June 17, 2014

Ei kiitos, kaada vain itsellesi

Onko Che Guevara kommunistien Dorian Gray?
 
Vastaus Sammalkielen kommenttiin edellisessä päreessäni.
.
Selkeää puhetta. Olen jossain määrin samaa mieltä periaatteesta, mutta en keinoista, miten saavuttaa kyseisen periaatteen määrittämä tilanne ja tila. Tuolla puheella et tule saamaan enemmistön kannatusta vaan joudut de facto kääntymään sitä vastaan. Kommunistit eivät koskaan ole olleet aidosti tai ainakin jotakuinkin puolueettomilla vaaleilla mitatusti kansan enemmistö, eivätkä sitä olleet myöskään natsit. On sitten toinen joskaan ei yhtään sen vähäisempi ongelma, miten demokraattista parlamentarismi itsessään lopulta on tässä lobbarien ja konsulttien korruptoimassa, jatkuvasti lisää legitimiteettiä ‘myyvässä ja ostavassa’ pääomaparlamentarismissa. No, mitäpäs se teikäläisiä liikuttaisi, jos kerran periaate on niin tärkeä, ettei keinoilla eikä lopulta edes keinojen oikeuttamisproseduurilla ole niin väliä. Mutta jos kansan ääntä ei saada kuuluviin puolueettomilla äänestystoimilla ja kansa sen vuoksi pitää jopa alistaa tietylle valtapolitiikalle, joka on muka sen parhaaksi, ollaan astuttu sellaisen anarkian tielle, jossa on mahdotonta erottaa vapautta ja pakkoa toistaan. Itse asiassa tällainen käytäntö on jo antiikista lähtien tunnettu oligarkian tai jopa tyrannian nimellä. Mutta mitäpä väliä sillä tosiaan on teikäläisille, jotka muka edustatte kansan todellista ääntä tai ainakin toimitte mielestänne sen todellista etua ajaen – kuitenkin lopulta vailla muuta poliittista oikeutusta kuin raaka voima.
.
Ja silti – samantyyppinen kritiikki voidaan kääntää kapitalismia vastaan, sillä demokraattinen ja arvopluralistinen finanssi-kapitalismi hallinnoi poliisivoimia, jotka takaavat pääomaparlamentarismin vallan, jos kohta säädellen muitakin turvallisuustarpeita, jotka kuitenkin osoittautuvat aina ensisijaisiksi ‘tavallisten’ ihmisten elämässä, joille vallankumous on jotain sellaista, mikä rikkoo päivittäisen rauhan ja vakauden, olipa se sitten miten petollista tahansa heidän ‘todellisen’ vapautensa ja etunsa kannalta. Onko tällainen turvallisuushakuisuus ja pyrkimys ainakin suhteellisen sanan- ilmaisun- ja mielipiteenvapauden säilyttämiseen ihmisten moraalista heikkoutta vai heidän poliittista naiiviuttaan tai jopa väärää tietoisuutta ei olekaan ihan yksinkertainen ongelma ratkaistavaksi – ellei sitten satu olemaan vallankumousdogmaatikko, jonka mielestä ihmiset on väkivalloin pakotettava vapauteen eli näkemään todellinen oma etunsa, jos eivät muuten sitä tajua.
.
Minun ongelmani tässä asiassa on edelleenkin se, että jos ja kun aletaan muka vakavasti otettavaksi tarkoitetulla tavalla väitellä siitä, kenen väkivalta on oikeutetumpaa tai milloin väkivalta voidaan asettaa kaikkeen poliittiseen toimintaan erottamattomasti kuuluvaksi elementiksi, silloin ollaan väistämättä ajautumassa noidankehään, joka muistuttaa, kun tuo keskustelu riisutaan näennäisen hyvin argumentoiduista teorioista ja periaatteista, koston kierrettä. Jo pelkästään vakavaksi tarkoitettu väittely tällaisen lähtökohdan puolesta tai sen legitiimiydestä päättyy aina väkivaltaisesti ilman suhteellista ilmaisunvapautta ja ilman kontrollia. Olipa sitten kyse 1] vapaan keskustelufoorumin täydellisestä kieltämisestä/puutteesta [anarkiasta] tai 2] keskustelun etiikkaa ja juridiikkaa säätelevän sensuurin täydellisestä puutteesta [totalitarismi], jompi kumpi ja/tai kummatkin osapuolet tarttuvat lopulta aseeseen ‘oikeuttaakseen’ omat preferenssinsä. Demokratiassa sen sijaan käydään jatkuvaa ilmaisuvapauden ja ilmaisua kontrolloivan tahon [parlamentaarisesti hyväksytty oikeusjärjestys] mahdolliseksi tekemää keskustelua, joka jo itsessään estää äärimielipiteitten kärjistymisen väkivallaksi.
.
Mitään universaalia poliittista totuutta, joka oikeuttaisi itse itsensä ja siten minkä tahansa toiminnan toteutuakseen, ei tässäkään asiassa poliittisesti ole eikä voi olla olemassa. Historiallisena determinisminä sellainen totuus on yksinkertaisesti metafyysinen virhepäätelmä. Jos jokin asia toteutuu välttämättä, se on mahdollinen ilman ihmisen intentionaalista toimintaakin, joten siihen pakottaminen jo itsessään merkitsee determinismin kumoutumista ja oman näkemyksen [‘totuuden’] tunnustamista relatiiviseksi [enemmän tai vähemmän mielivaltaiseksi].
.
Huomaa [korostan tätä asiaa yhä uudestaan ja uudestaan] että väittely ja ongelma poliittisesta väkivallasta voi olla mahdollista ja vakavasti otettavaa nimenomaan maltillisen liberaalidemokraattisessa yhteisöilmapiirissä, ei missään anarko-kommunismissa [joka on sitäpaitsi oxymoron]. Kommunismi ei ole pysäyttänyt ja ratkaissut koston kierrettä ja tehnyt muka sen vuoksi tällaisen keskustelun tarpeettomaksi vaan siksi, että se uhkaa valtiovallan kanssa erimielisiä äärimmäisellä kostolla, korkeimmalta taholta [syyte valtiopetoksesta]. Vaikeneminen on hinta, joka kommunistisesta ‘yksimielisyydestä’ on maksettava.
.
Marx ajatteli monessa asiassa oikean suuntaisesti [ei siis oikein vaan oikean ‘suuntaisesti’], mutta hänen utopiansa valtiottomasta kommunismista on täysin romanttis-runollista haaveilua, joka kaikissa kommunismin toteuttamisyrityksissä on kääntynyt vastakohdakseen. Niinpä kommunistien on jo tämänkin takia syytä Zizekin tavoin tunnustaa, ettei vallankumous ole mahdollinen puhtaasti anarkistisin periaattein [Zizekin mukaan se ei voi päästä edes alkuun pelkästään anarkistisella toiminnalla, hajautetusti]. Tarvitaan [kuten itse kirjoitat], jos on tarpeen, voimaa ja väkivaltaa eli vallankumous. Vallankumous ei kuitenkaan pysty organisoimaan yhteiskuntaa hajautetusti, anarkismin hallinnollisin ideaalein [vrt. Leninin työläisneuvostojen kohtalo] vaan ajautuu ‘yhteiskunnallisen integraation’ eli valtansa säilyttääkseen keskushallinnolliseen diktatuuriin, jonka kutsuminen demokratiaksi on pelkkää valehtelua. Tässäkö sitten toteutuu tuo Marxin valtioton kommunismi, jossa jokaiselta vaaditaan kykyjensä mukaan ja annetaan tarpeittensa mukaan? Kun ei anneta edes oikeutta ja mahdollisuutta puhua avoimesti ja rehellisesti vaan pikemminkin kehotetaan naapureita kyttäämään toisiaan ja paljastamaan toinen toisiaan legitimoidun poliittisen linjan vastaisista mielipiteistä. Tämäkö on sitä anarkistista demokratiaa?! Jos meillä vallitsisi kommunistinen ‘demokratia’, joka ei hyväksy sinun väkivaltapuheitasi, olisit alta aikayksikön vankilassa tai jopa salamurhan uhri. Niinpä entinen KGB-agentti Vladimir Putin onkin teidän, niin anarkististen kuin valtiota painottavien kommunistienkin, todellinen ihanne, aina ja edelleen. Ei kiitos, minun sankarini ovat toisenlaisia, jos kohta sankareita lainkaan, ennemmin vapaaehtoisia ‘luusereita’ kuin hourupäisiä fanaatikkoja ja tappajia.
.
Ikuiseksi ja ratkaisemattomaksi ongelmaksi jää se, voidaanko demokratian avulla toteuttaa sellainen yhteiskuntamuoto, joka ei perustu riistoon. Jos demokratiasta joudutaan luopumaan, jopa vain tarkoituksena toteuttaa vallankumous eli vallankumouksen hetken ajaksi, joka mahdollistaa sen, mihin demokratia ei pysty, niin ollaanko jo silloin ajauduttu tielle, josta ei suinkaan nousta jollekin demokratian muka laadullisesti korkeammalle tasolle, mutta josta ei myöskään ole enää paluuta ainakaan suhteellisen vapaisiin ja parlamentaarisiin enemmistöpäätöksiin perustuvaan demokratiaan? Esimerkiksi Venäjän duuma toimii käytännössä vanhan neuvostokommunismin ja eräänlaisen tsarismin periaatteella, koska siellä ei ole eikä sallita todellista oppositiota. Sellaista järjestelmää ei voi kutsua demokraattiseksi, ellei nyt sitten väen väkisin haluta alistaa, kuten edellä todettiin, keinoja päämäärien tahdottomaksi orjaksi. Tämä keinojen ja päämäärien ongelma ei ratkea edes millään teoreettisella konstilla, mutta kaikkein huonoimmin väkivallalla. On vain jatkettava  keskustelua, jos enää uskoo siihenkään.
.
Minulle vallankumouksellinen eli päämäärään sitoutunut ideologia-kriitikko Slavoj Zizek on kuitenkin, mitä kapitalismin ideologiseen mystifikaatioon ja arvoliberalismiin tulee, rehellisempi ja totuudellisempi kuin kommunikaation ideaalinormeihin [keinoihin] juuttunut ikuinen väittelijä Jürgen Habermas, mutta silti samalla utooppisempi hörhö kuin yksikään maltillinen ja pragmaattinen konservatiivi, joka sanoutuu irti piilorasistista periaatteista [mutta onko sellaisia konservatiiveja edes olemassa, ainakaan arvokonservatiivien joukossa?].
.
Huolimatta ‘kiittämättömyydestäni’, kommenttisi oli, Sammalkieli, teoreettisesti hyvin muotoiltu. Osaat ajatella näitä asioita johdonmukaisesti. Vaikka teenkin sinuun hyvin selvää pesäeroa, arvostan yritystäsi ja kykyäsi perustella kommunismin lähtökohdat, periaatteet ja toimintatapa. Oman umpikujani paradoksaalisuuden voisin ilmaista vaikka seuraavasti [olen sanonut sen toki aiemminkin]. Vastarinnasta ei vasemmistolaisen pidä luopua koskaan, mutta luoja varjelkoon häntä lopputulokselta.
.
Hiillostan sinua [ja samalla itseäni] esittämällä vielä lopuksi edellisen päreeni ongelman toisin sanoin ja tavallaan kritisoiden itseäni siitä, mitä edellisessä kappaleessa sanoin. Hyvähän sitä on sinunkin kirjoittaa pelkästään teoriatasolla ja käsitteellisesti, mutta onko sinusta tosipaikan tullen mihinkään? Onko sinusta tappajaksi? Jos et pidä tätä kysymystä oleellisena vallankumouksen kannalta [etkä siis ylipäätään kuuntele jos ei kaikkia niin ainakin mahdollisimman suurta määrää ihmisiä], elät tosiaankin täysin utooppisissa sfääreissä, et todellisuudessa. Mutta niin tekivät tietysti lopulta myös Stalin ja Hitler. Tällä kertaa on turha paeta totuutta antamalla tähänkin kysymykseen jokin kaunis teoreettisesti muotoiltu väkivallan oikeutuksen puolustus vetoamalla sekä a] sen toissijaisuuteen että b] välttämättömyyteen vallankumousprosessissa, ikään kuin tämä ei jo itsessään olisi ristiriitainen perustelu, joka epäsuorasti legitimoi väkivallan, aina ‘tarpeen tullen’ [kenen tarpeen?].
.
Kysy itseltäsi suora kysymys ja katso peiliin, Sammalkieli. Mitä näet? Näetkö Che Guevaran, jolla on Dorian Grayn sielu? Näet silloin aivan oikein. Paitsi ettet ole kumpaakaan. Olet vain teoreettinen unelmoija. Tosin vaarallinen sellainen [Zizek on tulkinnut tämäntyyppisen itseensä kohdistuvan arvioinnin ja arvostelun suureksi kehuksi, mutta Zizek onkin pelle, joskin nerokas sellainen].
*

17 comments:

Anonymous said...

Olet poikkeuksellisen epävarsinainen ihminen, jos kiinittää huomiota teksteissäsi ilmeneviin intertekstuaalisiin viitteisiin; olet kuin antiikin kreikkalainen agorilla pyöriskelevä sofisti, joka turvautuu välttämättä ad hoc -"perusteluihin".

Rauno Rasanen said...

Hmm. Epävarsinainen? Mitä henkilökohtaisesti juuri minulle kuuluvaa velvollisuutta minä lyön laimin ad hoc'eilla ja ad hominem’eilla? Velvollisuutta kirjoittaa vain tiukasti formaalin teoreettisessa viitekehyksessä, vai? Kuka sellaisen velvoitteen on minulle asettanut, ja juuri henkilökohtaisena ‘taakkana’? Eihän teoria ylipäätään ole mikään velvollisuus vaan pikemminkin abstrakti keino naamioida todelliset motiivinsa toisilta ihmisiltä ja mikä pahinta jopa itseltään. Parhaimmillaan nerokasta valehtelua.

Jos tarkoitat ‘epävarsinaisella’ sitä, mitä Heidegger tarkoittaa epäautenttisella olemisella ja siten esim. Das Man etiikalla, niin eipä osu maaliin, ei ollenkaan. Päinvastoin, juuri minä olen ‘autenttinen’ ja siksi ‘kannatankin’ Heideggerin tulkintaa ‘varsinaisesta’ etiikasta. Siis omaatuntoa. Mutta en minä silti ole sofistinen oma navan ympärillä pyörijä vaan voittoa tavoittelematon, rehti ihminen. Tarkoitan rahallista voittoa. Voitto itsessään sen sijaan on tietysti jokaisen ihmisen implisiittisenä tavoitteena aina. Ennen kaikkea voitto itsestä eli omista addiktoivista haluista.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Laiminly%C3%B6ntirikos
http://olemisenporteilla.blogspot.fi/2008/11/martin-heideggerin-ihmisksitys.html

Sammalkieli said...

Multa puuttuu kyllä Che Guevaran karisma kokonaan. En myöskään ole erityisen mukava tai sosiaalinen kaveri. Minulla ei myöskään ole organisatorisessa mielessä laisinkaan "aatetovereita". Tee siinä sitten vallankumous?

Enkä edes osaa pitää tilannetta ongelmallisena - vallankumouksen kannalta tämä lienee jo vähän suurempi ongelma...

Olen pikemminkin hengellinen kuin uskonnollinen ihminen. [Tässä: hengellisyys yksilölajina vs. uskonnollisuus sosiaalisena ilmiönä.]

Tämä tarkoittaa sitä, ettei minusta ole edes teoriassa "johtamaan vallankumousta" ja että voin keskittyä "pelkkään" teoretisointiin. Kehittyneen työnjaon yhteiskunnassa myös vallankumousmiehet erikoistuvat kukin omaan ydinosaamiseensa?

Myönnän että jotain riskejä tähänkin liittyy: Freiren Sorrettujen pedagogiikassa tehdään jaottelu aidon toiminnan ja toisaalta pelkän aktivismin tai pelkän verbalismin välille. Myönnän että oma touhuni on silkkaa verbalismia - en ole edes juossut kaljaa sitten vuoden 2007 tai 2008.

Freirelle [ja ehkä myös sinulle ja miksei minullekin] voidaan vastata, että aito toiminta ei ehkä olekaan yksilölaji: Luokkataistelu edellyttää luokkaa ja luokkatietoisuutta.

Mutta, suoraan kysymykseen suora vastaus: Tilanteen sitä vaatiessa olen valmis tarttumaan aseeseen ja ampumaankin sillä.

Kysymys vain on vähän samaa luokkaa kuin jos kadunmieheltä tiedustelisi, haluaisiko tämä asua Buckinghamin palatsissa..

Vanha kunnon Aristoteles toteaa Nikomakhoksen etiikassa, että harkitseminen koskee käsillä olevia asioita. Järkevä ihminen ei voi esimerkiksi harkita, lähteäkö ryöstämään Troija vaiko ei, koska Troijan ryöstäminen ei ole vaihtoehtona mahdollinen.

Suurin osa suomalaisista miehistä muuten on valmis tarttumaan aseeseen ja tappamaan, kunhan se tapahtuu esimerkiksi isänmaan nimissä. Minulle taas juuri sosialistinen vallankaappaus on ainoa tilanne, jossa voisin olla osa järjestäytynyttä sotilasorganisaatiota ja sen suorittamia väkivallantekoja. Sen sijaan esimerkiksi porvarilliseen maanpuolustukseen en osallistu nyt rauhan aikana enkä myöskään osallistuisi sodan tullen.

Olen nyt hyvin vakavissani tämän asian suhteen. Esimerkiksi armeijan sotilaskoulutuksen olisin voinut käydä, mutta sotilasvalaa en olisi koskaan voinut lausua.

Rauno Rasanen said...

Jos minä olen jonkin sortin sosialisti niin olen sitä hyvin samanlaisessa hengessä kuin George Orwell.

http://fi.wikipedia.org/wiki/George_Orwell#Poliittiset_mielipiteet

Rauno Rasanen said...

By the way, missä vaiheessa gradusi on juuri nyt, Sammalkieli?

Sammalkieli said...

Aika keskenhän se vielä on. Mutta kyllä se sieltä syksyyn mennessä tulee.

Sammalkieli said...

Olen muuten vähän eri mieltä noista esittämistäsi väitteistä. Ensinnäkään kommunistista vallankumousta ei ole vielä kertaakaan tapahtunut kehittyneessä porvarillisessa yhteiskunnassa [sen enempää demokraattista kuin sotilaallistakaan tietä], joten meillä ei ole olemassa mitään sellaista "ennakkotapausta", johon vetoaminen olisi älyllisesti rehellistä - Chilen kokeilu, joka on ehkä lähin missään mielessä relevantti vertailukohta, loppui oikeiston taantumukselliseen ja avoimeen väkivaltaan.

Ruukinmatruunan kaltaiset populistit voivat tietysti jauhaa kommunismin rikoksista vaikka maailman tappiin saakka, mutta totuus on, että tuotantovälineiden yhteisomistus harvemmin tappaa ketään. Kommunismin rikoksia ei ole olemassa. Ne ovat jo apriorisesti käsitteellinen mahdottomuus.

Tavallaan on myös kierolla tapaa hyvin "vulgaarimarxilaista" väittää, että reaalisosialismi johtaisi vääjäämättä vankileirien saaristoon - ikään kuin tuotantosuhteet todella determinoisivat poliittis-ideologista ylärakennetta eikä ylärakenteella olisi osittaistakaan autonomiaa.. Väite siitä, että jokainen neuvostoliitto tuottaa oman stalininsa, on pohjimmiltaan hyvin "marxilainen".

Ikään kuin kyse ei olisi aasialaisen kulttuurin omaleimaisuudesta ja tuotantotapojen muutoksia uhmaavasta hallintomentaliteetista. Ei siellä edelleenkään ihmishenki ole juuri minkään arvoinen.

Skolastisesti muotoiltuna voidaan sanoa, että kapitalismi [historiallisena ilmiönä, "historiallisena kapitalismina"] tappaa välttämättä [oman logiikkansa sanelemana tässä ja nyt ja iankaikkisesti], kun taas kommunismi [historiallisena ilmiönä, "reaalisosialismina"] tappaa vain kontingentisti [silloin kun järjestelmässä on esimerkiksi Isä Aurinkoisen kokoinen kupru]. Tässä on juuri se oleellinen modaliteettiero, joka minulle oikeuttaa väkivallan kommunismin puolesta ja kapitalismia vastaan.

Siitä melko triviaalista seikasta olen toki samaa mieltä, että ammuttavaksihan minut siellä Neuvostoliitossa olisi muiden suomalaiskommunistien tavoin viety.

Nyky-yhteiskunnan oloihin hyvin vaikea kuvitella kommunistista vallankumousta edes ajatusleikkinä [ketkä sen tekisivät?], mutta jos vaikkapa SKP saisi joko ehdottoman parlamentaarisen enemmistön [keiden äänillä?] tai sitten jokin ulkoparlamentaarinen kommunistinen järjestö kaappaisi vallan [millä lihaksilla?], niin luuletko todella että edes jälkimmäinen vaihtoehto johtaisi laajamittaisiin puhdistuksiin ja ihmisten järjestelmälliseen surmaamiseen?

Sotilaallisen vallankaappauksen tapauksessa vertailukohtana olisi hyvä käyttää Neuvostoliiton sijasta esimerkiksi Chilen taantumuksellista sotilasvallankaappausta 1973 - kuolleiden määrä jäi lopulta muutamiin tuhansiin.

Voi tietysti olla, että esimerkiksi NATO pyrkisi palauttamaan "laillisen yhteiskuntajärjestyksen", mikä taas voisi johtaa laajamittaiseen tuhoon ja hävitykseen.

Rauno Rasanen said...

Kommentissasi ei tule esiin mitään erityisen uutta kommunismin kannalta. Joka tapauksessa tarvitaan vahvaa uskoa asiaansa ja jos se puuttuu, eivät edes kaikkein sofistikoituneimmat perustelut voi saada aikaan vallankumouksellista toimintaa. En halua väheksyä valistuksen, tiedon ja argumentaation merkitystä, mutta pidän vallankumouksellista vakaumusta, kuten kaikkia muitakin vakaumuksia, perimmältään siinä mielessä irrationaalisina, että ihmisen persoonallisuuden piirteet joko ovat tai eivät ole ‘alttiita’ aatteellisiin pohdintoihin aatteellista toiminnasta puhumattakaan. En kuitenkaan halua väitellä persoonallisuuden ja aatteellisen taipumuksen välisen syy-yhteyden todennäköisyysasteesta vaan pelkästään totean sen olevan triviaalisti totta, millä en tarkoita, että persoonallisuus determinoisi taipumustamme aatteellisuuteen vaan että sen vaikutus on paljon suurempi kuin pelkästään rationaalisten perusteluiden ‘aiheuttama’ usko tai epäusko. Silti olen edelleen sitä mieltä, ettei moraalia pidä sekoittaa tunteisiin, koska siitä seuraa aina pikemminkin sekaannusta kuin selkeyttä 'moraalisen motivaation' määrittelemisessä.

Sammalkieli said...

OFF-TOPIC:

Saisiko keveän ja humoristisen juhannuspäreen? :)

Sammalkieli said...

"En halua väheksyä valistuksen, tiedon ja argumentaation merkitystä, mutta pidän vallankumouksellista vakaumusta, kuten kaikkia muitakin vakaumuksia, perimmältään siinä mielessä irrationaalisina, että ihmisen persoonallisuuden piirteet joko ovat tai eivät ole ‘alttiita’ aatteellisiin pohdintoihin aatteellista toiminnasta puhumattakaan."

Nimimerkki Valkean henkilöllisyys taisi juuri paljastua..?

Rauno Rasanen said...

Hyvin oivalsit. Loppu tekstistä nimittäin yrittää nimenomaan tehdä eroa Valkean perusteluihin tästä aiheesta.

Rauno Rasanen said...

Katsotaan nyt sitä juhannuspärettä. En lupaa mitään. Enhän tiedä kunnolla edes sitä, missä kunnossa tunnin pässä olen.

Wanha Toweri said...

Voisiko vallankumous - ja juhannusteeman yhdistää toisiinsa?

Rauno Rasanen said...

Voi.

Rauno Rasanen said...

"En halua väheksyä valistuksen, tiedon ja argumentaation merkitystä, mutta pidän vallankumouksellista vakaumusta, kuten kaikkia muitakin vakaumuksia, perimmältään siinä mielessä irrationaalisina, että ihmisen persoonallisuuden piirteet joko ovat tai eivät ole ‘alttiita’ aatteellisiin pohdintoihin aatteellista toiminnasta puhumattakaan."

Tarkennus. Tarkoitan tässä yleistä [ja siinä mielessä triviaalia] taipumusta uskonnollis-aatteelliseen aktiviteettiin, en mitään erityistä aatetta tai uskontoa, johon jokin tietty oletettu persoonallisuuden piirre, tunne tai jopa geeni ikään kuin ‘altistaa’. En ota askeltakaan piilorasismin suuntaan toisin kuin Valkea, Ironmistress tai [varauksin] Jonathan Haidt – tai [huom.] jopa Freud, joka mm. eräiden aikansa eugeenista tutkimusta edustavien tavoin omaksui sen virheellisen hypoteesin [joka itse asiassa oli varsin yleinen 1800-luvun lopun tieteellisessä maailmassa], että ontogeneesi heijastaa fylogeneettistä kehitystä.

Yksilökehitys on 'ei-temporaalisesti' kausaalinen kuvaus biologisesta prosessista, kun taas lajin- tai suvun kehitystutkimus ja tulkinta sisältää aina historiallis-funktionaalisia ja siten [minun mielestäni] väistämättä myös piiloteleologisia [arvo]oletuksia. Ei ole olemassa kausaalisesti objektiivista ja arvoneutraalia fylogeneettistä tutkimusta. Tutkijan ei rationaalisista rajoituksistaan ja inhimillisestä luonnostaan johtuen ole mahdollista olla puolueeton fylogenesiksen [tai ylipäätään historian] suhteen vaan hän tutkii, arvioi ja tulkitsee sitä aina tietystä perspektiivistä ja siten omista preferensseistään käsin [vrt. Valkea ja Ironmistress]

Rauno Rasanen said...

Lisäperusteluna edellisen kommentin väittämään.

http://www.amazon.com/Explanation-Understanding-Contemporary-Philosophy-Wright/dp/0801489369

Rauno Rasanen said...

Se, joka hyväksyy hylemorfisen lähtökohdan mentaalisen ja fysikaalisen suhteesta, ei ole kuin askeleen päässä rasismista, jota hän ei tietenkään voi edes artikuloida, koska rasismi sisältyy erottamattomana osana hänen ‘tieteeseensä’. Rasismi on määritelmäkysymys, joka perustuu rationaaliseen ymmärrykseen oikeudenmukaisuudesta ja sen perusteluista, ei aineen ja mielen erilaisten ‘yhdistymisten’ luonnollinen seuraus, joka otetaan annettuna. Rasistille rasismia ei siis voi olla olemassa, on vain erilaisia ‘hylemorfisen teleologian’ ilmentymiä, joiden arvoa ei voi määritellä jonkin esim. affekteista/tunteista riippumattoman järjen mukaan vaan jotka kilpailevat evoluutiossa eloonjäämisestä. On siis melko turhaa tuhlata älyllistä ruutia keskusteluun tällaista maailmankuvaa ja –katsomusta edustavien ihmisten kanssa, koska heille esim. universaalit ihmisoikeudet ovat aina palautettavissa tietynlaisten emootioiden ilmentymiksi eikä noista ilmentymistä voi keskustella jonkin emootioista riippumattoman kriteerin ehdoilla. Näin ollen myös Jonathan Haidt’n kognitiivis-evolutiivinen emootio- ja asennepsykologia lähtee alunperin Aristoteleesta, mutta kulkee väistämättä sekä Nietzschen [joka ei ollut rasisti vaan vitalisti] että ennen kaikkea 1800-luvun eugeenikkojen kautta kohti nykypäivän arvokonservatismia.