Eutanasiasta ja moraalista

'I'm going to die on Monday at 6.15pm'.






When Marc Weide's mother was diagnosed with terminal cancer, she chose euthanasia.

[....]
6.15pm: The doctor arrives shortly after the scene with the toilets. Mum greets him, then disappears upstairs, saying, "Best let me potter for a bit." Nobody sees her for another 20 minutes.
"Does it happen at all that people pull out at the last minute?" I ask.
"Yes," Martin says. "Quite often I go home again and a new appointment is made. But in many cases the patient passes away between visits."
When Mum comes back, listing things she has put in bags and boxes, Martin gently interrupts her: "Can I just ask you something? Is there still a lot you feel you need to do?"
"Yes," she says, "I mean no. I'm just nervous."
"I can always come back later if you are not ready," says the doctor.
Mum sits down and listens to the doctor. Then she takes a deep breath and says, "OK. I am ready."
At 7pm, with my father, brother and me around her bed as well as Martin, who has given her the injection, Mum goes to sleep.
[....]

I
Tästä piti tulla alunperin kommentti Ironmistressin päreeseen Eutanasian kalteva pinta, mutta julkaisen sen venähtäneessä muodossaan päreenä.

1
Vielä 3-4 vuotta sitten olin aktiivista eutanasiaa vastaan, mutta sittemmin mieleni on muuttunut. Perusteluja en tarvitse, koska näkemykseni on kääntynyt luontevasti eli ilman mitään sen kummempaa argumentti-pohdintaa toiseen suuntaan [muttei täysin muuttunut tai vaihtunut toiseksi]. Muodollisten perustelujen etsimisen ja viilaamisen lopetin, koska ajauduin jatkuvasti umpikujaan/dilemmaan.

Koska minua ei sido mikään uskonnollinen elämän kunnioitus tai muu loputtomiin älyllis-moraalisiin ristiriitoihin kariutuva eettinen vakaumus, ei eutanasialle tule sieltäkään suunnasta minulle estettä.

Siitä olen kuitenkin melko varma [tosin ilman mitään tilastonäyttöä], että jos eutanasian toteuttamista ei kontrolloida äärimmäisen tarkasti, se lipeää ajan myötä kuin huomaamatta kliinisesti perustellusta kuoleman tuottamisesta harkituksi murhaksi, mikäli näiden kahden teon [joilla on eri intentio mutta sama lopputulos] välille nyt ylipäätään voidaan tehdä eettistä eroa.

Joka tapauksessa eutanasian eli tuon 'omaa lajiaan' olevan rikoksen kanssa on pystyttävä elämään eikä suinkaan paettava sen tosiasiallista luonnetta rationalisoimalla kuolinaputeko pelkästään helpottavaksi eli hyväksi, sillä eutanasia väistämättä on aina myös harkittu murha, vaikkei siinä nimenomaan intentoidakaaan murhaa vaan kärsimyksen lopettaminen.

Mutta sitten kun eutanasiaa aletaan noin vain huomaamatta [kontrolli-kriteerien petollisesti rutinoituessa] käyttää hyvän kuoleman nimissä, intentoidun tappamisen tavoin [jolloin 'kliinis-eettinen' ero kuolinavun ja murhan väliltä hämärtyy lopullisesti], olemme siirtymässä systemaattisen tappamisen tielle.

Tämän vaaran vuoksi jokaisen ihmisen [ei ainoastaan päättävien ja toimeenpanevien henkilöitten] sopii aina säännöllisin väliajoin testata oman eutanasia-mutunsa uskottavuus ilman mitään argumentteja, koska ne vain kätkevät sen, mitä todella ajattelemme asiasta.

Kyseessä ei ole kovin hauska testi, mutta jos sitä ei tee, muuttuu 'Eichmanniksi' eli tyypiksi, joka murhaa, koska haluaa säntillisesti noudattaa käskyjä ja elää ko. murhaamisen käytännössä kuin se olisi mitä arkipäiväisintä touhua [mitä se amoraalisesti ajatellen tietysti onkin, koska kuolema on orgaaninen osa elämää].

Miten sitten varmistaa, että kaikki [sekä eutanasian hyväksyvät että] eutanasiassa avustavat ihmiset ovat sinut 'mutunsa' kanssa eli tiedostavat, mitä ovat todella tekemässä ja siten hyväksyvät itsensä myös murhaajina? Miten voisikaan saada selville kenenkään perimmäinen mutu eli omantunnon ääni [omastamme puhumattakaan]?

Avustava [päättävä/toimeenpaneva] henkilö saattaa tehdä kaiken täysin oikein ja pätevästi, mutta olla joko eichmannilaisen välinpitämätön tai jopa ajatella sisimmässään, että näitähän pitäisi tappaa paljon enemmän kuin nykyään. Ja niinpä tämä ihminen alkaa omalta osaltaan lähes huomaamatta toimia siten, että tulee edistäneeksi sellaistenkin ihmisten kuolinapua, joiden kivut pystytään lievittämään -- ja lopulta niiden, joiden hänen mielestään pitäisi kuolla jo muutenkin, koska ovat syntyneet 'viallisina' tähän maailmaan.

2
Lait ovat välttämätön mutta ei riittävä keino pitää eutanasian toteuttaminen niissä rajoissa kuin on tarkoitettu. Olen halunnut vihjata, että ihmisen mentaalinen viritys [asenne, suhtautuminen] kuoleman tuottamiseen voi muuttua, eikä sitä muutosta estä mikään positivistisen oikeuden räätälöimä keinotekoinen laki vaan uskonnollistyyppisen eettisen vakaumuksen sanelema kielto - - jos sekään - olemmehan jo hyvässä vauhdissa kohti maapallon ylikansoittumista.

On selvää, että kun maailman väkiluku kasvaa tietyn kriittisen rajan yli, eutanasian kriteerit muuttuvat huomattavan väljiksi ja kuolinavusta tulee tappamisteollisuutta, jotta vähemmän kärsiville elossa oleville jäisi enemmän resursseja elää. Siinä vaiheessa emme kuitenkaan ole enää pitkään aikaan kyselleet, onko eutanasia hyvää vai pahaa, koska siitä on tullut elämisen ehto niille, jotka jäävät vielä elämään kuolevien jälkeen.

3
Jos joku tahtoo tappaa itsensä ja siihen myös kykenee, niin mikä minä tai kukaan muu on häntä estämään. Elämä ei ole pyhää eikä hyvää. Elämä on yhtä aikaa komedia ja tragedia [narrimainen helvetti], josta jokainen voi lähteä [jos kykenee] periaatteessa juuri silloin, kun itse sitä haluaa. Tälle haluamiselle on toki olemassa huomattavia rajoitteita, koska meillä on velvollisuuksia [ennenmuuta] kaikkein lähimpiä ihmisiämme kohtaan, mutta silti periaate pätee. Ihmistä ei sido tähän elämään muu kuin hänen oma halunsa ja kun se loppuu niin piste.

Olemme vapaita kuolemaan, vaikka emme olleet vapaita valitsemaan syntymäämme. Emme ole kenenkään omaisuutta, vaikka kristinuskon Jumala, kapitalismi yhteiskuntasopimuksineen ja velkaorjuutuksineeen [sekä valtiokommunismi pakko-kollektivisointeineen] väittäväkin omistavansa meidät.

4
Itse/murhaamiseen ei kuitenkaan saa antaa ulkopuolista apua kuin tarkoin määritellyissä tapauksissa, tarkoin määritellyissä olosuhteissa ja tarkoin määritellyin keinoin. Itse/murhassa avustaminen merkitsee aina vakavaa osallisuutta kyseiseen, itse/murhaajan kärsimykset lopettavaan tekoon, jonka murhaluonnetta ei puhdista täysin edes hyvä tarkoitus/armollinen intentio. Joka niin ajattelee on tekopyhä, paatunut tai typerys, joka ei ymmärrä, mistä aktiivisessa eutanasiassa todella on kyse.

II
Eriävät mielipiteet eutanasian [periaatteessa myös abortin] suhteen kumpuavat yleensä kahdesta hyvin erilaisesta mentaalis-moraalisesta kulttuuriperinteestä, sillä tuskinpa esimerkiksi antiikin ateenalaiset olisivat pitäneet eutanasiaa eettisenä ongelmana vaan pikemminkin järjestelykysymyksenä, kun taas Jerusalemin juutalais-kristityille eutanasian kielto oli ollut ehdoton käsky.

Nietzschen useimmiten väärinymmärretty jako herra- ja orjamoraaliin ilmentää tällaista kahden erilaisen mentaliteetin perustalle rakentunutta moraalin lähtökohtaa. Kyse on etiikan erityyppisistä juurista, joista toinen juontuu antiikin kreikkalaisen hyve-etiikan teleologisemmasta [utilitaristisemmasta] ja esteettisemmästä perinteestä ja toinen deontologisesta moraalista [velvollisuusetiikasta] ymmärrettynä juutalaiskristillisen perinteen ja kantilaisen etiikan kontekstissa.

III
1
Tyypillisesti englantilainen eli sosiaalista [kaupallista] pragmatismia ja [irrationaalisia] emootioita sekoittava moraalitunneteoria ei anna meille eutanasiankaan suhteen vastuullista vastausta vaan ratkaisee moraalin ongelman tulkitsemalla tunteet intuition ja yhteisöllisyyden tekopyhänä yhteispelinä.

Mutta jos ihminen kysyy itseltään: mitä minä koen tässä tilanteessa [olipa kyseessä miellyttävä tai epämiellyttävä kokemus], hän ajautuu nopeasti joko epistemologiseen regressioon [riittävien premissien loputtomuus tunteen aitouden todistamisessa] tai musta-tuntuu-common-senseen [käytännössä tämä on (kulttuuri)relativismia, jota ei kuitenkaan sellaiseksi tunnusteta, koska moraalitunteita pidetään universaaleina;  Hutcheson, Smith, varauksin myös Hume].

Jos kuitenkin haluaa välttää sekaannuksia moraalipäättelyssä, ei pidä kysyä ensimmäiseksi:, 'onko kokemani tunne [esim. sääli] oikea ja relevantti?' vaan: 'mitä minun pitää tämän tunteen ja asian suhteen tehdä?'

Pitämisen kysyminen pohjautuu kantilaiseen deontologiaan, jonka sisältönä on naturalistis-kommunitaristinen hyveteoria [ei siis pelkkä muodollinen päättely ja kultainen sääntö kuten Kantilla].

Moraalitunneteoria [on olemassa tunteita, joita voi aidosti pitää moraalisen asenteen perustana] irtautuu hyveistä ja velvollisuuksista kiinnittyen pelkkiin ailahteleviin ja oikullisiin affekteihin, joita tulkitaan affektin 'vaikuttavuuden/määrän' ja/tai sen yleisinhimillisen hyödyn eli 'määrän/tehovaikutuksen' [oletettujen seurausten] näkökulmasta.

Tuloksena on ei-kognitiivista hyväntekeväisyys-hömppää [tai teknokraattista hyöty-manipulaatiota], jossa affiktin pohjalta syntyneen 'liberaalin' tunteen varaan rakentunut asenne ei avaa kysymystä siitä, mitä tietyssä kulttuurikontekstissa pitää rationaalisesti tehdä vaan etsii sovellutuksia pikemminkin siihen, miten saan affektini/tunteeni paineen parhaiten 'tyydytettyä' [vrt. egoismi/hedonismi].

On selvää, ettei uskottava, määrätietoinen ja ihmisiä toisiinsa yhdistävä moraali voi pohjautua pelkästään epämääräisiin ja sisällyksettömiin affekteihin sekä oikullisiin yksilöllisiin tunteisiin, joita yritetään 'moraalisesti tyydyttää' säälimälllä ja 'tekemällä hyvää' vaan itsenäiseen rationaaliseen ajatteluun, joka saa sisältönsä vahvasta kulttuuris-eettisestä traditiosta ja jolle moraalisen asenteen ensimmäinen kysymys on järkevä pitäminen eikä tyydyttävä tunteminen.

2
Myöskään eutanasian suhteen ei pidä ajautua ailahtelevien tunteitten virtaan, koska moraalin on perustuttava johonkin pysyvään eivätkä affektit/tunteet eivät ole pysyviä. Jos meillä sen sijaan on selkeä mitä-pitää-tehdä-konsepti kuolevan potilaan kärsimysten lieventämisen suhteen, me myös teemme kuten moraalioppimme sanoo eli hyväksymme [tai emme hyväksy] tarkasti kriteerejä noudattavan ja julkisesti kontrolloidun aktiivisen eutanasian välittämättä liikaa tunteittemme kuohuista ja oikuista asian suhteen.

Omasta mielestäni eutanasian ehdoton kieltäminen ei kuitenkaan voi perustua järkeen vaan tunteeseen - siis irrationaalisiin affekteihin. Tämän sanottuani myönnän heti perään, ettei filosofiassa ole koskaan päästy täyteen yhteisymmärrykseen siitä, mitä inhimillinen järki lopulta merkitsee tai on. Järki ei tunne itseään, mutta se voi kyllä melko pätevästi hahmottaa, mitä se ei ole - esimerkiksi affekteja.

Niinpä esim. Spinozan etiikka ei perimmältään puhu moraalista vaan affekti-mössöstä, jolla on monenlaisia vaikutuksia [pääosin aktivoivia ja passivoivia] ihmisen mielentilaan. Tällainenko muka on moraalifilosofiaa? Pikemminkin kyseessä on mystisen uusplatonisti-deterministin oppi mieltä aktivoivista ja passivoivista affekti-endorfiineista. Joka luulee löytäneensä moraalia noista endorfiini-affekteista on vitalismilla itseään douppaava hörhö [kuten Nietzsche, Marcuse, Reich, Deleuze, jopa Foucault sekä vihreät luontomystikot].
*
http://takkirauta.blogspot.com/2012/05/eutanasian-kalteva-pinta.html
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Theory_of_Moral_Sentiments
http://en.wikipedia.org/wiki/Vitalism
http://www.guardian.co.uk/lifeandstyle/2008/aug/23/euthanasia.cancer

Marxin perillisten ideologinen ristiriita yhteisöllisen anarkismin ja poliittisen voluntarismin välillä jatkuu [ad. inf.]

Anarko-kommunistin ja zizekiläisen voluntaristin hybridi tekemässä pehmeää vallankumousta.

I
1
Päreen sitaatti [osa II] on Antonio Negri-sitaatti Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen kirjasta Perinnöttömien perinne [2011]. Siinä viime vuosikymmenten anarkistis-autonomistisen [vrt. Debordin situationalismi ja Trontin operaismo] kommunismin tunnetuin edustaja Antonio Negri sivaltaa melko taitavasti Alain Badiouta ja Slavoj Zizekiä, jotka edustavat lähes kaiken sen vastakohtaa, mihin Negri on viime vuosikymmeninä päätynyt ja sitoutunut eli idealistista vasemmisto-nostalgiaa, poliittista institutionalismia, voluntarismia ellei jopa desisionismia, joka tietenkin perustaa ontologisen lähtökohtansa ei suinkaan Spinozaan, Nietzscheen, Foucault'iin, Deleuzeen&Guattariin vaan Descartes'iin, Kantiin ja Hegeliin.

Etäisesti yhteinen nimittäjä on Heidegger tai se, mikä Heideggerilta kelpaa Zizekin vallankumoukseen ja se, mikä Heideggerin Daseinissa eli yhteisöllisessä a-subjektivismissa kelpaa anarkistien vapauden kaanoniin.

2
Negri-sitaatti on tärkeä sivallus, koska siihen kiteytyy vasemmiston ehkä perustavin riita siitä, onko poliittis-institutionaalinen vallankumous enää [koskaan] mikään relevantti vaihtoehto taistelussa kapitalismia vastaan. Negrin mukaan ilmeisesti ei. Zizekin mukaan kyllä.

Negrin mielestä Zizek on kadottanut vallankumouksen subjektin eli kansan ja ihmiset yleensä. Zizekin mielestä Negrin vallankumous ei pääse koskaan edes alkamaan vaan unelmoi anarkististisesta vapaus-yhteisöstä, joka on Zizekille imaginaarinen illuusio, joka ajautuu loisimaan tai jopa mutualisoimaan kapitalismin kanssa poliittisesti irrallisten vastarintaliikkeiden muodossa kuin virtahevon selkää nokkiva lintu.

Zizek puhuu Negrin paskoista metaforista - toisin sanoen sanahelinästä, joka jää poliittisen vallan jalkoihin. Negri puhuisi Zizekin idealistisesta voluntarismista, 'hypoteettisesta' kommunismista ja kaipuusta [lopullisesti] menneeseen vallankumousajatteluun.

3
Sitaatista juontuu minulle myös kytkös Heideggerin ja Zizekin käsityseroihin vallankumouksesta ja etenkin Heideggerin käsitykseen subjektista, joka mutatis mutandis on sukua anarkistiselle marxismille. Niinpä palaan tähän aiheeseen mielessäni Heideggerin a-moderni oikeistokonservatismi [sekä Mussolinin moderni fasismi], jahkas ensin luen kunnolla tuon Perinnöttömien perinteen, jossa kyllä asetetaan erittäin syvällisesti kysymys siitä, miten kapitalismia voidaan todellisimmin vastustaa, mutta josta näyttäisi puuttuvan niin sanotusti systemaattista munaa ottaa se valta, joka tarvitaan yhteiskunnan muuttamiseksi. Pelkkä mastoihin kiipeäminen tai edes pomminheittely ei riitä vielä mihinkään vaan pikemminkin loitontaa suuria massoja yhä alttiimmaksi oikeiston spektaakkelimaisen mediamanipulaation aivopesulle.

Valtion hallinta ja instituutioden valtaaminen ei anarkisteille siis kelpaa, sillä he haluavat murskata valtion ja instituutiot sisältäpäin. Mikä heille sitten kelpaa, minkälainen on heidän toimiva yhteiskuntansa, jos kyseessä on muutakin kuin pelkkää teoreettista metaforisointia ja/tai kommuuni-hippileireiliyä, jolla minun mielestäni on hyvin vähän tekemistä toimivan yhteiskunnan kanssa?

 Vai onko anarkismi aina ja edelleen poliittisen romantiikan ikuinen ilmentymä, joka ei imaginaarisen vapaus-yhteisö-utopiansa lumoamana tunnista eikä tunnusta alkuoletustensa [ihminen on hyvä, instituutiot ovat pahoja] perimmäistä nurinkurisuutta?

Eivätkö anarkistit olekin kuin ensimmäiset kristityt - siis kuin eräänlainen alkukirkko, jota Paavali ja viimein Konstantinus Suuri eivät vielä olleet ehtineet suostutella ja pakottaa Rooman instituutioiden huoraksi?

Valitettavasti tässäkään ei ole hyviä vaihtoehtoja. Ilman ideologísta organisoitumista ja viimein roomalaiseen hallintojärjestelmään integroitumista etnis-lakiuskonnollisesta juutalaisuudesta ['Neuvostoliiton valtioterrori'] ja monijumalaisesta [-arvoisesta] pakanuudesta ['USA:n kapitalistinen uusliberalismi'] erkaantunut kristillinen anarko-lahko olisi jäänyt jotakuinkin tuntemattomaksi tai ainakin täysin pirstoutuneeksi liikkeeksi samaan tapaan kuin aikoinaan essealaiset tai nykyään amishit.

Mutta ehkä anarkisteillekin riittää juuri oman linjan puhdasoppisuus, jossa ei olla kiinnostuneita korruptoivasta vallasta vaan ainoastaan Pyhästä Yhteisestä Hengestä.
....
Huomautus. Alkukristityt elivät lopun aikojen odotuksessa, mutta he eivät toki eläneet kuolemaa vaan tulevaa elämää ajatellen. En näe tässä psykologisesti merkittävää eroa siihen, että anarkistit elävät vain tätä elämää eikä kuolemaa ajatellen.

4
Tahallisesti kärjistäen voidaan sanoa, että juuri anarkistit ehkä syvimmälle kapitalismin ytimeen menevine kysymyksenasetteluineen työn ja pääoman ristiriidasta edustavat kaikkein dogmaattisinta kommunismia. Jopa niin dogmaattista, ettei sitä voi käytännössä toteuttaa kuin hippiyden kaltaisena luontouskontona, jossa palvotaan ekstaattista kokemusta, joka saadaan pidäkkeettömästä seksistä ja huumaavista aineista - [Marcusen sekopäinen seksuaali- ja luontomystiikka sekä Reichin vielä sekopäisempi pseudotieteellinen orgoni-energiateoria ovat olleet anarkisteille innostavaa 'taktis-teoreettista' lähdemateriaalia].

Pitäessään instituutioita ihmisen vapauden ja hyvyyden tukahduttajina, anarkistit päätyvät lopulta kumoamaan myös avioliiton yhteiskunnan perusinstituutiona. He elävät tasa-arvoisina[?] kommuuneissa, harjoittavat vapaata seksiä eivätkä koskaan ajattele kuolemaa vaan elämää.

Antiikin stoalaiselle elämä oli kuolemaan valmistautumista. Sen sijaan epikurolaiset [anarkistisen liikkeen esi-isät] elivät jatkuvaa optimaalista nautintoa etsien kuin viettiensä orjat tai huumeriippuvaiset, kunnes kuolema tuli ja nappasi nautiskelijan kesken hänen muurahaismaisen hääräämisensä ja kuhnurimaisen hekumansa. Täydellinen vapaus näyttäisikin anarkisteille samaistuvan pakottavaan kiimaan ja robottimaiseen touhuamiseen.

Filosofiselta kannalta katsottuna on vaikea sanoa, ovatko anarkistit idiootteja, psykoottisia, primitiivejä vai barbaareja, mutta ihmisiä he eivät ole ainakaan siinä mielessä kuin me ihmisen yhteiskunnallisena olentona tunnemme.

5
Vasemmisto [joihin en luokittele enää sosiaalidemokraatteja] on ideologisesti hajonnut, mikä ei tietenkään ole uusi asia, mutta nyt tämä hajoaminen näyttäisi ajavan molemmat pääpukarit absurditeetteihin, mikä tekee vasemmistosta [kuten kaikesta muustakin maan päällä] pelkkää kapitalismin raaka-ainetta.

6
Negri on oikeassa: Zizek on kadottanut vallankumouksen subjektin. Mutta myös Zizek on oikeassa: Negrin vallankumous ei pääse koskaan edes alkamaan. Luokkataistelu on ohi. Jäljelle on jäänyt pelkästään suuret puheet ja luulot. Niinpä kapitalismin mainosmies-lobbari [Miltton Friidman] tarttuu tilaisuuteen ja tulee tarjoamaan näille filosofian alalla maailman oppineimmille ja teoreettisesti luovimmille miehille hyvää keikkaa jossain USAn yliopistossa. Ja he suostuvat. Pellet. Kapitalistin mannekiineiksi.

II
[....]
Mitä tulee Alain Badioun 'kommunismihypoteesiin' tai Slavoj Zizekin kommunismihöpinöihin, niin ne ponnistavat vanhan vasemmiston mytologioista ja täyttymyksen historianfilosofiasta. Niihin sopii hyvin Toni Negrin äkäinen tokaisu:

Kas tässä paradoksi, kuunnelkaa: näyttää siltä, että uusi ajatus vasemmistosta olisi muuttumassaq kommunismin hypoteesiksi. Sitä julistavat Badiou ja Zizek. Kummiteleeko aave siis jälleen Euroopassa? Kyllä: mutta valitettavasti kyse on vasemmiston idean viimeisimmästä valepuvusta ja sen menneisyyden puolustelusta, nostalgiassaan ihmettä odottavien filosofien tuotoksista.

Sanottaisiinko, että kommunismin tulkitseman vanhan karkean materialismin tilalle tuodaan pidäkkeetön idealismi. Olkoon, juuri tämä on huonointa vasemmiston ideassa! Tosiasiassa tämä kommunismi omaksuu jälleen tutkimuksen ja historiallisen näkemyksen sijaan abstraktit periaatteet; poliittisen uskon se asettaa vastakohdaksi rakentavalle voimalle, se julistaa ideaalista organisaatiota mieluummin kuin taktista ja strategista kokeilua, kriisiin, taisteluun ja vastavallan rakentamiseen sekä uusien instituutioiden keksimiseen juurtunutta militanttiutta.

Tosiasia on, että suuri osa vasemmistolaisiksi kutsutuista liikkeisä, mukaan lukien Moskovalle uskollisten kommunistipuolueiden jäänteet ja myös erilaiset 'marxilais-leniniläiset' liikkeet [vulgaaristi maolaisiksi kutsutut] olivat luultavasti jo 1970-luvun alussa menettäneet kaiken kykynsä työstää konkreettisesti kommunistista projektia. Ja työstää sitä sellaisena kuin se oli: dialektiikan, työn edustuksen ja siis vasemmiston tuolla puolen.

Nuo liikeet olivat hukkuneet idealistiseen retoriikkaan, nationalismiin ja parlamentarismiin, työläiskorporativismin ja yhteiskunnallisen reformismin sekoitukseen, mutta ennen muuta vihaan historian luovaksi järjestämiseksi ja eksistentiaaliseksi sekä poliittiseksi kudokseksi ymmärrettyä marxilaisuutta kohtaan.

Jo tuolloin yhteinen korvattiin universaalilla, vasemmiston rispaantuneen liberalismin päälle liimattiin egoismi - yhtä kitsas ihanteista kuin kykenevä anteliaisuuteen ja myötätuntoon toista kohtaan.

Militantti länsimainen marxilaisuus oli ennakoinut ja taistellut noita petollisia ja sotkuisia uskovaisia vastaan sellaisissa ryhmissä kuin Sosicialism ou barbarie tai Debordin viinihoureisessa marxismissa ja Trontin operaismossa ja lopulta löytänyt teoreettisen vastarinnan uuden maaperän 'vasemmiston tuolta puolen' Deleuzen&Guattarin Mille Plateaux-teoksesta ja Foucault'n tutkimusmatkoista.

Nyt Marxin unohtanut vasemmistomme ja tämä kommunismimme flirttailevat suoraan porvarillisen kulttuurin ja idealistisen maolaisuuden kanssa, jotka historian kíellettyään kuorsaavat menneeseen loistoonsa käpertyneinä.
[....]
Toni Negri arvostelussaan Augusto Illuminatin kirjasta 'Vasemmiston ajatuksesta eroon pääsemiseksi' [24.11.2009].

Eetu Viren, Jussi Vähämäki: Perinnöttömien perinne, s,12-13 - [kappalejako RR]
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Antonio_Negri
http://en.wikipedia.org/wiki/Antonio_Negri
http://en.wikipedia.org/wiki/Autonomism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Autonominen_marxismi
http://libcom.org/library/libertarian-marxist-tendency-map
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anarkososialismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anarkokommunismi
http://www.totuusradio.fi/marx-ilman-marxismia/
http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=157&category_id=1&option=com_virtuemart&Itemid=26
http://libcom.org/library/libertarian-marxist-tendency-map
http://complit.as.nyu.edu/object/complit.events.pastevents1011

Työväenliikettä ja vasemmistoa ei enää ole, mutta anarkismi jäi

Anarko-teletapeille paistaa oikean [ei väärän] Marxin aurinko.

I
Ei ole selvää, että juuri työväenluokan ja pääoman vastakkainasettelu on se, jonka avulla kapitalismia vastaan voidaan taistella. On muita taistelun ulottuvuuksia, eikä luokan käsite riitä määrittelemään näitä voimien suhteita. Työväenliike on mennyttä ja vasemmisto on mennyttä. Luokkataistelu on ohi. Siitä on jäljellä pikemminkin taistelu kuin luokka.

Mario Tronti
*
Sitaatti on kirjasta Eetu Viren, Jussi Vähämäki: Perinnöttömien perinne [2011].

II
http://www2.b3ta.com/flower-song/
Teletappi-laulu - - Aidosti hyvän? ihmisluonnon vapaata rakkautta ja anarko-yhteishenkeä tässä pukkaa tulemaan - - ja ihan ilman instituutioita, politiikkaa, puolueita ja valtiota.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Mario_Tronti
http://keskustelu.suomi24.fi/node/957110
http://en.wikipedia.org/wiki/Autonomism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Autonominen_marxismi
http://libcom.org/library/libertarian-marxist-tendency-map
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anarkososialismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anarkokommunismi
http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=157&category_id=1&option=com_virtuemart&Itemid=26
http://actuspurunen.blogspot.com/2005/10/teletappi-laulu.html
http://defenestrator.org/ideas

Harakanvarpaita tyhjän päällä eli millaisia jälkiä jäi finanssikriisistä

Kuvassa T. Pica pica

I
1
Päreeni on tällä kertaa hiukan 'myöhässä' oleva sitaatti Timo Harakan mainiosta pamfletista Luoton loppu.

Paljon on tapahtunut sitten Harakan kirjan viimeisimpien tietojen eli toukokuun 2009, mutta silti hänen 'dekkarinsa' kokoaa luettavasti yhteen finanssikriisin eri palaset ja sen, mikä noitten palasten muodostamassa globaalin talouden uusliberalistisessa rakenteessa ei ole 2008 kriisin jälkeen muuttunut juuri lainkaan sitten mainitun toukokuun 2009.

Olen valinnut siteerattavakseni juuri tämän kohdan, koska siinä yleiskatsauksellisesti havainnollistetaan, miksi finanssirakenteita ja kapitalismia ylipäätään on niin perin vaikea muuttaa ja jälleenrakentaa.

Ensimmäinen syy on harhaluulo, jonka mukaan rahamarkkinat voidaan parantaa finanssi-elvytyksellä samaan tapaan kuin reaalitalouskin. Tästä esimerkkinä velkaansa hukkuva USA. - - 'Rajallisen rahan maailmassa pankkien elvytysrahat ovat pois ihmisten elvytyksestä.Veronmaksajia rangaistaan toiseen ja kolmanteen polveen. Wall Street on pakottanut valtiot ottamaan velkaa, joka jää maksettavaksi vielä, kun itse olemme matojen ruokaa'.

Toinen syy on oletus siitä, että kriisi on/oli pelkkä poikkeus [anomalia]. 'Pankkielvytystä jakava poliitikko viestittää, että rahajärjestelmä on kunnossa - siltä vain loppui rahat' [mutta finanssi-rahaahan voi tehdä lisää - loputtomiin?]. 'Hävityksen aiheutti poikkeuksellinen olosuhde, ei sääntö, joka on systeemin sisäinen ja siten uusiutuva'.

Poikkeussyytä vahvistaa psykologisesti luulo, jonka mukaan pankki- ja talouskriisin aiheutti ahneus. Tämä on kuitenkin liian helppo selitys, johon vetoamalla unohdetaan ja voidaan jättää huomioimatta itse talousjärjestelmän eli ideologisen, greenspanilais-friedmanilaisen, systeemin sisään rakentunut fataalien oikosulkujen ei ainoastaan todennäköisyys vaan väistämättömyys.

Kolmas ja vakavin syy on, ettei kukaan välitä, ja että finanssitalouden asiat jätetään asiantuntijoille - ikäänkuin juuri asiantuntijat [pankkianalyytikot ristiriitaisine insentiivieneen, uusliberaalin oikeiston talouspoliitikot, suuryritysjohtajat, suurpankkiirit - jopa demarit!] eivät olisi olleet finanssimaailman suurimman kuplan aiheuttajia.

2
Finanssimaailman kirurgit yrittivät vaihtaa ihmiselle kvantti-robotin aivot - tunnetuin seurauksin. Ihmisrobotti ei kuollut, mutta sai oudon hylkimisreaktion ja sille jouduttiin palauttamaan entiset ihmisaivot, koska se alkoi syödä rahaa, luottokortteja, arvopapereita ja jopa mainoksia.

Wall Street'in ja London City'n hullut finanssi-tiedemiehet kehittelevät paraikaa uusia swap-kvantti-aivoja. Ne saadaan toimimaan Troijan hevonen-viruksen avulla. Virus levittää aivoihin £€$-entsyymejä aiheuttaen niin sanotun 'snapsi-muutoksen', joka katkaisee kytkökset rahan hankintaan liittyvien sääntömekanismien väliltä. Niinpä ihmisen, johon tällaiset talousaivot on saatu modifioitua, pitäisi alkaa käyttäytyä kuin Goldman&Sachsin saaliinhimoisin hyeena, joka on koodattu vain ja yksinomaan pelaamaan ja voittamaan täsmä-swapeilla kaiken, minkä ehtii - nyt kuitenkin ilman edellä kuvattua pankkikortin-syömis-refleksiä.

3
Meidän, jotka emme halua muuttua swap-kvantti-aivoisiksi hyeenoiksi, tehtävämme on tuhota tuo johdannais-tekno-aivo[ton]-hirviö, joka asuu uusliberalistisen taloussysteemin lymypaikoissa eli Aarresaarilla [tunnetaan myös veroparatiiseina].

Siinä tehtävässä ainakin meikäläisen kaltaiselle 'diogeneettiselle' kyynikolle on elämän tarkoitusta ihan riittämiin - ellei enemmänkin.

II
[...]
Talouden romahtaessa - kun vienti, kauppa ja teollisuus sakkaavat, työpaikkoja ja yrityksiä katoaa, ei tietenkään ole muuta mahdollisutta kuin lisätä valtion velkaa ja julkisia menoja. Toinen vaihtoehto on surullisempi: olla Afrikan maa, jolla ei ole varaa elvytykseen. Mutta yllättävän moni ratkaisee elvytyksellä myös finanssikriisin. Sekä Bushin että Obaman valtiovarainministerit ovat lisänneet likviditeettiä, siis työntäneet rahaa kuin Kodin Putkimiestä avaamaan tukkeutuneet markkinat.

Ja rajallisen rahan maailmassa pankkien elvytysrahat ovat pois ihmisten elvytyksestä.Veronmaksajia rangaistaan toiseen ja kolmanteen polveen. Wall Street on pakottanut valtiot ottamaan velkaa, joka jää maksettavaksi vielä, kun itse olemme matojen ruokaa.

Yhdysvalloissa työttömyys lisääntyi 2,6 miljoonalla ihmisellä vuonna 2008, silti laajoja julkisia rakennustöitä ei ole aloitettu. Irvokkaimmillaan iloinen markkinameininki palaa Wall Streetille, samalla kun muu maailma saa tuottaa tavaroita ja palveluja nälkäpalkalla. Kaikki olisi kuin vanhoina hyvinä aikoina.

Sinänsä mikään ei estä tekemästä suursiivousta finanssijärjestelmässä samaan aikaan, kun huolehditaan ensiavusta; eivät ne ole toisilltaan pois. Elvytysnarkkarit kuitenkin selittävät, ettei maailmantalous enää kestä 'epävarmuutta' ja 'poliittista kiistaa', jonka rahoitusrakenteiden uusiminen aiheuttaisi.

Tämä kehäpäätelmä on kuultu satoja kertoja ennenkin: markkinavoimat itse määrittävät, millaista politiikkaa niihin sopii soveltaa. Juuri tämä nurinkurinen käskysuhde on johtanut maailman syvään kriisiin.

Elvytyksen lisäksi on toinenkin syy, joka viivyttää ja tarpeeksi viivytettyään estää finanssikapitalismin uusimisen: kriisi on poikkeus, anomalia. Pankkielvytystä jakava poliitikko viestittää, että rahajärjestelmä on kunnossa - siltä vain loppui rahat.

Hävityksen aiheutti poikkeuksellinen olosuhde, ei sääntö, joka on systeemin sisäinen ja siten uusiutuva, kuten olen pyrkinyt kavereitteni Galbraithin ja Minskyn tuella osoittamaan.

Päättäjillä on kova paine estää laman paheneminen, ja siihen tarvitaan paitsi rahallista myös hengellistä elvytystä. Kriisin perspektiiviä lyhennetään jatkuvilla toiveikkailla lausunnoilla - käytännössä joka päivä jossain X:n keskuspankin johtaja, Y:n valtiovarainministeriö tai Z:n talousjärjestön pääsihteeri ilmoittaa näkevänsä 'hyviä merkkejä' tai 'käännekohdan' tai 'valoa tunnelin päässä'. Poliitikot valavat äänestäjiinsä 'talvisodan henkeä', jotta tästä 'yhteisestä koettelemuksesta' selvittäisiin.

Kaupallinen media, joka hyvinä aikoina korostaa kriittistä rooliaan vallan valvojana, paljastaa laman aikana olevansa tavallinen liikeyritys, jonka voittoja mainostulojen menetys rokottaa pahasti. Senkin etujen mukaista on rohkaista kuluttajia ja ilmoittajia, joten myönteiselle tulkinnalle löytyy sijaa.

Totuutta tavoitteleva journalisti voi joutua ahdistavaan tilanteeseen, jos tiedotusväline liikeyrityksenä tahtoo mahdollisimman vähän ja vähättelevästi puhuttavan lamasta, josta tulisi kuitenkin raportoida rehellisesti. Poikkeuksellisen irvokas oli Suomen mediatalojen 'Älä ruoki lamaa'-kampanja, jolla suorastaan tieten tahtoen pyrittiin sumentamaan tosiasioita.

Katteeton optimismi ei auta lainkaan ymmärtämään kriisin syitä ja seurauksia, mutta vielä vähemmän omahyväinen moralisointi.

Rahavallan edustaja tulee luoksemme katastrofia pahoitellen ja toteaa, että syynä oli 'ahneus'. Pidämme häntä vilpittömänä. Hyvä, toivottavasti opit tästä jotain, kaikki on anteeksi annettu. Hän menee - ja bang! - myy Guatemalan lapset orjiksi Kiinan kaivoksiin.

'Ahneus' on aivan liian yksinkertainen selitys koko järjestelmän haaksirikkoon.

Ihmisten on liiankin helppo halveksia Wall Streetin ja Lontoon Cityn röyhkeitä rahastajia; heidän kokemansa vaikeudet aiheuttavat vahingoniloa, joka auttaa jaksamaan. Syntipukkeja ilmaantuu: Madoffeja, Kailajärviä ka Sir Fred Goodwineja.

Kriisi pannaan helposti George W. Bushin kaikin puolin burleskin hallinnon piikkiin, ja tuon paholaismaisen Alan Greenspanin. Nyt kun Yhdysvaltoja johtavat Hyvät Tyypit, asiat ovat kunnossa.

Talouskatastrofin henkilöitymisessä piilee suuri vaara. Vakuutusyhtiö AIG jakoi surullisenkuuluisalle rahoitusosastolleen 175 miljoonan dollarin bonukset, mikä sai amerikkalaiset raivoihinsa. 73 johtajaa sai yli miljoona dollaria, mikä on helpompi käsittää kuin se varsinainen skandaali - tuhatkertainen hätäapuraha, jonka valtio joutui yhtiöön syytämään. Kongressi sääti pikavauhtia erityislain, jolla mätkäistiin 70:lle bonuksia saaneelle johtajalle 90 prosentin tulovero. Mikäs siinä, mutta huomio kiinnittyy mikroskooppiseen yksityiskohtaan, ja syntyy harha siitä, että päättäjät olisivat tehneet jotakin olennaista.

Erityisen kohtalokasta on eurooppalainen ylemmyydentunto, jolla yhä ulkoistamme koko kriiisin Yhdysvaltoihin. Lukuisat eurooppalaiset pankit, rahastot ja jopa kaupungit osallistuivat kekkereihin [sadat Italian kaupungit ovat liemessä, suurimmassa Milano] ja nimenomaan sinisilmäisinä tomppeleina, joille kokeneet jenkkipelurit saivat lastattua kyseenalaisimpia kasojaan.

Amerikkalainen media on paljon eurooppalaista ahkerampi ja armottomampi, yksin netissä operoi tuhatkaupalla sinnikkäitä, pedantteja ja kriittisiä asiantuntijoita. Me tyydytymme Sarkozyn juhlallisesta retoriikasta - samaan aikaan, kun juuri meidän mantereellamme muhivat suurimmat myrkkykätköt - [näin siis toukokuun lopulla 2009, kunnes alkuvuonna 2010 tietoisuuteemme nousi Raunio-Kreikka kuin Penix-lintu korruption ja velkaorjuuden tuhkasta/RR].

Moralistisille euroooppalaisille ratkaisuksi riittää aina byrokratia. Lisää valvontakomissioita, ristikkäisiä ja päällekkäsiä toimielimiä, lisää lakeja ja sääntöjä. Perusasiaan puuttumiseen ei riitä poliittinen rohkeus: ennen kaikkea liian suurten pankkien purkamiseen.

Kapitalismin jälleenrakentamiselle on kolmaskin este, vakavin.

Elvytys ei näet estä puuttumasta finanssirakenteisiin, jos uskomme, että puuttumattomuudella romahdus toistuu. Mutta jos tavalliset ihmiset eivät jaksa välittää kriisin syistä ja seurauksista - eikä kieltämättä 'kansainvälisen finanssi-arkkitehtuurin läpinäkyvyyden lisääminen' kuulosta kovin kiihottavalta - ei synny muutospainetta, päättäjille päättäväisyyttä ja lopullista tarkoitustakaan minkään muuttamiselle.

Suurin vaara on siinä, että kukaan ei välitä.

TEE KOE: alapa paasata cocktail-kutsuilla 'Baselin sopimuksen edellyttämästä pankkien vakavaraisuusasteesta'. Näet kollektiivisen vessahädän.

Johdannaiskaupan säätely, riskirahastojen kontrolli, finanssivalvonnan detaljit eivät ole koskaan suuria kansanjoukkoja kiihdyttäviä teemoja. Eikä varsinkaan nyt, kun olisi syytä.

Lama-aikoina suunnataan turhautuneisuus ihan muualle kuin talouteen. 1990-luvun alussa Suomeen sikisi tuhansia keskikaljakuppiloita, joihin upottaa turhat murheet ja perustettiin ensimmäiset topless-baarit, joissa irrottautua arjesta. Ja nyt yhä laajempi kansanosa on mystisesti vakuuttunut, että ongelmien syynä ovat maahanmuuttajat.

Meidät on opetettu ajattelemaan, että talous kuuluu asiantuntijoille niinkuin sydänleikkaukset kirurgille. Tässä demokratiassa kansatalous ei todellakaan ole kansan talous: hallitus toisensa jälkeen toimii ihan toisin kuin äänestäjien enemmistö tahtoo. Ne harvat, jotka protestoivat, vaiennetaan Suomen Pankin ja Elinkeinoelämän Tutkimuslaitoksen makrokäyrin - myös suurin osa kansanedustajista. Jos taloutta on yhtä vaikea ymmärtää kuin oopperaa, rahoitustalous on yhtä käsittämätön [ja pitkäveteinen] kuin moderni ooppera.

Paitsi ettei ole. Finanssitalouden perusasiat voi opiskella kuka tahansa siinä missä uusimman Windows-käyttöjärjestelmän, helpomminkin. Ja demokratiassa saa tehdä päätöksiä ilman oppiarvoa, valistunut mutu-tuntuma riittää.

Mutta jostain on alettava. Ilman kansalaisten luomaa painetta päättäjät eivät toimi. Suomalaiset poliitikot hokevat, että talouskriisi ei ole omaa syytämme, joten sen korjaamiseksi ei ole mitään tehtävissäkään. Mutta finanssikapitalismi ei toimi 'ulkomailla' eikä sen seurauksia vältä kukaan. Kysykää vaikka paperimieheltä.

Ongelma on, että maasta ei löydy polittisia voimia, jotka uskottavasti ja johdonmukaisesti osoittaisivat, mitä markkinafundamentalismin raunioille voitaisiin rakentaa. Perinteisesti kapitalismin kritiikki on kuulunut vasemmiston tontille, mutta kuten sanottu, se peijakas kääntyi 1990-luvulla uusliberalismiin.
[....]
Timo Harakka: Luoton loppu, 2009, s 191-195
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_Harakka
http://wsoy.fi/yk/products/show/80528
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Talouskriisiss%C3%A4+on+draaman+kaari/HS20090727SI1KU01ozd
http://www.intokustannus.fi/kirja/mahti_kukkarossa/
http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=1803&category=3
http://www.intokustannus.fi/kirja/aarresaaret/
http://www.talouselama.fi/kirjat/mielettomasti+hullua+rahaa/a2059275
http://joukopiho.puheenvuoro.uusisuomi.fi/2010/05/18/hullun-rahan-tauti
http://www.jylkkari.fi/2011/03/poissaolot-hidastivat-opintoja/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Harakka

Margareta ja Adele taidenäyttelyssä

Margareta ja Adele kokevat esteettisen elämyksen.
*
Oooh! Katsopa tarkkaan Adele. Ettei vain tuon mustan miesraukan penis ole silvottu. Minä kun en kerta kaikkiaan kestä ympärileikattujen miesten kokemaa tuskaa. Olen niin perin juurin empaattinen ja moraalisesti herkkä. Kenellekään ei saa aiheuttaa epäoikeudenmukaista eikä varsinkaan järjetöntä tuskaa.

Ai ei ole silvottu. No hyvä. Onhan se kyllä niin terveen ja vahvan näköinen. Ja hyvä on taulukin. Esittävää taidetta eikä mitään sekopäistä rappiomeininkiä. Vaikuttava esteettinen elämys. Etten sanoisi erittäin syvältä vaikuttava.

Neljännen peräkkäisen penistaulu-kierroksen jälkeen Margareta huokaisee tohkeissaan, ajatukset oudon sumeina ja tokaisee sitten hormonaalis-esteettisesti virittyneessä mielentilassa::

Taidan tulla toistekin katsomaan. Vaikka huomenna. Tulethan sinäkin Adele? Nautitaan taiteesta oikein kimppakivasti - - hih! Mistä sinä muuten tiesit, ettei se ole silvottu? - - Ai et halunnut, että minulle tulisi paha mieli. Voi kun kiva. No nyt eikun Strömbergin kuppilaan liköörikahville. Näkyiskö siellä vaikka lisää terveitä ja vahvoja taideteoksia - - hihi - - . Mitäs me puumat - hihihi. - - - Mitä sinä sanoit Adele? Munahaukat! Mekö? Kauheeta! Hihihi!
*
http://www.hs.fi/ulkomaat/Presidentti+Zuman+peniskuva+t%C3%A4rveltiin+Etel%C3%A4-Afrikassa/a1305570665081

Mummolla on asiaa Milttonille

'Minun eläkerahoilla et Miltton jumalauta lyö vetoa siellä johdannais-casinollasi! Mummon rahat pannaan sosiaalisesti vastuullisen reaalitalouden kiertoon eikä sinun fiktio-riskirahastojesi pelimerkeiksi. Pidä tämä mielessä tai lähetän tarvittaessa vaikka oman poliisin koputtamaan oveasi, mikäli olet ehtinyt lahjoa jo sisäministeriönkin.' 
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Milton_Friedman
http://fi.wikipedia.org/wiki/Milton_Friedman
http://www.totuusradio.fi/totuusradio-2/

Päre-News katsoo kristallipalloon

Euroopan vaikutusvaltapoliittinen aluekartta vuodelle 2022.
*
http://www.youtube.com/watch?v=VeBYqL8nuSw&feature=related
The anthem of Germany
*
http://www.totuusradio.fi/

1] Heideggerin Dasein ihmisenä olemisen a-subjektiivisena, kollektiivisena intentionaalisuutena, 2] Zizekin minimalistisen subjektin desisionistinen ja voluntaristinen luonne

Heidegger ja Zizek





I
Tässä on jatkoa päreeni Zizek ja minimalistinen subjekti sitaatille kirjasta Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallakumous. Siihen tiivistyy paljon myös omien filosofisten pohdiskelujeni problematiikkaa tai paremminkin paradoksia ellei jopa dilemmaa. Zizekin minimalistisesta subjektista saa tarkemman kuvan em. samannimisestä päreestäni [ks. linkki].

Siteeraan ensin Desisionismi-luvun alkua, hyppään sitten Heideggeriin kohdistuvien desisionismi-syytteitä käsittelevien pohdintojen yli hänen Daseininsa esittelyyn, minkä pohjalta Vadén perustelee sen, ettei Heidegger ole desisionisti [eikä edes tyypillinen voluntaristi] mutta nimenomaan Zizek on, ja sitaatin jälkimmäinen puolisko käsittelee sekä perustelee juuri tätä väitettä.

Zizekin desisionismi on minunkin mielestäni selviö [voisin tietysti kysyä provosoivasti: entä sitten?, mutta joudun myös itse jälleen kerran miettimään desisionismin arveluttavia seurauksia], mutta Heideggeria kohtaan esitettyihin desisionismi-syytöksiin palaan erikseen, koska niiden pohtiminen avaa mielenkiintoisesti sekä Heideggerin a-subjektiivisen Dasein-filosofian monesti arvoituksellisena pidettyä luonnetta [Vadenin ansio on myös siinä, että hän osoittaa Heideggerin ajattelun konkreettisuuden ja reaktion omaan aikaansa] että hänen poliittisen ajattelunsa perustoja.

Olen siteerannut Vadénin Dasein-esittelyn tähän päreeseen, koska juuri se toimii parhaiten Zizekin minimalistisen [tyhjän] subjektikäsityksen ja siitä seuraavan ['tyhjän'] desisionismin kritiikkinä, joskin vaatii vielä lisää selvennystä. Dasein-sitaattiosa toimiikin eräänlaisena johdantona lupaamaani päreeseen, joka käsittelee mm. tiettyjä Heideggerin vallankumouksellisuuden voluntaristisia painotuksia, ja jossa palaan Daseiniin, jota voinee [ainakin, mitä tulee sen mannermaiseen filosofiaan tekemään vaikutukseen] pitää viime vuosisadan ehkä kiinnostavimpana filosofisena innovaationa ja ongelmana [tunnetaan poliittisesti nimellä oikeistokonservatiivinen tai fasistinen antimodernismi].

II
[....]
Desisionismi

Omalla tavallaan sukua liberaalille käsitykselle on myös käsitys, jonka mukaan Heidegger lähtee natsismiin, koska mikä tahansa päättävänen oman kohtalon valitseminen on hänen mukaansa sovinnaista elämää parempi vaihtoehto. Tässäkin näkemyksessä Heidegger nähdään ikäänkuin liian postmodernina ajattelijana, joka hylkää perinteiseen filosofiaan kuuluvat yksilölliset eettiset ohjenuorat.

Syyte kuuluu, että Heidegger on desisionisti, jolle politiikassa keskeistä ovat päätökset ja päättäväisyys sinänsä [Entscheidung, Entschlossenheit], eivät tulokset tai sisällöt.

Klassinen esitys on von Knockowin tutkimus Der Entscheidung jo vuodelta 1958, jossa von Knockow vertaa Heideggerin, Jungerin ja Carl Schmittin polittisia näkemyksiä. Teesi kuuluu, että näitä kolmea yhdistää käsitys, jossa oikean politiikan merkki on päätös tai päättäväisyys, puolensa valitseminen ja johtajan seuraaminen.

Heideggerin tapaan kolmikon kaksi muuta konservatiivivallankumouksellista eivät kuitenkaan anna sisällöllistä osviittaa siitä, millainen puoli ja millainen johtaja pitäisi valita. Kolmikosta Schmitt oli eksplisiittisesti desisionisti, oikeastaan koko ajatuksen keskeisiä muotoilijoita. Lyhyesti sanoen Schmittin mukaan laki ja legitimiteetti perustuvat poikkeustilalle, väkivallalle, joka perustaa ja asettaa lain ja sitä tietä häipyy näkyvistä.

Kuitenkin juuri poikkeustila on varsinaisen suvereniteetin ja vallan sija. Schmittiläinen suvereeni päättää poikkeustilasta, jossa laki ei vallitse tai jossa laki perustetaan. Desisionismi tarkoittaa, että poikkeustila ja sitä tietä laki ei perustu millekään muulle kuin puhtaalle päätökselle: 'näin olkoon'.
......
[....]
Heideggerin Olemisesta ja ajasta juontuvaa mutta läpi koko hänen ajattelun kaarensa säilyvää perusajatusta ihmisen ja olemisen suhteesta, voidaan kuvata seuraavasti. Dasein kelluu olemisen eli tyhjyyden, ei-minkään, pohjattoman pohjan päällä, oliona, jolle sen oleminen on merkityksellinen kysymys.

'Kelluminen' on väistämättä virheellinen vertauskuva, koska oleminen-ei-mikään paljastuu tietyllä tavalla vain Daseinin avulla eikä ole jokin erillinen meri, johon Dasein-korkki ilmestyy kellumaan. Itse asiassa Dasein on paras ymmärtää toimintana eikä oliona: Dasein on jotakin, mitä oleminen-ei-mikään tekee.

Heidegger pyrkii paljastamaan Olemisen ja ajan fundamentaaliontologiassa. Vielä on muistettava, että oleminen [eli ei-mitään] ei itse ole olio [tai kuten Heidegger sanoo, oleminen itse ei ole] eikä tekijä eikä toimija. Tätä Heidegger pyrkii myöhemmin korostamaan saksan passiivirakenteella 'Es ereignet', 'tapahtuu'.

Dasein on olemisen eli ei-minkään tapahtumista, joka paljastaa maailman tietynlaisena. Jos Dasein tapahtuu toisella tavalla, paljastuu toisenlainen maailma. Koska Dasein on olemisen paljastumisen alue tai tapahtuma, syntyy mahdollisuus Daseinin totuuteen ja varsinaisuuteen. Dasein on varsinainen silloin, kun se tapahtuu tavalla, jossa ajallisuus - erityisesti Daseinin oma kuolevaisuus - ja toisin olemisen mahdollisuus ovat osa tapahtumista ja paljastunutta maailmaa.

Dasein ei ole kokonaan 'inhimillinen' tai itsenäinen, sillä siihen vaikuttaa ei-inhimillinen tekijä tai virtaus olemisesta tai ei-mikyydestä. Tämä tekijä voidaan tunnistaa puolijumalana tai demonina [kuten Hitler] ja sen antama perusviritys koetaan to deinonina ['mieltä innoittavana järkytyksenä ja kamppailuna'/rr].

Dasein toteutuu historiallisina elämän tapoina, toimina, sanomisina ja ajattelemisina, jotka sisältävät erilaisia olemisenymmärryksiä ja siksi myös erilaisia olemisia ja olioita. Erityisesti Heideggeria huolestuttaa moderni, teknologinen olemisenymmärrys, jossa ihminen on ymmärretty yksilönä. Yksilöllisyys perustuu subjektin ja objektin erotteluun, joka puolestaan perustuu subjektiviteetin metafysiikkaan ja perimmältään elämäntapoihin, joissa ihminen foucault'laisittain 'tuotetaan' subjektina.

Elämäntavat voivat kuitenkin muuttua ja muuttuvatkin, historiallisesti. Tähän tarvitaan ainakin kaksi asiaa: ensinnäkin olemisen eli ei-minkään kutsu, joka tulee tunnetuksi esimerkiksi puolijumalaisena tai demonisena, mahdollisesti myös taiteilijan, runoilijan, ajattelijan tai poliitikon työssä ja ja teoksissa, ja toisaalta Dasein eli kollektiivisen elämän päättäväinen ja ahdistusta välttämätön tarttuminen tähän kutsuun, vaikka se tulee vailla takuita ja sitouttaa kuolevaisuuteen.

'Kutsuun tarttuminen' tarkoittaa yksinkertaisesti elämistä toisella tavalla [eksistentisesti, ontisesti]. Elämäntavan muuttuessa historiallisesti perustuneet olemisen tavat ja oliot muuttuvat myös, joten subjektiivinen yksilöys voi todellakin 'pyyhkiytyä pois kuin hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta', kuten Foucault uumoksui.

Samalla Heideggerin käsitykseen mahtuu, että ihmisenä oleminen voi erilaisen olemisenkutsun ja siihen päättäväisesti vastaamisen avulla toteutua hyvinkin toisenlaisena, esimerkiksi nomadien historiattomana tai valtiottomana olemisena. Ja vielä: koska toisella tavalla eläminen on kiinni ei-inhimillisestä kutsusta ja kollektiivisesta Daseinista, on selvää, että yksilön teot ja päätökset ovat liian ohuita ja lyhytkestoisia ollakseen ratkaisevia. Toisella tavalla voidaan elää vain elämällä yhdessä, myös yhdessä ei-inhimillisen kanssa.

Desisionisti Heidegger ei siis ole, vaan hän johtaa kaiken ajattelunsa nimenomaisista, 'partikulaareista', ellei jopa yksittäisistä [Einzehlne] kokemuksista. Sen sijaan on mielenkiintoista pohtia, pureeko vain muodollinen rakenne vailla 'sisältöä'-kritiikki Zizekin näkemykseen.

Kuten on jo usein huomattu, Zizekin oman käsityksen mukaan hänen filosofiansa erikoislaatu johtuu hänen subjektikäsityksestään. Zizekiläisen subjektin erikoisuus puolestaan on, että se ei ole kykyjen, kapasiteettien tai ylipäätään minkäänlaisten empiiristen nimenomaisuuksien kokoelma, vaan pelkästään teorian rakenteellinen piirre, puhdas jälkikaiku, joka jokaisesta sisällöllisestä symbolista jää.

Tämä universaali subjektius antaa Zizekille mahdollisuuden ylittää heideggerilaisuus ja postmodernismi, jotka Zizekin mukaan naivilla tavalla jäävät konkreettisuuksien, nimenomaisuuksien ja paikallisuuksien tasolle vaatimaan ääntä milloin tälle milloin tuolle nimenomaisuudelle, ilman mahdollisuutta aitoon yleistykseen.

Muttä mikä voi olla moisen rakenne-efektin sisällöllinen paine? Toisin sanoen mikä tekee siitä vasemmistolaisen, jos kerran Zizekin mukaan vallankumouksellinen askel on otettava, mutta se on otettava eri suuntaan kuin Heidegger?

Lyhyesti sanoen: ei yhtään mikään. Niinpä Zizek [2003] luonnehtii minimalistisen universaalin subjektin positiota myös kristinuskon avulla. Jeesuksen ja erityisesti Paavalin ansio on hänen mukaansa, että kristinusko ei enää ole yksi juutalainen lahko muiden joukossa, vaan universaali näkökulma, jonka voi ottaa kuka tahansa, joka leikkaa itsensä irti etnisestä, sosiaalisesta ja psykologisesta identiteetistä.

Näin kristillisyys, uskonveljien ja -sisarten yhteisö, muodostaa universaalin Jumalan valtakunnan maan päälle, samaan tapaan kuin kommunismi perustaa universaalin ja tasa-arvoisen kollektiivin.

Mutta edellä nähtiin jo, että kaikki sisällölliset positiot ja ominaisuudet ylittävä universaali subjektiivisuus voidaan tulkita myös nietzscheläisittäin, siis vaikkapa oikeistolaisittain, kutsuna jatkuvaan itsensä ylittämisen leikkiin. Minimalistinen subjekti on rakenteena yhtä hyvin lacanilainen, kristillinen kuin nietzscheläinen tai vailla vasemmistovallankumouksellista tai mitään muutakaan suuntaa.

Zizekille itsensä ylittäminen tarkoittaisi aikuistumista, kaikkien yhä uudelleen esiin ponnahtavien Isojen Toisten [kuten Jumala/rr] hylkäämistä ja kaiken ihmistä maahan, lapsuuteen, tietämättömyyteen tai luontoon sitovan sublimoimista ohitetuiksi kehitysvaiheiksi. Eikö Zizek todellakin näe esimerkiksi juuri ajattelussa ja politiikassa 'äärettömiä eurooppalaisia tehtäviä' Husserlin tapaan?

Zizek myöntää tämän kaiken. Teoksessa First as Tragedy, Then as Farce [2009] hän povaa kommunismin uutta nousua, kun 'historian lopun' [vrt. Fukyama/rr] 90-lukulainen liberaalikapitalismi ajaa finanssikriisin ja katastrofien karille 00-luvun alkupuolella. Hän hylkää vulgaarimarxilaisen determinismin, jonka mukaan olosuhteet väistämättä lainomaisesti johtavat proletariaatin vallankumoukseen, ja sanoo, että tällaisesta determinismistä juuri uhkaa tulla uusi Iso Toinen.

Sen sijaan on Zizekin mukaan tunnustettava, että tällä hetkellä meidät voi pelastaa vain puhdas voluntarismi [pure voluntarism], toisin sanoen vapaa päätös toimia historian kulkua vastaan. Tässä on hänen mukaansa myös Leninin oppi. Venäjällä tilanne ei ollut 'objektiivisesti' kypsä vallankumoukselle, mutta Lenin osoitti, että tahdolla ja vallankumouksellisella teolla tilanne oli muutettavissa niin, että vallankumous tapahtuu [2009, 154.155].

Vallankumous on siis voluntarismia tai desisionismia, jonka arvo on vallankumouksen toteutuminen 'mahdottomassa' tilanteessa. Ja eikö desisionismin hengessä tästä seuraakin Zizekillä, että karmaisevista seurauksistaan huolimatta lokakuun vallankumous kuitenkin kannatti ja piti tehdä, koska se avasi uuden vallankumouksellisen tilan symboliseen järjestykseen?

Toisin sanoen myös desisionismin ankara antiutilitarismi, kaikkien seurausten yhdentekevyys tai mitäänsanomattomuus esiintyy Zizekillä melko puhtaana Zizek siis on desisionisti tai ainakin voluntaristi, toisin kuin Heidegger, joka ei voi olla sen paremmin desisionisti kuin voluntaristikaan, koska yksilön päätökset eivät hänen mukaansa ole ratkaisevia.

Tämä on oikeastaan suora seuraus Zizekin filosofian muodollisesta subjektivismista: kun filosofian peruskivi on puhtaan muodollinen, on päätöksestäkään vaikea sanoa muuta kuin puhtaan muodollisia asioita.
[....]
Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallankumous, s. 103-104; 111-115 - [kappalejako RR]
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/minimalistinen-subjekti.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/kapitalismi-tuhoutuu-omaan.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Dasein
http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology#Dasein
http://en.wikipedia.org/wiki/Decisionism
http://en.wikipedia.org/wiki/Voluntarism
http://en.wikipedia.org/wiki/Voluntarism_(metaphysics)
http://www.totuusradio.fi/

Reippaina käymme rekkain alle

Henkilöauto, säiliörekka ja pakettiauto kolaroivat Kuutostiellä perjantaina iltapäivällä.

1
Häikäilemätön itsetuhoisuus on nykyään kuuminta hottia. Ovatko nämä rekan alle ajelijat saaneet vaikutteita itsemurhapommittajilta? - - 'Amerikkalaiset rakastavat cocacolaa, me rakastamme kuolemaa' [talebanipäällikkö].

2
http://www.youtube.com/watch?v=o1HgWkjodQg
Hassisen kone - Reippaina käymme rekkain alle
*
Rekat ovat tulleet tänne meille
Jeesuksiksi kaikille teille
ja nuo vapahtajat uhkuvat
tuhoa varmaa
kun alla kuolemaa huutaa
asfaltti harmaa

Ihmiset on aina uskoneet Herraa
ei minua, ei itseään, ei järkee eikä perraa
ja kun mainosmies lyö herran suuhun sanat
niin häntä uskoo kristityt ja pakanat

Jumalainen sana kiirii kaikkialle:
"Ryömikää riemuiten raukat
ylös, ulos ja rekkain' alle"

Reippaina käymme rekkain' alle
kun se tuntuu niin ihanalle
hyvästi jätämme maailmalle
reippaina käymme rekkain alle

Lopulta mainostettu päivä koittaa
tänään Jumalan tahto voittaa
kaikki kansa käy teiden varsiin
vain yhtiön johto pakenee Marsiin

Kansa harsii suruhuntuja,
ilmassa lopullisen rakkauden tuntuja
Juo Marsissa johtokunta pullon pohjaan,
kohta Scania-Vabis koko maailmaa ohjaa

Jumalainen sana kiirii kaikkialle:
"Ryömikää riemuiten raukat
ylös, ulos ja rekkain' alle"

Reippaina käymme rekkain' alle
kun se tuntuu niin ihanalle
hyvästi jätämme maailmalle
reippaina käymme rekkain alle
*
http://www.hs.fi/kotimaa/Henkil%C3%B6auton+kuljettaja+kuoli+Kuutostien+kolarissa++++/a1305564095576

Parran pärinää

Partamies: 'Äääähhhpprrrrrr!' - [?]
*
Päretän tähän kohtaan ylipitkän kommenttini Ironmistressin päreeseen Päivän mietelmä.






1
Ironmistress kirjoitti: Parranpäristys on vaarallisempaa kuin muskelinpullistelu. - Muskeleita pullistellaan yleenäsä siksi, että kaikki voivat nähdä ne ja muodostaa niistä tilanteenarviointinsa. - Muskelinpullistelija yleensäkin pyrkii ratkaisemaan tilanteen ilman konfliktia pelkän pelottelun avulla. - Mutta kun parta pärisee, kukaan ei voi tietää, onko parranpäristelijä tosissaan vaiko bluffaako hän, ja parranpäristäjä on täysin arvaamaton. Yleensä parranpäristelijä kaupan päälle tosissaan pyrkii konfliktiin pelottelun ohella.
*
Kommenttisi raapaisi minua, mutta ei tehnyt haavaa.
*
Käytännössä muskeleitten pullistelu tarkoittaa toisen osapuolen alistamista jo alkuunsa. Sitä kutsutaan usein rauhaanpakottamiseksi, jolla kapitalistinen liberalismi lopulta oikeuttaa militaarisen väkivallan käyttönsä. Perimmältään kyse on 'demokraattis'-oligarkisten markkinavoimien imperialistisesta uhosta.

2
Jos esimerkiksi Eurooppa on nyt ajautumassa konfliktiin, niin mikä sen oikeasti aiheuttaa? Vastaus: 'Milttonilaisen' fiktio-vedonlyöntirahan muskeliöykkäröinti, joka päätyi totaaliin konkurssiin ja romahdukseen - [uhkapeli-kapitalismissa vain yksi taho voi voittaa, muut häviävät; - 'no problem', sanoisi Miltton, 'oikeus on nimenomaan uhkapeliä'].

Radikaali parranpäristelijä tietää tämän ja provosoi. Tilanne jatkuu joko alistumisella pääoman jyräämiseen tai irtautumiseen näistä ihmisen tarpeilla röyhkeästi ja vastuuttomasti keinottelevista peluri-koronkiskureista; - mikäli se enää missään on poliittisesti ja teknologisesti mahdollista, koska globaali monetaristinen finanssi-kapitalismi on vallannut niin demokraattiset valtiot kuin Kiinan autoritaarisen systeemin, joka muistuttaa 1930-luvun lopun natsihallintoa.

Mutta stubbilais-wahlroosilaiselle libertaari-kapitalistillehan on ihan yks hailee, miten maata hallitaan, jos vain kauppa käy pääosiltaan markkinavoimien ehdoilla - [Stubbin tekopyhyys näissä asioissa on kuvottavaa, kuten entiseltä koulukiusaajalta voi odottaakin [= ad hominen + post hoc ergo propter hoc - kyllä vaan ja täysillä!)].

Joka tapauksessa viimeistään syvä konflikti pakottaa myös muskeli-kapitalismin arvioimaan koordinaattiensa konstellaation tai paradigman toisin kuin ennen. Tai se pakotetaan - Euroopan poliittisen sekasorron sekä islamilaisen ydinaseen ja väestöinvaasion avulla. Tällä tavoin säännöstelemätön öky-casinotalous kohtaa itse aiheuttamansa fataalin feedbackin. Kuuluu valtaisa räjähdys ja näkyy suorastaan eskatologinen leimahdus, kun ydinkärjet osuvat Wall Street'iin ja London Citi'in. Se, mikä oli alunperinkin pelkkää fiktiota [casino-raha], haihtuu näin 'toisen kertaluokan' fiktioksi muuttuen savuna ilmaan. Näky on yhtä aikaa sekä vertauskuvallinen että niin kovin todellinen.

3
Huomautus. - Ehdottoman ei-säänneltyä kapitalismia edustava libertaari-hörhö elää platonisessa idea-kuplassa eli ihan omassa laskuopillisessa vedonlyönti-universumissaan. Jätämme hänet sinne [lukkojen taakse] leikkimään kaavoillaan, jotka saattavat toimia ideaalisten alkuehtojensa ja itser/s/iittoisten matemaattisten aksioomiensa puitteissa teoreettisesti, mutta joiden vaikutus yhteiskuntien integraatioon olisi tuhoisa - vielä tuhoisampi kuin stalinistisen panoptikon-kommunismin.

4
Parranpäristelijän strategiana on nimenomaan pitää vastapuoli 'retorisessa ja metaforisessa' epävarmuudessa, kun taas muskelinpullistelija käyttää suoraa voimaa tai sillä uhkailua, olipa hän sitten tekopyhä cocacola-demokraatti tai kuolemaa rakastava itsemurha-talebani.

Silti on syytä muistaa, että vaikka parranpäristelijä [jos hän on strategisesti viisas] provosoikin mahdollisella konfliktilla, pitää hän myös ovea auki diplomaattiselle ratkaisulle ja valitsee viime kädessä itselleen edullisen ja realistisen pragmatismi-option kuin epärealistis-separatistisen fundamentalismi-vaihtoehdon [hän rakastaa Pohjois-Korean hallintomallia yhtä vähän kuin 'demokraattista' kulutus-nautinto-kapitalismia].

Mutta vasta tosi paikan tullen selviää, miten tosissaan parranpäristelijä on. Sillä miksi ihmeessä paljastaa korttejaan aiemmin, jos niiden pimittämisellä voi pelata itselleen etua? Pokerista oppii paljon myös kansainvälisen diplomatian intressi-darwinismista. Uhkapelin ja kiristyksen logiikkaa pitää osata käyttää poliittis-retorisesti casino-talousjärjestelmää eli uhkapeli-kapitalismia itseään vastaan. Siinä pelissä eli taistelussa parranpäristelijän olisi kuitenkin lähes itsetuhoista ja siten mieletöntä käyttää täysin samoja sääntöjä kuin ylivoimaiselta vaikuttava vastustaja. Kiristää voi toki monella tavoin. Toisin sanoen - - .

En kirjoita enempää, koska minua on varoitettu.
.....
'Se on sitten Raunolle varoitus. Syy: pykälän §2 rikkominen. - Seuraavasta tuollaisesta uhkailusta tulee lähtö banaanisaarille loppukuuksi. Täällä ei uhkailla kenenkään murhaamisella.' - - http://takkirauta.blogspot.com/2012/05/mitas-me-vammaiset.html
*
http://takkirauta.blogspot.com/2012/05/paivan-mietelma_17.html
http://testdrivinglife.blogspot.com/2011/07/beards.html

'Kapitalismi tuhoutuu omaan mahdottomuutensa. Meillä on muutama vuosi aikaa tajuta tämä ja alkaa ajatella maailma uusiksi.'

Tere Vadénin uusin kirja Heidegger, Zizek ja vallankumous pohtii oikeistolaisen ja vasemmistolaisen vallankumouksen eroja ja yhtymäkohtia.
*
Tämä päre on lisäys tai jatkoa eiliseen päreeseeni Zizekin minimalistisesta subjektista, jossa siteerasin Tere Vadénin huhtikuussa ilmestynyttä kirjaa, jonka voinee aiheensa filosofis-poliittisen kriisitematiikan vuoksi sijoittaa luontevasti filosofisen Hot-10 listan kärkipäähän.

1
On helpompi kuvitella maailmanloppu kuin vallankumous. Miksi näin, vaikka vallankumouksen jalo tarkoitus on olosuhteiden muuttaminen paremmaksi. Näin olemmekin heti vallan ongelman ytimessä. - 'Jos sana valta pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se on rahan, omistuksen tai omaisuuden valta, mikä on se ongelma', Tere Vadén summaa Aamu-tv:n sohvalla. Hänen mukaansa on tosiasia, ettei demokratia toteudu, vaan valta on niiden käsissä, joilla rahatkin ovat. Vadénin mielestä vallankumouksellinen teko on sellainen, joka tehdään omissa nimissään ja omalla vastuullaan eikä sitä tehdä esimerkiksi puolueen tai jonkun teorian tai ideologian nimissä.

2
[Aamulehti.fi./25.4]

Demokratia ja markkinatalous. Näiden kahden erottamattoman voittoon piti historian loppua. Tamperelainen professori, filosofi Tere Vadén on toista mieltä. Hänen mukaansa kapitalismille ja demokratialle tulee avioero.

– Ei sen näkemisessä tarvita suurta filosofista ajattelua, Vaden huomauttaa yliopiston alakuppilassa.

– Tyly empiria riittää. Puolet Euroopan nuorista miehistä on työttömänä ja talouskasvu ohitse. Euroopasta on tullut tuhojuna.

Kysymys kuulukin: millainen vallankumous on edessä?

– Vasemmistolainen vallankumous on hukannut mahdollisuutensa asettumalla talouskasvun taakse. Äärioikeisto taas käyttää vanhaa hyvää konstia eli ulkoista vihollista. Se toimii aina, tietää Vadén.

– Nyt ei kysytä tuleeko Eurooppaan äärioikeistolainen hallitus, vaan kuinka monta niitä tulee. Unkari, Kreikka, Italia, Espanja ja Ranska ovat ensimmäisten joukossa.

Vadénin mielestä myös Norjan joukkomurhaaja Anders Behring Breivik voidaan nähdä yhtenä väläyksenä Euroopan äärioikeistolaisesta tulevaisuudesta.

Vadén on perehtynyt vallankumouksen vaiheisiin uudessa kirjassaan Heidegger, Žižek ja vallankumous.

– Molemmat pitivät vallankumousta välttämättömänä. Heidegger oli oikeistovallankumouksellinen ja Žižek on vasemmistovallankumouksellinen. Heitä on erittäin opettavaista tutkia yhdessä.

Entä millaisen vallankumouksen Tere Vadén haluaa?

– Kunnollisen vallankumouksen. Sellaisen, joka pystyy estämään luonnon tuhoutumisen kapitalismin raaka-aineeksi.

Vadén puhuu kaksijalkaisesta vallankumouksesta, joka tulee hiipimällä, alhaalta päin.

Puolueista ei ole apua.

– Vasemmistoliitto tekee aivan idioottimaisia asioita. Sen ei olisi missään tapauksessa pitänyt lähteä hallitukseen ottamaan turpiin kokoomukselta, siinä ei ole järjen häivää. Puolustustaktiikan aika on armotta ohitse, huokaa Vadén.

– Ikävä kyllä vihreistäkään ei ole ympäristövallankumoukseen. Heistä on tullut teknologiauskovaisia, sisäsiistejä cityvihreitä.

Kokoomus, demarit ja kepulaiset eivät Vadénin mielestä puhu enää edes suomea.

– En voi käsittää näitä nuoria ihmisiä, Urpilaista, Kataista, Kiviniemeä. He ovat kasvaneet Pohjanmaalla tai Savossa, jossa puhutaan elävää suomea. Mutta kun he avaavat suunsa, sieltä tulee ulos Saksan keskuspankin kantoja. Aivan järkyttävää.

Kieli ei ole mikään pikku juttu; se pitää koossa ihmisen, kulttuurin, elinkeinon, elämän.

– Kun suomalainen sanoo metsä, äiti tai kuolema, sisällä on jo käsitys maailmasta ja siitä mitä ihminen on. Kieli on hirmuisen hienoviritteinen tunnekokemus, sitä ei saa ottaa pois ihmiseltä.

– Huomaan sen itse työssäni. Jos yritän väsätä filosofiaa englanniksi, siitä ei mitenkään tule niin tarkkaa ja syvällistä kuin haluaisin.

Mistä se kaksijalkainen vallankumous alkaa? Paitsi kielestä?

– Läheltä. Metsästä. Ei ole olemassa talousjärjestelmää, vain viljelmiä, ruokaa, taloja, työkaluja, tehtaita, toimistoja ja tekijöitä, muistuttaa Vadén.

Hän kertoo ehdottaneensa keskustalle uutta ohjelmaa – hajautetaan energiatuotanto.

– Perustetaan jokaiseen niemeen ja notkelmaan hakevoimala tai vesivoimala tai biokaasulaitos tai tuulivoimala. Jos kepu lähtisi ajamaan tätä, se saisi Suomessa poliittisen hegemonian 80 vuodeksi. Energiantuotannon hajauttaminen olisi hyvin isänmaallista ja pelastaisi maaseudun.

– Samalla katkaistaisiin öljyriippuvuus Venäjästä. Se on meille iso uhka, aivan varmasti Venäjä alkaa käyttää kiristysruuvia – ehkä jo käyttääkin. Sitä paitsi: öljyrahat Venäjällä eivät mene kivoille tyypeille.

Entä yliopisto? Tuleeko sieltä vielä vallankumouksellisia?

– Kyllä ja ei, sanoo Tampereen yliopistosta helmikuussa Aalto-yliopistoon siirtynyt Vadén, 43.

– On paljon niitä, joita kiinnostaa vain nopea valmistuminen ja ura. Mutta on paljon niitäkin, jotka ovat jo käyneet vapaaehtoistyössä Bangladeshissa tai Intiassa. Heille ei voi opettaa mitään, he tietävät jo kaiken.

Miten Suomen käy?

– Kapitalismi tuhoutuu omaan mahdottomuutensa. Meillä on muutama vuosi aikaa tajuta tämä ja alkaa ajatella maailma uusiksi.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/minimalistinen-subjekti.html
http://www.aamulehti.fi/Ulkomaat/1194739800100/artikkeli/puheenaihe%20eurooppa%20kiitaa%20kohti%20tuhoa.html
http://nuvatsia.terevaden.net/2012/03/27/heidegger-zizek-ja-vallankumous/
http://yle.fi/uutiset/vappu_on_vallankumouksen_aikaa/6076496
http://bambuser.com/v/2544893

Zizek ja minimalistinen subjekti

Zizek osoittaa ja sanoo: 'Tuo mies [Heidegger] otti 1933 oikean askeleen väärään suuntaan'.
*
[Kielimafia tarkisti ja viilaili + linkkilisäys klo: 18.05]

I
1
Päreeni sisältää pitkähkön sitaatin Tere Vadénin filosofisesti ja poliittisesti erinomaisen kiinnostavasta syvätarkastelusta koskien kahta kapitalistista liberalismia vastaan kohdistuvan vallankumouksen merkittävää teoreetikkoa ja heidän näkemystensä eroja kirjassa Heidegger, Zizek ja vallakumous [2012]. Tulen luultavasti siteeraaman tätä kirjaa myöhemminkin, mutta sanottakoon nyt sen verran, että Slavoj Zizekin minimalistinen subjekti on juuri se subjekti, josta itse puhun esim. tietoisuutta käsittelevissä päreissäni tai kommenteissani.

Sitaatin loppupuolella esitetään myös vahvasti komppaamani Heideggerin käsitys nihilismistä, jota esim. jokin lukkoonlyöty ja valmiiksi määritelty sisällöllinen subjekti ja järki edustaa. Kaikki universaaleina esitetyt varmuudet ovat nihilistisiä. Itse oleminen tai pikemminkin olemisen [ei-minkään, tyhjyyden] mieli sen sijaan on Heideggerille epävarmuutta ja kamppailua, jossa jokin yhteiseen kielelliskulttuuriseen traditioon [käsitteen syvässä merkityksessä] sitoutunut Dasein [olipa se sitten valtio, kansa tai laajempi ihmisryhmä] yrittää ylläpitää olemisensa perinnettä tai heideggerilaisittain löytää sen uudelleen; - toisin sanoen aloittaa uudelleen sen, mikä kerran kukoisti loistavana alkuna [kreikkalais-eurooppalaisen kulttuurin alku], mutta joka sittemmin rappeutui ja etääntyi oman olemisen läheisyytensä autenttisuudesta.

Uppoamatta tässä syvemmälle Heideggerin antimodernin konservatismin mielenkiintoisiin ja syvällisiin mutta samalla runollisen abstrakteihin [filosofisesti Heidegger sen sijaan ei ole abstrakti] ja poliittisesti arveluttaviin syövereihin, kehotan tarkkaamaan Zizekin käsitystä minimaalisesta subjektista ja sen ontologisesta roolista eli mitä tuo minimaalisuus välttää [etenkin liberalistisen representationalismin hellimä oletus subjektin itseidenttisyydestä] ja mitä se kuitenkin symbolisessa olemisessaan mahdollistaa [kaikkia 'minimaalisia' subjekteja yhdistävä vastarinta kapitalistisen subjektiharhan sortoa vastaan], mikä ei tarkoita, etteikö Zizekin sitoutuneisuus symbolisen subjektin 'tyhjään' universaaliuteen 'sitouttaisi' häntä [ei kuitenkaan loogis-rationaalisesti vaan voluntaristisesti ja/tai desisionistisesti] empiirisiin valintoihin ja ratkaisuihin, jotka saavat [tyhjän subjektin vuoksi jälleen voluntaristisesti ja desisionistisesti] universaaliutensa mistäpä muusta kuin hänen subjektikäsityksensä universaalin tyhjyyden ontologiasta.

Niinpä myöskään Zizek [huolimatta minimaalisesta subjektistaan] ei voi täysin välttää subjektiuden kehää [kehämäistä subjektiivisuutta], jonka Heidegger liberalismi-kritiikissään osoittaa rationaalisen valinnan harhaksi - [Heideggerille liberaali subjekti on pistemäinen, historiaton, hengetön, 'vapaasti kelluva' [ironiaa], 'rationaalisesti' valitseva, egoistinen ja hedonistinen].

Pelkkä 'tyhjän' rakenteellisen muodon ja 'täyden' empiirisen sisällön radikaali erottaminen toisistaan kuljettaa väistämättä mukanaan ajattelun ehtojen [loogisen päättelyn] ikuisia perusongelmia, joita logiikka itsessään ei kykene koskaan lopullisesti ratkaisemaan, mutta jotka sen pitää uudelleen modifioituina yhä uudestaan esittää, toistaa ja kyseenalaistaa.

Erottaessaan subjektin tyhjän symbolisen muodon siihen usein liitetyistä metafyysis-determinististä sisällöistä [etenkin itseidenttisyys vapauden ja rationaalisuuden takeena] Zizek on [kuten todettiin] pyrkinyt samalla osoittamaan, että minimalistinen subjekti toimii universaalin vapauden ja tasa-arvon voluntaristisena [tahdottuna] eikä suinkaan metafyysisesti ja deterministisesti [dogmaattisesti] oletettuna perustana.

Tällainen ajatus-operaatio ei onnistu uskottavasti ilman tiettyä dialektista kikkailua [joka siis johtaa loogisesti voluntarismiin tai jopa desisionismiin], mutta silti se on yrityksenä [ainakin subjektikäsityksen osalta] erinomaisen kiitettävä.

2
Vallankumouksellisilla on yksi yhteinen lähtökohta minimalistisessa subjektissa. Ongelmaksi vain edelleenkin jää, millä tavoin pelkästään tuo tyhjä mutta kaikkia yhdistävä symbolinen rakenne [ontologinen perusta] voi vakuuttaa mahdollisimman suuren määrän ihmisiä siitä, etteivät he löydä mistään 'sisällöllisesti lukkoonlyödystä' subjektista [imaginaarisesta itseidenttisyyden harhasta], joka hokuttelee ihmiset samastumaan mahdottomiin yliluonnollis-metafyysisiin varmuuksiin, muuta kuin kerta toisensa jälkeen uuden auktoriteetin, jonka he tuntevat kutsuvan juuri heitä [interpellaatio] ja vastaavan juuri heidän tarpeisiinsa ja ahdistuksiinsa, vapauttavan juuri heidät 'henkisesti', olipa sitten kyseessä Kirjan uskontojen Jumala, itämainen meditaatio, tieteen ikuiset totuudet, rationaalinen ideaali-järki tai kapitalistisen kulutusonnen tavoittelun itsetyytyväinen mukavuus, joka on älyllisen velttouden, tekopyhyyden ja ahneuden maanpäällinen 'Superbonus'.

Toisin sanoen ja kysyen: onko Zizekin minimalistisella subjektilla lopulta mitään sisäisesti pakottavaa voimaa [jotain, mikä ei 'mystis-psykologisesti' täytä tyhjää subjektia (koska subjektin olemassaolo on pelkkä ylimäärä/symbolinen jälki), mutta joka tuosta universaalista tyhjyydestä silti vääjäämättä ikäänkuin imperatiivisesti seuraa] vai jääkö Zizekin yritys lopulta yhtä uskonvaraiseksi kuin Kantin yritys vakuuttaa meidät siitä, että kasvaessamme ulos holhouksesta [heteronomiasta] ja aikuistuessamme itsenäisiksi [autonomisiksi, mikä ei ole sama asia kuin valinnan negatiivinen vapaus] alamme ikäänkuin huomaamattamme toimia 'vapauden kausaliteetin' ansiosta kategorista imperatiivia noudattaen?

Mutta yhtä vähän kuin Kant pystyi osoittamaan, että ihmisen voi kasvattaa velvollisuuseettiseksi ilman vahvaa uskonnollis-kulttuurista traditiota [vain rationaalista oppia tarjoten], yhtä vähän Zizek pystyy osoittamaan, että ihmiset uskovat vallankumoukseen muunakin kuin sorrettuille luvattuna naivina pelastusutopiana [ikäänkuin ideologisen sijoituksen tuottamana osinkona], josta kukaan ei kuitenkaan yksittäisesti ja henkilökohtaisesti koe olevansa vastuussa vaan elää kuten aiemminkin kapitalistisessa hyvin- ja pahoinvointivaltiossa pelkkiä oikeuksia ja vapauksia vaatien.

Zizekin tyhjä subjekti on nerokas ontologinen oivallus ja teoreettinen innovaatio, joskin mielestäni Heidegger ymmärsi paremmin sen, mitä antiliberalistinen [ja antimoderni, mikä ei tietenkään ole vasemmiston projekti] vallankumouksellisuus sisäisesti eli ideologiselta hengeltään tai henkis-aatteelliselta organisoitumiseltaan todella merkitsee.

Zizek itse jää valistuksen, modernin ja teknologian hypetyksessään jossain määrin kiinni kapitalismin 'henkeen' [sitäpaitsi sosialismihan on itse asiassa 'vain' kapitalismin määrällisesti paranneltu versio; kommunismi sen sijaan on laadullisesti jotain kerrassaan aivan muuta] ja hänestä tulee modernin pariisilaisen 'vasemmisto-kolonialismin' uusin veteraani, mikäli on lupa erittäin vapaasti muokaten siteerata Tere Vadénin väitettä Zizekin projektin luonteesta.

II
[....]
Mikä loppujen lopuksi on Zizekin syy tehdä vallankumous? Minkä takia Zizek on vallankumouksellinen. Mielenkiintoinen Zizek-teoreettinen kysymys. Zizek on aina olevinaan suorapuheinen ja brutaali, mutta sanooko hän yhtä aikaa täsmällisesti ja perustellusti, mikä on syy tehdä vallankumous ja minkä takia juuri vasemmistolainen vallankumous eikä oikeistolainen?

Zizek puhuu tietysti köyhistä ja kapitalismin umpikujista, mutta ei välttämättä vallankumouksellisuuden perusteista. Tämä on toisaalta ymmärrettävää ja oikein, koska valistus- ja subjektifilosofina ihmisten tasa-arvo ja vapaus ovat itsestään selviä lähtökohtia, jotka eivät vaadi perusteluja. Perustelujen esittäminen olisi sinänsä skandaali, koska se ottaisi vakavasti ajatuksen, että ihmiset eivät ehkä olekaan tasa-arvoisia tai että oikeudenmukaisuus ei ole tärkeää.

Sama kysymys voidaan esittää toisinkin: kuka vallankumouksen tekee ja miksi? Jos niin sanotulta vasemmistolta on jotakin on viime vuosisadan kuluessa kadonnut, niin vallankumouksellinen subjekti, proletariaatti, jonka vääjäämättä piti kapitalismi kaataa.

On ajateltu sitäkin, että edistyksen nimissä juuri subjektin käsitteestä ja kategoriasta on luovuttava, koska se sitoo vapautuksen johonkin ennalta annettuun ja ymmärrettyyn. Tässä Zizek kuitenkin on yksiselitteinen: 'Ponnistelen subjektiviteetin ongelman kanssa, koska perimmäinen päämääräni on filosofisesti puolustaa modernia, kartesiolaista subjektiviteettia.' Vallankumouksen subjekti ja filosofinen eivät ole sama asia, mutta yhtä ei ole ilman toista.

Millainen sitten on Zizekin subjekti? Zizek pyrkii sekä syömään että säästämään kakkunsa. Hän tuntee hyvin postmodernin subjektikritiikin. Kartesiolainen, moderni subjekti on kritiikin mukaan kuva muodollisesta merkitystyhjiöstä, vieraatumisesta ja kontrollinhalusta. Mutta muodollisuuden välttäminenkään ei toimi. Aina kun subjekteille annetaan jotakin tarkempaa sisältöä, joudutaan vaikeuksiin.

Ensinnäkin maailmasta löytyy ihmisiä, jotka eivät vastaa sisällöllistä subjektin määritelmää, mutta ovat silti selvästi ihmisiä [ovat esimerkiksi irrationaalisia, eivät osaa eivätkä halua osata matematiikkaa tai logiikkaa, eivät pyri subjektiuteen vaan sen hävittämiseen, eivät pyri eloonjääntiin, eivät puhu kieliopillista kieltä].

Toiseksi löytyy filosofisia perusteluja, joiden mukaan kyseinen sisältö ei ole yleispätevästi tavoiteltavaa. Yleensä sisältöjen määritelmiin on kätkeytynyt esimerkiksi ilmeisen eurooppalaisia, patriarkaalisia ja porvarillisia oletuksia, joita vastaan subjektifilosofian postkolonialistiset, feministiset, moninaiset ranskalaiset sekä jopa marxilaiset ja psykoanalyyttiset kritiikit hyökkäävät.

Niinpä Zizek ei ovelasti oikeastaan halua sanoa subjektin sisällöstä tai määritelmästä mitään, mutta hän tarvitsee subjektin, jotta vallankumous [ja filosofia, kuten Faye painottaa] olisi yleispätevä kaikille eikä vain jollekin ajalle ja paikalle, kuten Heideggerilla.

Lopputuloksena Zizekin subjekti on hänen omien sanojensa mukaan 'minimalistinen'. Subjekti on Zizekin nimi sille, että ihmisen kokemuksen kenttä on aina epätäydellinen, epäyhtenäinen, rikki ja rajalllinen. Subjektilla ei ole omaa substanssia tai sisältöä, ja se on vain rakenteellinen seikka, seuraus ihmisolemisen rajallisuudesta ja ajallisuudesta.

Kuten Zizek huomauttaa arvostellessaan Lenin heijastusteoriaa, jonka mukaan tietoisuus on eräänlainen peilikuva todellisuudesta, täydellisen tiedon ongelma ei ole se, että silmä ei näe itseään, vaan se, että tieto ylipäätään on mahdollista vain subjektin rikkoutuneesta näkökulmasta tai pikemminkin vain, kun subjekti eli rikkoutuneisuus luo tiedon kentän. Ennen subjektia tietoa ei ole ja subjektin myötä 'ontologiseen totaliteettiin' syntyy särö, rajaus, vääristymä.

Näin Zizek pyrkii säilyttämään yleispätevän subjektin tarjoamatta subjektista kuitenkaan sisällöllistä määritelmää, johon kritiikki pystyisi tarttumaan. Samalla eittämättömän nerokkaalla tempulla saadaan jopa Heideggerin ajatus rajallisuudesta sidottua subjektiviteettiin.

Koko Zizekin universalistinen ja internationalistinen vallankumousteoria on kiinni subjektin ajatuksessa. Siksi Zizekin subjektin 'minimalistisuuden' ei pidä antaa hämätä. Minimalistinen subjekti ei ole Zizekille satunnainen tai valinnanvarainen pikku lisä tai kikka, esteettinen piste iin päällä, vaan koko rakennelman koossa pitävä pultti. Zizekin filosofian kokonaishahmolle minimaalisen subjektin merkitys on maksimaalinen. Ilman sitä ei ole mitään.

Minimalistisen subjektin minimalistisuus tarkoittaa, että sillä ei ole mitään nimenomaista sisältöä, toisin kuin esimerkiksi Kantilla tai Descartesilla tai Husserlilla. Husserlin subjekti on ehkä selväpiirteisin ja sen tunnistaa, kun se tulee kadulla vastaan. Subjekti tarkoittaa, että ymmärtää, että matematiikka ja filosofia on ääretöntä, subjektilla on suunta, subjekti antaa syyn 'eurooppalaistaa' itsensä.

Vastoin tätä röykeän eurooppalaista subjektinäkemystä Zizekin subjekti on minimalistisimmillaan vain nimi sille, että mitään nimenomaista sisällöllistä subjektia ei ole. Tämä on Zizekin subjektifilosofian hegeliläinen, dialektinen kikka, jolla hän pyrkii ohittamaan kritiikin 'eurooppalaistavan' subjektin kolonialismia kohtaan. Zizekille subjekti on pelkkä muoto vailla sisältöä.

Kannattaa muistaa, että tehokkain subjektifilosofian kritiikeistä on Heideggerin kritiikki: 'nihilismiä on juuri oletus jostakin pitävästä perustasta'. Toisin sanoen Heideggerin mukaan nihilismiä on kaikki sisällöllinen subjektivismi, jossa sanotaan ihmisenä olemisen [subjektina olemisen] tarkoittavan jotakin tiettyä eli juuri tätä [esimerkiksi äärettömiä tehtäviä matematiikassa ja filosofiassa kuten Husserlilla, julkista järjenkäyttöä kuten habermasilaisessa valistuksessa, ajattelevan substanssin varmuuksia kuten Descartesilla, animal rationalea kuten filosofian historiassa].

Tämän kritiikin Zizekin subjekti välttää, koska se ei ole mitään 'juuri tätä' vaan tyhjä muoto tai pelkkä nimi. Zizek luottaa siihen, että symbolisissa järjestyksissä tarvitaan tyhjä merkki, joka ei merkitse mitään, mutta joka antaa tilan merkitykselle. Tämä tyhjä tila on subjektin jälki, joka väkivaltaisesti syntyy, kun subjektin ilmestyminen luo eli rikkoo oletetusti täyden merkityksen kentän [siis merkityksen kentän, joka jälkeenpäin näyttää subjektiuden rikkomalta, mutta joka itse asiassa on mahdollinen ja syntyy vain tuon rikkouman vuoksi].

Näin koko kysymys Zizekin ja Heideggerin eroista suhteessa subjektifilosofiaan kirjoittautuu sisään kysymykseen vallankumouksesta - siihen, mitä vallankumouksesta sanotaan, mitä siitä otetaan ja mitä siitä ei oteta. Varsinainen kipupiste on kysymys kansasta, toisin sanoen vallankumouksen subjektista. Kuka tekee vallankumouksen, mistä syystä ja millä tavalla?
[....]
Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallankumous, s. 37-40 - [kappalejako RR]
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://www.gaudeamus.fi/verkkokirjakauppa/filosofia/vaden-heidegger/
http://www.hyy.fi/ajankohtaista/tere-vaden-filosofia-on-poliittista-heidegger-zizek-ja-vallankumous/
http://www.aamulehti.fi/Ulkomaat/1194739800100/artikkeli/puheenaihe%20eurooppa%20kiitaa%20kohti%20tuhoa.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tere_Vad%C3%A9n
http://zizekstudies.org/index.php/ijzs/article/view/64/129
http://fi.wikipedia.org/wiki/Subjekti_(filosofia)
http://www.biography.com/people/martin-heidegger-9333549