Tämä päre on kirjoitettu kommentiksi Eufemian juttuun Solidaarisuutta ja selkäsärkyä.
(Jonkin verran muokattu alkuperäisestä)
*
No nyt ollaan asian ytimessä!
Miten sovittaa keskenään utilitarismi ja kantilainen deontologia. Siitähän tässä lopulta analyyttisella tasolla on kyse.
(Mutta analyyttisen tason takana piilevät aina arvo-ongelmat...)
John Rawls tätä synteesiä "Oikeudenmukaisuusteoriassaan" yritti kutsuen ehdotustaan yleisemmin "refleksiivisen tasapainon periaatteeksi".
Rawlsin rakennelma on hieman sukua Habermasin "kommunikatiivisen toiminnan teorialle" (joka on ei-ontologista objektivismia eli arvoihin sitoutumatonta sekin), mutta sosiologisesti ottaen Rawlsin versio näyttää pelkältä luurangolta verrattuna Habermasin lähtökohtiin.
Rawlsin perusideana on se Kantiin ja Rousseauhun palautuva ajatus, että ihmiset pyrkivät rationaalisten mutta intressittömien (ei-egoististen) valintojen kautta ("tietämättömyyden verho") luomaan sellaisen yhteiskunnan, jossa he voisivat elää missä asemassa tahansa.
Rawlsin peruslähtökohtana on vapaus - vasta sen jälkeen tulee kaikki muu - solidaarisuus jne.
Mutta tätä vapauden perimmäisyyttä tasapainottamaan Rawls asettaa niin sanotun "eroperiatteen", jonka mukaan - yleisesti ottaen - ihmiset saavat hyötyä esim. taloudellisesta toiminnastaan vain niin paljon, ettei se heikennä heikoimpien asemaa - pikemminkin päinvastoin.
Kuitenkaan esim. yritysvoitoista ei velvoiteta maksamaan niin paljon veroa, että se heikentäisi itse yrityksen kannattavuutta, koska tämä heikentäisi silloin myös heikoimpien asemaa.
(Rawls ajautuu näin talousteoreettisten odotusarvojen noidankehiin, jotka ovat lopulta aina myös arvo-ongelmia.)
Rawlsin idea on kyllä hyvä, joskin täysin analyyttinen konstruktio, joka yrittää lakaista arvot kokonaan veks systeemistä.
Mutta juuri arvoistahan tässä lopulta on kysymys. Pelkästään ehdoton rationaalisuus ei riitä takaamaan päätöstemme oikeudenmukaisuutta, koska oikeudenmukaisuutta ei lopulta ole olemassakaan kuin arvo-oletuksena.
Nyt sitten pitää päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitkä ovat ne perusarvot, joiden pohjalle ja perustalta oikeudenmukaista yhteiskuntaa rakennetaan.
Rawls ei siis halua sotkea edes perusarvoja omaan diskurssiinsa, koska arvot eivät voi olla koskaan täysin balanssissa.
Ilmankos hän ei itse halunnut myöskään myöntää, että "Oikeudenmukaisuusteorian" synnytti erääseen filosofiatraditioon sitoutunut "järki": Valistuksen liberalistinen optimismi. Ja juuri Valistus on johtanut meidät siihen positiivisen ja negatiivisen vapauden dilemmaan, jota Steinar Stjernønkin kirjassasi kuvaa.
En voi enkä jaksa juuri nyt kirjoittaa yksityiskohtaisemmin aiheesta. Loppuun kuitenkin pari Rawlsin (ja Habermasinkin) haastavaa ratkaisuyritystä.
*
Dilemmaan on esitetty ratkaisuja kommunitaristisiksi luokiteltujen ajattelijotten taholta - esim. Alasdair McIntyre ja Charles Taylor (tosin kumpikaan ei itse tunnustaudu kommunitaristiksi).
Kirjoitat Eufemia oman kommentisi lopuksi näin: "Kokemuksesta, joka saa sitoutumaan, ei puhuta mitään, oikeastaan se tahdotaan vaieta pois. Minä en tahdo."
Kokemus, joka saa sitoutumaan on ainakin Taylorin mukaan kakkien perusarvojen perimmäinen lähde.
McIntyre sen sijaan korostaa enemmän kollektiivista sitoutumista, yhteisön antamaa roolimallistoa, jolloin myös arvot perustuvat kollektiiviseen traditioon.
(McIntyre kääntyi sosialismista tomismiin; Taylor on jonkin sortin katolinen hänkin.)
Taylorilla on hyvä esimerkki siitä, miten yhteiskunnallista solidaarisuutta pitää ymmärtää perheanalogian kautta.
Parisuhde, perhe, on rationaalinen ja solidaarinen sopimus, joka perustuu luontaiseen hyväksyntään ja kiintymyksentunteeseen (empatia) - eikä toista ole ilman toista.
Mutta Taylorille - hieman toisin kuin McIntyrelle - nimenomaan kiintymyksen tunne (eräänlainen gut-reaction) on se, mikä toimii (kollektiivisen) sopimuksenkin perustana.
Pelkkä kollektiivinen traditio solidaarisuuden takaajana on Taylorille liian heikko sidos ja saattaa johtaa jopa totalitaristisiin ja fasistisiin käytäntöihin.
Entä mistäs tuon kiintymyksen taiot silloin, kun sitä ei luontaisesti näytä syntyvän eri ihmisten ja ihmisryhmien välille? Silloin voinee ajatella, että vahva kollektiivinen traditio yhdistää paremmin kuin jokin "moraalitunne" eli empatia.
*
Olemme palanneet alkuun.
Jäljelle jäävät edelleen "antagonistit" - eettisen egoismin (utilitarismin) eri muodot ja Kantin Kategorinen Imperatiivi - tuo uskon, järjen ja vapauden käsittämätön ykseys.
Nietzsche veti tilanteesta äärimmäiset johtopäätökset ja yritti luoda yli-ihmisestään "roomalaisen keisarin, jolla on Kristuksen sielu." (fragmentti Tahto valtaan-koosteesta, § 983).
Psykologinen egoismi (ihminen on synnynnäisesti ja luontaisesti itsekäs) "jalostui" Nietzschen yli-ihmisessä moraaliltaan vahvaksi tyypiksi (mitä ikinä tämä sitten merkitseekään), jonka alkuperä oli varmasti myös Nietzschessä itsessään.
Mutta koska nykyajan demokratian perushyveet - oikeus äänestää ja kyky kuluttaa - tekevät kaikista samanlaisia lattapäitä, ei nietzscheläistä, egoismissaan äärimmäisen hyveellistä tyyppiä tarvita.
Itse asiassa Nietzscheä tarvitaan nykyaikana yhtä vähän kuin juutalainen lakiuskonnollisuus tarvitsi aikoinaan Jeesusta tai Ateenan oligarkia Sokratesta.
On tietysti perin juurin paradoksaalista, että modernin yhteiskunnan tunnetuin nihilisti ja "moraalintappaja" suhtautui moraaliin vakavammin kuin ehkä kukaan hänen jälkeensä...
*
Ehkä McIntyre on - myös Nietzschen valistuskritiikkiin vedoten - oikeassa: meillä on moraalista jäljellä enää vain pirstaleet ja rauniot, emmekä ymmärrä lainkaan, mitä sellaisella asialla on joskus voitu tarkoittaa.
No comments:
Post a Comment