Hyveestä ja moraalista

Se joka alinomaa puhuu hyveestä on turmeltunut [Kant]
.

Onko tämä Kantin piikikäs huomautus kohdistettu Aristoteleehen, jolle hyve vaikuttaisi olevan yhtä aikaa sekä osa ihmistä määrittävää metafyysistä olemusta [substanssia] että persoonallisuus-typologisesti etevän luonteen [identiteetin] tärkein ‘ominaisuus’, yhtä aikaa jokin pysyvä ja muuttuva, jokin kulloisenkin yhteisön arvostama, ‘ehdottoman kohtuullinen’ asenne ja taipumus? [kohtuus on hyveen optimaalinen ‘mitta’ ja Nietzschen ironisin termein ilmaistuna aristoteelinen hyve-etiikka onkin ‘keskivälin metafysiikkaa’]; - mutta eikö tällainen käsitys pikemmin hämärrä moraalin universaalia velvoittavuutta kuin selvennä sitä; eikö se tee moraalista pelkän paikallispoliittisen strategian, jossa lopulta mitkä tahansa arvot ovat hyväksyttävissä, kunhan niiden avulla voidaan ihmisten ‘luonnollisia’ tunteita [mitä ne ovat?] ja 'luonnollisia' taipumuksia [mitä ne ovat?] edistämällä saada aikaan tasapainotila, joka mahdollistaa hyvän elämän toteuttamisen ja toteutumisen kulloisessakin yhteisössä [yhteisössä on kuitenkin aina joku ‘intressi’, jolle ihmisten tiettyjen tunteitten manipuloiminen tuo valtaa/esim. Putinin nationalismi]; - eikö tällainen käsitys moraalista ajaudu väistämättä sekä dogmatismiin että relativismiin mutta myös partikularismiin ja separatismiin: ylipäätään yksilöiden ja/tai pienyhteisöjen elitismiin; eikö tällainen käsitys moraalista ole paitsi triviaali [se ei anna informaatiota arvojen oikeuttamisen käytännöistä niiden legitimoimiseksi vaan olettaa legitimaation ikään kuin hyvekäytäntöjen kausaaliseksi seuraukseksi] myös dogmaattinen [traditiosidonnaisesti itsestään selvä ja siten kaiken kyseenalaistamisen ulottumattomissa]; eikö Aristoteleen käsitys etiikasta oikeuta minkä tahansa yhteiskuntamuodon ja arvopohjan, kunhan ensin päästään jollain merkillisellä tavalla [partikulaaristen ja silti ‘ikuisten’ perinteiden periaatteilla] muka legitiimiin yksimielisyyteen tuon arvopohjan hyväksyttävyydestä?; Aristoteles ei siis määrittele legitimiteetin pätevyyden perusteita tarkemmin, koska hänelle hyve paitsi oikeuttaa myös lähes automaattisesti vaikuttaa ‘oikean’ toiminnan [vrt. Aristoteleen praktinen syllogismi]; olen eri mieltä: tunteisiin ja taipumuksiin perustuvat, kunkin yhteisön preferoimat hyveet pikemminkin sekoittavat ja hämärtävät moraalisia valintoja kuin selventävät niitä; moraali ei voi olla ansio, joka johdetaan ‘oikean’ hyveen ‘oikeasta’ noudattamisesta ja jonka yhteisö palkitsee vaan koskee kaikkia yleisesti ja ikään kuin yksipuolisesti: muussa tapauksessa moraali romahtaa paikallisiksi käytännöiksi [tavoiksi, tottumuksiksi], jotka voivat olla mitä tahansa, mikä merkitsee moraalisen velvoittavuuden muuttumista ‘moraalisesti oikeutetuksi hyödyllisyydeksi’, joka on ristiriitainen määritelmä, sillä jos moraalisen säännön velvoittavuus seuraa sen välineellisestä hyödystä, sitä on mahdoton erottaa tehokkuusvaatimuksesta ja vallasta; moraalista puhuminen on silloin enää pelkkä ideologinen savuverho tai suostutteleva mainos, jolla omaa etua ajetaan naamioimalla se yleiseksi eduksi; moraali ei kuitenkaan ole väline mihinkään, ei edes onneen, moraali on a] autonomista, b] universaalia ja c] ylivertaista; jos moraali olisi ansio, kuten Aristoteles näyttää ajattelevan, se muuttuisi kilpailuksi, jossa on voittajia ja häviäjiä; niinpä kysyn: voiko olla ‘moraalisia voittajia’?: onko äärimmäinen synergismi, esim. de jure predestinaatioon uskova mutta käytännössä eli de facto pelagiolainen kalvinismi [tai edes buddhalaisuus] lainkaan moraalivakaumus?; vastaan: jos on, niin moraalista pitäisi järjestää joka vuosi maailmanmestaruuskilpailut; vastauksen absurdisuudesta seuraa, että vain kristillisen monergismin [armo pelastaa, eivät teot: monergismin äärimmilleen rationalisoitu sekulaari versio on kantilainen stoalaisuus] varaan voidaan rakentaa uskottava moraaliteoria, sillä varsinkin ontologisista lähtökohdistaan(*) riisuttuna ja yksipuolisen pragmaattisesti paikalliseksi, tietyn yksilön tai ryhmän hyödyksi ja mielihyväksi tulkittuna aristoteelinen hyvään elämään tähtäävä hyve-etiikka johtaa 1] yhteisöllisesti keskitettyyn teknokraattiseen utilitarismiin [moraali on väline entistä suurempaan ja ‘tehokkaampaan’ onnen tunteeseen], 2] elitistiseen epikurolaisuuteen [‘onni’ rajataan tiukasti oman yhteisön asiaksi ja heikommista eli arvottomammista ulkopuolisista väitetään juuri sen verran, että pysyvät tarpeeksi kaukana häiritsemästä ‘meidän jengin’ sisäsiittoista rauhaa ja sisäänlämpiävää moraalista omahyväisyyttä] ja 3] jopa rasismiin siinä merkityksessä kuin me sen liberaali-demokraattisessa maailmassa tunnemme; Aristoteleelle rasismi sen sijaan ei ollut ja tuskin olisi nykyäänkään ylitsepääsemätön ongelma vaan osa kulloisenkin yhteisön ‘luonnollista’ hyveellistä ‘käytäntöä’.
. 
(*) Ontologinen lähtökohta merkitsee tässä oletusta määrättyjen hyveitten ja ihmisluonteen [taipumusten ja asenteiden] perimmäisestä ykseydestä; samantyyppinen mutta universaaliksi laajennettu oletus löytyy myös stoalaisuudesta, jonka mukaan hyveellinen ihmisluonto [mikrokosmoksena] on harmoniassa maailmankaikkeuden [makrokosmoksen] kanssa; Aristoteles ei kuitenkaan stoalaisten tavoin puhu maailmankaikkeudellisesta vaan tiettyyn yhteisöön sidotusta hyveestä, joskin hän tekee kohtuudesta perushyveen ja siten jopa kaikkien hyveitten universaalin ‘mitan’, mikä ‘operaatio’ minua hieman huvittaa, sillä miten ihmeessä kohtuus voisi olla tarkasti/eksaktisti määriteltävissä, vai onko meidän ymmärrettävä kohtuus jo Aristoteleella eräänlaisena [luonteen] hyödyllisyyden kvantitatiivisena kertoimena, jolla luonteen optimaalinen arvo hyvän elämän suhteen maksimoituu?; ryhdymme siis laskemaan luonnetaipumusten optimaalisen toteutumisen todennäköisyyksiä, odotusarvoja ja riskejä; tästä ei ole enää pitkä matka teknokraattiseen arvorasismiin, painottuipa tuo rasismi sitten liberaaleilla tai konservatiivisilla arvoilla.