February 16, 2012

Dasein [täälläolo] kiistana maan ja maailman välillä eli Heidegger radikaalin oikeiston filosofisen henge[llisyyde]n guruna

Heideggerin maisemat. - - Yläkuva: 'Am Feldweg' in Meßkirch. Heidegger often went for a walk on the path in this field. - Alakuva: View from Heidegger's vacation chalet in Todtnauberg. Heidegger wrote most of Being and Time there.
*
Päreen sitaatti [osa 1] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki].
*
Radikaalin oikeiston filosofinen, poliittinen, kulttuurinen ja esteettinen viitekehys

Raunioiden keskellä liikkuu erittäin merkittäviä eurooppalaisia intellektuelleja, joista sittemmin tulee modernin radikaalin oikeiston ikoneja. Raunioiden intellektuellit ovat jossakin määrin vielä merkittävimpiä ajattelijoita ja taiteilijoita kuin ne jotka edustavat voittajien kulttuurihegemoniaa.

Martin Heidegger, Carl Schmitt, Ernst Jünger, Robert Brasillach, Pierre Drieu la Rochelle, Knut Hamsun, Ezra Pound, Louis Ferdinand Celine, Mircea Eliade ja satoja muita älymystön edustajia ja taiteilijoita. He ovat sen ajan eurooppalaisen ajattelun aatelia. He ovat ajattelijoita, joiden kontribuutiota eurooppalaiselle sivistykselle eivät ole pystyneet vähättelemään edes poliittiset vastustajat. Puolustuskeino on aina ollut irrottaa heidän teoriansa tai taiteensa heidän poliittisista valinnoistaan. Kun tämä on ollut mahdotonta, on vedottu hulluuteen, maanisuuteen, perversioihin ja kaikkeen muuhun, mihin yleensä totalitarismi vetoaa toisinajattelijoiden kohdalla.

On vaikeaa löytää kaikkia edellä mainittuja henkilöitä yhdistävä piirre – kyseessä ei kuitenkaan ole niin orgaaninen koulukunta kuin esimerkiksi marxilaisuus ja sen vaikutteita saanut taiteellinen ja teoreettinen tuotanto. Ehkä jotain yhteistä on kuitenkin tavassa, joka on hämmästyttävällä tavalla aikansa edellä, nähdä modernia yhteiskuntaa. Nämä teoreetikot ja taiteilijat ymmärtävät murtumaa, johon moderni on ajautunut. He ymmärtävät, että kapitalistisen yhteiskunnan rationaliteetti on pettänyt. He ymmärtävät varsin hyvin mihin toteutunut sosialismi tulee kaatumaan. He eivät sellaisenaan kaipaa mennyttä ”kullan aikakautta”, vaan katsovat modernia – kapitalistista ja sosialistista modernia (ja modernisaatiota) – hämmentynein katsein.

He kokevat karmeita kohtaloita teloituskomppanioitten edessä, itsemurhan kynnyksellä tai mielisairaalaan suljettuina (Brasillach, la Rochelle, Pound). Heidän hengenheimolaisensa ja perillisensä – à la Yuchio Mishima – tulevat myös kulkemaan samoja mytologisen traagisia polkuja. Nöyryytyksiä kuten Heidegger ja Schmitt. Radikaalin oikeiston intellektuellit edustavat poikkeuksellisuutta ja erilaisuutta. Sankaruutta ja pelkuruutta. Heistä yksikään ei ole redusoitavissa stereotypiaan, jota meille toitotetaan radikaalista oikeistolaisesta ideologiasta: he eivät ole Alfred Rosenbergin tai Julius Streicherin kaltaisia hahmoja. He ovat homoseksuaaleja, he ovat sotasankareita, he ovat pelkureita, he ovat filosofian, taiteen ja politiikan eurooppalaista huippua. Jos haluamme ymmärtää radikaalia oikeistoa, me emme voi unohtaa tätä tosiasiaa. Me emme voi unohtaa tätä moninaisuutta.

Martin Heidegger

Martin Heidegger on ehkä 1900-luvun merkittävin filosofi. Hänen teoreettista kontribuutiotaan on mahdotonta summata tässä kontekstissa, kuten on ehkä mahdotonta lausua lopullisia sanoja Heideggerin suhtautumisesta kansallissosialismiin. Erityisesti koska hänen suhtautumisensa aikansa vallitsevaan poliittiseen ideologiaan muuttui vuosien saatossa. Silti Rudiger Safranskin Heidegger-biografiassa esittämä analyysi on kenties oikea: jos Carl Schmitt näki taantumuksellisena kansallissosialismissa vanhan järjestyksen palauttajan, Martin Heidegger näki vallankumouksellisena kansallissosialismissa mullistuksen ja tulevaisuuden ontologisen mahdollisuuden. Heidegger sopii ajatuksineen vallan mainiosti radikaalin oikeiston filosofiseen kontekstiin: hän on tämän ajattelun filosofinen ydin, tiedostaen että Heidegger ei tietenkään ole tuottanut orgaanista poliittista ontologiaa.

Heideggerin ajattelun yksi tärkeimmistä ulostuloista on se, että kapitalistinen moderni teknologinen massayhteiskunta työntää ihmistä sellaisen rationaliteetin piiriin, joka muokkaa häntä. Heidegger uskoo, että jollakin lailla moderni teollinen yhteiskunta typistää ihmisen kokemuskenttää. Jotain alkuperäistä katoaa hänestä. Kyse on kuitenkin enemmän menettämisen tunteen käsittelemisestä kuin alkuperään palaamisen kehotuksesta. Tästä huolimatta Heideggerin ajattelussa, jossain vaiheessa, selvästi näkyy, että hän pitää kansallissosialismia mahdollisuutena palauttaa jotakin autenttista, jotakin aitoa.

Timo Soinia ei ole mahdollista ymmärtää ilman Heideggeria. Heidegger luo ontologisen erilaisuuden, mutta hän ei koskaan kokenut tarpeelliseksi luoda erilaisuuksien ontologiaa. Soinin poliittinen filosofia liikkuu samalla tasolla. Tämän poliittisen filosofian muka an on selvää, että on olemassa erilaisuuksia. Se, että näistä erilaisuuksista luodaan identiteettejä, ei tietenkään ole kovin vaativa tehtävä, koska identiteetit ovat jo, eräällä tavalla, ennalta olemassa. Poliittinen haaste olisi luoda erilaisuuksien ontologia: poliittinen järjestelmä, joka omaksuu nykyisyyden, ja katsoo uuden yhteisön rakentamisen suuntaan. Yhteisön suuntaan, joka perustuu erilaisuuksiin. Tätä tekevät ensisijaisesti vihreät: arendtilainen puolue par excellence. Kaikki muu on etnistä puhdistamista.

”Suden lihalle koiran hampaat” kirjoittaa 1930-luvulla Martin Heidegger Hermann Mörchenille. Suden liha on kommunismi ja koiran hampaat tietenkin kansallissosialismi. Tämä on ensimmäinen syy, jonka Heidegger nostaa esille omalle kannanotolleen kansallissosialismin puolesta. Mutta Heidegger menee syvemmälle. Hänelle kansallissosialismi ei ole pelkästään reaktiivinen vanhan järjestyksen palauttamisen poliittinen liike, kuten se oli Schmittille lyhyen ajan. Heidegger näkee kansallissosialismissa uuden alun mahdollisuuden, uuden teon olemisen historiassa. Olemisen historian tietty hetki tuo politiikan Heideggerin eteen ja samalla se tuo Heideggerin politiikan eteen. Hän oli aiemmin nähnyt politiikan todellisen elämän pettämisenä, jonain joka ei koske perhettä, henkeä, lojaalisuutta ja rohkeutta. Kuitenkin tilanne muuttuu kun Hitler pääsee valtaan: politiikka voi nyt olla jotakin aitoa. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, kansallissosialistinen vallankumous ei ole Heideggerille politiikkaa, aitoa politiikkaa, vaan toteutunutta filosofiaa, ontologiaa: ”kansallissosialismi on saksalaisen olemisen – daseinin – totaalinen vallankumous” (30. marraskuuta 1933 – Tübingenin puhe). Kreikkalaisuuden alussa, Heideggerin mielestä, oli ollut lyhyt autenttisuuden hetki, joka oli sitten menetetty tuhansiksi vuosiksi. Hitler palauttaa tämän autenttisuuden hetken Heideggerin aikaan. Autenttisuuden historiallinen hetki. Ehkä juuri saksalaisen ontologisen erilaisuuden historiallinen hetki.

Mitä tämä autenttisuus sitten on? Autenttisuus ei ole tekoja, vaan pelkkää ontologista autenttisuutta. Kuten Heidegger kuvaa: esihistoriallista peruskalliota, graniittia, Schwarzwaldin syksyinen aurinko. Kansallissosialismi on yritys ”synnyttää tähti” jumalattomassa maailmassa. Platonilainen luola palaa tässä yhteydessä näyttämölle, luola, josta Saksan kansa kävelee ulos kantaen soihtuja. Saksan kansa palaa autenttiseksi, kun se nousee yhtenä miehenä seisomaan, ja kysyy miksi se on jotain, eikä ei-mitään? Tämä heideggerilainen ontologia tietenkin sisältää myös säätyjä, autenttisia ja pysyviä kansan sisäisiä jakoja: työ, sota ja tieto. Maanviljelijät, soturit ja papit (filosofit). Heidegger on kuitenkin kovin kaukana biologisesta tai rodullisesta rasismista. Määrittelevä tekijä ei ole alkuperä, vaan päätös.

Päätöksen jälkeen on vain yksi yksinäinen saksalainen kansa. Yksin yksinäisten kansojen keskellä. Tämä kaikki muistuttaa hyvin pitkälle eräänlaista surullista ja tummaa separatismia. Tässä vallitsee juuri se suuri ero Heideggerin ”ontologisen erilaisuuden” ja Arendtin ”erilaisuuksien resiprookkisen yhdessäolon” välillä. Heidegger päätyy ”huttendaseiniin”. Koomista kyllä, mutta tällainen määritelmä oikeasti löytyy Heideggerin tuotannosta: ”oleminen mökissä”, ehkä paras privatistinen lopputulema tälle poutiaislaiselle poliittiselle filosofialle.

Ei ole mahdollista kuitenkaan unohtaa sitä valtavaa vapauden kaipuuta, joka sisältyy heideggerilaiseen filosofiaan. Se ei ole kovin kaukana yksinäisyydestä, mutta silti se on vapautta. Heideggerin irtisanoutuminen natsismista on juuri sitä, että hän näkee, miten kansallissosialismi muuttuu samankaltaiseksi kuin sosialismi tai kapitalismi: modernisaatiota, teollistamista, koneita, tekniikkaa, mekaniikkaa ja totaalista massamobilisaatiota. Vallalla oleva kansallissosialismi muuttuu asteittain sen vihollisten siamilaiseksi veljeksi. Koko uuden radikaalin oikeistolaisen ajattelun ydin on juuri tämä heideggerilainen erilaisuus: onko olemassa mahdollinen kolmas positio, joka olisi muuta kuin se historiallinen fasismi, joka muuttui sen vihollisten kaltaiseksi?

Kolmannen position ydin on heideggerilaisittain maa. Maa, joka tekee mahdottomaksi jokaisen yrityksen penetroida sitä, ymmärtää sen autenttisuutta. Tämä maa on – kansallissosialismin ja Saksan sortumisen jälkeen – Länsi. Miksi kolmas positio palaa aina ensimmäiseen positioon? Onko olemassa mahdollinen uusi autenttisuus, vai onko se vain onneton oksymoroni?
*
[Sitaattien sarja po. artikkelista jatkuu]
*
http://www.megafoni.org/taantumus-radikaali-oikeistolainen-traditio/#more-10681
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://www.tieteessatapahtuu.fi/397/hentila.html

2 comments:

Sammalkieli said...

Luin tuolta Megafonista artikkelin Julius Evolasta, ja pohdiskelen nyt sitä miten tärähtänyt voi ihminen olla.

Kyllä me voidaan Heiddegger ja Schmitt nostaa ylös fasismin suosta, mutta fasismia emme voi Heideggerin ja Schmittin avulla pelastaa.

Fasismin ruskea rutto on sitä mitä se on.

Rauno Rasanen said...

Julius Evola tosiaankin vaikuttaa sekopäältä.

Heidegger ja Schmitt olivat liian fiksuja natseiksi. Ehkä heidän olisi pitänyt syntyä Venäjällä - vai?