Antimodernin yhteisöllisyyden sankarillinen estetiikka

Yläkuvassa Ernst Jünger in uniform after World War I. - Alakuvassa Ernst Jünger saksalaisessa postimerkissä vuodelta 1998.
*
Ernst Jünger (29. 3/1895 Heidelberg – 17. 2/1998 Riedlingen) oli saksalainen kirjailija, hyönteistutkija ja sotilas. Hänen kenties tunnetuin teoksensa, romaani Teräsmyrskyssä (In Stahlgewittern, 1920), kertoo hänen omista kokemuksistaan ensimmäisessä maailmansodassa. Jotkut pitävät Jüngeriä yhtenä aikansa merkittävimmistä saksalaisista kirjailijoista ja Saksan konservatiivisen vallankumouksen sankarina. Toiset pitävät häntä taantumuksellisena militaristina - - [huom. Junger ei ollut natsi eikä liittynyt natsipuolueesen/rr].
*
Päreen sitaatti [osa 3] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki].
*
Ernst Jünger

Ernst Jünger on osallistunut radikaaliin oikeistolaiseen traditioon sekä kirjallisuuden että poliittisen teorian tasolla. Ernst Jüngerin suhde kansallissosialismiin on hyvin selkeä: hän vastusti – joskus aktiivisesti, joskus passiivisesti – vallitsevaa järjestelmää. Hänen asemansa ensimmäisen maailmansodan sankarina, joka oli haavoittunut 14 kertaa ja saanut korkeimman preussilaisen mitalin Pour le Mérite, suojeli häntä. Tämän lisäksi Jünger oli Hitlerin, ja ehkä koko Saksan, suosituin kirjailija. Hänen teoksensa In Stahlgewittern oli 1920- ja 1930-luvuilla Saksan suosituimpia kirjoja.

In Stahlgewittern on ehkä avain, jonka kautta on mahdollista ymmärtää radikaalia oikeistolaista suhtautumista sotaan. Jüngeria on hyvin usein pidetty eräänlaisena Erich Maria Remarquen vastakohtana. Reduktiivisen tulkinnan mukaan Remarque edusti pasifismia, kun taas Jünger oli militarismin puolesta puhuja. Jünger oli siis kirjailija, joka asettui oman aikansa pasifistista sodankerrontatraditiota vastaan. Uhrautumisen ja toveruuden estetiikka on keskeistä Jüngerissa. Kuten jossain on sanottu, vaara on ilmeinen, kun Saksassa aletaan puhua samassa yhteydessä yhteisöstä ja kuolemasta. Jüngerin sotainen kerronta on kuitenkin jollakin lailla myös kaukana individualistisesta soturiestetiikasta. Jüngerin sota on Materialschlacht, modernin massamobilisaation teollinen sota. Ei ole sattuma, että Jünger kuvaa taistelujen kaukaisia ääniä vertaamalla niitä terästehtaaseen.

Jüngerin sotaisa estetiikka ei loppujen lopuksi ole mitään muuta kuin eräänlainen heideggerilainen metafora: teollisen sodan keskelle heitetty ihminen on hämillään, hän on eksynyt, ja vain tässä tilanteessa hän pystyy löytämään jotain aitoa sankaruudessa, yhteisöllisyydessä ja toveruudessa. Ollaan hyvin lähellä nihilismin rajoja. Itse asiassa, kuten Jüngerissa yleensä, nihilismin nollameridiaani on ohitettu. Valitettavasti Suomessa esitetyt arviot Jüngerin pääteoksesta, ja yleensä hänen elämäntyöstään, ovat moralisoivia ja pinnallisia. Näissä tulkinnoissa hämmästellään Jüngerin ”sota kuin seikkailu”-asennetta ja jäädään kaipaamaan moraalista opetusta, kauhistusta kuolemasta ja syvällistä selitystä sodan syistä ja sodan järjettömyydestä.

Jüngerin sota ei ole yhtään sen opettavaisempaa kuin elämä ja sota yleensä, se ei ole yhtään sen kauhistuttavampaa ja selitettävämpää kuin elämä ja sota yleensä. Jüngerin lukeminen ilman heideggerilaista perspektiiviä ei johda mihinkään muuhun kuin Freikorpsien ihailuun tai vastenmieliseen humanistiseen pasifismiin. Myös toinen radikaalin oikeiston kirjailija ja teoreetikko, Pierre Drieu la Rochelle, on käsitellyt sodan aiheita romaanin tai novellien muodossa. Drieu la Rochelle ei näe sotaa materiaalisena totaalisena massamobilisaationa, vaan enemmän yksilön rohkeuden kannalta. Vaikka asennoituminen sotaan on hyvin samankaltainen, Drieu la Rochellen sotilas on enemmän yksilö kuin Jüngerin kollektiiviin ja sotaisaan yhteisöön upotetut hämmentyneet ihmiset.

Vaikkakin Jünger lähtee liikkeelle samoista analyyttisistä elementeistä kuin Heidegger, hän näkee, kuten sanottu, että nollameridiaanin toisella puolella on jotain. Jünger katsoo siis nihilismin läpi, hän on valmis kulkemaan tämän rajan yli. Erittäin kiinnostava on tässä mielessä Heideggerin ja Jüngerin kirjeenvaihto. Jüngerin mielestä nihilismin rajan jälkeen on työläinen, kuten hän kirjassaan Der Arbeiter osoittaa. Työläinen suhtautuu tehtaaseen aivan samalla tavalla kuin In Stahlgewittern teoksessa sotilas suhtautuu sotaan. Työläiset edustavat Jüngerille uutta barbaarista estetiikkaa, joka voi löytää tiensä nihilismin tyhjyyden tuolla puolen. Tekniikka on eräänlainen alkeellinen primordiaalinen, alkuperäinen ja autenttinen kieli, jota vain työläinen voi ymmärtää. Tämä käsitys työläisestä on vaikuttanut yllättäviinkin tahoihin, esimerkiksi usein radikaalissa vasemmistolaisessa traditiossa, myös Suomessa, siteerattuun italialaiseen Mario Trontiin.

Jüngerin tuotanto käsittelee myös melko kryptisessä muodossa kansallissosialismin teemoja. Auf den Marmorklippen on teos, joka on mahdollista tulkita voimakkaana kansallissosialismin kritiikkinä. Toisen maailmansodan jälkeen Jünger kirjoittaa teoksen Der Friede, joka käsittelee uutta maailmanjärjestystä, jossa Itä ja Länsi voivat harjoittaa rauhanomaista rinnakkaiseloa. Kirjassaan Der Waldgang Jünger taas palaa sankarillisuuden teemoihin: kapinallisen ontologiaan ja demokratian kritiikkiin.

Ernst Jünger palautettiin suurella kunnialla ja kahden valtiojohtajan voimin eurooppalaisen kulttuurin keskipisteeseen, kun hän täytti sata vuotta. Hän edusti juuri sellaista sivistynyttä eurooppalaista intellektuellia, joka oli todistanut koko edellisen vuosisadan traumat. Julius Evola taas oli jo 1960-luvun alkupuolella ollut sitä mieltä, että Jüngerin toisen maailmansodan jälkeinen tuotanto ei enää edustanut muuta kuin porvarillista intellektualismia.
*
[jatkuu]
*
http://www.megafoni.org/taantumus-radikaali-oikeistolainen-traditio/#more-10681
http://en.wikipedia.org/wiki/Ernst_J%C3%BCnger
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ernst_J%C3%BCnger
http://en.wikipedia.org/wiki/Julius_Evola
http://www.tieteessatapahtuu.fi/397/hentila.html

Carl Schmitt - ystävä vai vihollinen?

Carl Schmitt liberalismin kriitikkona.
*
Pääteemat: Ystävä/vihollinen -asetelma, suvereniteetin määrittely poikkeustilana ja voimankäyttönä, vallan desisionistinen ja antiparlamentaristinen luonne, kansainvälisen politiikan uuden ajan synty, kansallisvaltioiden ylittyminen ja sodan uusi luonne.
*
Päreen sitaatti [osa 2] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki].
*
Carl Schmitt

Carl Schmitt on 1900-luvun merkittävin poliittinen teoreetikko. Tätä hyvin yksinkertaista tosiasiaa ovat eräät tutkijat pyrkineet kieltämään, ei niinkään vetoamalla Schmittin teorian riittämättömyyteen, vaan hänen omaan henkilöhistoriaansa, eli hänen oletettuun kompromettoitumiseen suhteessa kansallissosialistiseen liikkeeseen ja valtaan. Kun tätä Schmittin mustaa aukkoa on haluttu todistaa oikeaksi on tuotu pöydälle – Schmittin tuhansien sivujen tuotannosta – kaksikymmentäkolme sivua. Yves Charles Zarka on ollut yksi niistä hahmoista, jotka näkyvimmin ovat ottaneet elämäntehtäväkseen osoittaa Schmittin kansallissosialistisen taustan, ja siten hänen kelpaamattomuutensa teoreetikkona. Zarkan operaatio, joka ei muuten olisi edes yhden sanan arvoinen, on mainittavaa tässä yhteydessä, koska se osoittaa, mihin asti demonisointi voi kulkea. Vaikka Schmitt olisi oikeasti tarkoittanut niissä Zarkan siteeraamissa puheissa sitä, mitä Zarka kuvittelee ymmärtävänsä, jää silti hämärän peittoon, miksi Schmittin koko muu tuotanto olisi kelvotonta. Onko niin, että Heideggerin tuotanto kuuluu historian romukoppaan Tübingenin puheen vuoksi? Onko niin, että Robert Brasillachin taiteellinen kirjallinen anti on poltettava roviolla, koska hän kirjoitti poliittista propagandaa Je suis partout -nimisessä aikakausilehdessä?

Schmittin nimi toistuu hyvin usein radikaalin oikeistolaisen ajattelun piirissä. Samalla on lisättävä, että Schmittin nimi esiintyy hyvin usein myös radikaalin vasemmistolaisen ajattelun piirissä, kuten Jan-Werner Muller osoittaa teoksessa A Dangerous Mind. Tietenkään kukaan ei väitä, että Schmitt olisi ollut vasemmistolainen. Hän oli taantumuksellinen, jolla oli poikkeuksellisen hyvä kyky ymmärtää aikansa poliittisia aatesuuntauksia (anarkismista liberalismiin, leninismistä kansallissosialismiin) ja poikkeuksellinen kyky hahmottaa politiikan ydintä ja kansainvälisen politiikan kehityskulkua.

Schmittin laajasta teoreettisesta tuotannosta asiat, jotka palaavat useimmiten esille aktiivisten ja radikaalien tulkintojen piirissä, ovat: ystävä/vihollinen -asetelma, suvereniteetin määrittely poikkeustilana ja voimankäyttönä, vallan desisionistinen ja antiparlamentaristinen luonne, kansainvälisen politiikan uuden ajan synty, kansallisvaltioiden ylittyminen ja sodan uusi luonne.

Schmittin teorian taustalla on sellainen tulkinta ihmisluonteesta, joka yhdistää kaikkia taantumuksellisia ja suvereniteettiuskoisia politiikan teoreetikoita: ihminen on paha. Koska ihminen on paha, poliittisen järjestelmän on kyettävä hallitsemaan tätä pahaa vielä suuremman pahan uhalla. Schmitt palaa hyvin usein Hobbesin Leviathaniin. Valta nähdään eräänlaisena hirviönä. Schmitt on valmis hyväksymään tämän hirviön, jos se tuo yhteiskunnalle turvaa.

Schmittin mielestä politiikan ja suvereniteetin ydin on ystävä/vihollinen -asetelma. Se tarkoittaa viime kädessä mahdollisuutta tappaa vihollinen. Ihmisyhteisössä poliittisen suvereniteetin ydin on tappamisen mahdollisuus (sodalla, poliisivoimilla, tuomioistuimilla). Schmitt siis ei näe poliittisen suvereniteetin ytimessä mitään positiivista, eikä mitään liberaalia, vapaata ja kaunista. Kaikki ne toimet, joita suvereeni harjoittaa, ja jotka eivät liity tappamiseen, eivät Schmittin mielestä ole edes politiikaksi luokiteltavissa. Eräät tulkitsijat ovat haluneet nähdä ystävä/vihollinen- asetelmassa eräänlaiset prodromit juutalaisten tuhoamiselle. Missään kohdassa Schmittin poliittisessa teoriassa ei kuitenkaan esiinny tällaista yhtäläisyyttä. Kaiken lisäksi Schmitt ei koskaan ole normatiivinen teoreetikko. On helppo todeta, että Schmittin vihollinen voi olla kuka tahansa vihollinen, jonka poliittinen toimija päättää tappaa: ranskalaisesta sotilaasta Verdunin juoksuhaudassa siirtolaiseen, jota karkotetaan oloihin, joissa hänet voidaan eliminoida.

Kun politiikka määritellään vihollisen tuhoamisena, on selvä, että kyse on poikkeustilasta päättämisestä. Tässä kohdassa Schmitt on paljon velkaa Jean Bodinille. Schmittin mielestä poikkeustila on suvereniteetin ydin, jossa ystävä/vihollinen -asetelma toteutuu. Schmittin keskeisin mietintö liittyy siihen, miten on toimittava sellaisia voimia vastaan, jotka haluavat toimia demokratiaa vastaan demokraattisin keinoin. Asia, joka lähemmän tarkastelun valossa osoittaa, miten Schmitt ei 1930-luvulla ollut huolissaan pelkästään mahdollisesta kommunistisesta vallanotosta, vaan myös kansallissosialistisesta vallanotosta. Emme voi unohtaa, että välittömästi ennen kansallissosialistien valtaannousua Schmitt toimi Kurt von Schleicherin lähipiirissä. Aina kun Schmittistä on puhuttu Kronjuristina, ei ole voitu olla ajattelematta sitä, että hän oli von Schleicherin hallituksen – Weimarin tasavallan viimeisen hallituksen – taantumuksellisen restauraation Kronjurist. Schmittin vastaus kysymykseen demokratian puolustamisesta on yksinkertainen: poliittisen suvereniteetin on puolustauduttava omia vihollisiaan vastaan myös hylkäämällä tilapäisesti demokraattiset välineet, perustamalla siis väliaikaisia diktatuureja. Kehitys, joka on ollut läsnä toisen maailmansodan jälkeen monissa maissa, joita radikaali oikeisto on hallinnut (Chile, Argentiina, Bolivia, Espanja, Portugali, Kreikka jne.). Von Schleicherin agendallakin oli sotilasvalta, jota von Papen vastusti. Kansallissosialistit tappoivat von Schleicherin vaimoineen pitkien puukkojen yönä.

Poikkeustila tarkoittaa päättämistä. Suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta. Tässä mielessä politiikka on aina antidemokraattista ja se liittyy aina päätökseen. Schmitt kritisoi liberalismin ja parlamentarismin loputonta keskustelemista, koska se ei ole mitään muuta kuin politiikan neutralisointia. Demokratiassa ja parlamentarismissa oikeus tappaa on kuitenkin olemassa, ja loputon keskustelu, mikäli se uhkaa suvereniteettia, viime kädessä antaa myös parlamentaariselle demokratialle oikeuden tappaa. Schmitt haluaa nostaa esille tämän ja osoittaa miten kuolema on aina osa politiikkaa, vaikka väittäisimme toisin, kuten liberaalit tekevät. Päätös on Schmittin mielestä loppujen lopuksi ulkojuridinen teko, kuten pitkien puukkojen yö, jota hän käsittelee eräässä Zarkan siteeraamassa puheessa. Se on teko, joka tulee ennen kaikkea muuta.

Schmittin mielestä politiikan perusta on päätös aidata laidunmaita. Se on päätös, joka perustaa poliittisen tilan. Schmitt kutsuu tätä päätöstä termillä Nomos. Jokaiselle aikakaudelle on ominainen uusi maan nomos. Uusi alkuperäinen tilan jakaminen ja sulkeminen. Tämä teoria muistuttaa hämmästyttävällä tavalla Marxin ja Engelsin teorioita pääoman alkuperäisestä kasaumasta, aidatuista laidunmaista ja poisajetuista maanviljelijöistä.

Schmitt ymmärtää myös, että toisen maailmansodan jälkeen uusi aikakausi on alkamassa. Hänen mielestään kansallisvaltioiden tilalle on syntymässä uusia suuria tiloja (Grossraum), jotka ovat luonteeltaan erilaisia kuin perinteiset eurooppalaiset kansallisvaltiot. Hän kirjoittaa Yhdysvalloista ja Lännestä sekä Neuvostoliitosta ja sosialistiblokista. Me voimme varmasti lisätä tähän Euroopan unionin ja muut tämän kaltaiset ratkaisut muilta mantereilta. Tarkoitushakuisesti on haluttu usein sekoittaa schmittiläinen geopoliittinen Grossraum-teoria hitleriläiseen rodulliseen Lebensraum-teoriaan. Schmitt ei kuitenkaan millään lailla kuvittele, että kansakunnat tarvitsisivat biologista elintilaa, vaan hän näkee, että on syntymässä uusia – yli kansallisvaltioiden rajojen kulkevia – liittolaisuuksia, joita määrittelevät ideologiat. Schmittin mielestä näiden uusien poliittisten toimijoiden lisäksi kansainvälisten suhteiden ja sodan luonne on radikaalisti muuttunut. Perinteisen eurooppalaisen kansainvälisen oikeuden mukaan sodat ja valtioiden väliset suhteet oli hallinnoitu hyvin tarkasti aina 1500-luvulta saakka. Sodassa oli tiukkoja sääntöjä. Sodan tarkoitus ei ollut tuhota vihollista, vaan löytää sodan keinoin poliittisia ratkaisuja. Tilanne muuttuu totaalisesti Grossraumien aikana, kun sotien tavoitteeksi tulee vihollisen totaalinen tuhoaminen. Tällaisessa sodassa vihollinen dehumanisoidaan ja kriminalisoidaan, ja sodasta tulee enemmän poliisioperaatio kuin perinteinen sota. Schmittin ennusteet ovat täysin toteutuneet.

Lopuksi on hyvä hieman syventää Schmittin poliittista eskatologiaa. Schmitt näkee, että historia kulkee suuntaan, jossa maan voimat korvautuvat meren voimilla. Schmittin mielestä perinteinen suvereniteetti on aina sidoksissa maahan ja maasotaan. Schmittin mielestä aina 1500-luvulle asti kaikki merisodat olivat tavallaan maasotien jatkumoja. Ihan pelkästään siitä syystä, että airoilla varustettuja pieniä sotalaivoja ei voitu edes viedä avomerelle. Schmittin mielestä maailmanpolitiikan käänne tapahtuu, kun suuret valtamerikauppalaivat varustetaan tykeillä ja muonalla ja sota irtaantuu maasta. Schmittin mielestä sota saa aivan uusia piirteitä. Samanaikaisesti kun maalla jus publicum europaeum astuu voimaan 300 vuoden ajaksi, laivoilla toteutetut saarrot alkavat kohdistua siviiliväestöön eivätkä enää sotilaisiin. Merisotaa ei ohjaa enää mikään säännöstö, vaan suurvaltiot tukevat merirosvoutta. Schmittin mielestä tämä prosessi on sidoksissa kapitalistiseen merkantilismiin ja brittiläisen imperialismin syntyyn. Schmitt näkee siis, miten talouden ja kaupan globalisointi johtaa kohti täydellisen uutta maailmaa, jossa merisodan säännöttömyys viedään kuivalle maalle.

Tämäkään ei vieläkään riitä. Schmitt hahmottaa myös maailmaa, jossa maan hirviön, Behemotin, korvannut Leviathan paloitellaan, ja sen tilalle tulee Ziz, ilmojen hirviö, joka johdattaa ihmiskuntaa kohti ilmasotaa, kohti ydinpommien käyttöä, kohti Dresdenin kaltaisia siviilien massatuhoja.
*
[jatkuu]
*
http://www.megafoni.org/taantumus-radikaali-oikeistolainen-traditio/#more-10681
http://en.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Schmitt
http://www.tieteessatapahtuu.fi/397/hentila.html
http://www.tower.com/law-as-politics-carl-schmitt-s-critique-liberalism-david-dyzenhaus-paperback/wapi/101166034

Dasein [täälläolo] kiistana maan ja maailman välillä eli Heidegger radikaalin oikeiston filosofisen henge[llisyyde]n guruna

Heideggerin maisemat. - - Yläkuva: 'Am Feldweg' in Meßkirch. Heidegger often went for a walk on the path in this field. - Alakuva: View from Heidegger's vacation chalet in Todtnauberg. Heidegger wrote most of Being and Time there.
*
Päreen sitaatti [osa 1] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki].
*
Radikaalin oikeiston filosofinen, poliittinen, kulttuurinen ja esteettinen viitekehys

Raunioiden keskellä liikkuu erittäin merkittäviä eurooppalaisia intellektuelleja, joista sittemmin tulee modernin radikaalin oikeiston ikoneja. Raunioiden intellektuellit ovat jossakin määrin vielä merkittävimpiä ajattelijoita ja taiteilijoita kuin ne jotka edustavat voittajien kulttuurihegemoniaa.

Martin Heidegger, Carl Schmitt, Ernst Jünger, Robert Brasillach, Pierre Drieu la Rochelle, Knut Hamsun, Ezra Pound, Louis Ferdinand Celine, Mircea Eliade ja satoja muita älymystön edustajia ja taiteilijoita. He ovat sen ajan eurooppalaisen ajattelun aatelia. He ovat ajattelijoita, joiden kontribuutiota eurooppalaiselle sivistykselle eivät ole pystyneet vähättelemään edes poliittiset vastustajat. Puolustuskeino on aina ollut irrottaa heidän teoriansa tai taiteensa heidän poliittisista valinnoistaan. Kun tämä on ollut mahdotonta, on vedottu hulluuteen, maanisuuteen, perversioihin ja kaikkeen muuhun, mihin yleensä totalitarismi vetoaa toisinajattelijoiden kohdalla.

On vaikeaa löytää kaikkia edellä mainittuja henkilöitä yhdistävä piirre – kyseessä ei kuitenkaan ole niin orgaaninen koulukunta kuin esimerkiksi marxilaisuus ja sen vaikutteita saanut taiteellinen ja teoreettinen tuotanto. Ehkä jotain yhteistä on kuitenkin tavassa, joka on hämmästyttävällä tavalla aikansa edellä, nähdä modernia yhteiskuntaa. Nämä teoreetikot ja taiteilijat ymmärtävät murtumaa, johon moderni on ajautunut. He ymmärtävät, että kapitalistisen yhteiskunnan rationaliteetti on pettänyt. He ymmärtävät varsin hyvin mihin toteutunut sosialismi tulee kaatumaan. He eivät sellaisenaan kaipaa mennyttä ”kullan aikakautta”, vaan katsovat modernia – kapitalistista ja sosialistista modernia (ja modernisaatiota) – hämmentynein katsein.

He kokevat karmeita kohtaloita teloituskomppanioitten edessä, itsemurhan kynnyksellä tai mielisairaalaan suljettuina (Brasillach, la Rochelle, Pound). Heidän hengenheimolaisensa ja perillisensä – à la Yuchio Mishima – tulevat myös kulkemaan samoja mytologisen traagisia polkuja. Nöyryytyksiä kuten Heidegger ja Schmitt. Radikaalin oikeiston intellektuellit edustavat poikkeuksellisuutta ja erilaisuutta. Sankaruutta ja pelkuruutta. Heistä yksikään ei ole redusoitavissa stereotypiaan, jota meille toitotetaan radikaalista oikeistolaisesta ideologiasta: he eivät ole Alfred Rosenbergin tai Julius Streicherin kaltaisia hahmoja. He ovat homoseksuaaleja, he ovat sotasankareita, he ovat pelkureita, he ovat filosofian, taiteen ja politiikan eurooppalaista huippua. Jos haluamme ymmärtää radikaalia oikeistoa, me emme voi unohtaa tätä tosiasiaa. Me emme voi unohtaa tätä moninaisuutta.

Martin Heidegger

Martin Heidegger on ehkä 1900-luvun merkittävin filosofi. Hänen teoreettista kontribuutiotaan on mahdotonta summata tässä kontekstissa, kuten on ehkä mahdotonta lausua lopullisia sanoja Heideggerin suhtautumisesta kansallissosialismiin. Erityisesti koska hänen suhtautumisensa aikansa vallitsevaan poliittiseen ideologiaan muuttui vuosien saatossa. Silti Rudiger Safranskin Heidegger-biografiassa esittämä analyysi on kenties oikea: jos Carl Schmitt näki taantumuksellisena kansallissosialismissa vanhan järjestyksen palauttajan, Martin Heidegger näki vallankumouksellisena kansallissosialismissa mullistuksen ja tulevaisuuden ontologisen mahdollisuuden. Heidegger sopii ajatuksineen vallan mainiosti radikaalin oikeiston filosofiseen kontekstiin: hän on tämän ajattelun filosofinen ydin, tiedostaen että Heidegger ei tietenkään ole tuottanut orgaanista poliittista ontologiaa.

Heideggerin ajattelun yksi tärkeimmistä ulostuloista on se, että kapitalistinen moderni teknologinen massayhteiskunta työntää ihmistä sellaisen rationaliteetin piiriin, joka muokkaa häntä. Heidegger uskoo, että jollakin lailla moderni teollinen yhteiskunta typistää ihmisen kokemuskenttää. Jotain alkuperäistä katoaa hänestä. Kyse on kuitenkin enemmän menettämisen tunteen käsittelemisestä kuin alkuperään palaamisen kehotuksesta. Tästä huolimatta Heideggerin ajattelussa, jossain vaiheessa, selvästi näkyy, että hän pitää kansallissosialismia mahdollisuutena palauttaa jotakin autenttista, jotakin aitoa.

Timo Soinia ei ole mahdollista ymmärtää ilman Heideggeria. Heidegger luo ontologisen erilaisuuden, mutta hän ei koskaan kokenut tarpeelliseksi luoda erilaisuuksien ontologiaa. Soinin poliittinen filosofia liikkuu samalla tasolla. Tämän poliittisen filosofian muka an on selvää, että on olemassa erilaisuuksia. Se, että näistä erilaisuuksista luodaan identiteettejä, ei tietenkään ole kovin vaativa tehtävä, koska identiteetit ovat jo, eräällä tavalla, ennalta olemassa. Poliittinen haaste olisi luoda erilaisuuksien ontologia: poliittinen järjestelmä, joka omaksuu nykyisyyden, ja katsoo uuden yhteisön rakentamisen suuntaan. Yhteisön suuntaan, joka perustuu erilaisuuksiin. Tätä tekevät ensisijaisesti vihreät: arendtilainen puolue par excellence. Kaikki muu on etnistä puhdistamista.

”Suden lihalle koiran hampaat” kirjoittaa 1930-luvulla Martin Heidegger Hermann Mörchenille. Suden liha on kommunismi ja koiran hampaat tietenkin kansallissosialismi. Tämä on ensimmäinen syy, jonka Heidegger nostaa esille omalle kannanotolleen kansallissosialismin puolesta. Mutta Heidegger menee syvemmälle. Hänelle kansallissosialismi ei ole pelkästään reaktiivinen vanhan järjestyksen palauttamisen poliittinen liike, kuten se oli Schmittille lyhyen ajan. Heidegger näkee kansallissosialismissa uuden alun mahdollisuuden, uuden teon olemisen historiassa. Olemisen historian tietty hetki tuo politiikan Heideggerin eteen ja samalla se tuo Heideggerin politiikan eteen. Hän oli aiemmin nähnyt politiikan todellisen elämän pettämisenä, jonain joka ei koske perhettä, henkeä, lojaalisuutta ja rohkeutta. Kuitenkin tilanne muuttuu kun Hitler pääsee valtaan: politiikka voi nyt olla jotakin aitoa. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, kansallissosialistinen vallankumous ei ole Heideggerille politiikkaa, aitoa politiikkaa, vaan toteutunutta filosofiaa, ontologiaa: ”kansallissosialismi on saksalaisen olemisen – daseinin – totaalinen vallankumous” (30. marraskuuta 1933 – Tübingenin puhe). Kreikkalaisuuden alussa, Heideggerin mielestä, oli ollut lyhyt autenttisuuden hetki, joka oli sitten menetetty tuhansiksi vuosiksi. Hitler palauttaa tämän autenttisuuden hetken Heideggerin aikaan. Autenttisuuden historiallinen hetki. Ehkä juuri saksalaisen ontologisen erilaisuuden historiallinen hetki.

Mitä tämä autenttisuus sitten on? Autenttisuus ei ole tekoja, vaan pelkkää ontologista autenttisuutta. Kuten Heidegger kuvaa: esihistoriallista peruskalliota, graniittia, Schwarzwaldin syksyinen aurinko. Kansallissosialismi on yritys ”synnyttää tähti” jumalattomassa maailmassa. Platonilainen luola palaa tässä yhteydessä näyttämölle, luola, josta Saksan kansa kävelee ulos kantaen soihtuja. Saksan kansa palaa autenttiseksi, kun se nousee yhtenä miehenä seisomaan, ja kysyy miksi se on jotain, eikä ei-mitään? Tämä heideggerilainen ontologia tietenkin sisältää myös säätyjä, autenttisia ja pysyviä kansan sisäisiä jakoja: työ, sota ja tieto. Maanviljelijät, soturit ja papit (filosofit). Heidegger on kuitenkin kovin kaukana biologisesta tai rodullisesta rasismista. Määrittelevä tekijä ei ole alkuperä, vaan päätös.

Päätöksen jälkeen on vain yksi yksinäinen saksalainen kansa. Yksin yksinäisten kansojen keskellä. Tämä kaikki muistuttaa hyvin pitkälle eräänlaista surullista ja tummaa separatismia. Tässä vallitsee juuri se suuri ero Heideggerin ”ontologisen erilaisuuden” ja Arendtin ”erilaisuuksien resiprookkisen yhdessäolon” välillä. Heidegger päätyy ”huttendaseiniin”. Koomista kyllä, mutta tällainen määritelmä oikeasti löytyy Heideggerin tuotannosta: ”oleminen mökissä”, ehkä paras privatistinen lopputulema tälle poutiaislaiselle poliittiselle filosofialle.

Ei ole mahdollista kuitenkaan unohtaa sitä valtavaa vapauden kaipuuta, joka sisältyy heideggerilaiseen filosofiaan. Se ei ole kovin kaukana yksinäisyydestä, mutta silti se on vapautta. Heideggerin irtisanoutuminen natsismista on juuri sitä, että hän näkee, miten kansallissosialismi muuttuu samankaltaiseksi kuin sosialismi tai kapitalismi: modernisaatiota, teollistamista, koneita, tekniikkaa, mekaniikkaa ja totaalista massamobilisaatiota. Vallalla oleva kansallissosialismi muuttuu asteittain sen vihollisten siamilaiseksi veljeksi. Koko uuden radikaalin oikeistolaisen ajattelun ydin on juuri tämä heideggerilainen erilaisuus: onko olemassa mahdollinen kolmas positio, joka olisi muuta kuin se historiallinen fasismi, joka muuttui sen vihollisten kaltaiseksi?

Kolmannen position ydin on heideggerilaisittain maa. Maa, joka tekee mahdottomaksi jokaisen yrityksen penetroida sitä, ymmärtää sen autenttisuutta. Tämä maa on – kansallissosialismin ja Saksan sortumisen jälkeen – Länsi. Miksi kolmas positio palaa aina ensimmäiseen positioon? Onko olemassa mahdollinen uusi autenttisuus, vai onko se vain onneton oksymoroni?
*
[Sitaattien sarja po. artikkelista jatkuu]
*
http://www.megafoni.org/taantumus-radikaali-oikeistolainen-traditio/#more-10681
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://www.tieteessatapahtuu.fi/397/hentila.html