Koen suurta sympatiaa Rousseuta kohtaan, mutta olen
sisimmässäni yleensä samaa mieltä kuin Hobbes. Rousseaun ja Hobbesin
lähtökohtien vastakkaisuus: 1] usko ihmisen universaaliin kollektiiviseen
hyvyyteen ja yhteistyökykyyn, 2] oletus ihmisen yksilöllisestä pahuudesta, jota
suvereenin pitää kontrolloida, jotta ihmiset kykenisivät rauhaan ja
yhteistyöhön, on poliittisen ihmiskäsitykseni [eikä vain minun vaan kaikkien
sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavien liberaalien] sovittamattomin
sisäinen ristiriita ja jännite, josta on mahdoton päästä eroon. - - Kommunismi ei ole toimiva ratkaisu tähän ristiriitaan, pitkälti sen
vuoksi, että se väistämättömässä totalitaarisuudessaan osoittautuu lopultakin
liberalismin ‘perverssiksi’ kääntöpuoleksi, joka itse asiassa sisältyy jo sekä
Rousseaun että Hobbesin lähtökohtiin. Kommunismi on rousseaulaisuuden
soveltamista hobbes’laisin menetelmin. - - Mutta jos jo alunperinkin olisin
ollut taipuvainen arvokonservatismiin ja sitä kautta jonkinlaiseen
piilorasismiin, joka lymyää jokaisen arvokonservatiivin sisimmässä kuin jokin
geneettinen tauti, kyseisestä ristiriidasta ei olisi muodostunut ainakaan kovin
vakavasti otettavaa pohdinnan aihetta. - - Ilmeisestä
virhepäätelmän uhasta piittaamatta väitän, että jos vahva arvokonservatismi on
geneettinen ominaisuus, käy paremmin ymmärrettäväksi, miksi arvokonservatiivi
niin hanakasti haluaa löytää todisteita 'omaa väkeään' geneettisesti ‘heikommista’ ihmisryhmistä,
kansoista ja uskonnoista. 'Syy' etsiä geneettisesti heikompia ja huonompia on geeneissä - ja nimenomaan myös
arvokonservatiivilla. Jos ja kun arvokonservatiivi tämän väitteen jälkeen toteaa
minulle närkästyneesti, että “sinun ‘tunnegeenisi’ aiheuttavat sinun
ristiriitasi ja ongelmasi sosialistina ja liberalistina”, voin ilomielin
vastata: ‘Sekin on siis geeneissä. Aina vain parempi!’
*
No comments:
Post a Comment