'Tuo juopotteleva mutta rosvoilunhaluinen heimo'

Tekstiä on alunperin kirjoitettu kommentiksi Finnsanityn päreeseen ‘Nyt ammutaan kovilla: Habermasin mukaan Saksa on tuhoamassa Eurooppaa’.

.
1
Saksa rulettaa nykyään sekä Euroopan Unionin politiikassa että Euroopan talouden ja finanssimaailman foorumeilla. Mestarien liigan loppuottelussa pelaa kaksi saksalaisjoukkuetta. Onko saksalaisten goottilais-natsistinen Lebensraum-nationalismi nyt [jälleen kerran] pääsemässä valloilleen?

2
Olen usein hämmästellyt, miten on mahdollista, että ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskova anarkososialisti voi ‘hyvällä omallatunnolla’ eli affektiivisesta ristiriidastaan piittaamatta hyökätä niin patologisella raivolla päin vastustajiaan kuin sinä Finnsanity teet, mutta tällä kertaa komppaan tekstiäsi [en välttämättä ilman ironiaa]. Sillä Habermas lienee nyt oikeassa eikä hän tällä kertaa haaveile mistään ideaalisesta kommunikaatiosta vaan tietää kokemuksesta, millaisia auktoriteetti-maanikoita saksalaiset voivat olla.

John Maynard Keynes lähti aikoinaan [1919] ovet paukkuen Versailles'n neuvotteluista havaittuaan, että Saksa jyrätään sekä taloudellisesti että henkisesti maan tasalle. Etenkään Ranska eikä lopulta myöskään USA uskonut Keynesin varoitusta, jonka mukaan lähes ikuiseen velkaorjuuteen asti nöyryytetyt saksalaiset lähtevät jossain vaiheessa suurin joukoin marssimaan jonkun tarpeeksi tehokkaan kansankiihottajan perässä kostohaaveet mielessään. Vuoden 1933 lopussa tuo ennustus oli toteutunut.

Mutta onko tosiaan myös tämä nykyinen – rauhan ja yhteistyön – Saksa sisimmässään yhä edelleen se sama roomalaisia ryöstelevien barbaaristen goottien heimo, josta kehkeytyi sittemmin Preussiksi nimetty sekä humanistisesti huippusivistynyt että teollis-teknologisesti über-innovatiivinen kasarmi/sotatalous, joka puolestaan natsien manipuloimana muuttui maailman tehokkaimmaksi tappokoneeksi? Kommunikatiivis-toiminnallista konsensus-järkeä lobbaava filosofi-sosiologi Jürgen Habermas näyttäisi [minulle hieman yllättäen] vastaavan tähän kysymykseen myöntävästi.

On[ko] siis aivan sama, minkälainen ideologia- ja talousmalli Saksassa hallinnoi, koska aina siellä päädytään toistamaan samaa muinaisten goottiheimojen luontoa, joka ilmenee ympäröivien yhteiskuntien ryöstelynä ja valloittamisena? Mikäli historia toistaa itseään, silloin vastaus on jälleen myönteinen ja Habermas näin ollen oikeassa.

3

Habermas lienee tässä kommentissaan osaltaan muistanut myös Nietzschen hilpeän-ilkeää kritiikkiä koskien muinaisten germaani-goottien juopottelevaa ja ryöstelevää heimoa sekä heidän perillistensä eli 1800-luvun saksalaisten nationalistista mentaliteettia, jota Nietzsche erityisesti inhosi. Nietzschen kritiikin kohteeksi joutui epäsuorasti myös Saksassa läpilyöneen luterilaisen pelastusopin ‘ratkaisu’ [= vapaan ratkaisuvallan mahdottomuus], jonka ilmentämä ‘liian’ vahva monergistinen eetos Jumalan armoon varaan jättäytymisestä voidaan tulkita maallisesti alttiudeksi alistua diktaattorin johtoon.

*
Uskonpuhdistuksen jälkeisessä Saksassa on toki aina elänyt paljon myös katolisia, mutta saivartelematta sen enempää Rooman juristi-teologien kehittelemän perimmältään synergistisen vanhurskauttamisopin näennäisestä samankaltaisuudesta luterilaisen monergismin kanssa [PS.] voidaan havaita, että niin Italiassa, Espanjassa kuin Saksassa juuri katoliset papit olivat valmiimpia yhteistyöhön fasistien ja natsien kanssa kuin Bonhoefferin kaltaiset kristinuskoa liberaalimmin ja evankelisemmin julistaneet Luther-teologit.
 

Pitää muistaa, että katolinen kirkko on ‘länsimaisen’ kristillis-teokratian alkuperäinen ilmentymä [PPS.] ja paavi sen ‘diktaattori’, joka oli jo aiemmin historiansa aikana joutunut kamppailemaan valtansa legitiimiydestä maallisten hallitsijoiden kanssa. Päinvastoin kuin Luther ja reformaatio paavi sen sijaan ei de facto koskaan luopunut valtansa legitiimiyden ulotta/u/misesta myös maallisen regiimin alueelle, niin virtuaalista kuin tuo valta jo parin viime vuosisadan ajan on ollutkin.

PS.

Katoliselle päinvastoin kuin luterilaiselle armo ei ole niinkään Jumalan ‘vapauttava käsky’ [vrt. Kant ja ‘tietoisuuden vapaan kausaliteetin’ asettama kategorinen imperatiivi], jota 'pitää spontaanisti totella’ vaan [armo-]lahja [kristillinen hyve], jota voi omien psykologisten taipumustensa mukaan käyttää ja kehittää hyvin tai huonosti. Ylipäätään armo ei luterilaiselle ole mikään annettu ‘oma’ lahja vaan pikemminkin ‘korkeamman kohtalon/järjen’ säätämä toimintaohje/’päiväkäsky’.

PPS.

Kristinusko ei kuitenkaan alunperin ollut mitään maallis-poliittista vapautuksen ideologiaa [erotuksena anarko-sosialistien a) höyrypäisiin antivaltio-utopioihin, b) ‘hallusino-geneettiseen’ oletukseen ihmisluonteen perimmäisestä hyvyydestä ja c) väärinkäsitykseen tietoisuuden panteistis-affektiivisesta ontologiasta] eikä myöskään itämaista yksinvaltiaan palvontaa vaan juutalaisen liittonomismin perillinen ja sen messiaanisen tradition jatkaja, mikä ilmeni eskatologisena lopun ajan julistuksena eli ‘paluuna tulevaisuuteen’ Isän Jumalan valtakuntaan, josta ihminen oli aikoinaan hairahtunut synnin seurauksena synnin tielle materiaaliseen maailmaan. 

Kristillisessä uskon- ja metafysiikan mentaliteetissa yhdistyivät näin ollen kreikkalais-itämainen henkien ja voimien gnostilaisuus [sielun pre-eksistenssi ja polyteistinen animismi] sekä juutalainen lankeemuksen eli erehtyvän ja etenkin tottelemattoman tahdon ja siitä seuraavan synnin korostus.

4

‘Loppu tulee pian. Valmistautukaa Jumalan tuomioon!’ - - Eikö juuri Hitler vienyt tämän maan piiriin tasalle siirretyn eskatologis-messiaanisen ajattelutavan karmeaan loppuunsa asti. Saksalaiset valittuna kansana. - - Päättyykö Bayern München - Borussia Dortmund tasapeliin, jonka Saksan kansa voittaa ja häviää yhtä aikaa? Jälleen kerran.

*

http://finnsanity.blogspot.fi/2013/04/nyt-ammutaan-kovilla-habermasin-mukaan.html

http://www.cartoonstock.com/directory/s/sack_of_Rome.asp

Karl Barth ortodoksina

Onko Karl Barth kuin Tenavien Eppu, joka uskoo Suureen Kurpitsaan, josta Eppu-Barthin mielestä ei kuitenkaan ole mahdollista edes puhua - ja silti [juuri siksi] meidän täytyy siitä puhua?
*
[Kielimafian tarkennuksia ja korjauksia (luku 3, ensimmäinen ja kaksi viimeistä kappaletta) - klo: 16.20]

1
Kohtalo ei ole mikään animistinen henkiolio vaan sattuman ja välttämättömyyden tapahtumista eikä yhtään enempää tai vähempää.
*
Maailma on niinkuin se on - kvanttifysiikan positiivisesti varautunutta tyhjyyttä. Älä kysy, mitä on positiivisuus. Et tule koskaan tietämään. Riittää kun katsot ylös taivaisiin. Tai syvälle sisimpääsi.
*
Lacanin mahdoton reaalinen on kuin Mooseksen Jumala, jonka näkeminen tuhoaa tai ainakin traumatisoi ihmisen. Sellaiseen mahdottomaan voisi jopa uskoa - mutta varovaisesti...

2
Kirjoitettu kommentiksi Valkean kommenttiin edellisessä päreessäni Kirkko evankeliumin institutionaalisena linnakkeena ja hengellisenä vankilana.
*
Valkea kirjoitti: 'We will always fall short compared to God.'
*
Mistäs tiedät? Tuomas Nevanlinna antaa sinulle kaksi vaihtoehtoa tähän asiaan: Spinoza [varauksin Hegel] tai Kant - http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/tieto-ja-totuus-eivat-lankea-yhteen.html

3
Sillä, joka tekee vertailuja ihmisen ja Jumalan välillä, täytyy olla 'luonnollista' tietoa Jumalasta. Muussa tapauksessa vertailun tekeminen on joko mahdotonta [mikä tekee uskosta absurdin mutta juuri siksi aidon uskon] tai imaginaarista haaveilua [samaistumista], joka perustuu oletukseen olemisen transparenttisuudesta [läpinäkyvyydestä] ja subjektin identtisyydestä maailman kanssa [subjekti on maailman sisäinen] - olipa sitten kyseessä a] animismi, b] luonnollinen teologia tai c] jopa 'uusateistinen' evoluutio-luonnontiede.
*
Läntinen eli 'juutalaisen' jumalakäsityksen perustalle rakentuva augustinolais-luterilainen monergismin perinne [ks. PS.] ajautuu lähes kaikki sakramentit ja kaanonin hylätessään jatkuvaan kriisiin, joka muuttaa luterilaisen ja reformoidun kirkon pelkäksi empatia-palvelufirmaksi. Tämä on hinta, joka maksetaan siitä, ettei Jumalasta suostuta missään muodossa tekemään antropomorfistista henkioliota, kuten tapahtuu em. kolmessa tavassa hahmottaa ja mieltää todellisuus.

Idän 'kreikkalaisen' eli ortodoksisen kirkon sakramentaalinen synergismi on vahvasti kiinni luontomystiikan itämaisessa perinteessä. Olenkin ortodoksiseen kirkkoon kuuluvana ateistina päätynyt pirulliseen aporiaan tai dilemmaan, jonka mukaan kirkon, ollakseen 'esteettisesti oikea ja korkeatasoinen' kirkko, on oltava sakramentaalinen [animistis-pakanallinen], mutta kyseisen kirkon käsityksen Jumalasta täytyy silti ehdottomasti korostaa Jumalan absoluuttista tuntemattomuutta eli toiseutta, jottemme lankeaisi huuhaa-uskomuksiin.

Kuten edeltä ainakin epäsuorasti käy ilmi, luterilais-reformoidun teologian varaan ei mielestäni voi rakentaa uskottavaa kirkkoa, koska se viime kädessä on samanaikaisesti sekä sekulaaria ateismia että solipsistista mystiikkaa, joka ei tarvitse Jumala-suhteen välittäjäksi sakrametteja eikä kirkkoa ylipäätään - [huom. lut.-konservatiivit ja -fundamentalistit ovat asenteiltaan pikemminkin katolisia kuin lutkuja].

Näin ollen en voi välttää johtopäätöstä, jonka mukaan liturgian ja sakramenttien [kaikkien ort.-kirkollisten palvelujen] suoma esteettinen mielihyvä ei omassa uskossani rakennu ortodoksisen praksiksen opillisen perustan ja rakenteen varaan vaan muuttuu minulle ikäänkuin taiteeksi taiteen itsensä takia.

Katsellessani ja kuunnellessani ortodoksista toimitusta jään siis ikäänkuin taideteosta ihailevaksi kokijaksi enkä ole [kuten ortodoksin pitäisi olla] täydentävä osa tuon liturgisen perfomaation kokonaisuutta.

Olen tavallaan henkipatto molemmissa - sekä ortodoksisessa että luterilaisessa kirkossa.

Ensin mainittu on esteettisesti vaikuttava luonnon ja vähän kaiken muunkin elollisen pyhittävä kirkko [koska kaikki on Jumalan luomaa ja siten pyhää] - eräänlainen kristillis-itämainen Gesamtkunstwerk-performanssi [itämaista wagner-oopperaa].

Jälkimmäistä kirkkoa ei sen sijaan pitäisi olla edes olemassa, sillä Karl Barthin [kalvinistisen reformaation perinne] mukaanhan uskonto ja kirkko nimenomaan erottavat ja vieraannuttavat [=synnin seuraus] meitä Jumalasta [mahdottomasta reaalisesta] keinotekoisella symboliikallaan - olkoonkin, ettei meillä ole muuta tapaa ilmaista ihmetystämme ja kaipuutamme ikuisuuden edessä.
*
Jos minä olisin teologinen nero, niin 'keksisin' sellaisen kirkon, jossa biletetään ortodoksisen liturgian mukaisesti lähes sanoinkuvaamattoman kauniissa kirkossa, mutta jossa silti tunnustettaisiin Karl Barthin dialektinen teologia triniteetin, kristologian ja soteriologian perustaksi.

Tiedän toki, että sellainen kirkko on täysi mahdottomuus, mutta pelkästään jo tuon mahdottomuuden takia sitä kannattaa pohtia. Sitäpaitsi jostain kumman syystä koen olevani uskonnollinen ihminen, vaikka pohdintojeni seurauksena tulenkin aina entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että ateismi on ainoa täysin rehellinen asenne suhteessa olemiseen.

Minulle ateistinen positio merkitsee lähinnä sitä, että voin katsoa maailmaa ikäänkuin puhtaalta pöydältä - vailla vähäisintäkään toivon kipinää pelastuksesta tai edes tarvetta siihen [olen Sivulliseni lukenut] - vailla mitään kaipuuta, jota voisi kutsua rakkaudeksi, joka sitoo tai jopa orjuuttaa minua - kohdistuipa tuo rakkaus sitten ihmiseen tai Jumalaan.

Tällainen asenne [jos se nyt ylipäätään on asenne] ei ole tunteettomuutta eikä luovuttamista vaan irrottautumista ja luopumista, joka meillä kaikilla ennenpitkää on edessämme. Meidän pitäisi hyvissä ajoin ennen kuolemaamme myöntää ja ymmärtää se, että maailma on jätettävä silleen, että kaiken on annettava olla niinkuin se on, että loppu on joka tapauksessa hiljaisuutta.

'Let be, the rest silence', sanoo Claudiuksen ja Laerteen myrkkymiekoin ja myrkkymaljoin juonimaan kaksintaisteluun myöntyvä stoalaisen rauhallinen ja kostonhimonsa voittanut Hamlet Horatiukselle, joka varoittaa häntä salajuonen mahdollisuudesta vähän ennen viimeisen näytöksen loppuratkaisua.

PS.
Vaikka juutalaisen uskonnon Jumala on monergistinen [kaikkivaltias ja arvaamaton], niin sen jumalasuhde rakentuu silti synergistisesti [kulttilaki, rituaaliuhrit] eli aivan toisin kuin tyystin epäsakramentaalisella Lutherilla - [luterilaisuus tunnustaa itse asiassa vain yhden todellisen sakramentin eli ehtoollisen ja senkin kai hieman häpeillen ;\].

Monergistinen Jumala on siis ehdoton kaikkivaltius, kun taas mielikuvituksellisen vahvat polyteistiset jumalat olivat vielä niitäkin suuremman voiman eli väistämättömän kohtalon [ananke, moira] alaisia. Jumala ei ole samaa kuin kohtalo, joka ikäänkuin viimeisenä animistisena jäänteenä viestii meille jostain henkivoimasta [vrt. karman laki], joka säätää elämämme kulkua. Tällainen uskomus on pelkkää imaginaarista huuhaata, jos minulta kysytään.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/kirkko-evankeliumin-institutionaalisena.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Monergismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Synergismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Barth
http://en.wikipedia.org/wiki/Karl_Barth
http://fi.wikipedia.org/wiki/Eppu
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/10/me-emme-voi-puhua-jumalasta-se-on.html
http://www.behance.net/gallery/Lutheran-Surrealism/761766

Musta päre

Ime tai kuole - olitpa sitten macho tai homo.

I
Maskuliinisesta kunnian kulttuurista feminiinis-ressentimenttiseen empatia-liberalismiin

1
Sammalkieli kirjoitti edellisen päreeni kommentissa: Bloggaamisen hyviin puoliin kuuluu ainakin se, ettei homma mene liian helposti käsirysyksi.

Niinpä. - Mutta loppupeleissä menee väistämättä käsirysyksi - tai sitten vain purraan huulta, vannotaan ressentimenttisesti ikuista kostoa ja nälvitään toisiaan kuten naisten käytöksestä olemme usein havainneet.

Maskuliininen aggressio sen sijaan on suoraa sekä julmaa ja/tai jopa itsetuhoisen pidättyväistä [mutta myös perimmältään sääntöjä noudattavaa/reilua - esim. kaksintaistelut]. - Esimerkkeinä alunperin kristillis-perustaisen valistus-oikeus-liberalismin kauhistelemat kunnian kulttuurit eli islamilaiset valtiot sekä Japani.

Anglo-saksiselle maailmalle ominainen liberaali-demokraattinen small talk-perinne on feminiinisen munatonta - usein närkästynyttä ja loputonta kiertoilmaisua, jossa aggressiot pelkurimaisesti delegoidaan [kuten naiset aina tekevät] jollain hiivatin ihmisoikeus-tekosyyllä ammattisotilaiden [lähinnä miesten tai miesmäisten naisten] hoidettaviksi kuten nyt Libyassa.

Tämä on pirullinen kärjistys, mutta en ole ainut, joka sen on esittänyt. Tosin ne toiset eivät välttämättä ole [joskus kylläkin] olleet mitään fasismin kannattajia vaan ihan arvostettuja psykiatreja/psykologeja sekä yhteiskuntatieteilijöitä.

Monet heistä tietysti [kuten Hannu Lauerma] pitävät [esimoderneja] kunnian kulttuureja ainakin äärimmissä muodoissaan jonkinlaisen psykopatian ilmentyminä. Tämän väitteen he aikovat ilmeisesti todistaa geneettisesti ja kromosomitasolla - ilman mitään sekavaa eettistä filosofointia - [jos haluatte tietää, mitä on vaarallisin rasismi tässä maailmassa, niin juuri tällainen harha (geneettinen virhepäätelmä), joka luulee löytävänsä oikean ja väärän/hyvän ja pahan suoraan geeneistä].

2
'Islamilla on sentään miehiä', kirjoitti Nietzsche pilkaten kristillisten pappien ylevän tekopyhää lammasmaisuutta. Luulenpa kuitenkin, että Nietzsche tuskin yllättyisi tämän päivän ev.lut.-naispappeudesta. Hänen mielestään kristinusko oli moraaliltaan feminiininen uskomusjärjestelmä ;\].

Jos yrittää ymmärtää maskuliinisuutta, kannattaa katsoa ennakkoluulottomasti - hyvin tarkkaan ja ajatuksella - merkillinen, ajoittain sietämättömän raaka [en pidä itsetarkoituksellisista splatter-filmeistä] mutta psykologisesti ja filosofisesti kerrassaan hieno elokuva: Fight Club. - Yhteisesti jaetulla ja yhteisesti koetulla väkivallalla rituaalina on ideologis-uskonnollisesti yhdistävä vaikutus.

Miehet ovat sekä biologisesti että psykologisesti perimmältään taistelijoita. Toisin sanoen seksuaali-rivaalinen aggressio on koodattu heidän geeneihinsä - olkoonkin, että tuon aggression pitäisi kai olla pelkästään [joskin epäsuorasti] suvunjatkamisen palveluksessa.

Silti rivaalisenkin aggression suora ilmaiseminen on modernissa yhteiskunnassa kiellettyä, koska se on alkuperäisimmillään fyysisesti väkivaltaista.

Ehkäpä siis sittenkin on niin, että ollakseen modernin yhteiskunnan vaatima rauhallinen ja harkitseva liberaali-feministi a la John Stuart Mill miestä pitäisi siunata 'hyvänlaatuisella' kromosomivirheellä [vai mitä Lauerma].

Toisin sanoen liberaali-demokraattisessa ihannevaltiossa ihmisten pitäisi olla androgyynejä: lesboja sekä homoja, jotta avointa fyysistä väkivaltaa esiintyisi mahdollisimman vähän - ikäänkuin homot ja lesbot eivät kykenisi saattamaan kanssa-ihmisiään mitä saatanallisimpiin olosuhteisiin sekä henkisesti että lopulta myös fyysisesti.

3
Olen kurkkuani myöten täysi tätä suvaitsevaista ja hyssyttelevää aikaa, jossa kaikki haluavat saada kaiken - olla mitä vain - lässyttää julkisesti mitä vain - tehdä mitä vain - nauttia ja kuluttaa niin paljon kuin sielu sietää eli juosta kapitalistin narussa kuin liekaan sidotut kotieläimet.

Nämä säälittävän mukavuudenhaluiset lampaat [viimeiset ihmiset] eivät halua tietää eivätkä varsinkaan tuntea ja kokea, mitä todellinen kärsimys eli itse elämä paljaimmillaan on vaan pakenevat sitä viimeiseen asti kaiken maailman sosiaalisen median sekä muun kaupallisuuden hömpötyksiin [tätä he nimittävät vapaudeksi!] ja vaativat kaiken lisäksi, että heidät ja heidän lässytyksensä [Heideggerin Gerede] pitää ottaa vakavasti.

Voi olla, että kuulostan jälleen kitisevältä ja kyyniseltä konservatiivilta, mutta maailma, jossa on pelkästään muka-suvaitsevaisia small talk-eufeemikkoja sekä hyssyttelevän munattomia pelkureita, ei miellytä minua.

Jos fyysisen turvallisuutemme hintana on äänekäs ja pinnallisuuteen [imagot, muodit, roolipelit, trendit, mainokset], ressentimenttiin [jolloin ihmisen paras ystävä ja lähimmäinen on lopulta juristi] sekä muodollisiin [kirjaimellisesti sisällyksettömiin eli pinnallisiin] vapaus- ja ihmisoikeuksiinsa hysteerisesti takertunut yksilömassaihminen, niin kiitos ei - mieluummin elän jossain toisessa maailmassa, jossain toisessa elämässä.

Sanotaan, että sokeitten maailmassa silmäpuoli on kuningas - niin kauan kuin kateellisimmat sokeat puhkaisevat hänen ainoan silmänsä - -.

Analogisesti: liberaali-demokraattisen yksilö-massoittumisen ja tasa-arvo-oikeuksien hysteeris-pakkoneuroottisessa [ei siis suinkaan aidosti vapaassa] sääntö- ja kontrolli-maailmassa se, joka uskaltaa ajattelussaan ja sanomisissaan olla häikäilemättömän rehellinen ja itsenäinen, on lopulta kaikkein hyveellisin - niin kauan kunnes hänet suljetaan vankimielisairaalaan - [kiitos Lauerma psykopatia-diagnoosista].

4
Internetin yleistymisen myötä valtavasti lisääntyneen mielipiteiden ilmaisemisen ja kommentoimisen todellinen luonne paljastaa sen ikivanhan totuuden, että tietäväisimmätkin argumentti-säädöt muuttuvat tiukan paikan tullen lopulta sietämättömän rajoittuneeksi ja itsekkääksi saivartelu-toistoksi.

Olisikin näin ollen fiksumpaa keskittyä vakavasti sanomisensa retoriikkaan kuin pelkkiin argumentti-viilailuihin [älkää ottako tätä kärjistystä ihan loppuun asti vakavissanne, vaikka itseni kohdalla pidän sitä kyllä miltei ohjeellisena nykyään, mutta ehkä alan jo olla väsynyt argumentoimaan].

PS.
Jos joku nyt luulee, että kannatan aggressiivis-sotaisaa kunnian kulttuuria, haluan muistuttaa, etten esim. ole käynyt armeijaa, enkä millään tavoin ihaile sotilaallisuutta, joskin vanhemmiten kritiikkini armeijaa kohtaan on selvästi lieventynyt. Sen sijaan askeettis-pidättyväinen kunnian kulttuuri vetää minua puoleensa paljon enemmän - ikäänkuin vastapainona anarko-satiiriselle luonteelleni, jota minun ei aina ole helppo pitää kurissa ja nuhteessa.

II
Repressiivinen liberalismi ja ressentimenttinen vallankäyttö kansankirkon hajoamisen aattona

1
Lisää hämmennystä herättääkseni nimitän Vihreitten ajamaa homojen täydellistä adoptio-oikeutta ja vaatimusta heidän kirkollisesta vihkimisestään saman kaavan mukaan kuin heterotkin repressiiviseksi liberalismiksi.

Jos nimittäin joku asettuu kriittiselle kannalle tämän itsensä miltei veriuhriksi korottaneen homovähemmistön suhteen, hänet leimataan repressiivisen liberalismin kannattajien piirissä välittömästi rasistiksi ja fasistiksi.

Näin ollen kirkon politisoituneeseen homokeskusteluun viitaten voi täysin oikeutetusti kysyä: kuka tässä lopulta käyttäytyy rasistisesti - medialle mainosarvoltaan näköjään korvaamattomat viher-liberaali-homot vain junteiksi ja rasistisiksi haukutut hetero-konservatiivit?

Repressiivinen liberalismi on eräs sovellutus Nietzschen kuvaamasta antiikin kristittyjen orjakapinasta moraalin alueella roomalaisia herroja, heidän jumaliaan sekä ylipäätään pakana-etiikkaa vastaan [ks. herra- ja orjamoraali].

Jos joku ei suostu avoimesti hyväksymään kaikkea sitä, mitä itsensä sorretuksi kokema vaatii, niin hänen moraalinsa kompromettoidaan ja hänen arvonsa ihmisenä voidaan suorastaan mitätöidä. Tämä on sorretun rasismia sortajaansa kohtaan - kirjaimellisesti.

Kyseistä ilmiötä ei näin ollen voi rajata pelkästään identiteetiltään [mikä se sitten kulloinkin lienee] erilaisten, yksittäisten vähemmistöjen selviytymis- ja vapautumis-taktiikaksi vaan se on ressentimenttisen mentaliteetin/eetoksen strateginen toimintamuoto, jolla siis pyritään saattamaan jokaisen vastustajan moraali huonoon valoon.

2
Mitä repressiivisen liberalismin akuuteimpaan ilmentymään eli Suomen ev.lut. kirkon sisäiseen homohässäkkään tulee, niin toistan ja tarkennan aiemmin sanomaani toivoen, että luterilainen kirkko hajoaisi nopeasti vähintäinkin kahtia: ultra-liberaaleihin promiskuiteetti-kristittyihin ja patakonservatiivisiin lähetyssaarnaaja-asento-heteroihin.

Koska itse olen uskonnollis-seksuaaliselta identiteetiltäni ateistis-konservatiivinen porno-runkku-ortodoksi, joka kuitenkin eroaa ortodoksisesta kirkosta heti sinä päivänä, kun se sallii naispappeuden homojen vihkimisestä ja rippisalaisuuden murtamisesta nyt puhumattakaan, toivon, että kirkko ja valtio erotettaisiin toisistaan lopullisesti ja ääriliberaalit saisivat perustaa omia lahkojaan mielin määrin esimerkiksi Helsingin Kallion kaupunginosan tyhjillään oleviin meemi-lokeroihin [käyttääkseni Ironmistressin tieteellisestikin osuvaa ilmaisua (komaan hei - tämä oli vitsi!)].

Silloin nimittäin jyvät erottuisivat akanoista, mikä tosin merkitsee samalla, että akanat saavat vapaasti lennellä, minne haluavat.

Selkokielellä sanottuna - jos kristinuskolla enää on mitään merkitystä uskontona [tiedostamattamme kristinusko tietysti vaikuttaa elämäämme koko ajan esim. lainsäädännön omaksumien eettisten arvojen kautta], niin vasta silloin, kun yksittäinen kristillinen yhteisö voi mahdollisimman itsenäisesti päättää kirkkopoliittisesta ja opillisesta linjastaan ilman valtion suoman verotusoikeuden dogmaattisesti korruptoivaa vaikutusta [naispappeus, homoavioliitot, rippisalaisuuden purku jne.] - vasta silloin se voi aidosti ylläpitää traditionaalisen ortodoksisuuden perinnettä.

Toisaalta ne, jotka haluavat tehdä kirkosta roolipeli-huvipuiston, jossa hyväksytään mm. promiskuiteetti ja juhlitaan homo- tai bi-Jesseä, jonka paikallinen aikuisviihdetähti Maria Magdala vietteli, voivat silloin aivan rauhassa ryhtyä harjoittamaan gnostilaisia polyamoria-riittejään ja pitää niitä aitona kristinuskona.

Kun kuvaamani - vähintäinkin mullistavan - eriytymisen eli post-reformatorisen protestin annetaan tapahtua ja toteutua ikäänkuin omalla painollaan, myös ongelma homojen adoptio-oikeuden suhteen raukeaa. Menkööt he naimisiin tai olkoot menemättä, adoptoikoon lapsia samoilla [tosin sukupuolineutraaleilla] ehdoilla kuin heterotkin.

Valtion tai toisaalta yhdenkään kommuunissa elävän viherpiipertäjän ei tarvitse enää ryhtyä harjoittamaan repressiivistä liberalismia niiden suhteen, jotka eivät uskonnollis-eettisistä syistä hyväksy näkemystä, jonka mukaan heteroparin ja homoparin välillä ei ole mitään pedagogis-essentiaalisesti olennaista eroa suhteessa jälkeläisten kasvattamiseen.

Päädyn siis lopulta pluralismiin. Mutta - [pitkä ajatusviiva] - tässä pluralismissa ei tarvitse repressiivisen liberalismin [ei myöskään repressiivisen toleranssin] hengessä väkisin kunnioittaa muitten arvoja - ei välttämättä edes sietää niitä. Pääasia ettei tule käyttäneeksi väkivaltaa inhoamiaan ihmisiä kohtaan. Mutta pluralismia se silti on - sanokaa mitä sanotte.
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Repressive_Tolerance
http://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu_Lauerma
http://fi.wikipedia.org/wiki/Splatter
http://en.wikipedia.org/wiki/Fight_Club_(film)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche#Herramoraali_ja_orjamoraali
http://takkirauta.blogspot.com/2011/03/repressiivinen-toleranssi-eli-kuinka.html
http://takkirauta.blogspot.com/2011/03/vakisinsuvaitseminen-repressiivinen.html
http://coco.blog.rendez-vous.be/12654/Hoe-herken-je-een-homo-van-bij-de-geboorte/

Radikaali-ortodoksinen liike on uusi uskonpuhdistus, joka ei heitä lasta [uskoa] pois pesuveden mukana kuten kirkot virastoiksi ja viihdekeskuksiksi realisoinut ev.lut. reformaatio vaan rakentaa tälle vanhempiensa hylkäämälle orpolapselle uuden kodin/kirkon asua

Dr Catherine Pickstock: Reader in Philosophy and Theology, Fellow and Tutor of Emmanuel College, Cambridge

Radical Orthodoxy, A New Theology, edited by John Milbank, Catherine Pickstock, and Graham Ward

[K-mafian kaksi linkkilisäystä klo: 18.10]
*
Tämä teksti on päretetty Suomen teologisen instituutin opiskelijalehti Tractatuksesta [ks. linkki]

1
Teologia myllerryksessä: liberalismin jälkeen uusortodoksia [Timo Eskolan artikkeli]

'Lännen sekulaari filosofia on ollut suoranaista vastateologiaa' [John Milbank]

Luterilaisen perinteen Pohjoismaissa meille on tuttua saksalainen teologinen liberalismi. Uuskantilaisuus pyrki tekemään teologiasta etiikkaa, ja eksistentialismi julisti sitä antropologiana.Valistuksen jälkeisenä ohjelmana – modernin projektina – uskonto sosiologisoitiin.

Suomalainen teologia on nauttinut näitä hedelmiä koko viime vuosisadan. 1900-luvun loppupuolella alkoi kuitenkin liike toiseen suuntaan. Yalen amerikkalainen postliberalismi asetti ensinnäkin tekstistä irtaantuneen eksegeettisen hermeneutiikan kyseenalaiseksi. Kielellinen käänne vaati paluuta narratiiviin. Britanniassa puolestaan keskityttiin sekularismin kritiikkiin. Kristillisen teologian väitettiin jääneen sekularisaatioprosessin uhriksi.

Radikaalin ortodoksian ohjelma

John Milbankin, Catherine Pickstockin ja Graham Wardin toimittama, ohjelmallinen kokoelma Radical Orthodoxy alkaa haastavalla julistuksella, jonka mukaan “sekularismi on määritellyt maailman ja myös tapamme hahmottaa sitä”. Teologia on muutettu kehnoksi sosiologiaksi, joka ei pysty perustelemaan edes omia lähtökohtiaan, saati sitten luomaan kirkolle merkityksellistä teologiaa. Tätä täydentää relativistinen postmodernismi, joka vain julistaa “arvojensa puutetta” ja merkityksen katoamista. “Kyberavaruuksissaan ja teemapuistoissaan se esittelee materialismia, joka on sielutonta, aggressiivista, välinpitämätöntä ja nihilististä.”

Kirjoittajat toteavat haastavasti, että lännen sekulaari filosofia on ollut suoranaista vastateologiaa. Liberalismissa raamattuteologia on pelkistetty yhteiskuntatieteen ja politiikan sosiologiseksi ohjelmaksi. Sekularismin vastateologia on esimerkiksi Milbankin mukaan länsimaisessa historiassa ollut jatkuvasti pelkkä kristillisen teologian puutteellinen ja virheellinen mukaelma. Toiset ovat kuvanneet sitä todelliseksi kristillisen teologian parodiaksi.

Sekularismi perustui sosiologiaan. Weberin sosiologisen hermeneutiikan katsottiin olevan syypää liberaalin protestantismin metakertomukseen. Hän jakoi uskontojen historian kolmeen vaiheeseen. Varhaista maagista vaihetta seurasi suurten pelastususkontojen vaihe, erityisesti kristinusko. Kolmas vaihe on sekulaarin modernin kausi. Pelastususkontojen metafyysisen vaiheen ajateltiin kantilaiseen tapaan ikään kuin valmistaneen esikrittisen vaiheen ihmisiä kriittisen järjen kauteen, jossa epärationaalinen arvojen muodostaminen korvataan järjen tietoisilla toiminnoilla.

Milbankin mukaan tämä hermeneutiikka on liberaalissa protestantismissa heijastettu takaisin ajanlaskun alun todellisuuteen ja kristinuskon syntyä on selitetty tämän dynamiikan avulla. Näin ollen sekulaari hermeneutiikka olisi sisäänrakennettuna ohjannut koko kristillisen kirkon historiaa: “Lännen historia muuttuu jatkuvasti tulollaan olevaksi liberaaliksi protestantismiksi ja sen sekulaariksi jälkivaikutukseksi” (Milbank, Theology and Social Theory).

Teologia oli kriisissä

Jotain on siis tehtävä. Radikaalin ortodoksian kirjoittajien mukaan länsimaisen ajattelun rappioon on tartuttava. Filosofiat eivät kykene tarjoamaan elämänkatsomusta. Postmoderni dekonstruktionismi suorastaan julistaa, että merkitys ei ole edes löydettävissä. Modernin kritiikille on siten suuri tilaus, mutta se ei voi hyödyntää jälkistrukturalistista, derridalaista ohjelmaa. Tilalle tarvitaan uusi lähestymistapa.

Radikaali ortodoksia on Milbankin ja hänen kollegojensa mukaan ortodoksista eli puhdasoppista siksi, että se palaa perinteisten oppikysymysten pariin ja uskontunnustusten ohjaamaan kristillisyyteen (commitment to credal Christianity). Radikaalissa ortodoksiassa haetaan teologian kieltä, vaikka samalla vedetään rajaa barthilaisen dualismin suuntaan.

Uusi teologia ei ole pelkästään uskon kieltä filosofisesti perustellun tarkastelutavan vastakohtana. Sen sijaan kirjoittajat määrittelevät lähestymistapansa pikemminkin välittäväksi (mediating) tarkasteluksi. Teologia on vuoropuhelussa muiden tiedon ja kulttuurin alueiden kanssa. Itse asiassa kirjoittajat hakevat usein juuri sellaista teologiaa, jolla on relevanssia myös yhteiskunnallisessa elämässä.

Ohjelmassa on lisäksi kyse radikaalisuudesta siinä sanan perinteisessä merkityksessä, että uuden teologian tekijät haluavat palata teologian juuriin (radix). Radikaalille ortodoksialle on tyypillistä etsiä uutta vuoropuhelua kirkkoisien teologian ja nykypäivän opinmuodostuksen välille. Esikuvana on Augustinuksen käsitys tiedosta jumalallisena illuminaationa. Näin ylitetään tarpeeton uskon ja tiedon tai luonnon ja armon välinen dualismi.

Entä luterilaiset?

Mitä annettavaa on reformaation perillisillä teologian uusille kehityssuunnille? Anglo-katolisten tutkijoiden avaus oli merkittävä, mutta ilmeisesti postmodernismin ohjaamana he hyppäsivät inkarnaation tapahtumasta suoraan kirkon tulkintaan. Raamattu jäi lähes kokonaan väliin. Tämän tilalle tarvitaan neo-reformatorinen tekstihermeneutiikka, joka todellisesti lähestyy kertomusta narratologian avulla ja joka hyödyntää semioottisesti perusteltua merkitysteoriaa.

Milbankin ja Wardin kritisoima teologian sekularisaatioprosessi on rinnakkainen reformaatiota edeltäneen kirkon tilanteeseen. Uskonpuhdistajien kritiikki oli itse asiassa perin saman kaltaista kuin radikaaliortodoksian ohjelma. Se kohdistui väittämään, että kirkon klassisen opin tulkinnan perusteet olivat muuttuneet. Tekstihermeneuttinen opintulkinta oli korvautunut käytännöillä, joita ohjasivat antiikin filosofia ja kirkon sisäiset valtapyrkimykset. Sekularisaation sijaan kirkossa oli tapahtunut vuosisatojen varrella ideologisaatio. Klassinen soteriologinen dogma oli syrjäytetty ja tilalle olivat nousseet aristotelinen ontologia ja sosiologiset hierarkiat.

Eräässä mielessä katolisen kirkon historiassa toteutunut pragmaattinen teologia oli myös parodia klassisesta dogmasta. Esimerkiksi aneoppeineen ja paavin vallan korostamisineen kirkko oli uskonpuhdistajien mielestä rakentanut kilpailevan pelastusopin. Pelastuksen välineet määriteltiin ilman Kristusta. Näin kirkosta ja sen viran hoitajista oli tullut parodinen vaihtoehto evankeliumille ja uskonvanhurskaudelle.

Reformaation ohjelma oli siten radikaaliortodoksiaa, radikaalia juuriin palaamista, ja ortodoksiaa, pyrkimystä kirkon identiteetille luovuttamattoman opin jäsentämiseen. Reformaation muotoperiaate sola scriptura vastasi siten ajan kontekstuaalisia tarpeita. Siksi postliberaalin vastauksen ei tule tänäänkään sivuuttaa tekstejä. Sen sijaan uskonpuhdistuksen raamattuperiaate tarjoaa oivallisen välineen ja perustan tekstihermeneuttiseen työskentelyyn liberaalin hermeneutiikan romahtamisen jälkeen.

Timo Eskola

2
Dosentti Sammeli Juntunen, voiko radikaalin ortodoksian pohjalta kehitellä jotain innostavaa dogmatiikan alueella nyt, kun liberalismin tilalle haetaan kaikkialla uutta teologiaa?

– Radikaalin ortodoksian pohjalta voi ehdottomasti kehitellä vaikka mitä mielenkiintoista. Olennaista kyseisessä otteessa on se, että sekulaarit tieteet kuten sosiologia tai historiallis-kriittinen eksegetiikka haastetaan niiden omalla kentällä ja paljastetaan niiden kätketyt teologis-filosofiset sidonnaisuudet, minkä jälkeen niiden ongelmiin etsitään ratkaisuja tradition valossa luetusta Raamatusta. Näin toimii vaikkapa John Millbankin ehdottomasti lukemisen arvoinen Theology and Social Theory -niminen tiiliskivi [ks. linkki].

– Radikaalissa ortodoksiassa on omat puutteensa, esim. se, että pyrkimyksistään huolimatta se perustuu usein kovin vähän ”kristinuskon omaan raamatulliseen metanarraatioon”, mihin se kuitenkin väittää perustuvansa. Uusplatonistis-augustinolaisesta partisipaatiometafysiikasta uhkaa tulla perusta. Vaarana voi olla myös se, että kirkosta ja sen kulttuurista tulee liian merkittävä suhteessa Jumalan sanaan. Jumalan sana on kuitenkin kirkkoa ”vastapäätä”, sitä arvioimassa, mikä joskus unohtuu kulttuuris-lingvistisessä lähestymistavassa, johon radikaaliortodoksiakin omalla tavallaan kuuluu.

– Olennaisinta radikaalissa ortodoksiassa on kuitenkin se riemu, jolla on löydetty kirkollinen teologia ja pyrkimys etsiä oikeata kirkollista teoriaa ja praksista nimenomaan teologisesti. Näin voi syntyä nykyajalle sen aito teologia eli ”fides quarens intellectum”, ymmärrystä etsivä usko. Jos Suomen kirkolliseen elämään saataisiin edes 1/12 Radikaaliortodoksian teologisen keskustelun ja argumentaation innosta ja osaamisesta, olisimme pelastetut siitä julkisesta diletantismista ja hyssyttelystä, jota kirkollinen teologia nykyisin on.

3
Dosentti Olli-Pekka Vainio, radikaali ortodoksia ja postliberalismi ovat yrittäneet hakea uutta suuntaa dogmatiikalle. Mitä postliberalismin jälkeen?

– Ns. kielellinen käänne, johon postliberalismikin liittyy, on mahdollistanut uudella tavalla lähestyä Raamatun tekstejä ja tulkita niitä ne synnyttäneen yhteisön eli kirkon ja sen uskon näkökulmasta. Kuitenkin postliberalismia on kritisoitu gettoutumisesta: teologia on vain tekstin ja käsitteiden kuvausta, jossa kysymys teologisten väitteiden yleispätevästä totuudesta uhkaa jäädä sivuun. Postliberaalin teologian keinoin voidaan luoda hyviä kuvauksia kristillisten yhteisöjen uskosta ja käytännöistä niiden omilla ehdoilla, mutta miksi pitäisi sitoutua niihin? Postmodernismihan sallii kyllä teologialle sen oman äänen, mutta vain sillä ehdolla, että se suostuu olemaan yksi ääni muiden joukossa ilman absoluuttisuuden vaatimusta.

– Postliberaalin teologian jälkeläisiä ovat Karl Barthin ajattelua seurailevat dogmaatikot kuten Robert Jenson ja Bruce Marshall. Heidän mukaansa teologian tulee aloittaa kirkon omasta uskosta, pyrkiä ymmärtämään sitä mahdollisimman hyvin ja ryhtyä tästä käsin keskustelemaan muiden uskomusjärjestelmien kanssa. Toisaalta postliberaalia gettoa on pyritty purkamaan hyödyntämällä viimeaikaista tieteenfilosofista keskustelua ja erityisesti kriittistä realismia. Tästä on esimerkkinä esimerkiksi Alister McGrathin Scientific Theology -ohjelma, jossa pyritään löytämään yhteyksiä luonnontieteen ja teologian metodien välille.

– Molemmissa malleissa lähdetään liikkeelle kirkon uskosta, josta käsin pyritään ymmärtämään muita ajattelutapoja sekä löytämään yhteyksiä muihin traditioihin. Kun rationaalisuus ja se mitä pidetään uskottavana on sidottu aina johonkin traditioon, eri traditiot eivät voi noin vain omaksua puheenjohtajan paikkaa. Sen sijaan vaaditaan ankaraa työskentelyä ja selkeää oman identiteetin tiedostamista. Juuri identiteetti on pitkään ollut teologiassa kateissa, kun se on pyrkinyt hieman kritiikittömästi liittoutumaan sille vieraiden ideologioiden kanssa. Kysymys teologisesta identiteetistä ja kirkon uskon sekä perinteen hyvästä hallinnasta nousee jälleen keskipisteeseen.
*
http://www.teolinst.fi/julkaisut/tractatus/s.pdf
http://en.wikipedia.org/wiki/Radical_Orthodoxy
http://en.wikipedia.org/wiki/Catherine_Pickstock
http://en.wikipedia.org/wiki/Graham_Ward_(theologian)
http://en.wikipedia.org/wiki/John_Milbank
http://www.amazon.co.uk/Theology-Social-Theory-Political-Profiles/dp/1405136847/ref=sr_1_2?ie=UTF8&qid=1298649361&sr=8-2
http://fi.wikipedia.org/wiki/Alister_McGrath
http://www.teolinst.fi/j/index.php?option=com_contact&view=contact&id=5%3Atimo-eskola&catid=51%3Asti&Itemid=63
http://www.howardguest.co.uk/Dr_Catherine_Pickstock.htm
http://www.amazon.co.uk/Radical-Orthodoxy-Suspending-John-Milbank/dp/0415196981/ref=sr_1_6?ie=UTF8&qid=1298585055&sr=8-6
http://polycarp.divinity.cam.ac.uk/faculty/pickstock.html

Mitään emme voi tehdä ('paitsi bisnestä'), vaikka kaikkeen olemme velvoitetut

Kuva esittää ainoan, varsin käytännöllisen, ratkaisun kalvinilaiseen predestinoidun armon ongelmaan. Tässäkin henkilöt tosin kokevat saaneensa 'merkin' kuulumisesta pelastettujen joukkoon, mutta antaa heidän pitää se illuusio - jonkin aikaa. - Rakkaus kun ei ole ikuista. Kuten ei sen puoleen rikkauskaan.

(Kielimafialle annoin pari paukkua votkaa - klo: 22.45)
1
Existenz Olemisen porteilla paneutuu Weberiin ja uskontososiologiaan. Lainaan häneltä seuraavan, kalvinismia käsittelevän kohdan.

'Kalvinistinen predestinaatio-oppi, jossa yksilön osaksi langennut armo oli Jumalan ennalta määrittämää, johti siihen, että ihmisten tuli työllään ja raatamisellaan osoittaa, että kuuluivat ennalta taivaaseen valittujen joukkoon.'

Miksi? Kyseinen johtopäätös ei nimittäin seuraa premisseistä, ei ainakaan predestinaatiosta, ellemme sitten näe siinä zizekiläisittäin tiettyä, psyykkisesti väistämätöntä ja siten ymmärrettävää (joskaan ei ideologisesti hyväksyttävää) dialektiikkaa, mikä asiaintila kaikista selittely-yrityksistä huolimatta yhä silti näyttäytyy minulle sekä teologisena petoksena dogmia kohtaan että hyveen kaapuun verhottuna psykologisena itsepetoksena (kaksinaismoralismina, tekopyhyytenä) omaa itseä ja toisia ihmisiä kohtaan.

Kalvinismi yrittää pragmaattisesti pyhittää predestinaatio-opissa jyrkästi kielletyn/menetetyn yksilön oman tahdon pätevyyden pelastuksen suhteen ja tulee tällä tavoin lopulta kääntäneeksi predestinaatio-opin käytännössä päälaelleen.

Jos/kun kerran Jumala kaikkitietävyydessään ja -voimassaan on aina jo etukäteen valinnut pelastetut ihmiset (ja heitä on vähän verrattuna kadotukseen joutuvien määrään), niin miten ihmeessä (sic) kukaan enää silloin voisi millään tavoin vaikuttaa kohtaloonsa ajautumatta juuri ennaltamääräämisopin kieltämään salapelagiolaisuuteen?

Ehkä äärimonergistinen predestinaatio-oppi on kuitenkin ankeassa näköalattomuudessaan psykologisesti niin vaikea sisäistää tai psyykkisesti hyväksyä (kyseessähän on ikäänkuin äärimmäinen 'tyranni', joka kieltää aktiiviselta ihmisluonnolta sen soteriologisen oikeutuksen), että oli pakko kehittää ratkaisu teologis-eksistentiaalis-psykologiselle lamaannuttavuudelle, joka mitätöi kaikki yksilölliset kannustimet.

Tässä, predestinaatio-opin implikoimassa, yksipuolisessa (vain Jumala voi ottaa meihin yhteyttä, ei päinvastoin) ellei peräti katkenneessa komunikaatiosuhteessa kutsun saaneen ihmisen ja kutsuvan Jumalan välillä, vallitsee kaksoissidos par excellence: mitään emme voi tehdä, vaikka kaikkeen olemme velvoitetut!

Miksipä emme siis, eksistentiaalisesti epätoivoisen ja toimettoman (mitä kuitenkin yhteisö, varsinkin sen naiset;\], paheksuvat) aikamme kuluksi alkaisi tehdä hyödyllisiä tekoja haalien samalla muissa ihmisissä syvää kateutta aiheuttavasti omaisuutta sekä taloudellista valtaa ja nimittäisi tätä koskaan päättymätöntä vaurastumisprojektia häpeämättömällä tavalla pelastukseen johtavaksi tieksi?

...?! - Ei käy!, koska minulle kyseinen teologis-psykologinen 'takinkääntö' merkitsee väistämättä paitsi kristinuskon rappiota myös mitä äärimmäisintä ideologista valhetta.

Tarkennan ja toistan, että taloudellista ja sosiaalista menestystä ei missään tapauksessa tule kalvinistisesti pyhittää/legitimoida teologisen, varsinkaan omaa dogmia mystifioivan teologisen silmänkääntötempun avulla (muista, sekulaarimmista syistä voidaan kyllä neuvotella - ks. luku 3.).

Mutta jos näin tapahtuu, pidän kapitalistista liberalismia entistä halveksuttavampana yhteiskuntajärjestelmänä, koska se ei ainoastaan pyri sumeilematta kartuttamaan yhden yksilön/yksikön materiaalisia voittoja vaan se suorastaan pyhittää ahneuden ja riiston tekemällä ylettömästä vauraudesta psykososiaalisen ihanteen - alunperin kalvinistisen kaksinaismoraalin hengessä - siis Jumalan tahtoon vedoten!

2
Luther ei, loogista kyllä, hyväksynyt Augustinuksen predestinaatio-oppia, vaikka hän muuten johtikin ajattelunsa tämän monergismista. Mutta Luther oli vielä Augustinustakin pessimistisempi ihmisluonnon ja siten pelastuksen suhteen. Lutherille ihmisen psyykessä ei ollut edes tuota Augustinuksen olettamaa, 'Jumalan varaamaa' tyhjää paikkaa, johon Herra saattoi asettaa armonsa kasvamaan ja vaikuttamaan ihmisen toiminnassa. Kristityn hyvissä teoissa ei siis ollut kyse ihmisen omasta ansiosta vaan Jumalan tahdon/armon ilmauksesta.

Lutherin mukaan ihminen oli kuitenkin niin syntinen, että jopa tahtoessaan Jumalaa hän tahtoi lopulta vain itseään. Tämän vuoksi armo voitiin antaa vain ja ainoastaan ulkoapäin, julkisesti julistamalla (forenssisen ('tori-')oikeuden periaate).

Lutherille 1) Jumala on jotain ihmisestä täysin erillistä (mitään synergiaa ihmisen ja Jumalan välille ei voinut eikä saanut edes kuvitella), 2) usko puolestaan on äärimmäisin kuviteltavissa oleva teologis-eksistentiaalis-psykologinen kaksoissidos (ihmiselle oli Jumalan suhteen julistettu yhtä aikaa sekä poistumis- että lähestymiskielto), josta ei tiennyt a) vapauttaako se (hysteeris-euforiseen uskon ja rakkauden kokemukseen) vai b) lamaannuttaako hylätyksi tulemisen yksinäisyyteen: Jumala ei milloinkaan vastaa tai b') ajaako se sadomasokistiseen häpeään ja itseruoskintaan ja 3) armo kuin taivaallisen tyrannin julistama tuomio: 'olet vapaa!' - psyykkiseltä vaikutukseltaan kuin sähköshokki, oikosulku tai maaninen kohtaus - ellei sitten peräti vakava paniikkihäiriökohtaus.

Lutheriin - joka pelastautuu edellä mainituista teoreettis-psykologisista umpikujistaan (ellei suorastaan perversioista) verbaalikikkailulla eli ristin teologialla (myöhemmin: hyväksiluettu armo) ja kahden regimentin opillaan - verrattuna kalvinismi kuitenkin säilytti juridis-performatiivisen tyyneytensä ja vakavuutensa pelastuksen suhteen - tosin tekemällä pelastuksesta silkkaa businestä ja kääntäen kuten sanottu näin päälaelleen sekä Calvinin predestinaatio-opin että Lutherin pessimismin.

On myös täysin luontevaa ja ymmärrettävää, että kalvinismi sekä sen johdannaiset (metodismi, evankelismi, babtismi jne.) saivat eniten jalansijaa juuri Pelagiuksen maaperällä: 'Anglo-Amerikassa'.
Kiittäkäämme Jumalaa tuosta maailman- ja ihmiskunnan aatteellis-psykososiaalisen historian mullistavimmasta keksinnöstä, jossa ennaltamäärätyt voivat ostaa pelastuksensa tulosvastuun periaatteella eli suurta rahallista voittoa tehtyään. Heidän saamansa mittavat bonusoptiot nimittäin toimivat näkyvänä merkkinä siitä, että Jumala on jo aikojen alusta lähtien valinnut heidät pelastettujen joukkoon kuuluviksi.

3
Liberalistisen talousjärjestelmän ytimeen on aina, jo alunperin, sisältynyt kaksinaismoralistinen jakautuneisuus kristillisperäisten arvojen ja vapaan kilpailun välillä. Vapaassa kilpailussa moraalilla (sekä normina että arvona) on vain nimellinen merkitys, jolla taataan muodollisesti (laillisesti tai laittomasti rikottavissa olevien!) kauppasopimusten luottamuspohja. Kaupanteon moraali merkitsee näin ollen 'rituaalista yksimielisyyttä', jota nimitetään myös (muka) reiluksi peliksi (johon kukaan bisnesmies ei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä usko sisimmässään kuin retorisesti!)

Perinteinen konservatiivi liberalismi kannatti perinteisiä, aristokraattisia arvoja, mutta toimi silti kauppaa tehdessään (esim. imperialismi, kolonialismi) täysin nihilististä valtapolitiikkaa harjoittaen. Myöskään tämän vuoksi suurista kaupoista ei puhuttu ääneen esim. yleisillä kutsuilla vaan ne jätettiin salaisissa kabinettikeskusteluissa ratkottaviksi, ikäänkuin kyse olisi ollut rikollisesta, mafiatyyppisestä, toiminnasta (kuten olikin).

Laeilla suojatut liikesalaisuudet mahdollistavat, siis legitimoivat, tämäntyyppisen rikollisuuden sen kaikessa raadollisuudessa (mitä nyt varomattomimmat, typerimmät ja ahneimmat jäävät kiinni suoranaisista lakiin kirjattujen pelisääntöjen rikkomisista).

Siinä missä konservatiivit liberaalit elivät perinteisten kristillisten arvojensa ja kaupanteon moraalittomuuden välisessä ristiriidassa, siinä pörssikeinottelevat uusliberaalit ovat heittäneet arvot kokonaan yli laidan. Tai sanokaamme, että he kyllä hyväksyvät arvojen pluralismin, siis arvorelativismin, mutta pelkästään siksi, että tällöin arvot muuttuvat joustaviksi ja suhteellisiksi. Tämä merkitsee samalla, että arvojen moraalinen velvoittavuus käytännössä katoaa, joten niistä ei ole haittaa jo sinänsä moraalittomassa tai lievemmin sanottuna nimellisen moraalin takaamassa (kauppa-)sopimuksen teossa, jossa luottamus kuten edellä mainittiin ymmärretään muodollisesti, pinnallisesti (tekopyhästi) reiluksi peliksi.

4
Luterilainen ja kalvinistinen pelastusoppi eivät periaatteessa eroa toisistaan ratkaisevasti häivyttäessään Jumalan ja ihmisen välisen eron olemattomiin: Jumala on deus absconditus, salattu Jumala, joka on ja pysyy täysin toisena. Tästä ei (vaikka pistänkin mutkat suoriksi) ole pitkä matka Hegelin näkemykseen, jonka mukaan Jumala kuoli lopullisesti ristillä ja muuttui inkarnoituneesta ideasta sosiaaliseksi järjestykseksi sekä lopulta Nietzschen päätelmään, jonka mukaan ihminen tappoi Jumalan tehden itsestään oman Jumalansa [a) aktiivisen nihilistin eli yli-ihmisen, joka elää 'vapaan hengen' distanssin paatoksesta ja dionyysisen elämäntunteen traagisuudesta tai b) passiivisen nihilistin eli viimeisen ihmisen, joka väittää keksineensä onnen, toisin sanoen loputtoman määrän nautintoa ja mukavuuksia].

Tälläkin tavoin ilmaistuna (ko. huippumielenkiintoista aihetta voisi/pitäisi pohtia useasta eri näkökulmasta) protestanttisuus ja reformaatio ylipäätään uudistaessaan kristinuskoa poistamalla siitä pakanalliset ainekset (sakramenttioppi, piilevä pelagiolaisuus: synergismi) ja kirkon institutionaalisen totalitarismin (Paavin valta ja kanonit) palaamalla vain Raamattuun (jota muka pystytään tulkitsemaan kirjaimellisesti oikein) ja juutalaistyyppiseen, sekulaarin alakristologian perustamaan 'eettiseen materialismiin', lopultakin tuhosi kristinuskon sisäisen voiman ja uskottavuuden ajaen sen ateismiin sekä nihilismiin - lyhyesti: teki siitä kansalaiseettisen empatialaitoksen, joka pyrkii kilpailemaan kaupallisesta suosiosta siinä, missä mikä tahansa suuryritys nykykapitalismissa (lyhyesti: kirkolla ei ole enää henkistä auktoriteettia).

Protestanttisuus oli/on kuitenkin oikeassa, mitä pelastusopin perustaan tulee. Soteriologian (kuten kaikkien ideologioitten ja vakavasti otettavien moraaliteorioitten - ei siis utilitarismin) ytimestä löytyy aina edellä kuvattu kaksoissidos ja kaikki yritykset muokata soteriologiaa ihmisystävällisemmäksi ja ylipäätään houkuttelevammaksi (sakramentit, synergismi, yläkristologia) ovat joko pakanallista perua tai keinotekoista teatteria.

Heti perään kuitenkin väitän Dostojevskin suurinkvisiittorin (ja Carl Schmittin, jota on pidetty suurinkvisiittorin inkarnaationa) hengessä, että pysyvää, positiivista auktoriteettia ja eksistentiaalista toivoa sekä turvaa antavaa kirkkoa ei ole mahdollista rakentaa luterilaisen soteriologian pohjalle. Protestantismi todellakin, ihan oikeasti, tuhosi vanhan kirkon ja uusi on lähinnä transsendenttiseen meditaatioon verrattava bisnes.

Tämä on minun kaksoissidokseni, mitä kristillisyyteen tulee: kristinuskon omantunnon rehellisyys toimi analogisesti tieteen totuuden tahdon kanssa: valhe piti paljastaa ja poistaa totuuden tieltä. Tällä tavoin kristillisyys itsekriittisessä hermeneutiikassaan paljasti lopulta viimeisen valheen - Jumalan ja siten oman jumalauskonsa. Tämän valheen poistettuaan protestantismi myös käytännössä tuhosi itsensä, koska nyt siltä puuttui sisältö ja perusta, jonka varaan itse kristillinen usko oli rakentunut.

Mutta 'Jumalan varjo on pitkä', kuten Nietzsche kirjoittaa. Niinpä reformaation jälkeinen, 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun postmoderni, dekonstruoitu kristillisyys, kituuttelee ontuen mutta varsin sitkeästi ateistisissakin muodoissaan, vaikka on koko ajan menettämässä muista yhteiskunnallisista laitoksista erottuvaa identiteettiään. Veikkaanpa, että 100:n vuoden kuluttua kirkko mielletään kuuluvaksi täysin samaan kategoriaan kuin museot, koulut, kirjastot ja sosiaalitoimistot.

Luterilaisesta kirkosta ei löydy enää pyhää saatikka henkeä - puhetta, byrokratiaa ja mediaviihdettä sitäkin enemmän.

Kun Jumala kuoli, kirkko päätti vahvistaa imagoaan ja meni pörssiin. Siitä tulikin kaupallinen menestys ja trendi/brändi - ainakin USA:ssa. Maallistuneet ja valistuksen nihilistisen perinnön väsyttämät eurooppalaiset sen sijaan kärsivät yhä edelleen Hamletin älyllis-eksistentiaalisista pakkoneurooseista ja Kuningas Learin hysteriasta.

Edes psykoanalyysi ei ole kyennyt eurooppalaisia paljon auttamaan, vaikka se pystyykin kyllä hahmottamaan heidän ongelmiensa perimmäistä laatua paremmin kuin egopsykologiat, jotka praktisissa tavoitteissaan yhä suuremmassa määrin yhdentyvät kaupallis-fundamentalistisen kristillisyyden kanssa: itsetuntoa myydään 170 $/kpl.

Manner-eurooppalaiset pystyvät kuitenkin vielä kärsimään eksistentiaalista (uskonnollistyyppistä) ja omantunnon (moraalisen normin) aiheuttamaa tuskaa, kun taas anglo-amerikkalaiset ovat jo vajonneet jonnekin Lacanin imaginaarisen, välitöntä nautintoa tavoittelevan perversiivisen narsismin tasolle, joka juuri tuossa narsismissaan on otollinen uskomaan Big Otheriin - fundamentalistiseen Jumalaan.

5
Päreeni peruslähtökohtana/-ajatuksena on (vaikkei siltä aina vaikutakaan) ollut kaksoissidos-ilmiö, jota etenkin luterilainen pelastusoppi ilmentää ja jonka kalvinismi ratkaisi petollisella tavalla. Kaksoissidos-problematiikka vaikuttaa kuitenkin kaikkialla puheakteissamme ja teorioissamme, niin mikro- kuin makrotasolla.

Tätä kaikessa kommunikaatiossa ja kaikessa ajattelussa, etenkin pohdintojemme perustavimmissa aksiooma-tyyppisissä oletuksissa vaikuttavaa dialektista umpikujaa pyrin käsittelemään yhä laajemmin ja syvemmin joissain tulevissa päreissäni. Pohtien muun muassa sitä, miksi minun mielestäni (eikä vain minun) Slavoj Zizekin (oletetun) vallankumouksellisuuden sekä (mm. Walter Benjaminilta perityn ja Alain Badioun kanssa työstetyn) utooppisen apokalyptisuuden että (weberiläis-heideggerilaisen) eettis-vallankumouksellisen Tapahtuman korostuksen selittäminen on positiivisen (premissit-johtopäätös) argumentaation puitteissa mahdotonta, koska perustojensa suhteen ajattelu törmää aina sekä ekspressiivisen että systemaattisen ilmaisunsa rajoihin.

Kyseistä törmäystä, joka perustan (Jumalan, metakielen, Big Otherin, - contra Habermas) puuttuessa falsifioi kaikki yrityksemme oikeuttaa/legitimoida diskursiiviset päämäärämme rationaalisesti, kutsun yleisesti kaksoissidos-tilanteeksi - ikäänkuin hirttosilmukaksi kaulassamme: ja mitä enemmän rimpuilemme, sitä tiukemmin tuo dialektis-paradoksaalinen solmu meitä kuristaa.
*
http://olemisenporteilla.blogspot.com/
http://en.wikipedia.org/wiki/Double_bind
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pelagius_(teologi)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Luther
http://fi.wikipedia.org/wiki/Augustinus
http://www.cartoonstock.com/directory/c/catch_22.asp
http://pilgrimsprogress.net/2006/09/17/calvinism-humor/

Pecca fortiter - sin bravely

Kirjoitettu kommentiksi Jaakko Heinimäelle Järveläisen päreessä "Pukeuden harmaaseen".
*
jaakko heinimäki kirjoitti:
'salliva yhteisö, jossa elää jopa lutherilainen pecca fortiter -periaate.'
*
'Sin bravely, as you are sure of the forgiveness of those who love you. Besides, you have no choice.'
http://www.goines.net/Writing/pecca_fortiter.html
*
Kiitos. Nousen huomenna ylös sillä paremmalla jalalla - ja alan heti miettiä, kuinka paljon lähimmäiseni pahuuttani tänään kestävät.

Sen verran kai lienee sentään syytä pohtia tämän 'vapauttavan' periaatteen seurauksia, vaikka Jumalan armo olisikin loputon.

Ihmiset kun sen sijaan ovat armossaan ja anteeksiannossaan yleensä rajallisia - kukin tavallaan eli omasta mielestään perustellusti - omiin syihinsä vedoten.

'Pikku pahuuteni ja vähän suuremmatkin' vaativat siis harkintaa - etten sanoisi jopa laskelmointia, jotta en polttaisi siltoja lopullisesti takanani.

Silloin kun on sattunut loukkaamaan ystäväänsä verisesti, silloin ei nimittäin Jumalan pelastava armokaan tunnu juuri missään...

Kyllä te luterilaiset, kuten itse asiassa koko perinteinen kristillinen dogmatiikka ja kirkko-oppi, olette jälleen tosi hauskoja (vai pitäisikö olla järkyttynyt moisesta 'relativismista') näissä 'poikkeuksien pokkeuksissanne'.

Joka tapauksessa ennenkaikkea luterilaisuus on pikemminkin eräänlainen vitsikirja poikkeuksista monergistiseen fatalismiin (myös sillä tavoin a road to secularism and indifference) kuin vakavasti otettava sakramentaalinen rippikäytäntö, jossa teot ja intentiot joutuu käsittelemään vakavasti - metanoian kautta.

Mutta minä myönnän. On käytännöllisempää, jos pecca fortiter toimii tuosta vain jokapäiväisessä elämässä kuin small talk ikään - tarvitsematta turvautua raskaaseen sakramenttikoneistoon.

Ja kuitenkin - vielä kerran - mitä ihmettä Jumalalla on tekemistä tämän mainion 'positiivisen ajattelun' periaatteen ja käytännön kanssa? Minun mielestäni ei mitään.

Mutta väliäkö hällä. Juna meni jo - luterilaisten jumala...

Ulkopuolella leirin

Kommentti Hänelle päreessäni "Poistumis- ja lähestymiskiellon kaksoissidoksessa".
*
Hän kirjoitti

Tää taitaa mennä jo biosemiotiikan puolelle, mistä sana kaksoissidos tulee?

Termillä on tietenkin myös kemiallinen merkitys, mutta Gregory Batesonin työryhmä antoi sille uuden sisällön 1950-luvulla.

Katso vaikka seuraava linkki ja sen lisälinkit: http://en.wikipedia.org/wiki/Double_bind. Aiheesta löytyy kyllä tietoa niin netistä kuin kirjastostakin, kun etsii oikeilla nimillä - esim. Gregory Bateson and his colleagues (including Don D. Jackson, Jay Haley and John H. Weakland) ja http://www.creativity.co.uk/creativity/guhen/pag.htm (The Palo Alto Group).

Hän kirjoitti

'Kenellä sitten Ei ole jumalan suhteen poistumis -tai lähestymiskieltoa...'

Periaatteessa ei kenelläkään, mikäli vanhurskauttamisoppi on kristinuskon pelastusopillinen ydin.
Mutta vastaan sinulle kääntämällä kysymyksesi päinvastaiseen muotoon: kenellä on jumalan suhteen poistumis- ja lähestymiskielto?

Vastaan: sillä, joka haluaisi uskoa Jumalaan vanhurskauttamisopin (ja etenkin sen luterilais-melanchtonilais-forenssisen äärimuodon) 'kriteereillä'.

Vanhan kirkon sakramenttioppi ikäänkuin 'lieventää' monergismista seuraavaa 'pessimismiä': ihmisen ja jumalan välistä erottamatonta kuilua muttei suinkaan millään muotoa mitätöi sitä.
Tietysti on niitä (suurin osa kristityistä), jotka eivät tätä ongelmaa pohdi, eli jotka ovat joko 'laukaisseet' kaksoissidoksen vapauttavalla uskon kokemuksella (mitä minä en henkilökohtaisesti ymmärrä ja johon en pysty samaistumaan) tai eivät yksinkertaisesti ajattele tai ymmärrä siitä mitään - tai niitä, joille se on usein yhtä yhdentekevää kuin heidän oma kirkkoon kuulumisensa.

Jälkimmäisiä - nimikristityiksi luokittelemiani ihmisiä saatan joskus ('elitistisesti'?) kritisoida: erotkoon kirkosta, koska eivät sen asioista/sanomasta mitään ymmärrä eivätkä edes halua ymmärtää! Välinpitämättömyydestään huolimatta heillä silti näyttää olevan kanttia esittää aina joku asiaan kuulumaton pinnallinen mielipide kirkon asioista...

Ylipäätään luterilaisen kirkon olisi parempi ajautua tietoisesti ja avoimesti marginaaliin yhteiskunnassa, jossa vain murto-osa sen jäsenistä on 'uskossa'. Nyt siitä on tullut pelkkä kaste,-vihki- ja hautausautomaatti - ikäänkuin leimasin eli yhteiskunnallisen byrokratian osa - ei paljon enempää.

On uskon rehellisyyden ja totuudellisuuden kannalta parempi jättää ihmiset palvomaan myyttisiä 'epäjumaliaan' (jatkuva kasvu, raha, valta jne.) kuin tarjota heille lähes narrimaisesti kaiken maailman 'päivitettyjä' Jeesus-spektaakkeleita, joita sitten jälkimodernin ajan ihmiset voivat pällistellä ekstreme-elämysten etsijöitten tapaan.

Luterilainen kirkko voisi tietoisesti olla paljon vaatimattomampi (sic) eikä pyrkiä markkinoimaan itseään kuin mikäkin populaaribusineksen pörssiyhtiö. Sen pitäisi vain kylmän rauhallisesti vetää raja siihen, minkä se kokee perinteekseen, joka pitää ehdottomasti säilyttää, ja mikä taas on pelkkää postmodernia hömppää tai suoranaista heresiaa.

(Esim. ei-teistiset teologit Don Cuppit ja Mark C. Taylor liikkuvat hyvin lähellä heresian rajaa, sillä he eivät ole 'edes' mystikoita Eckhardin tapaan vaan pelkästään uskonsa menettäneitä derridalaisia retorikkoja, jotka haluavat yhä silti ylläpitää kirkkoa, josta ei enää löydy uskonnollista vakaumusta yhtään enempää kuin Disneylandista - ja eräänlainen antiikkinen Disneylandhan tuollainen ei-teistinen kirkko jo onkin.)

Marginaalissa oleva kirkko voisi toimia/osallistua syrjässä ja seurata syrjästä, kuinka 'nämä viimeiset ihmiset, jotka ovat keksineet onnen (Nietzsche) pärjäävät itsensä ja muitten kanssa tässä totaalisen hömpän maailmassa. Mutta ei tietenkään ilman kritiikkiä.

Ongelmalliseksi tilanteen tosin tekee, että nykyaikana 'profeetat', jotka Vanhan Testamentin aikaan olivat kansan puolella vallanpitäjiä vastaan, joutuvat nyt haukkumaan yhtäläisesti sekä kansan että vallanpitäjät.

Toki VT:n profeetat haukkuivat myös kansan pataluhaksi, mutta he katsoivat että kansaa oli johdateltu hallitsijoitten taholta epäjumalanpalvontaan, ja koska kansa on 'heikko', se lankeaa. Nyt tilanne on toinen, sillä demokratia ja liberalismi ovat vapauttaneet paitsi kaupan myös kaikkien ihmisten omantunnon.
Viimeiset ihmiset eivät usko enää muuhun kuin maalliseen onneen, jonka teknologia ja kulutuskulttuurihömppä muka turvaa.
*
Edellinen ei ole kovin rakastavaa vaan pikemminkin ekslusivistista ja diskriminoivaa puhetta, josta minun on syytä itseäni varmaankin soimata - huolimatta siitä, että kirkkoisät ja uskonpuhdistajat ovat usein olleet kovin jyrkkiä ja ristiriitaisia ihmisiä hekin.

Nythän on niin, että ihmiset uskovat tai ovat uskomatta ennenkaikkea oman mentaliteettinsa sekä temperamenttinsa lähtökohdista, jolloin dogmeilla on aina vähemmän vaikutusta kuin itse halulla uskoa.

Mutta tietty mentaliteetti totta kai huokuu myös eri kirkkojen käytännöistä, jotka perustuvat tehtyihin dogmaattisiin perusratkaisuihin.

Valitettavasti luterilaisen kirkon eetos ei ole minua miellyttänyt, joskin olen kirkon ja uskonnon suhteen aina ollut hyvin passiivinen käytännössä mutta silti pohtinut näitä asioita melko aktiivisesti teorian tasolla ja sivullisen katsojan perspektiivistä.
(Koko elämäni olen vakoillut Jumalaa kykenemättä lähestymään häntä/E.M. Cioran).

Henkilökohtaisesti ristivetoa tuottaa se, että koen olevani syvästi luterilaiseen perinteeseen kasvanut skeptikko, joka kuitenkin 'kaipaa' vahvaa ja turvallista kirkkoa, sillä sitä ei ev.lut. kirkko ole minulle koskaan ollut tai antanut.

Toisaalta olen torjunut aktiivisen vaihtoehdon myös ortodoksisuuden puolelta, vaikka siihen kirkkoon merkillisten sattumien? vuoksi kuulunkin ja sitä paljon arvostankin.

Olen kai itse 'jämähtänyt' kaksoissidokseen ja ajautunut 'ulkopuolelle leirin'.
*
Seuraava teksti saa Lutherin näkemään paholaisia haudassaan.

ERÄMAA (valmistautuminen)

Hengellinen esikuva tässä on leirin ulkopuolelle erottautuminen, jonka tarkoitus on synnistä puhdistautuminen. 4 Moos 5:1-3 ja 4Moos 12:14-15

Tämä on hetki, joka on omistettu henkilökohtaiselle mietiskelylle ja itsetutkiskelulle, parannuksenteolle ja valmistautumiselle niin, että olisimme arvollisia menemään eteenpäin Armon istuimen eteen ja jotta lahjamme uhrialttarille olisi Jumalalle kelvollinen. Matt 5:23-24

Varoitus: Jumala on kuluttava tuli (Hebr 12:29) ja ne, jotka lähestyvät Häntä kelvottomalla tavalla, tekevät sen omaksi tuomiokseen (1 Kor 11:29–32) ja joutuvat kärsimään seuraukset. (Apt 5:3-1)

Saa hymyillä, joskin ihan totta tämä on...tiedän itse kokemuksesta. Ja nyt eikun odottamaan rakkauden ja armon kokemusta...ad inf.

http://www.lahdenvapaasrk.fi/docs/todistus/rukousprosessi.htm

Poistumis- ja lähestymiskiellon kaksoissidoksessa

Luther: Man Between God and the Devil

Kirjoitettu kommentiksi mattitanelille Järveläisen päreessä "Hurskaasta halusta". (Lisäys 24.1)

*

mattitaneli kirjoitti mm.

'Raunolle: Mitä oikeastaan tarkoitat tuolla augustinus-luterilaisella kaksoissidoksella, voisitko selventää?'

Vastaan paremmin (muihinkin kysmyksiisi) jahkas olen hieman järjestänyt ajatuksiani. Tein tästä kommentista jo luonnosta (jota en nyt käytä) ja olen kirjoittanut ko. asiasta blogissani aiemminkin.
Aihe on monin tavoin (loogisesti, filosofisesti, teologisesti ja psykologisesti) varsin haastava.

Pointtini luterilaisen soteriologian (ja yleensä monergistisen vanhurskauttamisopin) suhteen on kuitenkin se, että sitä voi pitää eräänä kaksoissidoksen muotona.
Yritän selittää asiaa mm. kahta seuraavaa kaksoissidoksesta esitettyä esimerkkiä soveltamalla.

1) Mother telling her son: "You must love me."
The primary injunction here is the command itself; the secondary injunction is the unspoken demand that the child must love the mother genuinely, of its own accord.

(Ketään ei voi velvoittaa rakastamaan spontaanisti lamaannuttamatta hänen tietoisuuttaan, tahtoaan ja tunteitaan. Usko on analogista rakkauden ja toivon kanssa.)

2) Zen koan: "Be genuine" or "Who are you?"
Argued by Watts to be the underlying theme of all Zen koans, the idea here is to present to the roshi (master) your true self. The more the student tries, the phonier they are, and even the act of not trying is just another version of trying.

(Mitään minuutta ei zen-buddhismin mukaan ole olemassakaan. Herää kysmys: mitä tarkoitetaan valaistumiselle zenissä? Onko se analogista (kristilliseen) uskoon tulon kanssa?).

Uskon kokemuksen paradoksi on kuitenkin siinä, että sen pitäisi vapauttaa meidät kaksoissidoksen tukahduttavuudesta ja lamaannuttavuudesta.

Perimmäinen psykologinen ongelma kuuluu: miten tällainen vapautus on mahdollinen, koska Jumala on tuntematon eikä häntä voi edes omaehtoisesti lähestyä forenssisen pelastusopin tulkinnan mukaan.

Pessimistinen väitteeni kuuluukin, että pelkkää Jumalan käsittämätöntä (ja oikullista) armoa painottava luterilaisuus tuottaa enemmän psyykkisesti häiriintynyttä uskonnollisuutta kuin sakramentteja painottavat katolis-ortodoksiset kirkot.

Varsinkin luterilaisen vanhurskauttamisopin kaksoissidosta kuvaamaan olen kehittänyt sloganin, jonka mukaan 'luterilaiselle on Jumalan suhteen julistettu yhtä aikaa sekä poistumis- että lähestymiskielto'.
Jumala hyväksyy vain spontaanin uskon mutta kieltää samalla kaikki 'lähestymisyritykset', joita esimerkiksi sakramentit edustavat.
Jopa ehtoollinen sotii minun mielestäni forenssis-barthilaista: yksin armosta, yksin Kristuksesta-mallia vastaan.

Ja silti - Jumala kutsuu meitä kaikkia.

En voi kerta kaikkiaan ymmärtää, miten nämä toinen toisensa ikäänkuin tyhjäksi tekevät 'vaatimukset' (kaikki on kutsuttu, mutta kukaan ei saa tulla sisälle, koska isäntä arpoo - sitten kun hänelle sopii - ne, jotka hän ottaa vastaan) voisi tuottaa muuta kuin paniikin, lamaannuksen, jopa psykoosin - tai sitten ihminen vaihtaa kirkkoa ellei luovu siitä kokonaan.

Tarkoitukseni ei ole vastustaa vain predestinaatio-oppia vaan myös 'kaikki pelastuvat'-oppia (apokatastasis), koska kumpikin johtaa tilanteeseen, jossa ei ole väliä miten käyttäydyt: kummassakaan tapauksessa tahdollasi ja teoillasi ei ole mitään merkitystä pelastuksen suhteen.

Armon ylenmääräinen korostus sakramenttien kustannuksella johtaa antinomismiin ja piittaamattomuuteen saarnoista sekä ylipäätään moraalista.

Ja vaikka Melanchton saikin enemmistöpäätöksellä Johannes Agricolaa vastaan tunnustuksiin kirjattua, että 'opetuksen mukaan hengellinen laki kuuluu kristitylle, eli kristitty on lain alla' (Lain kolmas käyttö), kyseinen erimielisyys on jälleen yksi vakava esimerkki reformaation tuottamista loputtomista, kirkkoa hajottavista ongelmista, joita äärimonergismista seuraa.

Pahimmillaan äärimonergismin ja predestinaatio-opin liitto johtaa kalvinismiin, joka on tekopyhin, pinnallisin ja samalla legalistisin kaikista reformaation lahkoista - mutta kukapa voisi elää tasapainoista elämää moisen dogmatiikan (predestinaatio-oppi) 'alaisuudessa' - ellei sitten käännä sitä vastakohdakseen kuitenkaan muuttamatta oppia virallisesti pelagiolaiseksi (!)...

*
PS. Mainitsen tässä kuitenkin jälleen kerran, että vasta Tuomas Nevanlinna on aivan viime aikoina saanut minut ajattelemaan asiasta hieman luterilaismyönteisemmin - ei siis yksikään luterilainen teologi.

*Lisäys

mattitaneli kirjoitti

'Tätäkö tarkoitit, kun viittasit Nevanlinnaan?'
Myös tätä, mutta en nyt käy toistaiseksi erittelemään Nevanlinnan sanomisia, koska en niitä vielä edes kovin laajalti ole lukenut saatikka sitten märehtinyt.

(Tosin ei Nevanlinna itsekään ole aiheesta paljon kirjoittanut, joskin Tukevasti ilmassa-lähetyksissä näitä ajatuksia kyllä siellä täällä tulee esiin - epäsuorasti ja joskus hiukan suoremmin).

Joka tapauksessa minuun on tehnyt vaikutuksen hänen kantilaistyyppinen pohdintansa tahdon ja vapauden suhteesta moraalilakiin.

Siinä hän tulee transsendentaalifilosofian hengessä selittäneeksi myös monergistisen vanhurskauttamisopin perusongelmaa tavalla, joka on saanut minut hyväksyen miettimään asiaa (taas kerran) lähtökohtaisesti uudestaan.
*

En luovu tuosta kaksoissidos-analogiastani noin vain. Mitä muuta esimerkiksi on toteamus: 'me emme voi puhua Jumalasta mitään, mutta meidän täytyy' kuin kaksoissidos - koan?

Siten myös vanhurskauttamisoppi on koan: 'usko johonkin, jota/mitä et voi saada'.

http://www.sacred-destinations.com/germany/eisenach-wartburg-castle.htm.

Ei pelagiolaisuudelle, ei äärimonergistiselle vanhurskauttamisopille - kyllä sakramenteille

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Hurskaasta halusta".
*
petri, styrvainen

Kiitti vaan valistavista kommenteista. Tarkennuksia odotinkin, koska kirjoitukseni oli vahvasti poleeminen. Mitään olennaisesti uutta ette kuitenkaan esittäneet.

'Osallisuus pelastuksesta' (ylipäätään partisipaatio-oppi) on kiintoisa tapa väistää monergismin pohjaton suo, jonne ihminen hukkuu, mutta psykologiseksi selitykseksi se ei tietenkään kelpaa. Jos joku tulee ja sanoo minulle silmät palaen, että hän on nyt osallinen pelastuksesta, niin käteni hakeutuu nopeasti kännykän numeroille 112 - ainakin, mikäli kyseinen henkilö ryhtyy vielä päälle päätteeksi puhumaan kielillä ja/tai kieriskelemään tomussa.
*
Mitä sakramentteihin tulee, niin minun mielestäni mikään ei voi lähentää meitä Jumalaan - ei mikään - ei edes Kristus. Näin siksi, etten ole uskossa. Oliko yllätys?

Minulle Kristuksen kirkko on kuitenkin perin tarpeellinen nimenomaan sakramentaalisena yhteisönä. On nimittäin ihmisiä, jotka uskovat, ja paljon myös niitä, jotka haluaisivat uskoa (kuten minä.)

Jako 'pistikoihin' ja 'gnostikoihin' on keinotekoinen. Kaikki me olemme samaa ihmismassaa Jumalan edessä. Ei siinä uskova eliitti piispoineen ole yhtään sen korkeammalla Jumalan edessä kuin rupusakkikaan.
Tieto ei tee kenestäkään Jumalalle otollisempaa. Ei siis myöskään sakramentti, joka on performatiivisesti/'julkisesti' salaista 'tietoa' jos mikä.

Voihan tuon 'osallisuuden pelastuksesta' kukin sisimmässään ajatella kuten styrvainen kirjoitit, mutta perimmäinen epävarmuus säilyy aina ja siten se, jolla on mikä tahansa pelastusvarmuus jo tässä elämässä, on erehtynyt pahasti ja perusteellisesti.

Hänellä voi olla vain 'välineellinen' suhde Jumalaan sakramenttien kautta. Kristuksen ruumiin ja veren nauttiminen on magiaa, vaikka me sitä uskossamme totena pitäisimmekin - tai sitten tosi ja magia ovat tässä kontekstissa sama asia.

Niinpä se, joka kokee itsensä pelastetuksi tai ainakin olevansa lähempänä Jumalaa vaikkapa ehtoollisen jälkeen, voi puhua vain omasta puolestaan - ja pelkästään jo tämän subjektiivisuuden (fideismin) takia häntä sopii syvästi epäillä.

Mutta 'jumalallinen näytelmä' tarvitaan, koska me olemme niin onnettomia kohtalomme takia. Kristus antaa lohtua - olkoonkin illusorista.
*
Sanottakoon kuitenkin vielä, että jos kirkko ei ole sakramentaalinen eli pidä sakramenttien kautta yllä Pyhää Mysteeriä ja pelastusta Kristuksessa, se ei ole kirkko lainkaan vaan lähinnä hysteerinen ihmisjoukkio.

Ei-sakramentaalista trendiä on ollut havaittavissa reformoiduissa lahkoissa 1900-luvulla.
Ja mikä pahinta - kun tällaisesta, Kristuskeskeisestä mutta sekopäisen hurmahenkisestä montanolaisuudesta (terveisiä vaan arvostamalleni 'kostaja-Tertullianukselle') on joko älytty luopua tai sitä on ryhdytty institutionalisoimaan, perustetaankin supermarketin viereen oma kaupallinen kirkko, joka pörssikurssien ja Pyhän Hengen 'hybridinä' muistuttaa pikemminkin Kristuksen 'pelikasinoa' kuin transsendenttista kotia, jossa me voimme kohdata Vapahtajan 'omassa elementissään' - joka ei taatusti ollut kaupallinen!
Vain muutama leipä ja kaksi kalaa - ja väkeä taisi olla peräti yksi Hakaniemen-torillinen.

Myönnettäköön, että sakramentaalinen kirkko saattaa pahimmillaan muuttua (vrt. Paavin kirkko) automaatiksi tai valkopesulaksi (Camus), jossa rippi ja ehtoollinen tekee edellisen viikon synneistä 'selvää' tuosta vain niks naks. Ja eikun taas uutta pahaa tekemään!

Luterilainen kirkko ei päästä syntistä näin helpolla. Valitettavasti vaikuttaa joskus siltä - kuten olen kirjoittanut - että luterilaisessa kirkossa ei saa ikinä anteeksi, koska epävarmuus on vallitseva uskon ominaisuus sielläpäin.

Lutterin kirkossa Jumalan sanotaan kyllä rakkaudessaan armahtavan, mutta jos/kun sen armon saadakseen pitää juoda (myös 'ehtoollis-') viiniä vähintään sen verran, että ristin teologian 'kriteerit täyttyvät', niin ankeaapa on tällainen tie kohti pelastusta - myllyhoidon ja AA:n kautta pitää 'koukata' ensin hänen.
*
Minua kiinnostaa eräs suuri linja. Kirkkohan on tunnetusti kolmiyhteisen Jumalan palvontapaikka.
Siten kristillisyydessä ja sen eri kirkoissa on myös painotettu (eri aikoina tai samanaikaisesti) joko Jumalaa, Kristusta tai Pyhää Henkeä.

On sanottu että vanha kirkko ja etenkin ortodoksisuus painottaa Jumalaa, kun taas latinalaisempi katolisuus painottaa Jumalan ohella Kristusta ortodoksisuutta enemmän.
Luterilaisuus sen sijaan on painotukseltaan Kristuksen ja Pyhän hengen kirkko - sen reformoidut 'lahkot' puolestaan usein pelkkää Pyhän Hengen hurmosta.

Näyttäisi siltä, että kolmiyhteisyys on yhtä aikaa sekä lineaarinen että synkroninen 'elementti'. Ja kaiken lisäksi vielä maantieteestäkin riippuvainen.

Idässä ei painoteta subjektiivista vaan pikemminkin kollektiivista uskoa sekä Jumalan/Kristuksen kaikkivaltiutta.
Lännessä painopiste siirtyy Kristuksen kärsimyshistoriaan ja sovitukseen, jota höystetään merkillisesti uusplatonistisella metafysiikalla.
Luterilaisuus mässäilee jo ihan täysillä Jeesuksen maallisella vaelluksella ja tekee tästä eettisen esikuvan.
Reformoidut lahkot eivät tarvitse enää edes Jeesusta kuin nimenä. Pääasia että 'high spirit' säilyy omia uskon 'endorfiineja' erittämällä. Muuten tila on sama kuin narkkarilla...

Kuvattu kehitys on lineaarismaantieteellinen. Siirtyessään yhä pitemmälle länteen kristinuskon painotus maallistuu maallistumistaan: Jumala muuttuu Kristuksen ja Jeesuksen kautta pelkäksi Hengeksi - lopulta kai kvarkeiksi.

(Paradoksaalista kyllä kvanttifysiikan subjektiton kvarkkimaailma lähestyy merkillisesti idän mystistä universumi-/jumalakeskeisyyttä. Tosin jo (Akvinolaisenkin) enkeliopit liippaavat käsitteellisesti aika läheltä kvanttifysiikan tiettyjä ongelmanasetteluja.)

Mutta kun kristinusko syntyi, kaikki kolme jumaluuden 'elementtiä' painottuivat yhtäaikaisesti, joskin Pyhä Henki 'teologisoitui' ehkä hiukan myöhemmin kuin kaksi muuta.
Ja yhä nämä elementit ovat kristillisen teologian peruskivi, mikä todistaa, että ne kertovat jotain olennaista perimmäisestä itseymmärryksestämme maailmassa olemisesta.

Kun tässä asiantuntijoiden kanssa keskustelen, voisin kysyä, miten he kokevat kyseisen jaon vaikuttavan nykypäivän kristillisyydessä - sekä teoriassa että käytännössä - ja mikä oli Augustinuksen erityissuhde kolminaisuusoppiin - jos se nyt oli jotenkin erikoinen. Joka tapauksessa Augustinus on kirjoittanut kirjan triniteetistä.

*
STyrvaiselle natsismista ja kristinuskosta sen verran, että olen kyllä jossain määrin selvillä mm. Bonhoefferin ja kump. vastarintaliikkeen merkityksestä natsi-Saksassa, eikä ortodoksien juutalaispogromeja Venäjällä tai serbiortodoksien osallisuutta nationalistiseen kostoprojektiin muslimeja vastaan ole syytä vähätellä.

Mutta edelleenkin olen taipuvainen kysymään sitä, miksi juuri saksalaiset olivat niin taipuvaisia myötäilemään natsidiktatuuria.
Kaikkein suurin kysymysmerkki minulle kuitenkin on se, miksi juutalaiset alistuivat niin helposti - ikäänkuin Jumalan koettelemukseen uskoen.

Väitän, että Saksan luterilaisilla oli samaa 'eetosta' kuin juutalaisilla eikä vähiten yksipuolisen monergistisen (ja etenkin forenssisen: armo julistetaan kuin tuomio) pelastusoppinsa takia.
*
Nyt ei riitä retoriikka (esimerkiksi 'osallisuus pelastuksesta') styrvainen: Sano minulle, mitä siitä seuraa, jos ihmisen tahdolla ja valinnan vapaudella ei ole mitään merkitystä pelastuksen suhteen.
Minä annan omasta puolestani kolme vaihtoehtoa: 1) paniikkihäiriö, 2) uskosta/kirkosta luopuminen, 3) 'pörssiuskovaisuus' (eli totaali maallistuminen).

Eli kun aloitin siitä, että pelastus on täydellisen epävarma asia ja päädyin siihen, että tuo epävarmuus lopulta ajaa ihmisen joko hulluuteen ja/tai pois kirkon piiristä ja/tai maallistuneeseen onnentavoitteluun, niin lopputulemaksi minulle jää (edelleen) se, että kirkon tulee painottaa synergismiä ja sakramentaalisuutta - muussa tapauksessa se turhentaa itsensä ja kuihtuu pois.

Yhtä vain en tiedä: mikä saisi minut uskomaan tuohon sakramentaaliseen(kaan) kirkkoon...

Armo contra sakramentit: kristillisen pelastusopin 'Kosovo'

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Hurskaasta halusta".
(Lisäyksiä 20.2)

a-k.h
Menee hieman kyseenalaisen journalismin puolelle tuo kritiikkisi Augustinuksesta.
En ymmärrä pointtiasi.

Petrin rapakalja-konjakkiesimerkki tiivisti yksioikoisuudessaan koko A:n pelastusopillisen linjan ihan kattavasti.

Ortodoksina tosin korostan sakramenttien funktiota enemmän kuin Augustinus luultavasti teki.

En siksi, että sakramentit voisivat toimia 'porttina' lähemmäs Jumalaa vaan että ne antavat uskovalle tunteen yhteydestä Jumalaan - eikä yhtään enempää!
Epävarmuus pelastuksesta säilyy elämän loppuun saakka sakramenttiyhteydestä huolimatta.

Monergismissa tuo yhteys on kuitenkin fataalisti katkaistu. Tosin radikaalimmin ja epäonnistuneemmin Lutherilla (ristin teologia on minusta sadomasokismia) kuin Augustinuksella, joka sentään jätti ihmisen sieluun edes paikan, johon armo voi asettua ja alkaa sieltä vaikuttaa - joskin täysin ilman ihmisen omia ansioita. Armon vaikutus ja teot ovat aina Jumalan työtä.

Lutherille ihminen oli läpimätä paska, jonka vain taivaasta (vapauttavan??!) tuomion tavoin langetettu Jumalan armon julistus voi pelastaa.
Protonatsisimia muistuttaa tällainen 'Führer-Jumalan' yksipuolinen 'ultimaatumi' sanon minä - sen lisäksi, että psykopaattisimmat saattavat jopa käyttää hyväkseen yksipuolista 'armahdusta'.

(Natsisimi-syytöstä voi perustella myös sillä, että luterilaisuus ei kyennyt (opillisistakin syistä) pitämään puoliaan maallista regimenttiä (natsismia vastaan) vaan päinvastoin luterilaisuuteen kasvanut kansa oli valmis ottamaan Hitlerin julistuksen omakseen kuin Jumalan sanan.)

Olenkin nimittänyt luterilais-augustinolaisen soteriologian kaksoissidokseksi, joka voi johtaa joko mielenhäiriöön tai uskon kautta vapautumiseen (jossa siinäkin saattaa olla psyykkisen epävakauden piirteitä).

Toisaalta - juuri ortodoksisen kirkon sakramentit saattavat liian helposti muodostua (ihminen kun on omahyväinen nousukas ja pyrkyri) uskovalle muodolliseksi automaatiksi, jolla hän muka omin avuin pääsee lähemmäs Jumalaa.
Tällainen pelagiolaistyyppinen kiusaus pitää karsia tylysti pois esimerkiksi rippi-isän toimesta.

Sakramentti on liturgis-synerginen performaatio - Jumalan ja ihmisen välistä yhteistyötä.

Mutta - vielä kerran ja yhä uudestaan: siinä ei siis varmistella taivaspaikan saamista ja siten jopa elitistisesti kuvitella, että jo tämän elämän aikana ollaan sakramenttien kautta siellä vip-osastolla konjakkia maistelemassa.

Sakramentit ovat (contra Barth, jolle jopa itse uskonto oli ihmisen vieraantumista Jumalasta - siis synti!) imaginaarinen mahdollisuus kokea Jumalan läheisyys - ei reaalinen varmuus pelastetuksi tulemisesta.

Toisaalta taas - nuo körttireformaation synnillä mässäilyt (esim. P. Ruotsalainen) ristin teologian hengessä eivät tee minuun muuta vaikutusta kuin herättävät pohdinnan näitten ihmisten psyykkisen tasapainon kyseenalaisuudesta, koska heidän Jumalaansa ei voi lähestyä kuin joko vetämällä pään täyteen (ja kokemalla krapulassa hirrrrveä syyllisyys ja synnintunto) , vajoamalla joko oikeasti tai epäsuorasti transsiin joutumalla kaikenmaailman kyseenalaisten maallikkosaarnaajien johdateltavaksi ja manipuloitavaksi (vrt. aiempi viittaukseni 'Führeriin' ja natsismiin.)

Hinta, jonka reformaatio maksoi siitä, että Jumalan ja ihmisen välinen kuilu syventyi pohjattomaksi (vrt. Barthin dialektinen teologia) on ollut surullinen luku kristinuskon historiassa, eivätkä siitä pelasta teologisen tieteen loistava edistyminen 1900-luvun lopulla - päinvastoin!

Mitä hyödyttää tutkia teologiaa niin sanotusti 'Jumalaa silmalläpitäen' eli uskon vahvistusta samalla etsien, jos/kun luterilaisen teologian tutkijat kuitenkin yleensä päätyvät agnostismiin tai jopa ateismiin.

Kansan parissa saatetaan kyllä uskoa ajoittain vahvasti joskin - näin oletan - hiukan epätoivoisesti (silti kyse on evankeliumista: hyvästä sanomasta) ja luultavasti myös siksi, että ollaan vailla traditionaalisen, sakramentaalisen kirkon antamaa tukea ja turvaa.

Mitä mahtavatkaan ajatella Antti Eskolan kaltaiset 'hiljaiset uskovaiset' nykyluterilaisesta viihteellis-populaarista 'idols-kirkosta', joka on alkanut 'kaupata' armoa oikein markkinatalouden kampanjatrendien tavoin?

Ehkäpä nämä nykyiset pop-papit vievät armon vielä joku päivä jopa pörssiin! Mutta silloin on jo avoimesti siirrytty kalvinistien leiriin.
Alkuperäisen kristillisen soteriologian monergistis-synergistisen pelastusopin kannalta tällainen takinkäännös on ainakin minun mielestäni törkeimmän luokan petos.

Ortodoksista kirkkoa saatetaan ivallisesti pitää taide-eliitin muoti- ja trendikirkkona mystiikkansa ja esteettisen kauneutensa sekä sakramenttiensa vuoksi, mutta ainakaan sen ei tarvitse keksiä uusia ' myyntiartikkeleita'. Ortodoksisuus on nimittäin myynyt samaa tuotetta jo lähes 2000 vuotta - samassa 'paketissa'.

Luterilaisuus sen sijaan on ollut syntymästään saakka riippuvainen 'pörssikursseista' eli muuttuvista hengellisistä ja teologisista suuntauksista, joiden indeksi on jatkuvasti painumassa miinuksen puolelle.

Onko niin, että äärimmäinen ja yksipuolinen ei-sakramentaalinen monergismi tulee ajan mittaan väistämättä hajottamaan ja hävittämään kansankirkon - lopullisesti.

Ortodoksisuuden, luterilaisuuden ja nihilismin Bermuda-kolmiossa

Kirjoitettu kommentiksi Piian Lokiin Pitääkö luterilaista taustaa hävetä?
(Joitain tekstitarkennuksia ja linkkilisäyksiä tehty klo: 19.15)
*
Rauno Räsänen Kirjoittaa: Lauantai, Tammikuu 5, 2008 klo 0:06

Olen itse ensin eronnut luterilaisesta kirkosta ja vasta sitten - uskonnottomuudesta käsin (ja jaloin) - ‘kääntynyt’ ortodoksisuuteen.

Mutta ei mua ‘hävetä’ se, että olen tullut ‘pystymetsästä oikeauskoisten leiriin’ (jossa en tosin koskaan oleile) vaan se, etten ole mikään uskovainen ihminen.
Minä olen reilusti ‘epäileväinen’.

Rehellistä - eikö vaan…mutta kun minut kerran on vihitty ortodoksiksi (Valamossa -95) erittäin vahvasti intellektuaalisen ja maallisen (muttei ehkä spirituaalisen; - no jaa - kyllä minä juuri ‘henkeä’ kaipaan…) rakkauden voimasta, niin olkoon - kerrankin koen kuuluvani johonkin itseäni suurempaan ‘olotilaan’. Kerrankin.

Toisaalta - ajateltakoon tosiasioita mainoslauseen tapaan: Nihilisti ja’Nietzsche-ortopedi’ ortodoksina - mikä mielettömän rankka kombinaatio!

Minä kiitän tästä edellä mainitusta asiaintilasta sitä ihmistä, jota rakastin 1995 niin suuresti ja rakastan yhä edelleen…
*
Mutta on suorastaan pakko näillä sivuilla sanoa - ihan sen omahyväisen ja elitistisen kunnian teologian vastaisesti, jota ortodoksinen traditonalismi pinnallisuutta hipoen nykyään edustaa (kärjistys!), että Tuomas Nevanlinna (omaa sukua Suopirtti, Rämeliiteri tai Lettomaja ;) on Suomen melkein paras teologi tällä hetekellä!

Lukekaa hänen mittava johdantonsa äsken julkaistuun Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan.