Erästä oppinutta kirjaa katsellessa

Tämä "sähköpostisalaisuudenrikkomispäre" liittyy kirjeeseeni Postia päätoimittaja Jan Rydmanille (Tieteessä tapahtuu).

*
Hyvä Rauno Räsänen

Kiitos kiinnostavista kommenteista. Rohkenen kyllä arvella, että Platon olisi Akatemiaansa eli puistoon päästänyt Sokrateen, jonka ajattelua nimenomaan toi julki.

"Tutkijoista" ja "yliopistoistahan" tuohon aikaan ei tietenkään voi lainkaan puhua.

Tunnut epäilevän "tieteen tekemisen ehtoja". Sanoisin: tiede ja tutkimus edellyttävät tiettyjen menetelmien, tekniikoiden, lähdekritiikin yms. hallintaa.
Tieteellä on tietyt pelisääntönsä vertaisarviointeineen. Ja hyvä niin.

Mitä esimerkkinimiisi tulee, niin ei esim. Einstein mitenkään ajautunut yliopistomaaailman ulkopuolelle vaan täsmälleen päinvastoin.

Wittgensteinillakin oli kovasti arvostettu virkansa Cambridgessa.
Yliopisto- tai akateemisen maailman ulkopuoliset huippututkijat ovat kyllä pikemminkin äärimmäisiä harvinaisuuksia. Vaikkapa vain Nobel-palkittujen listaa tutkimalla huomaa tämän.

Holvaksen jutun pointti ei minusta kyllä aivan osunut kohdalleen. Taisi kyllä osin pilke silmäkulmassa juttunsa kirjoittaa.

Yst. terv. Jan Rydman

*
RR (Ote sähköpostiviestistäni)

Kiitos vastauksesta.

Pilke silmäkulmassa minäkin juttuni kirjoitin.

Mutta eikö Einstein kuitenkin toiminut patenttitoimistovirkailijana kehitellessään suhteellisuusteoriaansa?

Eikö Wittgenstein puolestaan inhonnut Cambridgea ja sen akateemista jargonia kuin ruttoa?

Marx ei saanut virkaa poliittisten mielipiteittensä vuoksi, ja Nietzsche alkoi jo vuonna 1870 pitää akateemista filologiaa lähinnä vanhojen huonekalujen tonkimisena.

Freudille suurin piirtein naurettiin yliopistollisissa piireissä, ja hän päätyi pitämään yksityispraktiikkaa ja kirjoittamaan ylös omia "uniaan".

En siis tarkoittanut, että esimerkkini henkilöt olisivat toimineet aivan täysin yliopiston ulkopuolella vaan sitä, ettei heidän OMAN ajattelunsa kehittyminen noudattanut kovinkaan tunnollisesti tutkijakoulutuksessa vaadittuja rutiineja.

(Lisäys) En epäile tieteen tekemisen ehtoja - niitä tarvitaan ehdottomasti. Mutta vaikka nuo ehdot ovat välttämättömiä tutkimukselle, niin missään tapauksessa ne eivät ole riittäviä innovatiivisen ajattelun ja uusien ideoitten julkituomiseksi.

Saakoon lopuksi puheenvuoron Nietzsche, koska hänellä on asiasta mielenkiintoista sanottavaa ja omakohtaista kokemusta.




Nietzsche kirjoitti kerran myöhäiskaudellaan lyhyen esseen "Erästä oppinutta kirjaa katsellessa".

(Iloinen tiede 2. painos, 5. kirja, § 366, 1887 - 1. painos 1882).
Viidennen kirjan kirjoittaminen ajoittuu heti kuvassa näkyvän Hyvän ja pahan tuolla puolen julkaisun jälkeen - vuoteen 1886.
- J.A Hollon Nietzsche-käännökset ovat erinomaisia)

Näen hieman vaivaa ja siteeraan tämän filosofis-kirjallis-psykologisen "kolumnin" kokonaisuudessaan.

Nietzschen ironia ja itseironia vaatii tietenkin jonkun verran tulkintaa ja taustojen tuntemista...Mutta miten vain - näin pohtii brilliant-minded genius eikä mikään metodi-katiskaan vangiksi jäänyt älykäs sammakko!

Huomattakoon kuitenkin, että Nietzsche suhtautuu tiedemieskolleegoihinsa lopulta melko suopeasti.
Richard Wagner sen sijaan saa piikkejä enemmänkin. Mutta Wagneria voi perustellusti pitää Nietzschen elämän ja ajattelun ehkä suurimpana kompleksina, josta hän ei koskaan toipunut, tai jota hän ei koskaan kyennyt lopullisesti kieltämään/unohtamaan.

*
Erästä oppinutta kirjaa katsellessa

"Me emme kuulu niihin, jotka saavat ajatuksia vasta kirjojen keskellä, kirjojen antamasta sysäyksestä - meidän tapanamme on ajatella ulkosalla, kävellen, hyppien, nousten, tanssien, mieluimmin autioilla vuorilla, aivan meren partaalla, siinä, missä tietkin tulevat mietteliäiksi.

Kirjaan, ihmiseen ja musiikkiin kohdistuvat ensimmäiset arvokysymyksemme kuuluvat: "osaako hän kävellä?, vielä enemmän, osaako hän tanssia?"...Me luemme harvoin, me emme lue sen vuoksi huonommin - oi kuinka pian me arvaammekaan, miten joku on joutunut ajatuksiinsa, istuessaanko, mustepullon edessä, vatsa sisäänpuristuneena, pää kumartuneena paperin yli: oi kuinka pian selviydymmekään hänen kirjastaankin!
Kokoon ahtautuneet sisälmykset tulevat ilmi, siitä voi lyödä vetoa, samoin kuin huoneilma, huoneenkatto, huoneenahtaus tulee ilmi.

- Nämä olivat tunteeni, kun äsken suljin erään rehdin oppineen kirjan, kiitollisena, hyvin kiitollisena, mutta myös mieli keventyneenä...
Oppineen kirjoittamassa kirjassa on melkein aina myös jotain painostavaa, painostunutta: jossakin tulee näkyviin "spesialisti", hänen intonsa, hänen vakavuutensa, hänen kiukkunsa, miten hän yliarvioi loukon, jossa istuu kehräämässä, hänen kyttyränsä, jokaisella spesialistilla on oma kyttyränsä. Oppineen kirja kuvastaa aina myös kieroksi vääntynyttä sielua: jokainen ammatti vääntää kieroksi.

Katsokaamme ystäviämme, joiden kanssa olemme olleet nuoria, sitten kun he ovat vallanneet tieteensä omakseen: kuinka aina on käynyt myös päinvastoin! Kuinka he ovatkaan nyt joutuneet ikiajoiksi tieteensä valtaan ja sen omiksi! Loukkoonsa kiinni kasvaneita he ovat, tuntemattomiksi kutistuneita, epävapaita, tasapainostaan järkkyneitä, kaikin puolin laihtuneita ja kulmikkaita, vain yhdeltä kohdaltaan ylen pyöreitä, - katselija tuntee liikutusta ja on vaiti tavatessaan heidät nyt sellaisina.

Jokaisella ammatilla, sellaisellakin, jonka pohja on kultaa, on ylhäällä lyijykatto, joka painaa ja painaa sielua, kunnes se on kummallinen ja käyräksi käpertynyt. Sille ei voi mitään. Älköön luultako, että tätä rujoutumista voitaisiin välttää minkäänlaisten kasvatustemppujen avulla. Kaikenlainen mestaruus ostetaan kalliisti maan päällä, missä ehkä kaikesta on maksettava liian suuri hinta; ihminen on ammattimies vain olemalla myös ammattinsa uhri.

Mutta te tahdotte saada sen toisin - "huokeammalla", ennen kaikkea mukavammin - eikö totta, hyvät herrat aikalaiset? Olkoon menneeksi! Mutta silloin te myös saatte heti jotakin toista, nimittäin ammattilaisen ja mestarin asemesta kynäilijän, tottuneen "monipuolisen" kynälijän, jolta tosin puuttuu kyttyrä - sitä lukuunottamatta, jonka hän tekee edessänne, hengen kauppapalvelijana ja sivistyksen "kannattajana" -, kynäilijän, joka oikeastaan ei ole mitään, mutta edustaa miltei kaikkea, joka näyttelee asiantuntijaa, esiintyy hänen "sijaisenaan" ja suostuu aivan vaatimattomasti myös ottamaan hänen sijassaan vastaan palkan, kunnianosoitukset ja juhlinnan.

- Ei hyvät oppineet ystäväni! Minä siunaan teitä vielä kyttyrännekin tähden! Ja siksi, että te halveksutte kynäilijöitä ja sivistyksen-loisia samoin kuin minä! Ja ettette osaa käydä kauppaa hengellä! Ja että teillä on vain sellaisia mielipiteitä, joiden rahallista arvoa ei voida määrätä! Että te tahdotte vain tulla oman ammattinne mestareiksi, kunnioittaen kaikenlaista mestaruutta ja mitä jyrkimmin torjuen kaiken näennäisen, puoliaidon, koristellun, taiturimaisen, demagogisen, nättelijämäisen in litteris et artibus ("kirjallisuudessa ja taiteissa"- tämä on vinoilua Wagnerille kuten koko tekstin loppukin/RR) - kaiken, mikä ei voi teille todistaa ehdotonta nuhteettomuuttaan kasvatuksen ja esikoulutuksen suhteen!

Nerokaan ei voi korjata sellaista puutetta, miten hyvin se osaakin olla sen korjaavinaan: tämän käsittää, jos on joskus katsellut läheltä lahjakkaimpia maalaajiamme ja muusikkojamme, jotka kaikki, melkein poikkeuksetta, osaavat ovelasti keksimillään maneereilla, hätäkeinoilla, jopa periaatteillakin keinotekoisesti ja jälkeenpäin hankkia itselleen näennäistä sellaista nuhteettomuutta, sellaista solidia koulutusta ja kulttuuria, tosin pettämättä siten itseäänkään, kykenemättä siten jatkuvasti vaientamaan omaa huonoa omaatuntoaan.
Sillä tiedättehän? kaikki nykyajan suuret taiteilijat potevat huonoa omaatuntoa...

http://www.btinternet.com/~glynhughes/squashed/nietzsche.htm.