kumpikin rakastivat härkätaisteluja ja Welles näytti telkkarissa sanovan (nyt ennen Amarcordia jota en katso), että hän rakastaa härkätaisteluita, koska ne ovat tragedioita, jossa viaton luontokappale häväistään ja murhataan.
Kummallinen päättelyketju tuokin.
,
Lisäänpä vielä -60/-70-luvun vaihteen suurten rock-bändien-artistien-listaani Santanan, joka ei missään tapauksessa saa unohtua.
Santanan neljä ensimmäistä Lp:tä -69-72 ovat minun muistoissani unohtumattomia - ja edustavat latinalaisamerikkalais- (meksikolais-)-vaikutteisen musiikkiperinteen ensimmäistä suurta läpimurtoa maailmalaajuiseen tietoisuuteen rockin alueella.
*
KAFKAESQUE
Katsoin mainitsemastasi ohjelmasta suurimman osan, ja se oli erittäin mielenkiintoinen.
Tässä haluan kuitenkin hieman pohjustaa aihetta varsin yleiseltä pohjalta ja liittyen erääseen aiempaan kommentiini.
***
Valitettavasti Nietzsche tutustui Dostojevskiin liian myöhään - 1887/-88 vaihteessa, jotta hän olisi ehtinyt tutustua tämän koko päätuotantoon.
On paljon epäselvyyttä siitä, mitä Nietzsche todella ehti D:ltä lukea.
Veikataan Rikosta ja rangaistusta, Riivaajia, Idiottia, mutta varmaa lienee, että hän luki kyllä luki Kellariloukon ja Muistelmia kuolleesta talosta mutta tuskin kaikkia ensin mainittuja eikä varmuudella myöskään Karamazovin veljeksiä, jonka kompositio kokoaa D:n kaikki aiemmat teemat yhteen kirjaan.
Kirja tosin jäi keskeneräiseksi, mutta olisi ainakin minun vakaan mielipiteeni mukaan vaikuttanut Nietzschen ajattelun eräisiin pääpainotuksiin niitä jopa merkittävästi muuttaen, mikäli hän olisi ehtinyt lukea nuo kirjat esimerkiksi 7-10 vuotta aiemmin.
(Niistä oli olemassa ja ilmestyi kokoa ajan ranskalaisia käännöksiä ja N. hallitsi ranskan erinomaisesti.)
Etenkin isä Zosiman puheet sekä nuorimman veljeksen munkki Aljosan ja älykkö-nihilisti Ivan Karamazovin keskustelut (toki myös Dmitrin unohtumaton emotionaalinen hurjuus ja troikka-ajo Grusjenkan kanssa - vrt. Idiootin 'saatanallisen' Rogozinin-'häilyväisen' Nastasja Filippovnan ja 'Kristus'-Myskinin 'triangelidraama') olisivat olleet varsinainen 'paukku'! Nietzschelle, koska niiden problematiikka oli hyvin useissa kohdissa likipitäen samasta 'juuresta' kuin Nietzschellä itselläänkin, joskin sillä erotuksella, että Dostojevski oli henkilökohtaisesti ja avoimesti harras ortodoksi mutta lopulta myös panslavisti-nationalisti, - eli vakaumukseltaan päinvastaisia uskonnollis-poliittisia arvoja edustava kuin Nietzsche, mikäli siis otamme Nietzschen pahimmillaan hysteerisen kristinuskon rienauksen täysin vakavissamme - eihän se nimittäin ollut lopulta ollenkaan niin yksiselitteinen juttu kuin moni hänen tekstejään 'valikoidusti' lukeva luuli ja luulee...
*
Wikipedian englanninkielinen Nietzsche-esittely on tätä nykyä varsin hyvä, ja siellä mainitaan jo kyllä aiemminkin tunnettu merkillinen yhtymäkohta Nietzschen lopulliseen hulluksitulo'kohtaukseen' ja Raskolnikovin toiseen 'unijaksoon'.
Yhteys saattaa olla pelkkä yhteensattuma, mutta kuitenkin sattuma, jolla - vaikkei ei olisikaan Nietzschen puolelta tietoista kytkentää Rikokseen ja rangaistukseen - jaksaa silti hämmästyttää aina.
*
'Mental breakdown and death (1889–1900)
Wikipedian aloituskappale otskikkoon.
*
On January 3, 1889, Nietzsche exhibited signs of a serious mental illness. Two policemen approached him after he caused a public disturbance in the streets of Turin.
What actually happened remains unknown.
The often-repeated tale states that Nietzsche witnessed the whipping of a horse at the other end of the Piazza Carlo Alberto, ran to the horse, threw his arms up around the horse’s neck to protect it, and collapsed to the ground.
(Obs!/RR)
(The first dream-sequence from Dostoyevsky's Crime and Punishment has just such a scene in which Raskolnikov witnesses the whipping of a horse around the eyes (Part 1, Chapter 5).[10]
Incidentally, Nietzsche called Dostoyevsky "[t]he only psychologist from whom I have anything to learn." [11]
http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche
*
Aiemmassa päreessäni esittämä 'epämääräinen' kommentti Idiootista:- Rogozinista, Myskinistä ja Filippovnasta saakoon tässä tarkennusta siinä mielessä, että koska luen Nietzscheä nykyään ikäänkuin kahdella tasolla: N. yksityishenkilönä ja N. fiktiivisenä kirjalija-filosofina, johtaa minut ajattelemaan, että Nietzsche sopisi yksityiselämänsä ylikohteliaana 'supergentlemannina' lapsenomaisen suoraksi mutta psykologisesti nerokkaaksi ruhtinas Myskiniksi, mutta kirjojensa dionyysisena 'jumaltenmurskaajana' puolestaan 'saatanalliseksi' Rogoziniksi, joka syvään kunnioitukseen sekoittuneen mustasukkaisuutensa vuoksi haluaa tappaa Myskinin, jota Nastasja todella rakastaa joskaan ei mene tämän kanssa naimisiin, koska Myskin on hänelle - häneen itseensä verrattuna - liian hyvä vastinpari/ihminen.
Mutta nimenomaan juuri samasta syystä Rogozin rakastaa Nastasjaa: Nastasja on Rogozinille aivan liian hyvä ja hienostunut aiheuttaen tälle suorastaan häpeän tunteita moukkamaisuudestaan johtuen.
Rogozin siis tietää - tai ainakin hyvin perustellusti olettaa, että Nastasja rakastaa todella vain Myshkiniä.
Tästä kommentista voimme päätellä, että Rogozin ei ole tyhmä kuten eivät Dostojevskin päähenkilöt yleensäkään - edes pahimmat.
Päinvastoin tuntuu sitä, että juuri pahimmat heistä ovat älykkäimpiä rationaalisessa mielessä...mutta silti he eivät moraaliselta integraatioltaan - vertauskuvallisesti 'sydämeltään', saavuta sitä Nietzschen yli-ihmiselle hänen amoraalisuuteensa kiinteästi kuuluvaa 'suurisieluisuutta',(Aristoteles) reiluutta, arvostusta ja kohteliaisuutta vastustajaa sekä 'häviäjiä' että heikompia kohtaan.
Ongelma on yhteinen Dostojevskille että Nietzschelle.
'Saatanalliset' älykkäät, vahvat, vapaat ja radikaalit dominoivat myös D:n romaaneissa, eivätkä heidän vastapainonsa: esim. Myskin tai Aljosa Karamazov, aluperin myös Kellariloukon mies ja etenkin Raskolnikov - kaikesta omantunnon katumuksestaan huolimatta vakuuta meitä välttämättä niin vastaansanomattomasti kuin nuo nihililistit, ateistit ja pahat.
Vaikka heidän 'riivauksensa' (nihilisminsä) ajettaisiin lopulta sikoihin, kuten Jeesus teki, ja siat riivatuiksi=hulluksi tulleina syöksyisivät jyrkänteeltä rotkoon, niin silti he ovat niitä, jotka tekevät Dostojevskinkin tuotannossa ratkaisuja, jotka saavat jopa Myskinin psykologisesti hämmentävän suoran mutta samalla empaattisen ihmistuntemuksen ja -rakkauden vaikuttamaan liian heikolta vastineelta nihilististen ja saatanallisen terävänäköisten luonteiden oivalluksiin verrattuina - olkoonkin siis, että he joko ajautuvat tai ovat ajatumassa lopulta tuhoon Dostojevskin romaaneissa.
Silti - Kertomuksia kuolleesta talosta lähtien - Dostojevski kuvaa näitä 'joko aivan oikeasti tai sitten moraalisesti ja älyllisesti rikollisia luonteita tarkkuudella ja jopa sympatialla, joka ei jäänyt Nietzscheltä huomioimatta.
*
Mutta alkuun palatakseni - väitän edelleen, että Nietzsche olisi löytänyt D:n henkilögalleriasta luonneasetelmia, joita hän olisi joutunut (ja joutui) aivan äärimmäisen vakavasti miettimään ryhtyessään ajoittain ylistämään oman yli-ihmisensä immoraalisuutta - jopa oman - nyt tunnetun yli-ihmiskuvan uudelleen modifioimiseen saakka.
Tosin - jälkeenpäin tekijän intentioiden vastaisesti otsikoidussa 'Tahto valtaan' koosteessa hän haluaa, että pystyisimme kasvattamaan aivan erityislaatuisen ihmisen: 'Roomalaisen keisarin, jolla on Kristuksen sielu'.
Se projekti olisi jo melkoinen askel dostojevskiläiseen tyyppiin, jossa toteutuisi 'tunteen, älyn ja uskon' synteesi - tyyppi, jota Dostojevski itse ei ehtinyt kehitellä loppuun saakka - Nietzschestä nyt puhumattakaan.
*
Mitä Nietzscheen muuten tulee, olen pohdiskellut viime aikoina nihilismi-käsitteen käyttöä - tai pikemminkin sen käytön mahdottomuutta argumentaatioon soveltuvana terminä.
Kyseessä on mielestäni käyttökelpoinen eli ajattelun mahdollistava, eräänlainen 'antinomia' kantilaisessa mielessä - nyt vain ikäänkuin käänteisesti.
Siinä missä Kantin antinomiat (1) oletus ajallisesta alusta, 2) äärettömän suuret ja pienet oliot, 3) välttämättömyys ja vapaus, 4) täydellinen olio=Jumala), jotka ovat kielen luomia ('luutumia'), tavallaan metafyysisiä postulaatteja, siinä myös nihilismi on yhä vielä metafyysinen, joskin käänteisellä, destruktiivisella tavalla.
Se mahdollistaa puheemme tilassa/sta, jossa solipsismi, äärirelativismi, skeptisimi ja arvojen /lopulta merkitysten (semantiikan) romahdus/katoaminen on vallitseva kommunikatiivinen peruseetos.
Tälainen - 'mahdoton tilanne' on siis kuvattavissa nihilismin käsitteellä, eli kyseessä ei ole loogisesti mieletön käsite, vaikka siinä kumotaankin kommunikaation mahdollistavat peruskategoriat - samaan tapaan kuin solipsismissa, äärirelativismissa ja ääriskeptisismissä.
Mutta kykenemmekö edes ymmärtämään - 'järkevästä' kielellisestä käyttämisestä ja kommunikaatiosta puhumattakaan, mitä nihilismi lopulta merkitsee?
Nietzsche oivalsi, ettei asia ole lainkaan selvä tai yksiselitteinen, ja että loogikoista ei meille ole juurikaan hyötyä koettaessamme sisäistää mahdollisimman laajasti ja monien kontekstien yhteydessä, miten 'Jumalan kuolema' arvonihismin lähtökohtana, itseymmärryksemme, (filosofisen ynnä muun) itsereflektiomme sekä aikauteen liitettyjen eetosten kannalta lopulta voidaan yleiskatsauksellisesti 'läpivalaista'.
*
Tätä problematiikkaa pohdin varmasti yksityiskohtaisemmin vielä myöhemminkin.
***
Yritän myös kommentoida yksityiskohtaisemmin kiinnostavaa: 1) moralistit: 'kaikki ovat syyllisiä', 2) immoralistit: 'kukaan ei ole- syyllinen'-problematiikkaa/jaottelua.
Olkoon edellä kirjoitettu vaikka jonkinlaista esipuhetta siihen pohdintaan.
*
Tästä piti kehitellä päre, mutta Bloggeri(ni) ei ole perkele soikoon toiminut taaskaan kunnolla kolmeen päivään!
Täytynee ilmeisesti perustaa uusi blogi...
ripsa
En lukenut kommenttiasi kuin vasta omani julkaisun jälkeen, mutta sen sisällön puolesta oma kommenttini olkoon yhtä lailla suunnattu myös sinulle kuin kafkaesquelle.
Teemu Mäkinen on fiksu kaveri, jota näyttää kiinnostavan - häntäkin - enemmän 'pahuus' kuin oletettu ehdoton 'hyvyys', jonka paradoksaalisena premissinä kuitenkin 'kummittelee' tuo 'kaikki ovat syyllisiä' - siis 'perisyntisiä'.
Mutta olla 'hyvä' silloin kun samalla kantaa sellaista synnin taakkaa, jonka vain Jumala voi armahtaa: - eikö tällaisesta asetelmasta löydy aineksia jopa hillittömään, askeettiseen itseruoskintaan (tuttua 'touhua' ääriuskonnollisista liikkeistä).
Yhtä lailla ja etenkin! - nihilistisen immoralistin asenteesta löytyy ainekset väkivaltaiseen perversioon, koska se perustuu olettamukseen, jonka mukaan en voi olla syyllinen mihinkään, koska ei ole ketään/mitään, joka voisi minut tuomita metafyysisesti/uskonnollisesti - eikä näin ollen tietenkään myös pelastaa.
Maalliset tuomarit/tuomiot puolestaan ovat tällaisen syyllisyyden tai syyttömyyden kannalta/suhteen pelkkä valtaapitävien yhteiskuntarauhan ja poliittisen status quon säilyttämiseksi kehittämä säännöstö, joka on lopulta vallanpitäjien itsensä korruptoima.
Tällä ei ole juurikaan tekemistä moralismin tai immoralismin kanssa, koska se käyttää uskontoa ja luonnollisen lain/oikeuden käsitettä vain ideologisena savuverhona perimmältään lainlaatijoiden omien etujen turvaamiseksi.
Immoralisti-nihilisti ajattelee: koska olen perimmältään vapaa, voin tehdä mitä vain - ja äärimmäisimpänä todisteena vapaudestani eli siitä, ettei Jumalaa - siis perimmäisiä arvoja tai tuomiota - ole, käy itsemurha.
Näin päättelee Riivaajien Kirillov, joka julistautuu itse Jumalaksi, joka tappaa itsensä vapaasta tahdostaan.
Kissantappo ja/tai Saden väkivaltainen irstailu ovat vain askelia 'perversiiviseen hulluuteen'=lopulta siis itsetuhoon, joka vuorenvarmasti odottaa tämän tien päässä.
Ellei tuo 'hyvä moralisti' sitten ehdi sitä ennen perimmäisessä perisyntisyydessään ruoskia itseään hengiltä.
On tietysti mahdollista, että Jumala armahtaa hänet tätä ennen, mutta miten ihmeessä kukaan muu (edes hän itse!) voisi vakuuttua, että juuri hän on saavuttanut pelastuksen?
Puhumattakaan tietysti siitä ongelmasta, että hän oli päätynyt hyvyyden mahdollisuuden 'edellytykseksi' olettamaan juuri oman syyllisyytensä - kaikkeen?
*
No - nämä nyt ovat kaksi äärimmäisyyttä, mutta kuten edellä totesin: maallisella tuomiolla ei ole juurikaan tekemistä näiden uskonnollis-/metafyysis-/psykologisten vakaumusten syntymisen tai ratkaisemisen kannalta.
Kyse on ääri-individualistisesta (psykologisesta egoismista), äärirelativistisesta, solipsistisesta ja ääriskeptisestä vakaumuksesta, jonka mukaan omatunto on pikemminkin 'psyykkinen sairaus' kuin yhteisten arvokokemusten perusta.
ripsa! rauno! aakoo! te riemun lapset
makuasiat ovat makuasioita ja sellaisiksi ne saavat jäävätkin, mutta pistänpä tähän mielipiteeni timo harakan juontamasta ohjelmasta. tämä mielipide on lähes yhtenevä verkkopäiväkirjaa pitävän mika sipuran kanssa: [...] harakka myötäilee vieraiden höpötteitä jos vain lunttien syynäämiseltä ja pyöriskelyltään ennättää [...] ohjelmaan on hankittu vakiovieraaksi katkeroituneelta strutsilta näyttävä nuorison edustaja [...] tästä ohjelmasta olisi saatu hyvän juontajan ja aitojen asiantuntijavieraiden avulla klassikko. kirjat ovat hyviä. [...]
erityisen surullista on se, jos / kun kirja / kirjailija itse bunkkeroituu eristyksiin sillä aikaa, kun harakka, kortelainen ja paikalle kutsuttu vieras sen sielusta taistelevat.
harakan kanssa olen kyllä samanlainen siinä mielessä, että järkytyksekseni huomaan minäkin lukevani lähes yksinomaan äijäkirjallisuutta. jostain ? syystä monikaan naisen kirjoittama kirja ei saa sukkia pyörimään jaloissani. olen lukenut woolfini ja butlerini ajatuksella, mutta naisena oleminen ei ilmeisesti ole provosoinut lukutottumuksiani tarpeeksi.
ehkä se on myös ikäkysymys; tässä iässä sitä louhii uraania vain rauhanomaista atomia varten.
rauno:
minulle tulee tekstiäsi lukiessa mieleen avopokeri, jossa ässät ovat jo lukijan tiedossa: nietzsche ja dostojevski. sanasi ovat innostavia. tulevatko ne myös lihaksi, on sitten meidän päänvaivamme. tarjoat paljon kiviä teorian hankalaan kaskeen. jään odottamaan johdatustasi syyllisyyden / pahan ongelmaan ja lopetan vaakakuppien tasapainottamiseksi yhteen ajatus-ituun:
kirjallisuus ja filosofia tuntevat monta uhkarohkeaa yksilöä, jotka kaikista varoituksista huolimatta ovat syöneet muita pelottomammin hyvän- ja pahantiedon puusta, nauttineet ennen kaikkea 'pahasta' tiedosta ja selvinneet koko asiasta lievällä ruokamyrkytyksellä. länsimaisen ihmisen tiedonetsintä aina renesanssista lähtien osoittaa piittaamattomuutta vanhan myytin viisauden suhteen: puun hedelmien musta mehu on osoittautunut antoisaksi, ravitsevaksi viisauden lähteeksi...
tieto pahasta on samastettu pahan kosketukseen joko kuvitteellisessa tai aivan todellisessa merkityksessä; se ei ole palvellut pahan tuntemista, hallintaa ja hyväksikäyttöä. on kuin moderni ihminen ei olisi vielä toipunut uusien näköalojen aiheuttamasta järkytyksestä eikä todellakaan pysty hyödyntämään niitä.
freudin teorioista ei kulje kohtalokasta ja vääjäämätöntä tietä seksuaaliseen hillittömyyteen, nietzschen viisaus ei johda auschwitzin kaasukammioihin. marxin yhteiskuntaopista voidaan päästä paljon muuallekin kuin stalinin vankileireille.
meistä riippuu, mitä teemme ajattelijoista, jotka rikkovat vallitsevaa arvomaailmaa vastaan.
Eiku Teemu Mäki, ei Mäkinen.
Teemusta tehtiin radio-ohjelma, johon osallistuin haastateltavana, tuli taiteilijamuotokuvana "Miten minusta tuli minä" joskus helmikuun alussa.
Se poika joutuu kantamaan kissan tappoa lopun elämänsä, eikä taatusti tajunnut mitä teki.
Taide on aina metafora jostain, se ei ole todellisuutta. Minusta tämän pitäisi olla ensimmäinen sääntö, joka opetetaan kuvataideakatemiassa.
Teemu vaikuttaa fiksulta, koska se on aina lukenut ja tutkinut asioita. Siitä olisi hyvin voinut tulla filosofi. Kirjoitti vissiin Lapuan yhteiskoulusta 7 ällää. Se on fiksu, koska siltä sentään putoaa lauseita telkkarin edessäkin.
Silti tavallaan se tämä oma tapa ilmaista itseään: kuvat ja sanat, ovat ehkä Teemun jonkinmoisen perusujouden takana.
Se että se teki Kiilan näyttelyyn kuvia koululaisten kanssa oli minusta hieno juttu. Muuten Kiila on enemmän tai vähemmän vanhojen horisijoiden ryhmä.
Mitä tulee Dostojevskiin, niin ymmärsin kyllä nuo yhteydet. Vielä ymmärrettävämmäksi se tulee kun muistaa että alkuperäisestä teoksesta poistettiin yksi ratkaisevimpia kohtauksia: pienen lapsen raiskaus, jonka joku noista Karamazoveista teki.
Dostojevski ei ainakaan nuorena ollut nationalisti, vaan anarkisti. Sehän pakeni maasta sen yhden tsaarin murhayrityksen jälkeen, kuului samaan soluun itse tekijöiden kanssa.
Sen lisäksi D. oli uhkapeluri, joka taisi Monte Carlossa ja muualla Euroopan kasinoissa pelata omaisuutensa.
Jossain muualla, oisko ollut Parnasson blogissa, mainostin sellaista D.:n aikalaista kuin Dmitri Merezkovskia, joka viisiosainen sarja Kristus ja Antikristus teki ainakin minuun nuorena järisyttävän vaikutuksen. En tosin lukenut kuin neljä osaa, 1+2 Pietari Suuri ja hänen poikansa Aleksei, 3+4 Leonardo ja Michelangelo. Viides olisi ollut Julianus Luopio.
Tiiliskivet katosivat Tukholmaan ja jäivät sille tielle. Viimeksi ne olivat yhden ystäväni hoteissa, mutta se sitten kuoli AIDSiin ennen kuin palautti kirjat.
ripsa
totta totta
ennen oli lopullinen kuolemanjälkeinen tuomio tai edes historian tuomio, nyt on vain välitön imelä ja alhainen julkisuus, jota kirjoitetaan ja toimitetaan hirveässä viha-angstissa tai parin kaljan tunnelmassa. suunnattoman paljon toimittajien puheesta on pelkkää painokonetta ja ladontatekniikkaa.
teemuun liitetään kliseiksi kangistuneita ennakkoluuloja enemmän kuin kohtuullista olisi.
ehkä hän vain tuumasi että haulit himaan. eli niin kuin lapualla sanotaan: ei käpyjä pikkuoraville.
ehkä hän myös tietoisesti laittoi porukan koville, jotta agressiot suuntautuisivat hänen itseensä, ja että hän jäisi paskajätkänä ihmisten mieliin.
paskallahan on tapana muuttua mullaksi eli kullaksi historian myötä, kuten tapaus van gogh osoittaa.
tuli mieleen eräs hieno ja ihana naispuolinen kirjailija, clarice lispector, jonka särmäisessä tekstissä on luonteenpiirteitä, joista lukijana tunnistan itseni. kirjan ongelma-asetteluissa joudun vääjäämättä jotenkin vastatusten itseni kanssa. sisäinen keskustelu syntyy. lispectorin teksti on kuin köysi, jonka lujuus ei johdu siitä, että jokin sen yksittäinen säie olisi luja, vaan tavasta millä säikeet on punottu yhteen. hän on kirjailija josta on lähes mahdotonta irrottaa osaa rikkomatta kokonaisuutta.
häntä lukiessani olen huomannut, että minätuntemukseni kasvaa, ja että henkiset ahdistukset purkautuvat ympäristölle vaarattomalla tavalla. lispector kasvattaa kivalla tavalla naisen todellisinta heimoidentiteettiä. hän on minun sieluni ilmainen peili.
hänen tekstinsä on myös vapauttavan androgyynistä. miehet eivät ole pelkästään älyllisiä tai naiset ainoastaan tunnevaltaisia. lispectorin nainen ei ryhdy tunnelmoimaan, jos hän tuntee tarvetta älylliseen pohdintaa, eikä mies älyköi, jos sielussa pauhaavat mitä mielettömimmät kuviot.
Androgyyni-teema on vähän väliä jollain tapaa esillä. Bloggareista yksi, jonka nimen juuri unohdin, kertoo olevansa bi/lesbo ja tutkija. Tutkimuksen sisällöllä on jotain tekemistä seksuaalisuuden kanssa, mutta en tiedä mitä.
Hänen yhteydessään jäin miettimään sitä että tutkijoilla pitäisi olla jokin paikka netissä, jonne ne voisivat panna tutkimuksiaan vaikka .pdf-muodossa, koska ainakin minulla on jatkuvasti sellainen olo että jään jostain tiedosta paitsi, koska en enää pääse olemaan yliopistossa.
Täkäläisen yliopiston kirjasto on huono, humanismiksi käsitetään ainoastaan kielitiede, eikä yhteiskuntatieteitä ole lainkaan, kirjallisuudesta nyt puhumattakaan.
Nimittäin näistä tutkimuksista näkyisi mitä n. 30-40-vuotias nuori polvi on lähtenyt ajamaan takaa. Joo, tiedän että siellä on koko se ranskalaisten filosofien arsenaali, josta minulla on tosikalpea aavistus, mutta jospa joku olisi onnistunut suomentamaan ja suodattamaan edes jotakin.
Musiikkitieteestä esimerkiksi olin vielä jonkinlaisella hajulla 90-luvun alussa, nyt olen pudonnut täysin kärryiltä.
Tiedän että kuilu lehtijournalismin ja tutkimuksellisen kaman välillä on valtava. Kaiken muun lisäksi journalismi kulkee yhä huonompaan suuntaan.
Siksi olen ollut aika tyytyväinen siitä, että olen sentään saanut kritikoidakseni käydä joitain humanistisia tutkimuksia läpi. Niistä yksi ja hemmetin hyvä on juuri Teemun väikkäri. Jota saa ainakin kuvataideakatemiasta.
Toinen puutostila joka kirjallisuudessa on näkyy julkaistujen esseekokoelmien romahtamisessa sitten 80-luvun, suunnilleen. Se on paha se. Minulla on oikeasti se käsitys että maa on pullollaan lahjakkaita kirjoittajia, jotka mielellään kirjoittaisivat esseekirjan jos toisenkin itseään kiinnostavista aiheista.
Esseet ovat hieno laji sen takia että ne taipuvat mihin suuntaan vain. Ne voivat lyyristyä tai proosallistua. Ne voivat lähetä laudaturtyötä.
Sukupuolten määrittelyssä minulla on lueksinnan alla Pauline von Bonsdorffin ja Anita Sepän toimittama Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetiikkaan. Gaudeamus 2002. Kirja ei käsittele pelkästään feminismiä eikä pelkästään naisia, vaan oikeastaan kauneuden käsitettä eri näkökulmista.
Huomioni herätti essee Marilyn Monroesta, miehen (Harri Kalha) kirjoittama, jossa esseisti otti vauhtia Norman Mailerin tavattoman kaunaisista ja inhottavista puheista Marilyn Monroesta. Jäin ihmettelemään sitä vihan ja kaunan määrää.
Kun minusta Marilyn oli kaunis ja sen lisäksi vielä uhri. Ja ei, en ole vaipumassa imelän romantiikan suohon.
Kirjaa kuitenkin suosittelen.
Mutta muuten luulisin että kaikille, varsinkin nuorille, on helpottavaa että sukupuolten ja suuntautumisen paljous alkaa ihmisille paljastua, eikä häpeä ja itseinho enää määrittele "poikkeavuutta".
Markiisi de Sadesta vielä yksi näkökulma, jota Rauno ei ottanut esille: kyse ei ole niinkään himosta tai sen toteuttamisesta, vaan vallasta. Markiisi oli ylhäisintä aatelia. Sillä oli niin hirveästi oikeuksia, että nykyään niitä on vaikea edes kuvitella. Alaisia saattoi nöyryyttää ilman pelkoja seurauksista. Ja kyllä, markiisi käsittääkseni tappoi joitakin alaikäisiä tyttöjä orgioiden päätteeksi.
Ihan kaikki ei ilmeisesti ollut fantasiaa. Vankilaan joutuminen aateliselle oli tavattoman harvinainen juttu, ellei kyse ollut poliittisesta vehkeilystä.
Voihan siinä tietenkin nähdä jumalattomuuden. Että siis teoilla voi sitä julistaa, mutta vähän epäilen sitä. Kirja ei ole hirveän hyvin kirjoitettu.
ripsa
teemu mäen väitöskirjaan palaan säännöllisesti. en osaa pisteyttää sen tieteellisiä ansioita, käytän sitä enemmänkin subjektiivisena lukukokemuksena. lain ja armon yhdistelmät sekä mäen irtonainen kiukku ovat kiinnostavia. kiinnostavaa on myös mäen tapa käsitellä alitajunnan anemiaa ja pöhöyden kierrettä. hyvin hän möyhentää keskiluokkaisen nousukkaan, jolla on tarpeetonta tavaraa yhtä paljon kuin ennakkoluuloja, tekopyhyyttä, sokeutta ja - keskiluokkaisuutta.
jos saat selville tuon androgyyni-tutkijan blogin, kerro minullekin. kultajyviä on vähän. tällä hetkellä tuntuu kuin koko maailma kirjoittaisi blogia pöytälaatikkoon. suurin osa noista blogeista on silkkaa näköalatonta ja puhditonta roskajoukkoa. karmea määrä mielipiteettömiä turhanaikaisia kasvannaisia ja / tai jos jonkinlaista kulttuurinatkuttajaa. mutta kyllä sitä etsimällä etsien löytää niitä, jotka tarjoavat samaistumisimpulsseja ja erinomaisia jäljennöksiä tähtitaivaasta.
eläkööt kirkkaat tietolähteet synkän metsän siimeksessä. eläkööt tiedon soukat ja kiemuraiset pikkupurot. eläkööt tajunnan sivuvirrat. eläkööt kuivia uomia kastelevat vesijärjestelmät.
Kafkaesque!
Olen vähän poikki, sain juuri valmiiksi toisen tekstin, Anna Politkovskajasta tällä kertaa, sitä paitsi kissa raapaisi syvän haavan sormeen. Pelkkää hellyyttään.
Mutta joo, se tuo tutkija on Jatulintarhan blogin takana, nimeä en tiedä, linkki on mm. Hanhensulan linkkikokoelmassa.
Seurasin sitä jonkin aikaa tirkistelymielessä, mutta lopetin saatuani silmäluomeeni näärännäpyn.
kafkaesque, ripsa
Noh - nyt katsoin uusinnasta sen alusta uupumaan jääneen 10 minuuttia eilisestä Harakan kirjaesittelystä.
Ihan hyvää pajatusta pahuudesta - muttei välttämättä niin syväluotaavaa kuin, mihin parhaimmillaan kyettäisiin, jos Harakka uskaltaisi 'käsikirjoittaa' esittelyjään ja kannanottojaan radikaalimmiksi (kuten kafkis oikein arvelee).
'...ohjelmaan on hankittu vakiovieraaksi katkeroituneelta strutsilta näyttävä nuorison edustaja...' kirjoitti kafkis.
Hehheee!
Mutta hei! - mitä vikaa Anna Kortelaisessa muka on?
Kyllä hän ainakin minua 'viehättää (?)', vaikken tunnekaan kovin hyvin ko. tohtorin taidehistorian popularisointeja.
Mutta että se meni 'ikälopun' ja tällä hetkellä luultavasti 'viagravetoisen' Hannu Mäkelän kanssa naimisiin 2004..!?
Voi ei!
Olen haistavinani tässä avioliitossa kaikkein pahimmat 'perversion' ainekset.
Hannu Mäkelähän on vaihtanut vaimoja kuin hikoilun jälkeen paitoja (osuva vertaus, vaikka itse sanonkin!).
Onpa niitä kuulemma riittänyt ihan kaksinnaimisepäilyihin asti.
Kortelaisen täytyy siis todellakin olla katkeroitunut ja kostonhimoinen feministi, joka halunnee(?) tappaa irstailija Mäkelän provosoimalla ja maksimoimalla tämän 'kiihotustilaa' aina sydänkohtaukseen saakka..!
Anna Kortelainen: 'uudesti syntynyt feministi-Justine ja Mäkelä '"kirjaliston" hillitty 'iskukone': de Sade'?
*
Kyllä ripsa - totta se on on. Entisestä anarkisti Dostojevskista tuli viimeisillä metreillään patakonservatiivi/-taantumuksellinen slavofiili, joka suurin piirtein nuoleskeli ortodoksista kirkkoa ja keisaria, jos ilmaisen asian 'kauniisti'.
*
Lukekaa muuten Timo Airaksisen ajoittain melko hyvä filosofistyyppinen katsaus Markiisi de Saden ajatteluun - 'Markiisi de Saden filosofia' (1991, suomennettu uusi laitos 1995).
Siitä saa monenlaisia ideoita, vinkkejä ja selvennyksiä mm. pahuuden loogis-filosofiseen, kirjallis-filosofiseen ja psykologis-filosofiseen selittämiseen.
Jonkinlaisesta tosikkomaisuudesta ja oudoista tulkintaperiaatteista Saden suhteen Airaksista voi kyllä perustellusti syyttää - kts. Reijo Kupiaisen lyhyehkö mutta erinomainen ja heuristinen kritiikki Niin&Näin lehdestä (3/95).
http://www.netn.fi/395/netn_395_kirja4.html
*
Sade on Valistuksen naturalistisen järkikeskeisyyden ehkä äärimmäisin hahmo.
Arvofilosofisesti (La Mettrien äärimaterialistisen Ihmiskoneen ohella) eräänlainen naturalistisen projektin (=materialistisen reduktionismin) moraaliset arvot viemäriin lakaiseva 'luuta', joka pitää moraalia ja hyveitä 'arvossa' enää vain sadistisen nautinnon- ja vallanhalun kiihottajina - koska kiihotus on aina paljon suurempaa, mikäli se toimii pyhänä pidetyn alueen transgressiona - eräänlaisena rikkomisena ja rajanylityksenä.
Teemu Mäki oivallisesti huomioi tämän paradoksin Sadella.
*
Myös Teemun väitöskirjan sisältävä esseekokoelma 'Näkyvä pimeys' odottaa hyllyssäni yhä systemaattisempaa tutustumista.
Perusteellisten selailujen jälkeen se osoittautui lähtökohdiltaan varsin 'ranskalaiseksi' postmoderniksi filosofiaksi, jota en enää aivan viime vuosina ole arvostanut yhtä korkealle kuin aiemmin.
(Tosin Kupiaisen viittaukset Deleuzen Sade- ja Nietzsche-kommenteihin osuvat prikulleen kohdalleen Airaksisen 'vakavaan' - Saden 'toivottoman' antikulttuurin edustajaksi tulkitsemaan linjaan verrattuna.)
Sen vuoksi Anna Kortelaisen kommentti siitä, että Sadeakaan (näin ymmärsin) ei voi lukea sentään pelkkänä kielipelinä/kielellisenä konsrtuktiona vailla referenssiä/sisältöä tai kielellisen tulkinnan leikkinä (postmoderni metodi), vaan sen 'taustalta' löytyy ihan 'oikea' sisältö, eli se on - kuten ripsa vihjaa - luettavissa myös realistisesti: ranskalaisen valtaylimystön ja aatelin rappion kuvauksena, minkä rappion Sade tosin yleistää koko ihmiskuntaan ja ihmislajiin asti - kuten tekivät omalla tavallaan myös Nietzsche ja Dostojevski.
Tosin Nietzschelle tuo rappio yhdistyi laumamoraalin henkeen, joka pyrki VAIN itsesäilytykseen eikä itsensä 'ylittämiseen'.
Laumamoraalin hengessä toimivan ihmisen eli 'viimeisen ihmisen' tärkeimpiä pyrkimyksiä ovat mukavuus, turvallisuus ja riskittömyys, jotka kuitenkin sadelaisen transgression myötä sisälsivät tarkoin salatun perversiivisen ulottuvuuden (esim. pedofiilit; tosin tämä on oma/RR lisäykseni N:n viimeisen ihmisen ideaan).
Loputtomasta kielellisten peli- ja tulkintatasojen sekä niistä ilmenenevien reaalisten referenssitasojen välisestä eri suuntiin vetävästä metodilinjasta ei kuitenkaan syntynyt periaatteellista väittelyä Kortelaisen ja Teemun välillä, joskin Teemun kanta lienee edelleen se, että Sade on mitä mainioin lähde monille - hyvin ristiriitaisillekin tulkintatavoille - mitä en tietenkään kiellä, mutta kirjoja ei mielestäni voi lukea yksinomaan tulkintoina: niistä pitää - ja niistä myös aina löytää biografisen ja ns. realistisen' tason, koska se on niissä joka tapauksessa läsnä tavalla tai toisella.
Vasta tämän jälkeen voimme 'testata' teosta mielikuvituksemme ja (filosofisten) paradoksien sekä intertekstuaalisuuden jne. viitekehyksissä.
Summa: ei ole olemassa kirjaa, jolla ei olisi jotain ihan aitoa ja oikeaa kytköstä todellisuuteen.
Tämä on provosoiva ja ehkä kirjallisuustieteellisesti ja filosofisesti helpostikin kumottavissa oleva väite, mutta kuten ymmärrätte(?): tällaisia periaatteita voidaan metodisesti ja loogisesti kumota mielin määrin, vaikkeivät kumoajat välttämättä itse tajua kiertävänsä argumentoinneissaan kehää, jonka he alunperin itse ovat itseltään kieltäneet.
Myös sen vuoksi Nietzschen ylpeä ja ylimielinen toteamus - 'Mitä minä kumoamisista välitän!' - Moraalin alkuperästä-pamfletissa ei ole pelkkää narsistista hybristä - vaan asian esittämiseen erottamattomasti kuuluvaa retorista varmuutta.
Oletettavasti kaikki ovat tietoisia siitä, että sekä Dostojevski että Nietzsche olivat lukeneet Markiisi de Sadea - ja saaneet myös ainakin epäsuoria vaikutteita tämän ajattelusta: Nietzsche käsityksiinsä immoralismista ja nihilismistä, Dostojevski eräitten ongelmallisimpien henkilöhahmojensa luonteen- ja ajttelun kuvauksiin.
Raskolnikoville panttilainaajaeukko oli alunperin pelkkä 'täi', riistäjä, jonka kuolemasta on enemmän hyötyä kuin haittaa.
Riivaajat kuvaa yleisesti nihilismiin perustuvaa ihmissuhteitten verkostoa, jossa kaikki ajatuvat tuhoon.
Idiootin Rogozinissa saatanallinen piittaamattomuus ihmisestä muutoin kuin intohimon ja hedonistisen hyödyn välineenä saa miltei kosmiset mittasuhteet - sillä erotuksella, että Rogozin - kuten Raskolnikovkin ovat syvästi tuntevia ja syvällisesti ajattelevia olentoja.
Huippuälykkö Ivan Karamazov vie nihilismin äärimmäiseen, filosofiseen ja psykologiseen päätepisteeseensä - jopa niin, että ajautuu lopulta itse hulluuteen (Ivan kohtaa nuoruutensa mefistotelisen fantasian: paholaisen), vaikka kyseessä ikäänkuin 'muodollisesti' onkin muistaakseni juoppohulluuskohtaus.
Tosin Dostojevski jättää auki Ivanin mahdollisen toipumisen.
Ivan Karamazov on kuin Nietzschen kohtalon fiktiivinen 'edelläkävijä' 8 vuotta aikaisemmin (1880/-81).
Muistettakoon myös aiemmin wikipediassa mainittu hevosenruoskintakohtaus Rikoksesta ja rangaistuksesta, Raskolnikovin toisesta 'unijaksosta'.
Nietzschellä totisesti oli vielä paljon opittavaa Dostojevskilta, ja vaikka hän sen avoimesti eräässä viimeisistä kirjoistaan myönsikin ('Epäjumalten hämärä', 1888), niin silti hänen aikansa ehti loppua sekä psykofyysisen että intellektuaalis-luovan kehityksen suhteen.
*
Viettymys immoralismiin ja nihilismiin - sitä kautta 'radikaaliin pahaan' (Kant), saattaa tavallaan olla 'vapaan hengen' ominaisuus, mutta se ei takaa, että kyseessä olisi psyykkiseen integraatioon johtava intentio.
Se, että paatuneilla rikollisilla ei ole kykyä empatiaan eli omantunnon 'ääni' ei heitä vaivaa, ei ole merkki vahvuudesta, vaikka Nietzsche toisin halusi asian ymmärtää viimeisimpien kirjojensa äärimmäisissä kannanotoissa.
Hän itse kärsi ylenmääräisestä herkkyydestä suhteessa lähes kaikkeen omassa elämässään (jopa tuleviin ilmaston muutoksiin) ja kirjoitti, että on joutunut kamppailemaan kokemiensa säälin, myötätunnon ja omantunnon kolkutusten kanssa koko ikänsä - sietämättömyyteen asti.
Mutta ratkaisu ei voi olla rikollisuuden ihaileminen 'hengen vapauden' ja siten muka immoralismin että nihilismin nimissä.
Se on sekä Raskolnikovin, Rogozinin, Kirillovin, Ivan Karamazovin että Nietzschen tapauksissa oman moraalisen integraationsa murentamista ja psyykkisen romahduksensa edistämistä - olkoonkin, että maailma usein on pikemminkin immoralistinen egoistisen hedonismin tyyssija kuin hyveellisten ja oikeudenmukaisten ihmisten kommunikatiivista toimintaa.
rauno:
selvennykseksi nyt vielä, ettei tulisi väärinkäsityksiä: katkeroitunut strutsi -kuvaus oli siis mika sipuran, eikä minun kynästäni lähtöisin. komppaan kyllä tässä ihan täysillä sipuraa, jonka blogi on yksi lemmikeistäni. sipura osaa ajatella systemaattisesti ja lineaarisesti. sen lisäksi hänen ajatuksensa muuttuvat kiinnostaviksi rakennuspalikoiksi maailmanjäsennyksessä - ikään kuin uusiksi korteiksi siihen taloon, jota itse kukin pystyttään suojaksi maailman tuiverruksilta.
aakoo, ripsa:
jatulintarha-blogi on tuttu. not my cup of tea. minulta pääsee hohhoijakset tällaista monotonista manifestia lukiessani. nuo queer-sanat käyvät kyllä pääsylipusta queer-piirin karkelointiin. eli jos on mieli pysytellä uusimman naistutkimusaallon vaahtoharjalla, kannattaa tietenkin omaksua sellaiset sanat, joiden käyttöön koko ilmiö viime kädessä perustuu. jujuhan on siinä, että on löydettävä oikeat sanat, joihin hankalat merkitykset voidaan kääriä; näin ne menevät paremmin kaupaksi. bloginpitäjän biseksuaalisuus sen sijaan on tuttua minulle, olenhan itsekin kaksineuvoinen.
A-k, kafkaesque
Niin no, siis olen käynyt, harvoin tosin, lueksimassa sitä Jatulintarhaa, saadakseni selville, että mitä siinä nyt on sellaista mitä pitäisi ehdottomasti ja heti tutkia, siis seksuaalisessa suuntautumisessa.
Kun mielestäni aiheesta on kirjoitettu todella paljon.
Juju taitaa olla siinä, että tämä nainen ilmeisesti etsii ja etsii jonkinmoista näkökulmaa, muuten siellä varmaan olisi linkkejä johonkin tutkimukseen.
Tämä liittyy nyt osittain siihen, että Tampereen yliopistossa alkoi cumuun asti ulottuva naistutkimus, joskus 92 vissiin, yhteiskunnallisessa tiedekunnassa juuri kun olin lopettelemassa laudaturtyötä, eli oli kiirus ruveta gradun tekoon.
En siis ehtinyt katsahtaa mitä nuo akateemiset siitä olisivat keskustelleet. Sellaisia puutteita täällä maalla kokee, varsinkin kun yliopisto täällä on torso. Nyt olisi ollut aikaa, mutta ei ole enää rahaa reissaamiseen.
Sain eilen valmiiksi myös tekstin Anna Politkovskajasta, joka on siellä kritiikeissä. Sitä naista lukiessa on useasti tullut mieleen että mistä se sai energiansa, mikä sen sai kirjaimellisesti kuoleman uhalla kirjoittamaan omasta maastaan?
En tiedä. Itse henkilöstä on varmaan tietoa vain niillä jotka häntä ovat tunteneet.Sen muistan että A.P. pelkäsi lastensa puolesta.
Rauno
Tuo syyllisyys-juttu minua itse asiassa häiritsi Karamazovin veljeksissä. Luin sen kirjan vasta pari vuotta sitten. Eli minulla varmaan meni paljon ohi.
Jos olisin lukenut sen 14-vuotiaana niin kuin luin Idiootin ja suurimman osan Tolstoin kirjoista, aihe ei olisi vaivannut.
Se mikä siinä vaivaannuttaa on ilmeisesti syyllisyyden tai sen tunnon määrittelemättömyys: oletetaan ortodoksisuus ja siihen kuuluvat riitit.
Siitä ei jollain lailla tullut Sisyfos-myyttia seuraileva eepos niin kuin olin jotenkin otaksunut.
Ikä vaikuttaa siihen miten kirjoihin suhtautuu. Taidan olla vain krantumpi kuin ennen ja aina lievästi epäluuloinen.
Hieno kirja se oli, ja sitä selitti paljon sekin että se oli sensuroimaton laitos, jonka luin.
Sattuipa makoisa lapsus ja muistivirhe yhtä aikaa.
Kun puhuin aiemmin Anna Kortelaisen yhteydessä hänen miehestään kirjailija Hannu Mäkelästä tarkoitin kirjailija Matti Mäkelää.
Mutta eipä siinä nyt mitään hirveämpää tullut väitettyä, koska käsittelin H. Mäkelää/M. Mäkelää tarkoituksellisesti erittäin fiktiivisin jos ehkä provokatiivisin sanakääntein...
Jaa, Rauno, korjauksen korjaus!
Kyllä Kortelaisen flikka on sen Hannu Mäkelän kans naimisissa tai asuu sen kanssa, enpä ole siviilisäätyjä udellut, kun en henk.kohtaisesti tunne kumpaakaan.
Matti Mäkelän tapasin siellä Hesassa ja sillä on kyllä ikäisensä vaimo. On muistaakseni ollut jo kauan.
Hannu Mäkelä on ehkä n. 65-vuotias, Matti Mäkelä on todennäköisesti 10 vuotta nuorempi.
Satun tietämään kummankin tapauksen, koska olen tuntenut H. Mäkelän ed. vaimon ja M. Mäkelän puolestaan olen tavannut joskus virkani puolesta, hän kun on Kurikassa vai Ilmajoellakos se oli, syntynyt sudeettipohjalainen kirjailija.
H. Mäkelä puolestaan on hesalainen.
M. Mäkelä on herättänyt jatkuvasti närää n.k. feministien joukossa - ja on kirottua että aina pitää kirjoittaa että n.k. kun en aiheesta oikein tiedä enkä ymmärrä - koska se taas kirjoittaa ihan niin kuin ei pitäisi naisista, mikä ei varmaan todellisuudessa pidä paikkaansa, siis ihmismies M. Mäkelän suhteen.
Rakas Ripsa
Korjauksen korjauksen korjaus
Taisin ilmaista itseni hankalasti.
Kyllä minä tiedän ja tiesin, että Hannu Mäkelä on Anna Kortelaisen puoliso. Osaan käyttää wikipediaa.
Mutta kun puhuin Hannu Mäkelästä ajattelin alunperin Matti Mäkelää, vaikka ymmärrän ja ymmärsin 'jo silloin', että kyseessä on kaksi eri miestä.
Mieli tekee joskus tällaisia temppuja.
Hannu Mäkelä on syntynyt 1943, Matti Mäkelä 1951.
Anna Kortelainen on syntynyt 1968, joten H.M on 25 vuotta vanhempi kuin A.K.
Se minua hieman hämmästyttää...
Post a Comment