Kommentteja blogiini Avoin kysymys Kirsti Ellilälle, Pällille ja Veteraaniurheilijalle. Omaa kommenttiani olen hieman muokannut alkuperäisestä.
christer sundqvist said...
Oletko sinä todellakin kiinnostunut vastauksesta tällä kertaa? Viimeksi kun tein viikon verran töitä vastatessani sinulle pelastusvarmuudesta niin sinä onneton menit mykäksi tai ainakin sait jonkinasteisen selektiivisen krampin sormiisi.
RR
Christer
Mietin tuota esiin ottamaasi asiaa taas kerran juuri ennenkuin avasin tämän blogin!
Myönnän kyllä, että kommentointini aiheesta loppui silloin aiemmin kuin se kuuluisa kanan lento, mutta sorry - aina ei jaksa keskittyä.
Sitäpaitsi - kuten varmaan varsin hyvin itsekin tunnet ja tiedät - nämä EIVÄT OLE mitään helppoja asioita - eivät älyllisesti eivätkä emotionaalisesti.
Mutta sen siis myönnän, että minun olisi pitänyt ilmaista selkeämmin, etten välttämättä ollut valmis jatkamaan aiheesta juuri silloin.
Toisaalta - en totta vie itsekään tiennyt yrittääkö jatkaa vai ei...Joka tapauksessa - ainakin epäsuorasti lupasin aihetta sivuavassa päreessäni (muistaakseni "Yleiset papit" ) palata asiaan, "kunhan aika tulee."
Ehkäpä se on nyt tullut...
(Tarkistin, ettei kyse ollutkaan välttämättä em. päreestä, mutta en ole varma löytyykö tuo "lupaus" myöskään Joku pelastuu - olenko se minä - vai sinä - vai molemmat? palstalta, jossa viimeksi aiheesta keskustelua kävimme).
Mitään sinun mieltämääsi halveksuntaa ei mykkyyteeni kuitenkaan sisältynyt.
Väitit myös, että olin väärässä, ja että nimenomaan sen takia vaikenin(?)
Sopisi perustella hieman tarkemmin missä kohtaa ja miten minä olin väärässä. Mitä sellaista väitin, joka oli dogmaattisesti tai peräti kokemuksellisesti(!?) täysin pielessä?
*
Tässä on nyt yleisesti ottaen kaksi argumentointitrendiä, jotka pitäisi saada sopimaan yhteen.
1) Usko siihen, MITÄ/MIKÄ uskotaan todeksi ja 2) se usko, MILLÄ uskotaan.
Ensimmäinen lähtökohta on systemaattinen. Siinä pyritään loogis-filosofiseen ristiriidattomuuteen uskon kohteen suhteen.
Toinen lähtökohta on subjektiivis-fenomenologinen. Siinä ikäänkuin kuuntelemme "sydämemme tai uskomme ääntä".
Teorian avulla yritämme sitten mahdollisimman selkeästi artikuloida uskon kokemuksemme niin, että se pystyisi kommunikoitumaan muiden - samaa uskoa tunnustavien uskon kokemusten kanssa.
Tässä mielessä dogmatiikan merkitys on ehdottomasti interaktiivinen eikä metodisesti itsetarkoituksellinen!
*
Ristiriidattomuuden vaatimus kytkeytyi/tukeutui kristillisen teologian apologiassa ja kehittelyssä pitkälti platonismiin, mutta kuten viimeistään 300-luvun alun areiolaiskiistassa tultiin havaitsemaan Platonin - noin yleisesti ottaen hyvin toimiva - kristillistä uskoa skematisoimaan valjastettu filosofia ei sittenkään vastannut kristillisen perussanoman ja peruskokemuksen ydintä.
Platonistisen subordinationismin mukaan aleksandrialainen Areios väittää aivan oikein!, että Jeesus on luotu olento - ei siis Jumala.
Isä vastaa analogisesti Platonin ikuisia ideoita, jotka toimivat "mallina" kaiken muun - myös Pojan - olemassaololle ja siten luomiselle.
Tämä - loogisesti Platonille uskollinen määritelmä - ei kuitenkaan sopinut alkuperäisen, kristillisen peruskokemuksen skeemaksi ilman kohtalokkaita dogmaattisia seurauksia, joissa Jeesus jäisi tyystin joko vain luodun (immanentin) tai vain täysin jumalallisen (transsendentin) maailman piiriin.
Molemmat ääriratkaisut olisivat tehneet tyhjäksi Jeesuksen edustaman pelastuksen mahdollisuuden. Mutta ensimmäinen virallinen reaktio areiolaisuuteen ei ollut vielä tarpeeksi vakuuttava ja selkiyttävä.
Sillä - Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa 325 päätettiin ennen muuta triniteetin ykseydestä, jossa Isä, Poika ja Pyhä Henki julistettiin kaikki samaa jumalallista olemusta ilmentäviksi, eli että he olivat samaa olemusta eri persoonissa (hypostaaseissa).
Konstantinopolia seuraavat 125 vuotta olivat kuitenkin joskus jopa väkivaltaista vääntöä siitä, miten Jeesuksen luonto lopulta tuli määritellä.
Nimittäin - Jeesuksen OLI OLTAVA SEKÄ Jumala ETTÄ Ihminen, jotta pelastuksesta voitiin puhua mielekkäästi sekä loogisella että kokemuksellisella tasolla!
Khalkedonissa 451 tämä asia vihon viimein saatiin päätökseen, vaikka jälkikaikuja ko. riidasta yhä vielä ilmaantui. Ne olivat kuitenkin loogisesti samaa muotoa kuin aiemmat, jotka Khalkedon siis oli jo "ratkaissut" - sikäli kuin voimme pitää paradoksia tässä tapauksessa ainoana loogisesti tyydyttävänä ratkaisuna. (Ja minun mielestäni voimme...)
Eräänlainen tiivistelmä.
Ihanne teologisessa argumentoinnissa(kin) on, että kykenemme ilmaisemaan "uskomme äänen/kokemuksen" kaikessa ristiriitaisuudessaankin mahdollisimman systemaattisella tavalla kuten tehtiin Khalkedonin kirkolliskokouksessa päätettäessä Jeesuksen Ihmisyyden ja Jumaluuden suhteesta.
Tuota määritelmää (paradoksia) ei myöskään ole tarvinnut muuttaa vuoden 451 jälkeen - yli 1500:aan vuoteen.
*
Ehkä tämä teksti - kaikesta improvisoituneisuudestaan huolimatta - voi toimia jonkinlaisena aasinsiltana jatkokeskusteluun, jossa pitäisi yrittää nivoa yhteen todella isoja asioita.
Teoreettisesti kyse on - ei enempää eikä vähempää - monergismin (agape) ja synergismin (eros) välisestä kiistasta.
Uskontoantropologisesti kyse on juutalaisen (monoteistisen) ja kreikkalaisen (polyteistisen) kulttuurieetoksen ja perinteen yhteentörmäyksestä, joka tunnetaan paremmin nimellä Kristus-usko.
Tiedän, että kärjistän, kun kytken monergismin ja agapen suoraan juutalaiseen perinteeseen, sillä juutalainen lakiuskonnollisuus EI sittenkään ilmaisen agape-rakkautta samalla vakuuttavuudella kuin Jeesuksen katumusta ja lähimmäisenrakkautta korostava opetus.
Olennaista tässä on painottaa, että kristinuskon lähtökohta kytkeytyy alkuperältään perimältään juutalaiseen - ei kreikkalaiseen perinteeseen.
Heti perään tulee kuitenkin lopuksi todeta, että tutkimus ei voi kiistää hellenismijuutalaisuuden (josta löytyi stoalaisia aineksia) vaikutusta Jeesuksen sanomaan.
2 comments:
En oikein saanut juonen päästä kiinni. Et millään pystyisi kirjoittamaan yksinkertaisemmin? Tekstisi ymmärtäminen on minulle lähes mahdotonta.
Eniten minua ihmetytti taannoin blogissasi kun keskusteltiin pelastuksesta ja rupesit kirjoittamaan Loreleista ym. loruiluista. Tulkitsin tilanteesi ilmeisesti väärin. Lorelei ei ollutkaan mikään provokaatio sinun suunnaltasi.
Kuule, sinusta on sitten vaikea ottaa selvää välillä.
Näin tarinoi ystäväsi christer
Motto 1): "Me emme voi puhua (emme kykene puhumaan) Jumalasta, mutta meidän täytyy." (R. Otto)
Motto 2) "Me kykenemme puhumaan Jumalasta, mutta meidän ei pitäisi" (R. Räsänen)
*
Kysymys on jälleen valinnasta fatalismin ja voluntarismin välillä - jos taas hiukan mutkia oiotaan.
Kirjoitan asiasta tarkemmin ehkä jo tänään (kts. myös PS.), mutta kysyn tähän "hätään" seuraavasti.
*
Merkitseekö pelastus sinulle kilvoittelua vai täydellistä nöyrtymistä/heittäytymistä Jumalan tahdon (jota me emme tunne) varaan?
Tietenkin tässä on edelleen kyse kärjistyksestä, mutta siten saamme edes jotain tolkkua tähän pirullisen vaikeaan aiheeseen, jossa on kysymys oman päätösvaltani merkityksestä olemassaoloni perimmäisen tarkoituksen (siten myös pelastuksen) suhteen.
Pitäisi siis päättää, miten paljossa juuri minä - oman pelastukseni tähden - voin käyttää minulle luotua järkeä lankeamatta itsekkyyden ja ylpeyden syntiin, ja miten pitkälle on järkevää hurahtaa johonkin fatalistiseen pelastusvarmuuteen, vaikkemme välttämättä pysty motivaation, teon ja toiminnan teoriassa tekemään loogista tai empiiristä erottelua sen suhteen kuka tämän varmuuden lopultaa antaa - MINÄ ITSE VAI JUMALA?
Vai käykö jopa niin hassusti, että se Jumala, jonka armoon pelastusvarmuudessani luotan, onkin vain oman järkeni ja persoonallisuuteni torjuttu projektio, jonka olen itse tiedostamattani korottanut Kaikkivaltiaaksi?
*
PS. Niputan fatalismin, monergismin ja agape-rakkauden samaan pakettiin.
Samalla tavoin voluntarismi, äärimmäinen synergismi (pelagiolaisuutena) ja eros-rakkaus kuuluvat yhteen.
Maltillisen, apofaattisen synergismin eli negatiivisen teologian kategorisoin mystiikaksi (tai fideismiksi).
Mitä tulee luonnolliseen teologiaan sekä katafaattisessa että apofaattisessa muodossaan, on selvää, että kumpikin eroaa varsinaisesta ilmoituspositivismista, mutta mielestäni katafaattinen, myöntävä, positiivinen teologia on nimenomaan luonnollista teologiaa, kun taas jyrkät ilmoituspositivistit ovat ainakin periaatteessa täysin riippuvaisia Ilmoituksen sanamuodoista.
He ovat periaatteessa fatalisteja, mutta joutuvatkin - usein varmaankin suureksi harmikseen(?) - tulkitsemaan Raamatun allegorista ja käsittämätöntä tekstiä sitä ymmärtääkseen, mikä puolestaan tekee Raamatun tulkinnasta lopultakin AINA ja väistämättä IHMISEN PUHETTA lähentäen ilmoituspositivismia siten katafaattiseen, luonnolliseen teologiaan.
Mystiikan teologia jää tässäkin luokittelussa melko itsenäiseksi ja samalla "virallisen teologian" kannalta usein myös hieman epäillyttäväksi suuntaukseksi - olkoonkin, että sen perinne oli varsinkin vanhan kirkon aikana aivan ratkaiseva.
Ja yhä edelleenkin se on voimissaan juuri ortodoksisuudessa...
Post a Comment