Tämä "analyysi" on kommentti Karri Kokon kommenttiin edellisen päreeni johdosta.
(Itse asiassa tulen tässä tavallaan kumonneeksi edellisen AFORISMIni väitteen.)
*
Motoksi:
Numerot eivät osaa matematiikkaa. Siihen tarvitaan ihminen.
*
Mielenkiintoinen sattuma KK.
Kun näet kuvasi peilistä - mitä oikeastaan näet? Et itseäsi vaan kuvan itsestäsi.
Ja kuva - niin identtisenä/totena kuin sitä empiirisessä mielessä voinee katsojan kannalta pitääkin - on kuitenkin pelkkä "pinta" - kuori vailla sisältöä - kalkyloitavissa oleva materia/energia - eräänlainen syntaksi.
Siten se ei myöskään ole erhettä vaan matematiikkaa - algebraa ja geometriaa: "kuollutta muotoa" sanoisi Oswald Spengler.
Toisin kuin pelkkä kuva tai täydellinen representaatio/impressio (erotuksena olemuksellisiin ideoihin) eli se, mitä me olemme (geneettisestikin ainutlaatuisina) persoonina, ei näy peilistä, koska itseymmärrys ja persoonallinen kokemus eivät ole pelkästään aistien varaisia - ja siten kalkyloitavissa olevia - havaintoja.
Kuitenkin se, mitä "minä" semanttisen (toisin sanoen subjektiivisen) kokemukseni syvyydessä olen/merkitsen itselleni ja muille, lienee lopultakin transsendentaalinen tai jopa transsedenttinen kuvitelma, illuusio - ehkä suurin erehdykseni.
Mutta tämä "kuvitelma" yhtenäisestä ja alkuperäisestä minuudesta, johon järjellinen elämäni perustuu, on mahdoton osoittaa vääräksi ilman, että "tuhoutuisin" samalla itse persoonana.
Minuuden kokemuksen kadottua peilikuvani ei kuitenkaan katoa. Se on siellä kuten aina - samanlaisena kuin ennenkin - määriteltävissä ja analysoitavissa.
Nyt vain ei ole enää ketään, joka "tunnistaisi" itsensä. Peilistä tuijottaa joku - en minä vaan kuka tahansa...
No comments:
Post a Comment