Luottamuspula

 
Vihaatko sinä meitä Jeesus?
.
Jani Kaaro kirjoittaa Hesarin kolumnissaan:
.
Jos spartalaisia tai Aasian tiikeriäitejä ei lasketa lukuun, en tiedä toista kulttuuria, joka rajoittaisi ja säätelisi lasten vapautta yhtä paljon kuin omamme. Tulkitsit sitä miten päin vain, tämä vapauden puute palautuu aina tavalla tai toisella luottamuksen puutteeseen. Joko emme luota maailmaan; että se olisi hyvä lapsillemme.Tai sitten emme luota lapsiin; näemme heissä enemmän toteutumattomia pelkoja kuin toteutuvia mahdollisuuksia.- - Luottamuksen puute on periytyvää. Ihmisellä, johon ei ole luotettu lapsena, on pitkä tie oppia itse luottamaan ihmisiin. Kun luottamuksen puute siirtyy sukupolvelta toiselle, saamme aikaan tällaisen sääntöilijöiden maan. - - Jos siinä maassa opettajien ja oppilaiden väillä joskus räjähtää, siellä asuva kansa huutaa aina tiukempia sääntöjä ja kovempia rangaistuksia, kun oikeasti pitäisi kysyä, miten voisimme luoda molemminpuolista luottamusta.
.
1
Paitsi, että olen samaa mieltä Jani Kaaron kanssa, joka kirjoittaa taas erinomaista kolumnistiikkaa, olen eri mieltä hänen kanssaan. Samaa mieltä siinä, että noinhan asioiden pitäisi olla. Emme tarvitse lakia, koska laki itsessään on siirtynyt ihmisten sydämeen omantunnon ja luottamuksen äänenä. Uskallamme silloin ottaa riskejä toisten suhteen ilman riskivakuutuksia. Aito luottamus vallitsee, emmekä tarvitse pikkutarkkaa normistoa säätelemään ihmissuhteitamme ja kanssakäymisiämme, koska juuri nuo normit toimivat vääränlaisen autoritaarisuuden lähteenä. 
.
Epävarmassa ja sietämättömäksi muuttuvassa tilanteessa normeihin [säännöt, lait jne.] on liiankin helppo vedota, ja Kaaron mukaan ne samalla pitävät yllä ja jopa lisäävät sitä epäluottamuksen ilmapiiriä, joka ihmisten välillä pahimmillaan vallitsee. Normit ovat Kaarolle siis eräänlainen epäluottamuksen noidankehä eivätkä mikään turva aidon konfliktitilanteen hallitsemiseksi tai ennen kaikkea sen ennakolta ehkäisemiseksi. Kaaro väittänee päinvastoin, että normit itsessään tuottavat epäluottamusta ja konflikteja.
.
Kaaro on ilmeisesti kasvatus- ja yhteiskunta-anarkisti. Ehkä hän on myös jonkinlainen Jeesus-fani - tekisi mieli sanoa jeesustelija, ellei puhuisi perimältään täyttä asiaa. Minä vain en usko hänen utopiaansa. Hän on kuin ikihyveellinen Justine de Saden groteskissa ‘irstailuromaanissa’ eli jaksaa aina uskoa ihmisen hyvyyteen, vaikka miten kidutettaisiin. Marttyyri jos mikä - marttyyri joka roviolla palaessaan huutaa meille: te ette tuhoa ainoastaan minua vaan myös itsenne, vapautenne ja sielunne. Jumala antakoon teille anteeksi, sillä te ette näköjään tiedä, mitä te teette. Minä tiedän [tämän viimeisen lauseen hän todennäköisesti jättää sanomatta, jottei vaikuttaisi omahyväiseltä].
.
Toistan koko ajan: Kaaro on oikeassa, mitä tulee siihen, miten asioiden pitäisi olla. Mutta minä en usko häntä. En usko, että ihminen on sisimmältään niin hyvä ja ja niin hyväntahtoinen, että hän voisi kasvaa ja elää tässä maailmassa ilman selkeitä normeja tai jopa ilman minkäänlaista valtiokoneistoa, olkoonkin, että valtio on vallan, lain ja siten myös sorron institutionaalinen keskittymä. 
.
Minä uskon esimerkiksi John Rawlsin kantilais-liberaaliseen oikeudenmukaisuusajatteluun enemmän kuin mihinkään libertaristiseen vapausvouhotukseen, vaikka siis myönnän, että normit saattavat epäsuorasti ruokkia epäluottamuksen syntymistä ja epärelevanttia [ei-tarkoituksenmukaista] auktoriteettiin vetoamista. Mutta niin ruokkii pelkkä hyväntahtoisen naiivi ja sopimukseton luottamuskin tiettyjä mätämunia käyttämään luottamustamme hyväkseen ja tilaisuuden tullen pettämään sen. Eivätkä nämä ihmiset muuta tapojaan anteeksiantamuksemme ja hyvän tahtomme vaikutuksesta. He ovat siis pahoja.
.
Kaaro elää anarkistista utopiaa. Jopa siinä määrin, että joskus epäilen, josko hän on kokenut niin kovia lapsuudessaan ja nuoruudessaan, että hänen on aivan pakko kääntää kostonhalunsa mahdollista hyväksikäyttäjäänsä [kiusaajaansa, sortajaansa] kohtaan naiviksi luottamukseksi ja hyväntahtoisuudeksi kaikkia ihmisiä kohtaan, jottei pakahtuisi sieluaan kalvavaan vihaan.
.
On - jos ei täysin motiiviltaan [institutionaalisen [yleisen vai eliitin?] tahdon ilmauksena] niin ainakin intentioltaan [toiminnallis-tavoitteellisesti] - kaksi eri asiaa ymmärtää normit pakkona, jolla ihmisiä kontrolloidaan tai jopa uhataan sekä ohjeistuksena, joka antaa heille ymmärryksen siitä, missä kulkee hyvän ja sallitun käytöksen raja eli mikä on oikean käytöksen ‘moraalinen mitta’. 
.
Etenkin lasten ja nuorten ihmisten ei välttämättä ole aina helppoa tajuta, että se, mitä he sattuvat milläkin hetkellä haluamaan, ei ole mahdollista, sopivaa eikä sallittua. Normeja ja arvoja, joita lapsille ja nuorille tällöin opetetaan tai pitäisi opettaa, kutsutaan [mikäli Kaaro ei sitä jostain syystä satu tietämään] kasvatukseksi tai kasvatuksen enemmän tai vähemmän itseisarvoisiksi apuvälineiksi.
.
Jos Kaaro nyt kokee, että esim. Rawlsin lähtökohdiltaan kantilainen oikeudenmukaisuusteoria sisältää pakkoa, joka ruokkii ihmisten autoritaarisia luonteenpiirteitä ja että valtiolle ei pitäisi antaa edes sitä institutionaalista roolia, joka sille Rawlsin eroperiaatteen vaikutuksesta ihmisten ominaisuuksien suhteen väistämättä tulee, hän ajautuu libertarismiin, jossa valtiolla ei ole muuta roolia kuin toimia poliisina. Mutta Kaaro ilmeisesti menee vielä pitemmälle: hän kai pitää jopa poliisia tarpeettomana. Normit, lait, säännöt ja siis poliisikin aiheuttavat ihmisissä reaktion, joka ruokkii epäluottamusta kanssaihmisiä kohtaan. 
.
Joko Jani Kaaro on paranoidi tai sitten hän ei ole kerta kaikkiaan ymmärtänyt ihmisluontoa ja normien välttämätöntä merkitystä ihmisyhteisön koheesion kannalta, mikäli hän nyt sellaista kuin ryhmän integraatio juurikaan noteeraa, koska vapaat, hyväntahtoiset ja toisiaan kohtaan luottamusta tuntevat ihmiset eivät kuulemma halua sääntöjä synnynnäisen[?] keskinäisluottamuksensa kierouttamiseksi ja vääristämiseksi.
.
2
Jeesus Nasaretilainen oli vapaa mutta silti [yleensä] hyväntahtoinen ihminen ja saatamme herkästi olettaa, että hänen hyväntahtoisuutensa kumpusi juuri hänen vapaudestaan juutalaisen lain orjuudesta ja uskosta Jumalan armoon [rakkauteen]. Mutta mitä Jeesus sai palkakseen siitä, että luotti ihmisiin, heidän vapauteensa ja hyvyyteensä? Häpeällisen kuoleman ristillä.
.
Johtuen syystä tai pikemminkin ehkä insentiivistä, jota en tajua (se onkin uskon asia), tämän teloituksen tuli olla todiste siitä, että ihmisellä on [imitatio christi] mahdollisuus hyvyyteen ja luottamukseen Kristuksen (Jumalan] kuoltua hänen syntiensä puolesta ja näin lunastettua hänen syntinsä. Tosin tällä tavoin jäimme ikuisiksi ajoiksi Jumalan velkaorjiksi, mutta onhan paljon miellyttävämpää olla velkaa ‘reilun armokaupan’ Jumalalle kuin shorttaaja-paholaiselle[?]
.
Rohkenen de Saden Justinen ja jopa Jeesuksen lopunajallisen opin [paholaisen maailma on tuhoutumassa ja vain hyvät eli uskovat pelastuvat] esimerkkiin viitaten väittää, että Jani Kaaro ja hänen kaltaisensa anarkismiin rakastuneet hippiluonteet elävät samaa unta kuin nämä naivin hyvyyden marttyyrit ja väitänpä vielä lisää: he saattavat syvällä sisimmässään jopa hekumoida sillä, että heidät vielä joku päivä [uudelleen?] ristiinnaulitaan, raiskataan tai muuten vain häpäistään, mutta silti he eivät halua kostaa eivätkä he edelleenkään pidä tarpeellisena, että yhteiskunnassa olisi joitain sääntöjä, jotka ohjaisivat ihmisten käyttäytymistä ja tapoja – ei suinkaan – he eivät edelleenkään tarvitse mitään normeja/sääntöjä turmelemaan ihmisten hyvä tahtoa eli tekemään ihmisistä autoritaarisia.
.
Kysyn yhä uudelleen [minulla on tässä mielessäni eräs tietty ihminen (Jani Kaaro-fani), jonka nimeä en tietenkään paljasta], onko se olettamani viha, jota nämä muka auktoriteeteista vapaat ja toisiinsa luottavat ihmiset eivät tunnusta sisimmässään kytevän ja kalvavan, todellakin niin kauhea, että se täytyy yrittää totaalisti torjua tietoisuudesta, jottei se väistämättä ajaisi heitä itsetuhoon/-murhaan [kuten Jeesuksen kohdalla itse asiassa kävi]? 
.
Mitä näin fataalin trauman totaali-kielto heistä lopulta todistaa? Millaisia ihmisiä heistä onkaan tullut? Eikö heidän naiivi uskonsa anarkistiseen vapauteen alakin näyttäytyä perin oudossa valossa? Jospa kaiken [muka] tukahduttavan sääntö-normatiivisuuden ja siitä seuraavan kontrollin, kurin ja järjestyksen nihiloinnin [tuhoamisen] taustalla piilekin salainen toive tuhota näin saavutetun vapaan kaaoksen mukana koko ihmiskunta?! Sillä eikö tämä ‘vapaus’ kumpuakin äärimmäisestä vihasta elämää kohtaan?
.
Etenkin Nietzsche on kriittisesti kysynyt tätä asiaa kohdistaen kysymyksensä Paavaliin ja kirkkoisiin mutta ulottamatta sitä kuitenkaan itse Jeesukseen, jota hän piti aidosti vapaana joskin merkillisen ellei epäuskottavan pehmeänä tyyppinä [mitä Jeesus ei kuitenkaan mielestäni ollut].
.
Jani Kaaron ja Jeesuksen anarkistinen uni, kuten sanoin, on hyvin ylevää ja kunnioitettavaa laatua. Itsekin haluaisin sen olevan totta. Mutta Dostojevskin suurinkvisiittori opettaa meille, kuten hän ‘opetti’ myöhäiskeskiajan Jeesukselle, realismia, mitä tulee ihmisten kykyyn omaksua, elää ja kestää tämän saarnaamaa vapauden ja lähimmäisenrakkauden oppia. Ihmiset tarvitsevat ensin ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin [myös leipää]. Niitä he uskovat ja vasta niiden jälkeen heille voidaan kertoa kauniita tarinoita pyyteettömästä hyvyydestä, joka vallitsee jossain paratiisimaisessa tuonpuoleisuuden olotilassa, mutta johon me voimme jo täällä paholaisen valtakunnassa hankkia option treenamalla taivasolotilaa varten eli rakastamalla lähimmäisiämme ilman ehtoja [imitatio christi]. 
.
3
Minun mielestäni ihmiset voivat parhaiten luottaa toisiinsa siellä, missä he ovat sisäistäneet yhteiset normit, jotka säätelevät heidän affektejaan ja käyttäytymistään. Tällaiset normit ovat välttämättömiä [joskaan eivät tietysti aivan riittäviä] keskinäisen kanssakäymisen kannalta – eivät suinkaan jotain autoritaarisen mielivallan ilmentymää, koska ne ovat ihmisten itse itselleen asettamia [vrt. Kantin kategorinen imperatiivi, josta uusin syvällinen versio on Rawlsin ‘tietämättömyyden verho’].
.
Jani Kaaron yliherkkyys sääntö- ja normikulttuuriamme kohtaan on kyllä osittain vankastikin perusteltua, mutta mielestäni hän ei näe tilannetta tarpeeksi selkeästi ja oikeassa perspektiivissä vaan palauttaa ongelman pelkästään yksilötasolle ikään kuin makrotason muutokset voisivat aina alkaa vain mikrotason valinnoista. Entä jos makrotaso onkin jo niin pitkälle biopolitisoitunut mikrotasoon [yksilöitten uskomuksiin ja alitajuntaan], että yrityksemme irtautua normeista ja säännöistä voi tapahtua enää vain omaksumalla [tiedostamattomasti] kokonaan toisenlainen säännöstö, joka viruksen tavoin pitääkin meitä entistä tiukemmin otteessaan? [tällaista normien semanttista transformaatiota voisi kutsua topologiseksi dialektiikaksi; vrt. Möbiuksen nauha].
.
Annan esimerkkinä suhtautumisen terveyteen ja omaan kehoon. Mitä onkaan viime vuosina normitettu ja sääntöistetty enemmän kuin ihmiskehoa ja psykofyysistä hyvinvointia? Foucault on osunut aivan naulan kantaan: meitä normitetaan jatkuvasti ja yhä lisääntyvässä määrin mutta ei moraalisilla vaan normalisoivilla standardeilla. Tämä on nykykapitalismin henki: ihmisruumiista ja –psyykestä on tullut pääomaa, jota pyritään lisäämään, jotta jatkuva kasvu toteutuisi [ja jotta pystyisimme kustantamaan julkiset palvelumme, jotka ovat reilun kapitalistin ‘suurin’ menoerä ja ‘huoli’ - ?].
.
Kaaro siis lienee ymmärtänyt väärin, mistä ‘normikenkä’ todella puristaa. Kyse ei ole niinkään tapoihin liittyvistä eettisistä ohjeistuksista, joiden tarkoitus on turvata ja vahvistaa yhteisöllistä integraatiota [identiteettien välinen konsensus tai ainakin siedettävä modus vivendi] kuin erilaisia vaihdon mekanismeja edistävistä kontrollien ja itsekontrollien muodoista, joiden insentiivinä on [ikuinen] kilpailu yhteisöllisestä statuksesta [identiteettien välinen hierarkia]. 
.
Medikalisaatio on yksi tärkeimpiä tällaisen standardisäännöstö-manipulaation ilmentymiä. Ihminen on muuttumassa/muuttunut moraalisesta arvoyhteisö-subjektista esteettiseksi taloussubjektiksi. Toivottavasti ‘luottamusmiehemme’ kiinnittää enenevässä määrin huomiotaan tähän biopoliittiseen aspektiin, josta Carl Schmittiltä, Walter Benjaminita ja Michel Foucault’a vaikutteita saanut poliittisen juridiikan filosofi Giorgio Agamben on tehnyt omat [erittäin] pessimistiset johtopäätöksensä [Agambenista lisää myöhemmin]. 
.
Meiltä puuttuu luottamusta toisiimme, mutta se ei johdu niinkään moraalinormeista kuin eettisen itseymmärryksemme estetisoitumisesta alati muuttuviksi brändeiksi ja trendeiksi, joista on tullut normaaliutemme eli yhteisöllisen arvostuksemme ja hyväksyttävyytemme – selkokielellä sanoen: suosiomme ja [kaupallisen] menestyksemme takeita. 
.
Kun olemme pelkkiä kauppatavaroita [‘fetissejä’] toisillemme, lienee aivan samantekevää, arvostammeko toisiamme ihmisinä. Sillä tarvitseeko silloin, kun pitää toista ihmistä pelkkänä keinona/välineenä oman nautinnon saavuttamiseen [mikä on itse asiassa kaiken perversion alkulähtökohta], kokea myös syvää luottamusta häneen? Tuskin, koska vain sellaiseen, jota pitää päämääränä itsessään, voi luottaa. Silloin voi luottaa myös itseensä.
*
http://www.hs.fi/tiede/S%C3%A4%C3%A4nt%C3%B6ilij%C3%B6iden+maassa+tarjoilija+mittaa+ginin+viinamitassa/a1368408424824?ref=hs-hitaat-a-1
http://uskosiihen.blogspot.fi/

Hyödytöntä vapautta kadotetun rakkauden raunioilla

Kirjoitettu kommentiksi Tapsa P:lle päreessäni Mummosta ja Iineksestä.
(Kielimafia rakensi uusiksi S:n -70-lukua kuvaavan kappaleen - viimeksi 3.1. - - Valitan, että tämä päre ei täytä ainakaan omia lauseopillisia kriteereitäni.)
*
Tapsa P kirjoitti mm.:
'Kaikki tällaiset ovat järkiperäisiä selityksiä asioille [parisuhteen kariutuminen], joita ei voi järkiperäisesti selittää.'
*
En minä ainakaan vakavissani mitään 'järkiperäisiä' selityksiä suhteen kariutumiselle esittänyt. Luit nyt joko tahallisesti tai tahattomasti liian tosikkomaisella tavalla tekstiäni.

Seuraava tarina on kuitenkin niin tosi kuin olla voi.

Koska et tunne asiaa, ja jotta hahmottaisit tapausten kulun oikein, kertaan nopeasti tiivistäen S:n ja minun välisen, 'ensimmäisen ja toisen sotatilan' vaiheet. Siitä voit sitten päätellä, mikä mahdollisesti on järkevä selitys eroomme.

S. osa 1, alkoi jo aikoinaan lukion luokkabileissä, yhdessä isossa, vanhassa hirsisessä loma-asunnossa/entisessä ladossa joulukuussa 1970 jossain Luumäen lähellä.

S:n poikaystävä P. oli silloin armeijassa. - - - Kävi kuitenkin niin, että minun kadottuani S:n tyrmistykseksi yhtäkkiä 1½ vuotta myöhemmin lukiosta syistä, joita en täysin ymmärrä itse vieläkään, S. ryhtyi sekavassa mielentilassa uudelleen seurustelemaan tuon lapsuuden ystävänsä kanssa, ja he menivät naimisiin, vaikkei S. P:tä omien sanojensa mukaan koskaan todella rakastanutkaan. Heille syntyi kaksi poikaa -70-luvulla, joista nuoremman näkövammaisuus osaltaan ja P:n uusi ihastus, jonka kanssa hän petti S:a jo ennen nuorimman syntymää, aiheutti avioeron.

Osa 1 kesti oudosti pätkien (la donna e mobile - ainakin tässä tapauksessa) kevääseen 1972, kunnes minä siis keskeytin päivälukion ja kirjoittauduin mielisairaalaan ½:n vuoden ajaksi harjoittelijan nimikkeellä.

Toisin sanoen häivyin Inkeroisten (Anjalankoskea) lukiosta ja kotoani, eli jätin sekä S:n että äitini. S:n vähän yli 20:ksi vuodeksi. Äidistä en kuitenkaan päässyt koskaan eroon 1-2-vuotta pitemmäksi ajaksi.

S. osa 2, alkoi viimein monien hullujen vuosien ja monen epäröivän harkinnan tuloksena helmikuussa 1994 ja lopullisesti käytännössä lämmittelyvaiheen (100 sivua A4-kirjeitä meikäläiseltä ja kymmeniä tunteja puhelimessa 'voi kun mä olisin sun luona'-episodin) jälkeen toukokuun lopulla samana keväänä.

Yhteisen elämän aikaa kesti yli 8 vuotta (1994-2002).

Viimeiset 3½ vuotta asuimme erillään 2 kilometrin päässä toisistamme mutta emme suinkaan eronneet vaan näimme toisiamme miltei päivttäin. Joskus asuin viikkokaupalla S:n luona - etenkin kesäisin hänen siirtolapuutarhamökillään.

Talvella 2002 muutin pakkotilanteessa Kotkasta Helsinkiin opiskelun, työn ja työsuhdeasunnon perään. Olin päässyt valtiotieteelliseen melkein 100:lla Hesan vaatimuksin tehdyillä opintoviikoilla (plus kahden muun yliopiston arvosanoja) ja töihin Hesperian sairaalaan kaikkein viimeisimpänä sijoitetulle, lakkautetun Nikkilän sairaalan, osastolle.

Tarkoituksemme ei S:n kanssa edelleenkään ollut erota. Päinvastoin - jatkaa yhdessä vaikkakin jonkun aikaa vähän pitemmän etäisyyden päästä.

Mutta.

S. osa 2 sai myöhään eräänä iltana toukokuun lopulla 2002 itsekkään, pateettisen ja hiukan aggressiivis-sadistisen kännipuhelinsoittoni johdosta sellaisen iskun/haavan, että suhteemme ei siitä enää koskaan toipunut varsinkaan, kun en pitänyt S:lle antamiani lupauksia Kotkassa käymisten suhteen pitempien vapaapäiväjaksojeni aikana.

Kun soitin S:lle hänen jo tultuaan koulusta kotiin seuraavana päivänä, tarkoituksenani pyytää anteeksi ja kysyä (en muistanut ryöpytyksestäni kuin pahimmat kohdat), miten myrkyllisillä jutuilla olin tarkkaan ottaen myöhään edellisenä iltana häntä 'viillellyt', puhelimesta kuului vain lähes hysteeristä ja onnetonta itkua.

En kestänyt sitä itkupuroa kolmea minuuttia kauempaa vaan katkaisin puhelun. Järkytyin itse tosi pahasti kyynelten valuessa silmistäni muistaessani S:n sydäntäsärkevän parkumisen (sitä se oli!). Olen siitä lähtien pitänyt itseäni tämänkin temppuni johdosta lähes sikamaisena tyyppinä.

Soitin S:lle tämän katastrofaalisen puhelun jälkeen vielä yli kymmenen kertaa seuraavien vuosien aikana, mutta vuoden 2002 lopulla sain takaisin mm. kaikki valokuvani, ja S:n viimeisimmässä tekstiviestivastauksessa minulle toukokuulta 2004 luki:

'Meidän tarinamme ei toistu. Minä olen onnellinen elämässäni nyt.' S:n olisi pitänyt tietysti kirjoittaa: meidän tarinamme ei ala kolmatta kertaa uudelleen.

Tuo tekstiviesti minulla on puhelimenikin vaihtumisesta huolimatta yhä vielä sim-kortillani.

Sähköpostia lähettelin S:lle toissavuoteen asti hänen Kotkan kaupungin virkamailiinsa. Ainuttakaan vastausta en ole saanut takaisin.

Puhelimessa olen kuullut hänen ääntään viimeksi toissavuoden elokuussa. Yleeensä S. ei vastaa soittoihini, ja tämäkin kerta taisi olla vahinko (hän luuli kai, että jonkun oppilaan vanhempi soittaa), mutta ne hänen muutamat sanansa ennenkuin puhelu katkaistiin, kertoivat jostain muusta kuin aivan täydellisestä välinpitämättömyydestä tai edes avoimesta vihasta minua kohtaan.

Muista siis Tapsa koko ajan, että tämä tarina on tosi. Minä en ole satuillut tuumaakaan ylimääräistä tätä kirjoittaessani. Ellei nyt tuo viimeisin eli puhelun tulkinta sitten ollut henkilökohtaista 'toiveajatteluni'.

Mutta minä tunnen S:n äänen eri sävyt ja hänen puhetapansa emotionaalisen 'virityksen tai ilmapiirin'.

Entä miksikö jätin S:n? En ainakaan toisen naisen takia. Mieluumminkin viinan ja toisaalta omien kiireitteni takia. Työ, opiskelu, alkoholi, ihmissuhde. Siinä ketjussa on ainakin yksi tekijä liikaa. Ja sen tekijä oli ihmissuhde - - - tai minä valitsin ihmissuhteen.

Entä miksi kerron näitä melko yksityisluonteisia tosijuttuja minun ja S:n suhteesta täällä blogeissa? En osaa vastata tuohon lyhyesti. Mutta syy lienee sama kuin siihen kysymykseen, miksi säilytän edelleen S:n viimeistä tekstiviestiä kännykässäni.

Minä rakastan sitä naista - edelleen. Olen rakastanut joulukuusta 1970 lähtien ja tulen rakastamaan niin kauan kuin vielä elän.

On silti ilmeisen selvää, ettemme voi enää kolmatta kertaa mennä yhteen tai alkaa tavata toisiamme ikäänkuin seurustelisimme tai eläisimme parisuhteessa.

Minä en saa S:lta enää anteeksi sanomisiani, tekemisiäni ja/tai tekemättä jättämisiäni. Rikoinhan sopimuksen, jonka mukaan lupasin jatkaa hänen kanssaan kuten aiemminkin - aluksi Helsingissä asuen ja saattaen päätökseen opiskeluni ym. asiani. Sitten mahdollisesti takaisin Kotkaan muuttaen.

Suhde S:n on 99%:lla varmuudella lopullisesti ohi - loppu - kaput.

Olet kuitenkin Tapsa oikeassa siinä, ettei tuon suhteen loppumista voi definitiivisesti ja pätevästi selittää järkiperäisellä tavalla.

Joka tapauksessa minä lopetin sen tai ainakin puolitahallisesti ja hyvin tietoisesti aiheutin sen loppumisen, ja seuraava väite on mielestäni edelleen paras perustelu tai selitys - jossain määrin - tai ei! - enemmän: kun puhutaan minun suhteestani S:n: - erittäin suuressa määrin vastoin tahtoani.

Valitsin täydellisen ja lopullisen vapauden, johon olin oikeastaan pyrkinyt koko elämäni ajan ja aina jossain määrin vastoin tahtoani, koska en ole sisimmästäni täysin erakkomainen hörhö vaan koen ainakin nykyään suurta tyydytystä kommunikoidessani sellaisten ihmisten kanssa, joita en avoimesti inhoa.

Ja oikeastaan en inhoa todella avoimesti edes Takkirautaa, vaikken haluakaan kommunikoida hänen kanssaan.

Entä mitä muuta tämä 'vehtaamiseni' täällä Mummon Iineksen, HG:n - aiemmin Merin jne. kanssa on kuin yritystä luoda virtuaalitasolla sellainen fantasia, joka kompensoi minulle erittäin voimakasta tarvettani elää ihan tavallista ja turvallista perhe-elämää sellaisen naisen ja ylipäätään sellaisten ihmisten kanssa, joita koen rakastavani, ja joiden koen rakastavan minua.

Ei tuohon 'vehtaamiseen' sen monimutkaisempaa selitystä ole olemassa - eikä edes tarvita.

Miksi en sitten etsi reaalielämästä ihmistä, jota rakastaa? Miksi haluan elää pikemminkin virtuaalitodellisuudessa ja fantasiassa?

Ensinnäkin - minä jo sanoin rakastavani erästä naista edelleen. Ehkäpä rakastan paria kolmea muutakin. Mutta varma en voi olla kuin tuosta yhdestä. Ja se riittää. Enhän ole enää mikään 25-vuotias, yksinomaan hormoniensa vietävissä oleva 'evoluutio-automaatti'.

55-vuotiaana, fyysisesti puoliromuna, fantasiaa, fiktiota ja filosofista dialektiikkaa arvostavana sekä osittain jopa hallitsevanakin eläkeläisenä olen hyväksynyt, että puoli-erakkomainen - selibaattissa vastoin tahtoaan eläminen - on minulle paras vaihtoehto ennen kuolemaa.

Vaikka heti perään onkin aivan pakko tunnustaa ihan suoraan ja vilpittömästi, ilman rationalisointeja, että kaikesta väistelystä ja epäsosiaalisuutta viestivistä kommenteistani huolimatta haluaisin tavata eräitä teistä blogiystävistä ihan face to face - - - joskus, jossain - ja ilman mitään sen kummempia taka-ajatuksia tai motiiveja.

Vielä 3-4-vuotta sitten asenteeni oli paljon jyrkempi ja erakkomaisempi, mutta viime kesä ja syksy muutti ihmissuhdeasenteitteni 'konstellaatioita' merkittävästi.

Sinä et M. todellakaan tiennyt, mitä minulle teit (hymiö).

'Pakotit' minut suuntautumaan ulospäin - kohti maailmaa ja ihmisiä samalla, kun löysin yhä enenevässä määrin uskallusta tehdä päreitä vain omilla ehdoillani ja kirjoittaa yhä enemmän fiktiota - vapaammalla ja itsenäisemmällä tyylillä ja asenteella.

Paradoksaalista kyllä sinä 'itsemurhakadidaatti' ikäänkuin houkuttelit minut - ikuisen pessimistin - suuntautumaan kohti elämää juuri silloin, kun kuolema jo alkoi ja yhä enenevässä määrin alkaa tuntua entistä luonnollisemmalta ja itsestään selvemmältä asialta oma elämän alkaessa lähestyä pikku hiljaa rajapyykkiä, jossa kuulemma muututaan ikäihmisiksi, vanhoiksi ja lopulta vanhuksiksi - ellei kuolema sitä ennen ehdi korjata ihmistä veks täältä elämän puolelta.

Kyseistä muutosta omassa persoonassani ja oman elämäni tässä vaiheessa kutsuisin vielä kerran ihan aidosti paradoksaaliseksi: miltei eksistentiaaliseksi hypyksi, absurdiksi eleeksi, joka antaa yhä vielä halun elää ikäänkuin uskoisin yhtäkkiä Jumalaan eli/tai johonkin Korkeampaan Voimaan.
*
Mutta tämä tästä. Sillä jos nyt vielä jatkan, alan kirjoittaa liian profeetalliseen sävyyn, vaikka minulla ei ole minkäänlaisia profeetallisia näkyjä tai viestejä julistettavana.

Minulle riittää se, että voi ajatella rakastavansa jotain ihmistä, ja että voi toivoa itse saavansa spontaania vastarakkautta tuolta rakastetultaan. Se riittää elämän tarkoitukseksi. Vaikka se jäisi pelkästään ajatukseksi, fiktioksi - sekä kauneimmaksi että kiihottavimmaksi fantasiaksi.

Minulta voidaan viedä kaikki muu, mutta ajattelua ja mielikuvitusta on mahdoton riistää keneltäkään. Vapauteni on yhtä ääretöntä ja ikuista kuin se on hyödytöntä. Eihän se muutoin vapautta olisikaan...

Kun vanhempien haamut nousevat yhä uudestaan ylös elämään oman elämämme fantasiaa

Kuvan pariskunta edustaa ja ilmentää USA:n sisällisodan aikaista, varsin vakavaa 'avioliittoriitaa' (ks. linkki).

Kirjoitettu itsenäiseksi päreeksi, joka sai alkuinspiraation Iineksen kommentista Talvipäiväkirja 1. sivu.
*
Kielimafia kiittelee tekstini tämänkertaisen näkökulman johdonmukaista ja suoraa näkemystä, henkilökohtaista rehellisyyttä ja jopa pedagogista rohkeutta tehden pari pientä muutosta, tarkennuksen wikipediasta sekä laajemman, tarkentavan yleiskatsauksen 25.11 - viimeksi klo: 20.05.

Samalla mafialaiset jälleen pudistelevat päitään, josko olen taas kerran ampunut yli kertoessani elämästäni ehkä harkitun harkitsemattomasti tyylitellen. No - kovin paljon pieleen totuudesta muisteluni ei viiraa.

Tämä juttu rönsyili lopulta sittenkin liian hajanaiseksi, mutta ko. rönsyily viestii pitkälti juuri siitä, miten todella vaikean asian - ehkä elämäni ihmissuhteista kaikkein vaikeimman kanssa olen nyt tekemisissä. Palaan tähän teemaan jatkossa aivan varmasti - tavalla tai toisella, koska se on määrittänyt perimmäistä suhdettani naisiin aina.

Kun on liian herkkä ja ambivalentti - kykenemätön tasapainoiseen tunnesuhteeseen tässä asiassa, niin välittömin ja valitettavasti usein myös sitkeimmäksi muodostuva tapa torjua tuon herkkyyden taustalta löytyvä päätekijä eli ylivoimainen ja dominoiva kiintymys äidin samalla sekä äärimmäisen voimakastahtoiseen, epävakaaseen että arvaamattomaan luonteeseen, on katkaista sietämättömien riitojen (jotka monesti saattavat olla jopa pelkkää itsepäistä väärinkäsitystä tai MYÖS omaa itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä) leimaama suhde.

Näin tapahtui monta kertaa - tosin suurimmaksi osaksi minun aloitteestani. En pysty elämään painostuksen alaisena - en vaikka vedottaisiin hyviin tapohin ja johonkin niistä kymmenestä käskystä. Miten voi rakastaa vanhempaa, jonka kokee sisimmältään kaikkein pahimmillaan kuin hirviöksi - ja joka jopa itsekin tunnustaa ajoittain oman pahantahtoisuutensa, joka on aiheuttanut välirikon vanhemman pojan kanssa (äitini puhelimessa kumppanilleni Sadulle kertoma asia 1990-luvun lopulla). Eikö silloin ole vain parempi yrittää antaa periksi ja unohtaa...

Mutta yksi on varmaa. Communication failed - se kuvaa osuvasti minun ja äitini suhdetta - niin hyvin kuin meillä kumma kyllä ajoittain näyttikin päällisin puolin menevän. Mutta se oli vain kulissia - ainakin minun taholtani. Ja äiti tiesi tämän asetelman.

Ainakaan vähän ennen elämänsä loppua häntä tuskin vilpittömästi rakasti kukaan ihminen - ellei nyt sitten veljeni Jarin hyväluonteista asennetta oteta huomioon - mikä sekään asenne ei kummunnut suoraan rakkaudesta - ja minkä äiti torpedoi jo alkuunsa väittämällä minulle olevansa välttämätön pakko Jarin perheelle, joka häntä parina kolmena aivan viime vuotena auttoi ja tuki, kun hän jo oli joutunut sairaalapotilaaksi.

On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät sisimmältään edes koe olevansa rakastamisen arvoisia - kunnioitusta he kyllä kaipaavat ja paljon. Äitini mitä ilmeisimmin kuului juuri näihin ihmisiin. Ja niinpä taidan kuulua minäkin....ainakin sillä (ja eräällä muullakin) tavalla äitini poika - sittenkin.
*
I
Iines kirjoitti kommentissaan mm.:
'Piiloutuminen taas on mitä tyypillisintä alkoholistin lapsen käytöstä.'
*
(Aloitin tämän vuodatuksen ihan aluksi - kierrellen ja kaarrellen - seuraavasti:)

Kun nyt olet edellisen tekstin itse kommenttilaatikkoosi kirjoittanut, niin rohkenen esittää siitä oman mielipiteen, tai ainakin haluan sen kontekstin pohjalta kirjoittaa tietyntyyppisen, oman kommentin, jota minun on missään muussa blogissa - jopa omanikin mukaan lukien - hankala tai ainakin blogimedian ulottuvuudet huomioiden melko epäkäytännöllistä ilmaista.

(Tiedän kyllä itse, miksi kirjoitan edellä noin hämärästi, mutta en paljasta, eikä minun ole oikeastaan lupakaan paljastaa asiaa yksityiskohtaisemmin - esimerkiksi nimiä mainiten).

Asiaa pitempään pohdittuani päätin sen lopulta sittenkin julkaista erillisenä päreenä, omassa blogissani.
*
Asia vaikuttaa olevan kuten kirjoitat.

Tarkoitan, että olen itse havainnut alkoholistien lapsilla samantyyppistä käytöstä: pyrkimystä oman elämän lähes systemaattisen splittaavaan jakamiseen kahden tason tapahtumakonteksteihin (yksityiseen ja vielä yksityisempään); - pakkomielteistä pyrkimystä piilotella/salailla omaa itseään, vanhempiaan, perhettään, taustojaan, ystäviään jopa kovin läheisiltäkin ihmisiltä.

Pahimmillaan tuo pelko ja pyrkimys salailuun ja yksityisyyden suojan säilyttämiseen saavuttaa todella vakavasti oireilevat, foobiset mittasuhteet.

Tiedostan toki, että yleistän tässä väitteessäni melko rankasti, mutta oikeansuuntaisena sitä kyllä yhä pidän.

Kun ajattelen itseäni julkisuuden suhteen, en varsinaisesti pelkää julkisuutta, mutta en myöskään ole mitenkään avoin sen suhteen vaan päinvastoin pidän julkisuuteen hyvin jyrkkääkin etäisyyttä hieman tietysti asioista riippuen. Provosoiva ja poleeminen - lähes tahallisen ärsyttävä asenteeni julkisuutta kohtaan sisältää vahvan osallistumisviettymykseni ohella samalla myös melko tiukasti torjuvan eleen.

Minua lähelle voi tulla, ja sitä minä joskus (en aina) ihan vilpittömästi ja suoraan toivonkin, mutta samalla kirjoitan sellaisella asenteella, sellaisen muurin suojista (ei nyt sentään ihan norsunluutornista, koska silloinhan en odottaisi kenenkään kommentoivan tai olevan lainkaan kiinnostunut teksteistäni), jonka antama fasadi (osittain harkittu julkisivu) toimii ikäänkuin suojakilpenä tarkimpia kritiikin nuolia vastaan.

Mutta se, joka toivoo rehellisiä ja suoria vastauskommentteja teksteihinsä, ei voi astua julkisuuteen millään foorumilla kuin viaton prinsessa odottaen, että kaikki suhtautuvat häneen kuin silkkihansikkaaseen tai hyvin kauniiseen kukkapukettiin. Tämän vuoksi joskus ihmettelen niitä, jotka nimenomaan odottaessaan tekstiensä herattävän kommentteja samalla toivovat noiden kommenttien olevan niin hienotunteisia, etteivät ne vain tulisi millään tavoin loukanneeksi kommentoitavan näkemyksiä.

Tällainen ylihienostuneisuus ei ole keskustelua vaan small talkin rappeutunut muoto - niin paljon hyvää kuin small talkista etenkin keskustelun avaajana voidaankin sanoa verratessa sitä juuri suomalaiseen öykkärikulttuuriin, johon jopa itsekin koen joskus häpeäkseni syyllistyväni.

II
Omat vanhempani eivät olleet alkoholisteja vaan ihan tavallisia tehdastyöläisiä, joilla ei ollut paitsi varaa ryyppäämiseen ei myöskään henkistä pelivaraa sen tyyppiseen kaksinaismoraalisuuteen, jota ryyppääminen perheessä - lähinnä tietenkin sen toiselta osapuolelta vaatii. Mikäli molemmat vanhemmat ryyppäävät, salailun täytynee muodostua ylivoimaisen vaikeaksi, mitä tilannetta lapsi/nuori ei yleensä kovin kauaa kestä vaan pyrkii muuttamaan pois kotoaan, mikäli se on taloudellisesti mahdollista.

Mutta vanhempien välille kehittyy vuosien mittaan aina monenlaisia salaisuuksia - jotkut enemmän, jotkut vähemmän vakavia. Ja ne ovat usein rinnastettavissa mihin tahansa oudon tai jopa häpeällisenä pidetyn piilotteluun ja salailuun, mihin perheissä ajaudutaan pikemminkin säännöllisesti kuin jonkin käsittämättömän kohtalon julman johdatuksen seurauksena.

Minä törmäsin lopullisesti vanhempieni väliseen - todella vaikeaan ja monin tavoin peiteltyyn - salaisuuteen, jonka onnistuin purkamaan ja läpikäymään itsessäni - ja silloinkin vain osittain - vasta 35-40-vuotiaana - jos kunnolla silloinkaan.

Kyseessä oli äitini uskottomuus. Nuorin veljeni ei ole isäni aikaansaannos, ja tämän tosiasian, joka käytännössä oli tuttavapiiriemme julkinen salaisuus, kielsin tiedostamasta sekä tunnustamasta emotionaalisesti yli 20:n vuoden ajan, eikä äitini sitä minulle koskaan täysin suoraan paljastanut - kiertoilmaisuin kylläkin.

Sen sijaan 7 ja 10 vuotta nuoremmille veljilleni, joista tämä nuorempi siis oli alkuperäisen salailun lähtökohta, hän oli eräässä vaiheessa kolmen kesken kertonut avoimesti kaiken. Minä en enää siihen aikaan ollut asunut kotona vuosikausiin, joten jäin myös tällöin tuon veljilleni varmaankin vapauttavan selvityksen ulkopuolelle - niin tärkeää kuin asia olisi ollut puhua läpi juuri äidin ja hänen kaikkien poikiensa yhtä aikaa läsnäollessa.

Itse olin 1960-luvun puolessavälissä (tai hieman aiemmin) - alkuperäisten tapahtumien aikana - ollut sekä liian nuori että toisaalta liian vanha kohdatakseni ja ymmärtääkseni äitini uskottomuuden ja isäni vihan sekä mustasukkaisuuden. En voinut vielä 10-vuotiaana ymmärtää, miten julmista ja haavoittavista tunteista näissä asioissa avioparin kohdalla tunne-elämän tasolla saattoi olla kyse.

Silti kykenenin vaistoamaan satuttavan syvästi, että isän ja äidin välit olivat ajoittain todella pahasti rikki. Tätä taas eivät minua paljon nuoremmat veljeni millään muotoa pystyneet oivaltamaan, vaikka Jari (7-vuotta minua nuorempi) minulle jotain muuta yrittikin todistaa.

Sellaisilla 'todistamisilla' ei kuitenkaan ole kuin anakronistinen jälkiviisastelun arvo, kun mennään oman ja toisen kokemushistoriallisen pohdiskelun ja ihmispsyyken fenomenologian tasolle ylipäätään ja todella syvästi - ilman kaiken maailman hössöttäviä ja 'hassunhauskoja' sloganeita, joilla kaikista asioista saa tietysti aikaan mitäänsanomattoman konsensuksen eli pelkkää lapsellista ja sitä kautta omahyväistä lässytystä, mutta jotka eivät tämän vaikeusasteen kokemushistoriallisista pohdiskeluista viesti muuta kuin hössöttäjän oman torjunnan - toisin sanoen ahdistuksen ja haluttomuuden kohdata tuota ahdistusta.

Olin siten itse elänyt liian lähellä vanhempiani, liian lähellä liian kipeää salaisuutta ja lähes avioeroon asti vievää skandaalia, josta olin emotionaalisella tasolla tajunnut 10-vuotiaana liikaakin mutta, jota en kognitivisella tasolla ja rationaalisen moraalin tasolla kyennyt käsittelemään - en edes vuosia jälkeenpäin, koska äitini ei ilmeisesti kehdannut sitä asiaa minulle 'suoraan silmiin' tunnustaa ja selittää vaan piti sitä muka itsestään selvänä ja enää täysin tarpeettomana asiana käsitellä.

Minäkö en muka ollut tiennyt? Hahhah ja voi voi! - hän vähätteli hämmästystäni, kun halusin puhua asiasta kunnolla uudestaan --80-luvun lopulla.

Kyllä minä tiesin, mitä oli tapahtunut, mutta minä halusin tietää, miksi hän teki niinkuin teki - miksi hän petti isän - miksi hän suhtautui isään pilkallisesti jopa minua pariin otteeseen hyväksi käyttäen, minun itseni voimatta asialle mitään - kuten lapset eivät monesti voi, jos/kun jompikumpi vanhempi delegoi 10-vuotiaalle jälkeläiselleen toimitettavaksi asioita, joiden kautta hän tulee tahtomattaan loukanneeksi toista vanhempaansa - kuten siis minä tässä tapauksessa isääni.
(Ks. kuitenkin yllättäen? PS.).

Mutta tietyssä ja hyvin perustellussa, joskin ehkei aivan täysin tiedostetussa mielessä, äiti pelkäsi minua, sillä olinhan minä jos kuka isäni poika - esikoinen - ja kaiken lisäksi juuri sillä hetkellä molempien sukujeni vanhin ja perimysjärjestyksessä ensimmäinen mies.

Näin ollen siis samalla myös heti ensimmäinen mies suvussa - kuolleen isäni jälkeen - kysymään tuon teon eli uskottomuuden oikeutusta! Ja se oli äidille liikaa!

Turha sanoa nyt, että tuollaiset asiat eivät kuulu lapsille, koska vanhempien täytyy itsensä ne lopulta keskenään sopia, ja että lasten sotkeminen isän ja äidin välisen arvovaltakiistan välikappaleeksi on paitsi väärin myös julmaa ja itsekästä - tietyin varauksin rinnastettavissa perheen alkoholismiin ja sen salailuun siihen usein liittyvine syrjähyppyineen (joita äitini ja isäni suhteissa ei liene tapahtunut kuin tuo yhden kerran - mikä sekin oletus voidaan tosin kyseenalaistaa).

Äitini pelasi kovaa peliä. Hän oli sanonut isälle, että suostuu menemään verikokeseen 1964, jossa lopullisesti ratkeaa nuorimman isyys. Epäilyistään huolimatta isä ei lopulta suostunut, koska pelkäsi ja aavisti, että poika ei ollut hänen.

Siten hän asian paljastuttua olisi menettänyt kunniansa, ja vanhan kansan kunniakäsityksen sisäistäneenä ihmisenä joutunut joko ottamaan eron uskottomasta vaimostaan tai kestämään kasvojen menetyksen eli naurunalaisuuden. Sitäpaitsi perheen tilanne lasten koulunkäynnin, elintason kavattamisen ja uuden hienon omakotitalon rakentamisen suhteen olivat juuri lähteneet täydellä voimallaan etenemään.

Isä siis tyytyi kestämään ja kärsimään vaimonsa uskottomuuden ja jopa suoranaisen pilkan, mikä oli mielestäni äitini taholta anteeksiantamattoman törkeää ja pahantahtoista kaiken lisäksi toisen käden sormien invaliditeetista kärsivää miestä kohtaan.

Nemesis tuli jo neljän vuoden kuluttua 1968. Isä kuoli ja äiti jäi yksin voimakastahtoisen mutta vaikean luonteensa kanssa selviämään perheen lähes katastrofiin ajatuvasta tilanteesta. Hän selvisi siitä - osittain myös 'naissukupuolen vanhoin konstein' pyörittäen miehiä ympärillään kuin karusellia, mutta minä pakenin kotoa niin kauas kuin vain pääsin. Syvän halveksunnan vallassa.

Välimme äidin kanssa olivat lapsuudessani liki symbioottiset (jo isä havaitsi tuon riippuvuuden): - olin paniikkihäiriöön asti (mikäli jäin yksin ja fobia valtasi mieleni) täysin riippuvainen äidistä, ja kun irtaantuminen sitten murrosiässä tapahtui myös edellämainitsemieni tapahtumien pyörteissä, keskinäinen suhteemme ei koskaan palannut turvallisen ja tasapainoisen kunnioituksen sekä luottamuksen hengessä, koska sellaista ei välillemme koskaan ollut päässyt kehittymään - ei missään vaiheessa emotionaalisesti niin kovin syvää mutta ambivalenttia suhdettamme.

####
Kaikkein mahdottomimmaksi ja lähes perversseimäksi vaihtoehdoksi koin, että minun olisi isän kuoleman jälkeen pitänyt ryhtyä tukemaan äitiä isältä kesken jääneissä projekteissa omakotitalon ja tontin rakennusprojekteissa.

Ikäänkuin äidiltä olisi niissä projekteissa muka puuttunut muuta miehistä apua. Eihän minun roolini olisi ollut oikeastaan kuin muodollinen: 'katsokaa nyt, kuinka Rauno haluaa ottaa kantaakseen isä-vainaansa moraalisen vastuun jo nyt - noin nuorena. Ja muuta liirumlaarum-soopaa, joka sopi äitini ajamaan tekopyhään, ulospäin eli yleisölle suunnattuun, teennäisyyden-teatteriin kuin kuuma veitsi voihin.

Ikäänkuin minulta olisi herunut hänelle automaattisesti noin vain 'äidinrakkauden' motivaation velvoittamana ja sisäistämänä tippaakaan myötätuntoa sen jälkeen, mitä hän oli tehnyt isälle - ei ainoastaan uskottomuuden suhteen vaan monissa muissa pikkujutuissa, joissa hän ilmaisi pitävänsä miestään hieman naurunalaisena (joskin siis hyväntahtoisena ihmisenä = nynnynä).

Miten minä olisin voinut siinä tilanteessa kokea ja keksiä itselleni, oman kehitykseni kannalta, mitään järkevämpää vaihtoehtoa kuin keskeyttää päivälukio alkuvuodesta 1972 aikuislukiossa, lähteä harjoittelijaksi mielisairaalaan ja jatkaa lukio-opiskelua seuraavana syksynä Kotkan aikuislyseossa.

Niin myös tein, joskin suunnitellusta tiestä - kuten minun kohdallani aina - tuli huomattavasti enemmän aikaa vievä ja monipolvisempi, kuin olin alunperin osannut aavistaa ja ennakoida. Mutta onpa tuosta 'urakoinnista' lopulta siunaantunut määrätyssä mielessä melkoisesti hyötyäkin - varsinkin kun ajattelee, miten paljon olen oppinut yleissivistyksellisesti tiettyjen aineitten kertaamisesta ja ennenkaikkea hyvin monentyyppisten aineitten perusteisiin tutustumisesta.

(Lukioni sukkuloin kaiken kaikkiaan sekä kielilinjan että luonnontieteeseen painottuneen reaalilinjan väliä. Arvosanoina keskimäärin magna ja eximia. Matematiikkojen kahdeksikot ja joskus yllättäen jopa yhdeksiköt sekä fysiikan, kemian, biologian ja maantiedon tyydyttävän-kiitettävävät arvosanat vakuuttivat, että en ollut saanut saanut myöskään perustavaa laatua olevaa ajatusjärjestelmien välillä vallitsevaa katkosta tai perustavaa gradualistista 'hyppäystä' - vapaasti ilmaistuna: tietoisuuden dialektiikan eli laajemmain määriteltynä: ontologisen eron ideaani sentään pelkän hetkellisen mielenhäiriön seurauksena.)

####
Tässä - hyvin neuroottisessa ja paradoksaalisessa mielessä - olen ja tulen aina pysymään äitini poikana, ja kuten jossain olen kirjoittanut: antiikin kreikkalaista mytologiaa modifioiden ja travestoiden: 'äitini reiteen kiinni kasvaneena, siitä irtautuvana ja siihen aina takaisin palaavana 'kääpiönä ja/tai haltiana' - emotionaalisesti yliherkkänä kummajaisena - miltei tunnehirviönä'.
(Muistettakoon, että Dionysoksen sanotaan syntyneen ylijumala Zeuksen reidestä (ks. PPS.)

En mennyt äitini hautajaisiin Kymi-Parikan hautausmaalle kesällä 2005, enkä (uhmakkaasti kirjoittaen) tule koskaan elämässäni tuolla haudalla (tuhkat on ripoteltu jonnekin huitsin nevadaan - ei kuulu mulle) ikinä käymäänkään. Joten pysy kuolleena mutsi - ja siellä, missä mahdollisesti olet, toivon sinulle vain pelkkää ilonsekaista kärsimystä, kuten tässäkin elämässä!

Mitä kunnioitukseen, luottamukseen ja luonteen arvostukseen tulee: minä olen ja tulen aina pysymään isäni poikana.

III
Entä mitä itseeni, ihmissuhteisiini - ihmispelkooni ja ihmiskaipuuseeni tulee, niin melko tyypillistä sille kuitenkin on, että vaikka saatan päästää uusia ihmisiä ainakin aluksi suhteellisen lähelle itseäni - hyvin luontevasti ja helposti - minullahan on paitsi tietoa, tyyliä ja taitoa eli kyky - ajoittain myös kova halu - puhua ja kommunikoida sujuvasti, niin tästä kaikesta huolimatta saatan jossain vaiheessa - nopeastikin - panna joko jopa 'luukut kiinni' tai 'tullinpuomin alas'.

Jo tällaisestakin käytöksestä voi päätellä, että mitenkään avoimesti en ihmisiin perimmältään suhtaudu, vaikka kommunikaatiota kovasti etsinkin. Päinvastoin - olen hyvin varauksellinen ihminen.

Tietysti myös Blogistanissa on täysin jokaisen oma asia - eikä vain asia vaan laillinen oikeus, miten lähelle omaa blogielämäänsä (tai jopa omaa yksityistä elämäänsä) bloggeri muita kommentaattoreita tai toisia bloggaajia päästää.

Jokaisen pitää myös - ja tämä on blogietiikan kannalta aivan luovuttamaton asia - oppia ymmärtämään, oivaltamaan, tottumaan ja hyväksymään, mikä on tuo etäisyys ja välimatka - sekä informaatioteknologisesti, maantieteellisesti että viimein suoremman kommunikaation tasolla, jonka puitteissa toista ihmistä voi lähestyä - ja hän minua.

Jos tästä asiasta on päässyt syntymään epäselviä tilanteita ja eripuraa, pitää etenkin ja tietenkin sen, joka kokee oman tapansa lähestyä aiheuttaneen ristiriitaa, tutkiskella omia motiivejaan, omaa tapaansa ja tyyliään juuri tuon toisen - lähestyttävän henkilön suhteen hyvin vakavasti.

Lopputulokseksi saattaa kehkeytyä jopa se umpikuja, että on parempi lopettaa kommunikointi kokonaan, mutta jos itsellään on edes vähänkin positiivista halua luoda positiivista kontaktia kyseiseen henkilöön, en usko, että ellei tämä henkilö ole yksityisesti polttanut päreitään tässä tapauksessa vaikka nyt esimerkiksi juuri minun suhteeni, niin ei kai silloin ole mitään esteitä kirjoittaa sellaisia kommentteja, joissa voi osoittaa toiselle, että hänen merkityksensä minulle on positiivinen, miellyttävä - jopa tärkeä.

Jos tuo toinen sitten jatkaa edelleen nihkeää linjaansa ja jopa yhä vain hylkää mahdollisesti ehdottamani suoran kommentoinnin mahdollisuuden, mikäli on kommenttiboikottiin jo aiemmin kohdallani päätynyt, niin sittenhän mitään ei ole enää tehtävissä.

Voin vain nostaa kädet ylös ja pyytää anteeksi niin vilpittömästi kuin ikinä pystyn - vielä kerran - jos sillä sitten tuossa vaiheessa enää voi olla mitään kontaktia edesauttavaa tai elvyttävää merkitystä.

Ainakin sen voi joka tapauksessa katsoa olevan paljon sovinnollisempi ja 'liennyttävämpi' ele kuin, jos itse ottaisi loukkaantuneena torjuvan asenteen ja linjan tähän toiseen bloggariin.
*
Nyt kirjoittamani kommentti sai ikäänkuin kimmokkeen alussa siteeraamastani - esittämästäsi - alkoholistin lapsen käytöksen luonnehdinnasta.

Tiukasti ottaen se kuuluu varmaankin toiseen yhteyteen, mutta olen sen nyt kuitenkin yrittänyt hahmotella ikäänkuin jotenkin erillisenä huomatuksena ja monologina - joskin ennenkaikkea fiktiivisesti - tähän sinun kommenttilaatikkoosi, jossa joka tapauksessa on sinun viimeisimmän kommenttisi ohella noin ylipäätään sivuttu mm. kirjoittajien nettitietoja (mm. maalainen), nimimerkkejä sekä oikeastaan koko blogikommentointia.

Tätä keskustelutaustaa ja kontekstia vasten luulisin ja jopa toivoisin, että kyseinen vuodatukseni saattaa toivomassani positiivisessa mielessä ja myönteisen ilmapiirin hengessä saavuttaa myös sellaisen henkilön, jolle se aivan kirjaimellisesti on tarkoitettu.
*
PS.
Ei tapahtunut muuten yhtä eikä kahta kertaa, kun Saini (äiti) tunnusti kuitenkin avoimesti sekä pojilleen että joskus jopa! lähisukulaisilleenkin, että hän kunnioitti vilpittömästi ja suuresti (miehensä) Allun (Alvarin) luonnetta, joka oli hyväksi, lempeäksi mutta myös reiluksi ja jämtiksikin tunnustettu. Mutta kyllä Allukin silloin tällöin sen Kossu-pullonsa perjantai-iltana kotiin toi.

Ja jos oikein mukavasti sattui - varsinkin nuorempana, vielä -50-luvun lopussa, saattoivat Allu ja Saini käydä Juurikorvessa (ei siis porvari-Tavastilassa) työväentalolla, jonka etenkin Tapanin isä Ahti Kansa oli saanut uudelleen kukoistavaan toimintaan 1950-luvulla. Kansalaissodan ynnä muiden 'demokraattisten puhdistusoperaatioiden kampanjat' eivät vielä silloin olleet tappaneet aatetta, vaikka melkein kaikki aktiivimiehet olikin sisällissodassa teloitettu.

Olen myös varma, että ihan pelkkiä krokotiilinkyyneleitä sieltä erittäin musikaalisen äitini - suoraan sanottuna hyvin affektiivis-koleeristen tunnelatausten ryöpystä ei virrannut - kyllä ne olivat aitoja niin kauan kuin kestivät - vaikka niiden jälkimaussa olikin aistittavissa turhan? teatraalisia sävyjä (olen yrittänyt jälleen tässä kohtaa ottaa jotain opikseni sekä imitoinnin että retorisen performaation suhteen.)

PPS.
Semele (tai Thyone) oli kreikkalaisessa mytologiassa Kadmoksen ja Harmonian tytär sekä Dionysoksen kuolevainen äiti. Ylijumala Zeus rakastui häneen ja lupasi täyttää hänen toiveensa. Semelen odottaessa Dionysosta, mustasukkainen Hera sai hänet pyytämään, että Zeus ilmestyisi todellisessa luonnossaan.
Zeus teki näin, mutta Semele ei kestänyt näkyä vaan paloi poroksi. Zeus pelasti kuitenkin poikansa ja kätki sen omaan reiteensä, josta hän myöhemmin syntyi. Vartuttuaan Dionysos haki Semelen manalasta ja vei hänet Olympokselle. (wikipedia)
*
http://elektratig.blogspot.com/2008_05_01_archive.html

Tekopyhä ja valheellinen sinä olet ollut, joten Helvettiin pitää sinun joutuman!

Kirjoitettu kommentiksi Iineksen päreeseen "Lacrimosa ja Voimala".
(Lisäys 13.1)
*
homo garrulukselle

Käytin termiä libertarismi, eivätkä liberalismi ja libertarismi eivät ole ihan sama asia.

Liberalisti saattaa hyvinkin olla arvokonservatiivi ja kannattaa kuitenkin samalla maltillisesti vapaata markkinataloutta (yhdistelmä joka tosin sisältää sisäisen ristiriidan; ks. libertarismi), jolloin myös yrityksen sosiaalisella vastuulla on yrityksen etiikan kannalta merkitystä.

Perheyritykset ovat monesti olleet malliesimerkkejä liberaalista toimintamallista ja ajattelutavasta.

Pörssiyhtiöt, joissa ainoa tavoite on mahdollisimman nopea voiton maksimointi vailla pitkän tähtäimen visioita, ovat sitten asia erikseen. Ne ovat libertarismin kukoistuspaikkoja.

Libertaristi on lähempänä laissez-faire (antaa mennä) -asennetta sekä arvojen, valtion että kilpailun suhteen. On vain kilpailua, ei ikäviä arvoja, joista ei ole mitään hyötyä (pikemminkin päinvastoin) sijoituksia suunniteltaessa, ellei niitä sitten pysty käyttämään eettisenä 'valepukuna' (eli huijaamistarkoitukseen) voiton maksimoinnissa.

Koko yhteiskunta ja maailma, arvot mukaanlukien on libertaristille yhtä markkinataloutta, jossa jokainen ihminen on lähimmäisensä potentiaali kilpailija, eikä mikään valtion taholta tuleva tai sosiaaliseen sitoutumiseen (siis muka kilpailua 'vääristävä') velvoite saa estää kauppaa.

Valtio saa toimia vain poliisina, joka turvaa yksityisomaisuuden suojan. Kaikki muu hoituu äärilibertaristin mielestä vapaan kilpailun periaatteella, - mitä nyt hyväntekeväisyyttä harrastetaan, jotta saataisiin altruistin sädekehä pään päälle.
Libertarismi on siten kommunismin ja natsismin ohella tekopyhin ja moraalittomin ajattelutapa, jonka tiedän!

Yhä edelleen pidän pyhäinhäväistyksenä, jos yksikään libertaristi sanoo olevansa lähimmäistään rakastava kristitty! Sitäpaitsi jo valehteleminen sinänsä tekee moraalin ja siten luottamuksen täysin mahdottomaksi...

Tästä seuraa: kun keskustelet libertaristin kanssa, poista aina varmistin pistoolistasi. Libertaristi on tottunut pitämään valehtelua (tai ainakin harhaanjohtamista) kilpailun henkeen kuuluvana - moraalisesti hyväksyttävänä ja siten myös laillisena - pelinä.

Luottamuksella ei ole muuta merkitystä kuin saada kilpailija ansaan. Lyhyesti: libertarismi on käytännössä eräänlaista mafia-politiikkaa.

Jos yhteiskunnnan ja elämän perusolemus on lottoamista - siis arpapeliä ja jatkuvaa spekulatiivista eli keinottelevaa riskinottoa, niin silloin libertaristi lienee kyllä oikeassa moraalinkin suhteen.
Mitään moraalia ei ole olemassakaan, jos yksinomaan psykologinen egoismi sanelee sen, mitä ajattelen lähimm...anteeksi kilpailijoistani.

Jos minä olisin kansanedustaja, en alentuisi vaihtamaan sanaakaan jonkun Kimmo Sasin tai Ben Zyzzzkowitsin kanssa, koska heihin ei tehoa sana vaan pelkkä voima, valta ja diskriminointi.
Saavat maistaa siten 'omaa lääkettään'...

PS.
Suomesta ei olisi koskaan tullut niin sanottua hyvinvointivaltiota, jos vain libertaristit (tai kommunistit) olisivat saaneet päättää toimintatavoista.
Nyt näyttää taas vaihteeksi siltä (-80-luvun lopun tapaan), että hyvinvointivaltion perusperiaatteet ja peruspalvelut halutaan panna pörssiin nekin - eikä aikaakaan, kun sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmämme on taantunut USA:n tasolle.

(On toki muistettava, että lamaa edeltäneen rahapolitiikan takuumiehinä toimivat samoilla linjoilla olleet Iiro 'vampyyri' Viinasen (kok) ohella sosiaalidemokraatit: presidentti Mauno 'vakaa markka ilman devalvaatiota' Koivisto ja valtiovarainministeri Erkki 'propagandapäällikkö' Liikanen (jonka onnistui 'paeta' Brysseliin, kun pahin lama iski.)

***
Lisäys

HG kirjoitti

'Sitten olen vain vaikka edistyksellinen sosialisti: miltä se kuulostaa?'

Ei kuulosta uskottavalta. Edistyksellisyyden aika 'meni jo'. Samoin sosialismin. (Miten olis 'aktivisti';)?)

Kommunitarismista voinemme kyllä keskustella, vaikka siinä(kin) on aina vaara ajautua eri yhteisöjen/yhteiskuntien väliseen kiistaan kussakin yhteisössä legitimoiduista arvoista, tavoista ja pyhistä asioista.
Sanalla sanoen kommunitarismi ei ehkä pysty ratkaisemaan kulttuurisen relativismin ongelmaa - siis toteuttamaan Habermasin niin sitkeästi ajamaa kommunikatiivisen toiminnan käytäntöä.

Toisaalta - myös libertaristi on yhtä kaikki relativisti mutta eri syistä kuin kommunitaristi.

Libertaristi retorisoi, että juuri hän - toisin kuin kommunitaristi - edustaa yleismaailmallisia arvoja: vapaa kilpailu ja yksityisomaisuuden suoja, sananvapaus, demokratia, ihmisoikeudet, kestävä kehitys jne.

Kaikki nämä hienot periaatteet kuitenkin romuttuvat (jopa ensimmäinen mukaanlukien pääomien kasautumisesta = trustiutumisesta ja kartelloitumisesta johtuen), kun libertaristi alkaa käydä vapaata kauppaa viis veisaamatta muusta kuin mahdollisimman nopeasta voiton maksimoinnista.

Libertaristi käyttää mainittuja periaatteita täysin opportunistisesti - tavalla, joka saisi Immanuel Kantin menettämään hermonsa.

'Myös nuo mahdollisesti hyvin kasvatetut demokratiaa ja liberalismia kannattavat utilitaristit eivät ole lopulta muuta kuin hyvin kasvatettuja saatanoita' - kuuluu Kantin tuomio.

Varmuus= luottamus= usko

Kirjoitettu kommenteiksi mm. Ripsan, A-K.H:n ja helaneen kommentteihin A-K.H:n päreessä "Usko ainoastaan".
*
helanes sanoi...Ei Antti Eskola mitään uutta uskontoa. Hän puhuu vanhempiensa ja isovanhempiensa hämäläisestä, hartaasta, turhia kyselemättömästä tavasta uskoa, lapsenuskosta.
*
A-K.H sanoi...
Ei siinä mitään pahaa. Jotkut sanovat, ettei lapsenusko riitä. Teologia on toki kiinnostava ala, mutta välillä tekee mieleni puolustaa ns. tavallista uskovaista kaikenlaisen eksegetiikan ja uskonnonfilosofian paineessa.
Kun Pihtiputaan mummo ristii kätensä ja sanoo, että Isä meidän, joka olet taivaassa, niin ei siihen muuta sbstanssia tarvita.

RR
Antti Eskola herätti sympatiaa pastori, kasvatustieteen tohtori Teemu Laajasalon vetämässä Krypta-tv-haastatteluohjelmassa, vaikkei mulle selvinnyt oikeastaan muuta kuin (jos oikein tulkitsin), että Eskola kyllä omalla tavallaan uskoo, joskin lähes täysin irrallaan teologisista dogmirakennelmista, joista hän ei katso olevansa pätevä (sekä asiantuntemuksen että persoonansa tasolla) sanomaan mitään.

Kirkon hän hyväksyy, mutta haluaisi lisää keskustelua kaltaistensa 'uskovien uskonnottomien' välille (en muista käyttikö hän nimenomaan näitä termejä), jotka kuitenkin etsivät ja edustavat juuri tuota hänen 'hiljaista uskoaan.'
*
Tällainen usko koskettanee hyvin monia suomalaisia, jotka käytännössä ovat ns. 'nimikristittyjä' - siis sekularisoituneita, ja jotka kokevat luterilaisen kirkon virastoksi/byrokratiaksi, jossa virkamies-pappi hoitelee kasteet, ripit, häät ja hautajaiset siinä missä poliisi passin myöntämisen.

Mutta Eskolan 'usko' (jos se siis on uskoa, kuten hän jaksaa aina kysyä) on olennaisesti mutta ei ehkä kirkon kannalta sittenkin tarpeeksi(?) enemmän kuin pelkkä nimikristillisyys, jonka edustaja ikäänkuin asiaa sen kummemmin problematisoimatta katsoo, että kirkko edustaa maallisessa byrokratiassaan ns. 'korkeampaa', 'tuonpuoleisesta hallintoauktoriteettia'.

Tässä käytännöllisessä rituaalitoiminnassa kirkolla on siis nimikristitylle sen perusfunktio.

Jos kirkko uskaltaa olla rehellinen itselleen: tällainen sekularisoituminen edustaa jo hyvin pitkälle vieraantunutta suhdetta kirkon julistamaan uskon sanomaan.

Eskola tulee lähemmäksi mutta tekee selväksi, että hän ei usko teologien ehdoilla, joskaan ei ole itse enää? pelkkä sekularisoitunut, kirkkoa pelkkänä museona ja/tai aatteellisena sivistys- sekä hallinto-organisaationa pitävä 'uuspakana'.

Kieltämättä mielenkiintoinen tapaus nykyään tämä entinen tiukan linjan vasemmistolainen antiklerikaali.
*
Ripsa sanoi...
Ei kai Eskola sentäs ole väittänyt olevansa klerikaali-uskovainen, ei edes vissiin uskovainen?

Kuolemanpelko vain ottaa eri ihmisissä eri muotoja. Minulle Eskola ei ehtinyt olla proffa. Minulla oli niin ihana proffa, jonka nimen juuri unohdin, että kun se hukkui, en voinut muuta kuin lopettaa sospsykan opinnot.
Se oli innostava, toverillinen ja tavattoman lukenut.Istuttiin tuntitolkulla Tampereen yliopiston alakuppilassa juomassa litroittain kahvia ja puhumassa sosiaalipsykologiaa ja muita yhteiskuntatieteitä.
Lähinnä käsityksekseni jäi, että se oli paljolti tuomassa amerikkalaista sospsykaa Suomeen. Sen takiakin, tai ehkä juuri siksi, minusta Eskolan kirjat saavat jäädä puolestani kirjastoon.
Minusta tuntuu jotenkin tieteen häpäisyltä ruveta julistamaan lapsenuskoa.
*
RR
Nyt en ymmärrä. Tekisi mieleni sanoa suoraan, että höpö höpö!

Kun kirjoitan: (entinen) antiklerikaali, se ei implikoi, että Eskola olisi nyt 'klerikaali-uskovainen'.
*
Tarkennan myös Eskolan 'tyyppiä' sosiologina ja sosiaalipsykologina, sillä vaikken ole aiheesta arvosanoja suorittanutkaan, hänen(kin) kirjojaan olen kyllä lukenut.

Eskola ei enää nykyään asetu ainakaan ideologisesti avoimen vasemmistolaisena klerikalismia vastaan, koska ei enää avoimesti edusta sitä aatetta - jos koskaan on edes sosiologian metodologina (kylläkin poliittisesti) antanut marxilaiselle dialektiikalle tieteellisesti metodologisen monopolin, sillä lanseerasihan juuri hänkin! nimenomaan myös amerikkalaista sosiologiaa ja etenkin sen metodologisia malleja Suomeen.

Tiedän kyllä, että sosiologia on tieteenalue, jossa historian ohella poliittinen suuntautuminen vaikuttaa eniten itse opetuksen linjauksiin, mutta olisi luullut sinun tietävän Eskolan kirjoista hiukan enemmän; - ikäänkuin ne olisivat merkinneet sinulle enää pelkkää aikalais-propagandaa. Pöh! sanon minä.

Eskola on eräs suomalaisen sosiologian tärkeimpiä pioneereja myös sosiologian metodologioiden tunnetuksi tekemisen alueella, ja noita metodologioita kehiteltiin viime vuosisadan puolenvälin paikkeilla ja hieman sen jälkeen juuri ei-kommunistisissa maissa, sillä kommunistinen marxilaisuus oli jo alunperinkin jämähtänyt poliittisista syistä dogmaattiseksi 'liturgiaksi'.

Eskolan luennoima Gramsci ja tämän hegemonia-käsite on tietysti asia erikseen, mutta kommunistisessa 'kaanonissa' sekin leimattiin revisionismiksi.
*
Eikä Eskola todellakaan kai sano olevansa edes uskovainen vaan kuvailee kristillisyyteen liittyviä tuntemuksiaan hyvin karusti sanalla 'usko' ja nimenomaan juuri hiljainen usko tai lapsenusko-termejä korostaen.

Tämä ei minusta ole naivia tai höyrähtänyttä puhetta vaan oman sielunrauhan ja henkisen tasapainon etsintää sekä pohdintaa.

Lapsenuskon perusta kiteytyy mielestäni äärimmäisen 'luottamuksen' käsitteessä, sillä äärimmäinen luottamus on juuri mielenrauhan ehkä perustavin edellytys.
Eikä sitä voi saavuttaa minkään propositionaalisen argumentimuodostuksen kautta.

(Toki teologit kautta aikain ovat etsineet uskolleen rationaalista oikeutusta, jotta se kelpaisi ja soveltuisi myös yleisen episteemis-ontologisen argumentaation raameihin eikä jäisi vain fideistiseksi 'monologiksi'. Mutta tällaisenkaan, filosofisemman debatin puitteissa, Eskola ei halua oman 'uskonsa' luonnetta käsiteltävän ).

Vakuuttuneisuus luottamuksen merkityksessä lähenee jollain tapaa Wittgensteinin pyrkimyksiä, joita hän pohti viimeisissä muistiinpanoissaan 'Varmuudesta'.

Niiden ydinajatuksena lienee juuri ajatuskulku, joka lähtee siitä, että olet päätynyt tiettyyn 'mielen vakuuttuneisuuteen' ja sinua vaaditaan muuttamaan se tai ainakin asettamaan se tiukan muodollisen falsifikaation testattavaksi.

Kyse on siis ymmärtääkseni pikemminkin vakaumuksesta - mitä se sitten yksityiskohtaisesti lieneekään - kuin loogisen todistekielipelin eräästä 'ratkaisusta' tai ratkaisuehdotuksesta.

Wittgenstein kirjoittaa jotenkin niin, että 'varmuus' onkin juuri sitä, ettei sinun tarvitse muuttaa mielipidettäsi - ja ilmeisesti tämä varmuus perustuu (oikeutus on luultavasti virheellisesti konnotoiva sana tässä) luottamukseen - siis ikäänkuin lapsen uskoon.

Varmuus=luottamus=usko.
*
Pohdi Ripsa tätä. Kommenttisi oli siinä mielessä hyvä, koska se 'kirvoitti' minut muotoilemaan oman 'versioni' Eskolan 'sanastosta.
En ole toistaiseksi lukenut ainuttakaan kirjaa hänen 'usko-trilogiastaan'. Olen ainoastaan käynyt läpi referaatteja sekä keskustelua näistä kirjoista ja katsonut mainitsemani 'Krypta-haastattelun', joten tietysti hahmotelmani on siltä osin haparoivaa.

Mutta jotain luulen onnistuneeni ainakin itselleni aiheesta selventämään.