*
Päreen sitaatti [osa 4] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki].
*
Ezra Pound
Voittajien narraatio on aina halunnut kieltää, että olisi olemassa eurooppalaista taidetta ja kulttuuria, joka olisi muuta kuin vasemmistolaista tai liberaalista tuotantoa. Kirottujen ja vaiettujen taiteilijoiden lukumäärä on valtava, kuten valtava on myös näiden taiteilijoiden profiili ja merkitys. Kun ei ole ollut mahdollista kieltää näiden taiteilijoiden merkitystä, heidän ajatuksiaan on luokiteltu hulluudeksi, homoseksuaalisuuden tuomiksi perversioiksi ja ties mitä muuta. Tosiasia on kuitenkin se, että Euroopassa on olemassa 1900-luvun alusta saakka, aina toisen maailmansodan loppumiseen asti, eräänlainen radikaali oikeistolainen hegemonia, erityisesti kirjallisuuden saralla: W.B. Yeats, T.S. Eliot, E. Pound, P. Wyndham Lewis, L.F. Celine, K. Hamsun, P. Drieu la Rochelle, R. Brasillach. Tässä alustava lista fasisteina vaietuista.
Tämän osion tarkoitus ei tietenkään ole rekonstruoida radikaalin oikeiston kirjallisuuden estetiikkaa, muuten kuin rajallisesti ja poliittisessa mielessä. Enää ei ole mitenkään järkevää kieltää, että olisi olemassa toisenlainen eurooppalainen kulttuuri, kolmas positio. Emme voi ymmärtää mitään nykyisestä eurooppalaisesta poliittisesta kontekstista ellemme hyväksy sitä tosiasiaa, että oikeistolaisella kirjallisuudella on ollut vaiettu hegemonia. Ezra Pound on 1900-luvun merkittävin englanninkielinen runoilija. Hänen kohtalonsa on hätkähdyttävä. Tyypillinen esimerkki siitä, miten intellektuelli, joka syyllistyy ainoastaan sanojen tuottamiseen joutuu mielisairaalaan, vainon kohteeksi ja epäinhimillisiin olosuhteisiin, Pisan vankileirillä, jotka muistuttavat erehdyttävällä tavalla niitä häkkejä, joita on pystytetty deterritorialisoituihin alueisiin pitkin maapalloa aivan lähiaikoina.
Ezra Poundin runoudessa ovat läsnä juuri ne tunnelmat, joita kokonainen intellektuellisääty oli kokenut toista maailmansotaa edeltäneillä ja seuranneilla ajoilla. Poundin Pisan Cantos on välttämätöntä luettavaa, mikäli haluaa ymmärtää jotakin niistä tunnelmista, jotka vallitsivat maanosassamme toisen maailmansodan jälkeen. Lojaalisuuden teemat nousevat esille. On oltava lojaaleja niille poliittisille valoille, joita on annettu. Pound, Pisan vankileirin häkissä, ei voi, eikä halua, hylätä oman poliittisen heräämisensä syitä. Runo Benistä (Benito Mussolini) ja Clarasta (Claretta Petacci) – Pisan Cantos, Cantos 74 – on juuri tätä pysyvyyttä, miehisyyttä, joka ei tappiosta huolimatta jätä niitä ihmisiä, joiden arvoja on jakanut. Ei voida unohtaa, että Euroopassa kymmenet tuhannet fasistit kuolevat sodan jälkeisinä kuukausina joukkoteloituksissa. Pound ei halua hylätä omiaan. Kyse ei ole viime kädessä siitä, kuka on oikeassa ja kuka on väärässä, vaan siitä, että omille ideaaleille on pysyttävä uskollisina, myös tappion hetkellä. Traditionalismin eräänlainen sankaruus on juuri tässä. Tiedetään, että paluuta vanhaan ei ole, tiedetään että taistelu on hävitty, tiedetään, että kauheuksia on tapahtunut, mutta pysytään koherentteina. Tämä on radikaalin oikeistolaisuuden estetiikka.
Runot Benistä ja Clarasta ovat uskomattoman kauniita, kun ne kertovat poliittisen onnen – fortunan – kääntymisestä. Tiestä, joka vie alttareista tomuun. Poundin ja eurooppalaisen radikaalin oikeiston syvällisin kontribuutio maanosamme moraalille on koherenssi. Mikäli on mahdollista olla kommunisti Stalinin joukkotuhonnan jälkeen, miksi ei voisi olla mahdollista olla fasisti Mussolinin rikoksien jälkeen? Tämä kysymys, joka on edelleen vastausta vailla, on keskeisin eurooppalainen kysymys, johon vastaaminen voi avata uusia poliittisia polkuja, postmoderneja, pitäisi sanoa, eurooppalaiselle politiikalle, olkoon se sitten institutionaalista tai antisysteemistä.
Pound on myös hyvin voimakkaasti kritisoinut kapitalismia tavalla, joka on edelleen erittäin ajankohtaista. Ei voi lukea koronkiskontaa käsitteleviä runoja ajattelematta taannoista finanssikriisiä. Samalla Pound on todennäköisesti ensimmäisiä kirjoittajia, jotka ovat ymmärtäneet globalisaation tuomia muutoksia. Ezra Poundin Cantos 45 edustaa rytmiltään ehkä korkeinta runouden tasoa, jonka eurooppalainen ja amerikkalainen runous on koskaan saavuttanut. Esteettisesti. Poliittisesti se on yksi syvällisimmistä kapitalismin kritiikeistä, joka osoittaa kapitalistisen järjestelmän, erityisesti sen finanssijärjestelmän, luonnottoman luonteen (CONTRA NATURAM – sanoo Pound). Ei siinä runossa mainita juutalaisuutta, vaan ja ainoastaan se, että rahan määrän lisääminen rahalla ei ole mitään muuta kuin luonnonvastainen prosessi, joka vieraannuttaa ihmisen oman työnsä tuotteesta. Mitään muuta siinä ei sanota, ja se on jo ihan tarpeeksi.
Myös pahamaineisissa sodan loppupuolella julkaistuissa pamfleteissa Pound näyttää selkeästi ymmärtävän, että sota, kuten kaikki aiemmat sodat, on aina sotaa koronkiskontaa harjoittavien ja työtätekevien välillä. Pound on ensimmäisiä kirjoittajia, joka ymmärtää globalisoituneen rahatalouden merkitystä ja joka ymmärtää, miten poliittinen suvereniteetti joutuu sen uhriksi. Pound ei kuitenkaan vastusta globalisaatiota, vaan taistelee rahan ja koronkiskonnan globalisaatiota vastaan. Ezra Poundilla on tarjottavanaan toisenlainen globalisaatio. Cantos-runot ovat täynnä kiinalaisia ideogrammeja, antiikkia kreikkaa, latinaa, provensaalia, saksaa, ranskaa, italiaa, portugalia, eurooppalaisia murteita, musiikkia, egyptiläisiä hieroglyfejä. Pound ymmärtää erilaisuuksien ontologiaa huomattavasti paremmin kuin Heidegger. Radikaalioikeistolainen tie globalisaatiota vastaan on hyvin usein vetäytymistä taiteen ja tieteen pariin.
*
[jatkuu]
*
http://www.megafoni.org/taantumus-radikaali-oikeistolainen-traditio/#more-10681
http://en.wikipedia.org/wiki/Ezra_Pound
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ezra_Pound
http://fi.wikiquote.org/wiki/Ezra_Pound
http://www.brainyquote.com/quotes/authors/e/ezra_pound.html
http://www.laphamsquarterly.org/essays/in-the-gloom-the-gold.php?page=all
No comments:
Post a Comment