December 5, 2006

Nietzschen ajattelun taustoista

(Viimeisimmät lisäykset ja tarkennukset 7.12)

Nietzschen ajattelussa on kolme fysikalistis-metafyysis-eksistentialistista peruskäsitettä tai -teemaa: 1) tahto valtaan, 2) ikuinen paluu 3) yli-ihminen, jonka profeetta on Zarathustra).

*
Tämän "kolminaisuuden" perustavin ja lopulta koko Nietzschen ajattelun läpi kulkeva kontrapunkti on jo Tragedian synty esikoisteoksessa määritelty jako Apolloniseen (rationaaliseen) ja Dionysiseen (voluntaristiseen) elementtiin/ulottuvuuteen, jossa todellisuus jakautuu dialektisen monismin periaatteella kahtia.
(Kyseessä on tärkeä teema, johon palaan vielä päreen lopussa.)

Tämä jaottelu ei kuitenkaan merkitse samaa kuin Hegelin dialektinen, edistyvä ja päämäärähakuinen liike.
Dionyysinen elementti kyllä pitää todellisuuden jatkuvassa liikkeessä, jota Apolloninen järki pyrkii ohjaamaan siinä kuitenkaan onnistumatta, koska dionyysinen - siis vallantahto - samaistuu ainakin vielä tässä yhteydessä Schopenhauerin elämäntahtoon, jonka N. sittemmin osoittaa tautologiaksi.

(Elämä nimittäin tahtoo valtaa, sillä pelkkä elämäntahto tarkoittaisi, että elämä tahtoo itseään, mikä on tyhjä väite.)

Toisen kauden töissään Nietzsche kehittelee tärkeää, lähinnä tietoteoreettista näkemystään - aiemmin jo käsiteltyä perspektivismin käsitettä, joka liittyy hänen irtautumiseensa metafysiikasta, romantiikasta, Schopenhauerista ja siten myös Wagnerista.

Antimetafyysinen "irtiotto" onnistui ja ei onnistunut, mutta toisella kaudellaan - siis ennen ikuisen paluun, Zarathustran, yli-ihmisen ja vallantahdon käsitteiden tai "käsitteellisten henkilöiden" ilmaantunista kolmannella kaudella, Nietzschen onnistui kyllä "kouluttaa" itseään (kuten sanottu, hän oli loistava opiskelija jos niin halusi!) niin, että hän omaksui naturalistisen ja positivistisen asenteen ja metodit, mutta jo nuo kolmannen kauden lähinnä Näin puhui Zarathustrassa (ja aivan Iloisen tieteen 1. painoksen lopussa) esitetellyt kaksi päämetaforaa (ikuinen paluu ja Zarathustra) ovat osoitus siitä, että Nietzschessä vaikutti edelleen vahvasti myös se metafyysis-romanttis-esteettinen asenne, josta hän kirjoittajana alunperin oli aikoinaan filosofisen matkansa aloittanut.

Tässä yhteydessä on tarkoitus taustoittaa vallantahdon ajatusta etenkin Hegelin metafysiikan kautta, jotta ikuisen paluun älyllisesti kiehtovan ongelmallinen idea ja tehtävä Nietzschen ajattelussa sekä yli-ihmiseen liittyvä vertauskuvallisuus, "pseudodarwinismi" ja "eksistentiaalinen antropologia" tulisivat hiukan paremmin lähestyttäviksi.

Tätä pärettä voinee pitää ikäänkuin aiheeseen valmistavana tekstinä - ei ikuisen paluun radikaalin tehtävän analyysina N:n ajattelussa.

(Sen vuoksi joudun täydentämään ja tarkentamaan kirjoittamaani ehkä liikaakin...)

*
Mainitut kolme tai neljä teemaa, jos laskemme mukaan Zarathustran, joka siis ei ole yli-ihminen vaan hänen profeettansa, on tarkoitettu täydentämään toisiaan.
Vallantahdon ideaa syventäen ja laajentaen Friedrich Nietzsche osoittaa maailman ja todellisuuden olevan ikuisen tulemisen tilassa. Idean löydämme alunperin Nietzschen suuresti (mutta myös varauksin) arvostamalta Herakleitokselta, jonka "panta rei" - "kaikki virtaa" lienee yksi filosofian historian kuuluisimpia sloganeja.

Polemos pater panton - "sota on kaiken isä" - toisin sanoen sota panee kaikki asiat - niin hyvät kuin huonot/pahat - liikkeeseen, jatkuvan muutoksen tilaan.
Näin kirjoitti Herakleitos, ja tuon aforismin Nietzsche omaksui, joskaan ei sodan lietsojana vaan siksi, että se hänen mielestään kiteytti poleemis-metaforisesti todellisuuden luonteen.

Nietzsche ei ollut Hegel-fani. Hän kritisoi Georg Wilhelm Friedrich Hegeliä mm. siitä, että tämä omaksui Herakleitokselta käsitteen Logos (joka periytyi sittemmin etenkin stoalaisuuteen ja transformoitui kristillisessä teologiassa Vapahtajan olemukseksi), sillä maailmalla/todellisuudella ei ollut Nietzschelle mitään absoluuttista ja harmonista Logos-luonnetta - ei stoalaisena, kosmisena järkenä tai Kristukseen personoituneena välittäjä-hahmona.
(Nietzsche arvosti Jeesusta riippumatta tai pikemminkin huolimatta teologisista selitysmalleista - lähinnä psykologisista syistä. Jeesus oli Nietzschelle "vapaa henki", jossa ei ollut ressentimenttiä.
Vuorisaarnan suhteen Nietzschellä teki kyllä tiukkaa, mutta vaikka hän muka halveksikin Jeesuksen tiettyä "kiltteyttä" ja sovinnollisuutta (jota löytyi myös hänestä itsestään liiankin kanssa - sic!), hän ei silti voinut olla ihailematta tämän äärimmäistä rohkeutta ja rehellisyyttä oman sanomansa esimerkillisenä profeettana.)

Nietzsche kuitenkin arvosti Hegelin ajattelun fenomenologiaa - sitä, että todellisuus (Hegelin maailmahenki) oli (ainakin tähän asti ollut) jatkuvan kehityksen, tulemisen tilassa.
Hegelin dialektiikassa (teesi, antiteesi, synteesi) hän kuitenkin kritisoi sen antiteettista luonnetta, koska Nietzschelle todellisuuden kehityksessä ei voinut (ei pitänytkään) olla antiteeseja eli negaatioita.
Todellisuus eteni vain jatkuvan myöntämisen kautta. Se siis kehittyi, joskaan Nietzsche ei puolittain valistuksen "opetuslapsena", puolittain sen ankarana kriitikkona ota lopullista kantaa siihen, onko kyseessä edes jonkinlainen edistyminen vai täysin päämäärätön prosessi.

Hegelille maailmanhenki kehittyi deterministisesti - perimmäistä ideaansa: Logostaan toteuttaen - kohti "historian loppua", jonka ihannemallina Hegel piti Preussin valtiota.
Muussa tapauksessa hengen (sekä yhteiskunnan että biologian) evoluutio vaikuttaisi kaoottiselta, päämäärättömältä liikkeeltä, ja juuri tällaisen käsityksen Hegel halusi filosofiansa tulkinnoista jyrkästi torjua (esimerkkinä Darwinin tuleva evoluutioteoria).

Nietzsche ei voinut hyväksyä, että Hegelille maailmanhistorian suuret nimet kuten vaikka Napoleon olivat pelkkiä "mikrotason" pelinappuloita tuohon henkeen sisältyvän, massiivisen suunnitelman kannalta, joka ikäänkuin "huijasi" heidät (Hegeliä tietysti lukuunottamatta ;~) toimimaan sen salaisten päämäärien mukaisesti.

Hegelin metafysiikka oli inspiroitunut hänen varhaisista teologian opinnoistaan, joissa hän tekee eroa sekä teismiin että panteismiin.
Eräs oppinut aikalainen nimittikin Hegelin jumala-näkemystä panenteistiseksi, joka tarkoittaa Jumalan teistisenä voimana (maailmanhenkenä ja sen ideana) sekä inkarnoituvan (maallistuvan) historiallisessa prosessissa (tietyksi?) yhteiskunnalliseksi, todellisuudeksi että olevan panteistisesti kaikkialla, jokaisessa todellisuuden osassa (mikrokosmos makrokosmoksena ja päinvastoin, eli osa sisältää jo itsessään kokonaisuuden).

Hegel oli ensimmäisiä, jotka sovelsivat inkarnaatioajatusta systemaattisesti siten, että Jumala tai Maailmanhenki maallistuu, mikä merkitsee myyttien tai Logoksen alkuperäisten merkitysten häviämistä ja muuttumista yhteiskuntapoliittisiksi voimiksi - Hegelillä kansalliseksi, jopa uskonnon korvaavaksi eetokseksi.

Preussin valtiofilosofi oli ainakin osittain tietoinen myös tämän kehityksen toisesta ("vasemmistolaisesta") ääripäästä, joka johtikin myöhemmin siihen, että Marx käänsi Hegelin filosofian päälaelleen, jolloin sen Hengen evoluutio muuttui työväenluokan evoluutioksi.
Teologian alueella David Friedrich Straussin Jeesuksen elämä oli lähtölaukaus siille myyrinpurkamisprosessille, josta Rudolf Bultmann 1900-luvun eksistentialistisessa teologiassaan tuli sittemmin kuuluisaksi.
Straussia pitemälle meni Ludwig Feuerbach, jonka tulkinta evankeliumista naturalisoitui lähes karkeaksi materialismiksi - kuten osittain myös Marxilla ja etenkin Engelsillä.

D. Straussin nuoruudenteos teos (alunperin 1835) teki aikoinaan vaikutuksen myös nuoreen Nietzscheen, jonka menetti varhaisen, ainakin ulkoisesti lähes 20 ikävuoteen asti kestäneen uskonsa juuri tämän kirjan "ansiosta".

*
Olen kiinnittänyt vallantahdon ajatusta määritellessäni huomiota Hegeliin, koska vaikka filosofeista juuri Arthur Schopenhauerilla (Hegelin metafysiikan ankarin vastustaja) oli Spinozan ohella (vuodesta 1881) Nietzscheen suurin vaikutus, ovat kommentaattorit huomauttaneet, että myös Hegelin ideat auttoivat Nietzscheä työstämään omaa ajatteluaan.

Hegelin analyysi "herran ja orjan" (isännän ja työntekijän, miehen ja vaimon) moraalisesta suhteesta lienee antanut myös Nietzschelle pohtimisen aihetta (kuten myöhemmin esim. Sartrelle).

Nietzschen asennetta Hegeliin kuvaa myös hänen toteamuksensa, jonka mukaan Schopenhauer ja Hegel ymmärsivät toisensa väärin niinkuin vain "veljekset" voivat toisensa väärin ymmärtää.

Toisaalta -Tragedian synnyn 2. painoksen lennokkaan terävässä esipuheessa (Yritys itsekritiikiksi - 1886) Nietzsche suhtautuu Hegeliin kriittisesti kirjoittaen, että vaikka hän teki esikoiskirjaansa todella suuren innoituksen vallassa (jopa niin, että se olisi pitänyt pikemminkin laulaa kuin puhua ja kirjoittaa!), niin se vaikuttaa hänestä nyt (15 vuotta myöhemmin) rakenteeltaan ja metodiltaan kömpelöltä, sekavan romanttiselta (Schopenhaeur ja Wagner-vaikutteet) ja "haiskahtaa" arveluttavasti Hegeliltä (tässä taisi jälleen mennä kritiikkiä myös Wagnerille).

*
Nietzschen ensimmäinen merkittävä "rehabilitoija" anglosaksisessa maailmassa II maailmansodan natsipolemiikkien jälkeen, hänen teostensa kääntäjä sekä etenkin Tahto valtaan koosteen (Hollingdalen ohella toinen kääntäjä) laajasta ja perusteellisesta editointityöstä (erittäin käyttökelpoinen index) vastuussa ollut amerikkalainen filosofi Walter Arnold Kaufmann kutsuu Nietzschen metafyysistä todellisuuskäsitystä jopa nimellä dialektinen monismi kirjassaan Nietzsche: Philosopher, Psychologist, Antichrist (1950).

Tällä Kaufmann viittaa Nietzschen esikoisteoksen Tragedian synnyn synopsikseen ja kuuluisaan perustematiikkaan - apolloninen/dionysinen, jota inspiroivat antiikin Kreikan kirjallisuuden, mytologian ja etenkin tragedianäytelmän sekä Schopenhauerin että myös Hegelin antamat taidefilosofiset vaikutteet.

Myös Richard Wagnerin kanssa käydyillä keskusteluilla oli merkitystä, vaikka perusidean kirjan tematiikkaan Nietzsche oli saanut jo Baselin professuurinsa alkuvaiheessa 1869 - ja hiukan aiemminkin, ilman Wagnerin tunnetusti dominoivaa vaikutusta "opetuslapsiinsa".

Apolloninen ja dionysinen siis edustavat Nietzschellä todellisuuden ("hegeliläisen totaliteetin, kantilaisen olion sinänsä") jakautumista järjen apolloniseen ja tahdon dionyysiseen valtakuntaan.
Schopenhauer esittelee tämän jaon rationaalisen puolen väitöskirjassaan - On the Fourfold Root of the Principle of Sufficient Reason, kun taas hänen modifikaationsa Kantin tuntemattomaksi jättämästä empiirisen maailman totaliteetista, oliosta sinänsä esitellään hänen magnum opuksessaan Maailma tahtona ja mielteenä - The World as Will and Representation (1819) ja sen uusissa painoksissa, joihin Sch. teki runsaasti tarkennuksia ja lisäyksiä.

*
Edellisellä olen halunnut painottaa, että Hegelin vaikutusta Nietzscheen ei pidä unohtaa ja mitätöidä, vaikka se olikin varsin yleisluontoista ja suodattunut (kuten niin monien muidenkin filosofien vaikutus - varsinkin Kantin!) uran alkuvaiheessa Schopenhauerin kautta.

Silti on voitu osoittaa tiettyjä, yleisiä ajattelulinjoja, jotka - Nietzschen sitä ehkä aina tiedostamatta - ovat "sukua" Hegelin dialektiikalle, jonka mukaan todellisuus on ikuisen tulemisen tilassa, jota järki (oleminen) pyrkii hahmottamaan.

Dionysinen-apolloninen jaottelu kieltämättä "haiskahtaa" hegeliläiseltä - olkoonkin, että Nietzsche pyrki irtaantumaan siitä myöhemmässä vaiheessa. Ehkä hän onnistui siinä osittain, mutta vain osittain, sillä nyt Hegelin paikan otti Spinoza, jota Hegelkin oli arvostanut.

*
Analyyttinen filosofi Anthony Kenny kiteyttää Nietzschen ajattelun perusteemat kolmeen kategoriaan: 1) antimetafyysinen asenne, 2) voluntarismi, 3) kielen ja maailman yhteenkietoutuminen.

Luokitus ei ole huono, muttei kovin syvällinenkään, ja osoittaa jälleen, miten suppea-alaisesti analyyttiset filosofit saattavat Nietzschen teemoja tulkita. Yhtäkään noista kolmesta luokituksesta ei nimittäin täysin yksiselitteisesti voi soveltaa Nietzschen ajatteluun, vaikka kieltämättä kolmas määritys - jos se rinnastetaan Wittgensteinin myöhäisempään kielipelikäsitykseen - on melko osuva.

Pelkästään antimetafyysinen ei Nietzsche kielen, ajattelun ja maailman suhteen myöskään ollut, ja voluntarismillekin (tahto valtaan) hän asettaa ankarimman esteen (suorastaan "barrikaadin"), jonka ylipäätään saatamme loogisesti ja psykologisesti löytää - ikuisen paluun ajatuksen.

Kun pohdin vielä perspektivismiä intressisidonnaisena tietoteoriana, niin ainakin minun mielestäni se soveltuu yllättävän hyvin kaikkien kolmen kohdan alkuperäisiin että "nietzscheläisesti" laajennettuihin teemoihin.

Perspektivismi pyrkii olemaan vastine Kantin ymmärryksen muotoja maailman hahmottamisessa korostavalle epistemologialle, mutta siinä missä Kant esittää ajattelun rajoja pohtiessaan, että subjektin aktiivisen tiedostamisprosessin loogisista ehdoista seuraa ainakin objektiivisen tiedon mahdollisuus, siinä Nietzsche palauttaa epistemologian ilman sen kummempia teoretisointeja sokean norsuntaputtelijan lähtökohtiin ja psykologisoi tiedon.

Jos minulla on intressi tulkita norsu (kokonaisuus, todellisuus) niin tai näin, niin silloin kutsun tätä tulkintaani päteväksi näkökulmaksi, joka varmasti esittää ainakin yhden varteenotettavan perspektiivin todellisuudesta.

Tietenkään ongelmat perspektivismin (relativismin) suhteen eivät lopu tähän. Pikemminkin ne alkavat juuri tästä...

*
Friedrich Nietzsche – Wikipedia

(Suomalainen wikipedia pysyy jotakuinkin tosiasioissa, mutta ei osoita kovinkaan syvällistä Nietzschen ajatteluun paneutumista, joskin näin tiiviissä esityksessä ei sellaista voine välttämättä edes vaatia, koska kyseessä on kirjallisia ja runollis-aforistisia ilmaisukeinoja sekä ajattelunsa välineenä että sisältönä käyttävä ajattelija).

www.aetherometry.com/abs-AS1.html.

1 comment:

tesseris said...

Sinun täytyy olla salanimi