Valkea kirjoitti päreessäni 'Konservatiivinen
vallankumous tulee. Olen valmis': ‘Suosittelen sinulle tätä filosofista
kirjaa’ [Alasdair MacIntyre: After Virtue].
.
1
Kirjahyllystä löytyy suomennos. Olen lukenut sen
ja kommentoinutkin tässä blogissa. Hyvä kirja, moraalifilosofian moderni
klassikko. Hieman - sanoisinko 'rönsyävä' se argumentaatiossaan kuitenkin on,
joskin kyllähän siinä 1900-luvulla vallinneet etiikan teoriat saavat pätevää
kritiikkiä.
.
Itse en kuitenkaan valitse - ainakaan
ilman Kantia - MacIntyren katolista hyve-etiikkaa [Whose Justice? Which
Rationality?]. Uskon ihmisen järjenkäyttöön, en
niinkään hänen kykyynsä uskoa [Aristoteleen] hyve-etiikasta Tuomas Akvinolaisen
kautta johdettuun jumalalliseen johdatukseen ja kirkolliseen moraaliin
[tomismi], joka saattaa saada ties minkälaisia muotoja ‘paikallisesta’
auktoriteetista riippuen [esim. pedofilia] – siitäkin huolimatta, että järjen
tulee kiinnittyä myös arvosisältöihin eikä pelkästään muodolliseen eli/tai
proseduraaliseen [puolueettoman menettelytavan] pätevyyteen, kuten Kant
näyttäisi ajattelevan.
.
Kantia ei pidä kuitenkaan tulkita liian jäykästi,
koska se johtaa absurdeihin ratkaisuihin/tilanteisiin [aina ei voi eikä ole edes
mahdollista tai järkevää tehdä vain sellaisia asioita joiden haluaisi tulevan
yleiseksi laiksi kaikille]. Kantin oletus ihmisen universaalisesta moraalisesta
vaistosta ei myöskään ole täysin uskottava, mutta osittain sen oletuksen varaan
minä silti joudun rakentamaan oman ‘uskoni’ deontologiseen liberalismiin.
.
Habermasilaista, kommunikatiivisen toiminnan
’kantilaisuutta’ soveltaen: ihmisten on useimmiten mahdollista löytää moraalinen
jos ei ‘konsensus’ niin ainakin kompromissi, joka toimii eräänlaisen modus
vivendin tavoin niin kauan kuin parempi ratkaisu [taas kerran] löydetään. Ei
kuulosta täysin kantilaiselta, mutta sama tuo – en ole mikään dogmaattinen
Kantin tulkitsija, vaikken kantilaiselta pohjalta kritisoiden pidäkään
utilitarismia nimenomaan normatiivisena moraaliteoriana vaan pikemminkin
kasvottoman teknokraattisena hyöty- ja tehokkuuskalkylointina.
.
Hyve-etiikkaa ei sen sijaan voi koskaan pohtia
liikaa. Ihanteeni olisikin ‘mahdoton’ eli jopa kristillisen hyve-etiikan ja
deontologisen [kantilaisen] moraali-liberalismin ‘konsensus’ [tähän
‘mahdottomaan’ pitää ehdottomasti palata (ks. ensi alkuun luku 2)].
.
Muistettakoon, että Kantin moraaliteoria oli
lopultakin filosofisen analyysin rakenteellisen tarkentamisen vuoksi arvot ja
Jumalan sulkeistanut teologistyyppisen moraalin ehtojen loogis-rationaalinen
esitys, joka rakentuu uskoon järjen kykyyn valita moraalisesti oikein pätevien
argumentatiivisten ehtojen vallitessa.
.
Juuri tätä oletusta mm. David Bentley Hart ja
Alasdair MacIntyre kritisoivat eikä ilman varteenotettavaa perustelua, sillä
moraalisia valintoja ei voi täysin ymmärtää ilman arvosisältöjä ja
sosiobiologisia olemassaolon edellytyksiä. Silti Kant antaa meille erinomaisen
analyyttisen pohjan, jonka varassa moraalisen päättelyn ehtoja voi ymmärtää
paremmin kuin lähtemällä suoraan psykologisista asenne-stereotypioista, joiden
tulkitseminen ilman pätevää loogista struktuuria on loputon ja pohjaton suo,
jonne ei kantavaa ymmärryksen siltaa saa rakennettua.
.
Meidän on ymmärrettävä ensin moraalisen
ajattelumme rakenne, jotta voisimme ymmärtää koherentisti moraaliarvojemme
sisältöjen merkityksen, niiden yhteydet ja eroavuudet suhteessa toisenlaisiin
arvoihin. Juuri näin tekee tietenkin myös Alasdair MacIntyre. Kukaan ei voi enää
ohittaa Kantia noin vain selittelemättä, vaikkei hänen filosofointitapaansa
sitten hyväksyisikään [kukaan ei voi myöskään ohittaa enää John Rawlsin Kantin
kategorisen imperatiivin inspiroimaa deontologis-liberaalia
oikeudenmukaisuusteoriaa].
.
2
Syksyn ensi jäät pettävät ja kolme lasta putoaa
jäihin rannan tuntumassa. Yksi heistä on oma lapsesi. Et pysty pelastamaan kuin
yhden lapsista. Kenet siis pelastat? Hyve-etiikka vastaa: oman lapsesi, vaikka
sitten oman henkesi uhalla. Velvollisuusetiikka vastaa: jos et pysty pelastamaan
kaikkia [mikä olisi ensisijaista], pelasta se, jonka varmasti eli mahdollisimman
todennäköisesti ehdit pelastaa [ks.1], olipa hän sitten oma tai jonkun toisen
lapsi. Itseään ei kuitenkaan tarvitse asettaa kuolemanvaaraan:
velvollisuusetikka ei vaadi supererogatorisuutta [vaikkei se sitä
kielläkään]
kuten usein vaatii hyve-etiikka.
.
Kumpi eettinen ohje on tässä oikea tai
moraalisesti ‘pätevämpi’. Vaikuttaa nimittäin siltä, että ohjeistukset sulkevat
selvästi pois toisensa: vain toisen voi valita, jolloin ‘väärä’ valinta on
moraalinen rikos.
.
Esimerkki on äärimmäisen pelkistetty, mutta juuri
siksi se myös pystyy niin dramaattisella tavalla esittämään hyve- ja
velvollisuusetiikan perimmäisen yhteensovittamattomuuden. Velvollisuusetiikka ei
sitoudu lokaaleihin institutionaalisiin arvoihin vaan ainoastaan universaaliin
[kultaiseen]sääntöön niin epämääräiseltä ja abstraktilta kuin tämä tietysti
kuulostaakin.
.
3
Kukaan ei voi tehdä moraalista valintaa/ratkaisua
minun puolestani – ei edes Jumala. Jumala voi toimia enintään hyvänä
‘neuvonantajana mutta ei ylimpänä, kumoamattoman auktoriteettina. En ehkä ole
aina yksin valintaa tehdessäni, mutta silti viime kädessä olen ja minun
nimenomaan pitääkin olla yksin siinä mielessä, että joudun itse vastuuseen
moraalisista valinnoistani. Kukaan ei voi lunastaa ‘vääriä valintojani, ellei
sitten Jumala tämän ajan ulkopuolella tule sitä joskus tekemään, mikäli hyväksi
näkee. Sitä ennen maksan itse hinnan töppäilyistäni ja saan kiitoksen
onnistumisistani. Tämä ajattelutapa sitoo hyvin laajassa mielessä yhteen
velvollisuusetiikan ja hyve-etiikan palauttaen perimmäisen moraalisen vastuun
yksilölle, ei yhteisölle, traditiolle tai edes universaalille laille.
.
Joku saattaa huomata, että ajattelutapani
taustalla vaikuttaa Nietzschen hyve-eettistyyppinen ja ylipäätään
eksistentiaalis-situationistinen lähestymistapa moraaliseen päätöksentekoon ja
arvovalintoihin. Huolimatta Nietzschen vahvasta Kant-kritiikistä,
eksistentiaalis-tyyppinen moraali juontuu vahvasti sekä yksilöllisestä
hyve-etiikasta että Kantin autonomisen järjen
moraali-deontologiasta.
.
1] Kuten esimerkistä
voi päätellä, utilitarismi ja velvollisuusetiikka eivät ole suinkaan aina
ristiriidassa keskenään, mitä teon suositukseen tulee. Sen sijaan hyve-etiikka
näyttäisi ainakin tässä tilanteessa asettuvan selvästi velvollisuusetiikkaa ja
jopa jyrkästi utilitarismia vastaan: oman lapsen pelastaminen ylittää
kaikenlaisen hyötykalkyloinnin tai universalisoinnin.
.
1a [8.9] Mielestäni juuri velvollisuuden ylittävässä toiminassa [uhrautumisessa] jonkin henkilökohtaisesti omaksutun/sisäistetyn arvon/arvomaailman ja uskon[non] puolesta kietytyy radikaalein ero hyve-etiikan ja velvollisuusetiikan välillä. Velvollisuuseetikkokin on toki sitoutunut joihinkin perusarvoihin ja voi uhrautua niiden puolesta, jos niin kokee ja haluaa, mutta uhrautuminen ei ole hänelle universaali velvollisuus ainakaan samassa mielessä kuin hyve-eetikolle, joka puolustaa 'hyveessään' paitsi omaa henkilökohtaista kunniaansa myös oman yhteisönsä [lokaalisti] absoluuttista eli luovuttamatonta traditiota.
.
Utilitaristille uhrautuminen sen sijaan on täysin käsittämätöntä, kuten ovat kaikki aidosti moraaliseen valintaan ja moraaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät perimmäiset kysymykset ja päätöksetkin - jopa arvot, jotka voi aina vaihtaa riippuen siitä, miten ne korreloivat ja priorisoituvat keskenään kalkyloidun arvon hypoteettisen utiliteetin perusteella. Utilitaristi laskee siis vain todennäköisyyksiä ikään kuin 'todennäköisyydet' tekisivät kaikki perimmäiset päätökset hänen puolestaan: voiko virheellisemmin, epäinhimillisemmin ja typerämmin enää argumentoida?
.
1a [8.9] Mielestäni juuri velvollisuuden ylittävässä toiminassa [uhrautumisessa] jonkin henkilökohtaisesti omaksutun/sisäistetyn arvon/arvomaailman ja uskon[non] puolesta kietytyy radikaalein ero hyve-etiikan ja velvollisuusetiikan välillä. Velvollisuuseetikkokin on toki sitoutunut joihinkin perusarvoihin ja voi uhrautua niiden puolesta, jos niin kokee ja haluaa, mutta uhrautuminen ei ole hänelle universaali velvollisuus ainakaan samassa mielessä kuin hyve-eetikolle, joka puolustaa 'hyveessään' paitsi omaa henkilökohtaista kunniaansa myös oman yhteisönsä [lokaalisti] absoluuttista eli luovuttamatonta traditiota.
.
Utilitaristille uhrautuminen sen sijaan on täysin käsittämätöntä, kuten ovat kaikki aidosti moraaliseen valintaan ja moraaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvät perimmäiset kysymykset ja päätöksetkin - jopa arvot, jotka voi aina vaihtaa riippuen siitä, miten ne korreloivat ja priorisoituvat keskenään kalkyloidun arvon hypoteettisen utiliteetin perusteella. Utilitaristi laskee siis vain todennäköisyyksiä ikään kuin 'todennäköisyydet' tekisivät kaikki perimmäiset päätökset hänen puolestaan: voiko virheellisemmin, epäinhimillisemmin ja typerämmin enää argumentoida?
*
10 comments:
Olet ollut Rauno liian kauan yksin. Ihminen kasvaa väistämättä enemmän tai vähemmän kieroon ollessaan liian kauan yksin. Moraali, hyveet, normit ja etiikka saavat merkityksensä sosiaalisessa kontekstissa ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Rationalisoit yksin oloasi nostamalla individualismin, minä-minä-minän päätökset ja tahdon filosofoida liian korkealle jalustalle. Se joka normaalisti muokkautuisi sosiaalisessa kontekstissa oikeisiin mittasuhteisiin, kasvaa ja muotoutuu suhteettomaksi.
Tiedostan kyllä kyseisen 'vinoutumani', ja pohdin yhteisöllisyyttä sekä kontekstuaalisuutta ylipäätään aikanaan, mutta nyt tässä on ollut olennaista pyrkiä tekemään ikään kuin 'rakenteellinen ruumiinavaus' kolmelle eri moraalifilosofiselle lähtökohdalle.
Minun näkökulmani on pikemminkin ‘strukturaalinen’ kuin asennepsykologinen ja yhteisöriippuvaisesti relativistinen, vaikken näitä lähtökohtia tietenkään kiellä; ne vain tulevat minun tarkastelutavassani loogisen erittelyn jälkeen. Ilman vahvaa käsitystä metaetiikasta sekä moraalin metapsykologiasta hukumme moraali-empirian pohjattomaan tulkinnalliseen suohon.
Se, jolle velvollisuus on ensisijainen lähtökohta moraalifilosofiassa ei voi perustella kategorista sääntöä vetoamalla pelkästään lukemattomiin tapausesimerkkeihin sekä muuttuviin, oikukkaisiin asenteisiin ja tunteisiin vaan hän haluaa perustaa näkemyksensä johdonmukaiseen ja koherenttiin analyysiin eri moraalisten perusteluiden loogisista ehdoista, rajoituksista ja mahdollisuuksista sekä niiden nimissä tehdyistä virhepäätelmistä – niin loogisista kuin psykologisistakin, sikäli kuin psykologiassa [tai edes biologiassa] voidaan loogisesti uskottavalla tavalla tehdä mitään selkeitä käsitteellisiä määrityksiä.
Persoonallisuuspsykologiaa ja tilastollista älykkyysosamääräspekulointia hyödyntävät moraaliteoreetikot ovat malliesimerkkejä siitä, miten yhteisöllis-relativistinen piilorasismi saattaa nivoutua ja naamioitua tieteelliseksi diskurssiksi. Velvollisuuseetikon luovuttamaton tehtävä/velvollisuus on paljastaa kyseinen mystifikaatio etenkin loogis-argumentatiivista käsiteanalyysia sekä tarpeen vaatiessa poleemista ‘voimaa’ käyttämällä.
Oletko huomannut, Valkea, miten tunnusomaista sinulle psykologisoijana on arvioida argumentatiivisia esityksiä ad hominemiin vetoamalla? Ymmärtäkö yhtään, mitä se saattaisi merkitä/tarkoittaa? Ymmärrätkö yhtään, miten tiukasti olet sotkenut oman asenteellisuutesi ja pätevän loogisen argumentaation toisiinsa? Entä oletko koskaan lukenut mitään tieteellisen tutkimuksen eettisistä periaatteista?
Rauno,
se oli pelkkä toteamus. On maailmassa paljon muitakin ihmisiä kuin sinä, joille on tullut ajatteluun suhteettomuutta ja/tai kieroutuneisuutta yksinolon seurauksena. Usein henkilö ei itse huomaa sitä, vaan muiden on sanottava se hänelle. Sosiaalinen sopeutuminen tekee hyvää kaikille, joskin sekin voi äärimmilleen vietynä johtaa esim. liialliseen konformismiin ja yksioikoisuuteen. Kultainen keskitie on paras.
Valkea ja Rauno, kauanko olette olleet naimisissa?
Kauan. Olemme tosin etääntyneet toisistamme ja elämme nyt asumuserossa.
Aa, se selittääkin näitä kommunikaatiovaikeuksia. Pariterapia voisi olla paikallaan.
Itse olen kokenut saavani koko ajan jonkinlaista terapiaa Valkean taholta. Valkea ei filosofoi, hän ‘terapoi’.
Oletteko muuten huomanneet, että olemme saaneet Suomeen uuden fasistis-rasistisen Nuorten Liiton. Sen johtajana toimii [toistaiseksi] Susanna Koski, tuo Ironmistressiin verrattavissa oleva Calamity Jane.
Susanna Koski on ehkä huonointa ja pahinta mainosta, mitä Kokoomus voi nyt saada. No – tiedänpähän taas entistä selvemmin, mitä politiikkaa sisimmässäni vastustan.
Jos tiukka paikka tulee, joudun tätä menoa [Kokoomusnuoret, Perussuomalaiset] valitettavasti liittoutumaan puna-viherhörhöjen kanssa. Punaviher-hörhöilllä kun on moraalisen selkärangan tilalla serpentiini [serpent; ks. myös etymologia]. Sitä sentään voinee kuitenkin vahvistaa, kun taas Perussuomalaisille selkärangan tilalle vaihdettua rautakankea on lähes mahdoton saada kohtuullisen joustavaksi.
Ironmistress on suoraansanoen outo lintu. Hänessä on hyvin vähän mitään naisellista, mutta ei hän kyllä mieskään ole. Aina, kun hänestä luulee saavan otteen ja pääsevänsä hänestä perille, hän muljahtaa kuin mustekala ja näyttää taas uuden, täysin ennestään tuntemattoman puolen itsestään.
Älykäs hän on, kieltämättä. Mutta minusta tuntuu, että hänellä on psyykkisesti jotain todella pahasti vialla. Hän haaskaa älykkyytensä kaikenlaisiin yhdentekeviin nörttijuttuihin sensijaan että yrittäisi mennä mukaan yhteiskuntakeskusteluun ja löytää ratkaisuja päivänpolttaviin ongelmiin. Luulen, että hän pelkää jotain.
Ironmistress on sanonut, ettei hän äänestä persuja. Jos Ironmistress ei ole persu, niin mikä hän oikein on? Vasemmistolainen hän ei ole, ja Kokoomusta hän selvästi inhoaa. Mitä oikein jää jäljelle - Kridetkö? Hän on kertakaikkiaan outo tapaus.
Post a Comment