Seuraavat kommentoinnit ovat Timo Salon 3.9 blogista Itsetesti - Onko tietoinen itseparodia tietoisuuden korkein muoto?
*
R. Räsänen on puhunut ihaillen itseironiasta kulttuuri-ihmisen tunnusmerkkinä.
Richard Sennett toteaa kuitenkin seuraavaa (Työn uusi järjestys s. 124):
Rortyn kuvauksen kaltaisesta ironisesta luonteesta tulee nykymaailmassa itsetuhoisa; jos ennen ihminen ajatteli että mikään ei ole pysyvää, tämä on nyt saanut väistyä sen uskomuksen tieltä, joka sanoo "en ole oikein todellinen, tarpeillani ei ole sisältöä." Ei ole olemassa ketään, ei mitään auktoriteettia, joka tunnustaisi niiden arvon. Eikö Blogistan juuri vilisekin tällaisia postmoderneja antisankareita?
Timo 18:06
Comments (3)
***
Hyvän vastineen tai kritiikin olet löytänyt filosofiselle itseironialle! Olen tietoinen tästä Rortyn asenteesta ja sen saamista arvosteluista.
Enkä itsekään kuittaa Rortyn kaiken kattavaa retorista snobismia, joka todellakin näyttää siirtävän itseironikon jonnekin täysin kuvitteellisten sfäärien sattumanvaraisuuteen, jossa moraalisesta vastuustakin tulee lähinnä retorinen väistöliike - selkokielellä: psykologisen hedonistin tapauskohtaisesti laskelmoivaa kyynisyyttä!
*
Vakavasti otettava itseironikko ei ole pelkkä virtuaalinen tuuliviiri, jolla ei ole mitään sanottavaa, ei mitään kunnioitettavaa, ei mitään auktoriteetteja.
Tällöin ainoa valmius, jossa Rortykin olettaa itseironikon olevan ylivertainen - kyky verbaaliseen hätkähdyttämiseen - muuttuu sisällöllisen "deprivaationsa" takia tyhjäksi ja siten jopa ennalta arvattavan tautologiseksi puheeksi...
Sennetin - ilmeisesti hyve-etiikkaan ja ehkäpä myös kommunitarismiin päin kallellaan olevaa kritiikkiä sen sijaan arvostan.
Erinomaisen laajasti oppineena, analyyttisen ja humanistisen perinteen tuntijana, Rortylla on esim. Nietzscheen verrattuna yksi heikkous: hän - kuten joku Esa Saarinen - omaksuu Nietzscheltä vain ne tekstit, jotka tuntuvat kulloinkin miellyttäviltä sivuuttaen tai suorastaan unohtaen esim. tässä tapauksessa sen aivan oleellisen tärkeän seikan, että vaikka Nietzsche kirjoittaakin ironisesti ja itseironisesti moraaliin liittyvistä ennakkoluuloista, hän EI nihiloi itse moraalin peruskysymyksiä - päinvastoin!
Kysymys eettisistä arvoista on Nietzschen tuotannnon tärkein lähtökohta sekä päämäärä.
Rortylle kysymys moraalista sen sijaan on samaa sanahelinää kuin ylipäätään leikillinen väittely makuasioista.
Edes Habermas ei siis näe tai halua nähdä Nietzschen ajattelun kaksitasoisuutta, jonka mukaan moraalista voidaan kiistellä makuasioina tai moraalisia ongelmia voidaan tulkita makuasioina AINOASTAAN TIETTYYN RAJAAN SAAKKA.
Tuon rajan jälkeen emme kuitenkaan voi enää paeta verbaalikikkailuun, koska moraaliset ongelmat ovat todellisia eivätkä näennäisiä ja sisällöttömiä!
Itseironikon metodina on pudottaa ironiallaan pelistä sekä omat että muitten ennakkoluulot. Se, mitä jää jäljelle tämän "pudotuspelin" eli skeptisen metodin soveltamisen jälkeen, on todellista sisältöä - JOPA NIHILISMINÄ.
Mutta varsinkaan Rortylle (itse-)ironialla ei ole tällaista tehtävää.
Hänellehän moraaliongelmat eivät ole todellisia - tässä: kielestä riippumattomia vaan esimerkiksi pelkkää juridista peliä, jota voidaan manipuloida rahalla siinä missä tekstinkäsittelyohjelmilla sisältöjä...
11.9
Rortyn ironia on sivistyneen kulttuuriporvarin "mieltäylentävää" (edifying) sanoilla snobbailua...
Sitä kuuluisaa substanssia kun ei enää ole, sillä metafysiikka - "sisällöllisen tosiolevaisen" tae - on nimittäin Rortyn mukaan jo lopullisesti kuollut ja kuopattu.
***
On asioita, joita kulttuuri-ihmisen ei sovi tehdä. Kulttuuri-ihmisen ei esimerkiksi sovi sanoa: "Kukaan ei rakasta minua. Minä olen niin onneton." Vaikka tämä sattuisikin olemaan totta. Kulttuuri-ihmisen on ironisoitava se niin, ettei kenellekään ole täysin selvää mitä se on. Tämä osoittaa tiettyä hienostuneisuutta. Tällä kulttuuri-ihminen ehkäisee, etteivät muut kulttuuri-ihmiset pääse tekemään sitä minkä hän jätti tekemättä, ironisoimaan hänen avoimia tunnustuksiaan.
haa 09.09.05 - 6:00 am #
***
Haa.
Tuossa, mitä sanoit, on aika lailla asiaa. Viittaan samalla edellisen kommenttini päivitettyyn loppuvirkkeeseen.
Ajattelen/tulkitsen (ilmeisen omavaltaisesti), että "kulttuuri-ihminen" (mikä määritelmä itsessään on toivottoman moniselitteinen) käyttäessään ironiaa ja itseironiaa pitää siten yllä tiettyä fasadia, joka - kuten ilmeisesti vihjaat - peittää enemmän kuin paljastaa - ainakin, mitä tulee henkilön omaan persoonallisuuteen.
Toisaalta - miksei hän saisi niin tehdä? Toisaalta - hänen on oikeastaan pakko käyttää (itse-)ironista fasadia kyetäkseen sanomaan jotain, mitä ei pysty sanomaan olemalla "mä itse."
Eli kun hän sanoo: "mä olen niin onneton ja yksin, kun kukaan ei rakasta mua", hän tekee sen narrin roolin valinneena, ei omana itsenään.
Mutta ihmiset pystyvät yleisellä tasolla samaistumaan (ja siten kuvittelemaan sen yksityisesti)tällaiseen - "performatiiviseen" (contra affektiiviseen) tunnustukseen, koska se ei herätä liikaa sääliä tai halveksuntaa.
Ironikolle hänen asenteensa hinta vain on kova: saadakseen sanotuksi totuuden (itsestäänkin) hän joutuu näyttelemään sen ulospäin ikäänkuin esittäisi roolia.
Totuus kuitenkin on, että tunnustaessaan avoimesti olevansa vailla rakkautta ja onneton hän hymyilee kuin klowni tikkaiden juurella (H. Miller) yleisönsä edessä, mutta itkee itsensä uneen näytännön jälkeen.
Tämä on kauhea paradoksi, joka kohtaa kaikkia niitä ihmisiä, jotka todella yrittävät ilmaista omat tunteensa vakuuttavasti - siis ei vain parkua niitä ulos vaan "ILMAISTA" ne tarkoituksenaan "siirtää" ne kuulijaan/katsojaan.
Itseironikon persoona ja maailma on kaksitasoinen, ja ainoa mahdollisuus säilyttää järkensä moisessa pelissä, on kyky pitää täysin erossa toisistaan nuo kaksi maailmaa - julkinen=performatiivinen ja sisäinen=yksityinen/affektiivinen.
*
Mutta jos ajatellaan esimerkiksi kirjailijaa, niin kovin helppoa noiden kahden maailman - julkisen ja yksityisen - ero ei koskaan voi olla.
Kirjailijan hahmot ovat aina enemmän tai vähemmän osa hänen todellista minuuttaan tai ainakin hänen identiteettinsä piiriin kuuluvaa, vaikka tietenkin "vain" performatiivisessa mielessä.
PS. Itseironiaa voidaan myös ajatella bourdieulaisittain: viimeisenä vetona tehdä ylittämätön distinktio itsen ja toisten välille.
Koska itseironikkoa ei koskaan voi "saada kiinni itse teossa" (hänhän sekä eristää että rationalisoi affektit ironisessa performaatiossaan), hän tavallaan jää aina kaikkien yläpuolella olevaan marginaaliin, josta sitten tarkastelee muita "jumalallisessa" saavuttamattomuudessaan.
Tätä(kö) on myös Nietzschen distanssin paatos?
3 comments:
Sitä olen hiukan ehkä jopa ihmetellytkin, että miten yleisesti intellektuelleina pidetyillä keski-iän saavuttaneilla ja korkeammankin iän saavuttaneilla ihmisillä asenne maailmaan ja useisiin asioihin – ainakin niihin joihin ottavat kantaa – on ironia. Eikö siitä voi vanhemmiten päästä yli?
Eikö se kuulu vain johonkin keskenkasvuiseen nuoruuteen, eräänlaisena väistöliikkeenä, hyödyllisenä, mutta osoittaen silti vielä tiettyä kypsymättömyyden astetta?
Haluaisin, että joku kirjottaisi kirjan nimeltään Ironian loppu. Eli ajasta joka on ironian jälkeen. Ironia on ylitetty, palanen menneisyyttä, välttämätöntä kasvua jonka kuuluu joskus päättyä tilaan jossa ironiaa ei enää ole. Siitä on päästy yli.
En todellakaan väitä, että itse olisin päässyt siitä yli. Mielestäni se on tietyissä kohdissa erittäin hyvä strategia ja asia noin yleensä. Ehkä on tietynlaista henkistä pienuutta turvautua siihen, itselleni olen selittänyt sitä niin, että olen pieni tässä maailmassa.
Tämä ei koske fyysistä pienuutta, sillä bakteerithan ovat pieniä, olen sanonut sen näin: Onko bakteereilla ironiaa?
Onko ironia etäännyttämistä, eräänlainen väistöliike?
Ja jos niin, niin onko se niin että kohtaaminen, suoraan asian sulattaminen, hyväksyminen, haltuunotto, nieleminen, on elämälle vierasta koska liikkeen lakiin - joka on elämän olennainen ominaisuus - ei kovin hyvin sovellu pysähtyminen. On siirryttävä. Näinkö on?
Hieno kommentti.
Mutta muistakaamme jälleen Sokrates ja Jeesus.
Sokrateen koko olemassaolo perustui olemassaolevien uskomusten arviointiin ironian näkökulmasta - ja silti hän uskoi (tai ainakin Platon tahtoi niin tulkita) synnynnäisiin, kaikille yhteisiin järjellisiin kykyihin (nativismi, anamnesis. kts. esim. Menon).
Jeesusta sen sijaan ei ole koskaan pidetty ironikkona. Miksi? Jeesusta ei koskaan ole kuvattu edes nauravana kuin hieman shokeeraavassa tarkoituksessa, kun taas Nietzschen(kin) mielestä Sokrateen "viisaus oli täynnä kepposia."
*
Sokrateen ironia ei kuitenkaan ole nihiloivaa - siis destruktiivista tai edes dekonstruktiivista kuten mielestäni Rortyn, Derridan, Foucault´n, Lyotardin, Baudrillardin, Deleuzen tai Guattarin ironia.
Ei sitä myöskään ole lopulta Nietzschenkään ironia, mutta tämä on taas niitä aiheita, jotka vaatisivat aivan erityistä tutkimuksellista tulkintaotetta ja yksittäisiä esimerkkejä (tässä siis Nietzscheltä) niiden tueksi.
*
Itse olen aika otettu tuosta Ironia loppu-ideasta.
Sillä kun kaikki on ironiaa, mikään ei ole ironiaa - elämme yhtä ja samaa baudrillardilaista amerikanismia, jossa ironia ja kaupankäynti on tuhoisan nerokkaalla tavalla ympätty toisiinsa.
Niin hyvin, että tämä "perverssi yhdistelmä" - kulutuksen ja muodin itseironisuus - otetaan jopa vakavasti!
*
Mutta miten ironia kytkeytyy evoluutioon?
Sanoisin, että se on jotain "ylimääräistä", tarpeetonta ja liiallista sekä merkityksessä surplus että redundant.
Jotain joka pursuaa yli kuten luovuus, mutta ei siis ole evoluution kannalta (jos me ylipäätään voimme edes ajatella asioita evoluution näkökulmasta!) välttämättä edes tarpeen.
Voipa se olla jopa elämää tuhoavaa!
Ironia ja Itseironia ilmenevät enemmän tai vähemmän kätketysti taiteessa ja uskonnossa.
Ironinen etäännyttäminen oli myös kreikkalaisen tragedian - filosofiasta nyt puhumattakaan - lähtökohta.
Sanalla sanoen - etäännyttäminen/ironia oli/on inhimillisen ajattelun kehitysprosessia analogisesti samassa mielessä kuin lapsi tekee rankasti kognitiivista työtä leikkiessään.
*
Kun Nietzsche kunnioittaa Jeesusta vapaana henkenä ja tyyppinä, jossa ei ole ressentimenttiä, hän myös kutsuu tätä suureksi symbolistiksi ja antirealistiksi.
Nämä jälkimmäiset ominaisuudet liitän ainakin henkilökohtaisesti aina ironiseen asenteeseen.
Jos maailma ja elämä on ihmiselle "vain" meidän" "symbolimme" eli käsitteittemme kautta heijastuva enemmän tai vähemmän myyttinen kuvajainen, on se myös samalla toisaalta etääntynyt lähtökohdistaan, joita EI sisälly itse elämään ilman näitä kielellisiä symboleja, metaforia ja metonymioita.
Mutta tällä tavoin syntyy inhimillinen ajattelu - etäännyttämisen ja ironian kautta.
*
Toisaalta - mistäpä me tiedämme, minkälainen Jeesus todella oli - mitä hän sisimmässään ajatteli.
Juutalaisen eetoksen ironian taju oli monoteismissaan joka tapauksessa toisen tyyppistä kuin polyteististen kreikkalaisten, jotka olivat kuin suuria, nerokkaita lapsia.
Kreikkalaiset joutuivat ponnistelemaan melkoisesti yrittäessään kontrolloida kilpailuviettiään, sotaisuuttaan ja aggressioitaan.
Tämän kontrollin - etäännyttämisen ja ironian - onnistumisen tulokset sitten synnyttivät suuren kulttuurin.
Juutalainen "orjakansa" sen sijaan oli omaksunut toisenlaisen - muttei yhtään sen vähemmän käyttökelpoisen - päinvastoin! - suhtautumistavan elämään.
Tästä kertoo jo juutalaisten itsensä kertomien juutalaisvitsien omaperäisyyskin.
*
Summa: ironia voi olla lamauttavaa tai vapauttavaa - aivan samalla tavoin kuin kristinuskon pelastusopillisten kysymysten ydin kiteytyy monergismin ja synergismin väliseen paradoksiin - siis fatalismin ja voluntarismin synteesiin, jota voi kuvata joko vapauttavaksi tai lamauttavaksi/tukahduttavaksi kaksoissidokseksi.
Ironiasta ei ole matkaa uskoon kuin yksi pitkähkö askel, mutta tuo askel pitää astua pohjattoman kuilun yli.
Tätä askelta/hyppyä ironikko harvemmin tekee, mutta ainakin Kierkegaardin mukaan tie ironian (objektiivisen hulluuden) intellektuaalisesta ja psykologisesta noidankehästä on mahdollista katkaista vain "hyppäämällä" eli uhraamalla älyn ilmeisen täyttymättömät vaatimukset uskon absurditeettien edessä.
Näin teki Jeesus.
Mutta tämä oli perimmältään myös Platonin/Sokrateen pyrkimys, joskin duo P. ja S. kutsuivat uskoa järjeksi eli dialektiikaksi (käsiteanalyyttiseksi argumentaatioksi), mikä ei loppujen lopuksi tuonut sen enempää "valoa" itse elämän ongelmaan kuin Jeesuksen symbolistinen antirealismikaan.
Itse asiassa filosofia ja siitä kehittyneet tieteet menivät suuntaan, jonka seuraukset ilmenevät nyt ekokatastrofina ja nihilistisenä (itse-)ironiana.
Nietzsche tämän tajusi ja analysoi, muttei hänestäkään ollut uuden uskonnon (siis niiden paljon puhuttujen uusien arvojen!) luojaksi ja perustajaksi.
Kiitos tulkinnasta, joka on osapuilleen oikea ja jatkaa yli sen, mitä hieman haeskelin.
Palailen tähän, kunhan ehdin.
Post a Comment