Sonera Plaza - kolumnitTIMO HARAKKA: Suruaika klo 15.30-17.15
Pienten poikien isien vastuulla on koko maailma. Naapurin pojat vannottivat isäänsä, että tänä uutena vuotena ammutaan rakettaja. Viime vuosi oli valtava pettymys, joten tällä kertaa mitkään tsunamit eivät saa estää paukuttelua. Isä lupasi. Katastrofeja ei tule.
Suomi hiljentyi Aasian tsunamin vuosipäiväksi tapanina. Sydämessämme on 160 000 uhria sekä heidän perheensä, joiden elämän jälleenrakennus vie vielä vuosia. Outoa kuitenkin on, että muistopäivää vietettiin etuajassa.Ilta-Sanomat julkaisi muistopakettinsa kolme viikkoa sitten, Helsingin Sanomat jo toissa viikonloppuna. Miksi? Syy on sama kuin naapurin pojilla. Tsunami ei saa pilata kahta joulua peräkkäin.
Pyydän anteeksi kaikilta, jotka menettivät läheisensä Thaimaassa, mutta jotenkin kaksinaamaiselta meidän kaikkien muiden murheessa vellominen vaikuttaa. Muistaa pitää, on pakko ottaa harras ilme ja sytyttää kynttilä. Mutta muistohetkeksi varaamme kalentereista sopivan ajan, joka ei häiritse jouluiloa.
Ikävä kyllä luonto ei tee ajanvarauksia. Suru tulee sopimatta. Senhän tsunami opetti – jos opetti. Kollektiivisten tunteiden aikatauluttaminen kuvaa mainiosti yhteiskuntaa, joka pyrkii ottamaan planeetasta irti kaikki tehot – ja samalla varmistaa, että katastrofit jatkuvat, kasvavat ja kiihtyvät kaiken aikaa.
Moni Aasia-keräykseen lahjoittanut ihminen suuttui siitä, että tätä satumaista summaa ei käytetty suomalaisturistien hyväksi. Niinpä – niillä kymmenillä miljoonilla olisi tietysti saatu jokainen vainaja timanttiarkussa isänmaan kamaraan. Loppurahalla voitaisiin toteuttaa Stefan Lindforsin suunnittelema kultainen muistopatsas Khao Lakiin – mutta siihenkö rahoja todella tarvittiin?
Voi siis päätellä, että satojen tuhansien aasialaisten kärsimys ei meitä paljon värisytä edes muistopäivänä. Vielä vähemmän maailman muut katastrofit. Pakistanista Sudaniin. Kongon sota on vaatinut ainakin kymmenen kertaa enemmän uhreja kuin Aasian katastrofi, mutta se ei kiinnosta ketään. Ei myöskään Ugandan verilöyly, YK:n mukaan ”kauhein inhimillinen tragedia sitten juutalaisten joukkotuhon”.
Toisin kuin luonnonmullistukset, köyhyys ja sodat ovat ihmisten tekoa – ja siten myös ihmisten torjuttavissa. Jos vain joutaisimme. Naapurin poikien isä ei tietenkään voi taata, etteikö pyhien aikana tapahtuisi katastrofeja maailmalla – niitätapahtuu. Sen sijaan hän voi luvata, että yhteisestä sopimuksesta emme anna niiden häiritä rakettien räjäyttelyä.
Anteeksi saarnanuottini. On toki inhimillistä, että meitä kuohuttavat vain katastrofit, jotka olisivat voineet tapahtua juuri sinulle ja minulle. Kannattaa muistaa, että vastaavasti muita maailman ihmisiä ei tarvitse lainkaan liikuttaa, mitä meille tapahtuu.
Kyynistä perspektiiviäni on avartanut se, että olen kahden kriisin aikana ollut tasan toisella puolella maapalloa. Viime joulun vietin Koillis-Brasiliassa, jossa tsunami hädin tuskin ylitti uutiskynnyksen. Eihän sikäläisiä ollut Thaimaassa kuin kourallinen. Ja maanomistajat tapattavat köyhiä kiertolaisviljelijöitä koko ajan, Rion slummeissa kuolee katulapsia joka yö.
World Trade Centerin terrori-iskun aikaan olin Etelä-Kiinassa. Jos New Yorkin murhenäytelmä herätti kiinalaisissa mitään tunteita, niin enintään vahingoniloa. Kamppailu maailmantalouden herruudesta on nollasummapeliä: mitä huonommin jenkeillä menee, sitä paremmin Kiinalla.
Kiinalaisittain New Yorkissa kuoli mitätön määrä ihmisiä. Saman verran uhreja vaatii iso kaivosonnettomuus tai maalaiskylän aids-epidemia tai myrkytetty joki. Suhteellistaminen on kylmää ja julmaa – mutta siihen me itsekin syyllistymme. Muutenhan ei jaksaisi elää; liput olisivat aina puolitangossa ja nauraminen kielletty. Siksi kehotan unohtamaan tsunamin ihan hyvin omintunnoin. Turha sitä kerran käytettyä murhetta on uudelleen lämmitellä.
Ammutaan taivaalle sähikäisiä ja väripommeja viime vuodenkin edestä. Antaa palaa! Eletään kuin viimeistä päivää.
• harakka@txti.net
No comments:
Post a Comment