Kirjoitettu kommentiksi Eufemian päreeseen "Metaforasta ihminen on kone".
(5.1, klo: 15.20 - Joitain määritelmiä (kuten ensimmäiseen virkkeesen sisältyvä) on tarkennettu. Päreen kolmeen viimeiseen kappaleeseen on lisätty muutama tarkentava käsite, lause tai sana, jotta pyrkimykseni selkiytyisi.
Nämä lisäykset toimikoot siis - ainakin toistaiseksi - ikäänkuin vastauksena Mikon Eufemian päreessä esittämään kritiikkiin ja arviointiin tekstistäni. Oletettu erimielisyytemme saattaa nimittäin jossain määrin johtua pikemminkin käyttämistäni oudoista rinnastuksista kuin avoimesta ristiriidasta.)
*
Pelkkä kausaalisuus ei selitä vielä mitään, koska ääretön määrä syy-seuraussuhteita, joiden välille ei ole löydetty säännönmukaisuuksia, on yhtä kuin kaaos eli kognitiivisesti hallitsematon tila.
(Tällaisen määritelmän mukainen asiaintila on kuitenkin lähinnä vertauskuvallinen/metaforinen, koska sitä ei voi esittää kuin ajatuskokeena.)
Kausaalisuudella voidaan selittää jotain vain, jos se 1) ilmaisee lainalaisuutta (esim. painovoiman vaikutus) tai jos se 2) implikoi päämäämäärän.
Nimenomaan biologiassa kausaalisen selittämisen perusongelmaksi tulee kuitenkin lainalaisuuden ja päämäärän erottaminen toisistaan.
Onko evoluutio testattavissa oleva lainalaisuus kuten painovoima (joka vaikuttaa, mutta ei pyri mihinkään), vai sisältyykö siihen aina etenkin "luonnonvalinta pyrkii hyötyyn eli sopeutuvimman eloonjäämiseen"-hypoteesin kautta päämäärähakuisuutta?
Jos on ylipäätään mahdollista osoittaa, että evoluuutio on painovoiman kaltainen luonnonlaki, niin silloin voitaneen tietysti myös ajatella, että "ihminen on kone", joka on joskus "polkaistu liikkeelle" samaan tapaan kuin universumi alkuräjähdyksessä.
Näinhän ajattelivat deistit aikonaan. He tosin nimittivät "polkaisijaa" vielä Jumalaksi, mutta kvanttifyysikoille, kosmologeille ja dawkinslaisille geenireduktionisteille alulle paneva "tekijä", tai miksi sitä nyt antropomorfismeihin sortumatta kutsuisi, on esim. X...jos niin halutaan...
Oleellista kuitenkin on, että mikäli emme pysty osoittamaan evoluutiota luonnonlaiksi vaan selitämme sitä hypoteettiseksi eli ikuisesti metaforiseksi jäävällä päämäärähakuisuudella, ja/tai oletamme sen alkuperäksi kokeellisen testauksen/mittauksen saavuttamattomissa olevan "toimijan" (esim. Jumala - miksei myös tuo X (sic!)), ajaudumme kehäpäättelyyn.
Ja kehäpäättelyhän on tunnetusti virheellistä päättelyä...
Mutta ehkä emme kykene täydellisesti irtautumaan päämääräoletuksista (teleologisuudesta) tai "toimijuudesta" (yhä tarkentuvan intentionaalisen valinnan aikaansaama hyöty) - ainakaan silloin, kun ilmiön selittämiseksi ja ymmärtämiseksi - ei ainoastaan kuvaamiseksi - tarvitaan funktionaalisia malleja.
Toki on niitä, jotka tulkitsevat funktionaalisen selittämisenkin reduktionistisesti ja palauttavat näin ollen biologisetkin ilmiöt numeroiksi (tilastollisiksi kuvauksiksi siitä, mitä tapahtuu/tui), mutta voidaan aina kysyä, lisäävätkö he näin tehdessään ymmärrystämme nimenomaan biologisista ilmiöistä vai jostain aivan muusta?
Pitäähän heidän joka tapauksessa määritellä, mikä on funktion arvo, ja mikäli he väittävät, että tämäkin kysymys on puhtaasti matemaattis-laskennallinen, he mitä ilmeisimmin valehtelevat - tietäen tai tietämättään!
2 comments:
Löysin
tällaisen
Punainen nörtti
Täytyy lukea tarkemmin tuon linkin sisältö.
Matti Sintosen toimittamasta artikkelikokoelmasta "Biologian filosofian näkökulmia" (Gaudeamus 1998) löytyy pohdintaa juuri teleologian ja funktionaalisen selittämisen ongelmista biologiassa sekä reduktionismin ja yleisemmin tieteen ykseyden mahdollisuudesta.
Sintonen on (kirjoittamansa hyvän ja kattavan esipuheen lisäksi) suomentanut kirjaan lähettämäsi artikkelin lähdemateriaalissakin mainitun Alexander Rosenbergin artikkelin "The Supervenience of Biological Concepts" otsikolla "Biologisten käsitteiden päältäminen".
(Lähdemateriaalista löytyy myös Sintosen toimittaman kirjan viimeinen kirjoittaja H. Kincaid)
Postaamassasi linkissä käsitellään aivan samaa ongelmakenttää kuin po. kirjan neljännessä ja viidennessä luvussa.
Sintonen toteaa, että suomennettavien artikkelien valinta oli vaikea.
Vaikuttaisi siltä, että aivan perustellusti John Collierin "paper" olisi voitu suomentaa Rosenbergin sijasta tai mieluummin sen lisäksi.
*
En itse ole asiantuntija millään filosofian alueella - en ainakaan analyyttisessa filosofiassa, mutta kimpaantuneena aikoinaan siitä, että en muka ymmärrä tieteenfilosofiaan liittyviä ongelmia yhtä hyvin kuin vaikkapa moraalifilosofiaa tai etenkin filosofian historian katkoksiin ja jatkumoihin liittyvää aatehistoriallista problematiikkaa(joka - kieltämättä hankala "foucault`lainen" aihe - kiinnostaa minua yhä kaikkein eniten), satsasin eräässä vaiheessa - ainakaan toistaiseksi ei niin kovin pitkälle päätyneitä opintojani (itseopiskelu onkin sitten kokonaan toinen juttu; kun oppii aineen perusmetodit ("kieliopin"), sitä voi opiskella itsenäisesti varsin pitkälle - ainakin filosofiaa, johon tosin on varsin ("liian") monia peruslähestymistapoja),- kun siis päätin (koska olin toki kiinnostunut) "prepata" tieteenfilosofian ymmärrystäni, siihen tuli myös paneuduttua hiukan paremmin hetken aikaa.
Noin yleisesti ottaen tulin tieteenfilosofiankin suhteen siihen skeptiseen lopputulokseen, ettei luonnontiedekään voi argumentoinneissaan välttyä dialektiselta kehältä, eli reduktionisminkin voi kyllä hyväksyä metodisesti mutta ei ontologisesti, mikäli ei halua leimautua dogmaatikoksi tai ideologiksi.
Pidän ehdottomia ontologisia reduktionisteja tieteen monistisuuden vaatimuksessaan "totalitaristeina", jotka väittävät omistavansa ainoan oikean menetelmän/näkökulman todellisuuden tarkasteluun.
Heti perään pitää muistaa ja myöntää, että mikä tahansa teleologistyyppinen selitysmalli luonnontieteessä on aina jonkinlainen myönnytys metafysiikalle, jota ei kokeellisen havainnon tasolla pystytä todistamaan ontologisesti päteväksi.
Tässä (kuten ontologisessa reduktionismissa) on siis kyse enemmästä kuin pelkästä hypoteesista, joka todistetaan joko oikeaksi tai vääräksi.
Se on perustavaa laatua oleva kognitiivinen "puite/kehys" (Heideggerin "Gestell") tai "paradigma" (Kuhn), "episteme" (Foucault) jne., joka määrää itse tutkimuskohteen ontologisen statuksen - ei siis vain tapaa/metodia, jolla kohdetta tutkitaan.
Mutta - on parempi myöntää avoimesti, että jokainen tiedemies tarvitsee tällaisen implikaation kyetäkseen hahmottamaan tutkimaansa aluetta makrotasolla.
Ja jos reduktionistit väittävät, että he ja heidän näkökulmansa, jossa tutkimuskohde palautetaan joko pienimpiin tai suurimpiin (matemaattisesti) käsitettävissä ja (mikäli vain mahdollista) myös tutkittavissa oleviin ilmiöihin, on ainoa validi malli ymmärtää todellisuutta sen kaikessa moninaisuudessa, he ilmiselvästi väittävät näin tietyn tieteellisen ideologian (tietynlaisen skientismin) edustajina, eivät kriittisen, havainnon puitteisiin "sovitetun" realismin edustajina.
Ontologiset reduktionistit siis - kuten olen Richard Dawkinsista kirjoittaessani puhunut - ovat todellisuuden "haltuunotossaan ja kontrolloinnissaan" paavillisempia kuin itse Paavi!
Eufemia (myös sinä ja Mikko) olitte siis oikeassa olettaessanne, että olen lähempänä teleologista kuin reduktionistista selitysmallia biologiassa, mutta haluan yhä selventää, että teleologista mallia luonnontieteissä ja ylipäätään kaikessa selittämisessä voinee pitää itse asiassa ihmiselle "luontaisena" tai kognitiivisesti ainoana mahdollisena (ikäänkuin "antrooppisena") tapana hahmottaa todellisuutta - myös makro- tai mikrotason todellisuutta.
En siis väitä, että teleologinen malli antaisi meille tieteellisesti "todempia" vastauksia tutkimiimme ongelmiin vaan sitä, että teleologisuus implikoituu välittömästi kaikkeen "luonnolliseen" selittämiseen - viimeistään silloin, kun pyrimme tavoittamaan kokonaisselitystä.
Nykyfysiikassa tällainen pyrkimys tunnetaan "Kaiken Teoriana".
*
Platon päätyi lopulta anamnesis-teoriansa (joka on eräänlaista spekulatiivis-metafyysista reduktionismia) myötä pythagoralaiseen lukumystiikkaan, joten on täysin ymmärrettävää, että Aristoteleen (perimmältään aivan yhtä metafyysinen) teleologinen teoria aineeseen sisältyvän potentiaalisen muodon aktuaalisoitumisesta, pysyi luonnontieteen perusselitysmallina niin kovin pitkään.
Se oli joka tapauksessa luonnollisempi tapa hahmottaa maailmaa ja siinä tapahtuneita/tapahtuvia muutoksia.
Nykyään kun mittausvälineet ovat niin tarkkoja, että pystymme kyllä mittaamaan niillä, mutta emme havainnoimaan (sic) mittaamaamme, alkaa Platonin lähestymistapa olla taas "muodikas".
Meidän on operoitava numeroilla ja malleilla, todistettava todellisuus kaavoilla - mieluummin pelkästään yhdellä kaavalla.
Einsteinin nerous oli siinä, että hänen kaavansa olivat oikeita eli ne pystyttiin sittemmin todistamaan kokeellisesti, mutta nykyään fysiikka on ajautunut tilanteeseen, jossa uusia kaavoja ja malleja kyllä esitetään, mutta niitä ei kyetä osoittamaan kokeellisesti vääriksi tai oikeiksi.
Näin kävi sen vuoksi, että teknologiamme syytämä informaatio kasvaa aivan liian nopeasti, jotta tämä sama teknologia pysyisi laskennallisesti teorioissaan ajan tasalla (induktiivisen päättelyn umpikuja kummittelee aina vain), eikä ole mahdollista kehittää sellaista laboratoriota, jossa pystyttäisiin simuloimaan vaikkapa alkuräjähdys.
Nyt fysiikassa eletään tavallaan uudestaan siinä näkymättömässä todellisuudessa, jonka Platon selitti tajunnasta riippumattomilla, ikuisilla ideoillaan pyrkien lopulta todistamaan niiden olemassaolon ja vaikutuksen lähes maagisiksi korottamiensa geometrisen muotojen ja kokonaislukujen järjestelmänä.
Malli, animaatio, simulacrum - kaikki on keinotekoista, mikään ei ole aitoa.
Siinä ymmärryksemme tila "in the age of post-quantum physics".
En ihmettelisi, jos fyysikot alkavat kohta nähdä näkyjä...
*
Ontologinen reduktionismi on teleologisuuden käänteinen muoto - ei vastakohta; - samaan tapaan kuin Platonin anamnesiksen/reduktion kautta saavutettavat ideat ja Aristoteleen päämäärähakuiset muodot (substanssi/t) eivät ole absoluuttisia, toisistaan irrallisia vastakohtia vaan todellisuuden hahmottamisen mitalin kääntöpuolia.
Fyysikkomme haluavat (hekin) nähdä totuuden - ja vain totuuden, ja kun se ei ole enää pitkään aikaan ollut mahdollista aistihavainnon eikä lopulta enää kokeellisen havainnonkaan avulla, he rakentavat simuloituja malleja, jotka toimivat Platonin ikuisten ideoiden katselemisen (theoreia) uusimpina tapoina.
Tuomas Akvinolainen selitti totuuden (Jumalan) etsimisen Aristoteleen päämääräsyiden avulla - katafaattisesti eli havainnon positiivisuudessa.
Me voimme lähestyä Jumalaa tämän luomassa maailmassa havaintojamme kasvattamalla, koska vaikka Jumala kaiken Luojana on kaiken alkuperäinen kausaalinen syy, hän on antanut ihmiselle sekundaarisen kausaliteetin (luovuuden) mahdollisuuden.
Ihminen siis pystyy tutkimalla maailmaa luomaan itse uutta, ja tämän luovuuden eli Jumalan kaltaisuuden putteissa hän pystyy kohtaamaan Jumalan (totuuden) empiirisellä tasolla.
Platonistiset ja uusplatonistiset mystikot sen sijaan eliminoivat todellisuudesta kaiken sen, mikä ei ollut Jumalaa ja lähestyivät häntä apofaattisesti eli havainnon negatiivisuuden tietä.
Apofaattinen mystikko päätyi viimein niin pitkälle, että hän joutui eliminoimaan tai sulkeistamaan kaiken havaitsemansa ja kaiken käsitteellisesti teorisoimansa, eikä mitään minkä hän varmasti olisi kokenut Jumalaksi ollut jäänyt jäljelle.
Siinä missä katafaattinen mystikko yhä etsi, havainnoi ja loi sekundaarin kausaalikykynsä voimasta lähestyen siten Jumalaa, siinä apofaatikko päätyi liki täydelliseen pimeyteen - kunnes hän koki mystisen näyn tuossa pimeydessä, jonka tyhjyys muuttui puhtaaksi olemisen totuudeksi, Jumalaksi, jonka kanssa hän tunsi olevansa yhtä.
***
PS.
Nietzsche kirjoitti jälkeenjääneissä muistiinpanoissaan
jotenkin niin, että kun "päämäärä" on menetetty, ei myöskään kausaliteetilla ole enää "pätevyyttä".
Nietzsche nimittäin suunnitteli väitöskirjaa teleologisesta ajattelusta Kantin jälkeen, mutta väitöskirjahan ei koskaan valmistunut - ehkei senkään takia (tämä on vain yksi syy), koska aihe oli pikemminkin filosofinen kuin filologinen, ja varsinaista filosofiaahan Nietzsche ei oppiaineena ollut opiskellut lainkaan...
*
Mutta vaikka luonnontieteilijä saattaa naurahtaa Nietzschen amatöörimäisen yleistävälle ja spekulatiiviselle väitteelle, siinä piilee totuuden jyvä.
Todellisuutta ei voi kuvitella ilman päämäärää tai ainakin joitain kolossaalisia päämääräoletuksia - ja jos/kun niin teemme, ajaudumme regressiiviseen kehään, jonka katkaiseminen ei ainakaan skeptikko Agrippan mukaan ole mahdollista ilman, että tehdään "väkivaltaa" totuudelle.
Meidän ajattelumme kulkee väistämättä kolossaalista kehää havainnoitsijan A (ihminen) ja havaittavan B (maailma) välillä.
Tarvitsemme välttämättä jotain/jonkun, joka varmistaa, että A:n ja B:n välinen suhde voidaan edes asettaa, että se on edes olemassa.
Tuo jotain/joku eli A:n suhteen B:hen takaaja eli absoluuttinen näkökulma eli Arkhimedeen piste eli Platonin "kolmas mies" eli Jumala pitäisi olla niin varma PERUSUSKOMUS, ettei sitä tarvitse enää perustella millään muulla.
Havainnoitsijan ja perususkomuksen sekä havaitun ja perususkomuksen välistä sudetta ei siis tarvitse enää perustella.
Muussa tapauksessa ajaudutaan loputtomaan perustelujen reggressioon, jossa havainnoitsijan ja havaittavan (tulkitsijan ja tulkittavan jne.) välistä suhdetta ei milloinkaan kyetä määrittämään, analysoimaan - ei edes olettamaan, vaan koko yritys perustella tuo suhde (itse asiassa koko inhimillinen ajattelu) hajoaa yhä kaoottisemmin pirstaleiksi samaan tapaan kuin dekonstruktiiviseen, äärimmäiseen relativismiin sisältyvä reflektiivinen pyrkimys (inhimillinen ajattelu) kaikkien binaarioppositioitten (käsitteellisten vastakohta-asettelujen) purkamisen seurauksena...
Post a Comment