September 18, 2005

Joku pelastuu - olenko se minä - vai sinä - vai molemmat?





Päätin tehdä edelliseen päreeni Kun kaikki pelastuvat, kukaan ei pelastu vastauksesta Christer Sundqvistin kommenttiin uuden päreen, koska aihe on sen verran vakava, vaikea ja ansaitsee siten lisäpohdintaa virallisen blogin puolella.

(Linkkilisäyksiä ym. tehty 19.9)

***
anonymous said.
"Ei ole palstatila rajoitettu. Christer oli herrasmiesmäisen kohtelias ja tiesi mistä puhutaan pelastuksessa."

*
Kiitos kommenteista.

Tänne saa toki kirjoittaa niin paljon kuin "sielu sietää", niin teen minäkin, kuten Timo viittasi. Mutta täydentääkö toinen lause/virke jotenkin ensimmäistä?
Miten niin Christer tiesi, mistä pelastuksessa puhutaan?

Se, mitä olen edellisessä (ja sitä edellisessä sekä eräissä aiemmissa, teologiaa sivuavissa jutuissani - etenkin Kirje Matti Myllykoskelle) päreessäni kirjoittanut, on jonkinlainen tiivistelmä loogisesta pattitilanteesta, johon näitten asioitten kanssa aina ajaudutaan.

Samaa pattitilannetta kuvaa perimmältään 1) monergistisen ja 2) synergistisen pelastuskäsityksen välinen kiista eli 1) onko meidän vain fatalistisesti uskottava Jumalan armoon vai 2) voimmeko jotenkin itse, oman tahtomme puitteissa olla edes lähestynässä Jumalaa.

Jälkimmäisen varsinkin Lutherin äärimmilleen viety monergismi siis kiistää ehdottomasti, vaikkei siinä Augustinuksen predestinaatio-oppia (Jumala tietää etukäteen, ketkä pelastuvat, koska ihmisten elämänaikaisilla teoilla ei ole merkitystä pelastuksen suhteen) hyväksytäkään.

(Huom! Äärimmäinen predestinaatio-oppi johtaa moraalisen motivaation kannalta loogisesti aivan samankaltaiseen relativismiin kuin "kaikki pelastuvat"- periaatekin. On siis luonnollista, että äärimuoto julistettiin harha-opiksi. Tosin predestinaatio-opin lievempiä muotoja on aina siedetty sekä katolisuudessa että reformaatiossa (kalvinismi). Sen sijaan pelagiolaisuutta pidetään - syystäkin - lähes kaikissa muodoissaan heresiana.)

Luther tosin oli vielä pessimistisempi kuin Augustinus sen suhteen, voiko ihminen edes ottaa armoa vastaan.

Augustinus sentään oletti, että tämä on mahdollista - joskin suurin varauksin. Ihmisessä on paikka, ikäänkuin vastaanottokeskus armolle, josta käsin se sitten alkaa tehdä työtään ihmisessä. Mutta - huom! - tämäkin on Jumalan - ei ihmisen aikaansaannosta.

Sen sijaan Lutherin mukaan mikään ihmisessä ei kykene armon vastaanottamiseen, koska halutessaan Jumalaa(kin) ihminen voi haluta vain itseään.
Sen vuoksi armo voidaan julistaa aina ja vain ylhäältäpäin.
Mutta tämä asiaintila johtaa loogisesti aivan mahdottomaan tilanteeseen, jota Lutherinkin (oivallisen fiksun avustajansa - Melanchtonin kanssa) joutui jonkun verran "tasoittelemaan".

Toisaalta Jumala kutsuu ihmistä ehdottoman henkilökohtaisesti, mihin reagoiminen on ihmiseltä tahdon akti - olipa se sitten hyväksyvä tai torjuva akti; toisaalta hän mitätöi ihmisen tahdon totaalisti, ja vaatii ehdotonta heittäytymistä uskon varaan.

Heitinkin erääseen aiempaan blogi-juttuuni vuosia sitten keksimäni sloganin, jonka mukaan luterilaisille on julistettu Jumalansa suhteen yhtä aikaisesti sekä lähestymis-että poistumiskielto.

*
Lyhyesti. Mistä sinä Christer otat/saat sen pelastusvarmuutesi, jonka juuri Jumala (vaikka hän pelastuksen lupaakin) sinulta kieltää - ainakin luterilaisen pelastusopin mukaan? Pelastus siis luvataan, mutta ei missään tapauksessa varmuutta siitä.

Ja jos - mielestäni aivan oikein! - olet sitä mieltä, että pelastusvarmuus on "niin voimakas tahdonalainen ratkaisu ihmisen elämässä, että siitä ei voi olla itse tietämätön", olet samalla ajautumassa joko suoraan tai synergistisen - ihminen on Jumalan työtoveri (liturgia merkitsee juuri työntekoa) välivaiheen kautta pelagiolaisuuteen, jonka mukaan ihminen on itse vastuussa pelastuksestaan.
Ihminen saa armon pyrkiessään täydellistymään ja tällä tavoin lähestymään Jumalaa. (Mutta mihin tässä Jumalaa enää tarvitaan?!)

Monergisteilla ajatus menee päinvastoin, eli että kadotetuin on lähinnä pelastusta (Lutherin ristin teologia), ja että armo julistetaan ulkoapäin, tai se jollain tavalla hyväksiluetaan hänelle uskovana.
Hyväksilukemista ei tule ymmärtää niin, että saisimme palkkion nimenomaan omista teoistamme vaan siten, että Jeesuksella oli niin paljon ylimääräistä armoa "käytössään", että siitä riittää kevyesti jokaiselle, joka vain uskoo!

*
Luterilaisen tradition piirissä syntynyt pietismi vastusti monergistista pelastuskäsitystä, vaikkei suoranaisesti Lutheria hylännytkään.
Pietisteillä on kolme soteriologista peruskäsitettä: 1) uudestisyntymiminen Jumalassa (regeneraatio) , pyhitys (jopa itsepyhitys) ja Jumalan tuntemattomuus (Deus absconditus).

Näistä periaatteista kolmas lienee helposti sovitettavissa monergismiin, ensimmäinen tietyin, vakavin varauksin, mutta toista ei lainkaan.
Pyhitys on monergismille täysin vieras ajattelutapa - jopa suorastaan synnin peruslähtökohta, ja johtaa siis ennenpitkää aina pelagiolaiseen itsepyhitykseen.

Kysynkin vielä kerran mutta hieman toisin sanoin: miten on mahdollista kokea pelastusvarmuutta ilman, ettei ajatuisi joko "hällä väliä" fatalismiin (joka seuraa sekä Origeneen kaikki pelastuvat että Augustinuksen predestinaatio-opista) tai, ettei ajatuisi nimenomaan pelagiolaiseen itsepyhitykseen, jossa Jumalalla on oikeastaan vain jonkinlainen "optio-arvo" - ei mitään transsendenttista tai absoluuttista itseisarvoa uskomme kannalta.

*
Kuuluisan ruotsalaisen teologin - Anders Nygrenin - 1930-luvun pohdinnat eros- ja agapemotiivista ilmentävät samaa problematiikkaa, jota edellä on kuvattu.

1) Eros-motiivi (rakkaus) toimii äärimmillään voluntaristisen pelagiolaisuuden ja itsepyhityksen taustalla, joskin se ensisijaisesti on juuri ortodoksisen soteriologian perustan eli "Jumalan kaltaisuuteen pyrkimisen" (ei kuvaksi vaan kaltaiseksi) lähtökohta.

2) Agape-motiivi (rakkaus) sen sijaan lähestyy monergistista soteriologiaa, mutta painottaa ensisijaisesti lähimmäisenrakkauden periaatetta Kristuksen seuraamisen merkityksessä.

*

Martin Luther – Wikipedia

Martin Luther - Wikipedia, the free encyclopedia

Pelagianism - Wikipedia, the free encyclopedia

Jumalallinen valinta ja ennaltamäärääminen

Predestinationsläran - Wikipedia, den fria encyklopedin

Predestination - Wikipedia, the free encyclopedia

CATHOLIC ENCYCLOPEDIA: Predestinarianism

Heresies

Kalvinismi - Wikipedia

Huom! Kalvinismi hyväksyi yhtä aikaa sekä predestinaatio-opin että ansaitun armon (tosin epäsuorasti). Varakkuus oli muka merkki kuulumisesta pelastettujen joukkoon. Tätä opillista sekasotkua, joka on mielestäni - huolimatta Lutherin ristin teologiasta - lähempänä alkuperäistä luterilaisuutta kuin pietismiä, pidän reformaation ehkä halveksittavimpana aikaansaannoksena: opillisen paradoksin (tässä: lamauttavan kaksoissidoksen) sovittamista tekopyhyydellä ellei suoranaisella valheella!

Calvinism - Wikipedia, the free encyclopedia

Pietismi – Wikipedia

Pietism - Wikipedia, the free encyclopedia

Rovasti Olavi Peltolan Kotisivut (laaja katsaus pietismiin)

*
The Four Loves..
Philosophy of Love [Internet Encyclopedia of Philosophy]

Agape
Agape

NYGREN, Anders

Herran Kristuksen seuraaminen Kuinka eteenpäin Suomen kirkossa?, HTML-versio ...juutalaisuutta laki eli nomos, kreikkalaisuutta itsekäs eros, kristinuskoa taas epäitsekäs agape.... Lundin piispa Anders Nygren esitti silloin tulevaisuuteen, nyt jo...(Tämän linkin sisältö sivuaa lopulta aika vähän aiheeni ydinkysymyksiä. Etsin kattavampaa koostetta Nygrenistä, mutta ei sitä tästä löydy, ja hankala on löytää muualtakaan, mutta ehkä ammattiteologit tietävät paremmin Nygreniä käsittelevät linkit).

Suomen ev.lut. kirkko: Kirkon lähetystyön keskus (KLK)

VAPAA TAHTO vai SIDOTTU RATKAISUVALTA

Uskonratkaisu

*

http://www.agapelive.org/aboutagape/whatisagape.html.

www.agapelifeministries.org/.

http://www.fresnostate.net/Classics/sitemap.htm.

5 comments:

christer sundqvist said...

Nyt meni vaikeaksi. Niin tavattoman paljon sivistyssanoja ja Anonymous vielä tietää minun, armon varassa elävän maan matosen, olevan peräti oikeassa pelastuksen suhteen. Sovitaanko niin, että minä tutustun tarjolla olevaan oivalliseen lukumateriaaliin ja pyrin sitten jonkinlaisen vastauksentapaisen tarjoamaan? Tässä joutuu niin äkkiä julkisen rienan kohteeksi, jos lausuu jotain aivan tyhmää. Nöyrää kunnioitusta lukeneelle Raunolle osoittaen, christer (maallikko teologi)

christer sundqvist said...

Olen jonkin aikaa odottanut, että joku kaunis sielu pelastaisi minut tukalasta tilanteestani... Ei suinkaan, on ollut kova kiire taas muitten asioiden parissa.
Yritän nyt jotain vastauksen tapaista kyhätä.

Rauno kysyy: Mistä sinä Christer otat/saat sen pelastusvarmuutesi, jonka juuri Jumala (vaikka hän pelastuksen lupaakin) sinulta kieltää - ainakin luterilaisen pelastusopin mukaan? Pelastus siis luvataan, mutta ei missään tapauksessa varmuutta siitä.

Tämä on vaikea kysymys! Ymmärrän pelastusvarmuuden sinänsä ihan selvästi luterilaiseksi ilmiöksi. Olihan Lutherilla itsellään pelastusvarmuus. Teologiystäväni ovat minua auttaneet ja kaivaneet esille tällaisen lähteen: http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/Pelastusvarmuus.htm

Sinulla on linkkinä Rovasti Peltolan kotisivut, joten lienet tutustunut myös tähän hänen kirjoitukseensa pelastusvarmuudesta. En siteeraa Peltolaa vaan kerron oman käsitykseni: Pelastusvarmuus on likipitäen identtinen tilanne kuin itse henkilökohtainen usko Jeesukseen. Muistathan tuon kertomukseni uskon kulta-arteesta, joka muuttuu kissankullaksi heti kun otan sen esille? Tässä on kyse juuri siitä, että heti kun tuon uskoni näytille kaikkine höpinöineni pelastusvarmuudesta, se muuttuu likaiseksi. Ei auta sulosävelet eikä hienot korulauseet. Pelastusvarmuus asuu kultakimpaleena sydämessäni ja monen muun sydämessä. Todellisesti pelastusvarmuus syntyy, kun ihmisen katse käännetään pois omasta sydämestä ja jäljelle jää ainoastaan Jeesus itse ja Jumalan muuttumattomat lupaukset Raamatussa. Näihin lupauksiin kannattaa uskossa turvautua. Muuta meillä ei ole.

Olen pahoillani, että en tähän parempaan pysty. Rovasti Peltola voi ehkä olla avuksi.

Rauno, pyysit minua lukemaan kirjaa "Herran Kristuksen seuraaminen - Kuinka eteenpäin Suomen kirkossa?".
Nyt luulet vähän liikoja minusta. Olen kahlannut kirjaa läpi sivukaupalla, enkä saa aikaseksi mitään lukuelämystä. Onko ihan pakko lukea? Mikä tuossa kirjassa on se tärkein anti tähän keskusteluun?

Sitten oli vielä tuo pelagiolaisuus. Sain apua teologiystäviltäni. Uskallan kopioida tähän ystävieni analyysin pelagiolaisuudesta, koska heidän käsityksensä vaikuttaa ihan selkeältä. Huuhaata pelagiolaisuus on:

Pelagiolaisuus tarkoittaa Pelagiuksen (k. 419 jKr.) ja hänen kannattajiensa näkemystä, jonka mukaan ihmisellä on vapaa tahto ja luonnollinen kyky elää synnittömästi ja ansaita siten iankaikkinen autuus omalla kilvoituksella. Näkemys tuomittiin kirkossa harhaopiksi.
Pelagiolaisuuden opetuksen mukaan ihminen voi saada syntiset tekonsa anteeksi yksin uskon kautta, jonka hän voi valita tai olla valitsematta. Ihmisen tulee kasteen jälkeen omalla päätöksellään sanoutua irti synnistä ja pysytellä vastedes synnittömänä. Pelagius korosti ihmisen tahdon vapautta: ihminen voi myöntyä syntiin tai pidättäytyä siitä, valita hyvän tai pahan. Jumalan armo on ihmiselle suotu apuvoima, niin että hän voi jälleen yrittää parhaansa lain noudattamisessa.

Synodit vuonna 411 Karthagossa ja 431 Efesoksessa tuomitsivat pelagiolaiset harhaoppisiksi. Myöhemmin esiin nousi semipelagiolaisuus, joka oli pelagiolaisuutta lievempi samansuuntainen oppi. Siinä uskon alku nousee ihmisen omien voimien pohjalta, kun taas Jumala auttaa häntä armollaan täyttymykseen. Semipelagiolaisuus tuomittiin Orangen konsiilissa vuonna 529. ( lähde http://www.evl.fi/sanasto/selitysP.htm )

Nyt vetäydyn yöpuulle. Huomenna on tärkeä työpäivä. Jatketaan aiheen käsittelyä joku toinen päivä.

Rakkain terveisin, christer

Rauno Rasanen said...

On hyvä Christer, jos sulla löytyy ystäväpiiristä ammattiteologeja.

Minähän en sellainen ole, joten saatan provosoivasti kärjistellä asioita suuntaan tai toiseen - ja (myös amatööri-)filosofina argumentatiivista dialektiikkaa hiukan liikaakin painottaen.

Tosin kyllä systemaattisen teologian (dogmatiikan) kysymykset pyritään käsittelemään johdonmukaisuuden ja ristiriidattomuuden ihanteilla ihan siinä missä filosofiankin ongelmat - mikäli mahdollista.

*
"Herran Kristuksen seuraaminen - Kuinka eteenpäin Suomen kirkossa?" ei tosiaankaan osoittautunut aiheen kannalta hyväksi linkiksi. Lisäsin tämän huomautuksen perusteluineen ko. linkin perään).

Mitä pelagiolaisuuteen tulee, niin tästä aiheesta linkistöstäni löytyy kyllä selvitys in english.

Myös itse pidän ääripelagiolaisuutta täysin ihmiskeskeisenä - ilman jumalaa "pärjäävänä" ajattelutapana.
Kirjoitan: "Sen sijaan pelagiolaisuutta pidetään - syystäkin - lähes kaikissa muodoissaan heresiana.

Mutta mutta (tämä on mulle kyllä vaikea paikka!) - mitä tulee erittäin maltillisiin semipelagiolaisuuden muotoihin - en ole valmis tuomitsemaan niitä niin kovakouraisesti kuin latinalainen teologia tekee.

Esimerkkeinä latinalaisesta teologiasta siis katolisuus ja ns. ortodoksiluterilaisuus. Kalvinismihan hyväksyy jopa äärimmäisen tiukan predestinaatio-opin, mutta samalla se päästää pelagiolaisuuden "takaoven kautta" - kuin tietokoneviruksen - "saastuttamaan" jo sinänsä valmiiksi absurdia ääripredestinaatio-oppiaan - eksplikoimatta mitenkään omaa opillista "tupla- valheellisuuttaan"!

Hyvä kuitenkin, että kirjoitit tuon pelagiolaisuus-selvityksen kommenttiisi. Siitä selviävät myös synodit, joissa pelagiolaisuus tuomittiin.

*
Ilmeisesti predestinaatio-oppia ei kuitenkaan ole totaalisti julistettu heresiaksi missään vaiheessa kuten Heresia-linkistäni voit päätellä.
Joka tapauksessa sen äärimuoto - predestinarianismi on hylätty - kts. lopusta löytyvä sitaatti (*).

En nyt vain äkkiseltään muista, missä yhteydessä ja milloin.

Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, niin kysy myös tätä asiaa ammattiteologilta.
Eli mikä on/oli vanhan kirkon virallinen kanta predestinaatio-oppiin - ja mitä se on ollut reformaation jälkeen: esim. kalvinismihan sen siis hyväksyi.

Koska kristinuskon ytimestä löytyvä vanhurskauttamisoppi perustuu kuitenkin aina Jumalan kaikkivaltiaan armon ensisijaisuuteen, ymmärrän hyvin, että predestinaatio-opin (päinvastoin kuin esim. pelagiolaisuuden) maltillisempia muotoja siedetään läntisen kirkon piirissä paremmin kuin itäisen.

Olen kyllä lukenut (vaikken tenttinyt) parituhatta sivua kirkkohistoriaa myös luterilaisen teologian vaatimuksilla - kaikkien niiden vanhan kirkon historiaa käsittelevien teosten ohella, joita ortodoksisen teologian opetus nimenomaan painottaa, mutta en nyt vain yksinkertaisesti muista ko. asiaa tarkasti.

(Huom! Ellei tämä ole vielä käynyt ilmi, niin minähän olen ortodoksi ja suorittanut sekä appron että joitain lisäkursseja juuri ortodoksisesta teologiasta.)

*
Mitä tulee itse kaikkein tärkeimpään ongelmaamme eli Pelastusvarmuuteen, niin kirjoitat asiasta ihan ytimekkäästi.

"Todellisesti pelastusvarmuus syntyy, kun ihmisen katse käännetään pois omasta sydämestä ja jäljelle jää ainoastaan Jeesus itse ja Jumalan muuttumattomat lupaukset Raamatussa. Näihin lupauksiin kannattaa uskossa turvautua. Muuta meillä ei ole."

Mutta jos ihminen tällaisen uskonvarmuuden ja pelastusvarmuuden juuri Raamatun tekstejä "sopivasti" tulkitsemalla saavuttaa - on hän myös siirtynyt uskossaan ikäänkuin argumentatiivisen keskustelun ulkopuolelle.

Häneen voisi todellakin soveltaa Tractatuksen viimeistä maksiimia: "Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava."

Muistakaamme kuitenkin heti, että fideisti Wittgenstein ei nimenomaan kieltänyt etiikan, estetiikan ja uskonnon olemassaoloa (elämisen ongelmina) tällä lausumattomuuden vaatimuksellaan - ehkä jopa päinvastoin, kuten hän asiasta Tracatatuksen kustantajalle kirjoitti.

W. vain halusi silloin nuorempana pitää mahdollisimman jyrkästi erillään toisistaan sen, mitä on mahdollista kysyä ja mitä ei, sillä filosofisesti mielettömiin kysymyksiin ei ole olemassa filosofisesti mielekkäitä vastauksia.

Mutta nämä "elämisen ongelmat" eivät siis merkitse W:lle samaa kuin kysymykset, joita ei lainkaan voitaisi esittää.
On vain ensin sovittava niiden "erikoislaadusta" (ei-filosofisuudesta ja ei-tieteellisyydestä).

Näin ollen myös pelastusvarmuus ilmaisee asiaintilan, josta ei voi puhua eksaktin tieteellisesti tai filosofisesti, muun muassa sen vuoksi, että se ei viittaa mihinkään sellaiseen asiaintilaan/ilmiöön, joka olisi olemassa mitattavana suureena tai määreenä.

Tällaisista ei-mitattavista mutta silti kouriintuntuvasti olemassaolevista "ilmiöistä" mainittakoon esim. rakkaus, armo, ilo ja arvokkuus.

Loogis-empiristisen filosofian mukaan ihminen, jolla omien sanojensa mukaan on kokemus pelastusvarmuudesta voi siis aivan yhtä hyvin olla joko täydellisen psykkisen harhan (jopa psykoosin!) tai sitten täydellisen "sydämen- ja sielunvapauden" (hieman banaalisti todettuna: aidon hyvänolon tunteen) vallassa.

Mutta vielä kerran - me emme voi päätellä tätä ulkoisesti (mittaamalla) välttämättä mitenkään, joskin sen toki jollain tapaa täytyy ainakin joskus näkyä kokijansa tekemisissä, sanomisissa ja ylipäätään persoonallisessa olemuksessa, varsinkin jos meillä on ollut mahdollisuus vertailla pelastusvarmuuden kokijan elämää aikaan, jolloin hänelle tuo varmuus ei ollut näin itsestään selvää (ja tietenkin silti samalla ihmeenomaista) kuin nyt.

*
Eros-ja agape-rakkaudesta (tai motiivista) toivoisin myös keskustelua.

Aihe on eräänlainen dogmaattisiin jaotteluihin pohjautuva soveltavampi diskurssialue - ei kuitenkaan suoranaisesti käytännöllistä teologiaa, vaikka agape-motiivin voidaan nähdä kytkeytyvän ainakin luterilaisuudessa suoraan lähetystyöhön.

***

(*)"Predestinarianism is a heresy not unfrequently met with in the course of the centuries which reduces the eternal salvation of the elect as well as the eternal damnation of the reprobate to one cause alone, namely to the sovereign will of God, and thereby excludes the free co-operation of man as a secondary factor in bringing about a happy or unhappy future in the life to come."

christer sundqvist said...

Iloitsen siitä kun et tämän pahemmin tarraudu kiinni hapuilevaan vastaukseeni pelastusvarmuudesta. Tätä aihetta on käsitelty monella eri foorumeilla ja ainakin minua paljon viisampien toimesta. Lopullinen totuus selviää aikanaan. Luen tarkkaan läpi vastauksesi paremmalla ajalla. Mitä mieltä olet: Vaikuttaako kulttuuritausta paljonkin käsitykseemme pelastusvarmuudesta? Kunnioittaen christer.

christer sundqvist said...

Jatkan tätä pelastusvarmuuden käsittelyä jatkokysymystesi pohjalta:

Rauno sanoo:
Mutta jos ihminen tällaisen uskonvarmuuden ja pelastusvarmuuden juuri Raamatun tekstejä "sopivasti" tulkitsemalla saavuttaa - on hän myös siirtynyt uskossaan ikäänkuin argumentatiivisen keskustelun ulkopuolelle.
Häneen voisi todellakin soveltaa Tractatuksen viimeistä maksiimia: "Siitä, mistä ei voi puhua, on vaiettava."

christer vastaa:
Ei se ihan näinkään ole. Minusta kristitylle sopii paremmin "christerin ensimmäinen corollary" Siitä, mistä ei voi vaieta, on puhuttava!
Pelastettua syntistä, aamu-unista hiippailija ei pidättele mikään kun tulee puhe Kristuksen sovitustyöstä, johon osaltaan kuuluu pelastusvarmuus. Keskusteluissani kristittyjen kanssa on vuosien saatossa käynyt ilmi, että kaikilla hartailla kristityillä ei ole tällaista minun kokemaani pelastusvarmuutta. Pelastusvarmuus on valtava Jumalan lahja. Epäilysten iskiessä sen palaamista kyllä Jumalalta kiihkeästi tulee pyydettyä. Pelastusvarmuuden teologiseen selittämiseen
rahkeeni eivät riitä. Mutta lähtökohta kaiketi on se, että Jumalan Sanaan voi luottaa. Jumalan pelastava tahto kaikkia ihmisiä
kohtaan käy kiistatta ilmi esimerkiksi tästä "Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen
elämä".

Kunnioittaen, christer