Recorded at the Ahmet Ertegun Tribute Concert on 10 December 2007, in London's O2 Arena - - [Led Zeppelin oli/on maailman paras rock-bändi (rock laajasti ymmärrettynä)].
.
1. "Good Times Bad Times" (John
Bonham, John Paul Jones, e Jimmy Page)2. "Ramble On" (Page e Robert Plant)
3. "Black Dog" (Jones, Page, e Plant)
4. "In My Time of Dying" (Bonham, Jones, Page, e Plant)
5. "For Your Life" (Page e Plant)
6. "Trampled Under Foot" (Jones, Page, e Plant)
7. "Nobody's Fault but Mine" (Page e Plant)
8. "No Quarter" (Jones, Page, e Plant)
9. "Since I've Been Loving You" (Jones, Page, e Plant)
10. "Dazed and Confused" (Page; inspirado por Jake Holmes)
11. "Stairway to Heaven" (Page e Plant)
12. "The Song Remains the Same" (Page e Plant)
13. "Misty Mountain Hop" (Jones, Page, e Plant)
14. "Kashmir" (Bonham, Page, e Plant)
15. "Whole Lotta Love" (Bonham, Willie Dixon, Jones, Page e Plant)
16. "Rock and Roll" (Bonham, Jones, Page, e Plant)
*
11 comments:
Beatles ja Led Zeppelin ovat maailman parhaimmat pop-/rockbändit. CCR ja John Fogerty ovat sitten kokonaan oma lukunsa jo sen takia, että olen ‘jäävi’ CCR:n suhteen. Rakastuin siihen bändiin ja sen biiseihin [etenkin John Fogertyn ääneen] joskus kauan sitten eikä tuo rakkaus ole vieläkään lakastunut. Rakastunut ihminen kuitenkaan ole eikä voi olla puolueeton rakastamaansa ‘asiaan/ilmiöön’ liittyvissä asioissa. Mutta CCR:n merkitystä Americana-rockin eräänä ‘perustajaisänä’ ei kukaan voi kieltää. CCR ja John Fogerty vei amerikkalaisen [traditionaalisemman] rock&roll perinnön [erotuksena rockista laajemmassa merkityksessä] huippuunsa.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Americana_%28music%29
‘Parhaat bändit’ sijasta pitäisi ehkä käyttää merkittävimmät, mutta olkoon nyt sanasaivartelut, vaikka perusteita tuohon erotteluun toki löytyy. Voisin kuitenkin listata tähän liudan hyvin erilaisia bändejä, joista aikoinaan pidin ja pidän edelleen. Mainittakoon kaksi hyvin erityyppistä joskin väljästi määritellen samaan rhytm&blues-genreen kuuluvaa: Cream ja etenkin varhainen Doctor Feelgood. Creamin Goobye albumi on vuosien mittaan vain parantunut kuuntelussa jo senkin vuoksi, että digitalisaation myötä Brucen, Bakerin ja Claptonin soittotaidot korostuvat entisestään. Feelgood sen sijaan oli parhaimmillaan lähes lyömätön boogie-paketti.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Cream
http://en.wikipedia.org/wiki/Cream_%28band%29
http://fi.wikipedia.org/wiki/Dr._Feelgood
http://en.wikipedia.org/wiki/Dr._Feelgood
Eniten kuuntelemiini bändeihin lukeutuivat edellä mainittujen ohella Deep Purple, Uriah Heep, Procol Harum, Blood Sweat and Tears, [jopa] Pink Floyd. Ei pidä tietenkään unohtaa Rolling Stonesia, vaikka sen musiikillinen merkitys ei minua viime vuosina ole enää vakuuttanut. Silti se teki parhaimmillaan erinomaisia renkutuksia, ja ‘Get Yer Ya Ya’s Out’ [live] oli joka tapauksessa yksi eniten kuuntelemiani albumeita –70-luvun alussa. Jimi Hendrixin merkitys sen sijaan on vain noussut vuosien mittaan. Hendrix oli ja taitaa edelleenkin olla täysin ainutlaatuinen ilmiö.
Eipä noihin listoihin mitään pysty sanomaan, nuo bändit ovat olleet merkittäviä: ovat kehittäneet musiikkiin erilaisia omia oivalluksiaan. Toiset noista ovat minulle ja muille läheisempiä kuin toiset. Minulta on jostain syystä Led Zeppelin jäänyt aika vähälle. Uriah Heep ei kyllä mielestäni aivan kuulu poppooseen, Procol Harumin koskettimia en usein viitsi niitäkään kuunnella,ettei tule merisairaat kasvot.
Nykyajan hörpöttimet kuten You Tube ja Spotify mahdollistavat myös toisen lähestymistavan. Niin hyviä kuin nuo mahtibändit ovat,aina ei niitä silti viitsi kuunnella. Ennen levyjä oli rajoitettu määrä,kaikkea ei viitsinyt eikä voinut ostaa, mutta nykyään voi löytöretkeillä musiikin menneissä hetkissä lähes mielin määrin. Etsiä noidenkin luettelossa olevien bändien juuria, toisaalta myös sellaisia hienoja bändejä,soittajia ja laulajia, jotka ovat aikanaan jääneet vähemmälle huomiolle tai jotenkin vain menneet itseltä ohi. Ja niitä riittää enemmän kuin koskaan ehtii.
Beatles on ykkönen ja mikä huomionarvoisinta: se on myös rokimpi kuin Rollarit ikinä.
Johnny Winter pitää ilman muuta mainita. 'Johnny Winter And’ liveä kuuntelin luultavasti yhtä paljon kuin CCR:ää, ‘Get Yer Ya Ya's Out’ia ja Led Zeppelin 2:sta. Deep Purplen ‘In Rock’ ja ‘Machine Head’ tulivat tiukasti tuntumassa. Beatles kolahti lopullisesti mutta pysyvästi vasta sinisen ja punaisen tuplan kautta -70-luvun puolivälissä. Kumma kyllä traditionaalisempi blueskin tuli vähän jälkijunassa samoihin aikoihin, vaikka kyllä sitä bluesia tuli kuultua mm. Creamin ja Hendrixin kautta jo aiemmin. Henkan ‘Red House’ on mainiota bluesia, mutta Creamin liveversiota ‘Sitting on the top of the world’istä suorastaan palvon: Jack Brucen bassosoundi miltei syö elävältä ja muutenkin bändi on ‘Goodbye’-albumin liveraidoilla loistavimmillaan [levy on puoliksi live, puoliksi studioäänite]. 1970-luvun alussa mulle kelpasi [tosin harvemmin] myös sekä Motow’n että Stax-soul; olihan John Fogerty laulanut ja sovittanut CCR:ssä kaksikin kuuluisaa soul-kappaletta [In the midnight hour ja I heard it through the grapevine]. Jethro Tull oli kova nimi. Kuuntelin jonkun verran jopa progea.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Live_Johnny_Winter_And
http://www.youtube.com/watch?v=qDU_EHP0yl8
http://www.youtube.com/watch?v=iAkjokTLIP0&feature=kp
1
'Uriah Heep ei kyllä mielestäni aivan kuulu poppooseen'
No eihän se kuulukaan. Uriah Heep ei ole mikään järin merkittävä bändi. Pidän esim. Jethro Tullia paljon suurempana klassikkona. Mutta pari kolme tosi hyvää biisiä Uriah Heep’kin on tehnyt [esim. ‘July Morning’: ylipaatoksellista sentimentaalisuutta tyylikkäästi ja kybällä ].
http://www.youtube.com/watch?v=l685JEwFPb4&feature=kp
2
Vasta vanhoja blues-ukkoja kuunnellessa alkaa kuitenkin tajuta, mitä elämä todella on kaikkine vittumaisuuksineen, intohimoineen, mokineen ja hurmion hetkineen: raakaa mutta herkkää, surullista mutta naurettavaa.
http://www.youtube.com/watch?v=eMuzFQTpjDE
Troubled in mind, I'm little blue
Bet you, I won't be blue always
'Cause that ol' sun's gonna shine
On Jerry Lee Lewis's, back door step someday
I'm gonna lay my head
On somebody's lonesome railroad line
Let that ol' midnight special
Ease my troubled mind
Well, they tell me that old graveyard
Is a mighty lonesome place
Lord, they put you six feet under
Shovellin' mud directly in your face
Well, goodbye, baby, may God bless you
And may He bless ol' Killer a little bit too
Oh, don't meet you over yonder, baby
When they throw that Jerry right over you
Troubled in mind, when I'm little blue
Bet you I won't be blue always
'Cause the sun's gonna shine
On, on my back door step
Some lowdown, lonesome, mother humpin' day
Rehelliseltä, oikealta,elämältä maalaisbluesin esittäjien urat ja kappaaleet usein tuntuvat. Sen vastapainoksi vaikkapa Bob Dylanin käsinkirjoittamat laulun sanat, jotka myytiin puolellatoista miljoonalla. Lennonin vessanpytystä maksettiin siitäkin kymmeniä tuhansia. Niin paljon kuin kyseisiä herroja ja heidän musiikkiaan arvostan, paskat siihen pyttyyn olisi pitänyt vääntää, sen jälkeen pyyhkiä Dylanin tekstiin. Asioiden mittasuhteet ovat tämän maailman supertähteyksissä menneet täysin absurdeiksi.
Helposti tuon Lightning Hopkinsin tekstin joku sivuuttaa patetiana, mutta minä en voisi sen rehellisyyttä epäillä.
Sattumalta kuuntelen tätä kirjoittaessani Rautavaaran laulamaa traditionaalia, vielä melko tuoretta suomalaista sosiaalipolitiikkaa käsittelevää Huutolaispojan laulua. Siinä on ihan hyviä kommentteja. - Paul McCarney vetosi ehken kaksikymmentä vuotta sitten faneihin,etteivät ostaisi jotain tiettyä painosta tekemiään kappaleita, koska hän ei saa niistä, oliko se nyt riittävästi vai peräti kolikkoakaan.
Korjaus.
Aina mä teen tämän saman muistivirheen. Se toinen CCR:n soulbiisi ei ole In The Midnight Hour vaan Ninety-Nine And a Half [ensimmäinen LP]. Näissä kahdessa biisissä on jotain hyvin samankaltaista. Joka tapauksessa [minun mielestäni] 'Born on the bayoun' kompin yksi vaikute lähtee In The Midnight Hour'sta.
Suuri osa Zeppelinin sanoituksista [Plant] on toki lähes naurettavuuteen asti joko melkoista uroskiimaa tai klisheemäistä runohymistelyä [esim. Stairway to heaven], mutta soitannoltaan ja biiseiltään bändi on aivan sikahyvä. Jimmy Page on sähkökitaran nero. Kuten oli myös Mr. Hendrix. Tai Jeff Beck. Tai - - näitähän riittäisi. Mutta Page on ehkä heavein ei-heavy-kitaristi [no jaa, kyllähän tämä määritelmä sopii myös Jeff Beck'iin].
Ei kuitenkaan haukuta Robert Plantia sen enempää kuin, mitä noista sanoituksista tuli sanottua. Äijähän laulaa lähes 60:ksi erinomaisesti ja on habitukseltaan [kuten hienosti sanotaan] kuin karismaattinen ritari suoraan kuningas Arthurin tarinoista.
Osaamisiaan musiikissa ei voi kukaan kiistää, liike-elämässäkin ovat lähestulkoon neroja. Suorastaan robinhoodeja: ottavat köyhiltä ja antavat rikkaille! (itselleen)
Joo, näinhän se kapitalismissa menee.
Post a Comment