Eutanasiasta ja moraalista

'I'm going to die on Monday at 6.15pm'.






When Marc Weide's mother was diagnosed with terminal cancer, she chose euthanasia.

[....]
6.15pm: The doctor arrives shortly after the scene with the toilets. Mum greets him, then disappears upstairs, saying, "Best let me potter for a bit." Nobody sees her for another 20 minutes.
"Does it happen at all that people pull out at the last minute?" I ask.
"Yes," Martin says. "Quite often I go home again and a new appointment is made. But in many cases the patient passes away between visits."
When Mum comes back, listing things she has put in bags and boxes, Martin gently interrupts her: "Can I just ask you something? Is there still a lot you feel you need to do?"
"Yes," she says, "I mean no. I'm just nervous."
"I can always come back later if you are not ready," says the doctor.
Mum sits down and listens to the doctor. Then she takes a deep breath and says, "OK. I am ready."
At 7pm, with my father, brother and me around her bed as well as Martin, who has given her the injection, Mum goes to sleep.
[....]

I
Tästä piti tulla alunperin kommentti Ironmistressin päreeseen Eutanasian kalteva pinta, mutta julkaisen sen venähtäneessä muodossaan päreenä.

1
Vielä 3-4 vuotta sitten olin aktiivista eutanasiaa vastaan, mutta sittemmin mieleni on muuttunut. Perusteluja en tarvitse, koska näkemykseni on kääntynyt luontevasti eli ilman mitään sen kummempaa argumentti-pohdintaa toiseen suuntaan [muttei täysin muuttunut tai vaihtunut toiseksi]. Muodollisten perustelujen etsimisen ja viilaamisen lopetin, koska ajauduin jatkuvasti umpikujaan/dilemmaan.

Koska minua ei sido mikään uskonnollinen elämän kunnioitus tai muu loputtomiin älyllis-moraalisiin ristiriitoihin kariutuva eettinen vakaumus, ei eutanasialle tule sieltäkään suunnasta minulle estettä.

Siitä olen kuitenkin melko varma [tosin ilman mitään tilastonäyttöä], että jos eutanasian toteuttamista ei kontrolloida äärimmäisen tarkasti, se lipeää ajan myötä kuin huomaamatta kliinisesti perustellusta kuoleman tuottamisesta harkituksi murhaksi, mikäli näiden kahden teon [joilla on eri intentio mutta sama lopputulos] välille nyt ylipäätään voidaan tehdä eettistä eroa.

Joka tapauksessa eutanasian eli tuon 'omaa lajiaan' olevan rikoksen kanssa on pystyttävä elämään eikä suinkaan paettava sen tosiasiallista luonnetta rationalisoimalla kuolinaputeko pelkästään helpottavaksi eli hyväksi, sillä eutanasia väistämättä on aina myös harkittu murha, vaikkei siinä nimenomaan intentoidakaaan murhaa vaan kärsimyksen lopettaminen.

Mutta sitten kun eutanasiaa aletaan noin vain huomaamatta [kontrolli-kriteerien petollisesti rutinoituessa] käyttää hyvän kuoleman nimissä, intentoidun tappamisen tavoin [jolloin 'kliinis-eettinen' ero kuolinavun ja murhan väliltä hämärtyy lopullisesti], olemme siirtymässä systemaattisen tappamisen tielle.

Tämän vaaran vuoksi jokaisen ihmisen [ei ainoastaan päättävien ja toimeenpanevien henkilöitten] sopii aina säännöllisin väliajoin testata oman eutanasia-mutunsa uskottavuus ilman mitään argumentteja, koska ne vain kätkevät sen, mitä todella ajattelemme asiasta.

Kyseessä ei ole kovin hauska testi, mutta jos sitä ei tee, muuttuu 'Eichmanniksi' eli tyypiksi, joka murhaa, koska haluaa säntillisesti noudattaa käskyjä ja elää ko. murhaamisen käytännössä kuin se olisi mitä arkipäiväisintä touhua [mitä se amoraalisesti ajatellen tietysti onkin, koska kuolema on orgaaninen osa elämää].

Miten sitten varmistaa, että kaikki [sekä eutanasian hyväksyvät että] eutanasiassa avustavat ihmiset ovat sinut 'mutunsa' kanssa eli tiedostavat, mitä ovat todella tekemässä ja siten hyväksyvät itsensä myös murhaajina? Miten voisikaan saada selville kenenkään perimmäinen mutu eli omantunnon ääni [omastamme puhumattakaan]?

Avustava [päättävä/toimeenpaneva] henkilö saattaa tehdä kaiken täysin oikein ja pätevästi, mutta olla joko eichmannilaisen välinpitämätön tai jopa ajatella sisimmässään, että näitähän pitäisi tappaa paljon enemmän kuin nykyään. Ja niinpä tämä ihminen alkaa omalta osaltaan lähes huomaamatta toimia siten, että tulee edistäneeksi sellaistenkin ihmisten kuolinapua, joiden kivut pystytään lievittämään -- ja lopulta niiden, joiden hänen mielestään pitäisi kuolla jo muutenkin, koska ovat syntyneet 'viallisina' tähän maailmaan.

2
Lait ovat välttämätön mutta ei riittävä keino pitää eutanasian toteuttaminen niissä rajoissa kuin on tarkoitettu. Olen halunnut vihjata, että ihmisen mentaalinen viritys [asenne, suhtautuminen] kuoleman tuottamiseen voi muuttua, eikä sitä muutosta estä mikään positivistisen oikeuden räätälöimä keinotekoinen laki vaan uskonnollistyyppisen eettisen vakaumuksen sanelema kielto - - jos sekään - olemmehan jo hyvässä vauhdissa kohti maapallon ylikansoittumista.

On selvää, että kun maailman väkiluku kasvaa tietyn kriittisen rajan yli, eutanasian kriteerit muuttuvat huomattavan väljiksi ja kuolinavusta tulee tappamisteollisuutta, jotta vähemmän kärsiville elossa oleville jäisi enemmän resursseja elää. Siinä vaiheessa emme kuitenkaan ole enää pitkään aikaan kyselleet, onko eutanasia hyvää vai pahaa, koska siitä on tullut elämisen ehto niille, jotka jäävät vielä elämään kuolevien jälkeen.

3
Jos joku tahtoo tappaa itsensä ja siihen myös kykenee, niin mikä minä tai kukaan muu on häntä estämään. Elämä ei ole pyhää eikä hyvää. Elämä on yhtä aikaa komedia ja tragedia [narrimainen helvetti], josta jokainen voi lähteä [jos kykenee] periaatteessa juuri silloin, kun itse sitä haluaa. Tälle haluamiselle on toki olemassa huomattavia rajoitteita, koska meillä on velvollisuuksia [ennenmuuta] kaikkein lähimpiä ihmisiämme kohtaan, mutta silti periaate pätee. Ihmistä ei sido tähän elämään muu kuin hänen oma halunsa ja kun se loppuu niin piste.

Olemme vapaita kuolemaan, vaikka emme olleet vapaita valitsemaan syntymäämme. Emme ole kenenkään omaisuutta, vaikka kristinuskon Jumala, kapitalismi yhteiskuntasopimuksineen ja velkaorjuutuksineeen [sekä valtiokommunismi pakko-kollektivisointeineen] väittäväkin omistavansa meidät.

4
Itse/murhaamiseen ei kuitenkaan saa antaa ulkopuolista apua kuin tarkoin määritellyissä tapauksissa, tarkoin määritellyissä olosuhteissa ja tarkoin määritellyin keinoin. Itse/murhassa avustaminen merkitsee aina vakavaa osallisuutta kyseiseen, itse/murhaajan kärsimykset lopettavaan tekoon, jonka murhaluonnetta ei puhdista täysin edes hyvä tarkoitus/armollinen intentio. Joka niin ajattelee on tekopyhä, paatunut tai typerys, joka ei ymmärrä, mistä aktiivisessa eutanasiassa todella on kyse.

II
Eriävät mielipiteet eutanasian [periaatteessa myös abortin] suhteen kumpuavat yleensä kahdesta hyvin erilaisesta mentaalis-moraalisesta kulttuuriperinteestä, sillä tuskinpa esimerkiksi antiikin ateenalaiset olisivat pitäneet eutanasiaa eettisenä ongelmana vaan pikemminkin järjestelykysymyksenä, kun taas Jerusalemin juutalais-kristityille eutanasian kielto oli ollut ehdoton käsky.

Nietzschen useimmiten väärinymmärretty jako herra- ja orjamoraaliin ilmentää tällaista kahden erilaisen mentaliteetin perustalle rakentunutta moraalin lähtökohtaa. Kyse on etiikan erityyppisistä juurista, joista toinen juontuu antiikin kreikkalaisen hyve-etiikan teleologisemmasta [utilitaristisemmasta] ja esteettisemmästä perinteestä ja toinen deontologisesta moraalista [velvollisuusetiikasta] ymmärrettynä juutalaiskristillisen perinteen ja kantilaisen etiikan kontekstissa.

III
1
Tyypillisesti englantilainen eli sosiaalista [kaupallista] pragmatismia ja [irrationaalisia] emootioita sekoittava moraalitunneteoria ei anna meille eutanasiankaan suhteen vastuullista vastausta vaan ratkaisee moraalin ongelman tulkitsemalla tunteet intuition ja yhteisöllisyyden tekopyhänä yhteispelinä.

Mutta jos ihminen kysyy itseltään: mitä minä koen tässä tilanteessa [olipa kyseessä miellyttävä tai epämiellyttävä kokemus], hän ajautuu nopeasti joko epistemologiseen regressioon [riittävien premissien loputtomuus tunteen aitouden todistamisessa] tai musta-tuntuu-common-senseen [käytännössä tämä on (kulttuuri)relativismia, jota ei kuitenkaan sellaiseksi tunnusteta, koska moraalitunteita pidetään universaaleina;  Hutcheson, Smith, varauksin myös Hume].

Jos kuitenkin haluaa välttää sekaannuksia moraalipäättelyssä, ei pidä kysyä ensimmäiseksi:, 'onko kokemani tunne [esim. sääli] oikea ja relevantti?' vaan: 'mitä minun pitää tämän tunteen ja asian suhteen tehdä?'

Pitämisen kysyminen pohjautuu kantilaiseen deontologiaan, jonka sisältönä on naturalistis-kommunitaristinen hyveteoria [ei siis pelkkä muodollinen päättely ja kultainen sääntö kuten Kantilla].

Moraalitunneteoria [on olemassa tunteita, joita voi aidosti pitää moraalisen asenteen perustana] irtautuu hyveistä ja velvollisuuksista kiinnittyen pelkkiin ailahteleviin ja oikullisiin affekteihin, joita tulkitaan affektin 'vaikuttavuuden/määrän' ja/tai sen yleisinhimillisen hyödyn eli 'määrän/tehovaikutuksen' [oletettujen seurausten] näkökulmasta.

Tuloksena on ei-kognitiivista hyväntekeväisyys-hömppää [tai teknokraattista hyöty-manipulaatiota], jossa affiktin pohjalta syntyneen 'liberaalin' tunteen varaan rakentunut asenne ei avaa kysymystä siitä, mitä tietyssä kulttuurikontekstissa pitää rationaalisesti tehdä vaan etsii sovellutuksia pikemminkin siihen, miten saan affektini/tunteeni paineen parhaiten 'tyydytettyä' [vrt. egoismi/hedonismi].

On selvää, ettei uskottava, määrätietoinen ja ihmisiä toisiinsa yhdistävä moraali voi pohjautua pelkästään epämääräisiin ja sisällyksettömiin affekteihin sekä oikullisiin yksilöllisiin tunteisiin, joita yritetään 'moraalisesti tyydyttää' säälimälllä ja 'tekemällä hyvää' vaan itsenäiseen rationaaliseen ajatteluun, joka saa sisältönsä vahvasta kulttuuris-eettisestä traditiosta ja jolle moraalisen asenteen ensimmäinen kysymys on järkevä pitäminen eikä tyydyttävä tunteminen.

2
Myöskään eutanasian suhteen ei pidä ajautua ailahtelevien tunteitten virtaan, koska moraalin on perustuttava johonkin pysyvään eivätkä affektit/tunteet eivät ole pysyviä. Jos meillä sen sijaan on selkeä mitä-pitää-tehdä-konsepti kuolevan potilaan kärsimysten lieventämisen suhteen, me myös teemme kuten moraalioppimme sanoo eli hyväksymme [tai emme hyväksy] tarkasti kriteerejä noudattavan ja julkisesti kontrolloidun aktiivisen eutanasian välittämättä liikaa tunteittemme kuohuista ja oikuista asian suhteen.

Omasta mielestäni eutanasian ehdoton kieltäminen ei kuitenkaan voi perustua järkeen vaan tunteeseen - siis irrationaalisiin affekteihin. Tämän sanottuani myönnän heti perään, ettei filosofiassa ole koskaan päästy täyteen yhteisymmärrykseen siitä, mitä inhimillinen järki lopulta merkitsee tai on. Järki ei tunne itseään, mutta se voi kyllä melko pätevästi hahmottaa, mitä se ei ole - esimerkiksi affekteja.

Niinpä esim. Spinozan etiikka ei perimmältään puhu moraalista vaan affekti-mössöstä, jolla on monenlaisia vaikutuksia [pääosin aktivoivia ja passivoivia] ihmisen mielentilaan. Tällainenko muka on moraalifilosofiaa? Pikemminkin kyseessä on mystisen uusplatonisti-deterministin oppi mieltä aktivoivista ja passivoivista affekti-endorfiineista. Joka luulee löytäneensä moraalia noista endorfiini-affekteista on vitalismilla itseään douppaava hörhö [kuten Nietzsche, Marcuse, Reich, Deleuze, jopa Foucault sekä vihreät luontomystikot].
*
http://takkirauta.blogspot.com/2012/05/eutanasian-kalteva-pinta.html
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Theory_of_Moral_Sentiments
http://en.wikipedia.org/wiki/Vitalism
http://www.guardian.co.uk/lifeandstyle/2008/aug/23/euthanasia.cancer