KEISARILLE UUDET VAATTEET - POHDISKELUA METAFORIEN KÄYTÖSTÄ

Kirjoitettu mm. kommentiksi Petri Järveläisen juttuun Uskonnollisista metaforista.

(Alussa 18.12 lisätty "intro", joka löytyy päreen ohella nyt myös Järveläisen mainitun postauksen kommenttilaatikosta.)

*
"En oikein malttanut pysyä asiassa/otsikossa, vaan ajauduin lopussa (III luku) kirjoittamaan jälleen jonkinlaista Nietzsche-apologiaa (Sari "huomasi 'mokani'" ;~), mutta tuo alun perusidea pohdituttaa minua kyllä enemmänkin.

Anna ihmiselle tiukasti rajattu ja/tai traditioon sidottu metafora/muoto/tapa/rakenne/toteutustekniikka ja sano hänelle, että tässä on pelimerkit, symbolit ja välineet - enempää ei anneta.

Tehtävä kuuluu: Nyt alat tuntea ja kokea, mutta vain annettujen "välineitten" inspiroimana ja vain niiden avulla emootioitasi/uskoasi jne. ilmaisten.

Tämä ei siis ole free-jazzia (hallittua kaaosta) vaan bluesia (improvisoitua traditiota), vaikka molemmissa pyritäänkin aivan samaan eli emootioitten syvälliseen kokemiseen ja ilmaisuun."

I
Uskonnollisissa metaforissa on mielestäni kyse analogisesti samasta asiasta kuin musiikissa.
Uskonto rituaaleineen on kuin tietty musiikillinen tyyli, jonka ilmaisua tietty teoreettis-näkemyksellinen rakenne sitoo.

Tyylin sisällä ei voi/saa improvisoida kuin annetun rakenteen ja näkemyksen puitteissa.
Tässä mielessä improvisointi yleensä - puhumattakaan modernin jazzin kaltaisesta ilmaisun vapaudesta - on kirkolle täysin vieras asia.

Uskonnolliset metaforat ovat yhtä tiukasti tyylisidonnaisia eli rajattuja kuin perinteisen blueskaavan mahdollistamat skaalapoikkeamat.

Mutta kuten hyvä blues - uskontokin on täynnä tunnetta, joka saattaa jämähtää turhan teknis-rutinoiduksi, kahden tai kolmen skaalan veivaamiseksi, eli metaforat eivät enää ilmaise mitään vaan ovat muuttuneet pelkäksi muodoksi.

Jimi Hendrix totesi vanhan totuuden, joka pätee myös uskontoon: "Blues is easy to play but hard to feel".

On helppoa käydä kirkossa, on helppoa lukea Raamattua jatkuvasti, mutta on todella vaikea elää sitä kokemusta, joka uskonnollisen mysteerin ytimessä vaikuttaa.

Auttaisiko sitten improvisointi, ilmaisun vapauttaminen, uusien metaforien käyttö?

En usko. Pikemminkin on niin, että meidän on vain yritettävä ilmaista itseämme vanhojen metaforien puitteissa (ei kuitenkaan täysin dogmaattisesti) kuten hyvä blues-kitaristi, joka kykenee välittämään soittamaansa kappaleeseen sisältyviä/sisällytettyjä tunne-elementtejä mahdollisimman autenttisesti.

Se ei ole helppoa, mutta se on mahdollista ilman, että tarvitsisi keksiä kokonaan uusi kieli vanhan tilalle tai muuttaa tahtilaji tai skaala aivan toiseksi.

Toki voimme kokeilla eri tapoja improvisoida - ja niin varmaan pitääkin, mutta jos usko syntyy perimmältään tietystä peruskokemuksesta - aivan kuten blues syntyi tietyistä, mustille yhteisistä kokemuksista - eivät tuollaista kokemusta ilmaisevat perustavat metaforat tai musiikkityylilliset rakenteet voi muuttua radikaalisti ilman, että myös itse peruskokemuksessa tapahtuisi tai olisi jo tapahtunut radikaali muutos.

Olen siis konservatiivi, mitä tulee uskonnollisten perusmetaforien "uudistamiseen" - samassa mielessä kuin olen konservatiivi bluesin suhteen.

Hyvä blues on aina vahvasti traditiosidonnaista. Yhtä lailla "hyvä" kristinusko pystyy välittämään itseään myös nykyaikana pitämällä vankasti kiinni traditiostaan.

II
Yllättävää kyllä, mutta jo "kotiperkeleeni" Friedrich Nietzsche oli samaa mieltä "Antikristuksen"sa alunperin sensuroidulla viimeisellä sivulla...

Nietzschen mukaan kristinuskoa pitää "rangaista" - etenkin nykyaikaista, tieteellistä kristinuskoa, joka flirttailee kantilaisuuden kanssa.
Mutta mitä vanhemmasta kristinuskon suuntauksesta on kysymys, sitä lievempi olkoon rangaistus.

Nietzsche ei nimittäin kieltänyt, etteikö alkukirkon ja alkukristillisyyden tapainen reaktio olisi täysin mahdollinen modernissa maailmassakin.

Hän ei vain ollut lainkaan samaa mieltä siitä että ne, jotka kristillisyyttä akateemisesti tutkivat (esim. D. F. Strauss ja tulevat "myytinpurkajat" kuten Bultmann), pystyisivät uudistamaan sitä "päivittämällä" kristillisen peruskeerygman eli sen eksistentiaalisen sanoman uuden fenomenologis-hermeneuttisen filosofian/metodin kehittämillä metaforilla.

Se, mitä kristinuskolle historiallis-eksegeettisen ja hermeneuttisen tutkimuksen kehittyessä tapahtui, ei ilmentänyt uudistumista vaan taantumista alkuperästään - siis maallistumista (nimikristillisyyttä sekä eräänlaista "formalismia") ja naturalismia (emotivismia etiikassa ja fideismiä uskossa - molemmat nihilistisiä ratkaisuja etiikan ja uskon oikeuttamiseksi).

Reformoitu, luterilainen kristillisyys ajautui etiikan ja estetiikan tavoin eksistentialistisen myytinpurkuprojektin seurauksena loogisen empirismin ja naturalismin orjuuteen.

Niinpä luterilaisuudesta on akateemisissa piireissä tullut ytimeltään kantilaista agnostismia, jossa "palvotaan kysymysmerkkiä" ja "toivotaan parasta" ("toivon että uskon"/Simo Knuuttila).

Mutta Kantin velvollisuusetiikasta tulee pelkkää liikennensääntömoraalia eli formalismia vailla sisäistä motivaatiota, ellei se saa "sisäistä voimaa" tai auktoriteettia kristillisestä Jumala-uskosta.

Vaikka Kantille moraali tulikin ensin ja Jumala vasta sen jälkeen - ikäänkuin takuumieheksi, niin tuo järjestys on toisaalta helppo ja toisaalta lähes pakko (kuten monet ovat Schopenhauerin ja Nietzschen tavoin todenneet) muuttaa, jotta Kantin kategorinen imperatiivi (moraalilaki ylipäätään) voisi toimia.

Ongelmaksi tulee kuitenkin nyt se, voiko auktoriteetin (Jumala) tukemaa velvollisuutta pitää (enää jos koskaan) järjen autonomian ilmauksena - kuten Kant valistusmiehenä ajatteli.

Tietoteoreetikkona Kant halusi korvata Jumalan ja hyveet yhdellä ainoalla hyveellä eli autonomisella järjellä.

Kun ajattelu toimii oikein ja valppaasti joskin tiedostaen omat rajansa (mahdollisuutensa) tiedon suhteen, se väistämättä päätyy haluamaan moraalisesti vain sellaista, jonka voi ajatella toimivan yleisenä lakina kaikille.

Samalla Kant kuitenkin tuli unohtaneeksi ontologian, metafysiikan ja psykologian "vaatimukset".

Autonominen järki saattoi kyllä toimia äärimmäisen johdonmukaisesti, mutta esittäessään itselleen kysymyksen miksi? - se ajautui nihilismiin, koska pystyi vain toteamaan oman sisällyksettömyytensä arvojen suhteen.

Tämän seikan Nietzsche jos kuka oivalsi, ja se oli myös yksi syy hänen "konservatiiviseen" mielipiteeseensä, jonka mukaan alkuperäinen usko on arvokkaampaa kuin tieteellisesti ja filosofisesti "sämplätty" teologia.

Nietzsche on tietysti tässäkin asiassa omalla tavallaan ristiriitainen, koska preferoidessaan alkuperäisintä kristinuskoa ja etenkin Jeesuksen vapautta - myös ressentimentistä - hän samalla analysoi ja osoitti kristinuskon rappion ja nihilismin instituutiona.

III
Heidegger on ainakin osittain täysin oikeassa Nietzschen ajattelun suhteen, vaikka meidän on myös ilman muuta hyväksyttävä Deleuzen näkemys, joka kytkee Nietzschen vallantahtoa ilmentävän perspektivistisen pluralismin pikemminkin Spinozan neutraaliin monismiin kuin Hegelin maailmanhengen dialektiseen liikkeeseen, joka ilmenee yhä enenevässä määrin ihmisen yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Heidegger pitää Nietzscheä länsimaisen filosofian viimeisenä metafyysikkona, joka kumotessaan metafysiikan yhä vielä (tietoisesti että tiedostamattaan) lataa omat, naturalismiin pyrkivät kielikuvansa täyteen metafyysisen kolossaalista ilmaisuvoimaa - eräänlaista "energeettistä painetta", joka kykenee luomaan mielekkyyttä ja arvoa ihmisen elämään "in the age of Nihilism" (tämä selitysmalli oli oma tulkintani Heideggerin väitteestä).

Nietzsche ymmärsi, että naturalistiset käsitteet ovat joko semanttisesti tyhjiä (numeroita ja loogisia merkkejä) tai ladattu täyteen merkityksiä, joita niihin ei (kokeellisten) havaintojen "summina tai kiteytyminä" pitäisi lainkaan kuulua.

Maailmaa, todellisuutta totaliteettina ei N:n mukaan kuitenkaan voi ymmärtää ja selittää kuin nimenomaan lataamalla käsitteet/metaforat täyteen metafyysisiä elementtejä/ulottuvuuksia eli äärimmäisyyksiä, jotka yleensä sotivat suoraa intuitiotamme vastaan (esim. ikuinen paluu).

Metaforien kautta voi luoda todellisuutta, mutta vanhan metaforan korvaaminen toisella - muka ajanmukaisemmalla ja paremmalla - ei uudista alkuperäistä uskoa.

Näin ollen todellinen "reformaattori" - halutessaan saada ihmiset ajattelemaan ja uskomaan syvemmin ja aidommin - luo mieluummin kokonaan uuden käsitteistön ja kielen kuin lähtee kääntämään/uudistamaan vanhaa siinä luulossa, että vanhat metaforat edustavat "ikäloppua" ja aikansa elänyttä käsitystä uskosta, jota ne ilmaisevat.

Nietzsche ei tietenkään ollut mikään Luther, eivätkä hänen provosoivat pyrkimyksensä olleet lainkaan sopusoinnussa julkisen/virallisen kristinuskon kanssa, mutta jälleen kerran - se joka Nietzschestä jotain todella ymmärtää - oivaltaa, että hänen paatoksellisuutensa muistuttaa pikemminkin Tertullianusta kuin Hitleriä.

Myös Nietzsche vastusti muodolliseksi ja hengettömäksi muuttunutta, tekopyhää nimikristillisyyttä pyrkien julistamaan jotain uutta uskoa, jota me (eikä välttämättä hänkään) emme kykene enää tai vielä ymmärtämään/kokemaan.

Jos reformaattoriksi nimitetään henkilöä, joka ottaa tehtäväkseen uudistaa usko palauttamalla se alkuperäisen inspiraationsa lähteille, niin tässä mielessä myös Nietzsche oli reformaattori siinä missä niin skandaalimaisesti montanolaiseksi kääntynyt Tertullianuskin.

Puhetaitoinen, propagandan ja esiintymisen hallitseva barbaari saattaa tosin kyetä harhauttamaan meitä kuten Hitler suurta osaa saksalaisista 1930-luvulla, mutta Hitler on vain yksi - joskin yksi pahimmista - esimerkki siitä ikivanhasta ongelmasta, joka tunnetaan väärien profeettojen tunnistamisen vaikeutena.

Avoimesti tunnustan tässä, että vaikka pidän - huolimatta joistain äärimmäisistä kielikuvista ja väitteistä, joita ei tule missään tapauksessa irrottaa ajastaan ja kontekstistaan - Nietzschen eettisiä pyrkimyksiä pohjimmiltaan rakentavina ja hänen aforismejaan/metaforiaan sekä eri perspektiivejään lopultakin opettavaisina - jopa heuristisina, niin silti olen jatkuvasti varuillani sekä hänen omien tekstiensä että häntä fanaattisesti ihailevien tai vastustavien kannanottojen suhteen, sillä en halua, että Nietzschestä enää koskaan yritetään tehdä ainakaan väärää profeettaa...

Tämän vuoksi suhtaudun varauksellisesti myös Nietzscheä edeltäjänään pitäviin 1900-luvun lopun Ranskan ns. postmoderneihin filosofeihin - olivatpa he sitten "kielipeli-eristikkoja" (Lyotard) "skitsoanalyytikkoja" (Deleuze, Guattari), dekonstruktionisteja (Derrida), (post-)strukturalistisia valta-analyytikkoja (Foucault) tai "virtualisteja" (Baudrillard).

*
Tertullianus – Wikipedia
www.nndb.com/people/741/000071528/.