November 22, 2005

Leevi Lehto kirjoittaa Hesarin epitafia...terävämmin kuin ehkä kukaan...

November 22, 2005 1:05 PM The day of the TextTaide / TekstiKonst: suomeksi, på svenska, in English. And here's my - not totally unrelated - note on Miksi vouhkaan Hesarista (Why Do I Rant About Helsingin Sanomat (Finnish now)).

Leevi Lehto 22.11.2005

Esimerkkini on mikroskooppisen pieni: tänä iltana Helsingissä järjestetään kolmenkymmenen ruotsalaisen, suomenruotsalaisen ja suomalaisen runoilijan maratonluenta. Helsingin Sanomat ei kerro tilaisuudesta lukijoilleen.

En sano, että olisi pitänyt kertoa. Minua kiinnostaa se logiikka, johon kertomatta jättäminen nojaa. Voin kuvitella monenkinlaisia selityksiä, joita HS:n kulttuuritoimitus kysyttäessä tarjoaisi: "Emme julkaise puffeja" (ei ole totta), "Ei meille vaan mitään tiedotetta ole tullut" (oudon yleinen variantti; ei totta tässä), "No kun meillä just oli runousjuttu", "Ei nähty yleisesti kiinnostavaksi"...

Mitä tahansa näistä selityksistä on sinänsä OK. Tietysti jokainen media heijastaa (tai on heijastamatta) ympäröivää maailmaa oman näkemyksensä pohjalta, ja parhaan kykynsä mukaan. Se on osa liberaalia demokratiaa ja moniarvoisuutta.

Toinen osa on julkaisemisen ja kilpailun vapaus. Olen ottanut Hesarin esiin (ja päättänyt pitää sen siellä) siksi, että tämä ihanne ei sen edustamalla alueella (ja sen syystä) toteudu. Kilpailun ja vapauden sijalla on yhden julkaisun ja yhden yhtiön monopoli eli määräävä markkina-asema, niin kuin kilpailulainsäädännössä sanotaan.

Asian perimmäinen logiikka on tämä: kuvaamani selitykset olisivat hyväksyttäviä, jos moniarvoisuus ja kilpailu vallitsisivat. Mutta silloin niitä ei tarvitsisi kysyä ja esittää: kulttuurin vähäpätöisistäkin asioista kerrottaisiin, koska naapurikin saattaa kertoa. Aika ja kilpailu saisivat seuloa hyvät pakanoista.

Haluamatta idealisoida väitän, että Suomen mediakenttä oli lähempänä tätä ihannetilannetta viitisentoista vuotta sitten, kun Uusi Suomi vielä ilmestyi.

Haluamatta kärjistää huomautan, että valtajulkisuus on tuskin missään läntisessä demokratiassa yhtä keskittynyt kuin Suomessa.

Haluamatta pelotella ennustan, että tämä seikka ei lupaa hyvää suomalaisen demokratian (ja talouden, kulttuurin...) tulevaisuudelle. Ehkä puolueet eivät sittenkään ole niin "samanlaistuneet"; ehkä niitä samanlaistaa - ja niiden välistä aitoa debattia ehkäisee - eräänlaiseksi yleispuolueeksi kehittynyt valtamedia (milloin näitte poliitikon viimeksi arvostelevan Hesaria?). Niin kuin eräs jo aikaa sitten (eikä täysin Hesariin liittymättömistä syistä) muualle muuttanut ystäväni asian ilmaisee: kuvitelkaa maa, jossa yhä ilmestyy Pravda - ja ihmiset vielä ottavat sen tosissaan...

Ajatus vapaasta lehdistöstä ilman vapaata kilpailua on sama kuin ajatus demokratiasta ilman puolueita.

Kysymys ei ole henkilöistä tai henkilösuhteista eikä kenenkään pahasta tai hyvästä tahdosta. Kaikki viestimet ovat osa monenlaisten yhteiskuntasuhteiden, lobbauksen, kaveruuksien yms. verkostoa - vain monopolin kohdalla (mutta silloin väistämättä) tämä johtaa epäterveisiin suosikkijärjestelmiin, leipääntymiseen, subjektivismiin ja tiedon pimitykseen. Ja tässä esimerkkini vähäpätöisyys lisää sen painoa: jos näin on asiassa, johon liittyvät intressit ovat mitättömiä ja epämääräisiä (ja tiedän että niin on), miten sitten suuremmissa...

Voitaneen kysyä, eikö Hesari sittenkin edusta vanhaa, väistyvää mediaa. Eikö huoli siitä ole yliampuvaa? Eikö muilla viestinnän alueilla vallitseva moniarvoisuus korjaa Hesarin aiheuttamat vääristymät?

Vastaan paradoksilla (koska se osoittaa, mistä on kysymys). Monopoli ei koskaan (vrt. taannoinen Neuvostoliitto) ole täydellinen, mutta samalla: osittaista monopolia ei olekaan (kuten ei voi olla vain vähän raskaana). Myös kaikki muut mediat ovat riippuvaisia Hesari-julkisuudesta (vrt. vaikkapa Kuukausiliitteen äskettäisen blogijutun Blogistanian hiekkalaatikolla aiheuttama vähemmän ylevä kuhina...) Valtalehden hyväksynnän tavoittelusta on tullut luonnollinen osa minkä tahansa yhteiskunnan osa-alueen - ja median - normaalia toimintaa.

Tämän kehityksen tuloksena kansallinen todellisuus ja tietoisuus jakautuvat kahtia: osaan, jonka valtalehti tunnustaa, ja siihen, josta se syystä tai toisesta vaikenee. Kokemus osoittaa, että tällaiset vaikenemiset muuttuvat helposti arvovaltakysymyksiksi ja ikuistuvat: ei kirjoitettu silloin, ei kirjoiteta nytkään. Tarve oikeuttaa omat aiemmat ratkaisut puolestaan johtaa niiden arvottamiseen: valtalehden seulan läpäisseet asiat, teemat, ihmiset, teokset eivät ole vain "parempia", vaan myös "oikeita". (Ei ole kauaa siitä, kun meille kerrottiin uudesta, "oikeasta" tavasta valmistaa pyttipannua. Tästä samasta syystä Hesarin "esikoiskirjapalkinto" lieveilmiöineen on minusta sietämätön.)

Mutta vastaan myös: kyllä, onneksi Hesari tosiaan edustaa vanhaa, väistyvää julkisuutta. Uskon, että on syntymässä edellytykset aidolle, kriittiselle keskustelulle sen asemasta. Se voi ottaa aikaa - kymmenen? kaksikymmentä? vuotta - mutta ennustukseni on, että demokratia, markkinatalous ja vapaus voittavat lopulta. Yhteiskunta tulee ryhtymään toimiin oman moniarvoisuutensa turvaamiseksi - joko kilpailu- tai jonkin muun lainsäädännön nojalla. Minä haluan antaa tähän oman vähäisen (ja perimmältään epäyhteiskunnallisen) panokseni. Siksi vouhkaan - ja tulen vouhkaamaan - Hesarista.

No comments: