December 11, 2006

Stevie Ray Vaughan - mies, joka otettiin aivan liian varhain täältä pois

(Linkkilisäys 13.12, klo:13.00)

On aika esitellä muutenkin kuin muiden bluesäijien kanssa jammailemassa paras valkoinen blueskitaristi - Stevie Ray Vaughan, joka kuoli 35-vuotiaaana helikopterionnettomuudessa 27 elokuuta 1990.
Olen tästä tapauksesta jo kirjoittanutkin päreessäni "Eric Claptonin tribuutti Stevie Ray Vaughanille".

Musiikkitoimittaja Tero Liete totesi kerran esitellessään Stevie Rayta, että kaikki parhaimmathan ne täältä kai ensimmäisinä pois otetaan...
Oli miten tahansa, mutta tuo toteamus ei ole sentään ihan vailla pohjaa, vaikkei siitä mitään tilastollista korrelaatiota voikaan laatia, koska parhaimmuus ei suinkaan ole itsestäänselvästi määriteltävissä ja yksilöitävissä vaan riippuu myös makuasioista.

Stevie ja Double Trouble esittää keräämässäni el Mocambo-live-koosteessa mm. Jimi Hendrix-klassikon Voodoo Child, ja jos esim. "etappisika" aikoinaan (1980-luvulla?) närkästyi siitä, että joku valkoperse nostetaan Henkan rinnalle tässä asiassa, niin suhtaudun ihan sympatialla kyseiseen närkästykseen, koska Hendrix oli niin täydellisen ainutlaatuinen.

Toki Stevie Ray myös tietoisesti opetteli Hendrixin lavamaneereja, eli hän soittaa kitaraa selkänsä takansa, hampaillaan ja jopa jalkojensa välissä, mutta tämä kaikki on pelkkää showta, joka ei koskaan peitä olennaisinta eli soiton laadukkuutta.

Sillä - on aivan ilmeistä ja yleisesti tunnustettua, että Stevie Ray Vaughanin tulkinta Voodoo Chilesta ole huono - se on suorastaan helvetin hyvä!
Joten vertaus Henkkaan tekee tälle pikemminkin kunniaa kuin jotenkin aliarvioi.
Sitäpaitsi Stevie oli koko elämänsä ajan suuri Hendrix fani, ja väittää jopa nähneensä unia, joissa Jimi neuvoo häntä jonkun biisin soitossa.

No - ainakin tälläinen uni kertoo siitä, miten tolkuttomasti Stevie harjoitteli sen parin kolmen vuoden aikana, jolloin hänen The Fabulous Thunderbirdsissä kitaraa soittanut vanhempi veljensä Jimmie Vaughan oli jatkuvasti kiertueella, eikä ollut ehtinyt juurikaan kuunnella veljensä soittoa tai jammailla hänen kanssaan.

Kun Jimmy sitten tuli vihdoin pitemmäksi aikaa kotiin, hän ällistyi perusteellisesti - Stevie oli oppinut soittamaan aivan mielettömän hyvin verrattuna siihen, miten hän soitti (ei huonosti enää silloinkaan) Jimmyn lähtiessä pitkille keikkamatkoilleen.

Huolimatta melko erilaisista bluesinsoittotavoistaan (Jimmy soitti karusti ja vähäeleisesti, Stevie äärimmäisen laveasti improvisoiden ja jopa rokahtavasti) veljekset toki jammailivat paljon yhdessä, ja Jimmy tietenkin yli kolme vuotta vanhempana veljenä ja blueskitaristina oli ollut Stevielle aina suuri esikuva.

Stevie Rayn kitaratekniikasta on sanottu, että siinä "taimaus ja tatsi" (timing and touching), jotka ovat bluestyylin soitossa erinomaisen tärkeitä ilmaisun syvyyden kannalta, toteutuivat paremmin kuin ehkä kenelläkään aikalaiskitaristilla.

Jopa Clapton toteaa, että Stevien ei tarvinnut soittaessaan koskaan pysähtyä ja ottaa ikäänkun vauhtia kuten hänen ja monen muun piti, vaan tämä pystyi säilyttämään soiton intensiteetin jatkuvasti.
Sellaista E.C. ei kuulemma ollut kokenut kenenkään muun blueskitaroinnissa - Stevie oli kuin kanava, jolla säilyi pysyvä kytkös emootioitten ja soiton välillä.

***
Tähän päreeseen on tulossa lisää linkkejä ja tekstiä - ellen sitten jo tilankäytön takia tee Stevie Ray osa 2 pärettä.

Aion "paljastaa" muun muassa, mistä bluesissa todella on kysymys - siis bluesin syvimmän olemuksen ;~) - ja siinä sivussa vähän muutakin...

Esim. mikä merkitys on soittotekniikan sekä musiikillisen tyylirakenteen sitovuudella tai vapaudella soitossa/lla ilmaistavien emootioitten esiintuomisen suhteen.

Tämä teknis-rakenteellisen sitovuuden (blues) tai sen lähes täydellisen vapauden (moderni jazz) vastakkaisuus, "dialektisuus" tai sopusointu on varmasti kaikkien muusikkojen eräs perustavimpia ilmaisullisia haasteita, mikäli ajatelemme musiikin ilmentävän tunteita, siis koko emtionaalisen kokemisemme skaalaa...

Tarkoitus on pohtia myös sitä, miksi modernista jazzista ja perinteisiä muotokriteerejä noudattavasta bluesista löytyy niin suhteettoman vähän klassikoiksi muodostuneita yksittäisiä kappaleita verrattuna esim. popin ylivertaiseen klassikkobändiin Beatlesiin, jonka Yesterday, Eleanor Rigby, A Hard Days Night, Help, Can´t Buy Me Love ja monet monet muut biisit kuulostavat tänäkin päivänä yhtä tarttuvilta kuin yli 40 vuotta sitten.

Tässä pohdinnassa joudumme analysoimaan, mikä on melodian ja sanoitusten välisen suhteen merkitys "minitarinassa", jonka kappale pyrkii viestimään. Beatleseista sanottiin, että heillä oli melodinen lahja, jota he kykenivät luovalla tavalla kehittämään vielä noiden esimerkkihittieni jälkeenkin.

Toisaalta - Bob Dylan ei varmastikaan ollut sävellyksissään melodisesti niin monipuolinen ja yllättävä kuin Beatles, mutta niinpä vain hänen kappaleensa Like a Rollin' Stone, joka vetoaa kuulijoihin ensisijaisesti sanoituksellaan ja vasta sitten toki erittäin hienoon kertosäkeseensä, valittiin viime vuonna rockin historian parhaimmaksi singeksi.

Vielä on todettava, että pop-kappale tai iskelmä on jaettu rutinoidusti ja selkeästi yleensä kahteen tai kolmeen melodis-rytmilliseen rakenneosaan toisin kuin jazz ja blues, joille tällainen jako ei ole lainkaan oleellinen, koska kumpikin etsii ilmaisun vapautta ja syvyyttä suoraan (ei siis kerro jotain melodis-verbaalisesti hyvin sovitettua tarinaa ja tunne-kuvausta - erotuksena itse tunteesta!) - toinen kokeilevasta improvisoinnista, toinen rajattujen soitto- ja laulutekniikoiden sisällä käytetyistä nyansseista tai variaatoiden määrästä, jotka paljastavat äärimmäisen herkästi tunteiden olemassaolon tai jopa niiden puutteen.

(Tällainen ko. asian yksinkertaistaminen liiallisen tiivistyksen puitteisiin, antaa siitä varmaankin sekavan kuvan, jota yritän selventää yksilöimällä eri ongelmien tasot ja soveltamalla niihin sitten erittelevämpää analyysia.
Pitäisi olla ylivertainen mestariaforistikko, jotta onnistuisi kielikuvallisten tiivistyksien kautta säilyttämään sekä sisällöllisen että tyylillisen iskevyyden - ja samalla myös ajatuksen selkeyden!)

*
Tähän kokoamani linkit ovat kaikki loistavalta El Mocambon keikalta 1983. Ensimmäisestä numerosta lähtien huomataan, että Stevie Ray oli jo esikoislevynsä Texas Flood (1983) julkaisemisen aikaan virtuoosi - toisaalta myös melko vanha "ensisynnyttäjä" rock-blues kitaristiksi (28 vuotias).

(Hän oli kuitenkin ehtinyt esiintyä 1983 David Bowien Let`s Dance levyllä, joten noste oli kyllä vahvaa.)

*
Stevie Ray vaughan - Testify (el mocambo)
07:24
Testify Live At The El Macambo in Canada, the first song off the DVD.
(Kahden biisin potpuri)

Stevie Ray Vaughan - Voodoo Chile (Slight Return)
06:49
Stevie Ray Vaughan (SRV) - Live at the El Mocambo" (1983).
(Woodoo Chile julkaistiin Stevien toisella LP:llä Couldn't Stand the Weather.)

Stevie Ray Vaughan - Texas Flood
09:45
Stevie Ray Vaughan & Double Trouble perform Texas Flood live from Toronto's El Mocambo (1983).
(Ensimmäisen LP:n nimikappale Texas Flood on blues-cover, joka pisti koko blueskitaristien pakan uusiksi. Sekä mustat että valkoiset bluesäijät ottivat ilolla vastaan uuden virtuoosimaisen tulokkaan.
Kuuntele tarkkaan, sillä juuri tämä biisi on muutamien muiden SRV:n tulkintojen ohella (esim. The Sky is Crying) nostanut mestariluokan bluesin vaatimustasoa enemmän kuin mikään muu esitys 1980-luvulla.)

Stevie Ray Vaughan - Love Struck Baby
02:46
Stevie Ray Vaughan live at the El Mocambo (1983)
(Boogie-rokkia parhaimmillaan)

Stevie Ray Vaughan - Pride & Joy
04:33
Stevie Ray Vaughan & Double Trouble perform Pride & Joy live from Toronto's El Mocambo (1983).

Stevie Ray Vaughan - Lenny (el mocambo)
08:30
SRV performs a heart-wrenching rendition of the ballad instrumental Lenny.
(Asia on kuten uploadaaja kirjoittaa: Lenny on instrumentaali-balladi, joka raastaa sydäntä. Kirjoitettu vaimolle.)

Stevie Ray Vaughan Live At The El Mocambo - Tell Me
03:05 (1983)

Stevie Ray Vaughan - Mary had a little lamb - el mocambo
03:17
SRV plays mary had a little lamb at the el mocambo, 1983.

Stevie Ray Vaughan - Little Wing Pro shot 1983
07:07
(Jälleen Hendrixiä - taidolla ja hyvällä maulla, mutta huom! - tämä biisi jätettiin pois el Macombo videolta! Liekö syynä 5:50 kohdalla tapahtunut lievä moka...)

4 comments:

Sari said...

http://keksinmuruja.blogspot.com/2006/09/blues-is-easy-to-play-but-hard-to-feel.html

eipä tässä muuta.

Rauno Rasanen said...

Juuri noin. Mutta...

Anonymous said...

Stevie Ray Vaughan soitti paremmin Hendrixiä kuin Hendrix. Valkosissa bluesmiehissä kuitenkin on yleensä se vika, että he soittavat liian hyvin ja liian sujuvasti. SOundit on yleensä turhan sliipatut. Stevie Ray on poikkeus. Haluaisin kuitenkin tässä nostaa esiin oikeasti parhaimman valkoisen bluesmies: Peter Greenin. Mies joka oli biisinnikkarinakin huippuluokkaa.

Rauno Rasanen said...

Anonymous

(Bloggeri oli eilen jumissa, enkä päässyt vastaamaan.)

Olen täysin samaa mieltä kanssasi - myös mitä tulee Peter Greeniin.

Tsekkaa alta löytyvä osoite (blogipostaus) linkkeineen.

Kaikki sen you tube-videot eivät ilmeisesti enää toimi, mutta blogi- ja nettilinkkien pitäisi pelittää.
http://actuspurunen.blogspot.com/2006/11/peter-greens-fleetwood-mac.html