Marxin perillisten ideologinen ristiriita yhteisöllisen anarkismin ja poliittisen voluntarismin välillä jatkuu [ad. inf.]

Anarko-kommunistin ja zizekiläisen voluntaristin hybridi tekemässä pehmeää vallankumousta.

I
1
Päreen sitaatti [osa II] on Antonio Negri-sitaatti Eetu Virenin ja Jussi Vähämäen kirjasta Perinnöttömien perinne [2011]. Siinä viime vuosikymmenten anarkistis-autonomistisen [vrt. Debordin situationalismi ja Trontin operaismo] kommunismin tunnetuin edustaja Antonio Negri sivaltaa melko taitavasti Alain Badiouta ja Slavoj Zizekiä, jotka edustavat lähes kaiken sen vastakohtaa, mihin Negri on viime vuosikymmeninä päätynyt ja sitoutunut eli idealistista vasemmisto-nostalgiaa, poliittista institutionalismia, voluntarismia ellei jopa desisionismia, joka tietenkin perustaa ontologisen lähtökohtansa ei suinkaan Spinozaan, Nietzscheen, Foucault'iin, Deleuzeen&Guattariin vaan Descartes'iin, Kantiin ja Hegeliin.

Etäisesti yhteinen nimittäjä on Heidegger tai se, mikä Heideggerilta kelpaa Zizekin vallankumoukseen ja se, mikä Heideggerin Daseinissa eli yhteisöllisessä a-subjektivismissa kelpaa anarkistien vapauden kaanoniin.

2
Negri-sitaatti on tärkeä sivallus, koska siihen kiteytyy vasemmiston ehkä perustavin riita siitä, onko poliittis-institutionaalinen vallankumous enää [koskaan] mikään relevantti vaihtoehto taistelussa kapitalismia vastaan. Negrin mukaan ilmeisesti ei. Zizekin mukaan kyllä.

Negrin mielestä Zizek on kadottanut vallankumouksen subjektin eli kansan ja ihmiset yleensä. Zizekin mielestä Negrin vallankumous ei pääse koskaan edes alkamaan vaan unelmoi anarkististisesta vapaus-yhteisöstä, joka on Zizekille imaginaarinen illuusio, joka ajautuu loisimaan tai jopa mutualisoimaan kapitalismin kanssa poliittisesti irrallisten vastarintaliikkeiden muodossa kuin virtahevon selkää nokkiva lintu.

Zizek puhuu Negrin paskoista metaforista - toisin sanoen sanahelinästä, joka jää poliittisen vallan jalkoihin. Negri puhuisi Zizekin idealistisesta voluntarismista, 'hypoteettisesta' kommunismista ja kaipuusta [lopullisesti] menneeseen vallankumousajatteluun.

3
Sitaatista juontuu minulle myös kytkös Heideggerin ja Zizekin käsityseroihin vallankumouksesta ja etenkin Heideggerin käsitykseen subjektista, joka mutatis mutandis on sukua anarkistiselle marxismille. Niinpä palaan tähän aiheeseen mielessäni Heideggerin a-moderni oikeistokonservatismi [sekä Mussolinin moderni fasismi], jahkas ensin luen kunnolla tuon Perinnöttömien perinteen, jossa kyllä asetetaan erittäin syvällisesti kysymys siitä, miten kapitalismia voidaan todellisimmin vastustaa, mutta josta näyttäisi puuttuvan niin sanotusti systemaattista munaa ottaa se valta, joka tarvitaan yhteiskunnan muuttamiseksi. Pelkkä mastoihin kiipeäminen tai edes pomminheittely ei riitä vielä mihinkään vaan pikemminkin loitontaa suuria massoja yhä alttiimmaksi oikeiston spektaakkelimaisen mediamanipulaation aivopesulle.

Valtion hallinta ja instituutioden valtaaminen ei anarkisteille siis kelpaa, sillä he haluavat murskata valtion ja instituutiot sisältäpäin. Mikä heille sitten kelpaa, minkälainen on heidän toimiva yhteiskuntansa, jos kyseessä on muutakin kuin pelkkää teoreettista metaforisointia ja/tai kommuuni-hippileireiliyä, jolla minun mielestäni on hyvin vähän tekemistä toimivan yhteiskunnan kanssa?

 Vai onko anarkismi aina ja edelleen poliittisen romantiikan ikuinen ilmentymä, joka ei imaginaarisen vapaus-yhteisö-utopiansa lumoamana tunnista eikä tunnusta alkuoletustensa [ihminen on hyvä, instituutiot ovat pahoja] perimmäistä nurinkurisuutta?

Eivätkö anarkistit olekin kuin ensimmäiset kristityt - siis kuin eräänlainen alkukirkko, jota Paavali ja viimein Konstantinus Suuri eivät vielä olleet ehtineet suostutella ja pakottaa Rooman instituutioiden huoraksi?

Valitettavasti tässäkään ei ole hyviä vaihtoehtoja. Ilman ideologísta organisoitumista ja viimein roomalaiseen hallintojärjestelmään integroitumista etnis-lakiuskonnollisesta juutalaisuudesta ['Neuvostoliiton valtioterrori'] ja monijumalaisesta [-arvoisesta] pakanuudesta ['USA:n kapitalistinen uusliberalismi'] erkaantunut kristillinen anarko-lahko olisi jäänyt jotakuinkin tuntemattomaksi tai ainakin täysin pirstoutuneeksi liikkeeksi samaan tapaan kuin aikoinaan essealaiset tai nykyään amishit.

Mutta ehkä anarkisteillekin riittää juuri oman linjan puhdasoppisuus, jossa ei olla kiinnostuneita korruptoivasta vallasta vaan ainoastaan Pyhästä Yhteisestä Hengestä.
....
Huomautus. Alkukristityt elivät lopun aikojen odotuksessa, mutta he eivät toki eläneet kuolemaa vaan tulevaa elämää ajatellen. En näe tässä psykologisesti merkittävää eroa siihen, että anarkistit elävät vain tätä elämää eikä kuolemaa ajatellen.

4
Tahallisesti kärjistäen voidaan sanoa, että juuri anarkistit ehkä syvimmälle kapitalismin ytimeen menevine kysymyksenasetteluineen työn ja pääoman ristiriidasta edustavat kaikkein dogmaattisinta kommunismia. Jopa niin dogmaattista, ettei sitä voi käytännössä toteuttaa kuin hippiyden kaltaisena luontouskontona, jossa palvotaan ekstaattista kokemusta, joka saadaan pidäkkeettömästä seksistä ja huumaavista aineista - [Marcusen sekopäinen seksuaali- ja luontomystiikka sekä Reichin vielä sekopäisempi pseudotieteellinen orgoni-energiateoria ovat olleet anarkisteille innostavaa 'taktis-teoreettista' lähdemateriaalia].

Pitäessään instituutioita ihmisen vapauden ja hyvyyden tukahduttajina, anarkistit päätyvät lopulta kumoamaan myös avioliiton yhteiskunnan perusinstituutiona. He elävät tasa-arvoisina[?] kommuuneissa, harjoittavat vapaata seksiä eivätkä koskaan ajattele kuolemaa vaan elämää.

Antiikin stoalaiselle elämä oli kuolemaan valmistautumista. Sen sijaan epikurolaiset [anarkistisen liikkeen esi-isät] elivät jatkuvaa optimaalista nautintoa etsien kuin viettiensä orjat tai huumeriippuvaiset, kunnes kuolema tuli ja nappasi nautiskelijan kesken hänen muurahaismaisen hääräämisensä ja kuhnurimaisen hekumansa. Täydellinen vapaus näyttäisikin anarkisteille samaistuvan pakottavaan kiimaan ja robottimaiseen touhuamiseen.

Filosofiselta kannalta katsottuna on vaikea sanoa, ovatko anarkistit idiootteja, psykoottisia, primitiivejä vai barbaareja, mutta ihmisiä he eivät ole ainakaan siinä mielessä kuin me ihmisen yhteiskunnallisena olentona tunnemme.

5
Vasemmisto [joihin en luokittele enää sosiaalidemokraatteja] on ideologisesti hajonnut, mikä ei tietenkään ole uusi asia, mutta nyt tämä hajoaminen näyttäisi ajavan molemmat pääpukarit absurditeetteihin, mikä tekee vasemmistosta [kuten kaikesta muustakin maan päällä] pelkkää kapitalismin raaka-ainetta.

6
Negri on oikeassa: Zizek on kadottanut vallankumouksen subjektin. Mutta myös Zizek on oikeassa: Negrin vallankumous ei pääse koskaan edes alkamaan. Luokkataistelu on ohi. Jäljelle on jäänyt pelkästään suuret puheet ja luulot. Niinpä kapitalismin mainosmies-lobbari [Miltton Friidman] tarttuu tilaisuuteen ja tulee tarjoamaan näille filosofian alalla maailman oppineimmille ja teoreettisesti luovimmille miehille hyvää keikkaa jossain USAn yliopistossa. Ja he suostuvat. Pellet. Kapitalistin mannekiineiksi.

II
[....]
Mitä tulee Alain Badioun 'kommunismihypoteesiin' tai Slavoj Zizekin kommunismihöpinöihin, niin ne ponnistavat vanhan vasemmiston mytologioista ja täyttymyksen historianfilosofiasta. Niihin sopii hyvin Toni Negrin äkäinen tokaisu:

Kas tässä paradoksi, kuunnelkaa: näyttää siltä, että uusi ajatus vasemmistosta olisi muuttumassaq kommunismin hypoteesiksi. Sitä julistavat Badiou ja Zizek. Kummiteleeko aave siis jälleen Euroopassa? Kyllä: mutta valitettavasti kyse on vasemmiston idean viimeisimmästä valepuvusta ja sen menneisyyden puolustelusta, nostalgiassaan ihmettä odottavien filosofien tuotoksista.

Sanottaisiinko, että kommunismin tulkitseman vanhan karkean materialismin tilalle tuodaan pidäkkeetön idealismi. Olkoon, juuri tämä on huonointa vasemmiston ideassa! Tosiasiassa tämä kommunismi omaksuu jälleen tutkimuksen ja historiallisen näkemyksen sijaan abstraktit periaatteet; poliittisen uskon se asettaa vastakohdaksi rakentavalle voimalle, se julistaa ideaalista organisaatiota mieluummin kuin taktista ja strategista kokeilua, kriisiin, taisteluun ja vastavallan rakentamiseen sekä uusien instituutioiden keksimiseen juurtunutta militanttiutta.

Tosiasia on, että suuri osa vasemmistolaisiksi kutsutuista liikkeisä, mukaan lukien Moskovalle uskollisten kommunistipuolueiden jäänteet ja myös erilaiset 'marxilais-leniniläiset' liikkeet [vulgaaristi maolaisiksi kutsutut] olivat luultavasti jo 1970-luvun alussa menettäneet kaiken kykynsä työstää konkreettisesti kommunistista projektia. Ja työstää sitä sellaisena kuin se oli: dialektiikan, työn edustuksen ja siis vasemmiston tuolla puolen.

Nuo liikeet olivat hukkuneet idealistiseen retoriikkaan, nationalismiin ja parlamentarismiin, työläiskorporativismin ja yhteiskunnallisen reformismin sekoitukseen, mutta ennen muuta vihaan historian luovaksi järjestämiseksi ja eksistentiaaliseksi sekä poliittiseksi kudokseksi ymmärrettyä marxilaisuutta kohtaan.

Jo tuolloin yhteinen korvattiin universaalilla, vasemmiston rispaantuneen liberalismin päälle liimattiin egoismi - yhtä kitsas ihanteista kuin kykenevä anteliaisuuteen ja myötätuntoon toista kohtaan.

Militantti länsimainen marxilaisuus oli ennakoinut ja taistellut noita petollisia ja sotkuisia uskovaisia vastaan sellaisissa ryhmissä kuin Sosicialism ou barbarie tai Debordin viinihoureisessa marxismissa ja Trontin operaismossa ja lopulta löytänyt teoreettisen vastarinnan uuden maaperän 'vasemmiston tuolta puolen' Deleuzen&Guattarin Mille Plateaux-teoksesta ja Foucault'n tutkimusmatkoista.

Nyt Marxin unohtanut vasemmistomme ja tämä kommunismimme flirttailevat suoraan porvarillisen kulttuurin ja idealistisen maolaisuuden kanssa, jotka historian kíellettyään kuorsaavat menneeseen loistoonsa käpertyneinä.
[....]
Toni Negri arvostelussaan Augusto Illuminatin kirjasta 'Vasemmiston ajatuksesta eroon pääsemiseksi' [24.11.2009].

Eetu Viren, Jussi Vähämäki: Perinnöttömien perinne, s,12-13 - [kappalejako RR]
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Antonio_Negri
http://en.wikipedia.org/wiki/Antonio_Negri
http://en.wikipedia.org/wiki/Autonomism
http://fi.wikipedia.org/wiki/Autonominen_marxismi
http://libcom.org/library/libertarian-marxist-tendency-map
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anarkososialismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anarkokommunismi
http://www.totuusradio.fi/marx-ilman-marxismia/
http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=157&category_id=1&option=com_virtuemart&Itemid=26
http://libcom.org/library/libertarian-marxist-tendency-map
http://complit.as.nyu.edu/object/complit.events.pastevents1011

1] Heideggerin Dasein ihmisenä olemisen a-subjektiivisena, kollektiivisena intentionaalisuutena, 2] Zizekin minimalistisen subjektin desisionistinen ja voluntaristinen luonne

Heidegger ja Zizek





I
Tässä on jatkoa päreeni Zizek ja minimalistinen subjekti sitaatille kirjasta Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallakumous. Siihen tiivistyy paljon myös omien filosofisten pohdiskelujeni problematiikkaa tai paremminkin paradoksia ellei jopa dilemmaa. Zizekin minimalistisesta subjektista saa tarkemman kuvan em. samannimisestä päreestäni [ks. linkki].

Siteeraan ensin Desisionismi-luvun alkua, hyppään sitten Heideggeriin kohdistuvien desisionismi-syytteitä käsittelevien pohdintojen yli hänen Daseininsa esittelyyn, minkä pohjalta Vadén perustelee sen, ettei Heidegger ole desisionisti [eikä edes tyypillinen voluntaristi] mutta nimenomaan Zizek on, ja sitaatin jälkimmäinen puolisko käsittelee sekä perustelee juuri tätä väitettä.

Zizekin desisionismi on minunkin mielestäni selviö [voisin tietysti kysyä provosoivasti: entä sitten?, mutta joudun myös itse jälleen kerran miettimään desisionismin arveluttavia seurauksia], mutta Heideggeria kohtaan esitettyihin desisionismi-syytöksiin palaan erikseen, koska niiden pohtiminen avaa mielenkiintoisesti sekä Heideggerin a-subjektiivisen Dasein-filosofian monesti arvoituksellisena pidettyä luonnetta [Vadenin ansio on myös siinä, että hän osoittaa Heideggerin ajattelun konkreettisuuden ja reaktion omaan aikaansa] että hänen poliittisen ajattelunsa perustoja.

Olen siteerannut Vadénin Dasein-esittelyn tähän päreeseen, koska juuri se toimii parhaiten Zizekin minimalistisen [tyhjän] subjektikäsityksen ja siitä seuraavan ['tyhjän'] desisionismin kritiikkinä, joskin vaatii vielä lisää selvennystä. Dasein-sitaattiosa toimiikin eräänlaisena johdantona lupaamaani päreeseen, joka käsittelee mm. tiettyjä Heideggerin vallankumouksellisuuden voluntaristisia painotuksia, ja jossa palaan Daseiniin, jota voinee [ainakin, mitä tulee sen mannermaiseen filosofiaan tekemään vaikutukseen] pitää viime vuosisadan ehkä kiinnostavimpana filosofisena innovaationa ja ongelmana [tunnetaan poliittisesti nimellä oikeistokonservatiivinen tai fasistinen antimodernismi].

II
[....]
Desisionismi

Omalla tavallaan sukua liberaalille käsitykselle on myös käsitys, jonka mukaan Heidegger lähtee natsismiin, koska mikä tahansa päättävänen oman kohtalon valitseminen on hänen mukaansa sovinnaista elämää parempi vaihtoehto. Tässäkin näkemyksessä Heidegger nähdään ikäänkuin liian postmodernina ajattelijana, joka hylkää perinteiseen filosofiaan kuuluvat yksilölliset eettiset ohjenuorat.

Syyte kuuluu, että Heidegger on desisionisti, jolle politiikassa keskeistä ovat päätökset ja päättäväisyys sinänsä [Entscheidung, Entschlossenheit], eivät tulokset tai sisällöt.

Klassinen esitys on von Knockowin tutkimus Der Entscheidung jo vuodelta 1958, jossa von Knockow vertaa Heideggerin, Jungerin ja Carl Schmittin polittisia näkemyksiä. Teesi kuuluu, että näitä kolmea yhdistää käsitys, jossa oikean politiikan merkki on päätös tai päättäväisyys, puolensa valitseminen ja johtajan seuraaminen.

Heideggerin tapaan kolmikon kaksi muuta konservatiivivallankumouksellista eivät kuitenkaan anna sisällöllistä osviittaa siitä, millainen puoli ja millainen johtaja pitäisi valita. Kolmikosta Schmitt oli eksplisiittisesti desisionisti, oikeastaan koko ajatuksen keskeisiä muotoilijoita. Lyhyesti sanoen Schmittin mukaan laki ja legitimiteetti perustuvat poikkeustilalle, väkivallalle, joka perustaa ja asettaa lain ja sitä tietä häipyy näkyvistä.

Kuitenkin juuri poikkeustila on varsinaisen suvereniteetin ja vallan sija. Schmittiläinen suvereeni päättää poikkeustilasta, jossa laki ei vallitse tai jossa laki perustetaan. Desisionismi tarkoittaa, että poikkeustila ja sitä tietä laki ei perustu millekään muulle kuin puhtaalle päätökselle: 'näin olkoon'.
......
[....]
Heideggerin Olemisesta ja ajasta juontuvaa mutta läpi koko hänen ajattelun kaarensa säilyvää perusajatusta ihmisen ja olemisen suhteesta, voidaan kuvata seuraavasti. Dasein kelluu olemisen eli tyhjyyden, ei-minkään, pohjattoman pohjan päällä, oliona, jolle sen oleminen on merkityksellinen kysymys.

'Kelluminen' on väistämättä virheellinen vertauskuva, koska oleminen-ei-mikään paljastuu tietyllä tavalla vain Daseinin avulla eikä ole jokin erillinen meri, johon Dasein-korkki ilmestyy kellumaan. Itse asiassa Dasein on paras ymmärtää toimintana eikä oliona: Dasein on jotakin, mitä oleminen-ei-mikään tekee.

Heidegger pyrkii paljastamaan Olemisen ja ajan fundamentaaliontologiassa. Vielä on muistettava, että oleminen [eli ei-mitään] ei itse ole olio [tai kuten Heidegger sanoo, oleminen itse ei ole] eikä tekijä eikä toimija. Tätä Heidegger pyrkii myöhemmin korostamaan saksan passiivirakenteella 'Es ereignet', 'tapahtuu'.

Dasein on olemisen eli ei-minkään tapahtumista, joka paljastaa maailman tietynlaisena. Jos Dasein tapahtuu toisella tavalla, paljastuu toisenlainen maailma. Koska Dasein on olemisen paljastumisen alue tai tapahtuma, syntyy mahdollisuus Daseinin totuuteen ja varsinaisuuteen. Dasein on varsinainen silloin, kun se tapahtuu tavalla, jossa ajallisuus - erityisesti Daseinin oma kuolevaisuus - ja toisin olemisen mahdollisuus ovat osa tapahtumista ja paljastunutta maailmaa.

Dasein ei ole kokonaan 'inhimillinen' tai itsenäinen, sillä siihen vaikuttaa ei-inhimillinen tekijä tai virtaus olemisesta tai ei-mikyydestä. Tämä tekijä voidaan tunnistaa puolijumalana tai demonina [kuten Hitler] ja sen antama perusviritys koetaan to deinonina ['mieltä innoittavana järkytyksenä ja kamppailuna'/rr].

Dasein toteutuu historiallisina elämän tapoina, toimina, sanomisina ja ajattelemisina, jotka sisältävät erilaisia olemisenymmärryksiä ja siksi myös erilaisia olemisia ja olioita. Erityisesti Heideggeria huolestuttaa moderni, teknologinen olemisenymmärrys, jossa ihminen on ymmärretty yksilönä. Yksilöllisyys perustuu subjektin ja objektin erotteluun, joka puolestaan perustuu subjektiviteetin metafysiikkaan ja perimmältään elämäntapoihin, joissa ihminen foucault'laisittain 'tuotetaan' subjektina.

Elämäntavat voivat kuitenkin muuttua ja muuttuvatkin, historiallisesti. Tähän tarvitaan ainakin kaksi asiaa: ensinnäkin olemisen eli ei-minkään kutsu, joka tulee tunnetuksi esimerkiksi puolijumalaisena tai demonisena, mahdollisesti myös taiteilijan, runoilijan, ajattelijan tai poliitikon työssä ja ja teoksissa, ja toisaalta Dasein eli kollektiivisen elämän päättäväinen ja ahdistusta välttämätön tarttuminen tähän kutsuun, vaikka se tulee vailla takuita ja sitouttaa kuolevaisuuteen.

'Kutsuun tarttuminen' tarkoittaa yksinkertaisesti elämistä toisella tavalla [eksistentisesti, ontisesti]. Elämäntavan muuttuessa historiallisesti perustuneet olemisen tavat ja oliot muuttuvat myös, joten subjektiivinen yksilöys voi todellakin 'pyyhkiytyä pois kuin hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta', kuten Foucault uumoksui.

Samalla Heideggerin käsitykseen mahtuu, että ihmisenä oleminen voi erilaisen olemisenkutsun ja siihen päättäväisesti vastaamisen avulla toteutua hyvinkin toisenlaisena, esimerkiksi nomadien historiattomana tai valtiottomana olemisena. Ja vielä: koska toisella tavalla eläminen on kiinni ei-inhimillisestä kutsusta ja kollektiivisesta Daseinista, on selvää, että yksilön teot ja päätökset ovat liian ohuita ja lyhytkestoisia ollakseen ratkaisevia. Toisella tavalla voidaan elää vain elämällä yhdessä, myös yhdessä ei-inhimillisen kanssa.

Desisionisti Heidegger ei siis ole, vaan hän johtaa kaiken ajattelunsa nimenomaisista, 'partikulaareista', ellei jopa yksittäisistä [Einzehlne] kokemuksista. Sen sijaan on mielenkiintoista pohtia, pureeko vain muodollinen rakenne vailla 'sisältöä'-kritiikki Zizekin näkemykseen.

Kuten on jo usein huomattu, Zizekin oman käsityksen mukaan hänen filosofiansa erikoislaatu johtuu hänen subjektikäsityksestään. Zizekiläisen subjektin erikoisuus puolestaan on, että se ei ole kykyjen, kapasiteettien tai ylipäätään minkäänlaisten empiiristen nimenomaisuuksien kokoelma, vaan pelkästään teorian rakenteellinen piirre, puhdas jälkikaiku, joka jokaisesta sisällöllisestä symbolista jää.

Tämä universaali subjektius antaa Zizekille mahdollisuuden ylittää heideggerilaisuus ja postmodernismi, jotka Zizekin mukaan naivilla tavalla jäävät konkreettisuuksien, nimenomaisuuksien ja paikallisuuksien tasolle vaatimaan ääntä milloin tälle milloin tuolle nimenomaisuudelle, ilman mahdollisuutta aitoon yleistykseen.

Muttä mikä voi olla moisen rakenne-efektin sisällöllinen paine? Toisin sanoen mikä tekee siitä vasemmistolaisen, jos kerran Zizekin mukaan vallankumouksellinen askel on otettava, mutta se on otettava eri suuntaan kuin Heidegger?

Lyhyesti sanoen: ei yhtään mikään. Niinpä Zizek [2003] luonnehtii minimalistisen universaalin subjektin positiota myös kristinuskon avulla. Jeesuksen ja erityisesti Paavalin ansio on hänen mukaansa, että kristinusko ei enää ole yksi juutalainen lahko muiden joukossa, vaan universaali näkökulma, jonka voi ottaa kuka tahansa, joka leikkaa itsensä irti etnisestä, sosiaalisesta ja psykologisesta identiteetistä.

Näin kristillisyys, uskonveljien ja -sisarten yhteisö, muodostaa universaalin Jumalan valtakunnan maan päälle, samaan tapaan kuin kommunismi perustaa universaalin ja tasa-arvoisen kollektiivin.

Mutta edellä nähtiin jo, että kaikki sisällölliset positiot ja ominaisuudet ylittävä universaali subjektiivisuus voidaan tulkita myös nietzscheläisittäin, siis vaikkapa oikeistolaisittain, kutsuna jatkuvaan itsensä ylittämisen leikkiin. Minimalistinen subjekti on rakenteena yhtä hyvin lacanilainen, kristillinen kuin nietzscheläinen tai vailla vasemmistovallankumouksellista tai mitään muutakaan suuntaa.

Zizekille itsensä ylittäminen tarkoittaisi aikuistumista, kaikkien yhä uudelleen esiin ponnahtavien Isojen Toisten [kuten Jumala/rr] hylkäämistä ja kaiken ihmistä maahan, lapsuuteen, tietämättömyyteen tai luontoon sitovan sublimoimista ohitetuiksi kehitysvaiheiksi. Eikö Zizek todellakin näe esimerkiksi juuri ajattelussa ja politiikassa 'äärettömiä eurooppalaisia tehtäviä' Husserlin tapaan?

Zizek myöntää tämän kaiken. Teoksessa First as Tragedy, Then as Farce [2009] hän povaa kommunismin uutta nousua, kun 'historian lopun' [vrt. Fukyama/rr] 90-lukulainen liberaalikapitalismi ajaa finanssikriisin ja katastrofien karille 00-luvun alkupuolella. Hän hylkää vulgaarimarxilaisen determinismin, jonka mukaan olosuhteet väistämättä lainomaisesti johtavat proletariaatin vallankumoukseen, ja sanoo, että tällaisesta determinismistä juuri uhkaa tulla uusi Iso Toinen.

Sen sijaan on Zizekin mukaan tunnustettava, että tällä hetkellä meidät voi pelastaa vain puhdas voluntarismi [pure voluntarism], toisin sanoen vapaa päätös toimia historian kulkua vastaan. Tässä on hänen mukaansa myös Leninin oppi. Venäjällä tilanne ei ollut 'objektiivisesti' kypsä vallankumoukselle, mutta Lenin osoitti, että tahdolla ja vallankumouksellisella teolla tilanne oli muutettavissa niin, että vallankumous tapahtuu [2009, 154.155].

Vallankumous on siis voluntarismia tai desisionismia, jonka arvo on vallankumouksen toteutuminen 'mahdottomassa' tilanteessa. Ja eikö desisionismin hengessä tästä seuraakin Zizekillä, että karmaisevista seurauksistaan huolimatta lokakuun vallankumous kuitenkin kannatti ja piti tehdä, koska se avasi uuden vallankumouksellisen tilan symboliseen järjestykseen?

Toisin sanoen myös desisionismin ankara antiutilitarismi, kaikkien seurausten yhdentekevyys tai mitäänsanomattomuus esiintyy Zizekillä melko puhtaana Zizek siis on desisionisti tai ainakin voluntaristi, toisin kuin Heidegger, joka ei voi olla sen paremmin desisionisti kuin voluntaristikaan, koska yksilön päätökset eivät hänen mukaansa ole ratkaisevia.

Tämä on oikeastaan suora seuraus Zizekin filosofian muodollisesta subjektivismista: kun filosofian peruskivi on puhtaan muodollinen, on päätöksestäkään vaikea sanoa muuta kuin puhtaan muodollisia asioita.
[....]
Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallankumous, s. 103-104; 111-115 - [kappalejako RR]
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/minimalistinen-subjekti.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/kapitalismi-tuhoutuu-omaan.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Dasein
http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology#Dasein
http://en.wikipedia.org/wiki/Decisionism
http://en.wikipedia.org/wiki/Voluntarism
http://en.wikipedia.org/wiki/Voluntarism_(metaphysics)
http://www.totuusradio.fi/

Marxia aloittelijoille ja lopettelijoille

Sisältääkö tämä graffiti freudilaisen lipsahduksen? Ainakin se tulee kertoneeksi erään tietoisuudesta torjutun [sic] totuuden kommunismista.
*
[K-mafian tarkennus klo: 12.55]
I
Kirjoitettu kommentiksi Sammalkielen päreeseen Porvarillinen talous ja arvomuodon dialektiikka.

1
Sanon pitkälle esseellesi hyväksyvästi 'jep' [opin tämän sanonnan poikamaiselta ruukinmatruunalta].

Voisitko kuitenkin avata hiukan enemmän sitä, mitä työn ja työvoiman ero tarkoittaa.

Onko työ pelkkä abstraktio [teknis-välineellinen prosessi] mutta työvoima sen sijaan [analyyttisen ajattelun kannalta hiukan hämärästi ilmaistuna] työn eli teknisen prosessin yhteiskunnallis-tajunnallinen 'arvoulottuvuus'?

Kapitalisti haluaa minimoida ja rajata tuon arvoulottuvuuden halvimmaksi mahdolliseksi välineeksi eli käsitellä sitä yksinomaan laskennallisena tuotantokustannuksena?

Mutta millä tavoin ja miksi juuri työvoima takaa arvonlisäyksen [luo uutta arvoa], kun taas pelkkä työ prosessina [koneet, automaatio] ajan mittaan vähentää sitä ['voiton suhdeluvun laskutendenssi']?

Siksikö, että pelkästään teknisenä abstraktiona luotu arvo on kuin nopeasti tuotekiertoon häviämään tuomittu muoti-hitti-fiktio - päiväperho, jonka uusintaminen ei onnistu kovin kauan ilman ihmistyövoiman arvoulottuvuutta - itse asiassa ilman 'todelliseen tarpeeseen' [mitä sellainen tarve sitten lieneekään] perustuvaa reaalitaloutta!

Hmm. Mutta en mä oikein vieläkään ymmärrä tätä juttua - - - .

2
Lisäksi pohdin, että jos kapitalismin huonous on Marxille pelkästään teknistä eikä millään muotoa moraalista [eli ihmisluonnon tai kantilaisittain 'moraalisen' ihmisjärjen] huonoutta, niin tästä seurannee osaltaan, ettei Marx ole humanisti, sikäli kuin humanismilla nyt mitään virkaa ylipäätään on [ihmisyys, suvaitsevaisuus, inhimillisyys, yksilöllisyys, persoonallisuus ja muuta sekavaa].

Kapitalismin tekninen huonous, jolla ei ole muka mitään tekemistä moraalisen normatiivisuuden tai sen puutteen kanssa, implikoi antihumanismin [yksilöllisen tietoisuuden ja tahdon sulkeistamisen]. Systeemin ei-moraalinen tekninen huonous ja sen 'korollaari' - ei-subjektivistinen antihumanismi - puolestaan implikoivat historiallisen determinismin.

Mutta koska historiallinen determinismi on predestinaatio-opin tapaan ihmiselle niin psykologisesti kuin järjellisestikin mahdoton ja käsittämätön dogmi kestää, emme tästäkään syystä voi välttää voluntarismia ja desisionismia [vrt. kalvinismi].

Muutos/'vallankumous' siis tapahtuu a] joko väistämättä aikanaan ilman suurta kumouksellista interventiota [ikäänkuin huomaamatta - vrt. Hardtin ja Negrin pienen mutta jatkuvan vastarinnan 'anarko-aktivistinen determinismi' - esim. teollisuussikaloitten salakuvaajat] tai b] meidän on ryhdyttävä tekemään vallankumousta joka hetki - tässä ja nyt [Badioun ja Zizekin ideologinen kompromissittomuus ja teoreettis-poleemiset hyökkäykset; - tosin Zizekistä ei ota tolkkua, mitä hän lopulta tarkoittaa leninismillään - ks. PS.].

Zizek väittää, ettei Negrin vallankumous pääse välttämättä koskaan edes alkamaan. Entä Zizek itse? Eikö hän sisimmässään pelkääkin, että jotkut 'toiset' tulevat ja tekevät vallankumouksen hänestä piittaamatta - [haha].

PS.
Ymmärtääkseni Marx oli perimmältään aina hegeliläinen deterministi [Zizek protestoi nyt ainakin Hegelin puolesta] eivätkä mitkään dialektisen materialismin [alarakenne/ylärakenne] muottiin väkisin ahdetut todistelu-saivartelut ainakaan sitä tosiseikkaa muuksi muuta.

Leninin edustama etujoukkojen vallankumouksellisuus taas oli voluntarismia ja desisionismia jos mikä, eikä se saa tukea Marxin teorian perustasta: - amoraalinen hyvä/huono, antihumanismi, historiallinen determinismi, sillä eikö Lenin-sedän sitkeän raadollinen pyrkimys vallan huipulle ollut juuri moraalisen tasa-arvo-paatoksen, universaalin kommunistisen humanismin ja historian lainalaisuuksien toteutumista 'helpottavaa' väkivaltaa? - [satire intended].

II
http://www.youtube.com/watch?v=XjVnbVStaDA&feature=related
Lenin-setä asuu Venäjällä - 'Onkel Lenin wohnt in Russland' - - [muinaisten taistolais-kommunistien herttainen? päiväkotiviisu perheen pienimmille].
*
Lenin-setä asuu Venäjällä. Ja sieltä on pitkä matka Vietnamiin. Mutta minusta vain tuntuu, että Lenin-setä asuu yhtä lähellä kuin setä Ho-Chi Minh.

Leninillä on niin suuri otsa, että siihen mahtuu koko maa ja taivaskin. Ja Lenin-setä hymyilee ja silmät tuikkivat ja hän nauraa niin kuin setä Ho-Chi Minh.

Lenin-setä asuu Venäjällä. Minä kutsun hänet kylään tänne Vietnamiin. Hän rakastaa meitä. Meille hän on yhtä kultainen kuin setä Ho-Chi Minh.

Minä olen pikku pioneeri. Ja vähäinen on vielä minun voimani. Mutta pienikin voi taistella, rauhan puolesta kuin Lenin ja setä Ho-Chi Minh. Rauhan puolesta kuin Lenin ja setä Ho-Chi Minh.
......
Säv. Eero Ojanen
San. Matti Rossi
Alkup. san. Ngu-Yen Hong Kien

*
http://sammalkieli.blogspot.com/2012/02/porvarillinen-talous-ja-arvomuodon.html
http://silakkamopo.kapsi.fi/wp/wp-content/marx-semma/Antti%20Ronkainen%20-%20Voiton%20suhdeluvun%20laskutendenssi,%20alustus.PDF
http://www.marxists.org/subject/art/visual_arts/satire/marx/marx6.htm

Forget Habermas and argumentative discussion. Occupy Wall Street. Now.

Information:...bei der Präsentation des neuen Symbols der Habermas-Partei.
*
[Kielimafia hieman viilaili ja painui sitten pehkuihin]

I
Motto:

2 Kor. 3:6 (KR 38): '…joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei [lain] kirjaimen, vaan Hengen; sillä [lain] kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.' - [Paavali, apostoli].

'Luonnetta ei voi olla ilman virhettä. Juuri epätäydellisyys tekee meistä yksilöitä ja kiinnostavia persoonia. Sen sijaan täydellisyys on orjamaisen koneen tautologista tylsyyttä' - [RR, bloggeri].

II
Jos kaiken keskustelun pitäisi toimia 100%:sti muodollisten argumentaatiosääntöjen ja 'validien' puheaktien [kuka/mikä ne päättää - kielellisyys itse vai?] ehdoilla, se ei pääsisi koskaan edes alkamaan tai sitten tällaisessa 'pseudo-kommunikaatiossa' on kyse loogisesta kaavasta ja laskutoimituksesta, jolla ei kuitenkaan ole kommunikoivaa merkitystä kuin laajemman kielellisen kontekstin puitteissa.

Nyt joku sanoo, että toimivathan logiikka ja matematiikka omissa konteksteissaan ja vain silloin, kun ei tehdä virheitä. Totta kyllä, mutta se ei ole 'inhimillistä' kommunikaatiota vaan eräänlaista peliä kuolleilla ja tyhjillä [puhtailla] muodoilla. Numero täytyy ymmärtää teoreettisessa kontekstissa. Muuten se ei ole mitään.

Itse asiassa jatkuva inttäminen argumentaatiosäännöistä implikoi tarkoitushakuisen vallankäytön - ei enempää eikä vähempää. Tätä ei Jürgen Habermas näytä aina tajunnneen riittävän selkeästi, vaikka juuri 'väärää' vallankäyttöä vastustamaan hän kunninahimoisen kommunkatiivisen toiminnan teoriansa pyrki muotoilemaan.

Kärjistetysti sanottuna Habermasin 'ideaalinen kommunikaatiotilanne' johtaa hiljaisuuteen ja 'paniikkiin'? Kyseistä ideaa esittelevää artikkelia [1973] Habermas ei ole koskaan antanut kääntää saksasta millekään muulle kielelle, sillä niin purevaa ja osuvaa kritiikkiä [jonka oikeutuksen Habermas itse osittain myönsi] se sai osakseen. Lievemmän ja huomattavasti laajennetun version ko. perusideasta hän esitteli  noin 10 vuotta myöhemmin kommunikatiivisen toiminnan teoriassaan ja diskurssi-etiikassaan.

Habermasin transsendentalismin [kielenkäyttö itsessään sisältää pätevät oikeudenmukaisuusehtonsa] kääntöpuoli on piilevä ja lopulta omat objektiiset periaatteensa kumoava idealismi, jossa ongelma [esim. populistinen politiikka 'ei-pätevänä' puheena], joka heitetään etuovesta ulos, tuleekin takaovesta uudelleen sisälle byrokraattisiksi ja itseisarvoisiksi korotettuihin proseduuri-sääntöihin/-ksi modifioituneena.

Kyseessä on totalitaarinen projekti. Argumenttisääntöihin vetoava ulottaa kritiikkinsä koskemaan kaikkea kommunikaatiota ja kaikkia ihmisiä.

Olennaista on kuitenkin ymmärtää loppuun asti se trivialiteetti, että tällaisella [näennäisen neutraalilla, objektiivisella ja puolueettomalla] retoriikalla pyritään vakuuttamaan vastustaja omasta näkemyksestä muka oikeutetummin ja pätevämmin kuin, jos oma mielipide esitettäisiin kielenkäytöllä, joka ei täytä ideaalisen puheaktin ehtoja [mihin vastustaja 'arvatenkin' lankeaa].

Jämähdetään proseduuriin eikä päästä koskaan itse asian ytimeen, joka palautuu aina tiettyihin inhon ja mieltymyksen tunteisiin, joita argumenttisääntöjä aseenaan käyttävä kokee niitä asioita, ilmiöitä tai ihmisiä kohtaan, joista pitäisi esittää aito ja perimmäinen mielipide eikä mikään abstraktioilla kuorrutettu eufemismi, olipa se sitten puolesta tai vastaan.

Voidaan havaita, ettei kritiikkini ei rajaudu jotain poliittista tai yhteiskuntateoreettista asennetta kannattaviin ihmisiin ja ryhmiin vaan ylipäätään siihen tapaan, jolla varsinkin habermasilainen diskurssi-etiikka [jota käytän malliesimerkkinä kehämäisestä proseduralismista] ajatellaan kykeneväksi paljastamaan, välttämään ja eliminoimaan kaikki populistiseen kielenkäyttöön ja informaatioon kätkeytyvä, yhteiskuntarauhaa uhkaava fanaattisuus - olipa sitten kyseessä rasistinen, fasistinen tai kommunistinen propaganda.

Habermasin malli saattaa tietenkin toimia tietyyn rajaan asti hyvin, vaikka se ei käytännössä pystykään ratkaisemaan 'totalitaarisen' universalismin ja populistis-nurkkapatrioottisen kulttuuri-relatívismin välistä ristiriitaa, mutta tämä byrokraattinen toimivuus [tai pikemminkin ontuvuus] ostetaan lopulta sellaisella hinnalla, joka osoittaa Frankfurtin psykoanalyyttis-marxilaiseen kriittisen teorian koulukuntaan kuuluneen Habermasin kääntäneen poliittisen takkinsa lähes täysin.

Tuo hinta on tietysti sopeutuminen kapitalismin toimintaehtoihin. Alunperin maltillisen marxilaisesta Habermasista tuli 'yhteistoimintamies' vapaan markkinatalouden vallattua Länsi-Saksan ja sittemmin koko Saksan, minkä vuoksi hänen poliittista korrektiutta [eli latteaa konformismia] tavoitteleva ideaalinen puheaktinsa/puhetilanteensa ei loppujen lopuksi kovinkaan paljon eroa torikauppiatten ja heidän asiakkaittensa välisestä keskustelusta, jonka aiheet, puhetapa ja tyyli kätkevät kohteliaisuussääntöjen tekopyhyyteen sen tosiasian, että myös kaikessa argumentatiivisesti 'pätevässä' kommunikaatiossa on lopulta aina kyse kysynnän ja tarjonnan darwinistisesta huutokauppa- ja tinkimis-pelistä.

Mutta juuri tämä tosiasiahan Habermasin piti paljastaa eikä kätkeä jonnekin argumentaatio-sääntöjen loputtomaan verkostoon, jossa markkinatalous-lobbareitten on sitä huomattavasti helpompi manipuloida haluamaansa suuntaan - samaan tapaan kuin juristien ja matemaatikkojen yhteistyönä kehitelty globaali laillinen huijaus eli johdannaiskaupan läpitunkematon verkosto mahdollistaa luotto- ja sijoitusriskien totaalin häivyttämisen finanssi-ketjun alkupään sijoittajilta [investointi-pankkiirien moderni hyeenalauma] ketjun loppupäähän eli niiden kontolle, jotka tällaisella [ikäänkuin pestyllä eli katteettomalla] rahalla joutuvat ostamaan merkittävää reaaliomaisuutta [esim. asuntoja].

Forget Habermas and argumentative discussion. Occupy Wall Street. Now.
*

http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%BCrgen_Habermas
http://en.wikipedia.org/wiki/J%C3%BCrgen_Habermas
http://www.finbible.fi/38alaviite/Rooma/Rooma7.htm
http://www.toonpool.com/cartoons/J%C3%BCrgen%20Habermas_42200

Voiko ihminen muuttua 'sisäisesti'?

Kuvan nainen [rinnat paljaina] valoi näihin miehiin uskoa, joka muutti heidät - 'ranskalaisiksi'.
*
'Sekä tämän kommunistisen tietoisuuden suurisuuntaisen tuottamisen että asian itsensä onnistumisen kannalta on välttämätöntä, että ihmisessä tapahtuu muutos - muutos, joka voi tapahtua vain käytännöllisen liikkeen, vallankumouksen myötä; siispä tämä vallankumous ei ole tarpeen vain siksi, ettei hallitsevaa luokkaa voida muulla tavalla syrjäyttää vaan myös siksi, että sen syrjäyttävä luokka voi vain vallankumouksessa hankkiutua eroon kaikesta aikojen törkyisyydestä ja tulla soveliaaksi perustamaan yhteiskunnan uudelleen.'

Karl Marx: Saksalainen ideologia

[Lainaus on Niin &Näin viimeisimmästä numerosta]
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Marx
http://www.sivistys.net/nakokulmat/tieteen_sana/vastarintaliike.html