Onko uskolle olemassa välttämättömiä tai riittäviä kriteerejä?

Kirjoitettu kommentiksi järveläisen päreeseen "Hurskaat kyyneleet ja ympäritunnustukset".

***
Hiukan mattimyöhäisesti liitän tähän keskusteluun pari alunperin Cupittista assosioitunutta mutta ilman muuta myös Derridaa koskevaa kysymystä.

Miten ihmeessä pappi, joka julkisesti kieltää uskovansa teistiseen Jumalaan, voi ylipäätään toimia pappina?

Ai että suvaitsevainen pitää olla...?

No - siinä meni kyllä lapsi (vakavasti otettava usko) pesuveden mukana, jos minulta kysytään...

*
Vielä yksi tarkentava kysymys.

Onko Cupitt äärimmäinen apofaatikko vai derridalais-nominalistinen "kieliakrobaatti", joka minun mielestäni edustaa maagis-esteettistä todellisuuskäsitystä siinä mielessä, että hänelle pelkkä kieli on yhtä kuin todellisuus?

Äärinominalistit ovat nimittäin minun ajattelussani eräänlaisia maagikkoja, kun taas apofaatikot eivät ole, sillä vaikka he nimeävätkin uskomansa jumalallisen todellisuuden ei-olevaksi, he eivät kuitenkaan väitä tietävänsä siitä mitään millään reflektoitavissa olevalla (kielellisen ajattelun) tasolla, vaan se jää ainoastaan "puhtaan eli mystisen kokemuksen" piiriin.

Puhtaan kokemuksen ainut "muoto" onkin nimenomaan mystinen; - toisin sanoen se on kielellisen argumentaation kannalta mieletön.

(Vielä kerran - mm. tätä asiaa Wittgenstein tarkoitti miltei Tractatuksen lopusta löytyvällä "tikapuu-vertauksella". Siinä yhdistyvät sekä skeptisimi, mystiikka että fideismi.)

Joku väittäisi asian maagisuuden määrittelyn suhteen olevan tasan päinvastoin, mutta eihän ole ensimmäinen kerta, jos/kun tieto/usko ymmärretään toisistaan täysin poikkeavilla tavoilla - vrt. jälleen Mooren ja Wittgensteinin realismi-idealismi-kiista Wittgensteinin Varmuudesta-muistiinpanoissa.
*
Derridan "Toiseus" vailla apofaatikkojen yhä referentiaalista ei-olevaa (ja ylipäätään "kielisentrismiä") muistuttaa Baudrillardin ajatusta todellisuudesta virtuaalina simulacrumina, jonka tiivistetyin esitys minun mielestäni löytyy Nietzschen kirjasta "Epäjumalten hämärä" otsikolla: "Miten tosi maailma muuttui taruksi?"

Tiivistän Nietzschen jo alunperin tiivistetyn esityksen seuraavasti.

Kun Kantin olio sinänsä, joka vielä ainakin I Kritiikin 1. painoksen Kantille oli eräänlainen jäänne tai "haamu" platonis-kristillisestä "todesta tai "takamaailmasta" ("tuonpuoleisesta"), hävisi sekin lopullisesti, jäljelle jäi vain näennäinen (ilmiö-)maailma.

(Ilmiöthän ovat "näennäisiä" eli sattumanvaraisia, ellemme voi asettaa niitä yhteyteen, jossa ne ilmaisevat jotain "todempaa" ja lainalaisempaa - lähinnä (kokeelliseen) havainnointiin perustuvan vastaavuuden mutta myös teoreettisen yhteensopivuuden merkityksessä.
Kantin oma filosofia on yritystä kehitellä ratkaisua tähän fataaliin ongelmaan transsendentaalisen idealismin periaatteella ja transsendentaalisen deduktion menetelmällä - äärimmäisen kiintoisa ajattelun suuntaumisen muutos, jonka pohdintaan vielä palaan.)

Mutta, toteaa Nietzsche (ohittaen Kantin filosofian tässä kohtaa "olankohautuksella"), kun me onnistuimme hävittämään toden maailman, katosi myös näennäinen (apparent) maailma.

Ja tässä tilanteessa todellisuudesta ei ehkä todellakaan voi enää puhua edes kieleSSä vaan kieleNä.

Mutta tähän asti päästyämme, olemme jo menettäneet jopa itse keskustelunaiheen.
"World - well lost", kirjoitti Richard Rorty ko. tilanteesta, jos se nyt enää antaa aihetta edes ironiseen hymyyn...

*
Joka tapauksessa - uusi "maaginen aika" on alkamassa, mutta missään tapauksessa se ei ole sama maailma, jossa kristinusko alkujaan syntyi ja kehittyi, ja sen vuoksi - vielä kerran: mitä ihmettä ateisti kuten esimerkiksi Cupitt tekee kristillisen kirkon pappina?

Vai onko tapahtunut uusi uskonpuhdistus (milloin?, missä?), jossa sekä Nikean että Khalkedonin "jumalallisen tieteen" filosofiset päätökset on kumottu, ja jonka periaatteita kirkko nyt niiden sijasta noudattaa?

Kysyn tämän ihan tosissani mutta silti ilman minkäänlaista tarvetta vaatia minkäänlaisia kerettiläisvainoja asiassa.