Pornosivut ovat auki aamuyöstä

Tarja tietää, että pornosta on hyötyä niivve, jotka vitä tavvitsevat.
*
Petelius ja Ruonansuu Show : Halonen pornosivuista
Arakin saa suunsa auki: Kunnolla siinä!
*
http://www.loffe.net/content/view/791/65/

Onks varmaa tietoo? Ei ole, mutta saiskos edes luottamusta?

Kommentti peeÄR-miehen haasteeseen päreeseensä Varmaa tietoa - tai sitten ei!
Lisäkommentti 18.2 - klo18.35.
*
Tää on nyt taas tätä. Luettele neljää asiaa, joita pidät varmana tietona. Höh.

1) Maahanmuuttajan värinen lakritsi, 2) sika-nautajauheliha, 3) vasemmistolainen pieru, 4) A-kirjain.

Mutta leikkienhän pitää olla kivoja..?
*
Kun puhutaan varmasta tiedosta, pitää ensin sopia siitä, mitä on tieto. Esimerkiksi: mitä eroa on tiedolla ja informaatiolla?

Toiseksi, joka on tietysti aivan erottamaton ensimmäisestä, pitää selvittää, mitä on varmuus? Tarkoittaako varmuus varmaa evidenssiä - siis näyttöä. Mutta mitä tarkoitetaan näytöllä (tuskin pelkästään tietokoneen näyttöä)?

Evidenssin ongelma liittyy yleisempään eli oikeutuksen ongelmaan. Onko tieto oikeutettavissa, ja jos on niin, mikä on tuon oikeutuksen perimmäinen tapa? Tarvitseeko tieto jotain perimmäistä perustaa, vai riittääkö jonkin yksittäisen ilmiön todentaminen sellaisenaan - kunhan se vain liittyy järkevinä pidettyihin tottumuksiin ja soveltuu muihin havaintoihimme, niiden tulosten ja havaintojärjestelmiemme perusteluihin.

En tee tässä jakoa empiriseen ja rationaliseen lähtökohtaan, koska ei ole olemassa erikseen empiiristä ja/tai rationaalista tietoa. On vain eroja teorioiden arvo- ja prioriteetihierarkisoinnissa sekä perustelujen ja testauksen järjestelyissä. Ne eivät kuitenkaan ole lopulta oleellisia tulosten tieteellisestä luotettavuudesta väiteltäessä.

Mikäli meille jää kiistaa edellämainituista oikeutusasioista (ja kuten luulen: jää), koko varman tiedon luetteloimisleikki todellakin jää leikiksi - ja pysyy sellaisena.
*
Minä tyydyn siihen, että pärjään eteenpäin sellaisella tiedolla, johon voin luottaa mahdollisimman suurella todennäköisyydellä käytännössä - tietämisestä sellaisenaan en niinkään piittaa.

Mutta tässäkin ajaudun ongelmaan luottamuksen todennäköisyyden määrästä ja laadusta.

Päättelymme kulkee kehässä, turvautuu tiedollisiin auktoriteetteihin ja pyrkii aina lisäämään ja parantamaan perusteluitaan. Tässä mielessä me emme tule koskaan tietämään varmasti mitään, vaikka voimmekin (ja tavallaan meidän on pakko) tietysti olla asioista samaa - tai eri mieltä.

Siinä ei kuitenkaan ole kysymys tiedosta jonain sinänsä varmana ja mistään riippumattomana 'ilmoituksena' vaan juuri luottamuksesta tiedollisen kompetenssimme tuloksiin silloin, kun ne on saavutettu rehellisin menetelmin.

Tätä kutsutaan hyvereliabilismiksi.
*
Muistutan lopuksi, että hyvereliabilismi ei ole minulle tiedollista varmuutta vaan jotain huomattavasti vaatimattomapaa. Silti järkevää ja uskottavaa.

Toki nihilistinä eli (filosofisena destruktivistina) tiedän jo 'enemmän', mutta en pysty elämään 'nihilistisesti' ellen sitten ryhdy vaikka 'nihilistiseksi munkiksi'.

Enintään Diogeneen kyynisyyden lähtökohta lienee minulle - ainakin mentaalisesti - jokapäiväinen kokemus.
*
Lisäkommentti

peeÄR-mies

Toivon, ettei minun kommenttejani käytetä seuraavassa 'Varmaa tietoa - tai sitten ei!-päreessäsi.

En halua olla missään tekemisissä tämän 'leikin' kanssa kuin vain tuon yhden aiemman kerran.
Sekopäisyys lisääntyy ilman tällaisiakin hassutteluja ihan tarpeeksi nopeasti. Etenkin niiden taholla ja toimesta, jotka muka uskovat varmojen asioitten olevan muka aina tieteellisesti todistettuja.

Mitähän ihmiset 200:n vuoden kuluttua sanoisivat meidät tieteestämme ja sen varmuudesta? Samaako kuin, mitä me nyt sen tieteen varmuudesta, johon uskottiin 100-vuotta sitten?
*
Johonkin meidän tietysti on uskottava. 'Päivä kerrallaan'. Täydellisessä epävarmuudessa ei voi elää kuin nihilisti ja äärimmäinen skeptikko - eikä hänkään kovin kauaa.

Varmuus on kuitenkin aina jotain toissijaista - tapoihin, tottumuksiin, rajoitettuihin sopimuksiin, epämääräisiin, vaihteleviin todistuksiin ja uskomuksiin luottamista.

Silti minun on pidettävä varmana esimerkiksi sitä, ettei jokin 'sillä ja sillä' manipuloitu ruoka-aines aiheuta syöpää, jotta ylipäätään voisin syödä kohta yhtään mitään.

Kuka siis voi uskoa varmuudella edes tieteeseen? Ei kukaan. Mutta hänet vain pakotetaan uskomaan johonkin auktoriteettiin eli tieteellisiin todistuksiin, jotka kumotaan uusin havainnoin mahdollisesti jo huomenna tai, joista ei päästä milloinkaan semanttiseen yksimielisyyteen todistamisen tasolla.

Samalla, evidenssin romahtaessa, tiedollisen oikeutuksen oikeutus myös relativoituu.

Päätepysäkillä odottaa pelkkä taikauskoon verrattava luottamus ja pakko.

Kehä I:stä Kehä III:elle - teismin ja naturalismin tuloksetonta kädenvääntöä

Kirjoitettu kommentiksi Mika Sipuran päreeseen Taru Herrasta I: Jumalharha (6.1). (Tarkennus ja lisäys klo: 03:00)
*
Kirjoitin, etten ota kantaa Plantingaan. En ole tietoteoreetikko (enkä pätevä arvioimaan häntä yksityiskohtaisemmin), mutta tietoteoria sen sijaan on juuri Plantingan argumentatiivinen perusviitekehys.

Sitäpaitsi olen käsitellyt ainakin ylimalkaisesti hänen perusväittämäänsä blogissani: naturalismi ei pysty perustelemaan ihmisen tiedollisten kykyjen ja siten myös havainnon ja tiedon perimmäistä luotettavuutta.

Vaihtoehdot ovat silloin joko avoin skeptisismi tai silkka kehäpäättely. Tilastolliset 'totuudet' menevät mielestäni kuitenkin induktiivisten yleistysten piikkiin. Ovatko ne luotettavaa tietoa vai hypoteettista idealismia (tai kumpaakin!), riippuu tutkijan tieteenteoreettisesta vakaumuksesta...

Plantingan mukaan teismi pystyy paremmin toimimaan havaintotietomme luotettavana perustana, mutta tämä edellyttää sitä, että meillä todellakin on aito, synnynnäinen, reflektiivinen peruskokemus Jumalasta, joka vertautuu Mooren väitteeseen, että tiedämme kätemme (perimmältään siis ulkomaailman) olevan varmasti olemassa.

Jotta ulkomaailman ja havaintojen voisi ajatella olevan mahdollisia hahmottaa tutkimuksellisen teorian puitteissa, pitää havaintojen määrälle olettaa/asettaa jonkinlainen 'loppupiste', mikä on havainnoista itsestään käsin mahdotonta muuten kuin hetkellisesti - tutkimuksen struktuurin puitteissa.

Ymmärtääkseni Plantingan mukaan lopullisen loppupisteen havaintojen äärettömyydelle voi antaa ja taata vain Jumala, joka on luonut maailman - mikä ajatus vertautuu Big Bangiin, jolla on alkuperäinen, ei-ajallinen aiheuttaja. Silti Plantinga ei ole deisti.

Plantinga näkee vaivaa ja osoittaa tiukkaa argumentatiivista pätevyyttä todistaessaan tämän väitteensä epistemologisen paikkansapitävyyden, mutta yhtä kaikki - ei se minuakaan saati sitten monia muita vakuuta edes haastavana tietoteoreettisena saavutuksena, vaikken kielläkään P:n päättelyn tiettyä älyllistä vetoavuutta.

Sitten kun siirrytään perustelemaan Jumalaa ja naturalistista metodia pelkästään empiirisinä pidettyjen faktojen puitteissa, väittely saa luonteen, jossa Plantingan pitäisi osoittaa joitain tieteellisiä tosiasioita paitsi Jumala-kokemuksen ehdoista ja mahdollisuudesta myös ja etenkin aiheesta: Jumala versus naturalistinen oletus todellisuuden luonteesta ja sen tutkimisesta.

Tällöin hänen pitäisi yrittää vakuuttaa luonnontieteilijä empiirisillä faktoilla, jotta samanaikaisesti kykenisi soveltamaan tuota varsin pätevän oloista tietoteoreettista argumentaatiotaan näihin tosiasiaväitteisiin - ja siihen hän ei välttämättä kykene.

Toisaalta luonnontieteilijä ei ymmärrä, miksi hänen itsensä pitäisi suostua pelaamaan samaa argumentaatiopeliä kuin Plantinga, koska hän on yleensä jo vakuuttunut tosiasiaineistonsa perimmäisestä luotettavuudesta.

Tällä tavoin keskustelu/väittely kohdistuvat lopulta toistensa ohi, eikä mitään positiivisia kompromissituloksiakaan ole edes mahdollista saavuttaa. Rintamalinja junnaa paikallaan, koska molemmat osapuolet ovat jo joko Jumala-oletuksen puolesta tai sitä vastaan.

Tällainen jämähtäminen omiin perusteluihin merkitsee, että perustellaan oma vakaumus lopulta omalla vakaumuksella, joka piti todistaa riippumatta omasta vakaumuksesta.

Vielä kerran: molemmissa diskursseissa on siten kyse kehäpäättelystä: omiin tieteellisiin ja filosofisiin tai uskonnollisiin auktoriteetteihin vetoamisesta, vaikka juuri ne piti todistaa oikeiksi - niistä itsestään riippumatta.

Plantinga perustelee uskollaan Jumalakokemukseensa, joka siis on riippuvaista hänen psykologisesta kokemiskyvystään! tai -alttiudestaan, Jumalan riippumattomaksi tekijäksi, josta käsin havainto ja tieto ovat perusteltavissa luotettavasti.

Mutta jos ja kun näin on, niin kuka voi vakuuttua siitä, että Plantingan päättely sittenkään on muuta kuin hyvin 'naamioitu'=rationalisoitu yritys todistaa oma Jumalausko yleiseksi välttämättömyydeksi, koska hän ei mielestäni pysty täyttämään loogisesti pätevän argumentin perustavinta ehtoa eli pitämään erossa toista premissiä (P:n oma kokemus Jumalasta) ja johtopäätöstä (Jumala premisseistä välttämättä seuraavana MUTTA niihin sisältymättömänä).

Ensimmäinen premissi koskee edellä esitettyä havainnon ja tiedon luotettavuudelta vaadittavaa varmuutta, joka siis ei Plantingan mukaan täyty naturalismin metodologisen monismin periaatteella (ääretön ja loppumaton reduktionismi) vaan oletuksella teistisestä Luojasta.
*
1) Teismi pystyy takaamaan tiedollisten kykyjemme luotettavuuden, mihin naturalismi ei pysty (Plantingan esittämä argumentaatioketju)

2) Ihmisellä on luontainen, reflektiivinen=tiedollinen kyky Jumalan olemassaolon kokemiseen (Plantingan oma kokemus ja vakaumus)

3) Siis: Jumala on olemassa

*
Kiitti - nyt mulle riitti... Tarjoilija - saisinko tuplanihilismin jäillä!