Pari kommenttia edellisestä päreestäni. (Olen hieman täydentänyt ja tarkentanut omaa tekstiäni).
christer sundqvist said...
En oikein saanut juonen päästä kiinni. Et millään pystyisi kirjoittamaan yksinkertaisemmin? Tekstisi ymmärtäminen on minulle lähes mahdotonta.
Eniten minua ihmetytti taannoin blogissasi kun keskusteltiin pelastuksesta ja rupesit kirjoittamaan Loreleista ym. loruiluista. Tulkitsin tilanteesi ilmeisesti väärin. Lorelei ei ollutkaan mikään provokaatio sinun suunnaltasi.
Kuule, sinusta on sitten vaikea ottaa selvää välillä.
Näin tarinoi ystäväsi christer
*
Motto 1) "Me emme voi puhua (emme kykene puhumaan) Jumalasta, mutta meidän täytyy." (R. Otto)
Motto 2) "Me kykenemme puhumaan Jumalasta, mutta meidän ei pitäisi" (R. Räsänen)
*
Kysymys on jälleen valinnasta fatalismin ja voluntarismin välillä - jos taas hiukan mutkia oiotaan.
Kirjoitan asiasta tarkemmin ehkä jo tänään (kts. myös PS.), mutta kysyn tähän "hätään" seuraavasti.
Merkitseekö pelastus sinulle kilvoittelua vai täydellistä nöyrtymistä/heittäytymistä Jumalan tahdon (jota me emme tunne) varaan?
Tietenkin tässä on edelleen kyse kärjistyksestä, mutta siten saamme edes jotain tolkkua tähän pirullisen vaikeaan aiheeseen, jossa on kysymys oman päätösvaltani merkityksestä olemassaoloni perimmäisen tarkoituksen (siten myös pelastuksen) suhteen.
Pitäisi siis päättää, miten paljossa juuri minä - oman pelastukseni tähden - voin käyttää minulle luotua järkeä lankeamatta itsekkyyden ja ylpeyden syntiin, ja miten pitkälle on järkevää hurahtaa johonkin fatalistiseen pelastusvarmuuteen, vaikkemme välttämättä pysty motivaation, teon ja toiminnan teoriassa tekemään loogista tai empiiristä erottelua sen suhteen kuka/mikä tämän varmuuden lopultaa antaa - MINÄ ITSE VAI JUMALA?
(Vanha vapaan tahdon ongelma siis).
Vai käykö jopa niin hassusti, että se Jumala, jonka armoon pelastusvarmuudessani luotan, onkin vain oman järkeni ja persoonallisuuteni torjuttu projektio, jonka olen itse tiedostamattani korottanut Kaikkivaltiaaksi?
*
PS. Niputan fatalismin, monergismin ja agape-rakkauden samaan pakettiin.
Samalla tavoin voluntarismi, äärimmäinen synergismi (ainakin pelagiolaisuutena) ja eros-rakkaus kuuluvat yhteen.
Maltillisen, apofaattisen synergismin eli negatiivisen teologian kategorisoin mystiikaksi (tai fideismiksi). Sen rakkaus-käsityksenä toimii eros, mutta mystisen kilvoittelun edetessä huippuunsa eros muuttuukin agapeksi (!), koska mystikon sielu on siten yhdistynyt Jumalaan (unio mystica).
(Muistakaamme tässä yhteydessä, että agape on yksinomaan jumalallista/Jumalan "omaa" rakkautta, eros sen sijaan ihmisessä olevan alkuperäisen "olemuksen osan" tai "jumalallisen kipinän" eroottisävyistä kaipausta takaisin kohti Luojaansa - vrt. esim. Augustinus - "Sieluni oli levoton, kunnes se saavutti rauhan Sinussa").
Mitä tulee luonnolliseen (synergistiseen) teologiaan sekä katafaattisessa että apofaattisessa muodossaan, on selvää, että kumpikin eroaa varsinaisesta ilmoituspositivismista, mutta mielestäni katafaattinen, myöntävä, positiivinen teologia on nimenomaan luonnollista teologiaa, kun taas jyrkät ilmoituspositivistit ovat ainakin periaatteessa täysin riippuvaisia Ilmoituksen sanamuodoista.
He ovat periaatteessa fatalisteja, mutta joutuvatkin - usein varmaankin suureksi harmikseen(?) - tulkitsemaan Raamatun allegorista ja käsittämätöntä tekstiä sitä ymmärtääkseen, mikä puolestaan tekee Raamatun tulkinnasta lopultakin AINA ja väistämättä IHMISEN PUHETTA lähentäen ilmoituspositivismia siten katafaattiseen, luonnolliseen teologiaan.
Mystiikan teologia jää tässäkin luokittelussa melko itsenäiseksi ja samalla "virallisen, luterilaisen teologian" kannalta usein myös hieman "epäillyttäväksi" suuntaukseksi - olkoonkin, että sen perinne oli varsinkin vanhan kirkon aikana aivan ratkaiseva.
Ja yhä edelleenkin se on voimissaan etenkin ortodoksisuudessa...
3 comments:
Minä ajattelen että me emme voi puhua Jumalasta, mutta sorrumme siihen aina uudestaan ja uudestaan. Se on hauskaa ja mielenkiintoista, mutta itse asiassa emme tiedä Jumalasta mitään. Tiedämme vain sen mitä ihmiset ovat hänestä vuosituhansien saatossa eri kulttuureissa aavistelleet. Onhan sekin jotain ja uskon, että se osittain saattaa heijastellakin Jumalaa. Ihan varmasti se heijastaa ihmisen kaipuuta Jumalaan. Mutta siksi minun on vaikea heittäytyä teologisiin ajatusleikkeihin, koen että niissä kristinuskosta oikeastaan katoaa kaikki mikä siinä minua on viehättänyt. Tunne siitä että kysymyksessä on mysteeri jota ei voi järjellä lähestyä ja selittää. Sen ymmärtääkseen pitää tulla lapsen kaltaiseksi. Tosin minulta se lapsenkaltaiseksi tuleminen ei tässä kohden ihan onnistu vaikka muuten lapsellinen olenkin.
Kyllä tämän mysteerin voi järjellä selittää, mutta vastaukset ovat joko niin sanottuja uskon paradokseja tai Raamatun auktoriteettiin vetoamista (itse asiassa kehäpäättelyä).
Käytännössä lapsen usko on kyllä se aidoin usko, kunhan siihen ei sisälly lapsellisen kehittymättömiä ennakkoluuloja muita uskontoja, "pahoja" ihmisiä sekä tiedettä kohtaan.
Mutta tässähän sitten onkin konflikti jo täysin valmiina.
Et ehkä tunne voivasi elää lapsen uskossa kuin hyvin sisäisesti.
Saatatpa siten jopa päätyä täydellisen fideismiin ja pitää uskosi "sydämen salaisuutena."
Silloin usko ei kyllä toimi niinkuin Jeesus ajatteli, sillä hän ei kavahtanut julkisia väittelyitä vaan pisti koko persoonansa - koko elämänsä peliin!
Niin, minä koen että ei se sitten ole mikään järjellinen selitys jos päädytään paradoksiin tai kehäpäätelmään.
Kehittymättömät ennakkoluulot ovat varmaan ihmisen risti olipa hänen uskonsa millaista tahansa. Tuli vain mieleen kun katselin Eero Huovisen haastattelun Punaisessa langassa. Hänellä tuntui olevan se käsitys, että kaikenlainen tekopyhyys istuu meissä sitkeästi, jotain kautta se aina huomaamattomasti hiipii sisään. Vaikka Huovinen vaikutti kyllä aika nöyrältä pojalta. Mutta on varmaan elämänmittainen haaste rajoittaa omaa ennakkoluuloisuuttaan ja tekopyhyyttän. En edes kuvittele että niistä voisi kokonaan vapautua, kunhan voisi olla jotenkin hereillä niiden suhteen eikä päästäisi niitä jylläämään.
Post a Comment