Tämä päre on kommentti Sediksen blogianalyytikkoa käsittelevään juttuun Analyysin kohteena, 3.9.
Tuon ko. kommentin jälleen myös omaan blogiini, koska se on hyvä täydennys aiempiin psykoanalyysi/blogianalyytikko-kritiikkeihini (vain hivenen editoitu).
***
Kiitti vaan taas Sedis. Oikke hyvä juttu.
Olen itse kurkkua myöten täynnä kaiken maailman terapioita tutustuttani niihin vuosien mittaan suureksi osaksi lähinnä itseopiskelun kautta.
Minuun psykoanalyysi ei koskaan kolahtanut terapiana, mutta sen metapsykologiset ja kulttuuriantropologiset implikaatiot kyllä kiinnostavat edelleen - kuten blogiani lukeneet ovat saattaneet päätellä.
Noiden implikaatioiden ydin voitaneen tiivistää kysymysteesiin: onko yhteiskunnallisten rakenteiden ja normien kautta tapahtuvalla paineella todella vakava repressiivinen (tukahduttava) vaikutus seksuaalisuuteen ja onnellisuuden tavoitteluun? Tai onko sillä joskus ollut? Ja jos ei nyt enää, niin miksi?
Kumpaa tilaa länsimaisen yhteiskunnan eetos nykyään muistuttaa: Durkheimin anomiaa vai Weberin byrokraattista, rationalisoitua "rautahäkkiä", "pehmeää hirmuvaltaa", josta "lumous ("mytologia") on haihtunut"?
(Weberin entzauberung (disenchantment eli lumouksen haihtuminen, pettymys) ja Durkeimin anomia ovat mielestäni kuitenkin analogisia käsitteitä).
***
Jos pitäisi valita, niin ennemmin hyväksyn "pitkin hampain" Ben Furmanin "diagnoosittoman lyhytterapian" neuroosi- ja rajatilatason tapauksissa kuin psykoanalyyttisen jargonin.
Psykoosit ja skitsofrenia eivät ole parannettavissa millään terapialla. Niihin tehoaa (jos tehoaa) vain lääkitys ja kontrolli. Päinvastaistakin on kokeiltu - kohtuullisin tuloksin (antipsykiatria).
Pitkin hampain siksi, että pelkkä elämänhallinnan periaate (jota Fuhrmankin myöntää edustavansa) viestii meille liian usein pikemminkin Nokian lobbauskäytännöistä kuin vakavasta dissonanssien purkamisesta.
Viittaan edellisellä Esa Saarisen, Jari Sarasvuon ja muiden henkistä kasvua ja luovuuden profetiaa saarnaaviin "raha-automaatteihin", jotka ovat sekoittaneet "analyyseihinsa" top-pintaliitäjien tavoin "minulla menee hyvin, miksei sinulla mene?"-distinktioitaan. Tällainen on uuden rankijärjestyksen muokkaamista.
Luulenpa kuitenkin, että Nietzsche olisi pitänyt juuri tällaista toimintaa halveksumiensa "viimeisten ihmisten" älyllisenä ja emotionaalisena velttoutena: väittävät löytäneensä onnen, kun muoviraha vinkuu!
*
Psykoanalyysi on kvasimetafyysisten järjestelmien viimeinen "dinosaurus" libidon ja tiedostamattoman käsitteillä operoidessaan...
Rasismi eri muodoissaan on aina "viimeinen mytologia - perusteltiinpa se sitten miten (epä-)tieteellisesti tahansa.
Joko libertaristis-sosiobiologisesti, nietzscheläis-foucault`laisen valtagenealogian, marxilaisuuden tai psykoanalyysin näkökulmasta.
***
Mutta blogianalyytikolta toki sopii kysyä vakavasti: mihin rationaalisuus defenssinä lopulta perustuu? Miten sen voi erottaa ei-repressoivasta realiteettiperiaatteesta?
Ylipäätään: onko ei-repressiivinen sublimaatio (viettipaineen ei-tukahduttava laukaiseminen/purkaminen muullakin tavalla kuin biologisesti) lainkaan mahdollista psykoanalyysin periaatteista lähtien?
Summa: mikä on ihmimillisen ajattelun vastakohta? Tämä erottelu pitää ensin määritellä, jotta analyytikon rationaalisuus/defenssi-erottelullakaan olisi mitään mieltä.
Siitä vaan yrittämään...
No comments:
Post a Comment