Kirjoitettu kommentiksi Mika Sipuran päreen kommentteihin (ks. aiemmat edelliset päreet).
*
Tuomo Hämäläiselle
Pascal Boyerin antropomorfistinen perustelu uskonnon selittämiseksi vaikuttaa jossain määrin mielenkiintoiselta. (Mainitsemasi kirja löytyy hyllystäni.)
TH kirjoitti
'Mutta jos voisimme jotenkin vertailla aistin luotettavuutta, emme enää toisaalta tarvitsisi Plantingan jumalatodistustakaan todistamaan Herran olemassaoloa.'
Jumala-aisti on ehkä harhaanjohtava termi tässä yhteydessä, koska kyse on aina Jumalan kokemisesta=uskosta samanaikaisesti kahdella eri tasolla: 1) usko on jotain MIKÄ uskotaan ja 2) jotain MILLÄ uskotaan.
Tällaista - hermeneuttista kehää muistuttavaa uskon samanaikaista kahtalaisuutta on hankala tutkia strukturoidusti, koska emme tutkimuksen validiteetin vuoksi tietenkään saisi sulkeistaa subjektiivista uskoa, jolla uskotaan.
Jos näin tehdään, tutkimuksen tulokset eivät mittaa uskovan koko uskonkokemisen prosessia vaan ainoastaan hänen suhdettaan olemassaolevana pitämäänsä kohteeseen.
Eikä ole välttämättä kovinkaan vaikea osoittaa, että pelkästään tuollainen kokemus=usko on rinnastettavissa pienten lasten joulupukkiuskoon.
Mutta kun huomioidaan usko, jolla uskotaan, pitäisi mennä niin syvälle henkilön fenomenologiseen ja tiedolliseen itseymmärrykseen, että veikkaan naturalismin periaatteilla olevan mahdotonta suunnitella sellaista koejärjestelyä, joka voisi kertoa ihmisen reaktiotavoista yhtä tarkasti kuin, jos kyseessä olisi kuulo- näkö-, maku- ja tunto-aisteista riippuvainen uskomus.
Uskohan on paitsi 1) kognitiivinen myös 2) ekspressiivis-emotionaalinen että 3) eksistentiaalinen kokemus. Lisäksi sillä on (ainakin ollut) vahva yhteisöllisesti integroiva vetovoima.
No - tutkimusta voi ja pitäisikin aina yrittää tehdä. Joka tapauksessa Boyerin esimerkki antropomorfisesta reaktiosta/projektiosta on kiinnostava (joskaan ei lainkaan uusi selitysmalli) ja osaltaan jo selittäväkin, mutta kuten sanottu, ei se suinkaan vielä kata koko uskon kokemisen luonnetta ja ulottuvuutta kuin yhdestä aspektista käsin.
Usko Jumalaan ja etenkin uskonto on niin ällistyttävän monimuotoinen ja moniulotteinen asia, ettei se tyhjene johonkin yhteen selitysmalliin.
*
Lukekaas muuten Tuomas Nevanlinnan Johdanto äskettäin julkaistuun Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan (Genesis).
Sillä miehellä on ajatus usein varsin kohdallaan näissäkin asioissa. Nevanlinna ottaa myös kantaa luomiskertomuksen tieteelliseen selittämiseen, joka on hänen mielestään moderni anakronismi, koska vasta melko myöhään (Genesiksen kirjoittamisen jälkeen) kreikkalaisen filosofian vaikutuksesta syntyivät (esi-)tieteelliset pohdinnat maailman mahdollisesta alusta ja ikuisuudesta.
(Ajallinen alku ja ikuisuus ovat ristiririidassa keskenään, eikä Aristoteles päässyt asiassa yksimielisyyteen itsensä kanssa, koska oletti sekä liikkumattoman liikuttajan (ensimmäisen syyn että maailman ikuisuuden).
Nevanlinnan mukaan luomiskertomus (joita on kaksi erilaista, eri aikoina kirjoitettua) ja syntiinlankeemuskertomus palvelevat alunperin muita kuin tieteellisiä tarkoitusperiä.
Me olemme siis vasta jälkeenpäin ryhtyneet soveltamaan niihin tieteellistä selitysmallia - useimmiten halutessamme osoittaa ne epähistorialliseksi huuhaaksi.
Valitettavasti taisimme tulla tällä tavoin haukkuneeksi itse keksimäämme olkiukkoa...Dawkins mukaanluettuna.
Mutta myös Plantinga, McGrath ja monet muut uskovaiset oppineet tulkitsevat luomisoppia Dawkinsin tavoin 'kosmologis-tieteellisenä tekstinä' - tosin hyväksyvästi.
Sitä tulkintaa minä kyllä skeptikkona kavahdan, joskaan en voi hyväksyä ateististen naturalistienkaan yksioikoisia falsifikointeja pelkkiä 'ulkoisia' (myös positivistis-historiallisia) havaintotosiasioita evidenssinä käyttäen.
*
Kaikein kiinnostavimman kontribuution Nevanlinna antaa kuitenkin syntiinlankeemusopin seurauksista etiikalle. Tästä aihepiiristä hän luullakseni on myös kirjoittamassa seuravaa kirjaansa.
Showing posts with label Plantinga. Show all posts
Showing posts with label Plantinga. Show all posts
January 9, 2008
Havainto, rationaalinen päättely, tieteenteoria
Kirjoitettu kommentiksi Mika Sipuran kommenttiin hänen päreessään Jumalaharha I (Ks. edellinen päreeni).
*
1) Teismi pystyy takaamaan tiedollisten kykyjemme luotettavuuden, mihin naturalismi ei pysty (Plantingan esittämä argumentaatioketju)
2) Ihmisellä on luontainen, reflektiivinen=tiedollinen kyky Jumalan
olemassaolon kokemiseen (Plantingan oma kokemus ja vakaumus)
3) Siis: Jumala on olemassa
*
Kakkospremissin ongelma on juuri tuo, minkä esitit. Plantinga ei pysty selittämään sitä, miksi kaikki ihmiset eivät usko Jumalaan, eikä lopulta edes sitä, miksi hän itse uskoo!
Ykköspremissistä joudutaan kuitenkin tästä huolimatta kiistelemään pitempään.
Johtopäätös on joka tapauksessa vähintänkin 'ennenaikainen'.
Minun mielestäni tässä 'kisassa' ei kuitenkaan ole voittajia - pelkästään todennäköisyysriskien ottajia tai argumentin ilmeiseen(?) pakottavuuteen vetoavia (vaikka argumentti itsessään perustuukin Plantingalla viime kädessä henkilökohtaiseen uskoon).
En ole sen paremmin vakuuttunut Dawkinsin lähtökohdista kuin Plantingan argumentaatiostakaan. Olen asiassa pikemminkin skeptikko kuin agnostikko.
Agnostikko odottaa uuden evidenssin ratkaisevan lopulta ehkä kaikki ongelmamme; skeptikon mielestä kaikki makroteoriat ratifioidaan tiedeyhteisön auktoriteetilla (pragmaattinen uskottavuus- ja kilpailuperiaate), joka valitsee vaikutusvaltaisimpien jäseniensä esittämät todistukset.
Tämä on tiedettä - niin muuttuvaista kuin se skeptikon perspektiivistä samalla väistämättä onkin.
Tieteenteorioista on esitetty useita malleja loogisen empirismin (luonnontieteen 'omaksi' filosofiaksi pyrkineen ajajttelujärjestelmän) perustan kaaduttua (sanoipa Hintikka tai Niiniluoto mitä tahansa).
1) Havaintokäsitteiden verifikaatioteoria, 2) todellisuus valmiiksiannettuna havaintotutkimuskohteena (annetun myytti) sekä 3) jako analyyttisiin ja synteettisiin lauseisiin osoitettiin Quine-Duhem-kritiikissä lopullisesti kestämättömiksi 1950-luvun alussa. Havaintojen teoriapitoisuus ja teorian alideterminaatio ymmärrettiin väistämättömiksi tieteen kehityksen kannalta.
Popperin falsifikaatioteoria ei oikeastaan tuonut juurikaan etua verifikaatioteoriaan verrattuna, koska Popperin itsensäkin mukaan todistetut hypoteesimme ovat pelkkiä arvauksia niin kauan kuin niihin ei voida kohdistaa kumoavaa kritiikkiä.
Tosin ne ovat samalla tieteen ainoita totuuksia niin kauan kuin ne kumotaan.
Popperin näkemys oli väistämätön mutta tavallaan kohtalokas: kieltäessään oikeuteusti tieteellisen dogmatismin (idealismin), se johti lopulta skeptisismiin ja pluralismiin eli Feyerabendin anything goes-metodiin tieteellisten ideoitten kehittelyssä.
Feyerabend korosti kuitenkin, että tieteen metodeja tulee aina soveltaa tiukasti ja perusteellisesti, mutta uudet tieteelliset ideat ja innovaatiot voivat syntyä aivan mistä ja miten vain.
Ei ole vain yhtä tapaa päätyä uusiin hypoteeseihin. Feyerabend EI siis ollut mikään irrationalisti!
Myös Thomas Kuhn teki omat - joskus jopa 'harhaoppisiksi' leimatut mutta erittäin vaikutusvaltaiset - johtopäätelmänsä Popperista.
Kuhn eroaa Popperista sen vuoksi, että hän näkee tieteellisen kehityksen historiallisena eli tietynhetkisiin perusparadigmoihin sitoutuneina ajattelu- ja tutkimusjärjestelminä, jotka muuttuvat tieteellisten vallankumousten myötä, kun vanha paradigma ei pysty enää selittämään uusia havaintoja.
Tällaisten anomalioitten määrän lisääntyessä, paradigman on pakko muuttua, jotta tieteen selityskyky pysyisi uskottavana.
Tällaisesta näkemyksestä ei ole pitkä matka tieteen ymmärtämiseen osana sosiaaliseen kontekstiin kuuluvaa tutkijoitten välistä kilpailua ja valtapeliä kuten Foucault ajattelee (ks. PS.).
Popperin mukaan tiede ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut ajatua näin epäitsenäiseen rooliin kulttuurissa, vaikka tutkimustuloksemme ovatkin aina epävarmoja.
*
Mitä tulee kysymykseen kumpaa pitää preferoida: havaintoa vai rationaalista pohdiskelua, niin juuri siihen voinee löytää vastauksen edellä esitetyistä hyvin tunnetuista modernin tieteenfilosofian kehitystä ilmaisevista esityksistä.
Minulle ehdoton havainto-rationaalisuus-vastakkainasettelu on kuitenkin väärinkäsitys.
*
PS.
Foucault'n 'episteme' on saanut vaikutteita Kuhnin paradigmasta mutta kattaa 'tiedollisen ymmärryksen ja tulkinnan eetoksena' koko kulttuurisen alueen, ei ainoastaan tiedettä.
Episteme on siis eräänlainen ekstrapolaatio kuhnilaisesta paradigmasta, Kantin ymmärryksen muodoista ja kulttuurin vallitsevasta ihmiskäsityksestä.
Muistutettakoon, että Foucault oli aikoinaan kääntänyt Kantin Antropologian ranskaksi toisen lopputyönsä lisäosana.
*
1) Teismi pystyy takaamaan tiedollisten kykyjemme luotettavuuden, mihin naturalismi ei pysty (Plantingan esittämä argumentaatioketju)
2) Ihmisellä on luontainen, reflektiivinen=tiedollinen kyky Jumalan
olemassaolon kokemiseen (Plantingan oma kokemus ja vakaumus)
3) Siis: Jumala on olemassa
*
Kakkospremissin ongelma on juuri tuo, minkä esitit. Plantinga ei pysty selittämään sitä, miksi kaikki ihmiset eivät usko Jumalaan, eikä lopulta edes sitä, miksi hän itse uskoo!
Ykköspremissistä joudutaan kuitenkin tästä huolimatta kiistelemään pitempään.
Johtopäätös on joka tapauksessa vähintänkin 'ennenaikainen'.
Minun mielestäni tässä 'kisassa' ei kuitenkaan ole voittajia - pelkästään todennäköisyysriskien ottajia tai argumentin ilmeiseen(?) pakottavuuteen vetoavia (vaikka argumentti itsessään perustuukin Plantingalla viime kädessä henkilökohtaiseen uskoon).
En ole sen paremmin vakuuttunut Dawkinsin lähtökohdista kuin Plantingan argumentaatiostakaan. Olen asiassa pikemminkin skeptikko kuin agnostikko.
Agnostikko odottaa uuden evidenssin ratkaisevan lopulta ehkä kaikki ongelmamme; skeptikon mielestä kaikki makroteoriat ratifioidaan tiedeyhteisön auktoriteetilla (pragmaattinen uskottavuus- ja kilpailuperiaate), joka valitsee vaikutusvaltaisimpien jäseniensä esittämät todistukset.
Tämä on tiedettä - niin muuttuvaista kuin se skeptikon perspektiivistä samalla väistämättä onkin.
Tieteenteorioista on esitetty useita malleja loogisen empirismin (luonnontieteen 'omaksi' filosofiaksi pyrkineen ajajttelujärjestelmän) perustan kaaduttua (sanoipa Hintikka tai Niiniluoto mitä tahansa).
1) Havaintokäsitteiden verifikaatioteoria, 2) todellisuus valmiiksiannettuna havaintotutkimuskohteena (annetun myytti) sekä 3) jako analyyttisiin ja synteettisiin lauseisiin osoitettiin Quine-Duhem-kritiikissä lopullisesti kestämättömiksi 1950-luvun alussa. Havaintojen teoriapitoisuus ja teorian alideterminaatio ymmärrettiin väistämättömiksi tieteen kehityksen kannalta.
Popperin falsifikaatioteoria ei oikeastaan tuonut juurikaan etua verifikaatioteoriaan verrattuna, koska Popperin itsensäkin mukaan todistetut hypoteesimme ovat pelkkiä arvauksia niin kauan kuin niihin ei voida kohdistaa kumoavaa kritiikkiä.
Tosin ne ovat samalla tieteen ainoita totuuksia niin kauan kuin ne kumotaan.
Popperin näkemys oli väistämätön mutta tavallaan kohtalokas: kieltäessään oikeuteusti tieteellisen dogmatismin (idealismin), se johti lopulta skeptisismiin ja pluralismiin eli Feyerabendin anything goes-metodiin tieteellisten ideoitten kehittelyssä.
Feyerabend korosti kuitenkin, että tieteen metodeja tulee aina soveltaa tiukasti ja perusteellisesti, mutta uudet tieteelliset ideat ja innovaatiot voivat syntyä aivan mistä ja miten vain.
Ei ole vain yhtä tapaa päätyä uusiin hypoteeseihin. Feyerabend EI siis ollut mikään irrationalisti!
Myös Thomas Kuhn teki omat - joskus jopa 'harhaoppisiksi' leimatut mutta erittäin vaikutusvaltaiset - johtopäätelmänsä Popperista.
Kuhn eroaa Popperista sen vuoksi, että hän näkee tieteellisen kehityksen historiallisena eli tietynhetkisiin perusparadigmoihin sitoutuneina ajattelu- ja tutkimusjärjestelminä, jotka muuttuvat tieteellisten vallankumousten myötä, kun vanha paradigma ei pysty enää selittämään uusia havaintoja.
Tällaisten anomalioitten määrän lisääntyessä, paradigman on pakko muuttua, jotta tieteen selityskyky pysyisi uskottavana.
Tällaisesta näkemyksestä ei ole pitkä matka tieteen ymmärtämiseen osana sosiaaliseen kontekstiin kuuluvaa tutkijoitten välistä kilpailua ja valtapeliä kuten Foucault ajattelee (ks. PS.).
Popperin mukaan tiede ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut ajatua näin epäitsenäiseen rooliin kulttuurissa, vaikka tutkimustuloksemme ovatkin aina epävarmoja.
*
Mitä tulee kysymykseen kumpaa pitää preferoida: havaintoa vai rationaalista pohdiskelua, niin juuri siihen voinee löytää vastauksen edellä esitetyistä hyvin tunnetuista modernin tieteenfilosofian kehitystä ilmaisevista esityksistä.
Minulle ehdoton havainto-rationaalisuus-vastakkainasettelu on kuitenkin väärinkäsitys.
*
PS.
Foucault'n 'episteme' on saanut vaikutteita Kuhnin paradigmasta mutta kattaa 'tiedollisen ymmärryksen ja tulkinnan eetoksena' koko kulttuurisen alueen, ei ainoastaan tiedettä.
Episteme on siis eräänlainen ekstrapolaatio kuhnilaisesta paradigmasta, Kantin ymmärryksen muodoista ja kulttuurin vallitsevasta ihmiskäsityksestä.
Muistutettakoon, että Foucault oli aikoinaan kääntänyt Kantin Antropologian ranskaksi toisen lopputyönsä lisäosana.
Kehä I:stä Kehä III:elle - teismin ja naturalismin tuloksetonta kädenvääntöä
Kirjoitettu kommentiksi Mika Sipuran päreeseen Taru Herrasta I: Jumalharha (6.1). (Tarkennus ja lisäys klo: 03:00)
*
Kirjoitin, etten ota kantaa Plantingaan. En ole tietoteoreetikko (enkä pätevä arvioimaan häntä yksityiskohtaisemmin), mutta tietoteoria sen sijaan on juuri Plantingan argumentatiivinen perusviitekehys.
Sitäpaitsi olen käsitellyt ainakin ylimalkaisesti hänen perusväittämäänsä blogissani: naturalismi ei pysty perustelemaan ihmisen tiedollisten kykyjen ja siten myös havainnon ja tiedon perimmäistä luotettavuutta.
Vaihtoehdot ovat silloin joko avoin skeptisismi tai silkka kehäpäättely. Tilastolliset 'totuudet' menevät mielestäni kuitenkin induktiivisten yleistysten piikkiin. Ovatko ne luotettavaa tietoa vai hypoteettista idealismia (tai kumpaakin!), riippuu tutkijan tieteenteoreettisesta vakaumuksesta...
Plantingan mukaan teismi pystyy paremmin toimimaan havaintotietomme luotettavana perustana, mutta tämä edellyttää sitä, että meillä todellakin on aito, synnynnäinen, reflektiivinen peruskokemus Jumalasta, joka vertautuu Mooren väitteeseen, että tiedämme kätemme (perimmältään siis ulkomaailman) olevan varmasti olemassa.
Jotta ulkomaailman ja havaintojen voisi ajatella olevan mahdollisia hahmottaa tutkimuksellisen teorian puitteissa, pitää havaintojen määrälle olettaa/asettaa jonkinlainen 'loppupiste', mikä on havainnoista itsestään käsin mahdotonta muuten kuin hetkellisesti - tutkimuksen struktuurin puitteissa.
Ymmärtääkseni Plantingan mukaan lopullisen loppupisteen havaintojen äärettömyydelle voi antaa ja taata vain Jumala, joka on luonut maailman - mikä ajatus vertautuu Big Bangiin, jolla on alkuperäinen, ei-ajallinen aiheuttaja. Silti Plantinga ei ole deisti.
Plantinga näkee vaivaa ja osoittaa tiukkaa argumentatiivista pätevyyttä todistaessaan tämän väitteensä epistemologisen paikkansapitävyyden, mutta yhtä kaikki - ei se minuakaan saati sitten monia muita vakuuta edes haastavana tietoteoreettisena saavutuksena, vaikken kielläkään P:n päättelyn tiettyä älyllistä vetoavuutta.
Sitten kun siirrytään perustelemaan Jumalaa ja naturalistista metodia pelkästään empiirisinä pidettyjen faktojen puitteissa, väittely saa luonteen, jossa Plantingan pitäisi osoittaa joitain tieteellisiä tosiasioita paitsi Jumala-kokemuksen ehdoista ja mahdollisuudesta myös ja etenkin aiheesta: Jumala versus naturalistinen oletus todellisuuden luonteesta ja sen tutkimisesta.
Tällöin hänen pitäisi yrittää vakuuttaa luonnontieteilijä empiirisillä faktoilla, jotta samanaikaisesti kykenisi soveltamaan tuota varsin pätevän oloista tietoteoreettista argumentaatiotaan näihin tosiasiaväitteisiin - ja siihen hän ei välttämättä kykene.
Toisaalta luonnontieteilijä ei ymmärrä, miksi hänen itsensä pitäisi suostua pelaamaan samaa argumentaatiopeliä kuin Plantinga, koska hän on yleensä jo vakuuttunut tosiasiaineistonsa perimmäisestä luotettavuudesta.
Tällä tavoin keskustelu/väittely kohdistuvat lopulta toistensa ohi, eikä mitään positiivisia kompromissituloksiakaan ole edes mahdollista saavuttaa. Rintamalinja junnaa paikallaan, koska molemmat osapuolet ovat jo joko Jumala-oletuksen puolesta tai sitä vastaan.
Tällainen jämähtäminen omiin perusteluihin merkitsee, että perustellaan oma vakaumus lopulta omalla vakaumuksella, joka piti todistaa riippumatta omasta vakaumuksesta.
Vielä kerran: molemmissa diskursseissa on siten kyse kehäpäättelystä: omiin tieteellisiin ja filosofisiin tai uskonnollisiin auktoriteetteihin vetoamisesta, vaikka juuri ne piti todistaa oikeiksi - niistä itsestään riippumatta.
Plantinga perustelee uskollaan Jumalakokemukseensa, joka siis on riippuvaista hänen psykologisesta kokemiskyvystään! tai -alttiudestaan, Jumalan riippumattomaksi tekijäksi, josta käsin havainto ja tieto ovat perusteltavissa luotettavasti.
Mutta jos ja kun näin on, niin kuka voi vakuuttua siitä, että Plantingan päättely sittenkään on muuta kuin hyvin 'naamioitu'=rationalisoitu yritys todistaa oma Jumalausko yleiseksi välttämättömyydeksi, koska hän ei mielestäni pysty täyttämään loogisesti pätevän argumentin perustavinta ehtoa eli pitämään erossa toista premissiä (P:n oma kokemus Jumalasta) ja johtopäätöstä (Jumala premisseistä välttämättä seuraavana MUTTA niihin sisältymättömänä).
Ensimmäinen premissi koskee edellä esitettyä havainnon ja tiedon luotettavuudelta vaadittavaa varmuutta, joka siis ei Plantingan mukaan täyty naturalismin metodologisen monismin periaatteella (ääretön ja loppumaton reduktionismi) vaan oletuksella teistisestä Luojasta.
*
1) Teismi pystyy takaamaan tiedollisten kykyjemme luotettavuuden, mihin naturalismi ei pysty (Plantingan esittämä argumentaatioketju)
2) Ihmisellä on luontainen, reflektiivinen=tiedollinen kyky Jumalan olemassaolon kokemiseen (Plantingan oma kokemus ja vakaumus)
3) Siis: Jumala on olemassa
*
Kiitti - nyt mulle riitti... Tarjoilija - saisinko tuplanihilismin jäillä!
*
Kirjoitin, etten ota kantaa Plantingaan. En ole tietoteoreetikko (enkä pätevä arvioimaan häntä yksityiskohtaisemmin), mutta tietoteoria sen sijaan on juuri Plantingan argumentatiivinen perusviitekehys.
Sitäpaitsi olen käsitellyt ainakin ylimalkaisesti hänen perusväittämäänsä blogissani: naturalismi ei pysty perustelemaan ihmisen tiedollisten kykyjen ja siten myös havainnon ja tiedon perimmäistä luotettavuutta.
Vaihtoehdot ovat silloin joko avoin skeptisismi tai silkka kehäpäättely. Tilastolliset 'totuudet' menevät mielestäni kuitenkin induktiivisten yleistysten piikkiin. Ovatko ne luotettavaa tietoa vai hypoteettista idealismia (tai kumpaakin!), riippuu tutkijan tieteenteoreettisesta vakaumuksesta...
Plantingan mukaan teismi pystyy paremmin toimimaan havaintotietomme luotettavana perustana, mutta tämä edellyttää sitä, että meillä todellakin on aito, synnynnäinen, reflektiivinen peruskokemus Jumalasta, joka vertautuu Mooren väitteeseen, että tiedämme kätemme (perimmältään siis ulkomaailman) olevan varmasti olemassa.
Jotta ulkomaailman ja havaintojen voisi ajatella olevan mahdollisia hahmottaa tutkimuksellisen teorian puitteissa, pitää havaintojen määrälle olettaa/asettaa jonkinlainen 'loppupiste', mikä on havainnoista itsestään käsin mahdotonta muuten kuin hetkellisesti - tutkimuksen struktuurin puitteissa.
Ymmärtääkseni Plantingan mukaan lopullisen loppupisteen havaintojen äärettömyydelle voi antaa ja taata vain Jumala, joka on luonut maailman - mikä ajatus vertautuu Big Bangiin, jolla on alkuperäinen, ei-ajallinen aiheuttaja. Silti Plantinga ei ole deisti.
Plantinga näkee vaivaa ja osoittaa tiukkaa argumentatiivista pätevyyttä todistaessaan tämän väitteensä epistemologisen paikkansapitävyyden, mutta yhtä kaikki - ei se minuakaan saati sitten monia muita vakuuta edes haastavana tietoteoreettisena saavutuksena, vaikken kielläkään P:n päättelyn tiettyä älyllistä vetoavuutta.
Sitten kun siirrytään perustelemaan Jumalaa ja naturalistista metodia pelkästään empiirisinä pidettyjen faktojen puitteissa, väittely saa luonteen, jossa Plantingan pitäisi osoittaa joitain tieteellisiä tosiasioita paitsi Jumala-kokemuksen ehdoista ja mahdollisuudesta myös ja etenkin aiheesta: Jumala versus naturalistinen oletus todellisuuden luonteesta ja sen tutkimisesta.
Tällöin hänen pitäisi yrittää vakuuttaa luonnontieteilijä empiirisillä faktoilla, jotta samanaikaisesti kykenisi soveltamaan tuota varsin pätevän oloista tietoteoreettista argumentaatiotaan näihin tosiasiaväitteisiin - ja siihen hän ei välttämättä kykene.
Toisaalta luonnontieteilijä ei ymmärrä, miksi hänen itsensä pitäisi suostua pelaamaan samaa argumentaatiopeliä kuin Plantinga, koska hän on yleensä jo vakuuttunut tosiasiaineistonsa perimmäisestä luotettavuudesta.
Tällä tavoin keskustelu/väittely kohdistuvat lopulta toistensa ohi, eikä mitään positiivisia kompromissituloksiakaan ole edes mahdollista saavuttaa. Rintamalinja junnaa paikallaan, koska molemmat osapuolet ovat jo joko Jumala-oletuksen puolesta tai sitä vastaan.
Tällainen jämähtäminen omiin perusteluihin merkitsee, että perustellaan oma vakaumus lopulta omalla vakaumuksella, joka piti todistaa riippumatta omasta vakaumuksesta.
Vielä kerran: molemmissa diskursseissa on siten kyse kehäpäättelystä: omiin tieteellisiin ja filosofisiin tai uskonnollisiin auktoriteetteihin vetoamisesta, vaikka juuri ne piti todistaa oikeiksi - niistä itsestään riippumatta.
Plantinga perustelee uskollaan Jumalakokemukseensa, joka siis on riippuvaista hänen psykologisesta kokemiskyvystään! tai -alttiudestaan, Jumalan riippumattomaksi tekijäksi, josta käsin havainto ja tieto ovat perusteltavissa luotettavasti.
Mutta jos ja kun näin on, niin kuka voi vakuuttua siitä, että Plantingan päättely sittenkään on muuta kuin hyvin 'naamioitu'=rationalisoitu yritys todistaa oma Jumalausko yleiseksi välttämättömyydeksi, koska hän ei mielestäni pysty täyttämään loogisesti pätevän argumentin perustavinta ehtoa eli pitämään erossa toista premissiä (P:n oma kokemus Jumalasta) ja johtopäätöstä (Jumala premisseistä välttämättä seuraavana MUTTA niihin sisältymättömänä).
Ensimmäinen premissi koskee edellä esitettyä havainnon ja tiedon luotettavuudelta vaadittavaa varmuutta, joka siis ei Plantingan mukaan täyty naturalismin metodologisen monismin periaatteella (ääretön ja loppumaton reduktionismi) vaan oletuksella teistisestä Luojasta.
*
1) Teismi pystyy takaamaan tiedollisten kykyjemme luotettavuuden, mihin naturalismi ei pysty (Plantingan esittämä argumentaatioketju)
2) Ihmisellä on luontainen, reflektiivinen=tiedollinen kyky Jumalan olemassaolon kokemiseen (Plantingan oma kokemus ja vakaumus)
3) Siis: Jumala on olemassa
*
Kiitti - nyt mulle riitti... Tarjoilija - saisinko tuplanihilismin jäillä!
Subscribe to:
Posts (Atom)