Kirjoitettu kommenteiksi iineksen päreeseen "Lacrimosa ja Voimala".
*
iines
Selkeästi pohdiskelit. Mutta jos kukaan muu ei tiedä, että sinä 'tiedät', että jokin on taidetta, niin mitä sen on väliä, mitä kukaan ajattelee taiteesta. Jokainen vain 'pitää omaa kivaansa' ja elää ikäänkuin yksityisen kielen maailmassa.
Perustellusti tämä on Wittgensteinin mukaan mahdotonta. Taide syntyy ihmisten välisestä kommunikaatiosta, vaikka esteettinen elämys onkin subjektiivinen.
Esteettinen elämys ei kuitenkaan vielä itsessään 'takaa tai anna' muuta kuin 'affektiivis-intellektuaalisen taipumuksen ja kyvyn' arvioida kohdetta/tapahtumaa mahdollisena taiteena. (Myönnän: taipumus ja kyky ovat ongelmallisia käsitteitä tässäkin yhteydessä.)
Onko koettu asia sitten taidetta, määräytyy silti mielestäni pikemminkin diskurssista kuin yksittäisen subjektin tunteesta käsin.
*
peeär-mies
Osa vastauksestani sisältyy edelliseen iinekselle kirjoittamaani kommenttiin.
Ja mitä tulee siihen, että heittäisit Camus'n tai Dostojevskin roskikseen huonona kirjallisuutena/taiteena, niin voi sinua poloista! Oletko vallan menettänyt järkesi ja/tai esteettisen 'kykysi' ;)?
Toisin sanoen: On täysi vapaus valita, mitä lukee ja mistä pitää, mutta kukaan ei ole vapaa taidehistoriallisesta perinnöstä eli siitä, mitä pidetään arvostettuna taiteena.
Eli jos sanot, että tuo ei ole taidetta, koska minä en pidä siitä, se ei ole vielä pätevä perustelu arvioida jotain taiteeksi tai ei-taiteeksi.
Siitähän 'kaikki' toki lähtee - yksittäisestä makuarvostelmasta, jossa jollain merkillisellä tavalla yhdistyvät (jos yhdistyvät) samanaikaisesti subjektiivinen että objektiivinen näkemys (Kantin III:n kritiikin pääteema).
Mutta ollakseen objektiivinen ja universaali tai vähintäinkin edes kommunikoitavissa yksilöllisen makuarvostelman täytyy kiinnittyä diskursiivisesti tunnustettuun traditioon tai kaanoniin (vrt. Harold Bloom; myös Gadamer).
Tosin Kant itse etsi ratkaisua lähinnä subjektin ymmärryksestä, ei 'ulkopuolisesta' taidediskurssista.
Taide ja makuarvostelma olivat Kantilla autonomisia, joskaan ei yhtä subjektiivisesti ja vapaasti kuten I:ssä Kritiikissä tiedon luonteesta tai merkillisellä tavalla deterministisesti: autonomia ehdottoman käskyn=moraalilain 'välttämättömänä vastinparina' kuten II:ssa Kritiikissä.
Kantin mielestä ihmiselle on yksilönä mahdollista kokea ja tunnistaa suuri taide suureksi (tai pikemminkin kauneus kauneudeksi eikä rumuudeksi) eräänlaisen 'pyyteettömän' tarkastelun puitteissa.
Mitä tuo pyyteettömyys lopulta merkitsee ja on, siitä kai väitellään taidefilosofien piirissä edelleenkin.
Schopenhauer ja etenkin Nietzsche pitävät pyyteetöntä asennetta Kantin saaman pietistis-puritaanisen kasvatuksen seurauksena.
Miten nyt 'normaali' mies voisi katsella esim. alastoman naisen kuvaa 'pyyteettömästi' ;)?
(Kant ei kai ollut ihan normaali, koskapa vetkutteli kosintaakin niin pitkään, ettei pitänyt enää tarpeellisena mennä naimisiin lainkaan; - taisi siinä odotellessa toinen osapuolikin jo turhautua...;)
Mainitut herrat nimittäin ymmärsivät Kantin pyyteettömyyden asenteeksi, johon ei sisälly mitään praktisia tai psykologisia intressejä, ja päättelivät heti perään, että kyseessä on aivan mahdoton ja epätosi oletus.
Mutta Heideggerin mukaan Nietzsche oli lukenut Kantinsa jälleen Schopenhauerin 'yksipuolisten' tulkintojen valossa, sillä Heideggerin mielestä pyyteettömyys ei ole praktisen intressin poissaoloa vaan liittyy jollain tavalla totuuden paljastumiseen (aletheia) taideteoksessa.
Please - älkää kysykö minulta, mitä Heidegger tarkoittaa 'totuuden paljastumisella'! Minulla on kyllä 'meine Ahnung' asiasta, mutten osaa sitä tässä kirjalliseen muotoon saattaa.
Siäpaitsi se veisi hitosti aikaa ja tilaa.
January 14, 2008
Sikalasta Torniin - muistumia Hesasta ja sen ravintoloista
Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n päreeseen "Valtakunnan salaisuus II".
*
meri, a-k.h
Menkää Ravintola Torniin, pankaa Visa vinkumaan ja halveksikaa roskaväkeä ;)
*
Retrospektiivinen katsaus.
Lähes 4 vuotta sitten sitten hyvä ystäväni (ennenkuin kunnostautui ja ryhtyi treenaamaan maratonia ja pelasti siten avioliittonsa) halusi silloisten tapojensa mukaan sopivan nousuhumalan siivittämänä näyttää minulle, että ravintola Torni se vasta hieno paikka on - ja että hänen pankkikortillaan - vai oliko se juuri Visa - kyllä rahaa ja luottoa riittää.
En ole koskaan ollut mikään intohimoinen ravintoloissa maleksija, joten suhtauduin tähänkin ehdotukseen alunperin torjuvasti, mutta myönnyin lopulta, koska kaveri olisi loukkaantunut kieltäytymisestäni - siitäkin huolimatta, että kävelyni on jo muutaman vuoden ajan näyttänyt horjuvan ja ontuvan Eriksonin hitaalta nilkuttamiselta.
Mutta onhan toki mieltä piristävää käydä joskus 'ulkomaailmassakin'.
Olin käynyt Tornissa ehkä 25 vuotta aiemmin, joten ravintola oli jo ehditty restauroida 1995. En tosin paljoa siitä entisestä muista.
Ruoka ja juomat olivat ensiluokkaisia - ja ilmeisen kalliita, mutta minunhan ei siitä tarvinnut sillä kertaa välittää.
Miespuolinen tarjoilijakin vaikutti ammatillisessa erikoisuudessaan olevan kotoisin ihan toisesta maailmasta kuin minä - lähinnä kai Ludwig XIV hovista.
Käytöksensä ja puheensa muistutti minusta, joka en etikettejä juuri tunne, enkä niistä kyynikkona koskaan ole piitannut pätkän vertaa - kuninkaallisen tai narrin elkeitä.
Vaikka kieltämättä - tyyppihän oli kuin suoraan kansallisteatterin näyttämöltä (näytelmää ja roolia en kuitenkaan tunnistanut;), kuten jopa varsin ihaillen häntä ystävälleni kommentoin.
No - kaikki 'tarpeellinen' saatiin kuitenkin tilattua, vaikkei ehkä kaikkea pitkästä traditiostaan ylpeän huippuravintolan slangia ymmärrettykään - en ainakaan minä.
Mutta kieltämättä Torni on kerrassaan perinteisesti hienostunut ja tosi tyylikäs paikka, joskin kyllä Salve ja Sea Horse mukavampia ja rennonpia ovat - myös halvempia.
Niissä(kin) on tullut koluttua jonkun kerran joskin jo 25-30 vuotta sitten, jolloin asuin lähellä Hesan ydinkeskustaa.
Silloin 'konserttimestarina' toimi usein eräs hyvin fiksu mutta samalla 'hullu' tuurijuoppo - valt.yo. (sosiaalipolitiikka/sosiologia) ja päihdehuoltolaitoksen huoltotarkastaja!
Minä toimin saman kombinaatin katkaisuhoidon puolella hoitajana. Mukana oli monesti myös eräs kyseisen laitoksen ensisuojapuolen valvoja. Kyseinen trio antoi todella esimerkillisen ja kattavan näytön miltei koko päihdehuoltohenkilöstön juomatapakulttuurista ;)
Siihen aikaan mainituilla ravintoloilla oli ehkä jossain määrin räkälän maine (äkkiä krapularyypy(i)lle Sikalaan tai Salveen!), mitä tuo Sea Horsen lempinimi Sikalakin osaltaan viestii, mutta ajat lienevät muuttuneen.
Nykyään Helsinki on tupaten täynnä erilaisia (etenkin etnisiä mutta myös 'gayistisiä' jne.) pubeja, klubeja, discoja, kapakoita, ravintoloita, luxus-paikkoja jne.
30 vuotta sitten tilanne oli täysin toinen. Hesa oli silloin tähän päivään verrattuna hiljainen pikkukaupunki, jossa turistin kohtaaminen saattoi herättää 'tatilaisessa' pintaan ihan aidosti antropologiset 'vaistot' - siis hämmästyneen ja tyhmänuteliaan tuijotuksen mutta myös primitiivisen karttamisreaktion ;)
Helsingin keskusta on jo yli 20:n vuoden ajan muuttunut yhä nopeammin yhä kuhisevammaksi muurahaispesäksi uusine rakennus- ja käytäväprojekteineen, joten se kyllä täyttää useimmat kansainvälisen 'minimetropolin' kriteerit nykyään.
*
meri, a-k.h
Menkää Ravintola Torniin, pankaa Visa vinkumaan ja halveksikaa roskaväkeä ;)
*
Retrospektiivinen katsaus.
Lähes 4 vuotta sitten sitten hyvä ystäväni (ennenkuin kunnostautui ja ryhtyi treenaamaan maratonia ja pelasti siten avioliittonsa) halusi silloisten tapojensa mukaan sopivan nousuhumalan siivittämänä näyttää minulle, että ravintola Torni se vasta hieno paikka on - ja että hänen pankkikortillaan - vai oliko se juuri Visa - kyllä rahaa ja luottoa riittää.
En ole koskaan ollut mikään intohimoinen ravintoloissa maleksija, joten suhtauduin tähänkin ehdotukseen alunperin torjuvasti, mutta myönnyin lopulta, koska kaveri olisi loukkaantunut kieltäytymisestäni - siitäkin huolimatta, että kävelyni on jo muutaman vuoden ajan näyttänyt horjuvan ja ontuvan Eriksonin hitaalta nilkuttamiselta.
Mutta onhan toki mieltä piristävää käydä joskus 'ulkomaailmassakin'.
Olin käynyt Tornissa ehkä 25 vuotta aiemmin, joten ravintola oli jo ehditty restauroida 1995. En tosin paljoa siitä entisestä muista.
Ruoka ja juomat olivat ensiluokkaisia - ja ilmeisen kalliita, mutta minunhan ei siitä tarvinnut sillä kertaa välittää.
Miespuolinen tarjoilijakin vaikutti ammatillisessa erikoisuudessaan olevan kotoisin ihan toisesta maailmasta kuin minä - lähinnä kai Ludwig XIV hovista.
Käytöksensä ja puheensa muistutti minusta, joka en etikettejä juuri tunne, enkä niistä kyynikkona koskaan ole piitannut pätkän vertaa - kuninkaallisen tai narrin elkeitä.
Vaikka kieltämättä - tyyppihän oli kuin suoraan kansallisteatterin näyttämöltä (näytelmää ja roolia en kuitenkaan tunnistanut;), kuten jopa varsin ihaillen häntä ystävälleni kommentoin.
No - kaikki 'tarpeellinen' saatiin kuitenkin tilattua, vaikkei ehkä kaikkea pitkästä traditiostaan ylpeän huippuravintolan slangia ymmärrettykään - en ainakaan minä.
Mutta kieltämättä Torni on kerrassaan perinteisesti hienostunut ja tosi tyylikäs paikka, joskin kyllä Salve ja Sea Horse mukavampia ja rennonpia ovat - myös halvempia.
Niissä(kin) on tullut koluttua jonkun kerran joskin jo 25-30 vuotta sitten, jolloin asuin lähellä Hesan ydinkeskustaa.
Silloin 'konserttimestarina' toimi usein eräs hyvin fiksu mutta samalla 'hullu' tuurijuoppo - valt.yo. (sosiaalipolitiikka/sosiologia) ja päihdehuoltolaitoksen huoltotarkastaja!
Minä toimin saman kombinaatin katkaisuhoidon puolella hoitajana. Mukana oli monesti myös eräs kyseisen laitoksen ensisuojapuolen valvoja. Kyseinen trio antoi todella esimerkillisen ja kattavan näytön miltei koko päihdehuoltohenkilöstön juomatapakulttuurista ;)
Siihen aikaan mainituilla ravintoloilla oli ehkä jossain määrin räkälän maine (äkkiä krapularyypy(i)lle Sikalaan tai Salveen!), mitä tuo Sea Horsen lempinimi Sikalakin osaltaan viestii, mutta ajat lienevät muuttuneen.
Nykyään Helsinki on tupaten täynnä erilaisia (etenkin etnisiä mutta myös 'gayistisiä' jne.) pubeja, klubeja, discoja, kapakoita, ravintoloita, luxus-paikkoja jne.
30 vuotta sitten tilanne oli täysin toinen. Hesa oli silloin tähän päivään verrattuna hiljainen pikkukaupunki, jossa turistin kohtaaminen saattoi herättää 'tatilaisessa' pintaan ihan aidosti antropologiset 'vaistot' - siis hämmästyneen ja tyhmänuteliaan tuijotuksen mutta myös primitiivisen karttamisreaktion ;)
Helsingin keskusta on jo yli 20:n vuoden ajan muuttunut yhä nopeammin yhä kuhisevammaksi muurahaispesäksi uusine rakennus- ja käytäväprojekteineen, joten se kyllä täyttää useimmat kansainvälisen 'minimetropolin' kriteerit nykyään.
January 13, 2008
'Psykoottinen peili'
Kommentti Ripsan kommenttiin A-K.H:n päreessä "Valtakunnan salaisuus II".
*
'Rauno, nyt sinä kyllä ymmärsit minut totaalisesti väärin. Vaikka eka kommentissa käsitit aivan oikein.'
Antaa olla. Jälkimmäinen tulkintani oli varsin 'omavaltainen', mutta se nyt palveli mun näkemyksiäni...
*
'Niin ja Rauno, Bergmanin "Kuin kuvastimessa" oli varmaan suhteellisen täydellinen elokuva. Siinä oli kaikki. Kuin kamariteos, mutta se laajeni kuin ameeba kaikkiin suuntiin.'
Kuin kuvastimessa' oli/on hieno elokuva ja Harriet Andersson teki loistavan roolityön, vaikka mielisairaanhoitajana minua hiukan hymyillytti tietyt ylidramatisoinnit, mitä tuli Karinin ääniin ja hänen rauhoittamiseensa.
Ei se nyt ihan noin mene tosielämässä, joskin filmin itsensä kannalta homma toimi erinomaisesti - eli ei siinä periaatteessa psykoosiin menemistä pieleen kuvattu.
Mutta lisätään nyt kuitenkin: se on selvää asiaa tuntevalle, että Karinin realiteettitaju pelasi aivan liian hyvin, vaikka hän samanaikaisesti oli ajautumassa täydelliseen sekavuuden tilaan.
Eikä Karinin tavoin sätkivää potilasta pystytä noin vain piikittämään intravenöösisti (suoneen), ja vaikka se onnistuisikin, niin sittenkään lääke ei ala vaikuttaa salamannopeasti alle kymmenessä sekunnissa ;).
Mikäli kyseessä oli lihakseen pistäminen, niin vaikutusta olisi pitänyt odottaa ainakin puoli tuntia.
Ja miten yllättävän järkeväksi ja rauhalliseksi Karin tulikaan injektion jälkeen. On ollut Bergmanilla käytössään todellista ihmeainetta...
Sitäpaitsi ei Karinia minun mielestäni olisi enää mihinkään mielisairaalaan tarvinnut viedä, koska hän oli jo täysin rauhoittunut, ja jos kerran Karinin aviomiehellä, psykiatri Martinilla tosiaan oli hallussaan ja käytössään moinen psykoosilääke..;)
Mutta elokuvahan on tehty 1961 ja siihen aikaan vielä Ruotsissakin laitoshoitoa pidettiin ainoana vaihtoehtona psykoottisissa tapauksissa.
Tietysti on myös niin, että vakavaa akuuttia psykoosia ei kyllä välttämättä pystytä jo potilaan oman turvallisuudenkaan vuoksi 'hoitamaan' (tai pikemminkin 'rauhoittamaan') muualla kuin suljetulla osastolla.
Nyt pitää tietenkin ajatella elokuvan juonen mukaisesti, että Karin taisteli jatkuvasti oman ('parantumattoman?') 'hulluutensa' kanssa, joka sitten elokuvan lopussa 'otti hänestä lopullisen yliotteen'.
Viimeiseksi arvoitukseksi ilmeisesti jäi se, onko Jumala-kokemus 'demoninen' mielenhäiriö vai kaikkivaltiasta rakkautta?
Bergmanin antama vastaus ei vaikuttanut kovin optimistiselta - tässäkään elokuvassa.
*
'Rauno, nyt sinä kyllä ymmärsit minut totaalisesti väärin. Vaikka eka kommentissa käsitit aivan oikein.'
Antaa olla. Jälkimmäinen tulkintani oli varsin 'omavaltainen', mutta se nyt palveli mun näkemyksiäni...
*
'Niin ja Rauno, Bergmanin "Kuin kuvastimessa" oli varmaan suhteellisen täydellinen elokuva. Siinä oli kaikki. Kuin kamariteos, mutta se laajeni kuin ameeba kaikkiin suuntiin.'
Kuin kuvastimessa' oli/on hieno elokuva ja Harriet Andersson teki loistavan roolityön, vaikka mielisairaanhoitajana minua hiukan hymyillytti tietyt ylidramatisoinnit, mitä tuli Karinin ääniin ja hänen rauhoittamiseensa.
Ei se nyt ihan noin mene tosielämässä, joskin filmin itsensä kannalta homma toimi erinomaisesti - eli ei siinä periaatteessa psykoosiin menemistä pieleen kuvattu.
Mutta lisätään nyt kuitenkin: se on selvää asiaa tuntevalle, että Karinin realiteettitaju pelasi aivan liian hyvin, vaikka hän samanaikaisesti oli ajautumassa täydelliseen sekavuuden tilaan.
Eikä Karinin tavoin sätkivää potilasta pystytä noin vain piikittämään intravenöösisti (suoneen), ja vaikka se onnistuisikin, niin sittenkään lääke ei ala vaikuttaa salamannopeasti alle kymmenessä sekunnissa ;).
Mikäli kyseessä oli lihakseen pistäminen, niin vaikutusta olisi pitänyt odottaa ainakin puoli tuntia.
Ja miten yllättävän järkeväksi ja rauhalliseksi Karin tulikaan injektion jälkeen. On ollut Bergmanilla käytössään todellista ihmeainetta...
Sitäpaitsi ei Karinia minun mielestäni olisi enää mihinkään mielisairaalaan tarvinnut viedä, koska hän oli jo täysin rauhoittunut, ja jos kerran Karinin aviomiehellä, psykiatri Martinilla tosiaan oli hallussaan ja käytössään moinen psykoosilääke..;)
Mutta elokuvahan on tehty 1961 ja siihen aikaan vielä Ruotsissakin laitoshoitoa pidettiin ainoana vaihtoehtona psykoottisissa tapauksissa.
Tietysti on myös niin, että vakavaa akuuttia psykoosia ei kyllä välttämättä pystytä jo potilaan oman turvallisuudenkaan vuoksi 'hoitamaan' (tai pikemminkin 'rauhoittamaan') muualla kuin suljetulla osastolla.
Nyt pitää tietenkin ajatella elokuvan juonen mukaisesti, että Karin taisteli jatkuvasti oman ('parantumattoman?') 'hulluutensa' kanssa, joka sitten elokuvan lopussa 'otti hänestä lopullisen yliotteen'.
Viimeiseksi arvoitukseksi ilmeisesti jäi se, onko Jumala-kokemus 'demoninen' mielenhäiriö vai kaikkivaltiasta rakkautta?
Bergmanin antama vastaus ei vaikuttanut kovin optimistiselta - tässäkään elokuvassa.
Humanistien ja naturalistien 'näköharhoista'
Kommentti ripsalle A-K.H:n päreessä "Valtakunnan salaisuus II".
ripsa kirjoitti
'Niin ja Rauno aattelet että Seppo Ilmariset ovat menneet manan majoille. Se ei ole kyllä totta. Sinulla on näköharha.
Se puolestaan johtuu siitä, että todellisuus on pirstaloitunut pikkuisiin osiin ja on vaikea enää hahmottaa kokonaisuuksia, vaikka ne olemassa ovatkin.'
Ja sinäkö sen kokonaisuuden sitten hahmotat? Hienoa! Ollaan yllättäen? samassa veneessä. Minäkin pyrin hahmottamaan aatehistoriallisia kokonaisuuksia;)
Minulla tosin on sinun näköharhaksi nimittämäsi luulo, jonka mukaan suuri taide ja suuret auteurit ovat jo historiaa...nykymeininki tuottaa lähinnä huipputeknologisia liukuhihna-animaatioita, populaarimusiikin tekemiseen verrattavaa, laskelmoivaa trendihypetystä.
Emmeköhän me molemmat kärsi 'omanlaatuisestamme' näköharhasta.
*
Sinä kun et julkijumalattomana 'ymmärrä' sielusta mitään, niin pistänpä tähän ihan vain piruuttani siteerauksen Nietzscheltä, joka ei taatusti hänkään uskonut sielun olemassaoloon kristillis-platonisessa mielessä.
'Let us get rid of soul atomism (reduktionismi?/RR). [But] between ourselves, it is not at all necessary to get rid of 'the soul' at the same time, and thus to renounce one of the most ancient and venerable hypotheses - as happens frequently to clumsy naturalists who can hardly touch on 'the soul' without immediately losing it...
('Beyond Good and Evil')
Naturalistien on Nietzschen mukaan kovin vaikea ymmärtää myöskään sitä, että joku voi olla ateisti olematta materialisti (tarkoittanee itseään).
PS. Saas nahdä ymmärsikö kukaan naturalisti tuosta Nietzschen varsin harkitusta piruilusta yhtään mitään.
ripsa kirjoitti
'Niin ja Rauno aattelet että Seppo Ilmariset ovat menneet manan majoille. Se ei ole kyllä totta. Sinulla on näköharha.
Se puolestaan johtuu siitä, että todellisuus on pirstaloitunut pikkuisiin osiin ja on vaikea enää hahmottaa kokonaisuuksia, vaikka ne olemassa ovatkin.'
Ja sinäkö sen kokonaisuuden sitten hahmotat? Hienoa! Ollaan yllättäen? samassa veneessä. Minäkin pyrin hahmottamaan aatehistoriallisia kokonaisuuksia;)
Minulla tosin on sinun näköharhaksi nimittämäsi luulo, jonka mukaan suuri taide ja suuret auteurit ovat jo historiaa...nykymeininki tuottaa lähinnä huipputeknologisia liukuhihna-animaatioita, populaarimusiikin tekemiseen verrattavaa, laskelmoivaa trendihypetystä.
Emmeköhän me molemmat kärsi 'omanlaatuisestamme' näköharhasta.
*
Sinä kun et julkijumalattomana 'ymmärrä' sielusta mitään, niin pistänpä tähän ihan vain piruuttani siteerauksen Nietzscheltä, joka ei taatusti hänkään uskonut sielun olemassaoloon kristillis-platonisessa mielessä.
'Let us get rid of soul atomism (reduktionismi?/RR). [But] between ourselves, it is not at all necessary to get rid of 'the soul' at the same time, and thus to renounce one of the most ancient and venerable hypotheses - as happens frequently to clumsy naturalists who can hardly touch on 'the soul' without immediately losing it...
('Beyond Good and Evil')
Naturalistien on Nietzschen mukaan kovin vaikea ymmärtää myöskään sitä, että joku voi olla ateisti olematta materialisti (tarkoittanee itseään).
PS. Saas nahdä ymmärsikö kukaan naturalisti tuosta Nietzschen varsin harkitusta piruilusta yhtään mitään.
Blogikommentteja taiteesta, totuudesta ja elämästä
Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n päreeseen "Valtakunnan salaisuus II".
(Lisäys 01:45)
ripsalle
Minä en sattuneesta syystä liiku keskikaupungilla, en myöskään divareissa - en oikeastaan paljon missään. Kirjastossa harvakseltaan.
Omat kirjahyllyt on täynnä lukemattomia kirjoja, mikä tarkoittaa osaltaan, että pankkitili näyttää kroonisesti ja lopullisesti(?) punaista!
*
Mitä seppä Ilmariseen tulee, niin minun mielestäni 'todella suuri taide' todellakin on kuollut - siten myös häikäisevän suuria taiteilijoita putkahtaa maailmaan yhä harvemmin, mikä on paradoksi, koska informaatioteknologia mahdollistaa nykyään melkein minkälaisen kommunikaation ja ilmaisun tahansa.
Mutta ehkä juuri tämä uusien ilmaisumuotojen (hologrammit, animaatio jne.) ja kommunikaation näennäinen helppous osaltaan banalisoi ja tylsistyttää meidän mielemme antaessaan samalla ikäänkuin automaattisesti illuusion muka jostain uudesta ja ennenkokemattomasta.
Minun mielestäni pelkästään yksi Ingmar Bergmanin elokuva vastaa silti ainakin tuhatta miltei kokonaan tietokonepöydällä kasattua amerikkalaista liukuhihnatuotosta, jos nyt pitää antaa tähtiä ja pisteitä (eli kvantifioida oma arvionsa) kuten nykyään on tapana ;).
*
Suhtaudunkin ivallisen kyynisesti myös innovaatioyliopistohankkeisiin, joiden taustalta löytyy täysin yliopistojen perusintention vastainen ajattelutapa: hyöty.
Tällä tavoin yliopistoista tulee ammattikorkeakouluja, joiden opintosuunnitelmat tähtäävät aina hyödylliseen indoktrinaatioon (mikä sinänsä on tarkoituksenmukaista ammattikoulutuksen kannalta) - ei vapaaseen totuuden etsintään.
Yliopistot nimittäin ovat alunperin olleet totuuden tyyssijoja tai ainakin paikkoja, jossa pyritään totuuteen, ja jos sieltä sitten kumpuaa jotain muuta, niin se on sivutuotetta.
*
Elämme performanssin (minulle täysin käsittämätön taiteen? laji - pikemminkin eräänlainen tosi-tv?), pastissin, kitschin ja retronaivismin sekä tietenkin (edelleen) 'sekopäisen' abstraktivismin aikaa.
Ehkä kitsch, pastissi ja etenkin retroilu kuitenkin ovat tietyssä mielessä osoitus siitä, että taide kiertää kehää siinä missä ajattelukin. Päädymme aina lopulta siihen, mistä aloimme. Elämme syklistä todellisuutta. 'Kaikki' (hankalaa tietysti määritellä mitä on kaikki) palaa uudestaan samanlaisena (vrt. Nietzschen ikuinen paluu).
Nietzsche osui kyllä oikeaan suuntaan kirjoittaessaan, että 'viimeiset ihmiset' elävät pelkästään omassa mukavuudessaan ja kaupallisessa kilpailu- sekä viihdekulttuurissaan. Tämän hän sai tuta ensimmäisten Bayreuth-juhlien aikaan karvaasti 1876.
Mutta pace Nietzsche: viimeiset ihmisethän ovat löytäneet elämän tarkoituksen: onnen!
Älkäämme siis häiritkö heidän pientä onneaan ikuisilla kriittisen ironian ja satiirin piikeillämme...(levätkööt rauhassa - nuo elävältä kuolleet...)
*
(Toisaalta - pitää yrittää olla myös sovitteleva, ettei luulla omahyväiseksi ja ylimieliseksi...)
Uusi Tuntemattoman sotilaan teatteriversio saattaisi tietysti olla se varsinainen odotettu superklassikko ja Smeds uusi seppä Ilmarinen ;) - tuo Nietzschen 'esteetikko-yli-ihminen'.
(Itse en ole esitystä nähnyt.)
***
meri kirjoitti
'olisi hienoa kuulla teidän itkuista jotakin. mikä taideteos on piilo- tai julki-itkettänyt juuri teitä?'
Niitä on paljon. Mutta annetaan esimerkki: van Goghin Kengät, Vehnäpelto ja variksia sekä paljon muuta hänen tuotannostaan.
Olen kerran nähnyt aidon van Goghin - Ateneumissa yli 30 vuotta sitten - ja se kolahti. Maalauksen nimeä en enää muista.
Ymmärrän oikein hyvin, miksi Heidegger filosofoi juuri noista van Goghin Kengistä kirjassa 'Taideteoksen alkuperä'.
http://www.netn.fi/198/netn_198_kakko.html
Itse asiassa Goghin taide on jopa hieman pelottavaa - ikäänkuin hulluus tunkisi läpi noista maalauksista, jotka ovat - lähes kirjaimellisesti - van Goghin oman 'sielun katseita' nähtyyn todellisuuteen.
Näin ollen kuvassa 'näkyy' myös paitsi kuvattu kohde (ilmenevä) myös katse, joka sen hahmottaa (ilmeneminen). Sen vuoksi maalauksen todellisuus ei (ehkä koskaan) ole pelkkä valokuva, joka vain kopioi kohteen.
Realismi on siten perin ongelmallinen asia kaikessa taiteessa, vaikka rajoittaisimmekin sen määrittelyn vain muotoseikkoihin.
*
Myös eräs Rembrandtin omakuva on aika hurja. Ei se itketä mutta pistää kylmät väreet menemään pitkin selkää.
Maalauksesta (maalari katsoo itseään varsin säälimättömästi) tuijottaa kasvot hieman kääntyneinä elämänsä loppuvaiheessa oleva vanha irstailija ja peluri ilkeän kyyninen ja dekadentti virne naamallaan jotakuinkin paljastavasti: tällainen minä sisimmältäni olen ja ilmeestäni näette, miten minä elin!
Eikä Rembrandt tarvinnut tällaiseen 'röntgenluotaukseen' mitään 1900-luvun 'uusia' - joko abstraktin formalistisia tai 'psyykeltään räjähtäneitä' - tekniikoita; - kuvaus on tyyliltään 'sovinnaista' realismia jos mikä.
***
leonoora kirjoitti
'Miron ja Kleen abstraktiset piiperrykset kiehtovat ja huvittavat.'
Kun nyt olen nyrpistellyt nenääni abstraktille taiteelle, niin kerrottakoon 'vastapainoksi', että katsoin joku aika sitten Teemalta tulleen mainon dokumentin Paul Kleestä - hänen elämästään, teorioistaan, taiteestaan.
Pakko tunnustaa, että jotain liikahti vanhan anarkisti-konservatiivin päässä, kun hän alkoi tajuta Kleen teoreettisia ja didaktisia periaatteita.
Olin jopa ohjelman loppuvaiheessa ymmärtävinäni, että kerrassaan hienoja sommitelmiahan nämä ovat - suurta taidetta...;)
(Lisäys 01:45)
ripsalle
Minä en sattuneesta syystä liiku keskikaupungilla, en myöskään divareissa - en oikeastaan paljon missään. Kirjastossa harvakseltaan.
Omat kirjahyllyt on täynnä lukemattomia kirjoja, mikä tarkoittaa osaltaan, että pankkitili näyttää kroonisesti ja lopullisesti(?) punaista!
*
Mitä seppä Ilmariseen tulee, niin minun mielestäni 'todella suuri taide' todellakin on kuollut - siten myös häikäisevän suuria taiteilijoita putkahtaa maailmaan yhä harvemmin, mikä on paradoksi, koska informaatioteknologia mahdollistaa nykyään melkein minkälaisen kommunikaation ja ilmaisun tahansa.
Mutta ehkä juuri tämä uusien ilmaisumuotojen (hologrammit, animaatio jne.) ja kommunikaation näennäinen helppous osaltaan banalisoi ja tylsistyttää meidän mielemme antaessaan samalla ikäänkuin automaattisesti illuusion muka jostain uudesta ja ennenkokemattomasta.
Minun mielestäni pelkästään yksi Ingmar Bergmanin elokuva vastaa silti ainakin tuhatta miltei kokonaan tietokonepöydällä kasattua amerikkalaista liukuhihnatuotosta, jos nyt pitää antaa tähtiä ja pisteitä (eli kvantifioida oma arvionsa) kuten nykyään on tapana ;).
*
Suhtaudunkin ivallisen kyynisesti myös innovaatioyliopistohankkeisiin, joiden taustalta löytyy täysin yliopistojen perusintention vastainen ajattelutapa: hyöty.
Tällä tavoin yliopistoista tulee ammattikorkeakouluja, joiden opintosuunnitelmat tähtäävät aina hyödylliseen indoktrinaatioon (mikä sinänsä on tarkoituksenmukaista ammattikoulutuksen kannalta) - ei vapaaseen totuuden etsintään.
Yliopistot nimittäin ovat alunperin olleet totuuden tyyssijoja tai ainakin paikkoja, jossa pyritään totuuteen, ja jos sieltä sitten kumpuaa jotain muuta, niin se on sivutuotetta.
*
Elämme performanssin (minulle täysin käsittämätön taiteen? laji - pikemminkin eräänlainen tosi-tv?), pastissin, kitschin ja retronaivismin sekä tietenkin (edelleen) 'sekopäisen' abstraktivismin aikaa.
Ehkä kitsch, pastissi ja etenkin retroilu kuitenkin ovat tietyssä mielessä osoitus siitä, että taide kiertää kehää siinä missä ajattelukin. Päädymme aina lopulta siihen, mistä aloimme. Elämme syklistä todellisuutta. 'Kaikki' (hankalaa tietysti määritellä mitä on kaikki) palaa uudestaan samanlaisena (vrt. Nietzschen ikuinen paluu).
Nietzsche osui kyllä oikeaan suuntaan kirjoittaessaan, että 'viimeiset ihmiset' elävät pelkästään omassa mukavuudessaan ja kaupallisessa kilpailu- sekä viihdekulttuurissaan. Tämän hän sai tuta ensimmäisten Bayreuth-juhlien aikaan karvaasti 1876.
Mutta pace Nietzsche: viimeiset ihmisethän ovat löytäneet elämän tarkoituksen: onnen!
Älkäämme siis häiritkö heidän pientä onneaan ikuisilla kriittisen ironian ja satiirin piikeillämme...(levätkööt rauhassa - nuo elävältä kuolleet...)
*
(Toisaalta - pitää yrittää olla myös sovitteleva, ettei luulla omahyväiseksi ja ylimieliseksi...)
Uusi Tuntemattoman sotilaan teatteriversio saattaisi tietysti olla se varsinainen odotettu superklassikko ja Smeds uusi seppä Ilmarinen ;) - tuo Nietzschen 'esteetikko-yli-ihminen'.
(Itse en ole esitystä nähnyt.)
***
meri kirjoitti
'olisi hienoa kuulla teidän itkuista jotakin. mikä taideteos on piilo- tai julki-itkettänyt juuri teitä?'
Niitä on paljon. Mutta annetaan esimerkki: van Goghin Kengät, Vehnäpelto ja variksia sekä paljon muuta hänen tuotannostaan.
Olen kerran nähnyt aidon van Goghin - Ateneumissa yli 30 vuotta sitten - ja se kolahti. Maalauksen nimeä en enää muista.
Ymmärrän oikein hyvin, miksi Heidegger filosofoi juuri noista van Goghin Kengistä kirjassa 'Taideteoksen alkuperä'.
http://www.netn.fi/198/netn_198_kakko.html
Itse asiassa Goghin taide on jopa hieman pelottavaa - ikäänkuin hulluus tunkisi läpi noista maalauksista, jotka ovat - lähes kirjaimellisesti - van Goghin oman 'sielun katseita' nähtyyn todellisuuteen.
Näin ollen kuvassa 'näkyy' myös paitsi kuvattu kohde (ilmenevä) myös katse, joka sen hahmottaa (ilmeneminen). Sen vuoksi maalauksen todellisuus ei (ehkä koskaan) ole pelkkä valokuva, joka vain kopioi kohteen.
Realismi on siten perin ongelmallinen asia kaikessa taiteessa, vaikka rajoittaisimmekin sen määrittelyn vain muotoseikkoihin.
*
Myös eräs Rembrandtin omakuva on aika hurja. Ei se itketä mutta pistää kylmät väreet menemään pitkin selkää.
Maalauksesta (maalari katsoo itseään varsin säälimättömästi) tuijottaa kasvot hieman kääntyneinä elämänsä loppuvaiheessa oleva vanha irstailija ja peluri ilkeän kyyninen ja dekadentti virne naamallaan jotakuinkin paljastavasti: tällainen minä sisimmältäni olen ja ilmeestäni näette, miten minä elin!
Eikä Rembrandt tarvinnut tällaiseen 'röntgenluotaukseen' mitään 1900-luvun 'uusia' - joko abstraktin formalistisia tai 'psyykeltään räjähtäneitä' - tekniikoita; - kuvaus on tyyliltään 'sovinnaista' realismia jos mikä.
***
leonoora kirjoitti
'Miron ja Kleen abstraktiset piiperrykset kiehtovat ja huvittavat.'
Kun nyt olen nyrpistellyt nenääni abstraktille taiteelle, niin kerrottakoon 'vastapainoksi', että katsoin joku aika sitten Teemalta tulleen mainon dokumentin Paul Kleestä - hänen elämästään, teorioistaan, taiteestaan.
Pakko tunnustaa, että jotain liikahti vanhan anarkisti-konservatiivin päässä, kun hän alkoi tajuta Kleen teoreettisia ja didaktisia periaatteita.
Olin jopa ohjelman loppuvaiheessa ymmärtävinäni, että kerrassaan hienoja sommitelmiahan nämä ovat - suurta taidetta...;)
January 12, 2008
Procol Harum - progressiivisen rockin hienoimpia klassikkoja
Kuunnelkaa vaihteeksi mahtavaa progea, joka ei sorru missään vaiheessa yksinomaan tekniseen temppuiluun (kuten Emerson, Lake and Palmer, Yes jne.)
Tässä neljä monista Procol Harumin klassikkopiiseistä. Kahdesta ensimmäisestä löytyy vaihtoehtoinen liveversio.
(Lisälinkkejä klo:01.50)
*
Repent Walpurgis
A great composition a great band, long version from 1971...procol harum repent walpurgis 1971 rock brooker fisher copping live tv.
REPENT WALPURGIS
EDMONTON 1992...PROCOL HARUM REPENT WALPURGIS LIVE EDMONTON (Edmontonin sinfoniaorkesteri taustalla)
*
A Salty Dog - 1969
A great band at its prime. Only a promo with the original recording as sound track. Still a fabulous song....Rock classic procol harum.
Salty Dog Live
Procol Harum - Salty Dog Live...Procol Harum Salty Dog Live.
(Erinomainen versio. Valitettavasti tuubista ei löydy ehkä parasta esitystä, joka tehtiin jälleen Edmontonin sinfoniaorkesterin kanssa.
Procol Harum on parhaimmillaan livenä kuten säveltäjä, laulaja, pianisti Gary Brookerkin on todennut.)
*
Homburg
A great song from a great band. just take a cigarette and lay down your head...procol-harum psychedelic british-psychedelic.
(What psychedelic?/RR. Nuoria ovat kaverit tällä videolla. Lienee 'Whiter shade of pale'n ohella bändin aivan ensimmäisiä musiikkivideoita.)
*
Conquistador
About This Video
(Brooker/Reid)
Conquistador your stallion stands
In need of company
And like some angels haloed brow
You reek of purity
I see your armour-plated breast
Has long since lost its sheen
And in your death mask face
There are no signs which can be seen
And though I hoped for something to find
I could see no maze to unwind
Conquistador a vulture sits
Upon your silver shield
And in your rusty scabbard now
The sand has taken seed
And though your jewel-encrusted blade
Has not been plundered still
The sea has washed across your face
And taken of its fill
And though I hoped for something to find
I could see no maze to unwind
Conquistador there is no time
I must pay my respect
And though I came to jeer at you
I leave now with regret
And as the gloom begins to fall
I see there is no, only all
And though you came with sword held high
You did not conquer, only die
Tässä neljä monista Procol Harumin klassikkopiiseistä. Kahdesta ensimmäisestä löytyy vaihtoehtoinen liveversio.
(Lisälinkkejä klo:01.50)
*
Repent Walpurgis
A great composition a great band, long version from 1971...procol harum repent walpurgis 1971 rock brooker fisher copping live tv.
REPENT WALPURGIS
EDMONTON 1992...PROCOL HARUM REPENT WALPURGIS LIVE EDMONTON (Edmontonin sinfoniaorkesteri taustalla)
*
A Salty Dog - 1969
A great band at its prime. Only a promo with the original recording as sound track. Still a fabulous song....Rock classic procol harum.
Salty Dog Live
Procol Harum - Salty Dog Live...Procol Harum Salty Dog Live.
(Erinomainen versio. Valitettavasti tuubista ei löydy ehkä parasta esitystä, joka tehtiin jälleen Edmontonin sinfoniaorkesterin kanssa.
Procol Harum on parhaimmillaan livenä kuten säveltäjä, laulaja, pianisti Gary Brookerkin on todennut.)
*
Homburg
A great song from a great band. just take a cigarette and lay down your head...procol-harum psychedelic british-psychedelic.
(What psychedelic?/RR. Nuoria ovat kaverit tällä videolla. Lienee 'Whiter shade of pale'n ohella bändin aivan ensimmäisiä musiikkivideoita.)
*
Conquistador
About This Video
(Brooker/Reid)
Conquistador your stallion stands
In need of company
And like some angels haloed brow
You reek of purity
I see your armour-plated breast
Has long since lost its sheen
And in your death mask face
There are no signs which can be seen
And though I hoped for something to find
I could see no maze to unwind
Conquistador a vulture sits
Upon your silver shield
And in your rusty scabbard now
The sand has taken seed
And though your jewel-encrusted blade
Has not been plundered still
The sea has washed across your face
And taken of its fill
And though I hoped for something to find
I could see no maze to unwind
Conquistador there is no time
I must pay my respect
And though I came to jeer at you
I leave now with regret
And as the gloom begins to fall
I see there is no, only all
And though you came with sword held high
You did not conquer, only die
January 11, 2008
Tekopyhä ja valheellinen sinä olet ollut, joten Helvettiin pitää sinun joutuman!
Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen "Lacrimosa ja Voimala".
(Lisäys 13.1)
*
homo garrulukselle
Käytin termiä libertarismi, eivätkä liberalismi ja libertarismi eivät ole ihan sama asia.
Liberalisti saattaa hyvinkin olla arvokonservatiivi ja kannattaa kuitenkin samalla maltillisesti vapaata markkinataloutta (yhdistelmä joka tosin sisältää sisäisen ristiriidan; ks. libertarismi), jolloin myös yrityksen sosiaalisella vastuulla on yrityksen etiikan kannalta merkitystä.
Perheyritykset ovat monesti olleet malliesimerkkejä liberaalista toimintamallista ja ajattelutavasta.
Pörssiyhtiöt, joissa ainoa tavoite on mahdollisimman nopea voiton maksimointi vailla pitkän tähtäimen visioita, ovat sitten asia erikseen. Ne ovat libertarismin kukoistuspaikkoja.
Libertaristi on lähempänä laissez-faire (antaa mennä) -asennetta sekä arvojen, valtion että kilpailun suhteen. On vain kilpailua, ei ikäviä arvoja, joista ei ole mitään hyötyä (pikemminkin päinvastoin) sijoituksia suunniteltaessa, ellei niitä sitten pysty käyttämään eettisenä 'valepukuna' (eli huijaamistarkoitukseen) voiton maksimoinnissa.
Koko yhteiskunta ja maailma, arvot mukaanlukien on libertaristille yhtä markkinataloutta, jossa jokainen ihminen on lähimmäisensä potentiaali kilpailija, eikä mikään valtion taholta tuleva tai sosiaaliseen sitoutumiseen (siis muka kilpailua 'vääristävä') velvoite saa estää kauppaa.
Valtio saa toimia vain poliisina, joka turvaa yksityisomaisuuden suojan. Kaikki muu hoituu äärilibertaristin mielestä vapaan kilpailun periaatteella, - mitä nyt hyväntekeväisyyttä harrastetaan, jotta saataisiin altruistin sädekehä pään päälle.
Libertarismi on siten kommunismin ja natsismin ohella tekopyhin ja moraalittomin ajattelutapa, jonka tiedän!
Yhä edelleen pidän pyhäinhäväistyksenä, jos yksikään libertaristi sanoo olevansa lähimmäistään rakastava kristitty! Sitäpaitsi jo valehteleminen sinänsä tekee moraalin ja siten luottamuksen täysin mahdottomaksi...
Tästä seuraa: kun keskustelet libertaristin kanssa, poista aina varmistin pistoolistasi. Libertaristi on tottunut pitämään valehtelua (tai ainakin harhaanjohtamista) kilpailun henkeen kuuluvana - moraalisesti hyväksyttävänä ja siten myös laillisena - pelinä.
Luottamuksella ei ole muuta merkitystä kuin saada kilpailija ansaan. Lyhyesti: libertarismi on käytännössä eräänlaista mafia-politiikkaa.
Jos yhteiskunnnan ja elämän perusolemus on lottoamista - siis arpapeliä ja jatkuvaa spekulatiivista eli keinottelevaa riskinottoa, niin silloin libertaristi lienee kyllä oikeassa moraalinkin suhteen.
Mitään moraalia ei ole olemassakaan, jos yksinomaan psykologinen egoismi sanelee sen, mitä ajattelen lähimm...anteeksi kilpailijoistani.
Jos minä olisin kansanedustaja, en alentuisi vaihtamaan sanaakaan jonkun Kimmo Sasin tai Ben Zyzzzkowitsin kanssa, koska heihin ei tehoa sana vaan pelkkä voima, valta ja diskriminointi.
Saavat maistaa siten 'omaa lääkettään'...
PS.
Suomesta ei olisi koskaan tullut niin sanottua hyvinvointivaltiota, jos vain libertaristit (tai kommunistit) olisivat saaneet päättää toimintatavoista.
Nyt näyttää taas vaihteeksi siltä (-80-luvun lopun tapaan), että hyvinvointivaltion perusperiaatteet ja peruspalvelut halutaan panna pörssiin nekin - eikä aikaakaan, kun sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmämme on taantunut USA:n tasolle.
(On toki muistettava, että lamaa edeltäneen rahapolitiikan takuumiehinä toimivat samoilla linjoilla olleet Iiro 'vampyyri' Viinasen (kok) ohella sosiaalidemokraatit: presidentti Mauno 'vakaa markka ilman devalvaatiota' Koivisto ja valtiovarainministeri Erkki 'propagandapäällikkö' Liikanen (jonka onnistui 'paeta' Brysseliin, kun pahin lama iski.)
***
Lisäys
HG kirjoitti
'Sitten olen vain vaikka edistyksellinen sosialisti: miltä se kuulostaa?'
Ei kuulosta uskottavalta. Edistyksellisyyden aika 'meni jo'. Samoin sosialismin. (Miten olis 'aktivisti';)?)
Kommunitarismista voinemme kyllä keskustella, vaikka siinä(kin) on aina vaara ajautua eri yhteisöjen/yhteiskuntien väliseen kiistaan kussakin yhteisössä legitimoiduista arvoista, tavoista ja pyhistä asioista.
Sanalla sanoen kommunitarismi ei ehkä pysty ratkaisemaan kulttuurisen relativismin ongelmaa - siis toteuttamaan Habermasin niin sitkeästi ajamaa kommunikatiivisen toiminnan käytäntöä.
Toisaalta - myös libertaristi on yhtä kaikki relativisti mutta eri syistä kuin kommunitaristi.
Libertaristi retorisoi, että juuri hän - toisin kuin kommunitaristi - edustaa yleismaailmallisia arvoja: vapaa kilpailu ja yksityisomaisuuden suoja, sananvapaus, demokratia, ihmisoikeudet, kestävä kehitys jne.
Kaikki nämä hienot periaatteet kuitenkin romuttuvat (jopa ensimmäinen mukaanlukien pääomien kasautumisesta = trustiutumisesta ja kartelloitumisesta johtuen), kun libertaristi alkaa käydä vapaata kauppaa viis veisaamatta muusta kuin mahdollisimman nopeasta voiton maksimoinnista.
Libertaristi käyttää mainittuja periaatteita täysin opportunistisesti - tavalla, joka saisi Immanuel Kantin menettämään hermonsa.
'Myös nuo mahdollisesti hyvin kasvatetut demokratiaa ja liberalismia kannattavat utilitaristit eivät ole lopulta muuta kuin hyvin kasvatettuja saatanoita' - kuuluu Kantin tuomio.
(Lisäys 13.1)
*
homo garrulukselle
Käytin termiä libertarismi, eivätkä liberalismi ja libertarismi eivät ole ihan sama asia.
Liberalisti saattaa hyvinkin olla arvokonservatiivi ja kannattaa kuitenkin samalla maltillisesti vapaata markkinataloutta (yhdistelmä joka tosin sisältää sisäisen ristiriidan; ks. libertarismi), jolloin myös yrityksen sosiaalisella vastuulla on yrityksen etiikan kannalta merkitystä.
Perheyritykset ovat monesti olleet malliesimerkkejä liberaalista toimintamallista ja ajattelutavasta.
Pörssiyhtiöt, joissa ainoa tavoite on mahdollisimman nopea voiton maksimointi vailla pitkän tähtäimen visioita, ovat sitten asia erikseen. Ne ovat libertarismin kukoistuspaikkoja.
Libertaristi on lähempänä laissez-faire (antaa mennä) -asennetta sekä arvojen, valtion että kilpailun suhteen. On vain kilpailua, ei ikäviä arvoja, joista ei ole mitään hyötyä (pikemminkin päinvastoin) sijoituksia suunniteltaessa, ellei niitä sitten pysty käyttämään eettisenä 'valepukuna' (eli huijaamistarkoitukseen) voiton maksimoinnissa.
Koko yhteiskunta ja maailma, arvot mukaanlukien on libertaristille yhtä markkinataloutta, jossa jokainen ihminen on lähimmäisensä potentiaali kilpailija, eikä mikään valtion taholta tuleva tai sosiaaliseen sitoutumiseen (siis muka kilpailua 'vääristävä') velvoite saa estää kauppaa.
Valtio saa toimia vain poliisina, joka turvaa yksityisomaisuuden suojan. Kaikki muu hoituu äärilibertaristin mielestä vapaan kilpailun periaatteella, - mitä nyt hyväntekeväisyyttä harrastetaan, jotta saataisiin altruistin sädekehä pään päälle.
Libertarismi on siten kommunismin ja natsismin ohella tekopyhin ja moraalittomin ajattelutapa, jonka tiedän!
Yhä edelleen pidän pyhäinhäväistyksenä, jos yksikään libertaristi sanoo olevansa lähimmäistään rakastava kristitty! Sitäpaitsi jo valehteleminen sinänsä tekee moraalin ja siten luottamuksen täysin mahdottomaksi...
Tästä seuraa: kun keskustelet libertaristin kanssa, poista aina varmistin pistoolistasi. Libertaristi on tottunut pitämään valehtelua (tai ainakin harhaanjohtamista) kilpailun henkeen kuuluvana - moraalisesti hyväksyttävänä ja siten myös laillisena - pelinä.
Luottamuksella ei ole muuta merkitystä kuin saada kilpailija ansaan. Lyhyesti: libertarismi on käytännössä eräänlaista mafia-politiikkaa.
Jos yhteiskunnnan ja elämän perusolemus on lottoamista - siis arpapeliä ja jatkuvaa spekulatiivista eli keinottelevaa riskinottoa, niin silloin libertaristi lienee kyllä oikeassa moraalinkin suhteen.
Mitään moraalia ei ole olemassakaan, jos yksinomaan psykologinen egoismi sanelee sen, mitä ajattelen lähimm...anteeksi kilpailijoistani.
Jos minä olisin kansanedustaja, en alentuisi vaihtamaan sanaakaan jonkun Kimmo Sasin tai Ben Zyzzzkowitsin kanssa, koska heihin ei tehoa sana vaan pelkkä voima, valta ja diskriminointi.
Saavat maistaa siten 'omaa lääkettään'...
PS.
Suomesta ei olisi koskaan tullut niin sanottua hyvinvointivaltiota, jos vain libertaristit (tai kommunistit) olisivat saaneet päättää toimintatavoista.
Nyt näyttää taas vaihteeksi siltä (-80-luvun lopun tapaan), että hyvinvointivaltion perusperiaatteet ja peruspalvelut halutaan panna pörssiin nekin - eikä aikaakaan, kun sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmämme on taantunut USA:n tasolle.
(On toki muistettava, että lamaa edeltäneen rahapolitiikan takuumiehinä toimivat samoilla linjoilla olleet Iiro 'vampyyri' Viinasen (kok) ohella sosiaalidemokraatit: presidentti Mauno 'vakaa markka ilman devalvaatiota' Koivisto ja valtiovarainministeri Erkki 'propagandapäällikkö' Liikanen (jonka onnistui 'paeta' Brysseliin, kun pahin lama iski.)
***
Lisäys
HG kirjoitti
'Sitten olen vain vaikka edistyksellinen sosialisti: miltä se kuulostaa?'
Ei kuulosta uskottavalta. Edistyksellisyyden aika 'meni jo'. Samoin sosialismin. (Miten olis 'aktivisti';)?)
Kommunitarismista voinemme kyllä keskustella, vaikka siinä(kin) on aina vaara ajautua eri yhteisöjen/yhteiskuntien väliseen kiistaan kussakin yhteisössä legitimoiduista arvoista, tavoista ja pyhistä asioista.
Sanalla sanoen kommunitarismi ei ehkä pysty ratkaisemaan kulttuurisen relativismin ongelmaa - siis toteuttamaan Habermasin niin sitkeästi ajamaa kommunikatiivisen toiminnan käytäntöä.
Toisaalta - myös libertaristi on yhtä kaikki relativisti mutta eri syistä kuin kommunitaristi.
Libertaristi retorisoi, että juuri hän - toisin kuin kommunitaristi - edustaa yleismaailmallisia arvoja: vapaa kilpailu ja yksityisomaisuuden suoja, sananvapaus, demokratia, ihmisoikeudet, kestävä kehitys jne.
Kaikki nämä hienot periaatteet kuitenkin romuttuvat (jopa ensimmäinen mukaanlukien pääomien kasautumisesta = trustiutumisesta ja kartelloitumisesta johtuen), kun libertaristi alkaa käydä vapaata kauppaa viis veisaamatta muusta kuin mahdollisimman nopeasta voiton maksimoinnista.
Libertaristi käyttää mainittuja periaatteita täysin opportunistisesti - tavalla, joka saisi Immanuel Kantin menettämään hermonsa.
'Myös nuo mahdollisesti hyvin kasvatetut demokratiaa ja liberalismia kannattavat utilitaristit eivät ole lopulta muuta kuin hyvin kasvatettuja saatanoita' - kuuluu Kantin tuomio.
Taiteen 'vapaa pudotus ilman vartaloa'
Kirjoitettu kommentiksi A-K.H:n päreeseen"Valtakunnan salaisuus II".
(Muutoksia ja lisäyksiä klo: 20:30)
*
Arvoisat kolleegat
Jos suuria linjoja vedetään, niin eikö taide taiteen itsensä vuoksi ole vielä suurempi harha kuin taiteen pakkositominen johonkin instituutioon?
Minä pidän taidetta totuuksien (huom. monikko) peilinä ja äänitorvena - en 'itse itseään tyydyttävänä' sekoiluna.
Jopa dadaismilla on 'tehtävä' - ainakin siinä mielessä, että välttyäkseen roskaa ja mielettömyyttä-tuomiolta, meidän on 'löydettävä/annettava' sille - esim. Leevi Lehdon 'runoudelle' ja performansseille - joku merkitys - olipa niillä sitä 'oikeasti' (taiteilijan semanttisena intentiona) tai ei.
Olemme väistämättä aina jonkinasteisen mimesiksen 'vankeja' - sekä taiteilijoina että tulkitsijoina, vaikka kuinka yrittäisimme murtaa ihmiselle ominaisen (antrooppisen) kognitiivisen väistämättömyyden.
*
Esimerkki (jossa on kai 'aineksia' hahmopsykologiaan):
Katselen huoneeni verhojen hieman abstrakteja kuva- ja värisommitelmia. Ihan ensi alkuun ne näyttävät kaoottiselta massalta, mutta melko nopeasti assosioin niihin tuttuja kohteita kuten kukkia - etenkin ruusuja.
Koska tekijä on ilmeisesti tarkoittanutkin kuvata jotain sellaista, esimerkkini ei toimi, ellen vähitellen alkaisi nähdä verhojen muodostelmissa ihmisen päitä, hirviömäisiä olioita, sieniä, koukkuja, naisen sukupuolielimiä, ristikkoikkunoita - ties mitä.
Näin olenkin 'luonut' taideteoksen ihan itse näkemällä siinä jotain, mitä siinä ei ehkä koskaan edes ollut.
Siis: ei ole olemassa taidetta taiteen itsensä vuoksi siinä merkityksessä että taide voisi ikäänkuin itse (toiseutena) antaa itselleen merkityksen.
'Muinoin' - realistisen, naturalistisen ja varhaismyyttisen (erotuksena moderneihin myytteihin) taiteen aikaan - taiteella oli juuri tuo 'konkreettisen' merkityksenannon tehtävä, koska taide oli täysin erottamattomasti (eroa uskonnon, politiikan ja taiteen välillä ei tunnettu) sidottu instituutioon eli lähinnä kulttiin/kirkkoon, eivätkä sen teknisen tekemisen konventiotkaan (tässä lähinnä kuvataiteissa) mahdollistaneet abstaktia ilmaisua.
Jos/kun me nykyään koemme esimerkiksi Egyptin hieroglyfit, sumerilaiset piirtokirjoitukset tai antiikin Kreikan ruukkumaalaukset abstrakteiksi tai naiveiksi, niin tulkintamme perustuu anakronistisiin oletuksiin.
Noitten kuvien muka naivisti piirretyt hahmot eivät ole dadaismia vaan sen ajan aidointa realismia, jossa myyttinen (jumalallinen), oikeudellinen ja arkipäiväinen maailma eivät vielä olleet erkaantuneet omiksi 'diskursseikseen' vaan kuvat ilmaisivat ihmisten/ihmisille yhtä ja samaa kokemus- ja merkityshorisonttia.
Vasta paljon myöhemmin ymmärryksen ja itseymmäryksen peruselementit alkoivat kohtalokkaasti erkaantua toisistaan.
Siteeraan 1900-luvun Heideggeria: 'Kauhea on jo tapahtunut: sisäinen ja ulkoinen ovat eronneet tosistaan'.
*
'Taidetuotos' ymmärrettiin keskiajalla 'helposti' tai ainakin sille oli heti olemassa ilmeinen tulkintakoodi kristinuskon vaikutuksesta eli kirkon antaman viitekehyksen kautta.
Kontekstisidonnaisuus sisältää tietysti aina jonkinasteisen 'ideologisen' indoktrinaation, mutta uskonto ja politiikka eivät edusta samaa 'henkistä' ulottuvuutta taiteen tekemisessä.
Koska (ja tämä on tärkeää!) kirkko edusti yhtä aikaa sekä näkyvää että näkymätöntä maailmaa, se saattoi tarjota taiteilijalle erinomaisen innoituksen ja pohjattoman luovuuden lähteen toisin kuin stalinismi tai natsit, joiden ideologia oli naivin romanttista ja täysin immanenttia realismia, jolta puuttui se 'syyvyys- ja korkeusulottuvuus', minkä transsendenssi mahdollisti taiteelle kirkon palveluksessa.
Kun transsendenssi tai pikemminkin konteksti (eihän transsendenssi mihinkään 'katoa'), jossa se ilmaistiin, lähestulkoon menetti/'kadotti' metafyysisen merkityksensä eli itseisarvonsa, minkä eräänä seurauksena tai ilmauksena estetiikka yleensä tahtoi itsenäistyä valistuksen ja romantiikan (joka oli vitalistinen vastreaktio valistuksen mekanistiselle ajattelulle) invaasion myötä, taiteelle tapahtui jotain hyvin merkillistä: samalla kun taide vapautui, se viimein banalisoitui täysin 1900-luvulla eli menetti sekä tarpeensa että kykynsä(?) ilmaista ylevää ja kaunista..
Sosialistinen tai natsistinen realismi esimerkiksi kuvasivat kyllä ylevää eetosta, mutta on selvää, että taiteelliselta arvoltaan suurin osa tuosta ylevyydestä ja kauneudesta oli sarjakuviin verrattavaa ja nimenomaan tarkoitukselliseen aivopesuun tähtäävää.
Innoitus tosin on aina niin suuri tekijä taiteessa, että vaikka sen tekemisen perusteet olisivat pelkkää poliittista vouhotusta, niin aina jossain putkahtaa esiin todellisia helmiä (Suomessa KOM-teatteri ja kommunistinen laululiike vai mikä se nyt oli).
Merkittävin tapahtuma taiteen itsenäistymisen prosessissa sen irtautuessa realismista ja uskonnon edustamasta transsendenssista olivat tietenkin modernistiset kokeilut: abstrakti ilmaisu eri tyylimuotoineen: kubismi, formalismi, figuratiivisuus, dada (jos se on mikään itsenäinen tyyli?), surrealismi jne.
Uudet uskonnon korvikkeet eli poliittiset totalitarismit asettuivat juuri näitä 'rappiosuuntauksiksi' leimattuja kokeiluja vastaan vastaan.
Poliittisesta estetiikasta vielä vähemmän kuin modernista taiteesta ei kuitenkaan ollut estämään taiteen autonomiakehityksen jälkeistä syöksykierrettä banaaliin ja reifikaatioon, jonka tunnusmerkkejä ovat naivi, kitch ja etenkin pastissi (ks. kuitenkin PS.).
Entä jos ajatellaan, että taide heijastelee (jälleen kerran: imitoi) todellisuutta, niin mitä se voi kertoa ihmisen psykologisesta ja tiedollisesta tilasta nykyään?
Veikkaanpa, että tuo kertomus on vähintänkin korutonta - ellei peräti tyhjää, jota täytetään vimmaisesti kuin Sodomassa ja Gomorrassa aikoinaan - ikäänkuin lopullista tuhoa odottaessa - tuotannon ja kulutuksen, jatkuvan kasvun, onnen ja teknologian 'pakanallisilla' myyteillä.
Kirjoitti profeetta Räsänen
PS.
Pidän silti vallan kovasti Martti Innasen naivismista. Se ei ole kaunista tai ylevää, se on 'vain' naivia ja pastissoivaa, mikä erottaa Innasen oleellisesti pelkästä kitchistä.
Mutta ehkä postmodernissa maailmassa vain pastissi on todellista ja 'henkevintä'.
Sanottakoon vielä kerran toisin sanoin, että siellä missä eklektismi ja/eli pastissi on vallitseva taiteellisen ilmauksen tapa, taiteilijan/tekijän voi todellakin väittää 'kuolleen', sillä hänen 'teoksillaan' ei silloin ole minkäänlaista itseisarvoa tai merkitystä ilman tulkitsevaa katsetta, korvaa tai tuntoa.
Kun eksplisiittinen (instituutio) ja implisiittinen (transsendenssi eli 'ikuisuutta silmälläpitävä'/RR) konteksti puuttuvat, jää tekijä pelkästään yleisönsä armoille.
Mutta jos näin on, niin silloinhan mikä tahansa kivenmurikka, väriläiskä tai meteli on taideteos.
Ja koska taide ei enää 'halua' sanoa mitään, voidaan taiteilijaa että taiteen harrastajaa syystäkin pitää ikäänkuin samana ihmisenä.
Ja lopuksi: eikö tämä alunperin renessanssista ja uskonpuhdistuksesta liikkeelle lähtenyt, lopulta tieteen suorastaan 'mytologisen' edistymisen aikaansaama, modernille ja jälkimodernille ominainen uskonnon, tieteen, moraalin ja estetiikan pirstoutumisprosessi merkitse myös samaa kuin taiteen kuolema?
*
Lisäys
Olen näköjään ristiriidassa itseni kanssa, kun ymmärrän taiteen samanaikaisesti paitsi imitaatioksi (mimesis) eli todellisuuden heijastajaksi sekä näkijän ja kokijan omaksi hahmotusprosessiksi, jossa taideteoksen merkitykset eivät sisälly siihen itseensä vaan ovat pikemminkin tulkitsijan 'päässä'.
Keikun siis realismin ja kantilaisuuden (sekä äärikonstruktivismin) välillä kuin mikäkin heiluri.
Hohhoijaa. Eikö nää philosophiset pulmat ikinä ratkea? Tai sitten on vain hyväksyttävä, että looginen ristiriita/paradoksi on syvällisin 'totuus' ainakin jos ajattelee propositionaalisesti - mikä ei tietenkään ole ainut ajattelemisen tapa/muoto...
*
Eräs parhaimpia esimerkkejä intuitiivisen itseymmärryksen ja propositionaalis-loogisen järjen törmäyskurssista on areiolaiskiista ja siitä seuranneet riitaisat kirkolliskokoukset, joissa kolminaisuuspppi ja oppi Kristuksen kahdesta luonnosta määriteltiin kristillisiin teksteihin sisältyvän itseymmärryksen ja sanoman pohjalta.
Siinä sai Platonin logiikka lopulta väistyä paradoksin tunnustamisen tieltä.
Tavallaan Areios ei kuitenkaan ollut hereetikko; - hän vain järkeili vallalla olleen platonismin periaatteilla, äärimmäiseen johtopäätökseen, jonka mukaan Poika (Jeesus) oli luotu ja siten alempi kuin luomaton Isä (Jumala), mikä ei kyllä natsannut alkuunkaan Uuden Testamentin sanoman kanssa.
Suorastaan hullu tilanne: kaikki osapuolet olivat lukenet samat tekstit ja päättelivät saman platonistisen logiikan puitteissa, mutta päätyivät erilaisiin ratkaisuihin.
Veikkaanpa kuitenkin, että paras ja kaiken lisäksi oikea ratkaisu voitti...
(Muutoksia ja lisäyksiä klo: 20:30)
*
Arvoisat kolleegat
Jos suuria linjoja vedetään, niin eikö taide taiteen itsensä vuoksi ole vielä suurempi harha kuin taiteen pakkositominen johonkin instituutioon?
Minä pidän taidetta totuuksien (huom. monikko) peilinä ja äänitorvena - en 'itse itseään tyydyttävänä' sekoiluna.
Jopa dadaismilla on 'tehtävä' - ainakin siinä mielessä, että välttyäkseen roskaa ja mielettömyyttä-tuomiolta, meidän on 'löydettävä/annettava' sille - esim. Leevi Lehdon 'runoudelle' ja performansseille - joku merkitys - olipa niillä sitä 'oikeasti' (taiteilijan semanttisena intentiona) tai ei.
Olemme väistämättä aina jonkinasteisen mimesiksen 'vankeja' - sekä taiteilijoina että tulkitsijoina, vaikka kuinka yrittäisimme murtaa ihmiselle ominaisen (antrooppisen) kognitiivisen väistämättömyyden.
*
Esimerkki (jossa on kai 'aineksia' hahmopsykologiaan):
Katselen huoneeni verhojen hieman abstrakteja kuva- ja värisommitelmia. Ihan ensi alkuun ne näyttävät kaoottiselta massalta, mutta melko nopeasti assosioin niihin tuttuja kohteita kuten kukkia - etenkin ruusuja.
Koska tekijä on ilmeisesti tarkoittanutkin kuvata jotain sellaista, esimerkkini ei toimi, ellen vähitellen alkaisi nähdä verhojen muodostelmissa ihmisen päitä, hirviömäisiä olioita, sieniä, koukkuja, naisen sukupuolielimiä, ristikkoikkunoita - ties mitä.
Näin olenkin 'luonut' taideteoksen ihan itse näkemällä siinä jotain, mitä siinä ei ehkä koskaan edes ollut.
Siis: ei ole olemassa taidetta taiteen itsensä vuoksi siinä merkityksessä että taide voisi ikäänkuin itse (toiseutena) antaa itselleen merkityksen.
'Muinoin' - realistisen, naturalistisen ja varhaismyyttisen (erotuksena moderneihin myytteihin) taiteen aikaan - taiteella oli juuri tuo 'konkreettisen' merkityksenannon tehtävä, koska taide oli täysin erottamattomasti (eroa uskonnon, politiikan ja taiteen välillä ei tunnettu) sidottu instituutioon eli lähinnä kulttiin/kirkkoon, eivätkä sen teknisen tekemisen konventiotkaan (tässä lähinnä kuvataiteissa) mahdollistaneet abstaktia ilmaisua.
Jos/kun me nykyään koemme esimerkiksi Egyptin hieroglyfit, sumerilaiset piirtokirjoitukset tai antiikin Kreikan ruukkumaalaukset abstrakteiksi tai naiveiksi, niin tulkintamme perustuu anakronistisiin oletuksiin.
Noitten kuvien muka naivisti piirretyt hahmot eivät ole dadaismia vaan sen ajan aidointa realismia, jossa myyttinen (jumalallinen), oikeudellinen ja arkipäiväinen maailma eivät vielä olleet erkaantuneet omiksi 'diskursseikseen' vaan kuvat ilmaisivat ihmisten/ihmisille yhtä ja samaa kokemus- ja merkityshorisonttia.
Vasta paljon myöhemmin ymmärryksen ja itseymmäryksen peruselementit alkoivat kohtalokkaasti erkaantua toisistaan.
Siteeraan 1900-luvun Heideggeria: 'Kauhea on jo tapahtunut: sisäinen ja ulkoinen ovat eronneet tosistaan'.
*
'Taidetuotos' ymmärrettiin keskiajalla 'helposti' tai ainakin sille oli heti olemassa ilmeinen tulkintakoodi kristinuskon vaikutuksesta eli kirkon antaman viitekehyksen kautta.
Kontekstisidonnaisuus sisältää tietysti aina jonkinasteisen 'ideologisen' indoktrinaation, mutta uskonto ja politiikka eivät edusta samaa 'henkistä' ulottuvuutta taiteen tekemisessä.
Koska (ja tämä on tärkeää!) kirkko edusti yhtä aikaa sekä näkyvää että näkymätöntä maailmaa, se saattoi tarjota taiteilijalle erinomaisen innoituksen ja pohjattoman luovuuden lähteen toisin kuin stalinismi tai natsit, joiden ideologia oli naivin romanttista ja täysin immanenttia realismia, jolta puuttui se 'syyvyys- ja korkeusulottuvuus', minkä transsendenssi mahdollisti taiteelle kirkon palveluksessa.
Kun transsendenssi tai pikemminkin konteksti (eihän transsendenssi mihinkään 'katoa'), jossa se ilmaistiin, lähestulkoon menetti/'kadotti' metafyysisen merkityksensä eli itseisarvonsa, minkä eräänä seurauksena tai ilmauksena estetiikka yleensä tahtoi itsenäistyä valistuksen ja romantiikan (joka oli vitalistinen vastreaktio valistuksen mekanistiselle ajattelulle) invaasion myötä, taiteelle tapahtui jotain hyvin merkillistä: samalla kun taide vapautui, se viimein banalisoitui täysin 1900-luvulla eli menetti sekä tarpeensa että kykynsä(?) ilmaista ylevää ja kaunista..
Sosialistinen tai natsistinen realismi esimerkiksi kuvasivat kyllä ylevää eetosta, mutta on selvää, että taiteelliselta arvoltaan suurin osa tuosta ylevyydestä ja kauneudesta oli sarjakuviin verrattavaa ja nimenomaan tarkoitukselliseen aivopesuun tähtäävää.
Innoitus tosin on aina niin suuri tekijä taiteessa, että vaikka sen tekemisen perusteet olisivat pelkkää poliittista vouhotusta, niin aina jossain putkahtaa esiin todellisia helmiä (Suomessa KOM-teatteri ja kommunistinen laululiike vai mikä se nyt oli).
Merkittävin tapahtuma taiteen itsenäistymisen prosessissa sen irtautuessa realismista ja uskonnon edustamasta transsendenssista olivat tietenkin modernistiset kokeilut: abstrakti ilmaisu eri tyylimuotoineen: kubismi, formalismi, figuratiivisuus, dada (jos se on mikään itsenäinen tyyli?), surrealismi jne.
Uudet uskonnon korvikkeet eli poliittiset totalitarismit asettuivat juuri näitä 'rappiosuuntauksiksi' leimattuja kokeiluja vastaan vastaan.
Poliittisesta estetiikasta vielä vähemmän kuin modernista taiteesta ei kuitenkaan ollut estämään taiteen autonomiakehityksen jälkeistä syöksykierrettä banaaliin ja reifikaatioon, jonka tunnusmerkkejä ovat naivi, kitch ja etenkin pastissi (ks. kuitenkin PS.).
Entä jos ajatellaan, että taide heijastelee (jälleen kerran: imitoi) todellisuutta, niin mitä se voi kertoa ihmisen psykologisesta ja tiedollisesta tilasta nykyään?
Veikkaanpa, että tuo kertomus on vähintänkin korutonta - ellei peräti tyhjää, jota täytetään vimmaisesti kuin Sodomassa ja Gomorrassa aikoinaan - ikäänkuin lopullista tuhoa odottaessa - tuotannon ja kulutuksen, jatkuvan kasvun, onnen ja teknologian 'pakanallisilla' myyteillä.
Kirjoitti profeetta Räsänen
PS.
Pidän silti vallan kovasti Martti Innasen naivismista. Se ei ole kaunista tai ylevää, se on 'vain' naivia ja pastissoivaa, mikä erottaa Innasen oleellisesti pelkästä kitchistä.
Mutta ehkä postmodernissa maailmassa vain pastissi on todellista ja 'henkevintä'.
Sanottakoon vielä kerran toisin sanoin, että siellä missä eklektismi ja/eli pastissi on vallitseva taiteellisen ilmauksen tapa, taiteilijan/tekijän voi todellakin väittää 'kuolleen', sillä hänen 'teoksillaan' ei silloin ole minkäänlaista itseisarvoa tai merkitystä ilman tulkitsevaa katsetta, korvaa tai tuntoa.
Kun eksplisiittinen (instituutio) ja implisiittinen (transsendenssi eli 'ikuisuutta silmälläpitävä'/RR) konteksti puuttuvat, jää tekijä pelkästään yleisönsä armoille.
Mutta jos näin on, niin silloinhan mikä tahansa kivenmurikka, väriläiskä tai meteli on taideteos.
Ja koska taide ei enää 'halua' sanoa mitään, voidaan taiteilijaa että taiteen harrastajaa syystäkin pitää ikäänkuin samana ihmisenä.
Ja lopuksi: eikö tämä alunperin renessanssista ja uskonpuhdistuksesta liikkeelle lähtenyt, lopulta tieteen suorastaan 'mytologisen' edistymisen aikaansaama, modernille ja jälkimodernille ominainen uskonnon, tieteen, moraalin ja estetiikan pirstoutumisprosessi merkitse myös samaa kuin taiteen kuolema?
*
Lisäys
Olen näköjään ristiriidassa itseni kanssa, kun ymmärrän taiteen samanaikaisesti paitsi imitaatioksi (mimesis) eli todellisuuden heijastajaksi sekä näkijän ja kokijan omaksi hahmotusprosessiksi, jossa taideteoksen merkitykset eivät sisälly siihen itseensä vaan ovat pikemminkin tulkitsijan 'päässä'.
Keikun siis realismin ja kantilaisuuden (sekä äärikonstruktivismin) välillä kuin mikäkin heiluri.
Hohhoijaa. Eikö nää philosophiset pulmat ikinä ratkea? Tai sitten on vain hyväksyttävä, että looginen ristiriita/paradoksi on syvällisin 'totuus' ainakin jos ajattelee propositionaalisesti - mikä ei tietenkään ole ainut ajattelemisen tapa/muoto...
*
Eräs parhaimpia esimerkkejä intuitiivisen itseymmärryksen ja propositionaalis-loogisen järjen törmäyskurssista on areiolaiskiista ja siitä seuranneet riitaisat kirkolliskokoukset, joissa kolminaisuuspppi ja oppi Kristuksen kahdesta luonnosta määriteltiin kristillisiin teksteihin sisältyvän itseymmärryksen ja sanoman pohjalta.
Siinä sai Platonin logiikka lopulta väistyä paradoksin tunnustamisen tieltä.
Tavallaan Areios ei kuitenkaan ollut hereetikko; - hän vain järkeili vallalla olleen platonismin periaatteilla, äärimmäiseen johtopäätökseen, jonka mukaan Poika (Jeesus) oli luotu ja siten alempi kuin luomaton Isä (Jumala), mikä ei kyllä natsannut alkuunkaan Uuden Testamentin sanoman kanssa.
Suorastaan hullu tilanne: kaikki osapuolet olivat lukenet samat tekstit ja päättelivät saman platonistisen logiikan puitteissa, mutta päätyivät erilaisiin ratkaisuihin.
Veikkaanpa kuitenkin, että paras ja kaiken lisäksi oikea ratkaisu voitti...
Skepsis-yhdistyksen skeptikon ei-puolueeton muotokuva
Skeptikko on yleensä sivistynyt, enemmän tai vähemmän akateeminen ja opiskellut. Skeptikon käyttäytyminen vaihtelee, mutta usein hän haluaa vain keskustella vakavasti akateemisesta mielenkiinnosta.Skeptikko yleensä tietää hyvin paljon fysiikasta, matematiikasta, evoluutioteoriasta ja muista tieteenaloista (paitsi jos hän on wannabe-skeptikko, jolloin hän ei yleensä tiedä niistä hölkäsen pölähtävää) ja suhtautuu oikeutetun halveksuvasti kaikkia kohtaan, jotka yrittävät kyseenalaistaa ne.
Usein uskovien keskustelut skeptikon kanssa muuttuvat liekkisodiksi.
(Onko tuo kirjoitusvirhe;)? Eikö pitäisi olla 'leikkisodiksi'?/RR)
warp.povusers.org/raamattukanavanpopulaatio/.
Skeptikon spirituaalisuudesta
'Philosophy is an attempt to come grips with the perennial, personal and universal human problems of meaning.
This is not to deny, as Nietzsche suggested, that there is also a curious 'will to truth', a fascination for puzzles and paradoxes that, once stimulated, may keep buzzing along for years.
But philosophy is not this. It is an engaged wrestling with the perennial problems of life. Philosophy is not a specialty, a profession, an exclusive club with its own rules and passwords. Philosophy is nothing but coming to grips with our passions and thinking about matters such as the meaning of life, tragedy, death, our sense of ouselves, and, af course, philosophy itself, which is by no means the province or the priviledge of any small number of universcity-trained professionals.
As Maurice Riseling has commented: "Sooner or later, life makes philosophers of us all." (p. 26)'
Spirituality for the Skeptic: The Thoughtful Love of Life by Robert C. Solomon
www.nietzschecircle.com/mementomori.html.
Robert C. Solomon
This is not to deny, as Nietzsche suggested, that there is also a curious 'will to truth', a fascination for puzzles and paradoxes that, once stimulated, may keep buzzing along for years.
But philosophy is not this. It is an engaged wrestling with the perennial problems of life. Philosophy is not a specialty, a profession, an exclusive club with its own rules and passwords. Philosophy is nothing but coming to grips with our passions and thinking about matters such as the meaning of life, tragedy, death, our sense of ouselves, and, af course, philosophy itself, which is by no means the province or the priviledge of any small number of universcity-trained professionals.
As Maurice Riseling has commented: "Sooner or later, life makes philosophers of us all." (p. 26)'
Spirituality for the Skeptic: The Thoughtful Love of Life by Robert C. Solomon
www.nietzschecircle.com/mementomori.html.
Robert C. Solomon
January 9, 2008
Uskon eri ulottuvuudet, antropomorfismi ja Genesis
Kirjoitettu kommentiksi Mika Sipuran päreen kommentteihin (ks. aiemmat edelliset päreet).
*
Tuomo Hämäläiselle
Pascal Boyerin antropomorfistinen perustelu uskonnon selittämiseksi vaikuttaa jossain määrin mielenkiintoiselta. (Mainitsemasi kirja löytyy hyllystäni.)
TH kirjoitti
'Mutta jos voisimme jotenkin vertailla aistin luotettavuutta, emme enää toisaalta tarvitsisi Plantingan jumalatodistustakaan todistamaan Herran olemassaoloa.'
Jumala-aisti on ehkä harhaanjohtava termi tässä yhteydessä, koska kyse on aina Jumalan kokemisesta=uskosta samanaikaisesti kahdella eri tasolla: 1) usko on jotain MIKÄ uskotaan ja 2) jotain MILLÄ uskotaan.
Tällaista - hermeneuttista kehää muistuttavaa uskon samanaikaista kahtalaisuutta on hankala tutkia strukturoidusti, koska emme tutkimuksen validiteetin vuoksi tietenkään saisi sulkeistaa subjektiivista uskoa, jolla uskotaan.
Jos näin tehdään, tutkimuksen tulokset eivät mittaa uskovan koko uskonkokemisen prosessia vaan ainoastaan hänen suhdettaan olemassaolevana pitämäänsä kohteeseen.
Eikä ole välttämättä kovinkaan vaikea osoittaa, että pelkästään tuollainen kokemus=usko on rinnastettavissa pienten lasten joulupukkiuskoon.
Mutta kun huomioidaan usko, jolla uskotaan, pitäisi mennä niin syvälle henkilön fenomenologiseen ja tiedolliseen itseymmärrykseen, että veikkaan naturalismin periaatteilla olevan mahdotonta suunnitella sellaista koejärjestelyä, joka voisi kertoa ihmisen reaktiotavoista yhtä tarkasti kuin, jos kyseessä olisi kuulo- näkö-, maku- ja tunto-aisteista riippuvainen uskomus.
Uskohan on paitsi 1) kognitiivinen myös 2) ekspressiivis-emotionaalinen että 3) eksistentiaalinen kokemus. Lisäksi sillä on (ainakin ollut) vahva yhteisöllisesti integroiva vetovoima.
No - tutkimusta voi ja pitäisikin aina yrittää tehdä. Joka tapauksessa Boyerin esimerkki antropomorfisesta reaktiosta/projektiosta on kiinnostava (joskaan ei lainkaan uusi selitysmalli) ja osaltaan jo selittäväkin, mutta kuten sanottu, ei se suinkaan vielä kata koko uskon kokemisen luonnetta ja ulottuvuutta kuin yhdestä aspektista käsin.
Usko Jumalaan ja etenkin uskonto on niin ällistyttävän monimuotoinen ja moniulotteinen asia, ettei se tyhjene johonkin yhteen selitysmalliin.
*
Lukekaas muuten Tuomas Nevanlinnan Johdanto äskettäin julkaistuun Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan (Genesis).
Sillä miehellä on ajatus usein varsin kohdallaan näissäkin asioissa. Nevanlinna ottaa myös kantaa luomiskertomuksen tieteelliseen selittämiseen, joka on hänen mielestään moderni anakronismi, koska vasta melko myöhään (Genesiksen kirjoittamisen jälkeen) kreikkalaisen filosofian vaikutuksesta syntyivät (esi-)tieteelliset pohdinnat maailman mahdollisesta alusta ja ikuisuudesta.
(Ajallinen alku ja ikuisuus ovat ristiririidassa keskenään, eikä Aristoteles päässyt asiassa yksimielisyyteen itsensä kanssa, koska oletti sekä liikkumattoman liikuttajan (ensimmäisen syyn että maailman ikuisuuden).
Nevanlinnan mukaan luomiskertomus (joita on kaksi erilaista, eri aikoina kirjoitettua) ja syntiinlankeemuskertomus palvelevat alunperin muita kuin tieteellisiä tarkoitusperiä.
Me olemme siis vasta jälkeenpäin ryhtyneet soveltamaan niihin tieteellistä selitysmallia - useimmiten halutessamme osoittaa ne epähistorialliseksi huuhaaksi.
Valitettavasti taisimme tulla tällä tavoin haukkuneeksi itse keksimäämme olkiukkoa...Dawkins mukaanluettuna.
Mutta myös Plantinga, McGrath ja monet muut uskovaiset oppineet tulkitsevat luomisoppia Dawkinsin tavoin 'kosmologis-tieteellisenä tekstinä' - tosin hyväksyvästi.
Sitä tulkintaa minä kyllä skeptikkona kavahdan, joskaan en voi hyväksyä ateististen naturalistienkaan yksioikoisia falsifikointeja pelkkiä 'ulkoisia' (myös positivistis-historiallisia) havaintotosiasioita evidenssinä käyttäen.
*
Kaikein kiinnostavimman kontribuution Nevanlinna antaa kuitenkin syntiinlankeemusopin seurauksista etiikalle. Tästä aihepiiristä hän luullakseni on myös kirjoittamassa seuravaa kirjaansa.
*
Tuomo Hämäläiselle
Pascal Boyerin antropomorfistinen perustelu uskonnon selittämiseksi vaikuttaa jossain määrin mielenkiintoiselta. (Mainitsemasi kirja löytyy hyllystäni.)
TH kirjoitti
'Mutta jos voisimme jotenkin vertailla aistin luotettavuutta, emme enää toisaalta tarvitsisi Plantingan jumalatodistustakaan todistamaan Herran olemassaoloa.'
Jumala-aisti on ehkä harhaanjohtava termi tässä yhteydessä, koska kyse on aina Jumalan kokemisesta=uskosta samanaikaisesti kahdella eri tasolla: 1) usko on jotain MIKÄ uskotaan ja 2) jotain MILLÄ uskotaan.
Tällaista - hermeneuttista kehää muistuttavaa uskon samanaikaista kahtalaisuutta on hankala tutkia strukturoidusti, koska emme tutkimuksen validiteetin vuoksi tietenkään saisi sulkeistaa subjektiivista uskoa, jolla uskotaan.
Jos näin tehdään, tutkimuksen tulokset eivät mittaa uskovan koko uskonkokemisen prosessia vaan ainoastaan hänen suhdettaan olemassaolevana pitämäänsä kohteeseen.
Eikä ole välttämättä kovinkaan vaikea osoittaa, että pelkästään tuollainen kokemus=usko on rinnastettavissa pienten lasten joulupukkiuskoon.
Mutta kun huomioidaan usko, jolla uskotaan, pitäisi mennä niin syvälle henkilön fenomenologiseen ja tiedolliseen itseymmärrykseen, että veikkaan naturalismin periaatteilla olevan mahdotonta suunnitella sellaista koejärjestelyä, joka voisi kertoa ihmisen reaktiotavoista yhtä tarkasti kuin, jos kyseessä olisi kuulo- näkö-, maku- ja tunto-aisteista riippuvainen uskomus.
Uskohan on paitsi 1) kognitiivinen myös 2) ekspressiivis-emotionaalinen että 3) eksistentiaalinen kokemus. Lisäksi sillä on (ainakin ollut) vahva yhteisöllisesti integroiva vetovoima.
No - tutkimusta voi ja pitäisikin aina yrittää tehdä. Joka tapauksessa Boyerin esimerkki antropomorfisesta reaktiosta/projektiosta on kiinnostava (joskaan ei lainkaan uusi selitysmalli) ja osaltaan jo selittäväkin, mutta kuten sanottu, ei se suinkaan vielä kata koko uskon kokemisen luonnetta ja ulottuvuutta kuin yhdestä aspektista käsin.
Usko Jumalaan ja etenkin uskonto on niin ällistyttävän monimuotoinen ja moniulotteinen asia, ettei se tyhjene johonkin yhteen selitysmalliin.
*
Lukekaas muuten Tuomas Nevanlinnan Johdanto äskettäin julkaistuun Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan (Genesis).
Sillä miehellä on ajatus usein varsin kohdallaan näissäkin asioissa. Nevanlinna ottaa myös kantaa luomiskertomuksen tieteelliseen selittämiseen, joka on hänen mielestään moderni anakronismi, koska vasta melko myöhään (Genesiksen kirjoittamisen jälkeen) kreikkalaisen filosofian vaikutuksesta syntyivät (esi-)tieteelliset pohdinnat maailman mahdollisesta alusta ja ikuisuudesta.
(Ajallinen alku ja ikuisuus ovat ristiririidassa keskenään, eikä Aristoteles päässyt asiassa yksimielisyyteen itsensä kanssa, koska oletti sekä liikkumattoman liikuttajan (ensimmäisen syyn että maailman ikuisuuden).
Nevanlinnan mukaan luomiskertomus (joita on kaksi erilaista, eri aikoina kirjoitettua) ja syntiinlankeemuskertomus palvelevat alunperin muita kuin tieteellisiä tarkoitusperiä.
Me olemme siis vasta jälkeenpäin ryhtyneet soveltamaan niihin tieteellistä selitysmallia - useimmiten halutessamme osoittaa ne epähistorialliseksi huuhaaksi.
Valitettavasti taisimme tulla tällä tavoin haukkuneeksi itse keksimäämme olkiukkoa...Dawkins mukaanluettuna.
Mutta myös Plantinga, McGrath ja monet muut uskovaiset oppineet tulkitsevat luomisoppia Dawkinsin tavoin 'kosmologis-tieteellisenä tekstinä' - tosin hyväksyvästi.
Sitä tulkintaa minä kyllä skeptikkona kavahdan, joskaan en voi hyväksyä ateististen naturalistienkaan yksioikoisia falsifikointeja pelkkiä 'ulkoisia' (myös positivistis-historiallisia) havaintotosiasioita evidenssinä käyttäen.
*
Kaikein kiinnostavimman kontribuution Nevanlinna antaa kuitenkin syntiinlankeemusopin seurauksista etiikalle. Tästä aihepiiristä hän luullakseni on myös kirjoittamassa seuravaa kirjaansa.
Meduusa-feministit iskevät!
No voi helevetti! Se ahmaisi Panun kokonaan sisäänsä. Enää ei kuulu miehestä pihaustakaan...http://www.uusisuomi.fi/blogit/jaritervo/vittu (Jari Tervon mestarillinen kolumni 'näköispatsaasta')
2,5-metrinen häpy hämmästytti ohikulkijoita Helsingin keskustassa ...
Havainto, rationaalinen päättely, tieteenteoria
Kirjoitettu kommentiksi Mika Sipuran kommenttiin hänen päreessään Jumalaharha I (Ks. edellinen päreeni).
*
1) Teismi pystyy takaamaan tiedollisten kykyjemme luotettavuuden, mihin naturalismi ei pysty (Plantingan esittämä argumentaatioketju)
2) Ihmisellä on luontainen, reflektiivinen=tiedollinen kyky Jumalan
olemassaolon kokemiseen (Plantingan oma kokemus ja vakaumus)
3) Siis: Jumala on olemassa
*
Kakkospremissin ongelma on juuri tuo, minkä esitit. Plantinga ei pysty selittämään sitä, miksi kaikki ihmiset eivät usko Jumalaan, eikä lopulta edes sitä, miksi hän itse uskoo!
Ykköspremissistä joudutaan kuitenkin tästä huolimatta kiistelemään pitempään.
Johtopäätös on joka tapauksessa vähintänkin 'ennenaikainen'.
Minun mielestäni tässä 'kisassa' ei kuitenkaan ole voittajia - pelkästään todennäköisyysriskien ottajia tai argumentin ilmeiseen(?) pakottavuuteen vetoavia (vaikka argumentti itsessään perustuukin Plantingalla viime kädessä henkilökohtaiseen uskoon).
En ole sen paremmin vakuuttunut Dawkinsin lähtökohdista kuin Plantingan argumentaatiostakaan. Olen asiassa pikemminkin skeptikko kuin agnostikko.
Agnostikko odottaa uuden evidenssin ratkaisevan lopulta ehkä kaikki ongelmamme; skeptikon mielestä kaikki makroteoriat ratifioidaan tiedeyhteisön auktoriteetilla (pragmaattinen uskottavuus- ja kilpailuperiaate), joka valitsee vaikutusvaltaisimpien jäseniensä esittämät todistukset.
Tämä on tiedettä - niin muuttuvaista kuin se skeptikon perspektiivistä samalla väistämättä onkin.
Tieteenteorioista on esitetty useita malleja loogisen empirismin (luonnontieteen 'omaksi' filosofiaksi pyrkineen ajajttelujärjestelmän) perustan kaaduttua (sanoipa Hintikka tai Niiniluoto mitä tahansa).
1) Havaintokäsitteiden verifikaatioteoria, 2) todellisuus valmiiksiannettuna havaintotutkimuskohteena (annetun myytti) sekä 3) jako analyyttisiin ja synteettisiin lauseisiin osoitettiin Quine-Duhem-kritiikissä lopullisesti kestämättömiksi 1950-luvun alussa. Havaintojen teoriapitoisuus ja teorian alideterminaatio ymmärrettiin väistämättömiksi tieteen kehityksen kannalta.
Popperin falsifikaatioteoria ei oikeastaan tuonut juurikaan etua verifikaatioteoriaan verrattuna, koska Popperin itsensäkin mukaan todistetut hypoteesimme ovat pelkkiä arvauksia niin kauan kuin niihin ei voida kohdistaa kumoavaa kritiikkiä.
Tosin ne ovat samalla tieteen ainoita totuuksia niin kauan kuin ne kumotaan.
Popperin näkemys oli väistämätön mutta tavallaan kohtalokas: kieltäessään oikeuteusti tieteellisen dogmatismin (idealismin), se johti lopulta skeptisismiin ja pluralismiin eli Feyerabendin anything goes-metodiin tieteellisten ideoitten kehittelyssä.
Feyerabend korosti kuitenkin, että tieteen metodeja tulee aina soveltaa tiukasti ja perusteellisesti, mutta uudet tieteelliset ideat ja innovaatiot voivat syntyä aivan mistä ja miten vain.
Ei ole vain yhtä tapaa päätyä uusiin hypoteeseihin. Feyerabend EI siis ollut mikään irrationalisti!
Myös Thomas Kuhn teki omat - joskus jopa 'harhaoppisiksi' leimatut mutta erittäin vaikutusvaltaiset - johtopäätelmänsä Popperista.
Kuhn eroaa Popperista sen vuoksi, että hän näkee tieteellisen kehityksen historiallisena eli tietynhetkisiin perusparadigmoihin sitoutuneina ajattelu- ja tutkimusjärjestelminä, jotka muuttuvat tieteellisten vallankumousten myötä, kun vanha paradigma ei pysty enää selittämään uusia havaintoja.
Tällaisten anomalioitten määrän lisääntyessä, paradigman on pakko muuttua, jotta tieteen selityskyky pysyisi uskottavana.
Tällaisesta näkemyksestä ei ole pitkä matka tieteen ymmärtämiseen osana sosiaaliseen kontekstiin kuuluvaa tutkijoitten välistä kilpailua ja valtapeliä kuten Foucault ajattelee (ks. PS.).
Popperin mukaan tiede ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut ajatua näin epäitsenäiseen rooliin kulttuurissa, vaikka tutkimustuloksemme ovatkin aina epävarmoja.
*
Mitä tulee kysymykseen kumpaa pitää preferoida: havaintoa vai rationaalista pohdiskelua, niin juuri siihen voinee löytää vastauksen edellä esitetyistä hyvin tunnetuista modernin tieteenfilosofian kehitystä ilmaisevista esityksistä.
Minulle ehdoton havainto-rationaalisuus-vastakkainasettelu on kuitenkin väärinkäsitys.
*
PS.
Foucault'n 'episteme' on saanut vaikutteita Kuhnin paradigmasta mutta kattaa 'tiedollisen ymmärryksen ja tulkinnan eetoksena' koko kulttuurisen alueen, ei ainoastaan tiedettä.
Episteme on siis eräänlainen ekstrapolaatio kuhnilaisesta paradigmasta, Kantin ymmärryksen muodoista ja kulttuurin vallitsevasta ihmiskäsityksestä.
Muistutettakoon, että Foucault oli aikoinaan kääntänyt Kantin Antropologian ranskaksi toisen lopputyönsä lisäosana.
*
1) Teismi pystyy takaamaan tiedollisten kykyjemme luotettavuuden, mihin naturalismi ei pysty (Plantingan esittämä argumentaatioketju)
2) Ihmisellä on luontainen, reflektiivinen=tiedollinen kyky Jumalan
olemassaolon kokemiseen (Plantingan oma kokemus ja vakaumus)
3) Siis: Jumala on olemassa
*
Kakkospremissin ongelma on juuri tuo, minkä esitit. Plantinga ei pysty selittämään sitä, miksi kaikki ihmiset eivät usko Jumalaan, eikä lopulta edes sitä, miksi hän itse uskoo!
Ykköspremissistä joudutaan kuitenkin tästä huolimatta kiistelemään pitempään.
Johtopäätös on joka tapauksessa vähintänkin 'ennenaikainen'.
Minun mielestäni tässä 'kisassa' ei kuitenkaan ole voittajia - pelkästään todennäköisyysriskien ottajia tai argumentin ilmeiseen(?) pakottavuuteen vetoavia (vaikka argumentti itsessään perustuukin Plantingalla viime kädessä henkilökohtaiseen uskoon).
En ole sen paremmin vakuuttunut Dawkinsin lähtökohdista kuin Plantingan argumentaatiostakaan. Olen asiassa pikemminkin skeptikko kuin agnostikko.
Agnostikko odottaa uuden evidenssin ratkaisevan lopulta ehkä kaikki ongelmamme; skeptikon mielestä kaikki makroteoriat ratifioidaan tiedeyhteisön auktoriteetilla (pragmaattinen uskottavuus- ja kilpailuperiaate), joka valitsee vaikutusvaltaisimpien jäseniensä esittämät todistukset.
Tämä on tiedettä - niin muuttuvaista kuin se skeptikon perspektiivistä samalla väistämättä onkin.
Tieteenteorioista on esitetty useita malleja loogisen empirismin (luonnontieteen 'omaksi' filosofiaksi pyrkineen ajajttelujärjestelmän) perustan kaaduttua (sanoipa Hintikka tai Niiniluoto mitä tahansa).
1) Havaintokäsitteiden verifikaatioteoria, 2) todellisuus valmiiksiannettuna havaintotutkimuskohteena (annetun myytti) sekä 3) jako analyyttisiin ja synteettisiin lauseisiin osoitettiin Quine-Duhem-kritiikissä lopullisesti kestämättömiksi 1950-luvun alussa. Havaintojen teoriapitoisuus ja teorian alideterminaatio ymmärrettiin väistämättömiksi tieteen kehityksen kannalta.
Popperin falsifikaatioteoria ei oikeastaan tuonut juurikaan etua verifikaatioteoriaan verrattuna, koska Popperin itsensäkin mukaan todistetut hypoteesimme ovat pelkkiä arvauksia niin kauan kuin niihin ei voida kohdistaa kumoavaa kritiikkiä.
Tosin ne ovat samalla tieteen ainoita totuuksia niin kauan kuin ne kumotaan.
Popperin näkemys oli väistämätön mutta tavallaan kohtalokas: kieltäessään oikeuteusti tieteellisen dogmatismin (idealismin), se johti lopulta skeptisismiin ja pluralismiin eli Feyerabendin anything goes-metodiin tieteellisten ideoitten kehittelyssä.
Feyerabend korosti kuitenkin, että tieteen metodeja tulee aina soveltaa tiukasti ja perusteellisesti, mutta uudet tieteelliset ideat ja innovaatiot voivat syntyä aivan mistä ja miten vain.
Ei ole vain yhtä tapaa päätyä uusiin hypoteeseihin. Feyerabend EI siis ollut mikään irrationalisti!
Myös Thomas Kuhn teki omat - joskus jopa 'harhaoppisiksi' leimatut mutta erittäin vaikutusvaltaiset - johtopäätelmänsä Popperista.
Kuhn eroaa Popperista sen vuoksi, että hän näkee tieteellisen kehityksen historiallisena eli tietynhetkisiin perusparadigmoihin sitoutuneina ajattelu- ja tutkimusjärjestelminä, jotka muuttuvat tieteellisten vallankumousten myötä, kun vanha paradigma ei pysty enää selittämään uusia havaintoja.
Tällaisten anomalioitten määrän lisääntyessä, paradigman on pakko muuttua, jotta tieteen selityskyky pysyisi uskottavana.
Tällaisesta näkemyksestä ei ole pitkä matka tieteen ymmärtämiseen osana sosiaaliseen kontekstiin kuuluvaa tutkijoitten välistä kilpailua ja valtapeliä kuten Foucault ajattelee (ks. PS.).
Popperin mukaan tiede ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut ajatua näin epäitsenäiseen rooliin kulttuurissa, vaikka tutkimustuloksemme ovatkin aina epävarmoja.
*
Mitä tulee kysymykseen kumpaa pitää preferoida: havaintoa vai rationaalista pohdiskelua, niin juuri siihen voinee löytää vastauksen edellä esitetyistä hyvin tunnetuista modernin tieteenfilosofian kehitystä ilmaisevista esityksistä.
Minulle ehdoton havainto-rationaalisuus-vastakkainasettelu on kuitenkin väärinkäsitys.
*
PS.
Foucault'n 'episteme' on saanut vaikutteita Kuhnin paradigmasta mutta kattaa 'tiedollisen ymmärryksen ja tulkinnan eetoksena' koko kulttuurisen alueen, ei ainoastaan tiedettä.
Episteme on siis eräänlainen ekstrapolaatio kuhnilaisesta paradigmasta, Kantin ymmärryksen muodoista ja kulttuurin vallitsevasta ihmiskäsityksestä.
Muistutettakoon, että Foucault oli aikoinaan kääntänyt Kantin Antropologian ranskaksi toisen lopputyönsä lisäosana.
Kehä I:stä Kehä III:elle - teismin ja naturalismin tuloksetonta kädenvääntöä
Kirjoitettu kommentiksi Mika Sipuran päreeseen Taru Herrasta I: Jumalharha (6.1). (Tarkennus ja lisäys klo: 03:00)
*
Kirjoitin, etten ota kantaa Plantingaan. En ole tietoteoreetikko (enkä pätevä arvioimaan häntä yksityiskohtaisemmin), mutta tietoteoria sen sijaan on juuri Plantingan argumentatiivinen perusviitekehys.
Sitäpaitsi olen käsitellyt ainakin ylimalkaisesti hänen perusväittämäänsä blogissani: naturalismi ei pysty perustelemaan ihmisen tiedollisten kykyjen ja siten myös havainnon ja tiedon perimmäistä luotettavuutta.
Vaihtoehdot ovat silloin joko avoin skeptisismi tai silkka kehäpäättely. Tilastolliset 'totuudet' menevät mielestäni kuitenkin induktiivisten yleistysten piikkiin. Ovatko ne luotettavaa tietoa vai hypoteettista idealismia (tai kumpaakin!), riippuu tutkijan tieteenteoreettisesta vakaumuksesta...
Plantingan mukaan teismi pystyy paremmin toimimaan havaintotietomme luotettavana perustana, mutta tämä edellyttää sitä, että meillä todellakin on aito, synnynnäinen, reflektiivinen peruskokemus Jumalasta, joka vertautuu Mooren väitteeseen, että tiedämme kätemme (perimmältään siis ulkomaailman) olevan varmasti olemassa.
Jotta ulkomaailman ja havaintojen voisi ajatella olevan mahdollisia hahmottaa tutkimuksellisen teorian puitteissa, pitää havaintojen määrälle olettaa/asettaa jonkinlainen 'loppupiste', mikä on havainnoista itsestään käsin mahdotonta muuten kuin hetkellisesti - tutkimuksen struktuurin puitteissa.
Ymmärtääkseni Plantingan mukaan lopullisen loppupisteen havaintojen äärettömyydelle voi antaa ja taata vain Jumala, joka on luonut maailman - mikä ajatus vertautuu Big Bangiin, jolla on alkuperäinen, ei-ajallinen aiheuttaja. Silti Plantinga ei ole deisti.
Plantinga näkee vaivaa ja osoittaa tiukkaa argumentatiivista pätevyyttä todistaessaan tämän väitteensä epistemologisen paikkansapitävyyden, mutta yhtä kaikki - ei se minuakaan saati sitten monia muita vakuuta edes haastavana tietoteoreettisena saavutuksena, vaikken kielläkään P:n päättelyn tiettyä älyllistä vetoavuutta.
Sitten kun siirrytään perustelemaan Jumalaa ja naturalistista metodia pelkästään empiirisinä pidettyjen faktojen puitteissa, väittely saa luonteen, jossa Plantingan pitäisi osoittaa joitain tieteellisiä tosiasioita paitsi Jumala-kokemuksen ehdoista ja mahdollisuudesta myös ja etenkin aiheesta: Jumala versus naturalistinen oletus todellisuuden luonteesta ja sen tutkimisesta.
Tällöin hänen pitäisi yrittää vakuuttaa luonnontieteilijä empiirisillä faktoilla, jotta samanaikaisesti kykenisi soveltamaan tuota varsin pätevän oloista tietoteoreettista argumentaatiotaan näihin tosiasiaväitteisiin - ja siihen hän ei välttämättä kykene.
Toisaalta luonnontieteilijä ei ymmärrä, miksi hänen itsensä pitäisi suostua pelaamaan samaa argumentaatiopeliä kuin Plantinga, koska hän on yleensä jo vakuuttunut tosiasiaineistonsa perimmäisestä luotettavuudesta.
Tällä tavoin keskustelu/väittely kohdistuvat lopulta toistensa ohi, eikä mitään positiivisia kompromissituloksiakaan ole edes mahdollista saavuttaa. Rintamalinja junnaa paikallaan, koska molemmat osapuolet ovat jo joko Jumala-oletuksen puolesta tai sitä vastaan.
Tällainen jämähtäminen omiin perusteluihin merkitsee, että perustellaan oma vakaumus lopulta omalla vakaumuksella, joka piti todistaa riippumatta omasta vakaumuksesta.
Vielä kerran: molemmissa diskursseissa on siten kyse kehäpäättelystä: omiin tieteellisiin ja filosofisiin tai uskonnollisiin auktoriteetteihin vetoamisesta, vaikka juuri ne piti todistaa oikeiksi - niistä itsestään riippumatta.
Plantinga perustelee uskollaan Jumalakokemukseensa, joka siis on riippuvaista hänen psykologisesta kokemiskyvystään! tai -alttiudestaan, Jumalan riippumattomaksi tekijäksi, josta käsin havainto ja tieto ovat perusteltavissa luotettavasti.
Mutta jos ja kun näin on, niin kuka voi vakuuttua siitä, että Plantingan päättely sittenkään on muuta kuin hyvin 'naamioitu'=rationalisoitu yritys todistaa oma Jumalausko yleiseksi välttämättömyydeksi, koska hän ei mielestäni pysty täyttämään loogisesti pätevän argumentin perustavinta ehtoa eli pitämään erossa toista premissiä (P:n oma kokemus Jumalasta) ja johtopäätöstä (Jumala premisseistä välttämättä seuraavana MUTTA niihin sisältymättömänä).
Ensimmäinen premissi koskee edellä esitettyä havainnon ja tiedon luotettavuudelta vaadittavaa varmuutta, joka siis ei Plantingan mukaan täyty naturalismin metodologisen monismin periaatteella (ääretön ja loppumaton reduktionismi) vaan oletuksella teistisestä Luojasta.
*
1) Teismi pystyy takaamaan tiedollisten kykyjemme luotettavuuden, mihin naturalismi ei pysty (Plantingan esittämä argumentaatioketju)
2) Ihmisellä on luontainen, reflektiivinen=tiedollinen kyky Jumalan olemassaolon kokemiseen (Plantingan oma kokemus ja vakaumus)
3) Siis: Jumala on olemassa
*
Kiitti - nyt mulle riitti... Tarjoilija - saisinko tuplanihilismin jäillä!
*
Kirjoitin, etten ota kantaa Plantingaan. En ole tietoteoreetikko (enkä pätevä arvioimaan häntä yksityiskohtaisemmin), mutta tietoteoria sen sijaan on juuri Plantingan argumentatiivinen perusviitekehys.
Sitäpaitsi olen käsitellyt ainakin ylimalkaisesti hänen perusväittämäänsä blogissani: naturalismi ei pysty perustelemaan ihmisen tiedollisten kykyjen ja siten myös havainnon ja tiedon perimmäistä luotettavuutta.
Vaihtoehdot ovat silloin joko avoin skeptisismi tai silkka kehäpäättely. Tilastolliset 'totuudet' menevät mielestäni kuitenkin induktiivisten yleistysten piikkiin. Ovatko ne luotettavaa tietoa vai hypoteettista idealismia (tai kumpaakin!), riippuu tutkijan tieteenteoreettisesta vakaumuksesta...
Plantingan mukaan teismi pystyy paremmin toimimaan havaintotietomme luotettavana perustana, mutta tämä edellyttää sitä, että meillä todellakin on aito, synnynnäinen, reflektiivinen peruskokemus Jumalasta, joka vertautuu Mooren väitteeseen, että tiedämme kätemme (perimmältään siis ulkomaailman) olevan varmasti olemassa.
Jotta ulkomaailman ja havaintojen voisi ajatella olevan mahdollisia hahmottaa tutkimuksellisen teorian puitteissa, pitää havaintojen määrälle olettaa/asettaa jonkinlainen 'loppupiste', mikä on havainnoista itsestään käsin mahdotonta muuten kuin hetkellisesti - tutkimuksen struktuurin puitteissa.
Ymmärtääkseni Plantingan mukaan lopullisen loppupisteen havaintojen äärettömyydelle voi antaa ja taata vain Jumala, joka on luonut maailman - mikä ajatus vertautuu Big Bangiin, jolla on alkuperäinen, ei-ajallinen aiheuttaja. Silti Plantinga ei ole deisti.
Plantinga näkee vaivaa ja osoittaa tiukkaa argumentatiivista pätevyyttä todistaessaan tämän väitteensä epistemologisen paikkansapitävyyden, mutta yhtä kaikki - ei se minuakaan saati sitten monia muita vakuuta edes haastavana tietoteoreettisena saavutuksena, vaikken kielläkään P:n päättelyn tiettyä älyllistä vetoavuutta.
Sitten kun siirrytään perustelemaan Jumalaa ja naturalistista metodia pelkästään empiirisinä pidettyjen faktojen puitteissa, väittely saa luonteen, jossa Plantingan pitäisi osoittaa joitain tieteellisiä tosiasioita paitsi Jumala-kokemuksen ehdoista ja mahdollisuudesta myös ja etenkin aiheesta: Jumala versus naturalistinen oletus todellisuuden luonteesta ja sen tutkimisesta.
Tällöin hänen pitäisi yrittää vakuuttaa luonnontieteilijä empiirisillä faktoilla, jotta samanaikaisesti kykenisi soveltamaan tuota varsin pätevän oloista tietoteoreettista argumentaatiotaan näihin tosiasiaväitteisiin - ja siihen hän ei välttämättä kykene.
Toisaalta luonnontieteilijä ei ymmärrä, miksi hänen itsensä pitäisi suostua pelaamaan samaa argumentaatiopeliä kuin Plantinga, koska hän on yleensä jo vakuuttunut tosiasiaineistonsa perimmäisestä luotettavuudesta.
Tällä tavoin keskustelu/väittely kohdistuvat lopulta toistensa ohi, eikä mitään positiivisia kompromissituloksiakaan ole edes mahdollista saavuttaa. Rintamalinja junnaa paikallaan, koska molemmat osapuolet ovat jo joko Jumala-oletuksen puolesta tai sitä vastaan.
Tällainen jämähtäminen omiin perusteluihin merkitsee, että perustellaan oma vakaumus lopulta omalla vakaumuksella, joka piti todistaa riippumatta omasta vakaumuksesta.
Vielä kerran: molemmissa diskursseissa on siten kyse kehäpäättelystä: omiin tieteellisiin ja filosofisiin tai uskonnollisiin auktoriteetteihin vetoamisesta, vaikka juuri ne piti todistaa oikeiksi - niistä itsestään riippumatta.
Plantinga perustelee uskollaan Jumalakokemukseensa, joka siis on riippuvaista hänen psykologisesta kokemiskyvystään! tai -alttiudestaan, Jumalan riippumattomaksi tekijäksi, josta käsin havainto ja tieto ovat perusteltavissa luotettavasti.
Mutta jos ja kun näin on, niin kuka voi vakuuttua siitä, että Plantingan päättely sittenkään on muuta kuin hyvin 'naamioitu'=rationalisoitu yritys todistaa oma Jumalausko yleiseksi välttämättömyydeksi, koska hän ei mielestäni pysty täyttämään loogisesti pätevän argumentin perustavinta ehtoa eli pitämään erossa toista premissiä (P:n oma kokemus Jumalasta) ja johtopäätöstä (Jumala premisseistä välttämättä seuraavana MUTTA niihin sisältymättömänä).
Ensimmäinen premissi koskee edellä esitettyä havainnon ja tiedon luotettavuudelta vaadittavaa varmuutta, joka siis ei Plantingan mukaan täyty naturalismin metodologisen monismin periaatteella (ääretön ja loppumaton reduktionismi) vaan oletuksella teistisestä Luojasta.
*
1) Teismi pystyy takaamaan tiedollisten kykyjemme luotettavuuden, mihin naturalismi ei pysty (Plantingan esittämä argumentaatioketju)
2) Ihmisellä on luontainen, reflektiivinen=tiedollinen kyky Jumalan olemassaolon kokemiseen (Plantingan oma kokemus ja vakaumus)
3) Siis: Jumala on olemassa
*
Kiitti - nyt mulle riitti... Tarjoilija - saisinko tuplanihilismin jäillä!
January 8, 2008
Onnen harha - Happiness Delusion
Kirjoitettu kommentiksi edellisen päreeni "Ostetaan vähän käytetty maailmankatsomus" kommenttiin.
*
anonymous kirjoitti
Päivitä Rauno ittes tietokoneaikaan, niin kyllähän näitä löytyy:http://www.rudyrucker.com/lifebox/
*
Hehheh. Onhan näitä onnellisuusoppeja sekä vastaavia utopioita esitetty kautta historian. Minä en edes usko, että onni, eudaimonismi ja sitä kautta utilitarismi ovat ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus.
Maallinen onni on aivan liian banaalia ja useimmiten perustaltaan pahasti vääristynyttä ollakseen moraalisesti ja henkisesti arvostettavaa ja siten elämämme päämäärä.
Pikemminkin mielen 'tyhjeneminen' (en sano nihiloituminen vaan pikemminkin mielen 'kenosis') kaikista onnen tavoittelemisen haluista ja keinoista saattaa tuoda rauhan sieluun ja mieleen.
Edellistä pyrkimystä ei siis pidä sekoittaa maalliseen, nautinnoilla 'aikaansaatuun' hetkelliseen mielihyvään, joksi onni yleensä banaalisti on käsitetty ja vääristetty.
Mielihyvä ei ole vielä onnea lainkaan. Onni liittyy ihmisen persoonallisuuden integriteettiin ja tasapainoon, jolloin vain mielen kannalta 'olennainen' on perimmäisen tärkeää.
Mainitsemani 'olennaisen' vääristyneisyys liittyy ihmisen mielen kahtalaiseen kieroutuneisuuteen/langenneisuuteen: egoistiseen hybrikseen eli väärään ylpeyteen (röyhkeys) ja ressentimenttiin eli väärään nöyryyteen (kauna).
Ylpeys ja nöyryys sinänsä eivät ole lainkaan pahasta, mutta kun niistä tulee edellä mainiten mielihyvään tähtäävien halujen 'tahtovia, itsetarkoituksellisia välineitä', ihminen kadottaa suuntansa ja muuttuu itseään ja muita kalvavaksi paholaiseksi, jolla ei ole muuta päämäärää kuin oman pienen mukavuutensa edistäminen toisten maallisen ja henkisen hyvinvoinnin kustannuksella.
Sellaista käsitystä onnesta - olipa se miten tietokoneperusteltua tahansa - voi oikein hyvällä syyllä kutsua saatanalliseksi.
*
On tietysti olemassa ylpeyden ja nöyryyden sekamuoto - hybridi - jota voisi kutsua Nietzschen stolaisuudesta modifioimissa sloganeissa: Ole kova! Rakasta kohtaloasi! (amor fati), jotka Nietzsche liittää äärimmillään 'Ikuisen paluun'-ajatuksen kestämiseen - ei pelkästään intellektin väkinäisenä yrityksenä ikäänkuin nihiloida tahto (mitä Nietzsche ei hyväksy) vaan positiivisena pyrkimyksenä rakastaa elämäänsä 'come what may'.
Mutta voiko kohtalon kolhima (jota toki Nietzschekin sairaalloisuudessaan oli) todeta ikäänkuin Jeanne D'Arcin tai Che Guevaran hengessä: 'Se, mikä ei tapa minua, vahvistaa minua!'(?)
Eikö väistämättä ole niin, että liian suuri trauma pikemminkin lamauttaa kuin vahvistaa ihmistä?
Jos minulta kysytään, olen epäileväinen Nietzschen iskulauseen suhteen.
Sillä miten 18-vuotiaana poikaystävänsä järjettömän riskinoton ja varomattomuuden vuoksi autokolarissa loppuiäkseen kasvoiltaan ruhjoutunut ja neliraajahalvautunut tyttö tai pörssiromahduksessa kaiken omaisuutensa menettänyt ja vieläpä loppuiäkseen velkavankeuteen ajautunut yrittäjä voisi ylistää elämää tuolla Nietzschen vaatimalla tavalla.
Siksipä elämässä pitää näköjään olla myös jonkun verran tuuria (myös moraalisesti - moral luck), ennenkuin vaikuttaa järkevältä viritellä noita Nietzschen iskulauseita.
Huomatkaa, että tämä kritiikki pätee soveltuvin osin myös ja juuri uskonnolliseen lohdutukseen. Miten rakastaa Jumalaa, joka sallii minun (tai ylipäätään kenen tahansa) kärsiä ilman mitään ilmeistä syytä näin kauhistuttavalla tavalla?
Jos Jumalan rakastaminen merkitsee epävarmuutta masokismiin asti, niin miten minä voisin uskoa?
(Tuomas Nevanlinna ymmärtääkseni virittelee nykyään 'uutta'(?) filosofista vastausta myös tähän teodikean ongelmaan - Kantin ja protestantismin lähtökohdista.)
Nietzsche ei tietenkään pane toivoaan tuonpuoleiseen tuomioon ja pelastukseen jossain hamassa tulevaisuudessa vaan tässä ja nyt tapahtuvaan 'sisäiseen oikeudenkäyntiin' elämän kanssa.
Siten hän on (jälleen) omalla tavallaan Kantin (moraali-)filosofian perillinen - tahtoi sitä tai ei. (ks. Nietzsche's Existential Imperative: Bernd Magnus, Studies in Phenomenology and Existential Philosophy, 1978)
Jos vaikuttaa Nietzschen eksistentiaalinen suhde elämään lähestulkoon mahdottoman vaikealta esimerkiltä sisäistää ja toteuttaa, on uskonnollinen maailmankatsomus sitten ehkä liian 'helppo' ratkaisu, ainakin jos ymmärtää tuonpuoleisen tuomion kirjaimellisesti empiirisellä tasolla.
Tätä helppoutta ja sen perustana olevia motiiveja (kritiikitön auktoriteettiusko, pelko, kauna, kateus, kosto, lattea mukavuudenhalu jne.) eli mielen inhimillistä 'itsepetosta' Nietzsche juuri halusi kritisoida, ja tässä mielessä Nietzsche on kuin onkin selvästi eräänlainen uskonpuhdistaja, koska hänen tarkoituksenaan ja päämääränään on eräänlainen 'kvasimetafyysisen' tai 'korkeamman' elämänuskon säilyttäminen mutta nyt ilman banaalia uskoa kristinuskon, ideologioitten (esim. nationalismi, sosialismi tai utilitarismi), tieteen tai ylipäätään Totuuden muka onnea tuottavaan kaikkivoipuuteen.
On painotettava jyrkästi, että toisin kuin ideologian, ateismin ja (muka itsestään selvän havaintoempiirisen) tieteen keskenään argumentatiivisesti sotkeneet uskonnottomuuden monomaanikot: Richard Dawkins, Daniel Dennett ja Christopher Hitchens, Nietzschelle myös liberaalin demokratian ja tieteen 'takaama onni' on vain intellektin luomaa harhaa, joka kumpuaa metafyysisestä lähteestä, jonka vaikutusvaltaisimpana ja alkuperäisimpänä edustajana voi pitää paradoksaalista kyllä Nietzschen sukulaissielua filosofisen ilmaisun (ei metafysiikan) tasolla: Platon korkeimpine Ideoineen (Totuus, Hyvyys, Kauneus).
*
anonymous kirjoitti
Päivitä Rauno ittes tietokoneaikaan, niin kyllähän näitä löytyy:http://www.rudyrucker.com/lifebox/
*
Hehheh. Onhan näitä onnellisuusoppeja sekä vastaavia utopioita esitetty kautta historian. Minä en edes usko, että onni, eudaimonismi ja sitä kautta utilitarismi ovat ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus.
Maallinen onni on aivan liian banaalia ja useimmiten perustaltaan pahasti vääristynyttä ollakseen moraalisesti ja henkisesti arvostettavaa ja siten elämämme päämäärä.
Pikemminkin mielen 'tyhjeneminen' (en sano nihiloituminen vaan pikemminkin mielen 'kenosis') kaikista onnen tavoittelemisen haluista ja keinoista saattaa tuoda rauhan sieluun ja mieleen.
Edellistä pyrkimystä ei siis pidä sekoittaa maalliseen, nautinnoilla 'aikaansaatuun' hetkelliseen mielihyvään, joksi onni yleensä banaalisti on käsitetty ja vääristetty.
Mielihyvä ei ole vielä onnea lainkaan. Onni liittyy ihmisen persoonallisuuden integriteettiin ja tasapainoon, jolloin vain mielen kannalta 'olennainen' on perimmäisen tärkeää.
Mainitsemani 'olennaisen' vääristyneisyys liittyy ihmisen mielen kahtalaiseen kieroutuneisuuteen/langenneisuuteen: egoistiseen hybrikseen eli väärään ylpeyteen (röyhkeys) ja ressentimenttiin eli väärään nöyryyteen (kauna).
Ylpeys ja nöyryys sinänsä eivät ole lainkaan pahasta, mutta kun niistä tulee edellä mainiten mielihyvään tähtäävien halujen 'tahtovia, itsetarkoituksellisia välineitä', ihminen kadottaa suuntansa ja muuttuu itseään ja muita kalvavaksi paholaiseksi, jolla ei ole muuta päämäärää kuin oman pienen mukavuutensa edistäminen toisten maallisen ja henkisen hyvinvoinnin kustannuksella.
Sellaista käsitystä onnesta - olipa se miten tietokoneperusteltua tahansa - voi oikein hyvällä syyllä kutsua saatanalliseksi.
*
On tietysti olemassa ylpeyden ja nöyryyden sekamuoto - hybridi - jota voisi kutsua Nietzschen stolaisuudesta modifioimissa sloganeissa: Ole kova! Rakasta kohtaloasi! (amor fati), jotka Nietzsche liittää äärimmillään 'Ikuisen paluun'-ajatuksen kestämiseen - ei pelkästään intellektin väkinäisenä yrityksenä ikäänkuin nihiloida tahto (mitä Nietzsche ei hyväksy) vaan positiivisena pyrkimyksenä rakastaa elämäänsä 'come what may'.
Mutta voiko kohtalon kolhima (jota toki Nietzschekin sairaalloisuudessaan oli) todeta ikäänkuin Jeanne D'Arcin tai Che Guevaran hengessä: 'Se, mikä ei tapa minua, vahvistaa minua!'(?)
Eikö väistämättä ole niin, että liian suuri trauma pikemminkin lamauttaa kuin vahvistaa ihmistä?
Jos minulta kysytään, olen epäileväinen Nietzschen iskulauseen suhteen.
Sillä miten 18-vuotiaana poikaystävänsä järjettömän riskinoton ja varomattomuuden vuoksi autokolarissa loppuiäkseen kasvoiltaan ruhjoutunut ja neliraajahalvautunut tyttö tai pörssiromahduksessa kaiken omaisuutensa menettänyt ja vieläpä loppuiäkseen velkavankeuteen ajautunut yrittäjä voisi ylistää elämää tuolla Nietzschen vaatimalla tavalla.
Siksipä elämässä pitää näköjään olla myös jonkun verran tuuria (myös moraalisesti - moral luck), ennenkuin vaikuttaa järkevältä viritellä noita Nietzschen iskulauseita.
Huomatkaa, että tämä kritiikki pätee soveltuvin osin myös ja juuri uskonnolliseen lohdutukseen. Miten rakastaa Jumalaa, joka sallii minun (tai ylipäätään kenen tahansa) kärsiä ilman mitään ilmeistä syytä näin kauhistuttavalla tavalla?
Jos Jumalan rakastaminen merkitsee epävarmuutta masokismiin asti, niin miten minä voisin uskoa?
(Tuomas Nevanlinna ymmärtääkseni virittelee nykyään 'uutta'(?) filosofista vastausta myös tähän teodikean ongelmaan - Kantin ja protestantismin lähtökohdista.)
Nietzsche ei tietenkään pane toivoaan tuonpuoleiseen tuomioon ja pelastukseen jossain hamassa tulevaisuudessa vaan tässä ja nyt tapahtuvaan 'sisäiseen oikeudenkäyntiin' elämän kanssa.
Siten hän on (jälleen) omalla tavallaan Kantin (moraali-)filosofian perillinen - tahtoi sitä tai ei. (ks. Nietzsche's Existential Imperative: Bernd Magnus, Studies in Phenomenology and Existential Philosophy, 1978)
Jos vaikuttaa Nietzschen eksistentiaalinen suhde elämään lähestulkoon mahdottoman vaikealta esimerkiltä sisäistää ja toteuttaa, on uskonnollinen maailmankatsomus sitten ehkä liian 'helppo' ratkaisu, ainakin jos ymmärtää tuonpuoleisen tuomion kirjaimellisesti empiirisellä tasolla.
Tätä helppoutta ja sen perustana olevia motiiveja (kritiikitön auktoriteettiusko, pelko, kauna, kateus, kosto, lattea mukavuudenhalu jne.) eli mielen inhimillistä 'itsepetosta' Nietzsche juuri halusi kritisoida, ja tässä mielessä Nietzsche on kuin onkin selvästi eräänlainen uskonpuhdistaja, koska hänen tarkoituksenaan ja päämääränään on eräänlainen 'kvasimetafyysisen' tai 'korkeamman' elämänuskon säilyttäminen mutta nyt ilman banaalia uskoa kristinuskon, ideologioitten (esim. nationalismi, sosialismi tai utilitarismi), tieteen tai ylipäätään Totuuden muka onnea tuottavaan kaikkivoipuuteen.
On painotettava jyrkästi, että toisin kuin ideologian, ateismin ja (muka itsestään selvän havaintoempiirisen) tieteen keskenään argumentatiivisesti sotkeneet uskonnottomuuden monomaanikot: Richard Dawkins, Daniel Dennett ja Christopher Hitchens, Nietzschelle myös liberaalin demokratian ja tieteen 'takaama onni' on vain intellektin luomaa harhaa, joka kumpuaa metafyysisestä lähteestä, jonka vaikutusvaltaisimpana ja alkuperäisimpänä edustajana voi pitää paradoksaalista kyllä Nietzschen sukulaissielua filosofisen ilmaisun (ei metafysiikan) tasolla: Platon korkeimpine Ideoineen (Totuus, Hyvyys, Kauneus).
Ostetaan vähän käytetty maailmankatsomus
Henkis-hengellisen kriisin ja 'arvotyhjiön' vuoksi haluan ostaa uskottavan, vähänkäytetyn, toimivan ja hyvin huolletun maailmankatsomuksen, jolla on käyttöikää jäljellä vielä ainakin 20-25 vuotta.
Ehdotukset perusteluineen voi jättää tämän blogin ja päreen kommenttiosastolle.
Rauno Räsänen - Nihilism without a Cause
January 7, 2008
Perusteeton paha
Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Pahojen asioiden tahtomisesta".
*
Augustinuksen päärynävarkaus pelkän varastamisen - ei edes hyödyn takia - ei siis aiheuttanut hänelle minkäänlaisia omantunnontuskia ainakaan tekohetkellä eikä heti sen jälkeen vaan joskus paljon myöhemmin.
Perusteetonta (gratuitous) pahaa on käsitellyt osaltaan myös Nietzsche, jonka mukaan paatuneimmat rikolliset (joita hän vertaa suurimpiin diktaattoreihin ja ylipäätään provosoivasti moniin hallitsijoihin) eivät koe kiinni jäädessään minkäänlaista omantunnon kolkutusta vaan yksinkertaisesti kohauttavat olkapäätään harmistuneesti: asiat eivät menneet niinkuin piti.
Mutta tällaiset tyypit eivät ole mitään yli-ihmisiä vaan pahimmillaan psyko- ja sosiopaatteja, vaikka heillä onkin ikäänkuin suvereenia tahtoa toteuttaa päämääriään - ominaisuus, joka liittyy vahvoihin hallitsijoihin - ja luonnehäiriöisiin (asia, jota Nietzsche ei huomioi - tahallaan vai ei?)
Nietzsche haluaa silti muistuttaa, että juuri tällaiset tyypit ovat monesti niitä vallanhaluisimpia opportunisteja, jotka pyrkivät vain oman asemansa pönkittämiseen, ja joita suurin osa ihmisistä sitten sekä halveksuu että palvoo heidän häikäilemättömän vallatahtoisen johtajuuden kykynsä vuoksi.
Silti heidän pahuutensa ei välttämättä ole perusteetonta vaan hyvinkin perusteltua, jolloin se pelkästään muuttaa arvohierarkian toiseksi kuin aiemmin - kts. PS.
Pakko myöntää, että Nietzschen tietty ihailu tällaisia historian henkilöitä kohtaan tekee oloni epämukavaksi - olkoonkin, että Walter Kaufmannin mukaan Nietzschen yli-ihmis-ideaali (mielestäni aivan oikein) kiteytyy 'Tahto valtaan' kokoelman eräässä aforismissa, jonka mukaan pitäisi 'muovata' ja kasvattaa kaikkein hienoin taideteos: 'Roomalainen keisari, jolla on Kristuksen sielu!
(Stoalainen keisari Marcus Aurelius saattaisi päästä lähelle Nietzschen ideaalia - ainakin minun arvioissani.)
*
Kantin radikaali paha on kiinnostava mutta käsitteellis-argumentatiivisesti hankala yritys ratkoa se ongelma, miksi vapaus, moraalilaki ja syyllisyys ovat toinen toisensa edellyttävä ja synnyttävä sekä toisiinsa kietoutunut transsendentaalinen käsite-argumentti-kombinaatio.
(Pitää lukea toiseen kertaan ja vielä intensiivisemmällä ajatuksella Tuomas Nevanlinnan artikkeli 'Radikaali ja diabolinen paha' kirjasta 'Radikaali paha'. Sitäpaitsi kirja on minulla vielä muutenkin pahasti kesken.)
Näyttäisi nimittäin siltä, että diabolinen paha voidaan ymmärtää kuninkaan laillisen teloituksen (ei siis lynkkauksen) tapauksessa moraalilain kannalta yhtä päteväksi perusteeksi kuin kategorisen imperatiivin perusteella tehty epäitsekäs, oikeudenmukainen teko, koska siinä toteutuvat kaikki ne muotoseikat, joita Kant moraalilta vaatii.
Kantille kuninkaan teloituksen tekee karmeaksi (ehkä jopa hänen oman moraalijärjestelmänsä kumoavaksi!) juuri se, että siinä missä moraalilakia noudattaen voi tehdä ehdottoman oikeita ja hyviä tekoja, siinä samaan proseduuriin vedoten voidaan murhata itse lain perimmäinen lähtökohta ja takaaja eli hallitsija, jolla ja vain hänellä on 'kyky' ja valta armahtaa, koska hän on lain alku ja loppu - ikäänkuin kategorisen imperatiivin 'inkarnaatio'.
Tällä tavoin diabolista pahaa ja kategorista imperatiivia ei kyettäisi muodollisesti erottamaan toisistaan, koska Kant ei koskaan perustele moraalia sisällöllisillä vaan muodollisilla, käsitteitten suhteisiin liittyvillä seikoilla.
*
Mutta geneettisen perisynnin ajatusta Kant pitää kaikkein heikoimpana selityksenä pahalle.
Me emme peri pahaa geenien vaan valinnan vapautemme aiheuttaman väistämättömän pahuuden ja syyllisyyden kautta, joka on transsendentaalinen eli ei-ajallinen tapahtuma. Siten moraalilaki tuomitsee meidät joka hetki. 'Viimeinen tuomio' tapahtuu tässä ja nyt eikä jossain tulevaisuuden tuomioistuimessa.
Vapaudesta 'syntynyt' moraalilaki, joka on syyllisyydentunteen aiheuttaja, muistuttaa merkillisesti freudilaista yliminää. Moraalilaki on kuin 'transsendentaalinen syyllisyysaggregaatti/RR', mutta ei siis mikään empiirinen ominaisuus.
Vapaus on Kantilla lankeemuksen seuraus mutta samalla ihmiseksi tulemista. Lankeemuksesta ei kuitenkaan seuraa oletus perisynnistä lankeemuksena syynä, vaikka valinnan vapaus aiheuttaakin/mahdollistaakin ihmisen 'kyvyn' ja taipumuksen pahaan.
Yhtä lailla se mahdollistaa myös hyvän, sillä ehdoton moraalilaki asettuu pahan totaaliksi vastapainoksi vapaudesta aiheutuvan syyllisyyden ollessa tästä likipitäen ('spontaani') kausaalinen seuraus.
*
Nietzscheä ei tällainen käsite- ja argumentaatioviidakko vakuuttanut, ei myöskään säälimoraalia (mitä taas Nietzsche ja Kant eivät kannattaneet, joskin eri syistä) edustanutta Schopenhaueria.
Molempien mukaan ehdoton moraalilaki olisi vaatinut jumalallista auktoriteettia ollakseen käytännössä vakuuttava, vaikuttava ja sanktion uhassaan uskottava. Kantille Jumala oli kuitenkin pelkästään moraalin 'takuumies' - ei sen lähtökohta.
Kumpikaan - Nietzsche ja Schopenhauer - eivät olleet teistejä, joten heille - etenkin Nietzschelle- Kantin deontologinen moraalijärjestelmä oli lähinnä I Kritiikin skeptisimin mentävän 'reiän' paikkailua.
Kant olisi muka säikähtänyt radikaalisuuttaan metafysiikan/tiedon kritiikissään ja halusi 'korjata ja korvata' ylilyöntinsä moraalifilosofiassaan ja käytännöllisen järjen kritiikissään.
(Arvostelukyvyn kritiikissä Kant pyrkii sitten uudestaan palaamaan varovasti takaisin kohti subjektia käsitellessään maun paradoksia: miten maku voi olla subjektiivisuudessaan samalla objektiivista.)
*
Kantin spekuloinnit ovat kuitenkin syvällisempiä - tai ainakin hämärämpiä ;) - kuin edellä mainittu kritiikki. Kantin päättelyjen ymmärtäminen tosin vaatii huomattavan syvällistä älyllistä uppoutumista asiaan.
Tuomas Nevanlinnalta saamme siinä asiassa erinomaista oppia ja ohjausta.
*
PS.
Perusteeton paha ei pyri muuhun kuin itseensä pahaan eli siis rikkomaan johdonmukaisesti jokaista sääntöä ja arvohierarkiaa loputtomiin muodostamatta tilalle ainuttakaan uutta arvojärjestelmää.
Tässä mielessä ihmisen on ehkä mahdotonta olla johdonmukaisesti ja siten 'puhtaasti' paha, joskin vaikuttaisi tosin siltä, että esim. Hitlerin ja Stalinin (vrt. sarjamurhaajat) toiminta ei äärimmillään tähdännyt mihinkään muuhun kuin äärimmäiseen tyranniaan eli tiettyjen ihmisten ja rotujen tappamiseen, mikä käytännössä ajaa diktaattorin aina tuhoon/ itsetuhoon.
Paranoidihan (jota jokainen tyranni sisimmältään on) joutuu joka tapauksessa lopulta eliminoimaan itsensä - ensimmäisen ja viimeisen vainoojansa.
Itsetuhon voisi väittää olevan perusteettoman pahan väistämätön 'seuralainen' ja päätepiste.
Kun aiheuttaa perusteetonta pahaa muille, ajaa itsensä viimein umpikujaan, joka ratkeaa 'loogisesti' että psykologisesti tappamalla itsensä - elleivät muut ehdi ensin.
*
Augustinuksen päärynävarkaus pelkän varastamisen - ei edes hyödyn takia - ei siis aiheuttanut hänelle minkäänlaisia omantunnontuskia ainakaan tekohetkellä eikä heti sen jälkeen vaan joskus paljon myöhemmin.
Perusteetonta (gratuitous) pahaa on käsitellyt osaltaan myös Nietzsche, jonka mukaan paatuneimmat rikolliset (joita hän vertaa suurimpiin diktaattoreihin ja ylipäätään provosoivasti moniin hallitsijoihin) eivät koe kiinni jäädessään minkäänlaista omantunnon kolkutusta vaan yksinkertaisesti kohauttavat olkapäätään harmistuneesti: asiat eivät menneet niinkuin piti.
Mutta tällaiset tyypit eivät ole mitään yli-ihmisiä vaan pahimmillaan psyko- ja sosiopaatteja, vaikka heillä onkin ikäänkuin suvereenia tahtoa toteuttaa päämääriään - ominaisuus, joka liittyy vahvoihin hallitsijoihin - ja luonnehäiriöisiin (asia, jota Nietzsche ei huomioi - tahallaan vai ei?)
Nietzsche haluaa silti muistuttaa, että juuri tällaiset tyypit ovat monesti niitä vallanhaluisimpia opportunisteja, jotka pyrkivät vain oman asemansa pönkittämiseen, ja joita suurin osa ihmisistä sitten sekä halveksuu että palvoo heidän häikäilemättömän vallatahtoisen johtajuuden kykynsä vuoksi.
Silti heidän pahuutensa ei välttämättä ole perusteetonta vaan hyvinkin perusteltua, jolloin se pelkästään muuttaa arvohierarkian toiseksi kuin aiemmin - kts. PS.
Pakko myöntää, että Nietzschen tietty ihailu tällaisia historian henkilöitä kohtaan tekee oloni epämukavaksi - olkoonkin, että Walter Kaufmannin mukaan Nietzschen yli-ihmis-ideaali (mielestäni aivan oikein) kiteytyy 'Tahto valtaan' kokoelman eräässä aforismissa, jonka mukaan pitäisi 'muovata' ja kasvattaa kaikkein hienoin taideteos: 'Roomalainen keisari, jolla on Kristuksen sielu!
(Stoalainen keisari Marcus Aurelius saattaisi päästä lähelle Nietzschen ideaalia - ainakin minun arvioissani.)
*
Kantin radikaali paha on kiinnostava mutta käsitteellis-argumentatiivisesti hankala yritys ratkoa se ongelma, miksi vapaus, moraalilaki ja syyllisyys ovat toinen toisensa edellyttävä ja synnyttävä sekä toisiinsa kietoutunut transsendentaalinen käsite-argumentti-kombinaatio.
(Pitää lukea toiseen kertaan ja vielä intensiivisemmällä ajatuksella Tuomas Nevanlinnan artikkeli 'Radikaali ja diabolinen paha' kirjasta 'Radikaali paha'. Sitäpaitsi kirja on minulla vielä muutenkin pahasti kesken.)
Näyttäisi nimittäin siltä, että diabolinen paha voidaan ymmärtää kuninkaan laillisen teloituksen (ei siis lynkkauksen) tapauksessa moraalilain kannalta yhtä päteväksi perusteeksi kuin kategorisen imperatiivin perusteella tehty epäitsekäs, oikeudenmukainen teko, koska siinä toteutuvat kaikki ne muotoseikat, joita Kant moraalilta vaatii.
Kantille kuninkaan teloituksen tekee karmeaksi (ehkä jopa hänen oman moraalijärjestelmänsä kumoavaksi!) juuri se, että siinä missä moraalilakia noudattaen voi tehdä ehdottoman oikeita ja hyviä tekoja, siinä samaan proseduuriin vedoten voidaan murhata itse lain perimmäinen lähtökohta ja takaaja eli hallitsija, jolla ja vain hänellä on 'kyky' ja valta armahtaa, koska hän on lain alku ja loppu - ikäänkuin kategorisen imperatiivin 'inkarnaatio'.
Tällä tavoin diabolista pahaa ja kategorista imperatiivia ei kyettäisi muodollisesti erottamaan toisistaan, koska Kant ei koskaan perustele moraalia sisällöllisillä vaan muodollisilla, käsitteitten suhteisiin liittyvillä seikoilla.
*
Mutta geneettisen perisynnin ajatusta Kant pitää kaikkein heikoimpana selityksenä pahalle.
Me emme peri pahaa geenien vaan valinnan vapautemme aiheuttaman väistämättömän pahuuden ja syyllisyyden kautta, joka on transsendentaalinen eli ei-ajallinen tapahtuma. Siten moraalilaki tuomitsee meidät joka hetki. 'Viimeinen tuomio' tapahtuu tässä ja nyt eikä jossain tulevaisuuden tuomioistuimessa.
Vapaudesta 'syntynyt' moraalilaki, joka on syyllisyydentunteen aiheuttaja, muistuttaa merkillisesti freudilaista yliminää. Moraalilaki on kuin 'transsendentaalinen syyllisyysaggregaatti/RR', mutta ei siis mikään empiirinen ominaisuus.
Vapaus on Kantilla lankeemuksen seuraus mutta samalla ihmiseksi tulemista. Lankeemuksesta ei kuitenkaan seuraa oletus perisynnistä lankeemuksena syynä, vaikka valinnan vapaus aiheuttaakin/mahdollistaakin ihmisen 'kyvyn' ja taipumuksen pahaan.
Yhtä lailla se mahdollistaa myös hyvän, sillä ehdoton moraalilaki asettuu pahan totaaliksi vastapainoksi vapaudesta aiheutuvan syyllisyyden ollessa tästä likipitäen ('spontaani') kausaalinen seuraus.
*
Nietzscheä ei tällainen käsite- ja argumentaatioviidakko vakuuttanut, ei myöskään säälimoraalia (mitä taas Nietzsche ja Kant eivät kannattaneet, joskin eri syistä) edustanutta Schopenhaueria.
Molempien mukaan ehdoton moraalilaki olisi vaatinut jumalallista auktoriteettia ollakseen käytännössä vakuuttava, vaikuttava ja sanktion uhassaan uskottava. Kantille Jumala oli kuitenkin pelkästään moraalin 'takuumies' - ei sen lähtökohta.
Kumpikaan - Nietzsche ja Schopenhauer - eivät olleet teistejä, joten heille - etenkin Nietzschelle- Kantin deontologinen moraalijärjestelmä oli lähinnä I Kritiikin skeptisimin mentävän 'reiän' paikkailua.
Kant olisi muka säikähtänyt radikaalisuuttaan metafysiikan/tiedon kritiikissään ja halusi 'korjata ja korvata' ylilyöntinsä moraalifilosofiassaan ja käytännöllisen järjen kritiikissään.
(Arvostelukyvyn kritiikissä Kant pyrkii sitten uudestaan palaamaan varovasti takaisin kohti subjektia käsitellessään maun paradoksia: miten maku voi olla subjektiivisuudessaan samalla objektiivista.)
*
Kantin spekuloinnit ovat kuitenkin syvällisempiä - tai ainakin hämärämpiä ;) - kuin edellä mainittu kritiikki. Kantin päättelyjen ymmärtäminen tosin vaatii huomattavan syvällistä älyllistä uppoutumista asiaan.
Tuomas Nevanlinnalta saamme siinä asiassa erinomaista oppia ja ohjausta.
*
PS.
Perusteeton paha ei pyri muuhun kuin itseensä pahaan eli siis rikkomaan johdonmukaisesti jokaista sääntöä ja arvohierarkiaa loputtomiin muodostamatta tilalle ainuttakaan uutta arvojärjestelmää.
Tässä mielessä ihmisen on ehkä mahdotonta olla johdonmukaisesti ja siten 'puhtaasti' paha, joskin vaikuttaisi tosin siltä, että esim. Hitlerin ja Stalinin (vrt. sarjamurhaajat) toiminta ei äärimmillään tähdännyt mihinkään muuhun kuin äärimmäiseen tyranniaan eli tiettyjen ihmisten ja rotujen tappamiseen, mikä käytännössä ajaa diktaattorin aina tuhoon/ itsetuhoon.
Paranoidihan (jota jokainen tyranni sisimmältään on) joutuu joka tapauksessa lopulta eliminoimaan itsensä - ensimmäisen ja viimeisen vainoojansa.
Itsetuhon voisi väittää olevan perusteettoman pahan väistämätön 'seuralainen' ja päätepiste.
Kun aiheuttaa perusteetonta pahaa muille, ajaa itsensä viimein umpikujaan, joka ratkeaa 'loogisesti' että psykologisesti tappamalla itsensä - elleivät muut ehdi ensin.
January 6, 2008
Ei teismille, ei ateismille, ei agnostismille
Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Logaritminen usko".
*
Täyttä asiaa oli tämä kirjoituksesi (taas) minunkin kannaltani - jopa Niiniluodon suhteen.
Myös Petri Järveläinen on esittänyt ihan järkevän kuvauksen Niiniluodosta aidosti ei-uskonnollisena filosofina/ihmisenä, joka ei ole kiinnostunut uskonnosta lainkaan.
Oma kritiikkini Niiniluotoa kohtaan kohdistuu truthlikeness-teoriaan (joka on tiedetotuus-uskoa ilman teismiä), mutta sen verran on kyllä tunnustettava, että kritisoimalla Niiniluotoa olen varmasti oppinut tieteenfilosofiasta enemmän kuin keneltäkään muulta ;)!
Vielä 10-15 vuotta sitten postmoderniin relativismiin päin kallellaan ollut Nietzscheen pohjautuva (Nietzsche tosin ei sovellu ilman 'väkivaltaa' ranskalaisen postmodernismin 'isäksi') ajatteluni on kokenut muutoksen osittain (mutta vain osittain) juuri Niiniluodon ja etenkin Alister McGrathin vaikutuksesta ainakin, mitä tieteenfilosofiaan tulee.
Erittäin kriittinen ja erittäin maltillinen realismi, jossa todellisuus ymmärretään eri ontologisten tasojen kautta, joihin soveltuvat tutkimuksen kohteen huomioivat ja niitä silmälläpitäen laaditut metodit, on se malli, jossa tieteen tutkimuksellinen skaala ja tehtävä voi toteutua käytännössä järkevimmin.
Tämä kanta torjuu myös reduktionismin kaikkeen tutkimukseen soveltuvana metodina ja tieteellisenä totuutena (metodinen ja ontologinen monismi), sekä antaa emergenssille suuremman (joskin suhteellisen) merkityksen ontologisten tasojen autonomiassa (joka sekin on suhteellista mutta väistämätöntä tutkimuksen kannalta).
*
Jos ateistit Tuomiojan tavoin vaativat kiihkomielisesti valtion ja kirkon eroa, joka vaikuttaisi myös kouluopetukseen ja merkitsisi jopa H:gin teologisen tiedekunnan huippuyksikön lakkauttamista (täysin kaistapäinen ehdotus), on selvää, että siinä on kyse poliittis-ideologisesta projektista, jossa ei lainkaan huomioida uskon pragmaattisia ulottuvuuksia, tehtäviä ja sen mitä ilmeisintä (meta)terapeuttista hyötyä - jos hyöty-sanaa uskaltaa tässä yhteydessä käyttää.
Kognitiivisen/tietoteoreettisen teismin, ateismin ja agnostismin virhe piilee siinä, että ne pitäytyvät yksinomaan uskon tiedollisessa tarkastelussa, vaikka pelkkä tieto on lopultakin vain yksi eikä edes mitenkään olennainen aspekti uskon kokemuksessa.
*
Tuomas Nevanlinna piti jossain seminaarissa luennon, joka oli otsikoitu 'Ei teismille, ei ateismille, ei agnostismille' juuri edellä mainituista syistä.
Uskontohan on jotain, jonka pitäisi ennenkaikkea puhutella ja koskettaa ihmistä sisäisesti.
Ei kai kukaan koko persoonallaan uskova ihminen usko pelkästään sen (itse asiassa uskon loogisesti kumoavan väitteen) vuoksi, että hän olettaa Jumalan olemassaolon olevan todistettavissa (kuten loogikko, evidentialisti ja realisti Swinburne - Niiniluodon teistinen vastinpari - ajattelee) tai että ihmisellä on Jumalan kokemista varten erityinen kognitiivinen kyky (kuten kalvinisti-foundationalisti Plantinga väittää).
Usko Jumalaan on Plantingalle peruskokemus, jota ei tarvitse todistaa kuten ei G. E. Moorekaan todistanut kätensä olemassaoloa, mutta väitti silti tietävänsä että se on olemassa.
Wittgensteinille Moore (eikä varmaankaan Plantinga) ei nimenomaan tietämällä tiennyt, että käsi (ulkomaailman objekti) on olemassa, vaan hän nojautui aiempiin loogisiin ja kokemuksellisiin sitoumuksiinsa, tottumuksiinsa ja uskomuksiinsa, joita ei kuitenkaan eksplikoinut.
Silti vaikuttaisi ainakin Varmuudesta-teoksen muutaman kommentin mukaan, että Wittgenstein hyväksyy tällaisen mahdollisuuden perustella varmuutta jostain vakaumuksellisesta asiasta.
Joka tapauksessa uskonto ja usko pikemminkin puhuttelevat (tai sitten eivät puhuttele: Niiniluoto) meitä monella eri tasolla: tunteen eli lohdutuksen ja toivon, kielikuvallisiin metaforiin liittyvien ulottuvuuksien sekä kognitiivisten ajatusmallien tasolla + paljon muuta.
Mainittakoon tuosta Nevanlinnan luennosta vielä sen verran, että yllätyksekseen hän sai kaikkein voimakkaimman kritiikin väitteitään kohtaan vakaumuksellisilta ateisteilta, joita hän oli nimittänyt kristinuskon erääksi lahkoksi - ikäänkuin kristinuskon dekonstruktioksi, joka yhä pitää kiinni äärimmäisen, kognitiivisen teismin tiedollisista lähtökohdista - tosin kieltäen ne.
Agnostikoiden ongelma on samaa tyyppiä. Emme tiedä vielä, mutta sitten kun evidenssiä Jumalan olemassaolon puolesta tai sitä vastaan saadaan lisää, pystymme valitsemaan.
Agnostismi on siten aivan yhtä yksisilmäinen, tiedollisen todistuksen varaan rakentuva näkökanta kuin teisteillä ja ateisteilla.
*
Kemppinen lopettaa:
'Entä iankaikkinen elämä? Kenellekään ei ole luvattu taivasreissua nykyisessä tilassaan, vaan puhdistettuna. Minulle tuo kielikuva sisältää myös sen, että se mitä me ehkä virhellisesti nimitämme persoonallisuudeksi tai sieluksi, katoaa kertakaikkisesti, mutta konfiguraatiot säilyvät.'
Tämä meni kyllä kirkkaasti yli hilseeni. Konfiguraatiot säilyvät - kuten matematiikassa (logaritmilaskennassa). Meistäkö jää samaan tapaan jäljelle eräänlainen 'uusi kokoonpano'?
Ja että tämä kielikuva voidaan ymmärtää matematiikasta johdettuna metaforana. Mutta onko kyseessä yksinomaan (matemaattis-looginen) metafora, vai sisältyyko siihen yhä vielä uskovan projisoimia psykologisia odotusarvoja?
Mehän emme pysty kuvittelemaan itseämme ikuisuudessa muussa muodossa ja 'kokoonpansossa' kuin olemme elävinä...paitsi ehkä hyper-fyysikko Kari Enqvist, joka onkin ihmemies MacGyverin 'serkku' kosmologisen teoriapäättelyn ja -kuvittelun alueella...
*
Täyttä asiaa oli tämä kirjoituksesi (taas) minunkin kannaltani - jopa Niiniluodon suhteen.
Myös Petri Järveläinen on esittänyt ihan järkevän kuvauksen Niiniluodosta aidosti ei-uskonnollisena filosofina/ihmisenä, joka ei ole kiinnostunut uskonnosta lainkaan.
Oma kritiikkini Niiniluotoa kohtaan kohdistuu truthlikeness-teoriaan (joka on tiedetotuus-uskoa ilman teismiä), mutta sen verran on kyllä tunnustettava, että kritisoimalla Niiniluotoa olen varmasti oppinut tieteenfilosofiasta enemmän kuin keneltäkään muulta ;)!
Vielä 10-15 vuotta sitten postmoderniin relativismiin päin kallellaan ollut Nietzscheen pohjautuva (Nietzsche tosin ei sovellu ilman 'väkivaltaa' ranskalaisen postmodernismin 'isäksi') ajatteluni on kokenut muutoksen osittain (mutta vain osittain) juuri Niiniluodon ja etenkin Alister McGrathin vaikutuksesta ainakin, mitä tieteenfilosofiaan tulee.
Erittäin kriittinen ja erittäin maltillinen realismi, jossa todellisuus ymmärretään eri ontologisten tasojen kautta, joihin soveltuvat tutkimuksen kohteen huomioivat ja niitä silmälläpitäen laaditut metodit, on se malli, jossa tieteen tutkimuksellinen skaala ja tehtävä voi toteutua käytännössä järkevimmin.
Tämä kanta torjuu myös reduktionismin kaikkeen tutkimukseen soveltuvana metodina ja tieteellisenä totuutena (metodinen ja ontologinen monismi), sekä antaa emergenssille suuremman (joskin suhteellisen) merkityksen ontologisten tasojen autonomiassa (joka sekin on suhteellista mutta väistämätöntä tutkimuksen kannalta).
*
Jos ateistit Tuomiojan tavoin vaativat kiihkomielisesti valtion ja kirkon eroa, joka vaikuttaisi myös kouluopetukseen ja merkitsisi jopa H:gin teologisen tiedekunnan huippuyksikön lakkauttamista (täysin kaistapäinen ehdotus), on selvää, että siinä on kyse poliittis-ideologisesta projektista, jossa ei lainkaan huomioida uskon pragmaattisia ulottuvuuksia, tehtäviä ja sen mitä ilmeisintä (meta)terapeuttista hyötyä - jos hyöty-sanaa uskaltaa tässä yhteydessä käyttää.
Kognitiivisen/tietoteoreettisen teismin, ateismin ja agnostismin virhe piilee siinä, että ne pitäytyvät yksinomaan uskon tiedollisessa tarkastelussa, vaikka pelkkä tieto on lopultakin vain yksi eikä edes mitenkään olennainen aspekti uskon kokemuksessa.
*
Tuomas Nevanlinna piti jossain seminaarissa luennon, joka oli otsikoitu 'Ei teismille, ei ateismille, ei agnostismille' juuri edellä mainituista syistä.
Uskontohan on jotain, jonka pitäisi ennenkaikkea puhutella ja koskettaa ihmistä sisäisesti.
Ei kai kukaan koko persoonallaan uskova ihminen usko pelkästään sen (itse asiassa uskon loogisesti kumoavan väitteen) vuoksi, että hän olettaa Jumalan olemassaolon olevan todistettavissa (kuten loogikko, evidentialisti ja realisti Swinburne - Niiniluodon teistinen vastinpari - ajattelee) tai että ihmisellä on Jumalan kokemista varten erityinen kognitiivinen kyky (kuten kalvinisti-foundationalisti Plantinga väittää).
Usko Jumalaan on Plantingalle peruskokemus, jota ei tarvitse todistaa kuten ei G. E. Moorekaan todistanut kätensä olemassaoloa, mutta väitti silti tietävänsä että se on olemassa.
Wittgensteinille Moore (eikä varmaankaan Plantinga) ei nimenomaan tietämällä tiennyt, että käsi (ulkomaailman objekti) on olemassa, vaan hän nojautui aiempiin loogisiin ja kokemuksellisiin sitoumuksiinsa, tottumuksiinsa ja uskomuksiinsa, joita ei kuitenkaan eksplikoinut.
Silti vaikuttaisi ainakin Varmuudesta-teoksen muutaman kommentin mukaan, että Wittgenstein hyväksyy tällaisen mahdollisuuden perustella varmuutta jostain vakaumuksellisesta asiasta.
Joka tapauksessa uskonto ja usko pikemminkin puhuttelevat (tai sitten eivät puhuttele: Niiniluoto) meitä monella eri tasolla: tunteen eli lohdutuksen ja toivon, kielikuvallisiin metaforiin liittyvien ulottuvuuksien sekä kognitiivisten ajatusmallien tasolla + paljon muuta.
Mainittakoon tuosta Nevanlinnan luennosta vielä sen verran, että yllätyksekseen hän sai kaikkein voimakkaimman kritiikin väitteitään kohtaan vakaumuksellisilta ateisteilta, joita hän oli nimittänyt kristinuskon erääksi lahkoksi - ikäänkuin kristinuskon dekonstruktioksi, joka yhä pitää kiinni äärimmäisen, kognitiivisen teismin tiedollisista lähtökohdista - tosin kieltäen ne.
Agnostikoiden ongelma on samaa tyyppiä. Emme tiedä vielä, mutta sitten kun evidenssiä Jumalan olemassaolon puolesta tai sitä vastaan saadaan lisää, pystymme valitsemaan.
Agnostismi on siten aivan yhtä yksisilmäinen, tiedollisen todistuksen varaan rakentuva näkökanta kuin teisteillä ja ateisteilla.
*
Kemppinen lopettaa:
'Entä iankaikkinen elämä? Kenellekään ei ole luvattu taivasreissua nykyisessä tilassaan, vaan puhdistettuna. Minulle tuo kielikuva sisältää myös sen, että se mitä me ehkä virhellisesti nimitämme persoonallisuudeksi tai sieluksi, katoaa kertakaikkisesti, mutta konfiguraatiot säilyvät.'
Tämä meni kyllä kirkkaasti yli hilseeni. Konfiguraatiot säilyvät - kuten matematiikassa (logaritmilaskennassa). Meistäkö jää samaan tapaan jäljelle eräänlainen 'uusi kokoonpano'?
Ja että tämä kielikuva voidaan ymmärtää matematiikasta johdettuna metaforana. Mutta onko kyseessä yksinomaan (matemaattis-looginen) metafora, vai sisältyyko siihen yhä vielä uskovan projisoimia psykologisia odotusarvoja?
Mehän emme pysty kuvittelemaan itseämme ikuisuudessa muussa muodossa ja 'kokoonpansossa' kuin olemme elävinä...paitsi ehkä hyper-fyysikko Kari Enqvist, joka onkin ihmemies MacGyverin 'serkku' kosmologisen teoriapäättelyn ja -kuvittelun alueella...
January 5, 2008
Ortodoksisuuden, luterilaisuuden ja nihilismin Bermuda-kolmiossa
Kirjoitettu kommentiksi Piian Lokiin Pitääkö luterilaista taustaa hävetä?
(Joitain tekstitarkennuksia ja linkkilisäyksiä tehty klo: 19.15)
*
Rauno Räsänen Kirjoittaa: Lauantai, Tammikuu 5, 2008 klo 0:06
Olen itse ensin eronnut luterilaisesta kirkosta ja vasta sitten - uskonnottomuudesta käsin (ja jaloin) - ‘kääntynyt’ ortodoksisuuteen.
Mutta ei mua ‘hävetä’ se, että olen tullut ‘pystymetsästä oikeauskoisten leiriin’ (jossa en tosin koskaan oleile) vaan se, etten ole mikään uskovainen ihminen.
Minä olen reilusti ‘epäileväinen’.
Rehellistä - eikö vaan…mutta kun minut kerran on vihitty ortodoksiksi (Valamossa -95) erittäin vahvasti intellektuaalisen ja maallisen (muttei ehkä spirituaalisen; - no jaa - kyllä minä juuri ‘henkeä’ kaipaan…) rakkauden voimasta, niin olkoon - kerrankin koen kuuluvani johonkin itseäni suurempaan ‘olotilaan’. Kerrankin.
Toisaalta - ajateltakoon tosiasioita mainoslauseen tapaan: Nihilisti ja’Nietzsche-ortopedi’ ortodoksina - mikä mielettömän rankka kombinaatio!
Minä kiitän tästä edellä mainitusta asiaintilasta sitä ihmistä, jota rakastin 1995 niin suuresti ja rakastan yhä edelleen…
*
Mutta on suorastaan pakko näillä sivuilla sanoa - ihan sen omahyväisen ja elitistisen kunnian teologian vastaisesti, jota ortodoksinen traditonalismi pinnallisuutta hipoen nykyään edustaa (kärjistys!), että Tuomas Nevanlinna (omaa sukua Suopirtti, Rämeliiteri tai Lettomaja ;) on Suomen melkein paras teologi tällä hetekellä!
Lukekaa hänen mittava johdantonsa äsken julkaistuun Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan.
(Joitain tekstitarkennuksia ja linkkilisäyksiä tehty klo: 19.15)
*
Rauno Räsänen Kirjoittaa: Lauantai, Tammikuu 5, 2008 klo 0:06
Olen itse ensin eronnut luterilaisesta kirkosta ja vasta sitten - uskonnottomuudesta käsin (ja jaloin) - ‘kääntynyt’ ortodoksisuuteen.
Mutta ei mua ‘hävetä’ se, että olen tullut ‘pystymetsästä oikeauskoisten leiriin’ (jossa en tosin koskaan oleile) vaan se, etten ole mikään uskovainen ihminen.
Minä olen reilusti ‘epäileväinen’.
Rehellistä - eikö vaan…mutta kun minut kerran on vihitty ortodoksiksi (Valamossa -95) erittäin vahvasti intellektuaalisen ja maallisen (muttei ehkä spirituaalisen; - no jaa - kyllä minä juuri ‘henkeä’ kaipaan…) rakkauden voimasta, niin olkoon - kerrankin koen kuuluvani johonkin itseäni suurempaan ‘olotilaan’. Kerrankin.
Toisaalta - ajateltakoon tosiasioita mainoslauseen tapaan: Nihilisti ja’Nietzsche-ortopedi’ ortodoksina - mikä mielettömän rankka kombinaatio!
Minä kiitän tästä edellä mainitusta asiaintilasta sitä ihmistä, jota rakastin 1995 niin suuresti ja rakastan yhä edelleen…
*
Mutta on suorastaan pakko näillä sivuilla sanoa - ihan sen omahyväisen ja elitistisen kunnian teologian vastaisesti, jota ortodoksinen traditonalismi pinnallisuutta hipoen nykyään edustaa (kärjistys!), että Tuomas Nevanlinna (omaa sukua Suopirtti, Rämeliiteri tai Lettomaja ;) on Suomen melkein paras teologi tällä hetekellä!
Lukekaa hänen mittava johdantonsa äsken julkaistuun Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan.
January 3, 2008
Herrasmiesten pukeutumistrendien kuuminta hottia: huussismokki
Kirjoitettu kommentiksi Petjalle Kemppisen päreessä "Kolmannet kengät".
*
Luhdan Weird Fashion-mallistosta löytyy kuulemma itsensä pömpeliprissi Andy Warholin alunperin luonnostelema WC:ssä-käyntismokki- malliltaan 'full shit(ting) bull', joka on WC-asusteiden köyhälistöaatelin huippua.
Tästä huussismokista onkin jo tullut suosittu brändi nimenomaan habitukseltaan heikentyneen, alenevan yläluokan piirissä.
Itse pidän erityisesti oksennuksenvihreän ja ruskean beigen yhdistelmästä (kuulun tosin proletaari-intellektuelleihin).
Oikeasta taskusta löytyy wc-lukemistoksi mallin käyttäjän yhteiskunnallista identiteettiä ja statusta heijasteleva Tsehovin näytelmien pokkaripainos (etenkin nostalginen Kolme sisarta: 'Moskovaan! Moskovaan!).
Vasempaan taskuun on viikattu valmiiksi luonnonystävien ja alempien upseerien luxusta: hyväilevää sametti-soft-emboa ikävien yllätyksien varalle - jos esimerkiksi H:n rautatieaseman WC-putkan vasemmasta pömpelistä on sattunut hiekkapaperi loppumaan.
Huussismokin ongelmana on tietysti sen hankalat vaihtamismahdollisuudet urbaanissa ympäristössä.
Maaseudulla on helpompi vaihtaa 'full broque oxford' (tässä: hyper-luxus-sport-puku) 'full shit bulliin' jossain tienvarsipusikon takana - herrasmieshän ei koskaan mene huussiin parhaat päällään, mutta asemahallissa tuo operaatio vaatii neuvokkuutta.
Sen vuoksi kehoitamme käyttämään läheisintä puistoa vaatteidenvaihtoon - ellei varaneuvos ja aliluutnantti P satu kuljettamaan mukanaan (tai resuinen palvelijahan sen tekee) sermiä, jonka voi pystyttää WC-kassan oven viereen vaatteiden vaihtoa varten.
Tämä tosin saattaa herättää ihmetystä ohi kulkevan rahvaan piirissä, joka ei tietenkään malta olla seuraamatta, mitä on tapahtumassa. Mutta hyvällä itsetunnolla varustettu dekadentti Wallstreet- imitaattori (kuten P) ottaa yleisönsä rutiinilla.
Mikäli hankalasti kuljetettava sermi ei tule kyseeseen, soveltuu Kaisaniemen puisto esimerkkitapauksessamme erinomaisesti edellä mainittuun tarkoitukseen.
Siellä Oxford brändi vaihtuu näppärästi 'shit bulliin' vanhan tukevan jalopuun takana - riippuen siitä, milloin kokee olevansa puun takana, milloin edessä.
Näin on siksi, että joka puolella puistoa liikkuu paljon tuulipukukansaa, joka ei ymmärrä ylevää tapakulttuuria yhä noudattavan ex-aristokraatin obsessiivis-kompulsiivisia taparituaaleja.
Kokeile nyt sinäkin Luhdan Weird Fashion full shit bullia ja koe rentouttava rappeutuvan aristokratian 'helpotushetki' asianmukaisesti aktiin sonnustautuneena.
Ota yhteyttä myymälämme edustajaan. Numeromme on 112.
*
Luhdan Weird Fashion-mallistosta löytyy kuulemma itsensä pömpeliprissi Andy Warholin alunperin luonnostelema WC:ssä-käyntismokki- malliltaan 'full shit(ting) bull', joka on WC-asusteiden köyhälistöaatelin huippua.
Tästä huussismokista onkin jo tullut suosittu brändi nimenomaan habitukseltaan heikentyneen, alenevan yläluokan piirissä.
Itse pidän erityisesti oksennuksenvihreän ja ruskean beigen yhdistelmästä (kuulun tosin proletaari-intellektuelleihin).
Oikeasta taskusta löytyy wc-lukemistoksi mallin käyttäjän yhteiskunnallista identiteettiä ja statusta heijasteleva Tsehovin näytelmien pokkaripainos (etenkin nostalginen Kolme sisarta: 'Moskovaan! Moskovaan!).
Vasempaan taskuun on viikattu valmiiksi luonnonystävien ja alempien upseerien luxusta: hyväilevää sametti-soft-emboa ikävien yllätyksien varalle - jos esimerkiksi H:n rautatieaseman WC-putkan vasemmasta pömpelistä on sattunut hiekkapaperi loppumaan.
Huussismokin ongelmana on tietysti sen hankalat vaihtamismahdollisuudet urbaanissa ympäristössä.
Maaseudulla on helpompi vaihtaa 'full broque oxford' (tässä: hyper-luxus-sport-puku) 'full shit bulliin' jossain tienvarsipusikon takana - herrasmieshän ei koskaan mene huussiin parhaat päällään, mutta asemahallissa tuo operaatio vaatii neuvokkuutta.
Sen vuoksi kehoitamme käyttämään läheisintä puistoa vaatteidenvaihtoon - ellei varaneuvos ja aliluutnantti P satu kuljettamaan mukanaan (tai resuinen palvelijahan sen tekee) sermiä, jonka voi pystyttää WC-kassan oven viereen vaatteiden vaihtoa varten.
Tämä tosin saattaa herättää ihmetystä ohi kulkevan rahvaan piirissä, joka ei tietenkään malta olla seuraamatta, mitä on tapahtumassa. Mutta hyvällä itsetunnolla varustettu dekadentti Wallstreet- imitaattori (kuten P) ottaa yleisönsä rutiinilla.
Mikäli hankalasti kuljetettava sermi ei tule kyseeseen, soveltuu Kaisaniemen puisto esimerkkitapauksessamme erinomaisesti edellä mainittuun tarkoitukseen.
Siellä Oxford brändi vaihtuu näppärästi 'shit bulliin' vanhan tukevan jalopuun takana - riippuen siitä, milloin kokee olevansa puun takana, milloin edessä.
Näin on siksi, että joka puolella puistoa liikkuu paljon tuulipukukansaa, joka ei ymmärrä ylevää tapakulttuuria yhä noudattavan ex-aristokraatin obsessiivis-kompulsiivisia taparituaaleja.
Kokeile nyt sinäkin Luhdan Weird Fashion full shit bullia ja koe rentouttava rappeutuvan aristokratian 'helpotushetki' asianmukaisesti aktiin sonnustautuneena.
Ota yhteyttä myymälämme edustajaan. Numeromme on 112.
'Tämä on väärin!' Ja se on.
Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen "Kasvatammeko arvoinvalideja?".
(Lisäys klo:18:00)
*
Rauno,
mutta mitä sinä itse ajattelet asiasta?
iines
Minä en ole mitään mieltä. 'Sen verran' olen filosofiasta oppinut. Muut puikoon asiaa ja puhukoot puolestaan. Minä seuraan tilannetta - jos haukotuksiltani jaksan...
Sanottakoon vielä, että en voi valita psykologisesti enkä loogisesti vain yhtä vaihtoehtoa juuri arvojen suhteen - paria kolmea perimmäisintä arvoa ehkä lukuunottamatta. Ne liittyvät vahvasti Raamatun kultaiseen sääntöön.
Olen huomannut, että jos oikein vahvasti kannatan vaikka arvo-objektivismia teen sen hyvin hyvin subjektiivisin perustein ja päinvastoin: jos kannatan arvosubjektivismia, pyrin korottamaan omat arvoni muiden edelle - eli muutun arvo-objektivistiksi.
Mielipiteemme muuttuvat useimmiten vastakohdikseen tai ainakin ne sisältävät vastakohtansa.
Tämä on yksi syy, miksi minua ei välttämättä kiinnosta keskustella moraalikysymyksistä yksittäisiin tapauksiin vedoten.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei yksittäisistä tapauksista ole muka tarpeen tai hyödytä keskustella kuin hyvin muodollisesti.
Eihän meillä ole muuta empiiris-kokemuksellista aineistoa kuin yksittäiset tapaukset, mutta pitää muistaa, että pelkästään niistä ei arvoja voi johtaa - tarvitaan jokin vakaumuksellinen ja/tai yksittäiset tapaukset yhdistävä näkemys.
Mistä sellaisen voi saada? Sitä en tiedä, mutta ainakin kyseessä on jotain, mikä ylittää yksittäisten tapausten sekamelskan tavalla, joka ei kuitenkaan ole johdettavissa suoraan näistä tapauksista tai palautettavissa niihin.
Arvot ovat siis aina enemmän tai vähemmän 'metafyysisiä' - jopa arvosubjektivisteilla ja/eli arvokonstruktivisteilla.
*
Leena Krohn muuten kritisoi hiton hyvin Timo Airaksisen arvosubjektivismia nimenomaan eräitten yksittäisten tapausten kautta.
Pakko kirjoittaa sinulle Erik Lagerspetzin (ks. PS.) käyttämät sitaatit tästä keskustelusta (s. 140-141).
Krohnin kritiikki saattaisi sopia minunkin - ehkei niinkään eettiseen asenteeseeni, koska niin kovasti ainakin haluaisin olla arvo-objektivisti vaan tapaani pyrkiä filosovoivaan, siis varsin yleistävään ja abstraktiin pohdiskeluun/keskusteluun asiassa, joka kuitenkin juontuu perimmältään äärimmäisen konkreettisista tapahtumista ja kokemuksista.
*
"Airaksinen kirjoittaa artikkelissaan: 'Arvo-objektivismi tappaa keskustelun' mm. seuraavasti:
'Mutta mitä tapahtuu kun objektiivisen etiikan kannattaja kohtaa omastaan eroavan mielipiteen? Koska objektiivisen arvon ilmauksen vastakohta on on mieletön, keskustelu päättyy ennen kuin se alkoikaan.
On oikeasti totta, että ihmiselämää on kunnioitettava. Jos joku sanoo, että näin ei ole, väite on mieletön. Siksi asiasta ei voi keskustella. Missä ei voi keskustella, siinä on lyötävä.
Subjektiivisen etiikan oikeutena on, että arvoista voi keskustella ja yrittää päästä yksimielisyyteen. Jokainen on muodostanut kantansa omin perustein, ja kun toinen kieltää sen, täytyy hänet vakuuttaa sanan voimalla. Jokainen arvostelma on epävarma, ja puhuja tietää tämän. Päämääränä on keskustelu eikä tappelu.'
Vaihtoehtoisen näkemyksen mukaan arvoarvostelmat ovat yksinkertaisesti tosia tai epätosia. 19.10 kirjailija Leena Krohn vastasi professori Airaksiselle saman lehden palstoilla. Taas otsikko on kuvaava: 'Arvosubjektivismi voi jopa tappaa.' Krohn jatkaa:
"Kuvitteleeko käytännöllisen filosofian professori, että pienellä juttutuokiolla talebansissien kanssa voitaisiin palauttaa Afganistanin naisille koulutuksen ja työnteon oikeus. Tai että parin palaverin jälkeen kansallisosialistit olisivat avanneet anteeksipyydellen keskitysleirien portit?
(-)
Olen katsellut dokumenttia, jossa pikkutytöltä silvotaan sukupuoli, ilman nukutusta, ja olen kuullut hänen huutavan tuskan, raivon ja häpeän hädässä. 'Tämä on väärin!' Ja se on.
(-)
Tämä lapsi oppi tietämään ja oli epäilemättä omassa asiassaan etiikan auktoriteetti. Eikä vain omassaan. Hänelle tehtiin suurta vääryyttä, ja opiskelematta tuntiakaan käytännöllistä filosofiaa hän ymmärsi sen oitis.
(-)
Se, joka tahtoo pysytellä puolueettomana ja valitsee arvosubjektivismin myös luentosalin ulkopuolella, valitsee pysähtyneisyyden ja kyynisyyden."
'...Airaksisen näkemyksen mukaan arvojen näkeminen objektiivisina, tosiasioiden kaltaisina johtaa suvaitsemattomuuteen ja keskustelusta luopumiseen. Krohnin mukaan arvojen näkeminen subjektista riippuvaisina johtaa kyvyttömyyteen tuomita moraalisia vääryyksiä."
*
Tulkoot nämä kaksi kantaa esitettyä tässä jo senkin takia, että ymmärrettäsiin, mistä noin yleisellä tasolla lopulta kiikastaa, jos olemme eri mieltä arvokysymyksistä.
Mutta sen verran sanon, että Leena Krohnin vastaus Timo Airaksiselle on silkkaa rrautaa!
*
PS.
Mä annan hyvän vinkin. Lukekaa kirjasta 'Järki, usko ja eettisyys' - Filosofian ja teologian kohtaamisia (Sophi, -97) Jyväskylän yliopiston käytännöllisen filosofian professorin Eerik Lagerspetzin artikkeli 'Arvokeskustelu, uskonto ja filosofin rehellisyys'.
Lagerspetz pohdiskelee Timo Airaksisen ja Leena Krohnin välillä Hesarissa syksyllä -96 käytyä keskustelua arvosubjektivismin (Airaksinen) ja arvo-objektivismin (Krohn) välisistä eroista ja seurauksista.
Kirjan tekstit ovat 1996 pdetystä seminaarista. Muun muassa Petri Järveläiseltä löytyy artikkeli, samoin Werner Stegmaierilta: 'Etiikka ja nihilismin haaste' (aivan parasta ja olennaisinta Nietzsche-analyysia, mitä voi löytää).
*
Tarkennus
Lagerspetz on ollut vuodesta 2004 Turun yliopiston käytännöllisen filosofian professorina.
***
Lisäys
iines kirjoitti
Anteeksi mutta ei se näin mene. Nimenomaan yksittäistapauksista tulee keskustella ruohonjuuritasolla, eikä käsittein kontrolloida tapahtumia ja ajatuksia abstaraktiotikkaiden yläportailla keikkuen.
Ei niin maailmaa rakenneta, vaan ainoastaan pyritään ottamaan jo tapahtunut kontrolliin etäännyttämistä varten.
Anteeksi, siis en suostu keskustelemaan käsitteistä, vaan tapahtuneista asioista. En osaa. Mutta ehkä joku muu lukenut ja älykäs ihminen osaa sanoa tähän jotain, minä en.
RR
Kyllä se noin menee, kuin minä kirjoitin. Loputon joskin sinänsä tarpeellinen keskustelu päättyy jossain kohtaa ja sen jälkeen 'tuomitaan', eikä tuomio ole koskaan ikäänkuin summa yksittäisistä mielipiteistä.
Se pohjautuu yleisempiin moraalisiin arvoihin, kategorioihin ja koodeihin, joista 'tuomioistuin' tekee päätöksensä.
Luulen, että puhumme nyt hieman eri asioista. Sinä kai ajattelet, että minä en arvoarviointien suhteen noteeraa keskustelua yksittäisistä tapauksista ollenkaan niin tärkeäksi kuin sinä.
Mutta ei se niin mene. Minulle on tärkeää osoittaa, miten ja mitä arvopäätelmiä me lopulta teemme intensiivisen keskustelumme perusteella.
Painotus ei siis ole siinä, onko keskustelu yksittäistapauksista niin hyödyllistä kuin suhteellisen vapaassa demokratiassa - tai 'anarkistisessa' demokratiassa kuten Blogistania - on tapana olettaa vaan siinä, mikä on tuon keskustelun ja sen lopputuloksen riippuvuus lakeihin kirjatuista periaatteista, joiden pitäisi maltillisesti (ei fundamentalistisesti!) heijastella sitä arvomaailmaa, jossa lakia sovelletaan.
(En siis ole muka neutraalin oikeuspositivismin (jota pidän sisäisesti ristiriitaisena määritelmänä) suuri ystävä, vaikka nimenomaan oikeusmenettelyn muodollinen riippumattomuus politiikasta ja kansalaiskeskustelusta voi taata sen, että ainakin lakeihin kirjattu oikeus toteutuu. Toteutuuko oikeudenmukaisuus on sitten jo aivan eri juttu.)
Tietysti keskustelu voi ja sen pitää yleiseksi mielipiteeksi hahmotuttuaan muuttaa poliittisen 'yleistahdon' päätöksiä ja linjauksia viimeistään vaalitulosten myötä, mutta itse perusarvoihin ja niiden toteutumiseen oikeusistuinten päätöksissä se ei saa vaikuttaa suoraan, koska lakitupa ei ole mikään huutoäänestyspaikka (tai blogiverkosto) - muussa tapauksessa se muuttuu pelkäksi mielivallaksi.
*
Mutta antaa olla. Keskustelu jatkukoon. Hieman silti pudistelin päätäni, koska et huomioinut lainkaan tuota Airaksinen-Krohn-debattia, jossa kiteytyi todella ytimekkäästi eräs arvojen ja arvokeskustelun olennaisimmista ongelmista.
(Lisäys klo:18:00)
*
Rauno,
mutta mitä sinä itse ajattelet asiasta?
iines
Minä en ole mitään mieltä. 'Sen verran' olen filosofiasta oppinut. Muut puikoon asiaa ja puhukoot puolestaan. Minä seuraan tilannetta - jos haukotuksiltani jaksan...
Sanottakoon vielä, että en voi valita psykologisesti enkä loogisesti vain yhtä vaihtoehtoa juuri arvojen suhteen - paria kolmea perimmäisintä arvoa ehkä lukuunottamatta. Ne liittyvät vahvasti Raamatun kultaiseen sääntöön.
Olen huomannut, että jos oikein vahvasti kannatan vaikka arvo-objektivismia teen sen hyvin hyvin subjektiivisin perustein ja päinvastoin: jos kannatan arvosubjektivismia, pyrin korottamaan omat arvoni muiden edelle - eli muutun arvo-objektivistiksi.
Mielipiteemme muuttuvat useimmiten vastakohdikseen tai ainakin ne sisältävät vastakohtansa.
Tämä on yksi syy, miksi minua ei välttämättä kiinnosta keskustella moraalikysymyksistä yksittäisiin tapauksiin vedoten.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettei yksittäisistä tapauksista ole muka tarpeen tai hyödytä keskustella kuin hyvin muodollisesti.
Eihän meillä ole muuta empiiris-kokemuksellista aineistoa kuin yksittäiset tapaukset, mutta pitää muistaa, että pelkästään niistä ei arvoja voi johtaa - tarvitaan jokin vakaumuksellinen ja/tai yksittäiset tapaukset yhdistävä näkemys.
Mistä sellaisen voi saada? Sitä en tiedä, mutta ainakin kyseessä on jotain, mikä ylittää yksittäisten tapausten sekamelskan tavalla, joka ei kuitenkaan ole johdettavissa suoraan näistä tapauksista tai palautettavissa niihin.
Arvot ovat siis aina enemmän tai vähemmän 'metafyysisiä' - jopa arvosubjektivisteilla ja/eli arvokonstruktivisteilla.
*
Leena Krohn muuten kritisoi hiton hyvin Timo Airaksisen arvosubjektivismia nimenomaan eräitten yksittäisten tapausten kautta.
Pakko kirjoittaa sinulle Erik Lagerspetzin (ks. PS.) käyttämät sitaatit tästä keskustelusta (s. 140-141).
Krohnin kritiikki saattaisi sopia minunkin - ehkei niinkään eettiseen asenteeseeni, koska niin kovasti ainakin haluaisin olla arvo-objektivisti vaan tapaani pyrkiä filosovoivaan, siis varsin yleistävään ja abstraktiin pohdiskeluun/keskusteluun asiassa, joka kuitenkin juontuu perimmältään äärimmäisen konkreettisista tapahtumista ja kokemuksista.
*
"Airaksinen kirjoittaa artikkelissaan: 'Arvo-objektivismi tappaa keskustelun' mm. seuraavasti:
'Mutta mitä tapahtuu kun objektiivisen etiikan kannattaja kohtaa omastaan eroavan mielipiteen? Koska objektiivisen arvon ilmauksen vastakohta on on mieletön, keskustelu päättyy ennen kuin se alkoikaan.
On oikeasti totta, että ihmiselämää on kunnioitettava. Jos joku sanoo, että näin ei ole, väite on mieletön. Siksi asiasta ei voi keskustella. Missä ei voi keskustella, siinä on lyötävä.
Subjektiivisen etiikan oikeutena on, että arvoista voi keskustella ja yrittää päästä yksimielisyyteen. Jokainen on muodostanut kantansa omin perustein, ja kun toinen kieltää sen, täytyy hänet vakuuttaa sanan voimalla. Jokainen arvostelma on epävarma, ja puhuja tietää tämän. Päämääränä on keskustelu eikä tappelu.'
Vaihtoehtoisen näkemyksen mukaan arvoarvostelmat ovat yksinkertaisesti tosia tai epätosia. 19.10 kirjailija Leena Krohn vastasi professori Airaksiselle saman lehden palstoilla. Taas otsikko on kuvaava: 'Arvosubjektivismi voi jopa tappaa.' Krohn jatkaa:
"Kuvitteleeko käytännöllisen filosofian professori, että pienellä juttutuokiolla talebansissien kanssa voitaisiin palauttaa Afganistanin naisille koulutuksen ja työnteon oikeus. Tai että parin palaverin jälkeen kansallisosialistit olisivat avanneet anteeksipyydellen keskitysleirien portit?
(-)
Olen katsellut dokumenttia, jossa pikkutytöltä silvotaan sukupuoli, ilman nukutusta, ja olen kuullut hänen huutavan tuskan, raivon ja häpeän hädässä. 'Tämä on väärin!' Ja se on.
(-)
Tämä lapsi oppi tietämään ja oli epäilemättä omassa asiassaan etiikan auktoriteetti. Eikä vain omassaan. Hänelle tehtiin suurta vääryyttä, ja opiskelematta tuntiakaan käytännöllistä filosofiaa hän ymmärsi sen oitis.
(-)
Se, joka tahtoo pysytellä puolueettomana ja valitsee arvosubjektivismin myös luentosalin ulkopuolella, valitsee pysähtyneisyyden ja kyynisyyden."
'...Airaksisen näkemyksen mukaan arvojen näkeminen objektiivisina, tosiasioiden kaltaisina johtaa suvaitsemattomuuteen ja keskustelusta luopumiseen. Krohnin mukaan arvojen näkeminen subjektista riippuvaisina johtaa kyvyttömyyteen tuomita moraalisia vääryyksiä."
*
Tulkoot nämä kaksi kantaa esitettyä tässä jo senkin takia, että ymmärrettäsiin, mistä noin yleisellä tasolla lopulta kiikastaa, jos olemme eri mieltä arvokysymyksistä.
Mutta sen verran sanon, että Leena Krohnin vastaus Timo Airaksiselle on silkkaa rrautaa!
*
PS.
Mä annan hyvän vinkin. Lukekaa kirjasta 'Järki, usko ja eettisyys' - Filosofian ja teologian kohtaamisia (Sophi, -97) Jyväskylän yliopiston käytännöllisen filosofian professorin Eerik Lagerspetzin artikkeli 'Arvokeskustelu, uskonto ja filosofin rehellisyys'.
Lagerspetz pohdiskelee Timo Airaksisen ja Leena Krohnin välillä Hesarissa syksyllä -96 käytyä keskustelua arvosubjektivismin (Airaksinen) ja arvo-objektivismin (Krohn) välisistä eroista ja seurauksista.
Kirjan tekstit ovat 1996 pdetystä seminaarista. Muun muassa Petri Järveläiseltä löytyy artikkeli, samoin Werner Stegmaierilta: 'Etiikka ja nihilismin haaste' (aivan parasta ja olennaisinta Nietzsche-analyysia, mitä voi löytää).
*
Tarkennus
Lagerspetz on ollut vuodesta 2004 Turun yliopiston käytännöllisen filosofian professorina.
***
Lisäys
iines kirjoitti
Anteeksi mutta ei se näin mene. Nimenomaan yksittäistapauksista tulee keskustella ruohonjuuritasolla, eikä käsittein kontrolloida tapahtumia ja ajatuksia abstaraktiotikkaiden yläportailla keikkuen.
Ei niin maailmaa rakenneta, vaan ainoastaan pyritään ottamaan jo tapahtunut kontrolliin etäännyttämistä varten.
Anteeksi, siis en suostu keskustelemaan käsitteistä, vaan tapahtuneista asioista. En osaa. Mutta ehkä joku muu lukenut ja älykäs ihminen osaa sanoa tähän jotain, minä en.
RR
Kyllä se noin menee, kuin minä kirjoitin. Loputon joskin sinänsä tarpeellinen keskustelu päättyy jossain kohtaa ja sen jälkeen 'tuomitaan', eikä tuomio ole koskaan ikäänkuin summa yksittäisistä mielipiteistä.
Se pohjautuu yleisempiin moraalisiin arvoihin, kategorioihin ja koodeihin, joista 'tuomioistuin' tekee päätöksensä.
Luulen, että puhumme nyt hieman eri asioista. Sinä kai ajattelet, että minä en arvoarviointien suhteen noteeraa keskustelua yksittäisistä tapauksista ollenkaan niin tärkeäksi kuin sinä.
Mutta ei se niin mene. Minulle on tärkeää osoittaa, miten ja mitä arvopäätelmiä me lopulta teemme intensiivisen keskustelumme perusteella.
Painotus ei siis ole siinä, onko keskustelu yksittäistapauksista niin hyödyllistä kuin suhteellisen vapaassa demokratiassa - tai 'anarkistisessa' demokratiassa kuten Blogistania - on tapana olettaa vaan siinä, mikä on tuon keskustelun ja sen lopputuloksen riippuvuus lakeihin kirjatuista periaatteista, joiden pitäisi maltillisesti (ei fundamentalistisesti!) heijastella sitä arvomaailmaa, jossa lakia sovelletaan.
(En siis ole muka neutraalin oikeuspositivismin (jota pidän sisäisesti ristiriitaisena määritelmänä) suuri ystävä, vaikka nimenomaan oikeusmenettelyn muodollinen riippumattomuus politiikasta ja kansalaiskeskustelusta voi taata sen, että ainakin lakeihin kirjattu oikeus toteutuu. Toteutuuko oikeudenmukaisuus on sitten jo aivan eri juttu.)
Tietysti keskustelu voi ja sen pitää yleiseksi mielipiteeksi hahmotuttuaan muuttaa poliittisen 'yleistahdon' päätöksiä ja linjauksia viimeistään vaalitulosten myötä, mutta itse perusarvoihin ja niiden toteutumiseen oikeusistuinten päätöksissä se ei saa vaikuttaa suoraan, koska lakitupa ei ole mikään huutoäänestyspaikka (tai blogiverkosto) - muussa tapauksessa se muuttuu pelkäksi mielivallaksi.
*
Mutta antaa olla. Keskustelu jatkukoon. Hieman silti pudistelin päätäni, koska et huomioinut lainkaan tuota Airaksinen-Krohn-debattia, jossa kiteytyi todella ytimekkäästi eräs arvojen ja arvokeskustelun olennaisimmista ongelmista.
January 2, 2008
Netti- ja blogiriippuvuudesta kärsivän fetisistin rakkaudentunnustus
Mutta eikö hän yhtä perustellusti voisi sanoa, että hän vihaa tietokonettaan juuri samasta syystä? Onko kanttia, Kantia vai molempia?
Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Tlön, Uqbar, Orbis Tertius". Epilogin julkaisen vain tässä blogissa.
(Lisäys Epilogiin 3.1)
*
at (savoa) homo garrulus
Kirjoitin sinulle vastinetta, mutta se meni mielestäni mambojambon puolelle, joten tyydyin tallentamaan tekstin vain omiin tiedostoihini.
Tajusin nimittäin hämärästi mutta tuskallisen vakuuttuneesti, että kirjoituksestasi putkahti irvikuvana esiin oma peilikuvani.
Säikähdin aika lailla, joskin puolustauduin heti mielessäni: Ei helvetti! En minä todellisuudesta sentään ihan näin pahasti reifikaatioon asti vieraantuneita meta- ja formaalitason analogioita käytä - enhän?
Tekstisi oli siis tietyistä osuvista tiivistyksistä huolimatta asiaa jossain määrin tuntevallekin lähinnä tyhjää käsiterunoutta ja itsetarkoituksellisen abstraktia sanahelinää, jolla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Borgesin ovelan ja harkitun labyrinttimaisuuden kanssa, joka kertoo sekä oivallisesta filosofisten argumenttien että intertekstuaalisten sisältöjen tajusta.
Egon Friedell totesi Kantin filosofiasta, että se on esimerkki siitä harvinaisesta tosiasiasta, että hämäryydessäkin voi (joskus) olla järkeä.
Samaan tapaan voisimme sanoa Borgesista, että 'mambojambostakin' voi joskus löytää Ariadnen langan.
Sinulta minä en sitä valitettavasti löytänyt.
Ymppäsit niin suruttomasti toisiinsa (ilman minkäänlaisia vaihtoehtoisia selvennyksiä, jotka ovat aina olennaisia filosofisessa argumentaatiossa) 'täyden kädellisen' verran eräitä kaikkein abstrakteimpia käsitteitä, joita filosofia tuntee, niin että itse Platoninkin päätä olisi hetken aikaa särkenyt noin voimakas metafyysinen 'matalapaine'.
PS. Mitä niihin mainitsemiisi uusiin silmälaseihin tulee, niin kerro ihmeessä, mistä niitä saa. Tilaan heti pari kappaletta.
Näillä vanhoilla olen nähnyt oikein hyvin jo kymmenen vuotta, mutta nyt törmäsin tekstiin, jota ne eivät enää ymmärrä..;)
*
Epilogi
Edellä ei kuitenkaan irvailtu Kantille, koska hänen 'Puhtaan järjen kritiikkinsä' ydinajatuksen ilmaiseminen esimerkillä värillisiä silmälaseja käyttävästä ihmisestä lienee väärä - (Lisäys alkaa) tai ainakin se on hieman harhaanjohtava kielikuva.
Toki linssien kautta voimme nähdä maailman joko suurempana tai pienempänä, värillisenä tai jopa 'värittömänä', mutta itse kausaliteetin luonteeseen linssin ominaisuudet eivät vaikuta.
Kun Kant itse käyttää silmälasi-metaforaa, hän puhuu mielestäni silmälaseista nimenomaan ensin mainitussa merkityksessä eikä tee niistä suinkaan kausaliteettia määräävää havainnon muotoa, sillä jos kausaalisuus (syy-seuraus-jatkumo) muuttuisi/vaihtelisi havainnon välineestä (joka siis tässä merkitsee myös havainnon muotoa) riippuen, maailmamme ei olisi hahmotettavissa järjellisesti (transsendentaalisesti).
Tiedän kyllä, että kvanttifyysikot protestoivat tässä kohdassa voimallisesti, koska modernin fysiikan mittausten mukaan näyttäisi siltä, että jopa kausaliteetin olemus on epämääräinen, koska aineen/energian 'käyttäytyminen'/'ilmeneminen' ei noudata klassisen syy-seuraussuhteen lakia.
Mitä tästä seuraa, on arvoitus - tai ehkä jopa mysteeri. On selvää, että se rajoittaa Kantin filosofian ulottuvuuksia, mutta luultavasti vain kosmologian suhteen (Lisäys päättyy).
(Lisäys Epilogiin 3.1)
*
at (savoa) homo garrulus
Kirjoitin sinulle vastinetta, mutta se meni mielestäni mambojambon puolelle, joten tyydyin tallentamaan tekstin vain omiin tiedostoihini.
Tajusin nimittäin hämärästi mutta tuskallisen vakuuttuneesti, että kirjoituksestasi putkahti irvikuvana esiin oma peilikuvani.
Säikähdin aika lailla, joskin puolustauduin heti mielessäni: Ei helvetti! En minä todellisuudesta sentään ihan näin pahasti reifikaatioon asti vieraantuneita meta- ja formaalitason analogioita käytä - enhän?
Tekstisi oli siis tietyistä osuvista tiivistyksistä huolimatta asiaa jossain määrin tuntevallekin lähinnä tyhjää käsiterunoutta ja itsetarkoituksellisen abstraktia sanahelinää, jolla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Borgesin ovelan ja harkitun labyrinttimaisuuden kanssa, joka kertoo sekä oivallisesta filosofisten argumenttien että intertekstuaalisten sisältöjen tajusta.
Egon Friedell totesi Kantin filosofiasta, että se on esimerkki siitä harvinaisesta tosiasiasta, että hämäryydessäkin voi (joskus) olla järkeä.
Samaan tapaan voisimme sanoa Borgesista, että 'mambojambostakin' voi joskus löytää Ariadnen langan.
Sinulta minä en sitä valitettavasti löytänyt.
Ymppäsit niin suruttomasti toisiinsa (ilman minkäänlaisia vaihtoehtoisia selvennyksiä, jotka ovat aina olennaisia filosofisessa argumentaatiossa) 'täyden kädellisen' verran eräitä kaikkein abstrakteimpia käsitteitä, joita filosofia tuntee, niin että itse Platoninkin päätä olisi hetken aikaa särkenyt noin voimakas metafyysinen 'matalapaine'.
PS. Mitä niihin mainitsemiisi uusiin silmälaseihin tulee, niin kerro ihmeessä, mistä niitä saa. Tilaan heti pari kappaletta.
Näillä vanhoilla olen nähnyt oikein hyvin jo kymmenen vuotta, mutta nyt törmäsin tekstiin, jota ne eivät enää ymmärrä..;)
*
Epilogi
Edellä ei kuitenkaan irvailtu Kantille, koska hänen 'Puhtaan järjen kritiikkinsä' ydinajatuksen ilmaiseminen esimerkillä värillisiä silmälaseja käyttävästä ihmisestä lienee väärä - (Lisäys alkaa) tai ainakin se on hieman harhaanjohtava kielikuva.
Toki linssien kautta voimme nähdä maailman joko suurempana tai pienempänä, värillisenä tai jopa 'värittömänä', mutta itse kausaliteetin luonteeseen linssin ominaisuudet eivät vaikuta.
Kun Kant itse käyttää silmälasi-metaforaa, hän puhuu mielestäni silmälaseista nimenomaan ensin mainitussa merkityksessä eikä tee niistä suinkaan kausaliteettia määräävää havainnon muotoa, sillä jos kausaalisuus (syy-seuraus-jatkumo) muuttuisi/vaihtelisi havainnon välineestä (joka siis tässä merkitsee myös havainnon muotoa) riippuen, maailmamme ei olisi hahmotettavissa järjellisesti (transsendentaalisesti).
Tiedän kyllä, että kvanttifyysikot protestoivat tässä kohdassa voimallisesti, koska modernin fysiikan mittausten mukaan näyttäisi siltä, että jopa kausaliteetin olemus on epämääräinen, koska aineen/energian 'käyttäytyminen'/'ilmeneminen' ei noudata klassisen syy-seuraussuhteen lakia.
Mitä tästä seuraa, on arvoitus - tai ehkä jopa mysteeri. On selvää, että se rajoittaa Kantin filosofian ulottuvuuksia, mutta luultavasti vain kosmologian suhteen (Lisäys päättyy).
*
Kant halusi I kritiikin toisesta painoksesta lähtien vetää selvemmän eron nimenomaan subjektiivisen idealismin ('punaisten silmälasien') ja oman transsendentaalisen idealisminsa välille, jossa kausaliteetti ei ole pelkkä subjektin konstruktio eikä myöskään mikään 'out there' vaikuttava 'mystinen' realiteetti vaan kaksi ontologista tasoa yhdistävä episteme (ei kuitenkaan foucault'laisen tieto=valta=ideologia=relativisuus-ketjutuksen merkityksessä), joka kuuluu havainnossa samanaikaisesti sekä noumenaaliseen eli ajattelun transsendentaalisten ehtojen piiriin että fenomenaalis-empiiriseen eli ilmiömaailmaan.
Jos näin ei olisi, eli jos subjektiivinen idealismi tai metafyysinen realismi (johon tieteellinen empirismi väistämättä johtaa) olisivat tosia, meillä ei milloinkaan voisi olla todellista, 'oikeaa' tietoa maailmasta.
Tieteelliset empiristit, lähinnä reduktionistit tietenkin mieluusti hylkäävät Kantin yrityksen tehdä kausaliteetista edes osaksi transsendentaalinen eli ymmärryksen universaali muoto.
Heidän tiensä päässä kuitenkin odottaa paradoksaalisesti joko häpeämätön idealismi (induktiiviset yleistykset) ja jopa metafyysiset oletukset - tai kaiken 'nielevä' ja tyhjäksi tekevä skeptisismi.
Tällä tavoin naturalismi (tieteellinen empirismi) ja postmoderni konstruktivismi (subjektiivinen idealismi) ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa, sillä kumpikin joutuu lopulta olettamaan vastustamansa 'vastakohtaiset' olettamukset tiedon luonteesta - tämän kuitenkin julkisesti kieltäen.
Kantilla on siis 'kanttia' yhä tänäkin päivänä.
January 1, 2008
Aivoituksia
Kirjoitettu kommenteiksi Järveläisen päreisiin 1) "Mielen kuvia" ja 2) "Miettelijä goes Shakespeare: all shall be well".
(Kieliasua korjattu hieman)
*
1)
Mieli on ääretön autiomaa, josta löytyy hyvällä onnella muutama rehevä keidas.
Monesti me vain sekoitamme keskenään todellisen keitaan ja kangastuksen.
Tämä on väistämätön kohtalomme syntymässä säikähtäneinä, metaforiin vangittuina ja toivoon ristiinnaulittuina olentoina.
***
2)
Järveläinen kirjoitti mm.
that their real earnest
has been to grant excuses
for ritual actions.
Only in rites
can we renounce our oddities
and be truly entired.
RR
Elämmekö siis todellisinta elämää 'unessa' (myytissä)?
Näköjään.
Sillä emme halua emmekä itse asiassa voi olla pelkkiä koneita ('älykkäitä idiootteja'), jotka vain 'käyvät' kunnes 'lopahtavat' - kuin elävät kuolleet (zombiet).
Ellei teknologia sitten tee meistä väkisin (teknodeterminismi) yhä toimivampia informaatiokoneita, joita voi päivittää ('parantaa') tarpeen mukaan, sillä naturalistisen tieteen ajan jumala on Täydellinen Kone.
Mutta nimenomaan juuri se jos mikä on nykyajan suurin myytti! Cyborg-Zombie.
(Kieliasua korjattu hieman)
*
1)
Mieli on ääretön autiomaa, josta löytyy hyvällä onnella muutama rehevä keidas.
Monesti me vain sekoitamme keskenään todellisen keitaan ja kangastuksen.
Tämä on väistämätön kohtalomme syntymässä säikähtäneinä, metaforiin vangittuina ja toivoon ristiinnaulittuina olentoina.
***
2)
Järveläinen kirjoitti mm.
that their real earnest
has been to grant excuses
for ritual actions.
Only in rites
can we renounce our oddities
and be truly entired.
RR
Elämmekö siis todellisinta elämää 'unessa' (myytissä)?
Näköjään.
Sillä emme halua emmekä itse asiassa voi olla pelkkiä koneita ('älykkäitä idiootteja'), jotka vain 'käyvät' kunnes 'lopahtavat' - kuin elävät kuolleet (zombiet).
Ellei teknologia sitten tee meistä väkisin (teknodeterminismi) yhä toimivampia informaatiokoneita, joita voi päivittää ('parantaa') tarpeen mukaan, sillä naturalistisen tieteen ajan jumala on Täydellinen Kone.
Mutta nimenomaan juuri se jos mikä on nykyajan suurin myytti! Cyborg-Zombie.
Subscribe to:
Posts (Atom)