Rock-musiikin historian siipien havinaa...

(Editoitu viimeksi klo: 5.1)

"Just after the White Album came out, John Lennon performed "Yer Blues" at The Rolling Stones Rock and Roll Circus with a supergroup dubbed The Dirty Mac, consisting of himself, Eric Clapton on lead guitar, Keith Richards on bass and Mitch Mitchell on drums." (wikipedia)

*
Tässä varsin ainutlaatuinen videopätkä (joulukuu 1968), jossa siis soittaa yhtyeistä Beatles, Rolling Stones, Cream ja Jimi Hendrix Experience - juuri tätä esiintymistä varten koottu superbändi. Rolling Stonesien oman TV-ohjelman isäntänä toimii tietenkin Mick Jagger, joka videon alussa haastattelee John Lennonia.

(Lisäyksiä)
Kumpikin vaikuttaa jutustelevan aika lailla kieli poskessa ja teeskennellen teeskentelevänsä kohteliaisuuksia. Jo hymy kertoo kaiken: me ei rakasteta, mutta me kyllä kunnioitetaan toisiamme, - ainakin jos on pakko.

Suoraan sanottuna kumpikin (varsinkin Lennon) vittuilee toiselle varsin taitavasti.

*
John oli kritisoinut, että hänen mielestään Rollarit matkivat (-64-68) ainakin vastikään julkaistujen Beatlesin single-biisien tyyliä varmistaakseen myyvän trendin peesissä myös itselleen hyvän levymyynnin.

Beatles oli muuten aivan alkuaikoina (-63) lahjoittanut biisivarastoistaan Rollareille näiden menestystä edistämään ihan menevän rock-kappaleen.
Kukapa alkumenestyksen epävarmuudessa elävä yhtye tekisi nykyisinä tulos tai ulos - päivinä tälläisen ystävänpalveluksen kilpailevalle bändille? (I Wanna Be Your Man by The Rolling Stones Songfacts)

Noihin aikoihin varsinkin muusikkojen henkilökohtainen ystävyys merkitsi kuitenkin enemmän kuin tuottajien ja levy-yhtiön juristien pakkovalta.
Kilpailu oli siis aitoa halua yltää taiteellisesti parhaimpaansa omalla alueellaan, ei jotain idols-paskaa, jolla ei ole musiikin kanssa muuta tekemistä kuin lauluääni ja melodiaklisheitä toistavat soittimet...

*
Mick vakuuttaa tyytyväisyyttään, kun on lopultakin saanut Winstonin (Lennonin alkuperäinen toinen etunimi, jonka hän muutti myöhemmin Onoksi) Rollareitten ohjelmaan (joskin John ottaa syyn täysin omalle kontolleen ;~)) ja pyytää tätä esittelemään uuden "superbändinsä", josta löytyy "yllättäen" myös Keith Richards.

Tähän kohtaan täytyy myös huomauttaa, että Paul McCartney oli näihin aikoihin ensimmäisen kerran häipymässä Beatleseista, ja Lennon keksi ehdottaa (liekö ollut aivan tosissaan), että jos Paul lähtee, niin siirtyköön George Harrison bassoon ja tämän ystävä Eric Clapton hajonneesta Creamistä soolokitaraan!
(Toisaalta on fakta, että Lennon esiintyi nyt ensimmäisen kerran ilman Beatlesia.)

Clapton oli sitäpaitsi soittanut vastikään Beatlesien ns. "Valkoisella tuplalla" mm. Harrisonin hienon biisin"While My Guitar Gently Weeps"in hienon kitarasoolon (- The Beatles - The White Album).

Seuraavana keväänä Claptonia havitteli huumeongelmien takia erotetun (ja hetimiten kuolleen) Brian Jonesin tilalle myös Rolling Stones, joskin Keith Richards totesi jälkeenpäin, että rollarit tosin arvelivat Ericin olevan liian itsenäinen soolokitaristi heidän bändiinsä, jotta ideaa olisi voinut pitää täysin vakavasti otettavana.

*
John Lennon, Keith Richards, Eric Clapton and Mitch Mitchell (1968 - "Yer Blues" )
05:13
Ihan toimiva esitys. Richards soittaa poikkeuksellisesti bassoa. Claptonia hiukan naurattaa, kun komppi muuttuu hevimmäksi ja boogimmaksi. Huvittuneisuuden syy löytynee osaltaan seuraavasta, wikipedian antamasta informaatiosta.

"Lennon apparently intended the song as a parody of British blues, but it was delivered with such spirit that it has been hard for some listeners not to take it seriously. The lyrics are extremely suicidal, and include references to Bob Dylan's Ballad of a Thin Man as well as cosmology.
The claustrophobic sound of the recording is due to the fact that, according to Mark Lewisohn's The Beatles Recording Sessions, the band recorded the song in Abbey Road Studio Two's "annex", which was actually a large closet in the control room.
The fact that the song lapses into swing time for its middle section may be a musical joke. The vocals in the final verse can barely be heard.

Nukuttaa...

(Editoitu viimeksi 1.1. 2007)

Tämä on ensimmäisiä biisejä, jonka kitarateemaa opettelin soittamaan - korvakuulolta. Kyseessä oli kuitenkin live-esitys (Live Cream - 1970), jossa Clapton soitti skaalakuvion hieman monimutkaisemmin kuin tässä live-versiossa, joka on uskollisempi esikoisalbumin - Fresh Creamin- 1966 - teemalle.

Creamin Royal Albert Hall London May 2-3-5-6 2005 - versio kappaleesta toimii kyllä hyvin - sen kertovat jo soittajien ilmeetkin. Hymy on silti herkässä, kun homma toimii kaikin puolin.

Jack Bruce on toki varsin riutuneen näköinen, mutta hän oli vastikään toipunut maksaleikkauksesta (maksasyöpä) ja kävi tämän leikkauksen komplikaatioiden takia lähellä kuolemaa.
(Lisäys)
Pitää muistaa, että Clapton on tätä nykyä bändin tervein jäsen, sillä Ginger Bakeriä on jo vuosikausia vaivannut niveltulehdus (arthritis), joka on uhannut ajoittain tehdä lopun hänen rumpujen soitostaan.

*
Cream Reunion DVD - Sleepy Time
05:27
by Jack Bruce and Janet Godfrey
Cream - Live - May 2005

*
I'm a sleepy time baby,
A sleepy time boy.
Work only maybe,
Life is a joy.

We'll have a sleepy time time.
We'll have a sleepy time time.
We'll have a sleepy time time.
We'll have a sleepy time time.
Sleepy time time, sleepy time all the time.

Asleep in the daytime,
Asleep at night.
Life is all playtime;
Working ain't right.

Chorus

I have my Sunday,
That ain't no lie.
But oh Monday morning
Ain't my favorite cry.

Chorus

***

Herätys! (Seuraavassa täysin erityyppistä Jack Brucea)


Cream - NSU - Live -May 2005 (05:24)


Driving in my car, smoking my cigar,
The only time I'm happy's when I play my guitar.

Ah, ah, ah, ah, ah
Ah, ah, ah, ah, ah.

Singing in my yacht, what a lot I got,
Happiness is something that just cannot be bought.

Ah, ah, ah, ah, ah.
Ah, ah, ah, ah, ah.

I've been in and I'm out, I've been up and down,
I don't want to go until I've been all around.

Ah, ah, ah, ah, ah.
Ah, ah, ah, ah, ah.

What's it all about, anyone in doubt,
I don't want to go until I've found it all out.

Ah, ah, ah, ah, ah.
Ah, ah, ah, ah, ah.

*
Cream

Sovinismeja 1

Juoruilu on rohkeuden naisellinen muoto, koska se uskaltaa kohdata minkä tahansa asian ottamatta sitä vakavasti.

Victor Hugo

*
Kommentti Hugolle: Eivätkö miehet sitten muka juoruile?

Sovinismi

www.avioliitto.info/avioliitto/01tunnesuhde.phtml.

Albert Camus`n "joulusaarna"

akh said...

Rauno kirjoittaa tuossa Albert Camus`n Putoamisesta, jossa katumuksentekijätuomari tilittää elämäänsä. Jotain jouluunkin liittyvää sanomaa Camus`lla on.

*
"Tiedättekö esimerkiksi, mitä varten hänet ristiinnaulittiin, se niin, jota te ehkä juuri nyt ajattelette? Niin no, olihan siihen kyllä monenlaisiakin syitä. Kyllä ihmisen tappamiseen aina syitä on. Päinvastoin on mahdotonta näyttää toteen, että hänellä olisi elämisen oikeus. Siitä johtuu, että rikokselle aina löytyy asianajaja, mutta viattomuudelle harvoin.

Niiden syiden lisäksi, joita meille nyt kaksi tuhatta vuotta niin erinomaisen hyvin on selitetty, on kuitenkin vielä yksi sangen painava syy tähän hirvittävään kuolemaan. Enkä minä käsitä, miksi se niin huolellisesti salataan. Hän tiesi itse, ettei ollut aivan viaton, ja se on todellinen syy.

Tosin hänen tunnollaan ei ollut sitä rikosta, josta häntä syytettiin, mutta hän oli syypää muihin, joskin oli niistä tietämätön. Vai oliko?

Olihan hän tapauksien polttopisteessä; hänen oli varmasti täytynyt kuulla eräästä viattomien lasten verilöylystä. Eivätkö Juudean lapset, jotka surmattiin, sillä aikaa kun hänen vanhempansa kuljettivat häntä turvaan, kuolleet juuri hänen tähtensä?

Eihän hän tosin ollut sitä tahtonut. Nuo veren tahraamat sotamiehet, nuo silvotut lapset kauhistivat häntä. Mutta kun tietää millainen hän oli, saa olla varma, ettei hän voinut heitä unohtaa.
Ja eikö kaikista hänen teoistaan kuvastuva suru ollut parantumatonta raskasmielisyyttä, jota kantaa sielussaan se, joka yöt pitkät on kuunnellut, miten Raakel itkee lapsiaan eikä lohdutuksesta huoli?

Yön helmasta kohosi valitus, Raakel huusi lapsiaan, jotka oli hänen edestään surmattu, ja hän oli elossa!

Tietäen minkä tiesi ja tuntien kaiken mikä ihmisessä on tuntemista - ah, kuka olisikaan uskonut, ettei rikosta ole niinkään se, että tuottaa toiselle kuoleman, kuin se että ei itse kuole!"

*
Amen

*
http://www.reproarte.com/paintings/1300-1599/8/index.html.

Lorcan runo rukouksesta

Ja minun täytyy mennä hyvin kauas,
etäämmäs kuin nuo vuoret,
etäämmäs kuin mikään meri,
lähelle tähtiä
rukoilemaan Kristusta,
Herraa, että hän antaisi minulle takaisin
lapsensieluni...

Federico García Lorca

Federico García Lorca

Amoira - mietelmäviisautta: Lorcan runo rukouksesta

Elämää joukkohaudassa - arkipäivän fideismiä

Kirjoitettu kommentiksi sinin kommenttiin päreessäni "Kielillä puhujia, dogmaatikkoja sekä valehtelijoita".
(Linkkilisäys 22.12)

Sini kirjoitti:

Mietin, että Matti taisi provosoida joukkohaudalla. Pointtihan koko jutussa oli se, ettei Jeesuksen hautaustavalla ole mitään merkitystä Uskon kannalta...

RR

Eikö todellakaan ole merkitystä sillä, miten Jeesus haudattiin?

Jos teol. tri Matti Myllykosken pointti oli nimenomaan tämä, niin johdonmukaisia ollaksemme hän samalla heittää (mitä en totisesti usko hänen tekevän) koko historialliskriittisen Raamatuntutkimuksen viemäriin.

Sosiaalihistorioitsijana hänelle nimittäin ei voi olla yhdentekevää, että uskoessaan Jeesukseen Vapahtajana (jos hän niin uskoo?) voimme noin vain keskittyä evankeliumin tarinaan pelkästään tekstinä.

Sama pätee myös Paavalin tuon tarinan pohjalta kehittelemään kehittelemään teologiaan - eli, että sekin on vain tulkintaa tekstistä. Tekstin ulkopuolella kun ei ole yhtään mitään (Derrida). Ja jos on, niin sillä ei ole juurikaan väliä.

Tämä merkitsee, että uskomme on totisesti postmodernia laatua eli konstruoitu narratiivi, jonka voi rinnastaa Joulupukki-/Pakkasukko-satuun.

Minun mielestäni ihminen ei kuitenkaan voi uskoa olettamatta ainakin jossain määrin ja jollain olennaisella tasolla historiallis-empiirisesti todeksi sitä tarinaa, joka evankeliumeihin on kirjoitettu.

Usko ei voi perustua pelkkään metaforaan tai vertauskuvaan, ellei se sitten ole juuri tuota Pakkasukko-uskoa....joka kyllä häviää, kunhan ikää karttuu, tai kun ihminen viimein kasvaa irti itse aiheuttamastaan "alaikäisyyden" (Kant) tilasta.

Tai - sitten uskossa on kyse asiasta, jota minä en kerta kaikkiaan ymmärrä.

Toki tajuan, ettei ylösnousemus ole historiallisesti tai empiirisesti todennettavissa, ei ainakaan mikäli pitäydymme tiukasti lähdekritiikissä ja käsityksemme siitä, mitä todella tapahtui, eli totuusehtomme havainnolle ovat huomattavasti tiukemmat kuin mitä ne esim. runoa tulkitessa ovat.

Mutta mikä sitten lopulta viime kädessä erottaa uskon Jumalaan ja Jeesukseen Vapahtajana uskosta Joulupukkiin, joka kuulemma taas (hänkin) on kohtapuoliin tulossa käymään meidän luonamme?

Jos ei mikään muu kuin pelkkä tarinan tekstuaalinen "erilaisuus", niin heikoissa kantimissa on silloin kristillinen usko.

Vai onko asia sittenkin niin, että usko kuten kauneuskin on jälleen kerran "katsojan silmässä"?

"Mä uskon, kun musta se Jessen story on sillee ihan kiva". Eikä tällaisessa perustelussa nähdä mitään vikaa, koska usko on makuasia.

No - minä ryhdynkin tässä puolestani uskomaan "Sormusten herraan", kun se on niin vaikuttava - varsinkin elokuvana...

Ja turha on tulla kritisoimaan. Eihän Sormusten herra totta ole, mutta ei ole ylösnousemuskaan!
Ihan sama siis, miten päin se Jeesus siellä joukkohaudassa makaa - tai minkälaisessa tuolissa se siellä Taivaan temppelissä istuu...

*
Fideismi

"Wittgenstein, kielipelit ja fideismi

heninen.net/kollaa/kuvia/museo_f.htm.

Keith Emerson puukkojunkkarina

(Viimeisin lisäys 22.12)

Keith Emerson (born November 2, 1944 - keyboards) - Emerson, Lake & Palmer yhtyeen voimahamo näyttää tässä konserttitaltioinnissa mahdollisen syyn siihen, miksi hän sai kenkää arvostetulta klassisen pianon mestariluokalta.

Emerson ja hänen aiempi yhtyeensä The Nice, jonka perinteitä ELP ryhtyi vaalimaan, on progressiivisen rockin arvostetuimpia nimiä.

Alle on listattu jonkun Brittiläisen TV-dokumentin puitteissa parhaimmat/suosituimmat progebändit - jotka muuten kaikki ovat Englannista.

USA:n progressiivisen rock-musiikin ylivertaisena hahmona voi pitää Frank Zappaa , mutta hän näyttää olevan liian "vaikea" pala myös engelsmanneille, ellei tuo lista sitten rajoitu vain heidän oman maansa bändeihin.
USA oli 70-luvun alussa myös tämäntyyppisen rock-musiikin - kuten myöhemmin punkin suhteen (New Yorkin Ramones oli suuri poikkeus) yhä englantilaisten rock-innovaattoreitten varassa.

ELP on listan progebändeistä ainoa, joka soittaa klassista musiikkia rockiksi eikä rockia klassisella musiikilla höystettynä tai pelkästään monimutkaisempia musiikkirakenteita kokeillen.
Tämä luonnollisesti johtuu Keith Emersonin saamasta perusteellisesta koulutuksesta klassisessa pianossa. ELP julkaisi esim. live-version Mussorgskylta - Pictures at an Exhibition -1971).

*
Emersonin aiempi kokoonpano, The Nice, keskittyi klassiseen musiikkiin jopa vielä enemmän kuin ELP, ja soitti mm. Bachia (Brandenburg Concerto No. 3.), Sibeliusta (Karelia suite) ja Tsaikovskia (Pathetique Symphony).
For their second single, The Nice created an arrangement of Leonard Bernstein's "America" which Emerson described as the first ever instrumental protest song. It not only uses the Bernstein piece (from West Side Story) but also includes fragments of Dvořák's New World Symphony. (wikipedia)

Rämäpää kun oli, Emersonille ei riittänyt, että hän teki Americasta "protestilaulun". Eräällä keikalla hän peräti poltti USA:n lipun, ja siitä ei hyvää seurannut. Paikka oli muistaakseni Royal Albert Hall (!), jonne E. sai elinikäisen porttikiellon!
(Porttikielto (tarkoittaa tässä esiintymiskieltoa) on voimassa edelleen. Jos muistan tapauksen väärin, niin korjatkaa toki. Wikipedia ei kerro paikkaa eikä tuomiota, mutta muistan kuulleeni tämän tarkemman version (ainakin) joltain rock-radion toimittajalta.)

*
Entä tiesitkö sinä tästä suunnitelmasta?

" Interestingly enough, Jimi Hendrix was considering joining the group; the British press, after hearing about this, speculated that such a supergroup would have been called "Hendrix, Emerson, Lake & Palmer", or HELP."
Before settling on Carl Palmer, they approached Mitch Mitchell of the Jimi Hendrix Experience; Mitchell was uninterested but passed the idea to Jimi Hendrix. Hendrix, tired of his band and wanting to try something different, expressed an interest in playing with the group.
Due to scheduling conflicts such plans were not immediately realized, but the initial three planned on a jam session with Hendrix after their debut at the Isle of Wight Festival, with the possibility of him joining. Hendrix died shortly thereafter, so the three pressed on as Emerson, Lake and Palmer.

Greg Lake made this comment on ELP's discussions with Hendrix:

"Yeah, that story is indeed true, to some degree...Mitch Mitchell had told Jimi about us and he said he wanted to explore the idea. Even after Mitch was long out of the picture and we had already settled on Carl, talk about working with Jimi continued. We were supposed to get together and jam with him around August or September of 1970, but he died before we could put it together." (Wikipedia)

Toteutuessaan suunnitelma olisi synnyttänyt rockin historian ainutlaatuisimman superkokoonpanon.
Sitäpaitsi Hendrix tunsi Emersonin, jonka kanssa oli jonkun kerran soittanut 1966-67. Emerson puolestaan julisti itsensä myöhemmin kosketinsoittajien Jimi Hendrixiksi. Soittoväline vain oli turhan painava show-temppuihin...

*
Yes yhtyeessäkin vaikuttanut kosketinsoittaja Rick Wakeman, joka myös hän on klassisen pianon kasvatteja, sanoi ihailevansa etenkin Emersonin oikean käden tekniikkaa. Siitä saamme näytteen myös tässä Live at the Isle of Wight Festivalin Rondossa, joka on alunperin Dave Brubeckin sävellys, mutta josta Emersonilla on oma tulkintansa. Hän kun oli myös erinomainen jazz-mies.

***
Emerson, Lake & Palmer - Rondo (Isle of Wight-1970) (Linkki ei toimi enää "copyright-sensuurin" vuoksi.)
05:02
ELP from the hay days. Incredible live performance of "Blue Rondo a la Turk".

(Emersonin kuuluisa puukko/tikari heilahtaa (hieman salaa ja yllättäen kuten kuuluukin) Rondon loppukliimaksia lähestyttäessä.)

***
Emerson, Lake and Palmer - Top Ten Progressive Rock
05:17
British TV documentary Ranking:

1. Pink Floyd
2. Genesis
3. Moody Blues
4. Jethro Tull
5. Yes
6. Emerson, Lake and Palmer
7. Rush
8. Hawkwind
9. King Crimson
10. Camel

***
THE NICE - Hang on to a Dream
07:22

(Erinomainen näyte Emersonin jazz-kyvyistä ja tulkinnasta The Nice yhtyeen ajoilta - 1969. Mainitsemani loistava oikean käden tekniikka tulee esiin etenkin tällaisessa pianokappaleessa.

"The extended version of "Hang on to a Dream"(Tim Hardin) presents the best documented view of Emerson as a jazz pianist and the relaxed improvisatory style displayed is markedly different from that seen later while with ELP."

Tekin, jotka inhoatte jazzia, tsekatkaapa ihan kokeeksi tämä live-esitys. Takaan, että se tekee positiivisen vaikutuksen.)

Olkinainen

Juicen kuoleman jälkeen Heikki Salo on Suomen paras elossa oleva rock-sanoittaja.

*
Olkinainen

On yö ja hyvin myöhä
kun tätä kirjoitan
mutta minua ajaa pelko
ja mun on pakko kirjoittaa

Kuin pitkät harmaat hiukset
sade heilahtaa
pimeydestä ruutuikkunaan

Minä rakensin oljesta naisen
kun sinä et tullutkaan
sua kaipasin niin paljon
enkä jaksanut odottaa

Minä sidoin lyhteitä yhteen
etsin vaatteesi parhaimmat
tein köydenpätkistä peruukin
ja rinnat lantuista

Mä illan tullen viereen
naisen nukahdin
kunnes äsken nauruun heräsin

Ja nyt olkinainen tanssii
navetan katolla
sylissä vaatteenriekaleita
ja pää kainalossa

Olkinainen, olkinainen
nauraa ja huhuilee
ja paidan helman alta pilkottaa
musta kieli viikatteen

Minä en ole synkkämielinen mies
mutta minua pelottaa
kun männynneulaset kirkuu
ja maisema huohottaa

Kun jalanjälkiin kasvaa
koiran hampaita
voi luoja, miten se mua pelottaa

Minä kirjoitan tämän kirjeen
jos viimeinkin tulisit
että saisit tietää kaiken
jos et minua löytäisi

Nyt lähden etsimään kuokkaa
haen bensaa kanisteriin
joko minä tai olkinainen
olen ymmärtänyt niin

Kuin pitkät harmaat hiukset
sade heilahtaa
pimeydestä ruutuikkunaan

*
http://www.heikkisalo.com/miljoonasade/sanat.html

*
Miljoonasade

*
Miljoonasade - Marraskuu
03:04
Live ilmaiskonsertissa Tampereen Vanhan kirjastotalon puistossa 31.5.2006.

Laulu, akustinen kitara: Heikki Salo
Sähkökitara: Kankku Kankaanpää
Basso: Sami Ruusukallio
Rummut: Aku Syrjä
Koskettimet: Eero "Safka" Pekkonen

(Tämä yhtye ei ole Miljoonasade vaan eräänlainen Nääsvillen All Stars)

*

http://www.teatterikesa.fi/suomi/ohjelmistot/encorebaana/tammer/--print.

JÄTÄ SINÄKIN PORTTO! - koskaan ei ole liian myöhäistä

Yltiöpietistit julistivat kirkon olevan "suuri portto", Jumalasta luopunut Saatanan kirkko.

(Kuvassa "Porton linna ja hänen edustajansa taikasauvoineen".)

*
NOKIAN EV. LUT. KIRKON Markku Koivisto:

"Jeesus Kristus sanoo sinulle ja seuraajillesi:

Lähtekää siitä ulos te minun kansani, ettette tulisi hänen (kirkkoporton) synteihinsä osallisiksi ja saisi tekin kärsiä hänen vitsauksistansa", Ilmestyskirja 18:4.Vitsaus on tämä: Takaisin tuleva peto polttaa porton tulessa.
Ilmestyskirja 17:16. Ihmettelettekö tekin kirkkoihin kuulumattoman seurakunnan opetusta ja ennaltatietämäänsä Gorban paluuta, eikä nimenne ole Elämän kirjassa, vrt. Ilmestyskirja 17:8? Onko jo myöhäistä lähteä portosta ulos?
Piispa Tampereella tekisi palveluksen Jumalalle, kun antaisi teille lähtöpassit porton jäsenyydestä NYT!

*

www.suol.fi/raamattunet/yltiopie.html.

Karismaattisuus / Suomen kirkkohistoria

Nokia Missio - Etusivu

Saarna: Markku Koivisto - Markku Koivisto naulaa teesit Tampereen ...

Tampereen hiippakunta - Puheet (Juha Pihkala 12/2000)

Markku Koiviston toiminnan tutkintaa jatketaan (3/2006)

Tampereen tuomiokapituli kuuli Markku Koivistoa (4/2006)

Kirkko & Kaupunki (5/2006)

Kotimaa :: eKotimaa-verkkolehti - Markku Koivisto erotettiin ...(6/2006)

Tampereen hiippakunta - Istunnon päätöksiä (9/2006)

Keskustelua

uskojarukous.net - Näytä viesti :: Markku Koivisto v. Tampereen ...

Markku Koivisto on uskonnon uhri - Suomi24 Keskustelu

Markku Koivisto

Kielillä puhujia, dogmaatikkoja sekä valehtelijoita

Kirjoitettu kommentiksi a-k.h:n tekstiin "Saarnapäre" sekä jarvelaisen kommenttiin siitä.
(Editoitu viimeksi 20.12 klo: 04.50)

*
Ongelma on vakava, koska siinä kiteytyy kolme asiaa, jotka ovat pitäneet kirkon instituutiona kasassa: 1) karismaattisuus, 2) tunnustuksellisuus ja 3) oikeaoppisuus.

Herätysliike saattaa näivettyä tai saada eettisesti ja psykologisesti kyseenalaisia piirteitä, mikäli se toimii vain karismaattisuuden varassa.
Mutta kirkko, josta ei löydy enää karismaattisuutta, on pelkkä uskonnollista kulttia harjoittava "kineettinen museo".

Millähän tavoin Suomen ev.lut. kirkon oikeaoppisuuden oppinein (?) Juha Pihkala (Yksi kahdessa -Kristus-uskon historia varhaisen kristikunnan aikana -1997) on yrittänyt kohdata Markku Koivistoa ? En tunne asiaa kuin pinnallisesti (*).

Matti Myllykoski joka tauksessa arvosteli minulle Pihkalan toimintaa varsin tiukasti Kotkan Kritiikkipäivillä helmikuussa 2000.

"Miten se kehtaa...?", sihahti MM Pihkalaan viitaten. Taisi olla puhe juuri tästä Koivistosta.

Karhulan teologipojalla saattoi kritiikissään tosin olla omakin lehmä ojassa - sekä väitöskirjan (Jeesuksen viimeiset päivät, 1994) väittämien että yksityiselämän suhteen.
(MM mainitsi minulle avioeroprosessistaan. Avecina hänellä oli Kotkassa uusi (kaunis) morsian) - kts. lisää PS.-luvusta.

Väitöskirjassahan oletettiin, ettei Jeesuksen tarina mene historiallisesti niinkuin se evankeliumeissa kerrotaan; - ainakaan mikään perustava empiirinen evidenssi ei sitä tue.

(En nyt puhu itse ylösnousemuksesta, jolle ei tietenkään edes(?) löydy kausaalista (eksternalistismi) evidenssiä; - sisäisestihän (internalismi) me sen sijaan voimme olla vakuuttuneita mistä vain "haluamme".)

Yhtä hyvin Jeesus on saatettu haudata joukkohautaan, ja koko ylösnousemustarina on vain pienen kannattajaryhmän yritys pelastaa Jeesuksen "maine" ja hänen opetuksensa aitous/totuus.

Mutta "tuulesta temmatuksi" tarinaksi siitä tuli aika hyvin menestynyt...

Tässä tulee jälleen mieleen Wittgensteinin tokaisu uskonnosta: 'For a mistake, that's too big.'

*
Olen tietoinen siitä, että ajatteluuni näissä(kin) asioissa sisältyy vakava ristiriita tai ainakin paradoksi.
Suhtaudun karismaattisuuteen periatteessa erittäin positiivisesti, mutta haluan pitää "hullut" kirkon ulkopuolella.

Mitenkähän olisin näistä periaatteista lähtien suhtautunut Jeesukseen, jos olisin elänyt vuosina 30-35 ja päässyt kuuntelemaan hänen juttujaan?

Asiaan tietysti vaikuttaisi se, olisinko umpijuutalainen vai saanut myös kosmopoliittista, stoalaista "pakana-oppia" kuten Paavali.
Etenkin keskiluokan "kaupunkipakanat" kiinnostuivat Jeesuksen sanomasta - juutalaiset tuskin koskaan. Paavali ilmeisesti tajusi varsin nopeasti kääntymisensä jälkeen tämän asiaintilan.

Ehkäpä karismaattisuus tehoaa myös nykyajan maallistuneeseen, byrokratisoituneeseen ja semanttisesti tyhjään nimikristillisyyteen, jota voinee pitää jonkinlaisena uuspakanuutena.

Ihmettelen vain, miksi ortodoksien tai katolisten piirissä ei tällaista "hihhulointia" enää havaita...Onko reformoitu kirkko esim. soteriologisesti jotenkin alttiimpi pirstoutumaan lahkoiksi kuin nämä kaksi.

Itse olen taipuvainen tälle kannalle varsinkin, mitä tulee äärimmäiseen monergismiin (Lutherin-Melanchtonin linja), joka mitätöi ihmisen tahdon, vaikka samanaikaisesti vetoaa juuri ihmisen yksilölliseen uskoon.
Kutsun tätä kaksoissidokseksi, joka lamaannuttaa tahdon. Luterilaisille on julistettu Jumalansa suhteen yhtä aikaa sekä lähestymis- että poistumiskielto!

Toki kaksoissidos (ehkä tämäkin) voi olla myös vapauttava, mutta valitettavasti minä en ole sellaista kokenut; - enkä näin ollen sitten usko reformoidun kristillisyyden Jumalaan, mikäli ajattelemme, että vanhurskauttamisoppi (ja monergismi yleensä) on kristinuskon pelastusopillinen ydin.

Tietysti dogmaattista luterilaisuutta vastustamaan asettuneen pietismin pelastusopilliset käsitykset (etenkin pyhitys ja askeesi) olivat liki vastakohtia äärimonergismille (siis vanhurskauttamisoppi), vaikka pietismin henkilökohtaisen uskonkokemuksen korostaminen noudattikin alkuperäisen kristillisyyden eetosta.

Äärimmäisestä pietismistä ei kuitenkaan ole pitkä matka pelagiolaiseen itsepyhitykseen eli silkkaan egoismiin, mikä jo lienee kristillisen sanoman perusintuition vastaista.

Pietismillä oli oikeutetusti suuri vaikutus reformoituun teologiaan, mutta mitään dogmaattista kumousta se ei lopultakaan aikaansaanut, koska Lutherin/Melanchtonin linjan kanssa yhtä aikaa kehittynyt kalvinismi dogmaattisessa ambivalenttisuudessaan - etten sanoisi valheellisuudessaan (perisyntioppi, predestinaatio ja menestyksen teologia eli sosiaalisen aseman merkitys pelastuksen ilmentäjänä) tuntui ihmisistä ilmeisesti houkuttelevammalta kuin myöhempi - jopa sairaalloisen tiukkaa henkistä kuria vaatinut radikaalipietismi.

Kalvinismi vaikutti etenkin USA:n reformoidun liikkeen piirissä. Pietismi sen sijaan on ollut lähinnä (euroopplais-)saksalainen ilmiö, mutta vaikuttanut myös Suomessa melkein kaikkien herätysliikkeiden taustalla.
Körttiläisyydestä äärimmäisine synnintuntoineen (Paavo Ruotsalainen) sen sijaan löytyy myös jotain alkuperäisestä kalvinismista.

*
Ai niin ;~) - nyt täytyy muistaa, että minähän kuulun ortodoksiseen kirkkoon, jossa soteriologista perusperiaatetta nimitetään synergismiksi, joka merkitsee jotakuinkin samaa kuin liturgia (Jumalan ja ihmisen välinen yhteistyö).

Pitää muistaa, että synergismissä ei ole kyse pelagiolaisuudesta, jossa ihminen voi pelastua jopa omilla ansioillaan, vaan siinä ihmiselle suodaan Jumalan suhteen tietty - mielenmuutoksen mahdollistava vapaus niin, ettei uskoon tulemista pidetä sentään minään kuolemansyntiin langenneelle julistettuna, armahtavana tuomiona, johon tämä itse ei voi mitenkään vaikuttaa.

Jos pidämme ihmisluontoa niin toivottomana, että vain armo saattaa sen pelastaa, niin minkä ihmeen takia kenekään pitäisi huolestua pelastuksestaan. Armohan ei vaadi eikä voi vaatia sinulta mitään, koska olet toivoton tapaus.

Johdonmukaisuuden nimissä luterilaisen kirkon tulisi lähettää kaikille seurakuntalaisilleen (eikä vain heille!) ilmoitus pelastetuksi tulemisesta.
Sellaisen sertifikaatin kanssa voisi hyvällä omallatunnolla lähteä ryyppäämään, raiskaamaan ja tappamaan...

***
PS. Meillä oli jo hetken aikaa ollut Myllykosken kanssa sen verran kiintoisaa keskusteltavaa, että kuunneltuaan aulan penkillä (ei siis auditoriossa) ovien ollessa auki pätkän Kirsti Simonsuuren esitelmää, hän kääntyi puoleeni ja kysyi: "Mikä sun mielestä on tuon esitelmän pointti?" Minä pyörittelin hitaasti päätäni.
Oli tainnut Simonsuuri valmistella puheensa aika huonosti, koska se kuulosti sekavalta, eikä "pointtia" siis löytynyt.

Niinpä sitten ajauduimme keskustelemaan lisää Pihkalasta, oikeaoppisuudesta, Foucault`sta, Hegelin ja Nietzschen suhteesta juutalaisuuteen - etenkin kirjasta Dark Riddle: Hegel, Nietzsche, and the Jews, 1996 (Yirmiyahu Yovel), johon Myllykoski teologian laitoksen informaatikkona oli päässyt heti tutustumaan.

Kirja osoitti pikemminkin Hegelin olleen antisemiitti, kun taas Nietzschen kritiikki kohdistui juutalaisuuden tiettyyn uskonnollis-kulttuuriseen vaiheeseen ja piirteseen - ei rotuun.

MM sanoi, että heille oli teologian laitoksella yksinkertaisesti valehdeltu Nietzschestä, mitä tuli tämän kritiikkiin juutalaisuutta kohtaan.

Tämä oli jo kovaa tekstiä, mietin jälkeenpäin mielessäni. Valheeseen turvautuminen jonkun ajattelijan tekstien suhteen - yliopistotasolla! - tekee niistä entistäkin vaarallisempia juuri valehtelijan oman maailmankatsomuksen kannalta - ja kyseenalaistaa laitoksen opettajien etiikan!

Paha juttu jos esim. Juha Pihkalalla on taipumuksia käyttää suoraa valhetta dogmatiikan välineenä. Ymmärrän kyllä avoimesti provosoivan ad hominem-argumentaation (Nietzsche), mutta en silkkaa valehtelua.

Lisäys

Epäilen kuitenkin vahvasti, ettei Markku Koivistoa voi pitää yhtään sen rehellisempänä kuin ketään virallisen kirkon edustajistakaan.
Ei välttämättä siksi, että Koivisto tekee "raakaa" bisnestä suggestiokyvyllään vaan siksi, ettei näissä asioissa ole asiantuntijoita...

*
Karismaattisuus / Suomen kirkkohistoria

(*)
(Tässä jotain tietoa aiheesta - Tampereen hiippakunta - Puheet - Juha Pihkala 12/2000, Markku Koiviston toiminnan tutkintaa jatketaan - 3/2006, Tampereen tuomiokapituli kuuli Markku Koivistoa - 4/2006, Kirkko & Kaupunki - 5/2006, Kotimaa :: eKotimaa-verkkolehti - Markku Koivisto erotettiin ...6/2006), Tampereen hiippakunta - Istunnon päätöksiä - 9/2006).

Leff Lynne kohtaa Beethovenin

Electric Light Orchestran johtohahmolla Jeff Lynnellä oli George Harrisonin mukaan enemmän ideoita kuin kenelläkään hänen tuntemallaan muusikolla. Seuraavassa yksi esimerkki niistä.

Otetaan rock-klassikko (Chuck Berryltä) ja ympätään siihen erästä klassisen musiikin tunnettua introa/teemaa (Beethovenilta). Täydennetään moogiella/mellotronilla varustettua rock-bändiä viulisteilla ja sellisteillä.

Tuloksena oli aikoinaan (1973) varsin radikaalia menoa, vaikka esimerkiksi sellaiset progebändit kuin The Nice, siitä kehkeytynyt Emerson, Lake & Palmer, Deep Purple, Frank Zappa ja eräät muut (Dave Edmunds) olivatkin jo ehtineet rikkoa "pyhää lakia" ja yhdistää klassista musiikkia rockiin.

Roll over Beethoven ei kuitenkaan pyri samaan taiteelliseen uskottavuuteen kuin vaikkapa mestariluokalta ulos heitetty Keith Emerson loistavine kosketinsoitintekniikkoineen (tai Edmunds Sapelitanssissa) vaan on eräänlainen progebändin vastaveto sen ajan trendikkäälle Glam rockille - esim. Slade, David Bowie, Gary Glitter, T. Rex, Alice Cooper jne.

Jeff Lynnen sovitus on yhtä aikaa sekä ylivertaisen mauton että käsittämättömän tehokas.

Arvaan, että klassisen musiikin ihailijat yhä nykyäänkin raapivat päänahkansa verille, jos joutuvat kuuntelemaan ja katselemaan tämän videon alusta loppuun.
Toisaalta luulen tietäväni, että Juice Leskisen Heinolassa jyrää (vai olix se Kuopio tanssii ja soi?) biisin selloväliosa on kopioitu suoraan Lynnen versiosta.

Näin musiikki elää, syntyy ja kuolee - jos on kuollakseen. Richard Dawkinsin meemi-ideaa voi kieltämättä soveltaa taiteen kehittymiseen ja varsinkin musiikin eri tyylisuuntien- fuusioitumiseen ja pirstoutumiseen.
Musiikin eri lajit synnyttävät yhdistyessään uudenlaisia tyylejä ikäänkuin kyseessä olisi geneettinen lajien syntyprosessi.

Missä määrin tätä analogiaa kulttuurimeemin ja biologisen geenin välillä voi pitää onnistuneena tai osuvana tosiasioiden kehityksen kuvaajana, jääköön tässä omaan arvoonsa.
Analogiana sillä on heuristista (oivalluksia herättävää) arvoa, mutta tieteellisen tutkimuksen kannalta kyseessä on yleistys, joka lienee pikemminkin rationaalis-käsitteellistä kuin kokeellis-empiiristä laatua.

*
Electric Light Orchestra ELO Roll Over Beethoven (1973)
08:32

*
Electric Light Orchestra – Wikipedia

Sapelitanssi Dave Edmundsin tapaan

(Linkkilisäys 18.12)

Dave Edmunds on pitkän linjan taidokas ja tyylitajuinen rock-kitaristi, jolle 1950-luvun lopun rock on ollut suurin innoittaja, vaikka Edmundsin ensimmäinen bändi Love Sculpture soittikin lähinnä bluesia ja aika rankkoja "rautalanka-versioita" Aram Hatsaturjanin Sapelitanssista ja Bizet`n Farandolesta.

Edmunds tunnetaan myös yhteistyöstään hienon pop/rock-lauluntekijän Nick Lowen kanssa 1970-luvun puolesta välistä 1980-luvun alkupuolelle asti.
Sopimusteknisistä syistä Edmunds ja Lowe eivät heti päässeet tekemään yhteistä albumia, mutta sitä ennen kummankin herran soololevyillä soitti muutaman vuoden ajan sama yhtye, joka nimettiin Rockpileksi, ja joka sitten teki ainokaisen LP:sä Seconds of Pleasure (October 1980).

Edmunsille "epätyypillinen" Sabre Dance sijoittuu siis hänen uransa alkuvaiheisiin, mutta siitä on kuitenkin tullut eräs hänen "tavaramerkeistään".
Toinen - ja Davelle huomattavasti tyypillisempi - tunnuskappale on 1970 sekä Englannin että USA:n listoilla erinomaisesti menestynyt "I Hear You Knocking".

*
Love Sculpture Dave Edmunds Sabre Dance 1968 UK psych
04:34
Love Sculpture Dave Edmunds Sabre Dance 1968 UK psych -Dave Edmunds began playing in various British blues bands in the early '60s, eventually forming Love Sculpture with bassist John Williams and drummer Bob Jones, who was later replaced Love Sculpture Dave Edmunds Sabre Dance 1968 UK psych -Dave Edmunds began playing in various British blues bands in the early '60s, eventually forming Love Sculpture with bassist John Williams and drummer Bob Jones, who was later replaced by Terry Williams.
Love Sculpture's gimmick was playing bluesy, psychedelicized version of classical songs, and their interpretation of Khachaturian's Sabre Dance became a British Top Five hit in 1968.

(Alkuperäinen versio vuodelta 1968)

*
Dave Edmunds SABRE DANCE Khachaturian (1991)
05:10
(Vaikuttava live-esitys Espanjan Sevillasta, jossa bändiäkin on hieman tehostettu puhaltimilla.)

*
Dave Edmunds Sabre Dance Khachaturian
04:56
Live.
(Sorminäppäryyttä Davella riittää.)

***
Dave Edmunds I HEAR YOU KNOCKIN'
02:54
Dave Edmunds LIVE (1980-luvun alusta)

(Bändistä löytyy kaksi rumpalia, puhallinsektio ja valkoisen soulin/rythm and bluesin huippunimi Steve Cropper komppikitarassa, joten meno on myös sen mukaista.)

KEISARILLE UUDET VAATTEET - POHDISKELUA METAFORIEN KÄYTÖSTÄ

Kirjoitettu mm. kommentiksi Petri Järveläisen juttuun Uskonnollisista metaforista.

(Alussa 18.12 lisätty "intro", joka löytyy päreen ohella nyt myös Järveläisen mainitun postauksen kommenttilaatikosta.)

*
"En oikein malttanut pysyä asiassa/otsikossa, vaan ajauduin lopussa (III luku) kirjoittamaan jälleen jonkinlaista Nietzsche-apologiaa (Sari "huomasi 'mokani'" ;~), mutta tuo alun perusidea pohdituttaa minua kyllä enemmänkin.

Anna ihmiselle tiukasti rajattu ja/tai traditioon sidottu metafora/muoto/tapa/rakenne/toteutustekniikka ja sano hänelle, että tässä on pelimerkit, symbolit ja välineet - enempää ei anneta.

Tehtävä kuuluu: Nyt alat tuntea ja kokea, mutta vain annettujen "välineitten" inspiroimana ja vain niiden avulla emootioitasi/uskoasi jne. ilmaisten.

Tämä ei siis ole free-jazzia (hallittua kaaosta) vaan bluesia (improvisoitua traditiota), vaikka molemmissa pyritäänkin aivan samaan eli emootioitten syvälliseen kokemiseen ja ilmaisuun."

I
Uskonnollisissa metaforissa on mielestäni kyse analogisesti samasta asiasta kuin musiikissa.
Uskonto rituaaleineen on kuin tietty musiikillinen tyyli, jonka ilmaisua tietty teoreettis-näkemyksellinen rakenne sitoo.

Tyylin sisällä ei voi/saa improvisoida kuin annetun rakenteen ja näkemyksen puitteissa.
Tässä mielessä improvisointi yleensä - puhumattakaan modernin jazzin kaltaisesta ilmaisun vapaudesta - on kirkolle täysin vieras asia.

Uskonnolliset metaforat ovat yhtä tiukasti tyylisidonnaisia eli rajattuja kuin perinteisen blueskaavan mahdollistamat skaalapoikkeamat.

Mutta kuten hyvä blues - uskontokin on täynnä tunnetta, joka saattaa jämähtää turhan teknis-rutinoiduksi, kahden tai kolmen skaalan veivaamiseksi, eli metaforat eivät enää ilmaise mitään vaan ovat muuttuneet pelkäksi muodoksi.

Jimi Hendrix totesi vanhan totuuden, joka pätee myös uskontoon: "Blues is easy to play but hard to feel".

On helppoa käydä kirkossa, on helppoa lukea Raamattua jatkuvasti, mutta on todella vaikea elää sitä kokemusta, joka uskonnollisen mysteerin ytimessä vaikuttaa.

Auttaisiko sitten improvisointi, ilmaisun vapauttaminen, uusien metaforien käyttö?

En usko. Pikemminkin on niin, että meidän on vain yritettävä ilmaista itseämme vanhojen metaforien puitteissa (ei kuitenkaan täysin dogmaattisesti) kuten hyvä blues-kitaristi, joka kykenee välittämään soittamaansa kappaleeseen sisältyviä/sisällytettyjä tunne-elementtejä mahdollisimman autenttisesti.

Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista ilman, että tarvitsisi keksiä kokonaan uusi kieli vanhan tilalle tai muuttaa tahtilaji tai skaala aivan toiseksi.

Toki voimme kokeilla eri tapoja improvisoida - ja niin varmaan pitääkin, mutta jos usko syntyy perimmältään tietystä peruskokemuksesta - aivan kuten blues syntyi tietyistä, mustille yhteisistä kokemuksista - eivät tuollaista kokemusta ilmaisevat perustavat metaforat tai musiikkityylilliset rakenteet voi muuttua radikaalisti ilman, että myös itse peruskokemuksessa tapahtuisi tai olisi jo tapahtunut radikaali muutos.

Olen siis konservatiivi, mitä tulee uskonnollisten perusmetaforien "uudistamiseen" - samassa mielessä kuin olen konservatiivi bluesin suhteen.

Hyvä blues on aina vahvasti traditiosidonnaista. Yhtä lailla "hyvä" kristinusko pystyy välittämään itseään myös nykyaikana pitämällä vankasti kiinni traditiostaan.

II
Yllättävää kyllä, mutta jo "kotiperkeleeni" Friedrich Nietzsche oli samaa mieltä "Antikristuksen"sa alunperin sensuroidulla viimeisellä sivulla...

Nietzschen mukaan kristinuskoa pitää "rangaista" - etenkin nykyaikaista, tieteellistä kristinuskoa, joka flirttailee kantilaisuuden kanssa.
Mutta mitä vanhemmasta kristinuskon suuntauksesta on kysymys, sitä lievempi olkoon rangaistus.

Nietzsche ei nimittäin kieltänyt, etteikö alkukirkon ja alkukristillisyyden tapainen reaktio olisi täysin mahdollinen modernissa maailmassakin.

Hän ei vain ollut lainkaan samaa mieltä siitä että ne, jotka kristillisyyttä akateemisesti tutkivat (esim. D. F. Strauss ja tulevat "myytinpurkajat" kuten Bultmann), pystyisivät uudistamaan sitä "päivittämällä" kristillisen peruskeerygman eli sen eksistentiaalisen sanoman uuden fenomenologis-hermeneuttisen filosofian/metodin kehittämillä metaforilla.

Se, mitä kristinuskolle historiallis-eksegeettisen ja hermeneuttisen tutkimuksen kehittyessä tapahtui, ei ilmentänyt uudistumista vaan taantumista alkuperästään - siis maallistumista (nimikristillisyyttä sekä eräänlaista "formalismia") ja naturalismia (emotivismia etiikassa ja fideismiä uskossa - molemmat nihilistisiä ratkaisuja etiikan ja uskon oikeuttamiseksi).

Reformoitu, luterilainen kristillisyys ajautui etiikan ja estetiikan tavoin eksistentialistisen myytinpurkuprojektin seurauksena loogisen empirismin ja naturalismin orjuuteen.

Niinpä luterilaisuudesta on akateemisissa piireissä tullut ytimeltään kantilaista agnostismia, jossa "palvotaan kysymysmerkkiä" ja "toivotaan parasta" ("toivon että uskon"/Simo Knuuttila).

Mutta Kantin velvollisuusetiikasta tulee pelkkää liikennensääntömoraalia eli formalismia vailla sisäistä motivaatiota, ellei se saa "sisäistä voimaa" tai auktoriteettia kristillisestä Jumala-uskosta.

Vaikka Kantille moraali tulikin ensin ja Jumala vasta sen jälkeen - ikäänkuin takuumieheksi, niin tuo järjestys on toisaalta helppo ja toisaalta lähes pakko (kuten monet ovat Schopenhauerin ja Nietzschen tavoin todenneet) muuttaa, jotta Kantin kategorinen imperatiivi (moraalilaki ylipäätään) voisi toimia.

Ongelmaksi tulee kuitenkin nyt se, voiko auktoriteetin (Jumala) tukemaa velvollisuutta pitää (enää jos koskaan) järjen autonomian ilmauksena - kuten Kant valistusmiehenä ajatteli.

Tietoteoreetikkona Kant halusi korvata Jumalan ja hyveet yhdellä ainoalla hyveellä eli autonomisella järjellä.

Kun ajattelu toimii oikein ja valppaasti joskin tiedostaen omat rajansa (mahdollisuutensa) tiedon suhteen, se väistämättä päätyy haluamaan moraalisesti vain sellaista, jonka voi ajatella toimivan yleisenä lakina kaikille.

Samalla Kant kuitenkin tuli unohtaneeksi ontologian, metafysiikan ja psykologian "vaatimukset".

Autonominen järki saattoi kyllä toimia äärimmäisen johdonmukaisesti, mutta esittäessään itselleen kysymyksen miksi? - se ajautui nihilismiin, koska pystyi vain toteamaan oman sisällyksettömyytensä arvojen suhteen.

Tämän seikan Nietzsche jos kuka oivalsi, ja se oli myös yksi syy hänen "konservatiiviseen" mielipiteeseensä, jonka mukaan alkuperäinen usko on arvokkaampaa kuin tieteellisesti ja filosofisesti "sämplätty" teologia.

Nietzsche on tietysti tässäkin asiassa omalla tavallaan ristiriitainen, koska preferoidessaan alkuperäisintä kristinuskoa ja etenkin Jeesuksen vapautta - myös ressentimentistä - hän samalla analysoi ja osoitti kristinuskon rappion ja nihilismin instituutiona.

III
Heidegger on ainakin osittain täysin oikeassa Nietzschen ajattelun suhteen, vaikka meidän on myös ilman muuta hyväksyttävä Deleuzen näkemys, joka kytkee Nietzschen vallantahtoa ilmentävän perspektivistisen pluralismin pikemminkin Spinozan neutraaliin monismiin kuin Hegelin maailmanhengen dialektiseen liikkeeseen, joka ilmenee yhä enenevässä määrin ihmisen yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Heidegger pitää Nietzscheä länsimaisen filosofian viimeisenä metafyysikkona, joka kumotessaan metafysiikan yhä vielä (tietoisesti että tiedostamattaan) lataa omat, naturalismiin pyrkivät kielikuvansa täyteen metafyysisen kolossaalista ilmaisuvoimaa - eräänlaista "energeettistä painetta", joka kykenee luomaan mielekkyyttä ja arvoa ihmisen elämään "in the age of Nihilism" (tämä selitysmalli oli oma tulkintani Heideggerin väitteestä).

Nietzsche ymmärsi, että naturalistiset käsitteet ovat joko semanttisesti tyhjiä (numeroita ja loogisia merkkejä) tai ladattu täyteen merkityksiä, joita niihin ei (kokeellisten) havaintojen "summina tai kiteytyminä" pitäisi lainkaan kuulua.

Maailmaa, todellisuutta totaliteettina ei N:n mukaan kuitenkaan voi ymmärtää ja selittää kuin nimenomaan lataamalla käsitteet/metaforat täyteen metafyysisiä elementtejä/ulottuvuuksia eli äärimmäisyyksiä, jotka yleensä sotivat suoraa intuitiotamme vastaan (esim. ikuinen paluu).

Metaforien kautta voi luoda todellisuutta, mutta vanhan metaforan korvaaminen toisella - muka ajanmukaisemmalla ja paremmalla - ei uudista alkuperäistä uskoa.

Näin ollen todellinen "reformaattori" - halutessaan saada ihmiset ajattelemaan ja uskomaan syvemmin ja aidommin - luo mieluummin kokonaan uuden käsitteistön ja kielen kuin lähtee kääntämään/uudistamaan vanhaa siinä luulossa, että vanhat metaforat edustavat "ikäloppua" ja aikansa elänyttä käsitystä uskosta, jota ne ilmaisevat.

Nietzsche ei tietenkään ollut mikään Luther, eivätkä hänen provosoivat pyrkimyksensä olleet lainkaan sopusoinnussa julkisen/virallisen kristinuskon kanssa, mutta jälleen kerran - se joka Nietzschestä jotain todella ymmärtää - oivaltaa, että hänen paatoksellisuutensa muistuttaa pikemminkin Tertullianusta kuin Hitleriä.

Myös Nietzsche vastusti muodolliseksi ja hengettömäksi muuttunutta, tekopyhää nimikristillisyyttä pyrkien julistamaan jotain uutta uskoa, jota me (eikä välttämättä hänkään) emme kykene enää tai vielä ymmärtämään/kokemaan.

Jos reformaattoriksi nimitetään henkilöä, joka ottaa tehtäväkseen uudistaa usko palauttamalla se alkuperäisen inspiraationsa lähteille, niin tässä mielessä myös Nietzsche oli reformaattori siinä missä niin skandaalimaisesti montanolaiseksi kääntynyt Tertullianuskin.

Puhetaitoinen, propagandan ja esiintymisen hallitseva barbaari saattaa tosin kyetä harhauttamaan meitä kuten Hitler suurta osaa saksalaisista 1930-luvulla, mutta Hitler on vain yksi - joskin yksi pahimmista - esimerkki siitä ikivanhasta ongelmasta, joka tunnetaan väärien profeettojen tunnistamisen vaikeutena.

Avoimesti tunnustan tässä, että vaikka pidän - huolimatta joistain äärimmäisistä kielikuvista ja väitteistä, joita ei tule missään tapauksessa irrottaa ajastaan ja kontekstistaan - Nietzschen eettisiä pyrkimyksiä pohjimmiltaan rakentavina ja hänen aforismejaan/metaforiaan sekä eri perspektiivejään lopultakin opettavaisina - jopa heuristisina, niin silti olen jatkuvasti varuillani sekä hänen omien tekstiensä että häntä fanaattisesti ihailevien tai vastustavien kannanottojen suhteen, sillä en halua, että Nietzschestä enää koskaan yritetään tehdä ainakaan väärää profeettaa...

Tämän vuoksi suhtaudun varauksellisesti myös Nietzscheä edeltäjänään pitäviin 1900-luvun lopun Ranskan ns. postmoderneihin filosofeihin - olivatpa he sitten "kielipeli-eristikkoja" (Lyotard) "skitsoanalyytikkoja" (Deleuze, Guattari), dekonstruktionisteja (Derrida), (post-)strukturalistisia valta-analyytikkoja (Foucault) tai "virtualisteja" (Baudrillard).

*
Tertullianus – Wikipedia
www.nndb.com/people/741/000071528/.

Kaksi erilaista SRV:ia

(Linkkilisäyksiä 13.12, klo: 13.10)

Stevie Ray Vaughan - Rude Mood (1982)
04:52
SRV and Double Trouble at the Montreux Jazz Festival July 17, 1982.
It's hard to believe now, but he was met with increasing waves of booes and hisses throughout his set. And this was on Blues Night.
I guess some of those jazz folks don't SRV and Double Trouble at the Montreux Jazz Festival July 17, 1982.
It's hard to believe now, but he was met with increasing waves of booes and hisses throughout his set. And this was on Blues Night. I guess some of those jazz folks don't know (or care) about great blues guitar when it's right in front of them.
SRV played Montreux again in '85 to a much more appreciative audience.

(Stevie Ray Montreaux`n Jazz Festivaaleilla vuotta aiemmin kuin esikoislevy ilmestyi. Jazz-kansa ei vielä tuntenut kitaristi-ihmettä ja jopa buuasi boogieversioille!
1985 oli jo toinen ääni kellossa, kuten uploadaaja puffaa.)

*
Stevie Ray Vaughan - "The Sky is Crying" - Live in Iowa 1987 - 5:46

Stevie Ray Vaughan - "The Sky is Crying" (E. James, M. Levy, C. Lewis) - Live in Des Moines, Iowa 1987

(Stevie soittamassa musiikillisen "kummisetänsä" Albert Kingin tunnetuksi tekemää kappaletta, joka merkitsi hänen musiikilliselle suuntautumiselleen todella paljon.
Soitossa on edelleenkin potkua ja tyyliä, vaikka Stevien alkoholin- ja huumeittenkäyttö oli juuri näinä aikoina ajoittaisesti pahimmillaan.
Vuotta aiemmin hän meni ensimmäisen kerran vieroitushoitoon ja pääsi lopulta (-88) täysin kuiville - kunnes kohtalo puuttui asiaan 27.8. 1990, ja vieroitti hänet lopullisesti - addiktiosta nimeltä elämä.)

###

Stevie Ray Vaughan, Come on
05:08
(Hendrix cover)

Stevie Ray Vaughan - Little Wing (Rockpalast - Loreley 1984)
08:24
(Hendrix cover)

Stevie Ray Vaughan - mies, joka otettiin aivan liian varhain täältä pois

(Linkkilisäys 13.12, klo:13.00)

On aika esitellä muutenkin kuin muiden bluesäijien kanssa jammailemassa paras valkoinen blueskitaristi - Stevie Ray Vaughan, joka kuoli 35-vuotiaaana helikopterionnettomuudessa 27 elokuuta 1990.
Olen tästä tapauksesta jo kirjoittanutkin päreessäni "Eric Claptonin tribuutti Stevie Ray Vaughanille".

Musiikkitoimittaja Tero Liete totesi kerran esitellessään Stevie Rayta, että kaikki parhaimmathan ne täältä kai ensimmäisinä pois otetaan...
Oli miten tahansa, mutta tuo toteamus ei ole sentään ihan vailla pohjaa, vaikkei siitä mitään tilastollista korrelaatiota voikaan laatia, koska parhaimmuus ei suinkaan ole itsestäänselvästi määriteltävissä ja yksilöitävissä vaan riippuu myös makuasioista.

Stevie ja Double Trouble esittää keräämässäni el Mocambo-live-koosteessa mm. Jimi Hendrix-klassikon Voodoo Child, ja jos esim. "etappisika" aikoinaan (1980-luvulla?) närkästyi siitä, että joku valkoperse nostetaan Henkan rinnalle tässä asiassa, niin suhtaudun ihan sympatialla kyseiseen närkästykseen, koska Hendrix oli niin täydellisen ainutlaatuinen.

Toki Stevie Ray myös tietoisesti opetteli Hendrixin lavamaneereja, eli hän soittaa kitaraa selkänsä takansa, hampaillaan ja jopa jalkojensa välissä, mutta tämä kaikki on pelkkää showta, joka ei koskaan peitä olennaisinta eli soiton laadukkuutta.

Sillä - on aivan ilmeistä ja yleisesti tunnustettua, että Stevie Ray Vaughanin tulkinta Voodoo Chilesta ole huono - se on suorastaan helvetin hyvä!
Joten vertaus Henkkaan tekee tälle pikemminkin kunniaa kuin jotenkin aliarvioi.
Sitäpaitsi Stevie oli koko elämänsä ajan suuri Hendrix fani, ja väittää jopa nähneensä unia, joissa Jimi neuvoo häntä jonkun biisin soitossa.

No - ainakin tälläinen uni kertoo siitä, miten tolkuttomasti Stevie harjoitteli sen parin kolmen vuoden aikana, jolloin hänen The Fabulous Thunderbirdsissä kitaraa soittanut vanhempi veljensä Jimmie Vaughan oli jatkuvasti kiertueella, eikä ollut ehtinyt juurikaan kuunnella veljensä soittoa tai jammailla hänen kanssaan.

Kun Jimmy sitten tuli vihdoin pitemmäksi aikaa kotiin, hän ällistyi perusteellisesti - Stevie oli oppinut soittamaan aivan mielettömän hyvin verrattuna siihen, miten hän soitti (ei huonosti enää silloinkaan) Jimmyn lähtiessä pitkille keikkamatkoilleen.

Huolimatta melko erilaisista bluesinsoittotavoistaan (Jimmy soitti karusti ja vähäeleisesti, Stevie äärimmäisen laveasti improvisoiden ja jopa rokahtavasti) veljekset toki jammailivat paljon yhdessä, ja Jimmy tietenkin yli kolme vuotta vanhempana veljenä ja blueskitaristina oli ollut Stevielle aina suuri esikuva.

Stevie Rayn kitaratekniikasta on sanottu, että siinä "taimaus ja tatsi" (timing and touching), jotka ovat bluestyylin soitossa erinomaisen tärkeitä ilmaisun syvyyden kannalta, toteutuivat paremmin kuin ehkä kenelläkään aikalaiskitaristilla.

Jopa Clapton toteaa, että Stevien ei tarvinnut soittaessaan koskaan pysähtyä ja ottaa ikäänkun vauhtia kuten hänen ja monen muun piti, vaan tämä pystyi säilyttämään soiton intensiteetin jatkuvasti.
Sellaista E.C. ei kuulemma ollut kokenut kenenkään muun blueskitaroinnissa - Stevie oli kuin kanava, jolla säilyi pysyvä kytkös emootioitten ja soiton välillä.

***
Tähän päreeseen on tulossa lisää linkkejä ja tekstiä - ellen sitten jo tilankäytön takia tee Stevie Ray osa 2 pärettä.

Aion "paljastaa" muun muassa, mistä bluesissa todella on kysymys - siis bluesin syvimmän olemuksen ;~) - ja siinä sivussa vähän muutakin...

Esim. mikä merkitys on soittotekniikan sekä musiikillisen tyylirakenteen sitovuudella tai vapaudella soitossa/lla ilmaistavien emootioitten esiintuomisen suhteen.

Tämä teknis-rakenteellisen sitovuuden (blues) tai sen lähes täydellisen vapauden (moderni jazz) vastakkaisuus, "dialektisuus" tai sopusointu on varmasti kaikkien muusikkojen eräs perustavimpia ilmaisullisia haasteita, mikäli ajatelemme musiikin ilmentävän tunteita, siis koko emtionaalisen kokemisemme skaalaa...

Tarkoitus on pohtia myös sitä, miksi modernista jazzista ja perinteisiä muotokriteerejä noudattavasta bluesista löytyy niin suhteettoman vähän klassikoiksi muodostuneita yksittäisiä kappaleita verrattuna esim. popin ylivertaiseen klassikkobändiin Beatlesiin, jonka Yesterday, Eleanor Rigby, A Hard Days Night, Help, Can´t Buy Me Love ja monet monet muut biisit kuulostavat tänäkin päivänä yhtä tarttuvilta kuin yli 40 vuotta sitten.

Tässä pohdinnassa joudumme analysoimaan, mikä on melodian ja sanoitusten välisen suhteen merkitys "minitarinassa", jonka kappale pyrkii viestimään. Beatleseista sanottiin, että heillä oli melodinen lahja, jota he kykenivät luovalla tavalla kehittämään vielä noiden esimerkkihittieni jälkeenkin.

Toisaalta - Bob Dylan ei varmastikaan ollut sävellyksissään melodisesti niin monipuolinen ja yllättävä kuin Beatles, mutta niinpä vain hänen kappaleensa Like a Rollin' Stone, joka vetoaa kuulijoihin ensisijaisesti sanoituksellaan ja vasta sitten toki erittäin hienoon kertosäkeseensä, valittiin viime vuonna rockin historian parhaimmaksi singeksi.

Vielä on todettava, että pop-kappale tai iskelmä on jaettu rutinoidusti ja selkeästi yleensä kahteen tai kolmeen melodis-rytmilliseen rakenneosaan toisin kuin jazz ja blues, joille tällainen jako ei ole lainkaan oleellinen, koska kumpikin etsii ilmaisun vapautta ja syvyyttä suoraan (ei siis kerro jotain melodis-verbaalisesti hyvin sovitettua tarinaa ja tunne-kuvausta - erotuksena itse tunteesta!) - toinen kokeilevasta improvisoinnista, toinen rajattujen soitto- ja laulutekniikoiden sisällä käytetyistä nyansseista tai variaatoiden määrästä, jotka paljastavat äärimmäisen herkästi tunteiden olemassaolon tai jopa niiden puutteen.

(Tällainen ko. asian yksinkertaistaminen liiallisen tiivistyksen puitteisiin, antaa siitä varmaankin sekavan kuvan, jota yritän selventää yksilöimällä eri ongelmien tasot ja soveltamalla niihin sitten erittelevämpää analyysia.
Pitäisi olla ylivertainen mestariaforistikko, jotta onnistuisi kielikuvallisten tiivistyksien kautta säilyttämään sekä sisällöllisen että tyylillisen iskevyyden - ja samalla myös ajatuksen selkeyden!)

*
Tähän kokoamani linkit ovat kaikki loistavalta El Mocambon keikalta 1983. Ensimmäisestä numerosta lähtien huomataan, että Stevie Ray oli jo esikoislevynsä Texas Flood (1983) julkaisemisen aikaan virtuoosi - toisaalta myös melko vanha "ensisynnyttäjä" rock-blues kitaristiksi (28 vuotias).

(Hän oli kuitenkin ehtinyt esiintyä 1983 David Bowien Let`s Dance levyllä, joten noste oli kyllä vahvaa.)

*
Stevie Ray vaughan - Testify (el mocambo)
07:24
Testify Live At The El Macambo in Canada, the first song off the DVD.
(Kahden biisin potpuri)

Stevie Ray Vaughan - Voodoo Chile (Slight Return)
06:49
Stevie Ray Vaughan (SRV) - Live at the El Mocambo" (1983).
(Woodoo Chile julkaistiin Stevien toisella LP:llä Couldn't Stand the Weather.)

Stevie Ray Vaughan - Texas Flood
09:45
Stevie Ray Vaughan & Double Trouble perform Texas Flood live from Toronto's El Mocambo (1983).
(Ensimmäisen LP:n nimikappale Texas Flood on blues-cover, joka pisti koko blueskitaristien pakan uusiksi. Sekä mustat että valkoiset bluesäijät ottivat ilolla vastaan uuden virtuoosimaisen tulokkaan.
Kuuntele tarkkaan, sillä juuri tämä biisi on muutamien muiden SRV:n tulkintojen ohella (esim. The Sky is Crying) nostanut mestariluokan bluesin vaatimustasoa enemmän kuin mikään muu esitys 1980-luvulla.)

Stevie Ray Vaughan - Love Struck Baby
02:46
Stevie Ray Vaughan live at the El Mocambo (1983)
(Boogie-rokkia parhaimmillaan)

Stevie Ray Vaughan - Pride & Joy
04:33
Stevie Ray Vaughan & Double Trouble perform Pride & Joy live from Toronto's El Mocambo (1983).

Stevie Ray Vaughan - Lenny (el mocambo)
08:30
SRV performs a heart-wrenching rendition of the ballad instrumental Lenny.
(Asia on kuten uploadaaja kirjoittaa: Lenny on instrumentaali-balladi, joka raastaa sydäntä. Kirjoitettu vaimolle.)

Stevie Ray Vaughan Live At The El Mocambo - Tell Me
03:05 (1983)

Stevie Ray Vaughan - Mary had a little lamb - el mocambo
03:17
SRV plays mary had a little lamb at the el mocambo, 1983.

Stevie Ray Vaughan - Little Wing Pro shot 1983
07:07
(Jälleen Hendrixiä - taidolla ja hyvällä maulla, mutta huom! - tämä biisi jätettiin pois el Macombo videolta! Liekö syynä 5:50 kohdalla tapahtunut lievä moka...)

Ikuista paluuta "odotellessa"

John Fogertya livenä vuosien varrelta. Aloituskappale on CCR:n konsertit lopettava "boogie-juntta" Keep on Chooglin'. Kappale kesti live-versiosta riippuen 8-12 minuuttia.

Jos minä olisin ollut tiukkapipo seksuaalimoralisti, olisin vaatinut oitis sen kieltämistä ;~), sillä kyseessähän on - ei kuitenkaan välttämättä tahallinen - musiikillinen imitaatio seksuaaliaktista - siihen viittaa osaltaan myös chooglin' sanan käyttö alatyylin slangissa.
Ja mitä muuta onkaan biisin loppu kuin "sitä ihteään..."

Toki chooglin' merkitsee yleistä bailaushässäkkää, mutta siitä saadaan assosioimalla ties minkälainen "hässäkkä".
Tietenkin rock-biisit (kuten myös niin monet klassisen musiikin kappaleet) pyritään lähes aina päättämään konserteissa jonkinlaiseen kliimaksiin, mutta po. CCR-biisissä tämä pyrkimys on suorastaan silmiinpistävää ja korvinkuultavaa, koska kappale lähtee boogiemaisena toistona heti alusta asti kohti loppuhuipennusta - purkautumista.
Huomatkaa Johnin mainio huuliharppusoolo kappaleen keskivaiheilla.

CCR:n kaverit olivat tuohon aikaan äskettäin naimisiin menneitä (Tom vanhempana jo vuosia aiemmin), viriilejä mutta silti varsin kilttejä poikia verrattuna esimerkiksi sen ajan Frank Zappaan, joka ei kyllä hänkään Johnin tavoin käyttänyt huumeita tai alkoholia, mutta alkoi iskeä Amerikan konservatiiveja päähän muun muassa pornolla ja tekopyhyyden kritiikillä.

J. C. Fogerty on tässäkin mielessä ollut aina varsin "kohtuullinen" ihminen, vaikkei hänenkään sanoituksistaan puutu todella purevaa kritiikkiä.
John itse ei nimittäin CCR-aikanaan kirjoittanut ainuttakaan rakkauslaulua, ja hän ehti sentään kolmessa vuodessa tehdä kymmeniä biisejä, joista ainakin puolet! oli hittejä.
Tämä kyllä kertoo aika paljon miehen käsityksistä rock-lyriikan suhteen.

Cover-biiseistä sentään löytyy jopa 3-4 rakkaudesta kertovaa laulua, vaikka eka LP:n I put Spell on You (Screamin Jay Hawkins) kieltämättä onkin aika omalaatuinen rakkaudentunnustus. Saman LP:n Suzy Q (Dale Hawkins) sen sijaan kertoo jo ihan tavanomaisen tarinan ihailun kohteen niin iiihanista ominaisuuksista.

(Huom! John kirjoitti Rock and Roll Girlsin yli 10 vuotta CCR:n lopullisen hajoamisen jälkeen.)

***
CCR - Keep On Chooglin' (Live 1970 - 31.1 - Oakland Coliseum, San Fransisco)
08:26
(Uploadaajan tieto perustuu Fantasy Recordsin väärään informaatioon. Ei ole olemassa mitään virallista Royal Albert Hall-live videointia - ellei sitten jossain sen brittiläisen TV-yhtiön varastossa, joka filmasi konsertin.
Sama pätee äänitys- ja äänentoistotekniikaltaan heikkoon Woodstock-taltiointiin, joka sekin epävirallisesti on olemassa - "jossain" - näinhän siitä omin silmin kolme kappaletta You Tubessa, kunnes "sensuuri" iski.
In Concert live-LP:n ja videon alkuperäinen nimi oli siis alunperin pelkkä levy-yhtiön huijausyritys.)

John Fogerty - Rock and Roll Girls
03:03
John Fogerty live at Centerfield, 1985.

John Fogerty Up Around The Bend (1987)
02:53
The video is from The Welcome Home Concert, Landover, Maryland - July 4th, 1987

(Kyseessä on Vietnam veteraanien "kotiinpaluu- tai muistelokonsertti", jossa John soitti CCR-biisejä julkisesti ensimmäisen kerran 15 vuoteen, koska ymmärsi, että juuri niiden takia nämä ihmiset tulevat häntä kuuntelemaan. CCR oli nimittäin Vietnam-sotilaiden eräs kaikkein suosituimpia yhtyeitä.
Kuitenkin vasta kymmenen vuotta tämän tapauksen jälkeen John alkoi uudestaan soittaa CCR-aikaisia kappaleitaan jatkuvasti keikoilla.)

John Fogerty - Green River
03:29
Green River (Premonition 2/22, 1997)

John Fogerty - A Hundred And Ten In The Shade
04:10
Album : Premonition (8/22)
Filmed in front of a live audience at Warner Bros. Studios, Stage 15, December 12th & 13th, 1997

John Fogerty - Who'll Stop The Rain
02:45
Premonition, 1997

John Fogerty - Down On The Corner (1997)
02:51
Album : Premonition (12/22)

John Fogerty - Centerfield (1997)
03:54
Album : Premonition (13/22)

John Fogerty - Travelin' Band (1997)
02:32
Album : Premonition (22/22)

john fogerty (Lodi - syksy 2005)
04:09
(Hyvin kulkee hieman uusittu Lodikin. Video on huippuhyvä. Taitaa löytyä uusimmalta konserttitupla-CD:ltä.)

John Fogerty/Willie Nelson-Jambalaya (2006)
04:00
John Fogerty and Willie Nelson cover Hank Williams's Jambalaya live on August 5th, 2006 at the PNC Bank Arts Center in Holmdel, New Jersey.
(Bootleg- joten äänitys ei paras mahdollinen, mutta nyt lavalla esiintyy kaksi Ameriikan populaarimusiikin todellista klassikkoa.)

IKUINEN PALUU - kosmologinen vakio ja/vai eksistentiaalinen imperatiivi

Vallantahto on Nietzchellä sekä fysikalistinen että psykologinen ajatus. Tahto valtaan koosteen viimeinen aforismi esitteli vakuuttavasti tuon fysikalistisen painotuksen metonymioiden, metaforien - ylipäätään trooppien "ilotulituksena".

Sotaisat kielikuvat ja perspektivistinen tietoteoria ovat osaltaan esitelleet sen psykologista ja intressisidonnaista aspektia.

Vaikuttaisi kuitenkin siltä kuin Ikuinen Paluu ei sopisi mitenkään yhteen vallantahdon ja yli-ihmisen ajatuskuvion kanssa.

Asia on kuitenkin - kun sen oikein ymmärrämme - päinvastoin. Juuri ikuinen paluu antaa yli-ihmisen vallantahdon "projektille", joka pyrkii kaikkien arvojen uudelleen arviointiin, perustavaa laatua olevan mielekkyyden, koska se pysäyttää ihmisen "tulemisen" tilassaan yhtä aikaa kosmiseen ja eksistentiaaliseen pisteeseen, josta käsin elämän mielekkyys on arvioitava kokonaan ja täydellisesti uudestaan.

Siteeraan tässä aforismia, jossa Nietzsche ensimmäisen kerran esittelee kyseisen ajatuksensa, josta hän Iloisen tieteen julkaisuvuoden (1882) kesällä kertoi Lou Salome`lle vain kuiskaten!

Olen esitellyt tämän aforismin ja siihen liittyviä pohdintoja jo aiemmin - kesällä 2005. Olen myös esitellyt siihen liittyvän tulkintani saman vuoden keväällä.

Tulen muun muassa noiden postausten puitteissa palaamaan tähän alun perin ikivanhaan, syklistä (vastakohtana lineaariselle) aikakäsitystä ilmentävään, antiikin Kreikassa etenkin stoalaisten edustamaan todellisuuskäsitykseen ja sen tulkintoihin.

*
Iloinen tiede (Friedrich Nietzsche: La Gaya Scienza, 1882, 2. painos 1887, Amazon.com: Books: The Gay Science )
§ 341

Suurin paino. - Mitä, jos jonakin päivänä tai yönä joku demoni hiipisi jäljessäsi yksinäisimpään yksinäisyyteesi ja sanoisi sinulle:

"Tämä elämä, sellaisena kuin sitä nyt elät ja olet elänyt, sinun täytyy elää vielä kerta ja lukemattomia kertoja; eikä siinä ole oleva mitään uutta, vaan jokaisen tuskan ja jokaisen ilon ja jokaisen ajatuksen ja huokauksen ja sen sanomattoman pienen ja suuren, mitä elämääsi kuuluu, täytyy tulla sinulle takaisin, ja kaiken samassa järjestyksessä - niin myös tämän hämähäkin ja tuon puiden välistä kuumottavan kuunvalon, ja samaten tämän silmaräpäyksen ja minun itseni.
Olemassaolon ikuinen hiekkakello kääntyy yhä uudestaan - ja sinä sen kanssa, sinä tomun hiukkanen."

- Etkö heittäytyisi maahan ja kiristäisi hampaitasi ja kiroaisi demonia, joka puhuu sillä tavalla? Vai oletko elänyt kerran valtavan silmänräpäyksen, jolloin vastasit hänelle: "Sinä olet jumala, enkä minä koskaan ole kuullut jumalallisempaa!"

Jos tuo ajatus ottaakin sinut valtoihinsa, se muuttaisi sinut toisenlaiseksi ja voisi murskata sinut; aina kaikkialla eteesi nouseva kysymys "tahdotko tämän vielä kerran ja vielä lukemattomia kertoja?" lepäisi toimintasi yllä kaikkein suurimpana painona!
Tai miten sinun täytyisikään suostua itseesi ja elämään, jotta et enää kaipaisi mitään muuta kuin tätä viimeistä ikuista vahvistusta ja sinetöimistä? -

*
(Kesken - teen lisäyksiä hiukan myöhemmin...)

Nietzschen ajattelun taustoista

(Viimeisimmät lisäykset ja tarkennukset 7.12)

Nietzschen ajattelussa on kolme fysikalistis-metafyysis-eksistentialistista peruskäsitettä tai -teemaa: 1) tahto valtaan, 2) ikuinen paluu 3) yli-ihminen, jonka profeetta on Zarathustra).

*
Tämän "kolminaisuuden" perustavin ja lopulta koko Nietzschen ajattelun läpi kulkeva kontrapunkti on jo Tragedian synty esikoisteoksessa määritelty jako Apolloniseen (rationaaliseen) ja Dionysiseen (voluntaristiseen) elementtiin/ulottuvuuteen, jossa todellisuus jakautuu dialektisen monismin periaatteella kahtia.
(Kyseessä on tärkeä teema, johon palaan vielä päreen lopussa.)

Tämä jaottelu ei kuitenkaan merkitse samaa kuin Hegelin dialektinen, edistyvä ja päämäärähakuinen liike.
Dionyysinen elementti kyllä pitää todellisuuden jatkuvassa liikkeessä, jota Apolloninen järki pyrkii ohjaamaan siinä kuitenkaan onnistumatta, koska dionyysinen - siis vallantahto - samaistuu ainakin vielä tässä yhteydessä Schopenhauerin elämäntahtoon, jonka N. sittemmin osoittaa tautologiaksi.

(Elämä nimittäin tahtoo valtaa, sillä pelkkä elämäntahto tarkoittaisi, että elämä tahtoo itseään, mikä on tyhjä väite.)

Toisen kauden töissään Nietzsche kehittelee tärkeää, lähinnä tietoteoreettista näkemystään - aiemmin jo käsiteltyä perspektivismin käsitettä, joka liittyy hänen irtautumiseensa metafysiikasta, romantiikasta, Schopenhauerista ja siten myös Wagnerista.

Antimetafyysinen "irtiotto" onnistui ja ei onnistunut, mutta toisella kaudellaan - siis ennen ikuisen paluun, Zarathustran, yli-ihmisen ja vallantahdon käsitteiden tai "käsitteellisten henkilöiden" ilmaantunista kolmannella kaudella, Nietzschen onnistui kyllä "kouluttaa" itseään (kuten sanottu, hän oli loistava opiskelija jos niin halusi!) niin, että hän omaksui naturalistisen ja positivistisen asenteen ja metodit, mutta jo nuo kolmannen kauden lähinnä Näin puhui Zarathustrassa (ja aivan Iloisen tieteen 1. painoksen lopussa) esitetellyt kaksi päämetaforaa (ikuinen paluu ja Zarathustra) ovat osoitus siitä, että Nietzschessä vaikutti edelleen vahvasti myös se metafyysis-romanttis-esteettinen asenne, josta hän kirjoittajana alunperin oli aikoinaan filosofisen matkansa aloittanut.

Tässä yhteydessä on tarkoitus taustoittaa vallantahdon ajatusta etenkin Hegelin metafysiikan kautta, jotta ikuisen paluun älyllisesti kiehtovan ongelmallinen idea ja tehtävä Nietzschen ajattelussa sekä yli-ihmiseen liittyvä vertauskuvallisuus, "pseudodarwinismi" ja "eksistentiaalinen antropologia" tulisivat hiukan paremmin lähestyttäviksi.

Tätä pärettä voinee pitää ikäänkuin aiheeseen valmistavana tekstinä - ei ikuisen paluun radikaalin tehtävän analyysina N:n ajattelussa.

(Sen vuoksi joudun täydentämään ja tarkentamaan kirjoittamaani ehkä liikaakin...)

*
Mainitut kolme tai neljä teemaa, jos laskemme mukaan Zarathustran, joka siis ei ole yli-ihminen vaan hänen profeettansa, on tarkoitettu täydentämään toisiaan.
Vallantahdon ideaa syventäen ja laajentaen Friedrich Nietzsche osoittaa maailman ja todellisuuden olevan ikuisen tulemisen tilassa. Idean löydämme alunperin Nietzschen suuresti (mutta myös varauksin) arvostamalta Herakleitokselta, jonka "panta rei" - "kaikki virtaa" lienee yksi filosofian historian kuuluisimpia sloganeja.

Polemos pater panton - "sota on kaiken isä" - toisin sanoen sota panee kaikki asiat - niin hyvät kuin huonot/pahat - liikkeeseen, jatkuvan muutoksen tilaan.
Näin kirjoitti Herakleitos, ja tuon aforismin Nietzsche omaksui, joskaan ei sodan lietsojana vaan siksi, että se hänen mielestään kiteytti poleemis-metaforisesti todellisuuden luonteen.

Nietzsche ei ollut Hegel-fani. Hän kritisoi Georg Wilhelm Friedrich Hegeliä mm. siitä, että tämä omaksui Herakleitokselta käsitteen Logos (joka periytyi sittemmin etenkin stoalaisuuteen ja transformoitui kristillisessä teologiassa Vapahtajan olemukseksi), sillä maailmalla/todellisuudella ei ollut Nietzschelle mitään absoluuttista ja harmonista Logos-luonnetta - ei stoalaisena, kosmisena järkenä tai Kristukseen personoituneena välittäjä-hahmona.
(Nietzsche arvosti Jeesusta riippumatta tai pikemminkin huolimatta teologisista selitysmalleista - lähinnä psykologisista syistä. Jeesus oli Nietzschelle "vapaa henki", jossa ei ollut ressentimenttiä.
Vuorisaarnan suhteen Nietzschellä teki kyllä tiukkaa, mutta vaikka hän muka halveksikin Jeesuksen tiettyä "kiltteyttä" ja sovinnollisuutta (jota löytyi myös hänestä itsestään liiankin kanssa - sic!), hän ei silti voinut olla ihailematta tämän äärimmäistä rohkeutta ja rehellisyyttä oman sanomansa esimerkillisenä profeettana.)

Nietzsche kuitenkin arvosti Hegelin ajattelun fenomenologiaa - sitä, että todellisuus (Hegelin maailmahenki) oli (ainakin tähän asti ollut) jatkuvan kehityksen, tulemisen tilassa.
Hegelin dialektiikassa (teesi, antiteesi, synteesi) hän kuitenkin kritisoi sen antiteettista luonnetta, koska Nietzschelle todellisuuden kehityksessä ei voinut (ei pitänytkään) olla antiteeseja eli negaatioita.
Todellisuus eteni vain jatkuvan myöntämisen kautta. Se siis kehittyi, joskaan Nietzsche ei puolittain valistuksen "opetuslapsena", puolittain sen ankarana kriitikkona ota lopullista kantaa siihen, onko kyseessä edes jonkinlainen edistyminen vai täysin päämäärätön prosessi.

Hegelille maailmanhenki kehittyi deterministisesti - perimmäistä ideaansa: Logostaan toteuttaen - kohti "historian loppua", jonka ihannemallina Hegel piti Preussin valtiota.
Muussa tapauksessa hengen (sekä yhteiskunnan että biologian) evoluutio vaikuttaisi kaoottiselta, päämäärättömältä liikkeeltä, ja juuri tällaisen käsityksen Hegel halusi filosofiansa tulkinnoista jyrkästi torjua (esimerkkinä Darwinin tuleva evoluutioteoria).

Nietzsche ei voinut hyväksyä, että Hegelille maailmanhistorian suuret nimet kuten vaikka Napoleon olivat pelkkiä "mikrotason" pelinappuloita tuohon henkeen sisältyvän, massiivisen suunnitelman kannalta, joka ikäänkuin "huijasi" heidät (Hegeliä tietysti lukuunottamatta ;~) toimimaan sen salaisten päämäärien mukaisesti.

Hegelin metafysiikka oli inspiroitunut hänen varhaisista teologian opinnoistaan, joissa hän tekee eroa sekä teismiin että panteismiin.
Eräs oppinut aikalainen nimittikin Hegelin jumala-näkemystä panenteistiseksi, joka tarkoittaa Jumalan teistisenä voimana (maailmanhenkenä ja sen ideana) sekä inkarnoituvan (maallistuvan) historiallisessa prosessissa (tietyksi?) yhteiskunnalliseksi, todellisuudeksi että olevan panteistisesti kaikkialla, jokaisessa todellisuuden osassa (mikrokosmos makrokosmoksena ja päinvastoin, eli osa sisältää jo itsessään kokonaisuuden).

Hegel oli ensimmäisiä, jotka sovelsivat inkarnaatioajatusta systemaattisesti siten, että Jumala tai Maailmanhenki maallistuu, mikä merkitsee myyttien tai Logoksen alkuperäisten merkitysten häviämistä ja muuttumista yhteiskuntapoliittisiksi voimiksi - Hegelillä kansalliseksi, jopa uskonnon korvaavaksi eetokseksi.

Preussin valtiofilosofi oli ainakin osittain tietoinen myös tämän kehityksen toisesta ("vasemmistolaisesta") ääripäästä, joka johtikin myöhemmin siihen, että Marx käänsi Hegelin filosofian päälaelleen, jolloin sen Hengen evoluutio muuttui työväenluokan evoluutioksi.
Teologian alueella David Friedrich Straussin Jeesuksen elämä oli lähtölaukaus siille myyrinpurkamisprosessille, josta Rudolf Bultmann 1900-luvun eksistentialistisessa teologiassaan tuli sittemmin kuuluisaksi.
Straussia pitemälle meni Ludwig Feuerbach, jonka tulkinta evankeliumista naturalisoitui lähes karkeaksi materialismiksi - kuten osittain myös Marxilla ja etenkin Engelsillä.

D. Straussin nuoruudenteos teos (alunperin 1835) teki aikoinaan vaikutuksen myös nuoreen Nietzscheen, jonka menetti varhaisen, ainakin ulkoisesti lähes 20 ikävuoteen asti kestäneen uskonsa juuri tämän kirjan "ansiosta".

*
Olen kiinnittänyt vallantahdon ajatusta määritellessäni huomiota Hegeliin, koska vaikka filosofeista juuri Arthur Schopenhauerilla (Hegelin metafysiikan ankarin vastustaja) oli Spinozan ohella (vuodesta 1881) Nietzscheen suurin vaikutus, ovat kommentaattorit huomauttaneet, että myös Hegelin ideat auttoivat Nietzscheä työstämään omaa ajatteluaan.

Hegelin analyysi "herran ja orjan" (isännän ja työntekijän, miehen ja vaimon) moraalisesta suhteesta lienee antanut myös Nietzschelle pohtimisen aihetta (kuten myöhemmin esim. Sartrelle).

Nietzschen asennetta Hegeliin kuvaa myös hänen toteamuksensa, jonka mukaan Schopenhauer ja Hegel ymmärsivät toisensa väärin niinkuin vain "veljekset" voivat toisensa väärin ymmärtää.

Toisaalta -Tragedian synnyn 2. painoksen lennokkaan terävässä esipuheessa (Yritys itsekritiikiksi - 1886) Nietzsche suhtautuu Hegeliin kriittisesti kirjoittaen, että vaikka hän teki esikoiskirjaansa todella suuren innoituksen vallassa (jopa niin, että se olisi pitänyt pikemminkin laulaa kuin puhua ja kirjoittaa!), niin se vaikuttaa hänestä nyt (15 vuotta myöhemmin) rakenteeltaan ja metodiltaan kömpelöltä, sekavan romanttiselta (Schopenhaeur ja Wagner-vaikutteet) ja "haiskahtaa" arveluttavasti Hegeliltä (tässä taisi jälleen mennä kritiikkiä myös Wagnerille).

*
Nietzschen ensimmäinen merkittävä "rehabilitoija" anglosaksisessa maailmassa II maailmansodan natsipolemiikkien jälkeen, hänen teostensa kääntäjä sekä etenkin Tahto valtaan koosteen (Hollingdalen ohella toinen kääntäjä) laajasta ja perusteellisesta editointityöstä (erittäin käyttökelpoinen index) vastuussa ollut amerikkalainen filosofi Walter Arnold Kaufmann kutsuu Nietzschen metafyysistä todellisuuskäsitystä jopa nimellä dialektinen monismi kirjassaan Nietzsche: Philosopher, Psychologist, Antichrist (1950).

Tällä Kaufmann viittaa Nietzschen esikoisteoksen Tragedian synnyn synopsikseen ja kuuluisaan perustematiikkaan - apolloninen/dionysinen, jota inspiroivat antiikin Kreikan kirjallisuuden, mytologian ja etenkin tragedianäytelmän sekä Schopenhauerin että myös Hegelin antamat taidefilosofiset vaikutteet.

Myös Richard Wagnerin kanssa käydyillä keskusteluilla oli merkitystä, vaikka perusidean kirjan tematiikkaan Nietzsche oli saanut jo Baselin professuurinsa alkuvaiheessa 1869 - ja hiukan aiemminkin, ilman Wagnerin tunnetusti dominoivaa vaikutusta "opetuslapsiinsa".

Apolloninen ja dionysinen siis edustavat Nietzschellä todellisuuden ("hegeliläisen totaliteetin, kantilaisen olion sinänsä") jakautumista järjen apolloniseen ja tahdon dionyysiseen valtakuntaan.
Schopenhauer esittelee tämän jaon rationaalisen puolen väitöskirjassaan - On the Fourfold Root of the Principle of Sufficient Reason, kun taas hänen modifikaationsa Kantin tuntemattomaksi jättämästä empiirisen maailman totaliteetista, oliosta sinänsä esitellään hänen magnum opuksessaan Maailma tahtona ja mielteenä - The World as Will and Representation (1819) ja sen uusissa painoksissa, joihin Sch. teki runsaasti tarkennuksia ja lisäyksiä.

*
Edellisellä olen halunnut painottaa, että Hegelin vaikutusta Nietzscheen ei pidä unohtaa ja mitätöidä, vaikka se olikin varsin yleisluontoista ja suodattunut (kuten niin monien muidenkin filosofien vaikutus - varsinkin Kantin!) uran alkuvaiheessa Schopenhauerin kautta.

Silti on voitu osoittaa tiettyjä, yleisiä ajattelulinjoja, jotka - Nietzschen sitä ehkä aina tiedostamatta - ovat "sukua" Hegelin dialektiikalle, jonka mukaan todellisuus on ikuisen tulemisen tilassa, jota järki (oleminen) pyrkii hahmottamaan.

Dionysinen-apolloninen jaottelu kieltämättä "haiskahtaa" hegeliläiseltä - olkoonkin, että Nietzsche pyrki irtaantumaan siitä myöhemmässä vaiheessa. Ehkä hän onnistui siinä osittain, mutta vain osittain, sillä nyt Hegelin paikan otti Spinoza, jota Hegelkin oli arvostanut.

*
Analyyttinen filosofi Anthony Kenny kiteyttää Nietzschen ajattelun perusteemat kolmeen kategoriaan: 1) antimetafyysinen asenne, 2) voluntarismi, 3) kielen ja maailman yhteenkietoutuminen.

Luokitus ei ole huono, muttei kovin syvällinenkään, ja osoittaa jälleen, miten suppea-alaisesti analyyttiset filosofit saattavat Nietzschen teemoja tulkita. Yhtäkään noista kolmesta luokituksesta ei nimittäin täysin yksiselitteisesti voi soveltaa Nietzschen ajatteluun, vaikka kieltämättä kolmas määritys - jos se rinnastetaan Wittgensteinin myöhäisempään kielipelikäsitykseen - on melko osuva.

Pelkästään antimetafyysinen ei Nietzsche kielen, ajattelun ja maailman suhteen myöskään ollut, ja voluntarismillekin (tahto valtaan) hän asettaa ankarimman esteen (suorastaan "barrikaadin"), jonka ylipäätään saatamme loogisesti ja psykologisesti löytää - ikuisen paluun ajatuksen.

Kun pohdin vielä perspektivismiä intressisidonnaisena tietoteoriana, niin ainakin minun mielestäni se soveltuu yllättävän hyvin kaikkien kolmen kohdan alkuperäisiin että "nietzscheläisesti" laajennettuihin teemoihin.

Perspektivismi pyrkii olemaan vastine Kantin ymmärryksen muotoja maailman hahmottamisessa korostavalle epistemologialle, mutta siinä missä Kant esittää ajattelun rajoja pohtiessaan, että subjektin aktiivisen tiedostamisprosessin loogisista ehdoista seuraa ainakin objektiivisen tiedon mahdollisuus, siinä Nietzsche palauttaa epistemologian ilman sen kummempia teoretisointeja sokean norsuntaputtelijan lähtökohtiin ja psykologisoi tiedon.

Jos minulla on intressi tulkita norsu (kokonaisuus, todellisuus) niin tai näin, niin silloin kutsun tätä tulkintaani päteväksi näkökulmaksi, joka varmasti esittää ainakin yhden varteenotettavan perspektiivin todellisuudesta.

Tietenkään ongelmat perspektivismin (relativismin) suhteen eivät lopu tähän. Pikemminkin ne alkavat juuri tästä...

*
Friedrich Nietzsche – Wikipedia

(Suomalainen wikipedia pysyy jotakuinkin tosiasioissa, mutta ei osoita kovinkaan syvällistä Nietzschen ajatteluun paneutumista, joskin näin tiiviissä esityksessä ei sellaista voine välttämättä edes vaatia, koska kyseessä on kirjallisia ja runollis-aforistisia ilmaisukeinoja sekä ajattelunsa välineenä että sisältönä käyttävä ajattelija).

www.aetherometry.com/abs-AS1.html.