Ajattelun raja(t)

Tässä kommentteja päreeseen Kumpi tyhmistä filosofeista on oikeassa paikassa?
(Olen tehnyt omaan kommenttiini lisäyksiä ja korjauksia alkuperäiseen verrattuna).

Anonymous said...

Eikös Wittgenstein Tractatuksessa osoita jokseenkin epäämättömästi, että mitään tästä "toisesta puolesta" ei oikeastaan voi sanoa. Tai ei voi sanoa ainakaan sen puitteissa, mitä me sanomme tieteeksi tai logiikaksi.
Emme voi siis asettua tai päästä sellaiseen asemaan, että voisimme sanoa että asiat ovat niin tai näin, koska silloin olisimme olevan ulkopuolella.
On siis hyväksyttävä maailma sellaisenaan (lopullista varmuutta ei asoiden laidasta tai olemuksesta ole) ja/tai hyväksyttävä se, että maailmasta saa tietoa (oikeaa tai väärää...) myös välittömän kokemuksen kautta tai esimerkiksi Jumalallisen ilmoituksen kautta. Kuulostaa sekavalta mutta on hyvinkin selvää.

RR

Todella osuva kommentti.

Olen taipuvainen hyväksymään tämän Wittgensteinin kannan, jonka kyllä tunnen. Onhan se sitäpaitsi Kantin tietoteorian ydinongelma.

Ajattelun rajojen määrittely on pirullinen tehtävä. Ei nimittäin voi ajatella - ainakaan kovin selkeästi - ilman rajoja, vaikka samalla on selvää, ettei se, joka ajattelee, pysty niitä määrittelemään, koska hän aina jo on (ja pysyy) ajattelun rajojen sisäpuolella.

Toisin sanoen - hänen tapansa (kielipelinsä eli traditionsa, elämänmuotonsa, epistemensä, paradigmansa jne.) käyttää kieltä määrää hänen ajattelunsa rajat.

Sitäpaitsi - pystyäksemme määrittelemään jonkin abstraktin rajan, meidän pitäisi samalla kyetä katsomaan (havainnoimaan) sitä yhtä aikaa "empiirisesti" rajan molemmilta puolilta (eli myös rajan "ulkopuolelta"(#)), mutta tällainen ei liene mahdollista kuin kvanttifyysikolle (hehheh).

Mitä tulee välittömään kokemukseen tai jumalalliseen ilmoitukseen, niin suhtaudun asiaan skeptisesti joskaan en kielteisesti...

En ole naivi realisti mutten myöskään ateisti. Olen agnostikko - hiukan samaan tapaan kuin Sokrates, Kant tai Wittgenstein.

(#) Kaikkein paradoksaalisinta lienee se, että rajan olemassaolon todentaminen vaatii nimenomaan tämän molemminpuolisen (sisä- ja ulkopuolisen) perspektiivin.
Muussa tapauksessa mitään (ajattelun) rajaa ei voi olla olemassakaan - paitsi tietenkin antinomiana!
(Raja on tässä tietysti se "oikea other side" eli ajattelun Arkhimedeen piste).

Mutta onko kausaliteetti antinomia? Kant yritti todistaa vastoin Humen skeptisismiä, ettei se ole, mutta onnistuiko hän siinä?

Säännönmukaisuuksia tietenkin löytyy, mutta löytyykö maailmasta/todellisuudesta nimenomaan sellainen ominaisuus/lainalaisuus kuin syy-yhteys eli kausaliteetti?

*
Korkman – Yrjönsuuri (toim) : Filosofian historian kehityslinjoja

Antinomia.

Antinomia tai paradoksi tarkoittaa yleisemmässä merkityksessä kahta pätevää argumenttia, jotka johtavat ristiriitaisiin johtopäätöksiin.
Teknisemmässä kielenkäytössä "antinomia" viittaa yleensä nimenomaan Kantin osoittamiin paradokseihin, joissa on kyse siitä, että tarkastellaan asiaa, joihin järjen käsitteet eivät sovellu.
Sana tunnetaan erityisesti Kantin puhtaan järjen antinomioita koskevasta esityksestä Puhtaan järjen kritiikin dialektiikkaa tutkivassa osassa.
Sana -> dialektiikka viittaa Kantilla sellaisiin järjen luonnostaan puhtaiden ymmärryskäsitteiden pohjalta tekemiin illusorisiin päättelyihin jotka johtavat järjen ristiriitaan itsensä kanssa.

Antinomiat ovat tällaisia järjen ristiriitoja ja syntyvät järjen pohtiessa kosmologisia kysymyksiä.

Kant luettelee neljä antinomiaa. Näistä ensimmäinen koskee maailman ikuisuutta, toinen aineen jakautumista äärettömän tai pienimpiin osiinsa, kolmas determinismin ja inhimillisen vapauden välistä ristiriitaa, ja neljäs absoluuttisen välttämätöntä oliota (jumalaa).

Kantin mukaan ihminen ajautuu luonnostaan ristiriitoihin pyrkiessään ulottamaan puhtaat ymmärryskäsitteensä koskemaan myös maailmaa sinänsä.
Pääosa perinteistä metafysiikkaa rakentuukin Kantin mukaan dialektiselle päättelylle, ja pääosa spekulatiivista kosmologiaa ajautuu myös antinomiohin.

Osoittamalla rajat, joiden ulkopuolelle järjen ei pidä yrittää soveltaa ymmärryskäsitteitään, Kant halusi tehdä metafysiikan tieteenä mahdolliseksi ja osoittaa, miten antinomiat voidaan tehdä vaarattomaksi.

*
PS.

Kant lähestyy antinomioita rationalistisen metafysiikan kritiikin kautta, minä yritän ajatella niitä empiiristä kokemusta vasten. (Mikä lienee miltei mahdotonta! Enhän tosiaankaan ole kvanttifyysikko, jolla on "kyky" empiirisen ja (loogis-) matemaattisen "isomorfiseen" yhdistämiseen samassa havaintokokemuksessa...).

*
Isomorfia
Samanmuotoisuus, rakenneyhtäläisyys