Moraalikasvatuksesta ja moraalisista ihanteista

Kirjoitettu Blogisiskon päreessä Kohtalona Rock Around the Clock käydyn kommentoinnin inspiroimana.

*
Nietzschen moraalifilosofia on ollut minulle perimmäisen ihmetyksen aihe jo vuosia.

Nietzsche itse julistautui Dionysoksen opetuslapseksi ja arvosti herramoraalia, mutta hänen kirjoituksensa huokuvat usein ressentimenttiä, jota ad hominen-"taktiikka" osaltaan ilmentää.

Hän "tappoi" Jumalan (monien muiden valistususkovaisten ohella), mutta ajoittain miltei kauhistelee tätä tekoa, joskin myös maanisesti ylistää sitä, vaikka kohteena on tällöin pikemminkin hänen lapsuudenkotinsa ja nuoruutensa pietismi kuin nimenomaan universaali Jumala-käsitys.

Hän julistaa perspektivismiä (eräänlaista moraalista relativismia), mutta kaipaa silti vahvoja luonteita - (siten myös vahvoja arvoja!), joissa yhdistyisivät herra-ja orjamoraalin hyveet.

"Education in those rulers`virtues that master even one`s benevolence and pity: the creat cultivator`s virtues ("forgiving one`s enemies" is child`s play by comparison), the affect of the creator must be elevated - no longer to work on marble! - The exceptional situation and powerful position of those beings (compared with any prince hitherto): the Roman Caesar with Christ`s soul."

"The Will to Power" (§ 983)

*
Moraalilla ei Nietzschen mielestä näytä olevan mitään vaikutusvaltaa, ellei sitä ikäänkuin sisäänrakenneta luonteeseen. Näin ollen moraalin tulee vahvasti perustua luonteen muokkaamiseen (sikäli kuin se on mahdollista).
Tämä oli Nietzschen mukaan antiikin Kreikan kaupunkivaltio-kulttuurin perimmäinen kasvatusperiaate - tuottaa kansalaisia, jotka olivat ristiriidattomasti hyveellisiä sekä yksilöinä että poliksen jäseninä.

Eli jos halutaan kasvattaa humanisti, joka kunnioittaa ihmisoikeuksia, tasa-arvopyrkimyksiä, suvaitsevaisuutta jne., ei riitä, että vain vedotaan lakeihin ja ilmoitetaan, että opi siitä. Ihminen tulee kasvattaa nähin arvoihin pienestä pitäen ja erittäin johdonmukaisesti.

On sitten toinen asia, voiko tuollaisia arvoja ylipäätään opettaa uskottavasti maailmassa, jonka perimmäinen eetos näyttäisi olevan tehokkuus, voiton maksimointi ja koston kierre.

Mitä tällainen "koko Euroopan rupusakki" (Nietzschen nimitys ensimmäisten Wagnerin Bayreuth-juhlien (1876) vierasjoukolle, joka koostui rahakkaasta mutta musiikillisesti välinpitämättömästä porvarisväestä) tietää humanistisemmista arvoista?
Juuri sen verran, että se osaa sisimmässään nauraa niille ja viihdyttää itseään niillä - toistaen niitä juhlapuheissaan ja banaaleissa parlamenttipuheissaan.

Nietzschen "herraihmiset" eivät totisesti ole niitä, joille elämässä tärkeimmäksi on tullut "gutes Geschäft" - eivätkä myöskään koston enkeleitä eli terroristeja.

Keitä he sitten ovat?

Meidän pitäisi nimittäin ensin tietää, mistä löytyy malli, jonka perusteella voidaan alkaa muovata noita uusia moraalin jättiläisiä: roomalaisia keisareita, joilla on Vapahtajan sielu.

Valistunut yksinvaltiaskin on huono malli (vaikkei Nietzsche demokratiaa kannattanutkaan - toisaalta ei myöskään nationalismia) siinä mielessä, että Nietzsche puhuu yksilöllisestä moraalista eikä kytke sitä valtioon tai politiikkaan. Tässä hän eroaa antiikin poliksen kasvatusperiaatteista.

"Kaikkien arvojen uudelleen arvioija" ei lopultakaan kerro meille, mistä löytäisimme tällaisen mallin. Ainoa esikuva voisi olla vain hän itse.
Ehkäpä meidän pitäisi siis tehdä juuri se, mitä Nietzsche eniten pelkäsi (Ecce Homo), eli julistaa hänet pyhimykseksi.

Tämäkään ei silti vakuuta meitä siitä, että Nietzschen kaipaama hyve-eettisen moraalin synteesi olisi mahdollista toteuttaa käytännössä.

Mutta entä sitten? Ihanteitahan me nimenomaan tarvitsemme - muitakin kuin Lordeja tai jalkapallotähtiä!

Ja jotta väärinkäsityksiltä vältyttäisiin - ranskalainen postmodernismi - etenkin Michel Foucault tosikkomaisessa nietzscheläisyydessään, joka on perin vierasta Nietzschen omalle hengelle - ei käy ainakaan minun ihanteekseni.

Foucault oli nietzscheläisyyden nerokas irvikuva - filosofinen terroristi, jonka neroudesta puuttui moraali. Nietzschelle sen sijaan moraali oli kaiken kommunikaation lähtökohta - ennenkaikkea poissaollessaan = nihilistinen positio.

*
PS. Habermas tekee Nietzschen totuus-analyyseista liioiteltuja epistemologisia johtopäätöksiä (moraali on pelkkä makuasia), ja tulee siten tahtomattaan pönkittäneeksi Foucault`n yksitasoista (kirjaimellista) Nietzsche-luentaa.