Päivän metafysiikka

Wittgensteinin todellisuus. Ihminen kärpäsenä pullossa eli kielen vankina. Shakki toimii kielipelien agonisuuden symbolina laskimen ilmentäessä luonnontieteellisen ajattelun eksaktiutta. 

[Kielimafian korjauksia ja linkkilisäyksiä + PS. - klo: 19.00]

Aloitin päreen jälleen kommenttina, mutta se kiertyi lopulta varsin mielenkiintoisesti alkuperäisestä matematiikka-kritiikistä kohti historiantutkimuksen metodi-ongelmia ja zizek'läistä reaalisen metafysiikkaa sekä D.B. Hartin kristinuskoa.
*
HG kysyi edellisen päreen kommentissaan: 'Mitä sinä pyörität näitä ihan turhaan?'

1
Kukahan täällä oikein pyörittelee [turhaan tai ei] omia juttujaan kommentista toiseen?

Matematiikka on näemmä sinulle pelkkää matematiikkaa, mutta miksi matematiikka sitten etsii varmaa kuvausta myös inhimillisen kokemuksen/tietoisuuden kontekstiin, joka on itse matematiikan ehto ja edellytys - ikäänkuin kameran linssi voisi nähdä itsensä [matemaattisena symbolina!?] katsoessaan maailmaa?

Ei ole olemassa inhimillisen kokemuksen matematiikkaa. On vain ei-semanttista ja ei-fenomenologista matematiikkaa eikä tämän, kokemuksen syvyydestä [niin metodisesti kuin ontologisesti] riisutun, epäjumalan pidä antaa mystifioida ymmärrystämme luulemaan, että matematiikka antaa meille myös inhimillisen kokemuksen suhteen samanlaisen triviaalin varmuuden kuin se antaa laskiessaan planeettojen vaikutuksia toisiinsa tai aineen perimmäisen luonteen koherenssia/epäkoherenssia.

Olen tässä asiassa täysin samaa mieltä kuin Heidegger, jolla oli todellista substanssi-osaamista aiheesta - olihan hän jonkin aikaa jopa matematiikan väitöskirjojen tarkastajana.

2
Tavallaan olen tehnyt matematiikasta sekä olkinuken että ihan aidosti kohteellistetun epäluuloni kohteen. Sama pätee kapitalismi-kritiikkiini.

Tämä olkinukke-politiikka on minun tiedostettu metodini, mutta samalla väitän, että olkinukke-argumentoinnilta ei välty kukaan - joskus jopa vähiten se, joka sitä suuriäänisimmin inkvisiittorina on tuomitsemassa ja vainukoiran lailla vainoamassa.

Tämän [kieltämättä poleemisen ja epätarkan] aasinsillan kautta voin todeta seuraavaa:

Kuten D. B. Hart kirjassaan Ateismin harhat osoittaa [tosin hän ei esitä ongelmaa aivan niin kehäisenä kuin minä] mm. arvostettua antiikin Rooman historian spesialisti Ramsay MacMullenia esimerkkinä käyttäen: edes tieteellisesti huipputasoa oleva historiallinen dokumentointi ei auta silloin, kun ihminen haluaa todistaa oman asenteensa - oman uskonsa tai epäuskonsa todeksi - olkoonkin, että hänen dokumentointiaan voidaan aina tarkentaa [kuten Hart MacMullenin suhteen jotakuinkin definitiivisesti tekee], jolloin saatetaankin saada täysin erilainen kuva niistä tapahtumista ja tapahtuman agenttien motiiveista/intentioista kuin, mikä oli tutkijan alkuperäinen [asenteellinen] lähtökohta ja tarkoitus.

Myöskään Hart itse ei tietenkään pääse pois tästä asenteitten ja faktojen kehästä, mutta hänellä kuten jokaisella tutkijalla on mahdollisuus ja oikeus tarkastella faktoja/dokumentteja fiksummin ja tarkemmin [mutta myös yhtä subjektiivisesti] kuin edeltäjänsä.

Kuitenkaan sitä eetosta, jolla historiaa ylipäätään tutkitaan suurissa linjoissa, ja joiden suhteen yksittäinen tutkija sitten päätyy omaansa [syistä, joita emme pysty kvantifioimaan!], kukaan ei voi kenenkään osalta muuttaa, koska tämä [kuten edeltä voidaan päätellä] ei ole asia, joka ylipäätään voitaisiin määritellä jollain faktalla [josta paradigmaattisin esimerkki on matemaattis-fysikaalinen evidenssi].

Mikäli näin olisi, kaikki historia voitaisiin kirjoittaa joskus valmiiksi - ikäänkuin historia koko ajan lähenisi totuutta ja viimein saavuttaisi sen.

3
Myös Hegelin ajattelusta esitetyn [väärin-]käsityksen [ja filosofisen harhaluulon] oletetusta historian totuudesta ja totuudesta ylipäätään Zizek haluaa korjata lacanilaisen psykoanalyysin reaalisella.

Reaalinen ei ole sama kuin tieteellinen tai filosofinen Totuus. Reaalinen on [lacanilais-zizekiläisessä kontekstissa] Trauma, josta J. D. Caputo kirjoittaa [ks. edellinen päre] satiirista kykyä osoittaen: ...[Zizek] insists on treating the Deep Trauma like some Metaphysical Meteor that cratered downtown Ljubljana.

Mutta ei Lacanin reaalisessa ole tietenkään kyse pelkästään Zizekin omasta traumasta [vaikka kyllä se toki vaikuttaa] vaan siitä, että reaalinen on ontologisesti 'mahdoton' ja pirstoutunut lopullisesti nimenomaan sinä hetkenä, jolloin sen tiedostumisen mahdollisuus astuu olemiseen ihmisen tietoisuutena.

D. B. Hart ehkä kutsuisi reaalista Jumalaksi ja ymmärtäisi sen paljon positiivisemmin kuin Zizek, joka kuitenkin perustaa ajattelunsa sille lacanilaisen psykoanalyysin perimmäiselle periaatteelle, että analyysi on päätöksessään silloin, kun ihminen vapautuu kaikista mieltään sitovista imaginaaris-symbolisista auktoriteeteista, joihin/joista on jäänyt paitsi traumaattisessa mielessä riippuvaiseksi ja joiden kuvittelee [traumaa lievittääkseen, vaikka itse asiassa kyse on trauman ylläpitämisestä] olevan välttämättömiä - jopa ehdottoman todellisia - oman ja ihmisen olemassaolon kannalta ylipäätään.

[Lacanilaisen analyysin päämääränä on oman oireensa hyväksyminen [siten autonomia] reaalisen ilmentymänä ilman, että analysoitava enää kokisi olevansa velvoitettu 'uhraamaan' osaa minuudestaan jollekin Big Otherille, lepyttääkseen tuota imaginaaris-symbolista Auktoriteettia, joka on ikäänkuin kaapannut reaalisen hahmon itselleen ja itseensä].

Myös Totuus, siinä mielessä kuin Karl Popper sen ymmärsi [truthlikeness] tai miten filosofit sen ovat Hegelin ajattelussa Zizekin mukaan väärinymmärtäneet [dialektinen kehitys kohti synteesiä], on juuri tuo edellä kuvattu reaalisen aiheuttaman trauman samanaikainen kompensaatio ja ylläpitäjä [kyse on paranoidis-pakkoneuroottisesta situaatiosta] - Suuri Toinen [Big Other], jonka on tarkoitus toimia muurina ja takuuna reaalisen välittömästä ja suorasta kohtaamisesta seuraavan 'oikosulun' estämiseksi [reaalisen kokemuksesta ei ole olemassa tieteellisiä kuvauksia - ei ainakaan tieteellisesti verifioitavia/falsifioitavia].

Me emme halua kokea kapteeni Kurtzin [Pimeyden sydän] kohtaloa, kun hän viimeisiksi sanoikseen hokee: The horror! The horror! jättäen hyytävän vaikutelman siitä, että todellisuus reaalisimmillaan on kauhua ja Totuus siten aina [sekä kirjaimellisesti että metaforisesti] epäjumala, jolle pitää uhrata, jotta sen kauhistuttavuutta voisi edes jotenkin lieventää ja lepyttää [ehkä tässä kuvauksessa on kaikuja myös arkaaisesta ja primitiivisestä menneisyydestämme lajina].

Tiedän, ettei D. B. Hart ole samaa mieltä Zizekin kanssa, mitä reaalisen tulee, vaikka hän fiksuja ateisteja arvostaakin [sellaisia ei kuitenkaan Hartin mukaan valitettavasti montaa nykymaailmasta löydy].

Mutta se, mikä minua kiinnostaa erityisesti, on tuon intellektuaalis-mentaalisen eron luonne: onko Hartin Jumala periaatteessa rinnastettavissa Lacanin reaaliseen vaikkakin täysin eri mentaliteetilla ja eetoksella varustettuna vai onko kyseessä jokin - sittenkin pakanamaailman idoleihin ja juutalaiseen Jahveen verrattava perimmältään kauhistuttava Big Other - Totuus, joka vaatii uhreja pysyäkseen lempeänä ja suosiollisena ihmiselle?

4
[....]
Olenko nyt yrittämässä täysin mahdotonta? Olenko 'salakuljettamassa' D. B. Hartin alkukristillistä lähimmäisenrakkauden uskoa ja sen rakastavaa Jumalaa, joka itse kuoli ristillä Kristuksena meidän puolestamme/tähtemme, lacanilais-zizekiläisen, traumaattisen reaalisen kauhugalleriaan - ikäänkuin lunastamaan reaalisen itsestään/omasta luonnostaan eli siitä ['pakanallisen'] kauhun, indifferenssin ja syyllisyyden ikeestä, jollainen reaalisen syvin vaikutus ihmisiin näyttäisi jopa Zizekin kuvausten mukaan olevan [tosin Zizekillä ei materialistisena rationalistina ole tukenaan mitään juonellista, psykologis-antropomorfista narratiivia, jollaiseen taas kristillinen usko vahvasti perustuu].

[Tämän pitemmälle ei ole tällä erää syytä mennä - - jos koskaan]

PS.
The Real is not only opposed to the imaginary but is also located beyond the symbolic.

Unlike the latter, which is constituted in terms of oppositions such as "presence" and "absence," there is no absence in the real. The symbolic opposition between "presence" and "absence" implies the possibility that something may be missing from the symbolic, the real is "always in its place: it carries it glued to its heel, ignorant of what might exile it from there." If the symbolic is a set of differentiated signifiers, the real is in itself undifferentiated: "it is without fissure." The symbolic introduces "a cut in the real," in the process of signification: "it is the world of words that creates the world of things." Thus the real emerges as that which is outside language: "it is that which resists symbolization absolutely." The real is impossible because it is impossible to imagine, impossible to integrate into the symbolic order. This character of impossibility and resistance to symbolization lends the real its traumatic quality.

There are also three modalities of the real:

The "symbolic real": the signifier reduced to a meaningless formula
The "real real": a horrific thing, that which conveys the sense of horror in horror films
The "imaginary real": an unfathomable something that permeates things as a trace of the sublime. This form of the real becomes perceptible in the film The Full Monty, for instance, in the fact that in disrobing the unemployed protagonists completely; in other words, through this extra gesture of "voluntary" degradation, something else, of the order of the sublime, becomes visible [wiki].
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://en.wikipedia.org/wiki/Georg_Wilhelm_Friedrich_Hegel
http://fi.wikipedia.org/wiki/Georg_Wilhelm_Friedrich_Hegel
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://en.wikipedia.org/wiki/Ramsay_MacMullen
http://wittgensteinforum.wordpress.com/category/art/