June 1, 2006

Postia päätoimittaja Jan Rydmanille (Tieteessä tapahtuu)

(Tekstiä on lisätty ja editoitu kautta linjan -1.6 klo: 20.35)

Tieteessä tapahtuu uusimmat numerot

7/2005 - Lyhyesti (Jan Rydman)

Hei

Tämä kommentti tulee kovin myöhässä, koska olen viime aikoina seurannut "Tieteessä tapahtuu" lehteä varsin taannehtivasti - noin puolen vuoden väliajoin. Mutta mitä tulee Lyhyesti - palstalla (Tietämättömyyden riemu?) ihmettelemääsi Jakke Holvaksen Yliopisto-kolumniin, jota esittelit numerossa 7/2005, niin et ilmeisesti ole ymmärtänyt kirjoituksen pointtia - ainakaan sitä pointtia, jota itse seuraavassa korostan.

Joskus eli tyyppi nimeltään Sokrates. Joka väitti, ettei hän tiedä mitään, mutta joka osasi silti esittää kysymyksiä, joihin viisaimmatkaan sen ajan tiedemiehet eivät osanneet vastata.
Minulla on suuri houkutus ajatella - luultavasti vastoin Holvaksen intentioita, että eräs hänen esimerkkinsä älyköistä, jotka jättivät yliopiston, on Sokrates.

Platonin Academy tosin perustettiin vuosia Sokrateen teloituksen jälkeen, mutta tuskinpa tällä olisi ollut sinne mitään asiaa, vaikka olisi vielä elänytkin. Sokrates vastaisi Akatemian kutsuun ilmoittalla jäävänsä mieluummin kuleksimaan ja keskustelemaan Ateenan agoralla kuten aina ennenkin kuin möisi ajattelun ja sanomisen vapautensa akateemisesta arvosta.
Eihän tämä "älyn pisteliäs paarma" hyväksynyt sofistienkaan tapaa ottaa maksua kyseenalaisista opetuksistaan, jotka olivat pikemminkin pelkkää retoriikkaa kuin aitoa tiedon etsintää - siten kuin Sokrates sen oivalsi.

Yliopistojen sisällä ei - toisin kuin maallikko luulee - lopultakaan käydä sokraattisen innovatiivista keskustelua, vaan siellä ollaan ensisijaisesti tiedeyhteisön jäseniä, joille on tiedon ja tieteen tekemisen ehdoiksi ("intellektuaalisen järjestyksen ja rauhan säilyttämiseksi") asetettu niin tiukat muodolliset kriteerit, että jo tämä näivettää kaiken pyrkimyksen omaperäisyyteen.

Mutta ei tarvitse tuntea paljon aatehistoriaa, kun havaitsee, että eräät merkittävimmistä tieteen sisäiseen debattiin vaikuttaneista ideanikkareista ja tutkimukselle suuntaa antavista ajautuivat lopulta akateemisen maailman ulkopuolelle tai elivät sen marginaalissa saadakseen ajatuksensa julki tai ylipäätään kyetäkseen ajattelemaan "ite".
Marx, Nietzsche, Freud, Einstein, Wittgenstein jne. eivät ole vähäisimpiä esimerkkejä tällaisista henkilöistä.

Nuo Holvaksen Faktamaan jättäneet (itse-) ironiset tyypit eivät tietenkään ole edellisiin verrattavia hahmoja, jotka kyllä suorittivat tieteellisen "asepalveluksensa" yliopistossa väitöskirjaa myöten (paitsi Nietzsche ja Einstein - Wittgensteininkin väitös oli pelkkää teatteria), mutta tuskinpa heitä tuosta vain voi niputtaa Tyhmälandian kansalaisiksi, ellei sitten halua - tiedemaailman edustajana(?) - tehdä tällaista, perin nokkavaa ellei peräti rasistista jakoa.

Todettakoon vielä toisin sanoin, että oleellista tässä esimerkissäni on se, ettei näiden luettelemieni innovaattoreiden luovuudelle ollut alunperin tilaa yliopiston sisällä tai ainakin heidän ajatuksensa kerta kaikkiaan kulkivat ihan toista rataa kuin "tunnettuihin tosiasioihin" sitoutuneitten tutkijamuurahaisten työt.
Mielikuvituksellisen nerokkuutensa (perimmäisen "tietämättömyytensä") avulla he pystyivät säilyttämään epäortodoksisen asenteen tieteeseen ja juuri sen vuoksi kehittämään jotain, mihin ei tiedemaailman ajattelu- ja tutkimuksentekokriteereillä kyetä kuin äärimmäisen harvoin.

Tiedemiesten tai jopa kunkin alan diletanttien piti ensin löytää ellei peräti "keksiä" heidät, ennenkuin uudet ajatukset alettiin ottaa vakavan pohdinnan kohteeksi.

Lyhyesti todettuna - jos tiedeyhteisöllä ei olisi niitä, jotka potkivat sen aisan yli kuten esimerkkini nerot, tutkimus näivettyisi omaan snobismiinsa ja metodiseen Prokrusteen vuoteesensa (*). Ja kun kukaan ei halua riskeerata akateemista uraansa liian kiistanalaisia hypoteeseja tutkimalla, ei tällainen tieteenteko myöskään toimi tieteenalan kehitystä edistävästi.

Sitäpaitsi yliopistoja on viimeisten 15 vuoden ajan sopeutettu määrärahapolitiikan ja opintouudistusten kautta vapaan markkinatalouden maailmaan jopa siinä määrin, että yliopistojen status sivistyksen kehtona murenee yhä nopeutuvaa tahtia.

Markkinatalouden maksiimi kuuluu: opiskele ja erikoistu mahdollisimman nopeasti! Älä tuhlaa aikaasi yleissivistäviin tai ylipäätään pääainettasi tukeviin ja avartaviin aineisiin muuten kuin säädetyn minimin verran (**). Tärkeintä on tutkinto, koska yliopisto saa siitä aina lisäbonusta. Nopea sijoittumisesi työelämään on toki tärkeä osatavoite, mutta yliopistolle itselleen sillä ei ole niin väliä.

Yksisilmäisen erikoistumisen suosiminen yleissivistävien opintojen kustannuksella viestii yhä vahvemmin siitä rahakeskeisestä trendistä, joka entisestään korostaa yliopistojen ja tieteenteon proseduraalista luonnetta sisällön kustannuksella.

Mutta kuten on jo todettu luovuus ja innovatiivisuus ei muutenkaan ole tieteen tekemisen perimmäinen primus motor vaan säntillinen uurastaminen lähteitten parissa, jotka sitten kasataan jonkun "pomminvarman", triviaalin hypoteesin ja tiukan metodin varassa tutkimuksen muotokriteerit täyttäväksi "tuotteeksi".
Jos tällaisesta projektista irtoaa tippakin merkittävästi uutta luovaa näkemystä, on syytä epäillä, että tutorit ovat hoitaneet ohjauksensa "huonosti".

*
Esimerkkisi Anna Rotkirchista ja hänen "tiedelapsestaan" oli lähinnä huvittava. Totta kai jokainen vanhempi siirtää lapselleen niitä arvoja, joita itse edustaa. Rotkirch nyt sattuu olemaan tiedenainen yliopistolla. Tuskinpa hän ohjaa lastaan viihteen tai edes uskonnon maailmaan. Mutta tiede ei tee hänestä tai hänen jälkikasvustaan periaatteessa yhtään sen fiksumapaa kuin ketään muutakaan.

Taisit jopa itse vetää maton "närkästyksesi alta" siteeraamalla Anto Leikolaa, sillä juuri viihdettä - tosin omien kriteeriensä puitteissa - tiede yhteisönsä uskovaisille tarjoaa.

Mutta jostain syystä tuo "viihde" ei ulkopuolista - maallikkoa, asiaan vihkiytymätöntä - yleensä paljon naurata. Tästä seuraa johtopäätös, jonka mukaan tiedeuskovaisilla täytyy olla joko merkillinen huumorintaju tai sitten heidän viihteensä yksinkertaisesti jää tietyn "sisäpiirin" (eri tieteenalan ja eri laitosten) snobistiseksi huulenheitoksi, mikä ei tietenkään vielä takaa sen "korkealentoisuutta" vaikkapa Groucho Marxiin tai W.C. Fieldsiin verrattuna.


Rauno Räsänen

(*) Tarkennettakoon, etten tarkoita nyt aisan yli potkijoilla Esa Saarisen kaltaisia markkintalousaikamme sofisteja, joilla pelkästään "menee lujaa" - ja rahaa tulee....

(**) Voin tietysti ymmärtää nuorta neitoa, joka sanoi, että kampaajakoulutusta suorittaessaan hän koki filosofian kurssin täysin tarpeettomaksi. En ihmettele yhtään. (Entisenä) asiakkaana minun on kuitenkin pakko todeta, että keskustelen oikein mielelläni filosofiasta nuorten kampaajaneitokaisten kanssa. Filosofian tuntemus ikäänkuin lisää heidän ammattitaitoaan...

kaumuseo/horisontissahelsinki/suomi/yliopistokaupunki.htm.

2 comments:

a-kh said...

Hyvä kirjoitus! Täällä puutteenperälläkin taannoin filosofianopettaja kertoi, että lääketieteenopiskelijat ovat varsinkin opintojensa alkuvaiheessa sitä mieltä, että eivät he työssään filosofiaa tarvitse. En tiedä ovatko samaa mieltä yhä. Oli täällä ainakin ennen eetikko lääketieteen tarpeisiin. Taannoin yhdessä ylen ohjelmassa lääkäri kertoi, ettei hän ole elämänsä aikana lukenut ainuttakaan kirjaa, eikä se ole kuulemma haitannut häntä ammatin harjoittamisessa. Ehkä hän ei sentään tarkoittanut tenttikirjojaan. Toivottavasti henkilö on sittemmin kokeillut, olisiko lukemisesta mitään hyötyä.

Rauno Rasanen said...

Lienen kuullut tuosta tapauksesta. Tällaiset ihmiset tullaan toki ensimmäisinä korvaamaan toimivilla roboteilla, koska he tekevät työtä, jossa ei tarvita persoonallisuutta tai yleissivistystä - jos asia siis näin on...

Mutta trendihän on nykyään se, että kaikista opiskelijoista tulee eräänlaisia opintoputkikoneita, joita opettavat akateemiset cyborgit tarkoin määriteltyine standardiluokituksineen opintosuorituksten suhteen.

Seuraavassa vastaesimerkki edelliseen ja lisäesimerkki päreeni nimilistaan.

Kuuluisa mentaliteettien historioitsija (mm. "Lapsuuden historia" ja "Kuoleman historia") Philippe Aries työskenteli yliopiston ulkopuolella alalla, joka ei lainkaan liittynyt historiaan, eikä edes päässyt lukuisten yrittämisten jälkeenkään jatko-opiskelijaksi.

Yhdeksi syyksi tähän prof. Matti Peltonen arveli artikkelissaan, ettei Aries yksinkertaisesti halunnut sopeutua antamaan akateemisia standardivastauksia pääsykoekysymyksiin.

Mutta varsin merkittävä historioitsija tästä väestötieteellisiin muutoksiin ja niiden seurauksiin erikoistuneesta tutkija-kirjailijasta kuitenkin tuli.

*
(Huom! Tein melkoisesti täydennyksiä ja korjauksia aikaisempaan juttuversioon)