Showing posts with label Heidegger. Show all posts
Showing posts with label Heidegger. Show all posts

February 3, 2014

Kuolema yksilöi ihmisen

Heideggerilla kuolema yksilöi ihmisen itselleen ja ravistelee hänet hänet irti das Manin todellisuudesta. Ihminen on kohti kuolemaa oleva [Zein-zum-Tode].
....
Ironinen kysymys/huomautus 1900-luvun omaperäisimmälle ja ehkä merkittävimmälle filosofille. Merkitsisikö ikuinen elämä yksilöllisyyden kuolemaa eli paradoksaalisesti ‘maailmansielun’ [Atman, terv. Schopenhauerin villakoiralle] muuttumista ‘kollektiiviseksi’ ihmiseksi/ihmisyydeksi teknonaturalistisen kehityksen kautta?! Kyseessä olisi joko eräänlainen ‘nirvana naturalized’ tai zombie-tilaa muistuttava oleminen. Ainakin tämä kehitys [mikäli uskomme kirjaimellisesti] murskaisi lopullisesti myös yksilöruumiin ylösnousemukseen uskovan kristillisen dogmatiikan. 
*

September 15, 2012

Tekniikan olemus ei ole mitään teknistä eli tekniikkaa ei voi ymmärtää siitä itsestään käsin.

Yläkuva. Tekniikka on metalli- ja pii-punkki, joka pureutuu ja uppoaa kaikkeen luontoon kaikella mahdollisella voimallaan. Alakuva. A proud fan club member of not until-recently-bygone-hilavitkutin-engine and the nowadays excitingly enigmatic but [I suppose] formerly practical machine itself.
*
Päre on sitaatti Timo Airaksisen kirjasta Ihmiskoneen tulevaisuus.
.
Tekniikan ymmärtäminen
.
Jos modernin tieteen kuvaama maailma ymmärretään tekniikan avulla viitaten tekniikan funktionaaliseen kuvaan, työkalun tehtävän ajatukseen, kuinka itse tekniikka ymmärretään? Toisin sanoen ajatus tekniikasta auttaa ymmärtämään maailmaa, mutta mikä auttaa ymmärtämään tekniikan ajatusta? Oletamme naiivisti, että tekniikka on ymmärretty, kun sen avulla ymmärretään maailmaa. Mutta kuinka pystyisimme ymmärtämään maailmaa, jos emme ymmärrä tekniikkaa, maailman ymmärtämisen välinettä? On selvää, että välinettä pystyy käyttämään ja saavuttamaan sen avulla haluttuja tuloksia, vaikka välinettä ei ymmärtäisikään. Harva meistä kuitenkaan tietää, kuinka väline, kuten digikamera tai väritelevisio toimii, ja silti pystymme elämään niiden kanssa ilman suuria vaikeuksia. Ne toimivat ja tuottavat sen, mitä haluamme. [William] Paleyn kelloanalogia toimii hyvin, vaikka emme tietäisi kellosta mitään. Tarvitsee vain tietää, että kellolla on tarkoitus ja että kellossa on koneisto, joka tuottaa viisarien tasaisen liikkeen. On turha kiistellä siitä, kuinka paljon vaaditaan kellon koneiston toiminnan tuntemusta. Ongelma on muualla. Se on siinä kaavassa, joka kysyy: Maailma ymmärretään mekanismina, mutta kuinka mekanismi ymmärretään? Toisin sanoen, mikä on se analogia, joka paljastaa itse mekanismin luonteen? Tähän kysymykseen ei käy vastaukseksi kuvaus kellon koneiston toiminnasta. Luonnon olemuksen selvittämiseksi riitti, että kuvasi luonnon mekanismin, koska koneanalogia antaa siihen luvan ja aiheen. Kone taas on eri asia.
.
Jos haluaa filosofoida ymmärtämisestä, voin yrittää seuraavaa strategiaa. Usein sanotaan, että ymmärrystä on kahdenlaista: relationaalista ja intuitiivista. Relationaalisuus tarkoittaa, että asia ymmärretään toisen asian avulla, suhteessa siihen, kuten luonto koneena tai ihminen automaattina. Esimerkiksi aivot ymmärretään tietokoneen toiminnan avulla ja molempien sanotaan prosessoivan informaatiota digitaalisen koodin mukaisesti. Intuitiivisuus tarkoittaa, että asia ymmärretään viittaamalla siihen itseensä, intuitiivisesti, kuten silloin, kun kello ymmärretään ajan mittaajaksi ja kuvaillaan sen toimintaa hammasrattaiden ja jousien yhdistelmänä. Kirves ymmärretään intuitiivisesti halon hakkaajaksi ja puun kaatajaksi. Mutta jos sanotaan, että kirves on työkalu, ollaan relationaalisuuden puolella. Kirves ymmärretään osaksi työkalujen luokkaa, ja tämä käsitteellinen liike asettaa kirveen suhteeseen tuon luokan ja sen jäsenten kanssa. Silti on totta, että kirveen nähdessäni tiedän intuitiivisesti, mikä se on. En kiellä, etteikö tekniikasta olisi intuitiivista tietoa ja ymmärrystä. Haluan sanoa, ettei tekniikasta ole sellaista relationaalista ymmärrystä, joka ulottuisi sen olemukseen. Tässä on Heideggerin tekniikan filosofian olennainen ajatus. Tulen esittämän tuonnempana, ettei funktionaalinen käsitys suinkaan riitä teoriaksi tekniikan olemuksesta. Työkalut ovat välineitä, mutta kun tekniikka irtautuu työkaluista, se menettää myös instrumentaalisuuttaan.
.
Haluan puhua tässä myös tekniikan hiljaisuudesta, joka on intuitiivisesti paradoksaalinen asia. Puhe hiljaisuudesta rikkoo hiljaisuuden. Ehkä silti pystymme ymmärtämään hiljaisuuden syitä. Jos tekniikka paljastaa modernia maailmaa, se itse ei paljastu sitä paljastaessaan. Ymmärrämme omaa maailmaamme tekniikan valtakuntana, mutta emme tekniikkaa itseään. Tässä on yksi syy tekniikan hiljaisuuteen. Vaikka ymmärrämme maailmaa tekniikkana, hukkaamme samalla tekniikan ajatuksen.
.
Maailma on kellon kaltainen. Kun sanomme näin, sanomme jotain kiinnostavaa maailmasta, vaikka emme sano mitään kellosta. Emme todellakaan halua kääntää tätä analogiaa toisinpäin ja sanoa, että kello on maailman kaltainen. Ei ole mahdollista ymmärtää tekniikkaa viittaamalla maailmankaikkeuteen ja luotuun luontoon. On löydettävä jotakin muuta, joka paljastaa meille tekniikan sellaisena kuin se on. Ja kuten Heidegger sanoo, tekniikan olemus ei ole mitään teknistä. Toisin sanoen, tekniikkaa ei pysty ymmärtämään tekniikkana, siitä itsestään käsin. Jos tämä ei ole mahdollista, minkä avulla tekniikkaa pystyisi ymmärtämään? Tässä on yksi tekniikan filosofian suurista ratkaisemattomista kysymyksistä. Oikeastaan pitäisi sanoa, että tässä on yksi tekniikan filosofian suurista ilmaisemattomista kysymyksistä, tekniikan hiljaisuuden teesin mukaisesti. Moderni ihminen ei ymmärrä omaa tekniikkaansa eikä siksi halua puhua siitä. Mutta uusi tekniikka tulee ja siitä puhutaan siksi, että sitä ei vielä ole, eikä siinä siksi ole mitään ymmärrettävää. Uusi tekniikka voi olla mitä tahansa, se on vielä sepitettä ja elää siksi vapaan luovuuden maailmassa. Siitä saa sanoa mitä hyvänsä, ja siitä sanotaan kaikenlaista. Me kyllä tiedämme, että lopultakin toteutuu jotakin muuta kuin se, mistä on puhuttu. Tulevaisuus on avoin, mutta avoimuus ei estä puhetta vaan päinvastoin avaa puheen mahdollisuuden. Siitä, mitä on, ei tarvitse puhua, sillä se mikä tulee, puhuu.
.
Uskon, että modernissa maailmassa vallitsee tekniikan hiljaisuus, sillä insinööri ei puhu eikä käyttäjä ymmärrä. Ihmiset puhuvat siitä, mitä saattaisi olla tulossa, ja he puhuvat siitä siksi, ettei sitä ole olemassa. Fiktio kuuluu humanisteille, ja puhe on juuri humanistin työkalu. Tulevaisuus ei hahmotu teknisesti vaan sepitteisesti kertomusten avulla. Viestinä on, että ihminen on kone ja siksi kone korvaa ihmisen. Vieläkin pidemmälle on menty: kone on koodi ja siksi jotain aineetonta. Materia katoaa. Kertomuksen tasolla ihmiskone on korvannut ihmisen. Mutta ihmiskone on biokone, joka korvataan tietokoneella [piikone] ja metallikoneiden osilla. Posthumanismi tulee ihmisen jälkeen.
[s. 24-28]
*

May 20, 2012

1] Heideggerin Dasein ihmisenä olemisen a-subjektiivisena, kollektiivisena intentionaalisuutena, 2] Zizekin minimalistisen subjektin desisionistinen ja voluntaristinen luonne


Heidegger ja Zizek





I
Tässä on jatkoa päreeni Zizek ja minimalistinen subjekti sitaatille kirjasta Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallakumous. Siihen tiivistyy paljon myös omien filosofisten pohdiskelujeni problematiikkaa tai paremminkin paradoksia ellei jopa dilemmaa. Zizekin minimalistisesta subjektista saa tarkemman kuvan em. samannimisestä päreestäni [ks. linkki].

Siteeraan ensin Desisionismi-luvun alkua, hyppään sitten Heideggeriin kohdistuvien desisionismi-syytteitä käsittelevien pohdintojen yli hänen Daseininsa esittelyyn, minkä pohjalta Vadén perustelee sen, ettei Heidegger ole desisionisti [eikä edes tyypillinen voluntaristi] mutta nimenomaan Zizek on, ja sitaatin jälkimmäinen puolisko käsittelee sekä perustelee juuri tätä väitettä.

Zizekin desisionismi on minunkin mielestäni selviö [voisin tietysti kysyä provosoivasti: entä sitten?, mutta joudun myös itse jälleen kerran miettimään desisionismin arveluttavia seurauksia], mutta Heideggeria kohtaan esitettyihin desisionismi-syytöksiin palaan erikseen, koska niiden pohtiminen avaa mielenkiintoisesti sekä Heideggerin a-subjektiivisen Dasein-filosofian monesti arvoituksellisena pidettyä luonnetta [Vadenin ansio on myös siinä, että hän osoittaa Heideggerin ajattelun konkreettisuuden ja reaktion omaan aikaansa] että hänen poliittisen ajattelunsa perustoja.

Olen siteerannut Vadénin Dasein-esittelyn tähän päreeseen, koska juuri se toimii parhaiten Zizekin minimalistisen [tyhjän] subjektikäsityksen ja siitä seuraavan ['tyhjän'] desisionismin kritiikkinä, joskin vaatii vielä lisää selvennystä. Dasein-sitaattiosa toimiikin eräänlaisena johdantona lupaamaani päreeseen, joka käsittelee mm. tiettyjä Heideggerin vallankumouksellisuuden voluntaristisia painotuksia, ja jossa palaan Daseiniin, jota voinee [ainakin, mitä tulee sen mannermaiseen filosofiaan tekemään vaikutukseen] pitää viime vuosisadan ehkä kiinnostavimpana filosofisena innovaationa ja ongelmana [tunnetaan poliittisesti nimellä oikeistokonservatiivinen tai fasistinen antimodernismi].

II
[....]
Desisionismi

Omalla tavallaan sukua liberaalille käsitykselle on myös käsitys, jonka mukaan Heidegger lähtee natsismiin, koska mikä tahansa päättävänen oman kohtalon valitseminen on hänen mukaansa sovinnaista elämää parempi vaihtoehto. Tässäkin näkemyksessä Heidegger nähdään ikäänkuin liian postmodernina ajattelijana, joka hylkää perinteiseen filosofiaan kuuluvat yksilölliset eettiset ohjenuorat.

Syyte kuuluu, että Heidegger on desisionisti, jolle politiikassa keskeistä ovat päätökset ja päättäväisyys sinänsä [Entscheidung, Entschlossenheit], eivät tulokset tai sisällöt.

Klassinen esitys on von Knockowin tutkimus Der Entscheidung jo vuodelta 1958, jossa von Knockow vertaa Heideggerin, Jungerin ja Carl Schmittin polittisia näkemyksiä. Teesi kuuluu, että näitä kolmea yhdistää käsitys, jossa oikean politiikan merkki on päätös tai päättäväisyys, puolensa valitseminen ja johtajan seuraaminen.

Heideggerin tapaan kolmikon kaksi muuta konservatiivivallankumouksellista eivät kuitenkaan anna sisällöllistä osviittaa siitä, millainen puoli ja millainen johtaja pitäisi valita. Kolmikosta Schmitt oli eksplisiittisesti desisionisti, oikeastaan koko ajatuksen keskeisiä muotoilijoita. Lyhyesti sanoen Schmittin mukaan laki ja legitimiteetti perustuvat poikkeustilalle, väkivallalle, joka perustaa ja asettaa lain ja sitä tietä häipyy näkyvistä.

Kuitenkin juuri poikkeustila on varsinaisen suvereniteetin ja vallan sija. Schmittiläinen suvereeni päättää poikkeustilasta, jossa laki ei vallitse tai jossa laki perustetaan. Desisionismi tarkoittaa, että poikkeustila ja sitä tietä laki ei perustu millekään muulle kuin puhtaalle päätökselle: 'näin olkoon'.
......
[....]
Heideggerin Olemisesta ja ajasta juontuvaa mutta läpi koko hänen ajattelun kaarensa säilyvää perusajatusta ihmisen ja olemisen suhteesta, voidaan kuvata seuraavasti. Dasein kelluu olemisen eli tyhjyyden, ei-minkään, pohjattoman pohjan päällä, oliona, jolle sen oleminen on merkityksellinen kysymys.

'Kelluminen' on väistämättä virheellinen vertauskuva, koska oleminen-ei-mikään paljastuu tietyllä tavalla vain Daseinin avulla eikä ole jokin erillinen meri, johon Dasein-korkki ilmestyy kellumaan. Itse asiassa Dasein on paras ymmärtää toimintana eikä oliona: Dasein on jotakin, mitä oleminen-ei-mikään tekee.

Heidegger pyrkii paljastamaan Olemisen ja ajan fundamentaaliontologiassa. Vielä on muistettava, että oleminen [eli ei-mitään] ei itse ole olio [tai kuten Heidegger sanoo, oleminen itse ei ole] eikä tekijä eikä toimija. Tätä Heidegger pyrkii myöhemmin korostamaan saksan passiivirakenteella 'Es ereignet', 'tapahtuu'.

Dasein on olemisen eli ei-minkään tapahtumista, joka paljastaa maailman tietynlaisena. Jos Dasein tapahtuu toisella tavalla, paljastuu toisenlainen maailma. Koska Dasein on olemisen paljastumisen alue tai tapahtuma, syntyy mahdollisuus Daseinin totuuteen ja varsinaisuuteen. Dasein on varsinainen silloin, kun se tapahtuu tavalla, jossa ajallisuus - erityisesti Daseinin oma kuolevaisuus - ja toisin olemisen mahdollisuus ovat osa tapahtumista ja paljastunutta maailmaa.

Dasein ei ole kokonaan 'inhimillinen' tai itsenäinen, sillä siihen vaikuttaa ei-inhimillinen tekijä tai virtaus olemisesta tai ei-mikyydestä. Tämä tekijä voidaan tunnistaa puolijumalana tai demonina [kuten Hitler] ja sen antama perusviritys koetaan to deinonina ['mieltä innoittavana järkytyksenä ja kamppailuna'/rr].

Dasein toteutuu historiallisina elämän tapoina, toimina, sanomisina ja ajattelemisina, jotka sisältävät erilaisia olemisenymmärryksiä ja siksi myös erilaisia olemisia ja olioita. Erityisesti Heideggeria huolestuttaa moderni, teknologinen olemisenymmärrys, jossa ihminen on ymmärretty yksilönä. Yksilöllisyys perustuu subjektin ja objektin erotteluun, joka puolestaan perustuu subjektiviteetin metafysiikkaan ja perimmältään elämäntapoihin, joissa ihminen foucault'laisittain 'tuotetaan' subjektina.

Elämäntavat voivat kuitenkin muuttua ja muuttuvatkin, historiallisesti. Tähän tarvitaan ainakin kaksi asiaa: ensinnäkin olemisen eli ei-minkään kutsu, joka tulee tunnetuksi esimerkiksi puolijumalaisena tai demonisena, mahdollisesti myös taiteilijan, runoilijan, ajattelijan tai poliitikon työssä ja ja teoksissa, ja toisaalta Dasein eli kollektiivisen elämän päättäväinen ja ahdistusta välttämätön tarttuminen tähän kutsuun, vaikka se tulee vailla takuita ja sitouttaa kuolevaisuuteen.

'Kutsuun tarttuminen' tarkoittaa yksinkertaisesti elämistä toisella tavalla [eksistentisesti, ontisesti]. Elämäntavan muuttuessa historiallisesti perustuneet olemisen tavat ja oliot muuttuvat myös, joten subjektiivinen yksilöys voi todellakin 'pyyhkiytyä pois kuin hiekkaan piirretyt kasvot meren rantaviivalta', kuten Foucault uumoksui.

Samalla Heideggerin käsitykseen mahtuu, että ihmisenä oleminen voi erilaisen olemisenkutsun ja siihen päättäväisesti vastaamisen avulla toteutua hyvinkin toisenlaisena, esimerkiksi nomadien historiattomana tai valtiottomana olemisena. Ja vielä: koska toisella tavalla eläminen on kiinni ei-inhimillisestä kutsusta ja kollektiivisesta Daseinista, on selvää, että yksilön teot ja päätökset ovat liian ohuita ja lyhytkestoisia ollakseen ratkaisevia. Toisella tavalla voidaan elää vain elämällä yhdessä, myös yhdessä ei-inhimillisen kanssa.

Desisionisti Heidegger ei siis ole, vaan hän johtaa kaiken ajattelunsa nimenomaisista, 'partikulaareista', ellei jopa yksittäisistä [Einzehlne] kokemuksista. Sen sijaan on mielenkiintoista pohtia, pureeko vain muodollinen rakenne vailla 'sisältöä'-kritiikki Zizekin näkemykseen.

Kuten on jo usein huomattu, Zizekin oman käsityksen mukaan hänen filosofiansa erikoislaatu johtuu hänen subjektikäsityksestään. Zizekiläisen subjektin erikoisuus puolestaan on, että se ei ole kykyjen, kapasiteettien tai ylipäätään minkäänlaisten empiiristen nimenomaisuuksien kokoelma, vaan pelkästään teorian rakenteellinen piirre, puhdas jälkikaiku, joka jokaisesta sisällöllisestä symbolista jää.

Tämä universaali subjektius antaa Zizekille mahdollisuuden ylittää heideggerilaisuus ja postmodernismi, jotka Zizekin mukaan naivilla tavalla jäävät konkreettisuuksien, nimenomaisuuksien ja paikallisuuksien tasolle vaatimaan ääntä milloin tälle milloin tuolle nimenomaisuudelle, ilman mahdollisuutta aitoon yleistykseen.

Muttä mikä voi olla moisen rakenne-efektin sisällöllinen paine? Toisin sanoen mikä tekee siitä vasemmistolaisen, jos kerran Zizekin mukaan vallankumouksellinen askel on otettava, mutta se on otettava eri suuntaan kuin Heidegger?

Lyhyesti sanoen: ei yhtään mikään. Niinpä Zizek [2003] luonnehtii minimalistisen universaalin subjektin positiota myös kristinuskon avulla. Jeesuksen ja erityisesti Paavalin ansio on hänen mukaansa, että kristinusko ei enää ole yksi juutalainen lahko muiden joukossa, vaan universaali näkökulma, jonka voi ottaa kuka tahansa, joka leikkaa itsensä irti etnisestä, sosiaalisesta ja psykologisesta identiteetistä.

Näin kristillisyys, uskonveljien ja -sisarten yhteisö, muodostaa universaalin Jumalan valtakunnan maan päälle, samaan tapaan kuin kommunismi perustaa universaalin ja tasa-arvoisen kollektiivin.

Mutta edellä nähtiin jo, että kaikki sisällölliset positiot ja ominaisuudet ylittävä universaali subjektiivisuus voidaan tulkita myös nietzscheläisittäin, siis vaikkapa oikeistolaisittain, kutsuna jatkuvaan itsensä ylittämisen leikkiin. Minimalistinen subjekti on rakenteena yhtä hyvin lacanilainen, kristillinen kuin nietzscheläinen tai vailla vasemmistovallankumouksellista tai mitään muutakaan suuntaa.

Zizekille itsensä ylittäminen tarkoittaisi aikuistumista, kaikkien yhä uudelleen esiin ponnahtavien Isojen Toisten [kuten Jumala/rr] hylkäämistä ja kaiken ihmistä maahan, lapsuuteen, tietämättömyyteen tai luontoon sitovan sublimoimista ohitetuiksi kehitysvaiheiksi. Eikö Zizek todellakin näe esimerkiksi juuri ajattelussa ja politiikassa 'äärettömiä eurooppalaisia tehtäviä' Husserlin tapaan?

Zizek myöntää tämän kaiken. Teoksessa First as Tragedy, Then as Farce [2009] hän povaa kommunismin uutta nousua, kun 'historian lopun' [vrt. Fukyama/rr] 90-lukulainen liberaalikapitalismi ajaa finanssikriisin ja katastrofien karille 00-luvun alkupuolella. Hän hylkää vulgaarimarxilaisen determinismin, jonka mukaan olosuhteet väistämättä lainomaisesti johtavat proletariaatin vallankumoukseen, ja sanoo, että tällaisesta determinismistä juuri uhkaa tulla uusi Iso Toinen.

Sen sijaan on Zizekin mukaan tunnustettava, että tällä hetkellä meidät voi pelastaa vain puhdas voluntarismi [pure voluntarism], toisin sanoen vapaa päätös toimia historian kulkua vastaan. Tässä on hänen mukaansa myös Leninin oppi. Venäjällä tilanne ei ollut 'objektiivisesti' kypsä vallankumoukselle, mutta Lenin osoitti, että tahdolla ja vallankumouksellisella teolla tilanne oli muutettavissa niin, että vallankumous tapahtuu [2009, 154.155].

Vallankumous on siis voluntarismia tai desisionismia, jonka arvo on vallankumouksen toteutuminen 'mahdottomassa' tilanteessa. Ja eikö desisionismin hengessä tästä seuraakin Zizekillä, että karmaisevista seurauksistaan huolimatta lokakuun vallankumous kuitenkin kannatti ja piti tehdä, koska se avasi uuden vallankumouksellisen tilan symboliseen järjestykseen?

Toisin sanoen myös desisionismin ankara antiutilitarismi, kaikkien seurausten yhdentekevyys tai mitäänsanomattomuus esiintyy Zizekillä melko puhtaana Zizek siis on desisionisti tai ainakin voluntaristi, toisin kuin Heidegger, joka ei voi olla sen paremmin desisionisti kuin voluntaristikaan, koska yksilön päätökset eivät hänen mukaansa ole ratkaisevia.

Tämä on oikeastaan suora seuraus Zizekin filosofian muodollisesta subjektivismista: kun filosofian peruskivi on puhtaan muodollinen, on päätöksestäkään vaikea sanoa muuta kuin puhtaan muodollisia asioita.
[....]
Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallankumous, s. 103-104; 111-115 - [kappalejako RR]
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/minimalistinen-subjekti.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2012/05/kapitalismi-tuhoutuu-omaan.html
http://en.wikipedia.org/wiki/Dasein
http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology#Dasein
http://en.wikipedia.org/wiki/Decisionism
http://en.wikipedia.org/wiki/Voluntarism
http://en.wikipedia.org/wiki/Voluntarism_(metaphysics)
http://www.totuusradio.fi/

May 15, 2012

Zizek ja minimalistinen subjekti


Zizek osoittaa ja sanoo: 'Tuo mies [Heidegger] otti 1933 oikean askeleen väärään suuntaan'.
*
[Kielimafia tarkisti ja viilaili + linkkilisäys klo: 18.05]

I
1
Päreeni sisältää pitkähkön sitaatin Tere Vadénin filosofisesti ja poliittisesti erinomaisen kiinnostavasta syvätarkastelusta koskien kahta kapitalistista liberalismia vastaan kohdistuvan vallankumouksen merkittävää teoreetikkoa ja heidän näkemystensä eroja kirjassa Heidegger, Zizek ja vallakumous [2012]. Tulen luultavasti siteeraaman tätä kirjaa myöhemminkin, mutta sanottakoon nyt sen verran, että Slavoj Zizekin minimalistinen subjekti on juuri se subjekti, josta itse puhun esim. tietoisuutta käsittelevissä päreissäni tai kommenteissani.

Sitaatin loppupuolella esitetään myös vahvasti komppaamani Heideggerin käsitys nihilismistä, jota esim. jokin lukkoonlyöty ja valmiiksi määritelty sisällöllinen subjekti ja järki edustaa. Kaikki universaaleina esitetyt varmuudet ovat nihilistisiä. Itse oleminen tai pikemminkin olemisen [ei-minkään, tyhjyyden] mieli sen sijaan on Heideggerille epävarmuutta ja kamppailua, jossa jokin yhteiseen kielelliskulttuuriseen traditioon [käsitteen syvässä merkityksessä] sitoutunut Dasein [olipa se sitten valtio, kansa tai laajempi ihmisryhmä] yrittää ylläpitää olemisensa perinnettä tai heideggerilaisittain löytää sen uudelleen; - toisin sanoen aloittaa uudelleen sen, mikä kerran kukoisti loistavana alkuna [kreikkalais-eurooppalaisen kulttuurin alku], mutta joka sittemmin rappeutui ja etääntyi oman olemisen läheisyytensä autenttisuudesta.

Uppoamatta tässä syvemmälle Heideggerin antimodernin konservatismin mielenkiintoisiin ja syvällisiin mutta samalla runollisen abstrakteihin [filosofisesti Heidegger sen sijaan ei ole abstrakti] ja poliittisesti arveluttaviin syövereihin, kehotan tarkkaamaan Zizekin käsitystä minimaalisesta subjektista ja sen ontologisesta roolista eli mitä tuo minimaalisuus välttää [etenkin liberalistisen representationalismin hellimä oletus subjektin itseidenttisyydestä] ja mitä se kuitenkin symbolisessa olemisessaan mahdollistaa [kaikkia 'minimaalisia' subjekteja yhdistävä vastarinta kapitalistisen subjektiharhan sortoa vastaan], mikä ei tarkoita, etteikö Zizekin sitoutuneisuus symbolisen subjektin 'tyhjään' universaaliuteen 'sitouttaisi' häntä [ei kuitenkaan loogis-rationaalisesti vaan voluntaristisesti ja/tai desisionistisesti] empiirisiin valintoihin ja ratkaisuihin, jotka saavat [tyhjän subjektin vuoksi jälleen voluntaristisesti ja desisionistisesti] universaaliutensa mistäpä muusta kuin hänen subjektikäsityksensä universaalin tyhjyyden ontologiasta.

Niinpä myöskään Zizek [huolimatta minimaalisesta subjektistaan] ei voi täysin välttää subjektiuden kehää [kehämäistä subjektiivisuutta], jonka Heidegger liberalismi-kritiikissään osoittaa rationaalisen valinnan harhaksi - [Heideggerille liberaali subjekti on pistemäinen, historiaton, hengetön, 'vapaasti kelluva' [ironiaa], 'rationaalisesti' valitseva, egoistinen ja hedonistinen].

Pelkkä 'tyhjän' rakenteellisen muodon ja 'täyden' empiirisen sisällön radikaali erottaminen toisistaan kuljettaa väistämättä mukanaan ajattelun ehtojen [loogisen päättelyn] ikuisia perusongelmia, joita logiikka itsessään ei kykene koskaan lopullisesti ratkaisemaan, mutta jotka sen pitää uudelleen modifioituina yhä uudestaan esittää, toistaa ja kyseenalaistaa.

Erottaessaan subjektin tyhjän symbolisen muodon siihen usein liitetyistä metafyysis-determinististä sisällöistä [etenkin itseidenttisyys vapauden ja rationaalisuuden takeena] Zizek on [kuten todettiin] pyrkinyt samalla osoittamaan, että minimalistinen subjekti toimii universaalin vapauden ja tasa-arvon voluntaristisena [tahdottuna] eikä suinkaan metafyysisesti ja deterministisesti [dogmaattisesti] oletettuna perustana.

Tällainen ajatus-operaatio ei onnistu uskottavasti ilman tiettyä dialektista kikkailua [joka siis johtaa loogisesti voluntarismiin tai jopa desisionismiin], mutta silti se on yrityksenä [ainakin subjektikäsityksen osalta] erinomaisen kiitettävä.

2
Vallankumouksellisilla on yksi yhteinen lähtökohta minimalistisessa subjektissa. Ongelmaksi vain edelleenkin jää, millä tavoin pelkästään tuo tyhjä mutta kaikkia yhdistävä symbolinen rakenne [ontologinen perusta] voi vakuuttaa mahdollisimman suuren määrän ihmisiä siitä, etteivät he löydä mistään 'sisällöllisesti lukkoonlyödystä' subjektista [imaginaarisesta itseidenttisyyden harhasta], joka hokuttelee ihmiset samastumaan mahdottomiin yliluonnollis-metafyysisiin varmuuksiin, muuta kuin kerta toisensa jälkeen uuden auktoriteetin, jonka he tuntevat kutsuvan juuri heitä [interpellaatio] ja vastaavan juuri heidän tarpeisiinsa ja ahdistuksiinsa, vapauttavan juuri heidät 'henkisesti', olipa sitten kyseessä Kirjan uskontojen Jumala, itämainen meditaatio, tieteen ikuiset totuudet, rationaalinen ideaali-järki tai kapitalistisen kulutusonnen tavoittelun itsetyytyväinen mukavuus, joka on älyllisen velttouden, tekopyhyyden ja ahneuden maanpäällinen 'Superbonus'.

Toisin sanoen ja kysyen: onko Zizekin minimalistisella subjektilla lopulta mitään sisäisesti pakottavaa voimaa [jotain, mikä ei 'mystis-psykologisesti' täytä tyhjää subjektia (koska subjektin olemassaolo on pelkkä ylimäärä/symbolinen jälki), mutta joka tuosta universaalista tyhjyydestä silti vääjäämättä ikäänkuin imperatiivisesti seuraa] vai jääkö Zizekin yritys lopulta yhtä uskonvaraiseksi kuin Kantin yritys vakuuttaa meidät siitä, että kasvaessamme ulos holhouksesta [heteronomiasta] ja aikuistuessamme itsenäisiksi [autonomisiksi, mikä ei ole sama asia kuin valinnan negatiivinen vapaus] alamme ikäänkuin huomaamattamme toimia 'vapauden kausaliteetin' ansiosta kategorista imperatiivia noudattaen?

Mutta yhtä vähän kuin Kant pystyi osoittamaan, että ihmisen voi kasvattaa velvollisuuseettiseksi ilman vahvaa uskonnollis-kulttuurista traditiota [vain rationaalista oppia tarjoten], yhtä vähän Zizek pystyy osoittamaan, että ihmiset uskovat vallankumoukseen muunakin kuin sorrettuille luvattuna naivina pelastusutopiana [ikäänkuin ideologisen sijoituksen tuottamana osinkona], josta kukaan ei kuitenkaan yksittäisesti ja henkilökohtaisesti koe olevansa vastuussa vaan elää kuten aiemminkin kapitalistisessa hyvin- ja pahoinvointivaltiossa pelkkiä oikeuksia ja vapauksia vaatien.

Zizekin tyhjä subjekti on nerokas ontologinen oivallus ja teoreettinen innovaatio, joskin mielestäni Heidegger ymmärsi paremmin sen, mitä antiliberalistinen [ja antimoderni, mikä ei tietenkään ole vasemmiston projekti] vallankumouksellisuus sisäisesti eli ideologiselta hengeltään tai henkis-aatteelliselta organisoitumiseltaan todella merkitsee.

Zizek itse jää valistuksen, modernin ja teknologian hypetyksessään jossain määrin kiinni kapitalismin 'henkeen' [sitäpaitsi sosialismihan on itse asiassa 'vain' kapitalismin määrällisesti paranneltu versio; kommunismi sen sijaan on laadullisesti jotain kerrassaan aivan muuta] ja hänestä tulee modernin pariisilaisen 'vasemmisto-kolonialismin' uusin veteraani, mikäli on lupa erittäin vapaasti muokaten siteerata Tere Vadénin väitettä Zizekin projektin luonteesta.

II
[....]
Mikä loppujen lopuksi on Zizekin syy tehdä vallankumous? Minkä takia Zizek on vallankumouksellinen. Mielenkiintoinen Zizek-teoreettinen kysymys. Zizek on aina olevinaan suorapuheinen ja brutaali, mutta sanooko hän yhtä aikaa täsmällisesti ja perustellusti, mikä on syy tehdä vallankumous ja minkä takia juuri vasemmistolainen vallankumous eikä oikeistolainen?

Zizek puhuu tietysti köyhistä ja kapitalismin umpikujista, mutta ei välttämättä vallankumouksellisuuden perusteista. Tämä on toisaalta ymmärrettävää ja oikein, koska valistus- ja subjektifilosofina ihmisten tasa-arvo ja vapaus ovat itsestään selviä lähtökohtia, jotka eivät vaadi perusteluja. Perustelujen esittäminen olisi sinänsä skandaali, koska se ottaisi vakavasti ajatuksen, että ihmiset eivät ehkä olekaan tasa-arvoisia tai että oikeudenmukaisuus ei ole tärkeää.

Sama kysymys voidaan esittää toisinkin: kuka vallankumouksen tekee ja miksi? Jos niin sanotulta vasemmistolta on jotakin on viime vuosisadan kuluessa kadonnut, niin vallankumouksellinen subjekti, proletariaatti, jonka vääjäämättä piti kapitalismi kaataa.

On ajateltu sitäkin, että edistyksen nimissä juuri subjektin käsitteestä ja kategoriasta on luovuttava, koska se sitoo vapautuksen johonkin ennalta annettuun ja ymmärrettyyn. Tässä Zizek kuitenkin on yksiselitteinen: 'Ponnistelen subjektiviteetin ongelman kanssa, koska perimmäinen päämääräni on filosofisesti puolustaa modernia, kartesiolaista subjektiviteettia.' Vallankumouksen subjekti ja filosofinen eivät ole sama asia, mutta yhtä ei ole ilman toista.

Millainen sitten on Zizekin subjekti? Zizek pyrkii sekä syömään että säästämään kakkunsa. Hän tuntee hyvin postmodernin subjektikritiikin. Kartesiolainen, moderni subjekti on kritiikin mukaan kuva muodollisesta merkitystyhjiöstä, vieraatumisesta ja kontrollinhalusta. Mutta muodollisuuden välttäminenkään ei toimi. Aina kun subjekteille annetaan jotakin tarkempaa sisältöä, joudutaan vaikeuksiin.

Ensinnäkin maailmasta löytyy ihmisiä, jotka eivät vastaa sisällöllistä subjektin määritelmää, mutta ovat silti selvästi ihmisiä [ovat esimerkiksi irrationaalisia, eivät osaa eivätkä halua osata matematiikkaa tai logiikkaa, eivät pyri subjektiuteen vaan sen hävittämiseen, eivät pyri eloonjääntiin, eivät puhu kieliopillista kieltä].

Toiseksi löytyy filosofisia perusteluja, joiden mukaan kyseinen sisältö ei ole yleispätevästi tavoiteltavaa. Yleensä sisältöjen määritelmiin on kätkeytynyt esimerkiksi ilmeisen eurooppalaisia, patriarkaalisia ja porvarillisia oletuksia, joita vastaan subjektifilosofian postkolonialistiset, feministiset, moninaiset ranskalaiset sekä jopa marxilaiset ja psykoanalyyttiset kritiikit hyökkäävät.

Niinpä Zizek ei ovelasti oikeastaan halua sanoa subjektin sisällöstä tai määritelmästä mitään, mutta hän tarvitsee subjektin, jotta vallankumous [ja filosofia, kuten Faye painottaa] olisi yleispätevä kaikille eikä vain jollekin ajalle ja paikalle, kuten Heideggerilla.

Lopputuloksena Zizekin subjekti on hänen omien sanojensa mukaan 'minimalistinen'. Subjekti on Zizekin nimi sille, että ihmisen kokemuksen kenttä on aina epätäydellinen, epäyhtenäinen, rikki ja rajalllinen. Subjektilla ei ole omaa substanssia tai sisältöä, ja se on vain rakenteellinen seikka, seuraus ihmisolemisen rajallisuudesta ja ajallisuudesta.

Kuten Zizek huomauttaa arvostellessaan Lenin heijastusteoriaa, jonka mukaan tietoisuus on eräänlainen peilikuva todellisuudesta, täydellisen tiedon ongelma ei ole se, että silmä ei näe itseään, vaan se, että tieto ylipäätään on mahdollista vain subjektin rikkoutuneesta näkökulmasta tai pikemminkin vain, kun subjekti eli rikkoutuneisuus luo tiedon kentän. Ennen subjektia tietoa ei ole ja subjektin myötä 'ontologiseen totaliteettiin' syntyy särö, rajaus, vääristymä.

Näin Zizek pyrkii säilyttämään yleispätevän subjektin tarjoamatta subjektista kuitenkaan sisällöllistä määritelmää, johon kritiikki pystyisi tarttumaan. Samalla eittämättömän nerokkaalla tempulla saadaan jopa Heideggerin ajatus rajallisuudesta sidottua subjektiviteettiin.

Koko Zizekin universalistinen ja internationalistinen vallankumousteoria on kiinni subjektin ajatuksessa. Siksi Zizekin subjektin 'minimalistisuuden' ei pidä antaa hämätä. Minimalistinen subjekti ei ole Zizekille satunnainen tai valinnanvarainen pikku lisä tai kikka, esteettinen piste iin päällä, vaan koko rakennelman koossa pitävä pultti. Zizekin filosofian kokonaishahmolle minimaalisen subjektin merkitys on maksimaalinen. Ilman sitä ei ole mitään.

Minimalistisen subjektin minimalistisuus tarkoittaa, että sillä ei ole mitään nimenomaista sisältöä, toisin kuin esimerkiksi Kantilla tai Descartesilla tai Husserlilla. Husserlin subjekti on ehkä selväpiirteisin ja sen tunnistaa, kun se tulee kadulla vastaan. Subjekti tarkoittaa, että ymmärtää, että matematiikka ja filosofia on ääretöntä, subjektilla on suunta, subjekti antaa syyn 'eurooppalaistaa' itsensä.

Vastoin tätä röykeän eurooppalaista subjektinäkemystä Zizekin subjekti on minimalistisimmillaan vain nimi sille, että mitään nimenomaista sisällöllistä subjektia ei ole. Tämä on Zizekin subjektifilosofian hegeliläinen, dialektinen kikka, jolla hän pyrkii ohittamaan kritiikin 'eurooppalaistavan' subjektin kolonialismia kohtaan. Zizekille subjekti on pelkkä muoto vailla sisältöä.

Kannattaa muistaa, että tehokkain subjektifilosofian kritiikeistä on Heideggerin kritiikki: 'nihilismiä on juuri oletus jostakin pitävästä perustasta'. Toisin sanoen Heideggerin mukaan nihilismiä on kaikki sisällöllinen subjektivismi, jossa sanotaan ihmisenä olemisen [subjektina olemisen] tarkoittavan jotakin tiettyä eli juuri tätä [esimerkiksi äärettömiä tehtäviä matematiikassa ja filosofiassa kuten Husserlilla, julkista järjenkäyttöä kuten habermasilaisessa valistuksessa, ajattelevan substanssin varmuuksia kuten Descartesilla, animal rationalea kuten filosofian historiassa].

Tämän kritiikin Zizekin subjekti välttää, koska se ei ole mitään 'juuri tätä' vaan tyhjä muoto tai pelkkä nimi. Zizek luottaa siihen, että symbolisissa järjestyksissä tarvitaan tyhjä merkki, joka ei merkitse mitään, mutta joka antaa tilan merkitykselle. Tämä tyhjä tila on subjektin jälki, joka väkivaltaisesti syntyy, kun subjektin ilmestyminen luo eli rikkoo oletetusti täyden merkityksen kentän [siis merkityksen kentän, joka jälkeenpäin näyttää subjektiuden rikkomalta, mutta joka itse asiassa on mahdollinen ja syntyy vain tuon rikkouman vuoksi].

Näin koko kysymys Zizekin ja Heideggerin eroista suhteessa subjektifilosofiaan kirjoittautuu sisään kysymykseen vallankumouksesta - siihen, mitä vallankumouksesta sanotaan, mitä siitä otetaan ja mitä siitä ei oteta. Varsinainen kipupiste on kysymys kansasta, toisin sanoen vallankumouksen subjektista. Kuka tekee vallankumouksen, mistä syystä ja millä tavalla?
[....]
Tere Vadén: Heidegger, Zizek ja vallankumous, s. 37-40 - [kappalejako RR]
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Slavoj_%C5%BDi%C5%BEek
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://www.gaudeamus.fi/verkkokirjakauppa/filosofia/vaden-heidegger/
http://www.hyy.fi/ajankohtaista/tere-vaden-filosofia-on-poliittista-heidegger-zizek-ja-vallankumous/
http://www.aamulehti.fi/Ulkomaat/1194739800100/artikkeli/puheenaihe%20eurooppa%20kiitaa%20kohti%20tuhoa.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tere_Vad%C3%A9n
http://zizekstudies.org/index.php/ijzs/article/view/64/129
http://fi.wikipedia.org/wiki/Subjekti_(filosofia)
http://www.biography.com/people/martin-heidegger-9333549

February 16, 2012

Dasein [täälläolo] kiistana maan ja maailman välillä eli Heidegger radikaalin oikeiston filosofisen henge[llisyyde]n guruna

Heideggerin maisemat. - - Yläkuva: 'Am Feldweg' in Meßkirch. Heidegger often went for a walk on the path in this field. - Alakuva: View from Heidegger's vacation chalet in Todtnauberg. Heidegger wrote most of Being and Time there.
*
Päreen sitaatti [osa 1] löytyy Kalle Sepän artikkelista Taantumus! Radikaali oikeistolainen traditio - Megafoni.org. 2010/2 - [ks. linkki].
*
Radikaalin oikeiston filosofinen, poliittinen, kulttuurinen ja esteettinen viitekehys

Raunioiden keskellä liikkuu erittäin merkittäviä eurooppalaisia intellektuelleja, joista sittemmin tulee modernin radikaalin oikeiston ikoneja. Raunioiden intellektuellit ovat jossakin määrin vielä merkittävimpiä ajattelijoita ja taiteilijoita kuin ne jotka edustavat voittajien kulttuurihegemoniaa.

Martin Heidegger, Carl Schmitt, Ernst Jünger, Robert Brasillach, Pierre Drieu la Rochelle, Knut Hamsun, Ezra Pound, Louis Ferdinand Celine, Mircea Eliade ja satoja muita älymystön edustajia ja taiteilijoita. He ovat sen ajan eurooppalaisen ajattelun aatelia. He ovat ajattelijoita, joiden kontribuutiota eurooppalaiselle sivistykselle eivät ole pystyneet vähättelemään edes poliittiset vastustajat. Puolustuskeino on aina ollut irrottaa heidän teoriansa tai taiteensa heidän poliittisista valinnoistaan. Kun tämä on ollut mahdotonta, on vedottu hulluuteen, maanisuuteen, perversioihin ja kaikkeen muuhun, mihin yleensä totalitarismi vetoaa toisinajattelijoiden kohdalla.

On vaikeaa löytää kaikkia edellä mainittuja henkilöitä yhdistävä piirre – kyseessä ei kuitenkaan ole niin orgaaninen koulukunta kuin esimerkiksi marxilaisuus ja sen vaikutteita saanut taiteellinen ja teoreettinen tuotanto. Ehkä jotain yhteistä on kuitenkin tavassa, joka on hämmästyttävällä tavalla aikansa edellä, nähdä modernia yhteiskuntaa. Nämä teoreetikot ja taiteilijat ymmärtävät murtumaa, johon moderni on ajautunut. He ymmärtävät, että kapitalistisen yhteiskunnan rationaliteetti on pettänyt. He ymmärtävät varsin hyvin mihin toteutunut sosialismi tulee kaatumaan. He eivät sellaisenaan kaipaa mennyttä ”kullan aikakautta”, vaan katsovat modernia – kapitalistista ja sosialistista modernia (ja modernisaatiota) – hämmentynein katsein.

He kokevat karmeita kohtaloita teloituskomppanioitten edessä, itsemurhan kynnyksellä tai mielisairaalaan suljettuina (Brasillach, la Rochelle, Pound). Heidän hengenheimolaisensa ja perillisensä – à la Yuchio Mishima – tulevat myös kulkemaan samoja mytologisen traagisia polkuja. Nöyryytyksiä kuten Heidegger ja Schmitt. Radikaalin oikeiston intellektuellit edustavat poikkeuksellisuutta ja erilaisuutta. Sankaruutta ja pelkuruutta. Heistä yksikään ei ole redusoitavissa stereotypiaan, jota meille toitotetaan radikaalista oikeistolaisesta ideologiasta: he eivät ole Alfred Rosenbergin tai Julius Streicherin kaltaisia hahmoja. He ovat homoseksuaaleja, he ovat sotasankareita, he ovat pelkureita, he ovat filosofian, taiteen ja politiikan eurooppalaista huippua. Jos haluamme ymmärtää radikaalia oikeistoa, me emme voi unohtaa tätä tosiasiaa. Me emme voi unohtaa tätä moninaisuutta.

Martin Heidegger

Martin Heidegger on ehkä 1900-luvun merkittävin filosofi. Hänen teoreettista kontribuutiotaan on mahdotonta summata tässä kontekstissa, kuten on ehkä mahdotonta lausua lopullisia sanoja Heideggerin suhtautumisesta kansallissosialismiin. Erityisesti koska hänen suhtautumisensa aikansa vallitsevaan poliittiseen ideologiaan muuttui vuosien saatossa. Silti Rudiger Safranskin Heidegger-biografiassa esittämä analyysi on kenties oikea: jos Carl Schmitt näki taantumuksellisena kansallissosialismissa vanhan järjestyksen palauttajan, Martin Heidegger näki vallankumouksellisena kansallissosialismissa mullistuksen ja tulevaisuuden ontologisen mahdollisuuden. Heidegger sopii ajatuksineen vallan mainiosti radikaalin oikeiston filosofiseen kontekstiin: hän on tämän ajattelun filosofinen ydin, tiedostaen että Heidegger ei tietenkään ole tuottanut orgaanista poliittista ontologiaa.

Heideggerin ajattelun yksi tärkeimmistä ulostuloista on se, että kapitalistinen moderni teknologinen massayhteiskunta työntää ihmistä sellaisen rationaliteetin piiriin, joka muokkaa häntä. Heidegger uskoo, että jollakin lailla moderni teollinen yhteiskunta typistää ihmisen kokemuskenttää. Jotain alkuperäistä katoaa hänestä. Kyse on kuitenkin enemmän menettämisen tunteen käsittelemisestä kuin alkuperään palaamisen kehotuksesta. Tästä huolimatta Heideggerin ajattelussa, jossain vaiheessa, selvästi näkyy, että hän pitää kansallissosialismia mahdollisuutena palauttaa jotakin autenttista, jotakin aitoa.

Timo Soinia ei ole mahdollista ymmärtää ilman Heideggeria. Heidegger luo ontologisen erilaisuuden, mutta hän ei koskaan kokenut tarpeelliseksi luoda erilaisuuksien ontologiaa. Soinin poliittinen filosofia liikkuu samalla tasolla. Tämän poliittisen filosofian muka an on selvää, että on olemassa erilaisuuksia. Se, että näistä erilaisuuksista luodaan identiteettejä, ei tietenkään ole kovin vaativa tehtävä, koska identiteetit ovat jo, eräällä tavalla, ennalta olemassa. Poliittinen haaste olisi luoda erilaisuuksien ontologia: poliittinen järjestelmä, joka omaksuu nykyisyyden, ja katsoo uuden yhteisön rakentamisen suuntaan. Yhteisön suuntaan, joka perustuu erilaisuuksiin. Tätä tekevät ensisijaisesti vihreät: arendtilainen puolue par excellence. Kaikki muu on etnistä puhdistamista.

”Suden lihalle koiran hampaat” kirjoittaa 1930-luvulla Martin Heidegger Hermann Mörchenille. Suden liha on kommunismi ja koiran hampaat tietenkin kansallissosialismi. Tämä on ensimmäinen syy, jonka Heidegger nostaa esille omalle kannanotolleen kansallissosialismin puolesta. Mutta Heidegger menee syvemmälle. Hänelle kansallissosialismi ei ole pelkästään reaktiivinen vanhan järjestyksen palauttamisen poliittinen liike, kuten se oli Schmittille lyhyen ajan. Heidegger näkee kansallissosialismissa uuden alun mahdollisuuden, uuden teon olemisen historiassa. Olemisen historian tietty hetki tuo politiikan Heideggerin eteen ja samalla se tuo Heideggerin politiikan eteen. Hän oli aiemmin nähnyt politiikan todellisen elämän pettämisenä, jonain joka ei koske perhettä, henkeä, lojaalisuutta ja rohkeutta. Kuitenkin tilanne muuttuu kun Hitler pääsee valtaan: politiikka voi nyt olla jotakin aitoa. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, kansallissosialistinen vallankumous ei ole Heideggerille politiikkaa, aitoa politiikkaa, vaan toteutunutta filosofiaa, ontologiaa: ”kansallissosialismi on saksalaisen olemisen – daseinin – totaalinen vallankumous” (30. marraskuuta 1933 – Tübingenin puhe). Kreikkalaisuuden alussa, Heideggerin mielestä, oli ollut lyhyt autenttisuuden hetki, joka oli sitten menetetty tuhansiksi vuosiksi. Hitler palauttaa tämän autenttisuuden hetken Heideggerin aikaan. Autenttisuuden historiallinen hetki. Ehkä juuri saksalaisen ontologisen erilaisuuden historiallinen hetki.

Mitä tämä autenttisuus sitten on? Autenttisuus ei ole tekoja, vaan pelkkää ontologista autenttisuutta. Kuten Heidegger kuvaa: esihistoriallista peruskalliota, graniittia, Schwarzwaldin syksyinen aurinko. Kansallissosialismi on yritys ”synnyttää tähti” jumalattomassa maailmassa. Platonilainen luola palaa tässä yhteydessä näyttämölle, luola, josta Saksan kansa kävelee ulos kantaen soihtuja. Saksan kansa palaa autenttiseksi, kun se nousee yhtenä miehenä seisomaan, ja kysyy miksi se on jotain, eikä ei-mitään? Tämä heideggerilainen ontologia tietenkin sisältää myös säätyjä, autenttisia ja pysyviä kansan sisäisiä jakoja: työ, sota ja tieto. Maanviljelijät, soturit ja papit (filosofit). Heidegger on kuitenkin kovin kaukana biologisesta tai rodullisesta rasismista. Määrittelevä tekijä ei ole alkuperä, vaan päätös.

Päätöksen jälkeen on vain yksi yksinäinen saksalainen kansa. Yksin yksinäisten kansojen keskellä. Tämä kaikki muistuttaa hyvin pitkälle eräänlaista surullista ja tummaa separatismia. Tässä vallitsee juuri se suuri ero Heideggerin ”ontologisen erilaisuuden” ja Arendtin ”erilaisuuksien resiprookkisen yhdessäolon” välillä. Heidegger päätyy ”huttendaseiniin”. Koomista kyllä, mutta tällainen määritelmä oikeasti löytyy Heideggerin tuotannosta: ”oleminen mökissä”, ehkä paras privatistinen lopputulema tälle poutiaislaiselle poliittiselle filosofialle.

Ei ole mahdollista kuitenkaan unohtaa sitä valtavaa vapauden kaipuuta, joka sisältyy heideggerilaiseen filosofiaan. Se ei ole kovin kaukana yksinäisyydestä, mutta silti se on vapautta. Heideggerin irtisanoutuminen natsismista on juuri sitä, että hän näkee, miten kansallissosialismi muuttuu samankaltaiseksi kuin sosialismi tai kapitalismi: modernisaatiota, teollistamista, koneita, tekniikkaa, mekaniikkaa ja totaalista massamobilisaatiota. Vallalla oleva kansallissosialismi muuttuu asteittain sen vihollisten siamilaiseksi veljeksi. Koko uuden radikaalin oikeistolaisen ajattelun ydin on juuri tämä heideggerilainen erilaisuus: onko olemassa mahdollinen kolmas positio, joka olisi muuta kuin se historiallinen fasismi, joka muuttui sen vihollisten kaltaiseksi?

Kolmannen position ydin on heideggerilaisittain maa. Maa, joka tekee mahdottomaksi jokaisen yrityksen penetroida sitä, ymmärtää sen autenttisuutta. Tämä maa on – kansallissosialismin ja Saksan sortumisen jälkeen – Länsi. Miksi kolmas positio palaa aina ensimmäiseen positioon? Onko olemassa mahdollinen uusi autenttisuus, vai onko se vain onneton oksymoroni?
*
[Sitaattien sarja po. artikkelista jatkuu]
*
http://www.megafoni.org/taantumus-radikaali-oikeistolainen-traditio/#more-10681
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://www.tieteessatapahtuu.fi/397/hentila.html

August 26, 2011

Jos historialla on suunta, se johtaa väistämättä tuhoon

Pirstoutunut Friedrich Nietzsche - konservatiivinen profeetta, joka lausui postmodernin ajan syntysanat.
*
Sitaatti Francois Dossen kirjasta Strukturalismin historia I

I
Postmodernin ajan nietzscheläis-heideggerilaiset juuret
[...]
Perustava pessimismi siis liikutti näitä kahta filosofia, jotka ennakoivat filosofian loppua.: 'Näyttää siltä, että kaikki muuttuu kaaokseksi, että vanha katoaa eikä uudella ole arvoa, vaan se on yhä heikompaa.' [Nietzsche: Inhimillistä, liian inhimillistä]. Ajattelu, joka teki mahdolliseksi ihmisen siirtämisen syrjään keskuksesta, ruokki Nietzschen mukaan vielä mielikuvaa järjen kaikkivoipaisuudesta, sillä järki voimistui jokaisesta aiheuttamastaan haavasta. Olemisen unohtaminenkin korostui modernin kehittymisen ja tekniikan yleistymisen myötä.

Valistusvastaisuus

Nämä kaksi ajattelutapaa olivat valistuksen vastaisia. Nietzsche toi myös esiin valistusfilosofian julman ja väkivaltaisen luonteen, joka oli paljastunut Ranskan vallankumouksessa. Horjuttaminen ja vallankumoukselliset murrokset aiheuttivat hänen mukaansa vain barbarian esiinnousua:

Tätä optimistista ja kumouksellista mielialaa ei synnyttänyt Voltaire, maltillisine luontoineen [....] vaan Rousseau hulluine intohimoineen ja sepitteineen. Tuota mielialaa vastaan vetoan: Hävittäkää alhainen! [emt.]

Tässä Nietzsche puolusti valistuksen maltillista etenemistä sellaista radikaalia valistusta vastaan, joka pyrki saattamaan vallankumouksen päätökseen. Nietzschen kuten Heideggerinkin työ rakentui olennaisilta osin radikaalin valituskritiikin perustalle. Kumpikin hyökkäsi ensisijaisesti tiettyä, edistystä kannattavaa historiakäsitystä vastaan; jos historialla oli suunta, se johti väistämättä tuhoon.

Nietzschen mukaan tietoisuus oli ahdettu täyteen historiaa, josta oli vapauduttava, jotta voitaisiin arvioida nykyisyyttä: 'Hän irtisanoi järjen dialektiikan' [Habermas]. Valistuksen yleistyspyrkimysten takana Nietzsche näki vallantahdon sisäiset ja kätketyt logiikat. Tuleminen oli vailla mieltä tai oikeastaan asioiden traagisuuden oppimista, sillä se oli asioiden olemus. 'Historia meissä on naamioitunutta teologiaa'.

Mielettömyys johti ihmisen voimattomuuteen ja nihilismiin, jonka vahva aristokraattinen eliitti omaksui. Tämä musersi kuvitelmat tieteellisen toiminnan tärkeydestä. Ihmisen rationaalisuuden korostaminen näytti uskonnollisuuden jatkeelta. Harhakuvitelma järjestä korvasi harhakuvitelman Jumalasta. Siksi pyrkimys ihmisen hallintaan oli naurettava.

Nietzschen mukaan ihmiskunnan rappeutuminen alkoi varhaisesta kreikkalaisesta ajattelusta, Sokrateesta, joka edusti Ecce homo-teoksessa rappiota. Vaisto ja dionyysinen hybris asettuivat teoksessa vastakkain sokraattisen etiikan kanssa, joka vaihdettaisiin myöhemmin torjuvaan ja tukahduttavaan uskonnollisen moraaliin. Sivilisaatiomme näyttäytyi kastroivan järjen ja mystifioivan moraalin infernaalin logiikan mukaisena. Filosofian taas olisi löydettävä luomisvietti, jonka sivilisaation naamio kätkee.

Nietzsche suosi unohtamista päästäkseen eroon harhaluuloista ja mystisyydestä: 'Eläimet osoittavat, että on mahdollista elää melkein vailla muistoja ja silti onnellisena. Mutta on mahdotonta elää unohtamatta.' Nietzsche oli pohjimmiltaan pessimistinen ja historiaan vihamielisesti suhtautuva, joka vihasi syvällisesti massoja ja vallankumousta.

Nietzsche oli Pariisin miehityksen aikaan vuonna 1870 kirjeenvaihdossa saksalaisen upseerin kanssa ja kertoi tälle näkemyksiään. Hän piti sotaa hyödyllisenä elinvoiman koetteluna, mutta häntä kuitenkin pelotti Pariisin kommuuni, jota hän piti sääntöjä rikkovien 'orjien' kapinana ja kauhistuttavana spektaakkelina. Yleinen koulutus taas johti Nietzschen mukaan suoraan 'barbariaan', kuten hän kirjoitti oppilaitosten tulevaisuutta koskevan esseensä alustavissa luonnoksissa vuosina 1871-73.

Maallisen onnen jakajat, 1800-luvun lopun sosialistit, saattoivat vain viedä loppuun länsimaisessa historiassa vaikuttavan metafyysisen hengen ja suistaa sen katastrofeihin ja rappioon. Metafyysisen aikakauden harhakuvitelmien paljastaminen sen sijaan nosti näkyviin hämmentyneen yksilön vailla tukea, metafyysisen kauden valheellisen onnellisuuden vastakohdan. Onnettomuus sai ihmisen pyrkimään kohti parempaa tulevaisuutta, joka jäisi aina vain lohduttavaksi kuvitelmaksi: 'Parempi tulevaisuus, jota ihmiskunnalle toivotaan, on väistämättä myös monessa suhteessa huonompi tulevaisuus' [emt.].

Sosialismi oli siis vihollinen: 'Sosialismi on kuolinkamppailua käyvän hirmuvaltiuden oikullinen pikkuveli'. 'Tuo sairas myrkky, joka tartuttaa sosialistista syyhyä massojen sydämiin koko ajan nopeammin' [emt. osa II]. 1800-luvulla näytti siltä, että historia varmistaisi sosialistisen liikkeen väistämättömän suosion. Historiasta oli sen vuoksi irtauduttava, jotta voitaisiin paremmin torjua länttä uhkaava vaara. Nietzsche liitti historian mystifiointiin ja rappioon, homeen hajuun ja pakkopaitaan. Hän oli historian lopun ajattelija jo historistisella 1800-luvulla ja näyttää radikaalisti kannattaneen uutuuden kategorian purkamista.

Tässä mielessä Nietzsche oli myöhemmin, 1900-luvulla, kukkaan puhjenneen postmodernin edeltäjä. Hän hahmotteli jo yhtenäisen ja kaikenkattavan historian purkamista. Se tekisi tilaa liikkumattomalle ja pysähtyneelle nykyhetkelle, jossa historia pilkkoutuisi moniksi historioiksi, aina yksilötasolle asti. 'Nietzsche ja Heidegger [....] loivat välttämättömän pohjan mielikuvalle uudenlaisesta olemassaolosta, joka vastasi uusia epähistoriallisia tai jopa historian jälkeisiä olosuhteita [Gianni Vattimo].

Strukturalismin historia I, s. 422-424.

II
http://www.youtube.com/watch?v=w0MIQHymToA
Howlin' Wolf - Goin' Down Slow
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://fi.wikipedia.org/wiki/Konservatismi
http://en.wikipedia.org/wiki/Conservatism
http://fr.wikipedia.org/wiki/Fran%C3%A7ois_Dosse
http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.product_details&flypage=shop.flypage&product_id=156&option=com_virtuemart&Itemid=26
http://en.wikipedia.org/wiki/Gianni_Vattimo
http://en.wikipedia.org/wiki/Howlin'_Wolf
http://en.wikipedia.org/wiki/Goin'_Down_Slow
http://grandgood.com/2010/07/14/kid-cudi-rostam-batmanglij-bethany-cosentino-all-summer-video/

August 7, 2011

Marxin epäuskottava vihreys ja Heideggerin merkillinen Dasein [ei-käsitteellinen ei-subjektiivisuus]

Heidegger ja Marx
*
[K-mafian tarkennuksia (I. 2, 4. kappale ja I. 4, 6. kappale) - klo: 23.10]

I
1
Pauli Pylkön essee Marxin viherpäivityksen vakavasta uskottavuusvajeesta käsittelee yhtä Marx-tutkimuksen ydinkysymyksistä. Miten saada moderneissa sivilisaatioissa elävien ihmisten elintapoja radikaalisti muutettua luontoa vähemmän kuormittaviksi Marxin teksteihin tukeutumalla ja niistä ohjeistusta etsien.

Pylkön uskottava vastaus on ettei mitenkään, ja että marxilainen tutkimus liian usein salailee ja mystifioi tutkimuslähtökohtiaan, on epämääräistä ja tulkitsee myös ekologian kyseessä ollen Marxin ajattelua suuntaan, jonne Marx itse ei eurooppalaisen valistuksen ja edistyksen kannattajana näyttänyt lainkaan olevan menossa.

Jukka Heiskasen tutkimuksen vastaisesti Marx ei siis ajatellut teollistumiskehityksen kohtalokkuutta luonnon kannalta vaan itse asiassa jakoi kapitalistien teknologisen edistysuskon ja heidän valistuksellis-liberaalit imperatiivinsa.

Marxille teknologian väestöllisesti järkevä ja oikeudemukainen kehittäminen toimi ensijaisesti proletariaatin elinolosuhteitten parantamisen välineenä, eikä häntä millään muotoa voi pitää amerikkalaisen Henry Thoreaun [Marxin aikalainen] kaltaisten transsendentalististen luonto-romantikkojen [Pylkön luontorealistien?] aatetoverina.

Pylkkö vertaa Heiskasen viher-marx-tulkinnan ja tutkinnan yleistä epämääräisyyttä ongelmaan, jonka voi kohdata kristinuskon tutkijoitten teksteissä. On monesti hankalaa [joskin välttämätöntä] tietää, mitkä dogmin osat kristinuskoon sitoutunut tutkija lopulta hyväksyy lähtökohdikseen ja mitkä hän on hylännyt. Onko hän ylipäätään teisti vai ei. Sama pätee Marx-tukijoihin, jotka hekään eivät tarpeeksi tarkkaan ekplikoi, mihin Marxin teorian osiin ovat sitoutuneet ja mitä pitävät toissijaisina [ironisena mutta esimerkillisenä poikkeuksena Pertti Lindfors].

Näin ollen nuoren Marxinsa erittäin hyvin tuntevan Jukka Heiskasenkin viher-marx-päivitykset johtavat tietyistä Marxin käyttämistä sanamuodoista päätelmiä, joihin Marx itse ei laajemmassa tekstikontekstissa ja ylipäätään Euroopan valistushenkisen edistysuskonsa vallassa anna juuri mitään aihetta.

Toisin sanoen Marx ei missään kohtaa asetu vastustamaan teknologisoitumista ja taloudellista kasvua jostain proletariaatin välittömälle edulle tärkeämmästä ja itseisarvoisesta syystä johtuen kuten luonnonsuojeleminen vaan vaatii teknologian edistämistä ja elintason nostamista siten, että hänen aikanaan jatkuvasti kasvava työväestö voisi oikeudenmukaisesti saada käyttöönsä teknologiasta tulevan hyödyn ja onnen.

Marxin mielestä tähän 'onnitulonsiirtoon' tarvitaan kommunismia, sillä kapitalisti ei riistoedustaan vapaaehtoisesti luovu - ei senkään vuoksi, koska pääoman logiikka vie kapitalistia kuin pässiä [lue: pörssiä] narussa kohti yletöntä rikastumista ja väistämätöntä taloudellista taantumaa [tämä tilanne on myös meidän arkipäiväämme].

Heiskasen 'tieteellisessä' Marx-tulkinnassa on siis kyse on puna-viher-ideologian poliittisesta indoktrinaatio-projektista, joka näin ollen jo alunperin sitoutuu tuottamaan Marxin teksteistä luennan, joka tarkemmin eri ekologisia linjauksia erottelematta muka tukee nykyisen luonnonsuojeluaatteen pyrkimyksiä. Heiskasen päätelmillä ei Pylkön mielestä ole juurikaan katetta - pikemminkin päinvastoin.

Heiskasen johdatteleva epämääräisyys ei Pylkölle siis riitä, kuten alla oleva risuaitainen [pdf-] sitaattini esseen lopusta osoittaa [lukekaa linkistä koko essee].

2
Mutta jos Heiskasen viher-Marxilla on Pylkön mukaan vakava uskottavuusongelma, ei hän itsekään pääse helpommalla teorian ja käytännön välisen suhteen laatua ja määrää penätessämme, joskin tämä [sala]oppinut filosofian tohtori - nykyinen saunafilosofi ja 'kustavilainen kylähullu' [nämä ovat minun vokabulaarissani esteettisesti ja psykologisesti erinomaisen positiivisia epiteettejä] jättää tässä yhteydessä viisaasti sanomatta sen, mitä hän ei ilmeisesti tiedä tai tohdi [toisin kuin Heiskanen].

Sillä vaikka Pylkön jälleen kerran hieno essee tuo selkeästi esiin ehkä olennaisimman globaalin ongelmamme [teknologisen hyvinvointimme ylettömyyden] ja sen syyt, siinä ei [toisin kuin Pentti Linkolan ekofasismissa] edes ylimalkaisesti hahmotella, miten tätä ongelmaa voisi konkreettisesti ryhtyä ratkomaan [esim. viikatteella, haulikolla vai molemmilla].

Pylkön haluttomuus [jonka tulkitsen myötäsukaan kognitiivisen vaatimattomuuden hyveeksi] antaa esimerkkejä antimodernin regionalisminsa ja luontofiliansa sekä näihin kahteen erottamattomasti liittyvän teknologia- sekä kapitalismi-kriittisen konservatiivisuutensa praktisesta toimeenpanosta juontuu teoreettisesti hänen käsityksestään subjektin ontologiasta ja siihen kytkeytyen länsimaisen rationaliteetin kritiikistä.

Pylkön kohdalla kyse on rationaaliseen ja universaaliin subjektiin kohdistuvasta ontologisesta nihilismistä [tosin Heideggerille juuri olemisen (ei-käsitteellisen mielen) korvaaminen rationaalisella subjektilla (käsitteellisellä olevalla) on nihilismiä]. Augustinolais-kartesiolainen tahtomisen ja ajattelemisen reflektiivinen lähtökohta eli cogito universaalina subjektina todetaan harhaksi ja siirretään metafysiikan museoon.

Mutta miten meidän pitäisi ymmärtää Pylkön Schellingiltä ja Heideggerilta omaksuma gnostilaista alkuperää oleva a-subjekti eli Dasein [täällä olo]? Onko se jokin ajallis-paikallisuudessa performoiva henki vai positiivisesti varautunut tyhjyys puhuaksemme kvantti-metafysiikan kieltä?

Koska pidän itseäni 'diogeneettisenä' individualistina, joka on ajattelussaan vienyt subjektiuden murtumispisteeseensä eli solipsistiseen desisionismiin - siis hulluuden rajoille asti, saatan ymmärtää Pylkön a-subjektia sangen puolueellisista lähtökohdista käsin. Minulle ei nimittäin hulluuden eli yksityisen kielen rajan tuolla puolen ei ole mitään - ei edes ei-käsitteellistä ei-subjektia. Siellä on pelkkä tyhjyys, josta on vaiettava. Ja piste.

3
Pylkön, Heideggerin, Schellingin, buddhalaisten ynnä muiden ei-subjektivistien ongelma fokusoituu siihen, että karkottaessaan [osittain perustellusti] subjekti-metafysiikan takaisin Vanhan testamentin Genesikseen [ja vielä sitäkin varhaisempiin vaiheisiin], jossa persoonallinen Jumala loi maailman ihan vain omasta tahdostaan ex nihilo, he eivät kuitenkaan pysty karkottamaan sinne omaa tahtoaan Jumalan luomistahdon kanssa analogisia päätöksiä tehtäessä.

Oli subjektia tai ei, niin päätös syntyy aina subjektiivisena tekona - muuten se ei ole [aktiivinen] päätös lainkaan vaan lähinnä imitaatiota ja/tai passiivista paternaalis-autoritaariseen indokrinaatioon reagoimista.

Toisin sanoen - asubjektivistit yrittävät mahdotonta siinä missä nuori Wittgenstein Tractatuksessa. Jos jostain voidaan ylipäätään puhua, siitä voidaan puhua selkeästi. Tästä mahdottomasta tieteellis-metafyysisesta vaatimuksesta kuitenkin seuraa, että Wittgensteinin olisi pitänyt vaieta ei ainoastaan uskonnosta, etiikasta ja estetiikasta [koska niistä puhuminen on mahdotonta universaalissa tieteessä eli fysiikassa] vaan myös diskurssista, joka koskee subjektia - eikä edes tämä olisi riittänyt, sillä itse subjektin, joka paitsi olettaa rationaliteetin lähtökohdaksi subjektin on itse juuri tuo sama subjekti fenomenologisessa mielessä [kehä], pitäisi vaieta ja kadota lopullisesti, koska sitä ei ole olemassakaan verifioitavissa olevana kohteena.

Kyseinen päättely vaikuttaisi olevan ad absurdum, mutta se kuitenkin seuraa teoriasta, joka kieltää verifikaation ulkopuolella olevat diskurssit ja oliot - siis lopulta tietoisuuden, joka asettaa nämä ehdot rationaalisena subjektina.

Wittgenstein toki tajusi yrityksensä umpikujan ja luopui kielen kuvateorian pohjalle rakentuneesta verfikationismistaan, mutta verifikationismista hän ei silti luopunut vaan hajotti monistisen ontologian kielipeleiksi, joissa säännön seuraaminen elämänmuodon käytäntönä luo käsitteille niiden merkityksen. Carnapin [Tractatuksen kantilais-positivistisen verifikationismin hengessä] elättelemä metodisen monismin utopia filosofiasta tieteen kielen loogisena syntaksina potkaistiin samalla roskikseen - olkoonkin, että fysiikkaa edelleen pidetiin tieteistä eksakteimpana.

Pitäisikö meidän nyt ajatella heideggerilaisesti, että Tracatatuksen kantilais-wittgensteinilainen kvasitranssendentaali-subjekti hajoaa ja 'maallistuu' kielipeliteoriassa eri elämänmuotojen määrittämäksi olemisen tavaksi? Ilmeisesti pitäisi, mutta sekään ei ratkaise itse desisionismin ongelmaa.

Mikä/kuka päättää, kun minä päätän? Jos se en ole minä [subjekti minuutena], niin sitten se on joku toinen, johon saatan tosin olla jopa intiimissä suhteessa, mutta.yhtä kaikki - kaikkein perimmäisimmän päätöksen akti ei koskaan voi olla kirjaimellisesti yhteinen akti, koska silloin se ei ole päätös lainkaan vaan passiivista reagointia joko rakastamani ja suuresti arvostamani ihmisen toiveeseen tai jonkin supersubjektin [ideologian] minuun kohdistamaan hyvän- tai pahantahtoiseen indoktrinaatioon [interpellaatioon].

4
Yrittäessään mahdotonta eli karkottaa langenneen Daseinin [voluntaristisen subjektin] takaisin paratiisiin, jossa se muuttuu uudestaan a-subjektksi eli luonnoksi tai Schellingin rikkumattomaksi alkuharmoniaksi [tässä tavoitellaan tietysti koko modernin universaalin subjektin trasformoitumista antimoderniksi regionaaliseksi olemiseksi], heideggerilaisten pitäisi tarkoin miettiä, mitä he subjektin mukana [tahtomattaan] tulevat kadottaneeksi.

Joka tapauksessa em. transformaation jälkeen syntyvä ihminen on jotain sellaista, mitä minä en pysty kuvittelemaan yhtä vähän kuin ymmärrän tai pystyn kuvittelemaan buddhalaista meditaatiota ja sen valaistunutta lopputulosta - ihmistä, jolla on oikea tieto ja tietoisuus asioiden ja [subjektittoman] itsensä tilasta universumissa.

Minulle subjekti on zizekiläinen epätäydellisen ontologian [tässä Zizek omaksuu Heideggerin ontologisen eron olevan ja olemisen välillä] minimaalinen subjekti, joka kyllä reflektoi ja päättää, mutta jolla ei ole metafyysistä substanssia samassa mielessä kuin Descartes'n cogitolla. Kyseessä on konstituoitu, strukturalistinen käsitys subjektista - eräänlainen tyhjyyden ympärille rakentunut kuori, mutta se tarvitaan, koska muuten meidän ei olisi mahdollista tajuta sitä tyhjyyttä, joka me olemme.

[Rationaaliteetin subjekti tai subjektiivinen rationaliteetti [oleva] ei ole sama asia kuin fenomenologinen subjekti eli reflektoiva ja kokeva minä [oleminen], mutta niitä ei voi myöskään täysin erottaa toisistaan],

Buddhalaisuuden ja ylipäätään a-subjekti-ajattelijoiden on siis [kuten edellä tuon esiin] omista lähtökohdistaan käsin mahdoton perustella omaa [regionaalis-henkis-fenomenologista] a-subjektiuttaan ilman rationaalista subjektiutta [vrt. Wittgensteinin kritiikki Mooren common sense-tietoa kohtaan; se, joka ei voi epäillä, ei voi myöskään tietää].

Tietenkin he ovat olemassaolevia ja kommunikoivia olentoja, mutta heillä ei ole enää/vielä mahdollisuutta ottaa etäisyyttä paitsi itseensä ei myöskään transsendenssiin, koska heiltä puuttuu itsen ja transsendenssin välisen dialektiikan [tässä ei ole kyse 'vulgaarista' kaksiarvologiikasta] mahdollistava subjekti-rakenne [Lacanin symbolinen], joka konstítuoi tuon dialektiikan [ks. PS.].

Itsen ja transsendenssin välille syntyvä [erottamalla yhdistävä] dialektiikka - transsendentaalinen etäisyydenotto - on tietoisuuden [ja siten 'tyhjän' subjektiuden] synnyn edellyttämä perimmäinen Tapahtuma.

Kyseessä ei ole lineaaris-kausaalinen vaan yhtä aikaa diakroninen ja synkroninen prosessi. Kun ikuisuus tunkeutuu aikaan kairos-hetkenä [kristillisessä kontekstissa Jeesuksen hahmossa], se yhtä aikaa sekä synnyttää subjektin että tyhjentää sen sisällöistään, koska ero sisäisen ja ulkoisen välillä on kuitenkin lopulta keinotekoinen ja ulkoinen on aina jo osa sisäistä.

Subjekti ei siis voi tulla tietoiseksi muusta kuin itsensä ei-mikyydestä, koska tietoisuus subjektiivisena rationaliteettina mahdollistuu vain rajana ja erona olemiseen. A-subjekti sen sijaan on kokonaan täynnä sisältöä, mutta [kärjistetysti sanottuna] ei niinkään [itse]reflektoivan ihmisen kuin eläimen, jumalan tai ohjelmoidun robotin tavoin.
*
Minun tulkintani tietoisuuden [subjektin] synnyn dialektiikasta kallistuu [kuten saatetaan huomata] enemmän Kantin ja Hegelin kuin heideggerilaisuuden [tai varsinkaan buddhalaisuuden] suuntaan, mutta mitenkään lopullisesti selvää tämä jako ei minulle ole.

Ehkä perustan käsityökaupan ja ryhdyn myymään kotitekoisia Daseineja japanilaisille turisteille. Itse asiassa kyseessä on kierrätys, sillä onhan Dasein eurooppalaisesta antimodernismista kumpuavan filosofisen uusanimismin luoma huipputuote. Saavat japanilaiset omansa [animismin] takaisin uudessa paketissa - tietämättään.

PS.
En tietenkään tarkoita, että esim. shamaanin pitäisi välttämättä viestiä 'yksityinen kielensä' eli loveen lankeamisensa länsimaisen rationaliteetin/subjektin viitekehyksessä vaan oletan, että tuo yksityinen kieli [vrt. Adornon ei-identtinen] on mahdollista kommuníkoida pelkästään shamaanin yksityisenä kokemuksena, jonka hän täysin omavaltaisesti tulkitsee muille, miten parhaaksi näkee.

Väitän provosoivasti, että kaikessa kollektiivis-asubjektiivisessa [mitä muuta asubjekti voisi olla kuin kollektiivinen] kokemuksessa - myös natsismin nousussa - havaitaan mainitun shamanistisen käytännön peruspiirteitä. Hitlerin propaganda [nationalistiseen retoriikkaan naamioitu 'yksityinen kieli'] osoittautui saatanalliseksi - olkoonkin, etten itsekään pidä Hitleriä totuutena natsismin perimmäisestä alkuperästä ja luonteesta.

Pylkkö varmaan sanoisi nyt, että mitä muuta länsimainen rationaliteetti ja universaali subjekti ovat kuin länsimaisen ihmiskäsityksen perustana olevan 'yksityisen kielen' tiede-auktorisoitua indoktrinaatiota ja legitimaatiota teknologisten innovaatioiden muodossa. En väitä vastaan.

II
Marxin viherpäivityksen vakavasta uskottavuusvajeesta - Jukka Heiskasen Marx-tulkinnan tarkastelua

Pauli Pylkkö, helmikuu 2011

[...]
Jos kommunistinen talous sattuisikin toimimaan tehokkaasti (eli ›rationaalisesti›
Marxin tarkoittamassa mielessä), ja pystyisi ratkaisemaan
esimerkiksi tavaran ja työn hinnoittelun ongelman, tarjoaako Marxin teoria
mitään tuollaista syytä, vastavoimaa, millä tuotantoa ja kuluttamista
voitaisiin hillitä, ja millä esimerkiksi tarpeiden kokonaisuudesta voitaisiin
karsia keinotekoiset ja vääristyneet tarpeet esiin? Tuskin. Tuskin hän edes
tuli ongelmaa ajatelleeksi. Vaikka etiikka ei riitäkään keinotarpeita hillitsemään,
tämän päivän ympäristöfilosofiassa suositut eettiset teoriat eivät ole
helposti yhdistettävissä Marxin talousreduktionistiseen kohtalonuskoon.
[Pertti] Lindfors kirjoittaa taas ihailtavan suorasukaisesti: »Eetilliset argumentit
eivät ole sosialistisen teorian rakennusosia, ne ovat vain propagandavälineinä
sallittuja.» (mainittu Lindforsin teos, s. 185). Marx halusi antaa
enemmistölle (proletariaatille) sen, mitä vähemmistöllä (porvaristolla) jo
oli. Siihen ei voi päästä tuotannon määrää ja tehoa laskemalla. Valittiinpa
mikä talousjärjestelmä tahansa, porvarin vauraustason saavuttaminen ei
vie työläistä lähemmäs luontoa.

Aidosti dialektinen luonnosta vieraantumisen marxilaishenkinen teoria
vaatisi selvää irtaantumista Marxin edistysoptimismista ja siirtymistä
Horkheimerin ja Adornon valituskriittiselle ja Marcusen hyvinvointikriittiselle
linjalle. Mutta Heiskasen Nuoren Marxin luonnonfilosofia jatkaa marxilaista
salailun kulttuuria eikä katso tarpeelliseksi edes viitata marxilaisen
perinteen elinvoimaisimpaan haaraan, joka kasvaa Valistuksen dialektiikasta
ja Yksiulotteisesta ihmisestä. Tälle linjalle voi lähteä vain se, joka on valmis
hylkäämään Marxin ajattelun pahimmat heikkoudet: eurooppakeskeisen
edistysuskon, joka tekeytyy vieläpä yleismaailmallisesti päteväksi, talousreduktionistisen
ihmiskäsityksen, liian deterministisen historiakäsityksen
ja luottamuksen järjen ja tekniikan mahtiin.

18
Eikä tämäkään vielä riitä. Nykyisessä kohtuuttoman kuluttamisen, turhan
tuotannon ja päättömän hallinnoinnin maailmassa suuri yhteiskunnallinen
antagonismi on vaihtanut paikkaa. Se ei ole enää proletariaatin ja
porvariston välillä, vaan ihmisten suuren enemmistön (johon kuuluu sekä
porvaristoa että työväestöä) ja luonnon välillä. Vain hyvin pieni vähemmistö
(sanoisimmeko ›etujoukko›?) on valmis köyhtymään, jotta luonto
saisi tilaisuuden ja aikaa toipua. Vain tämä vähemmistö edustaa luonnon
intressejä uudessa antagonismissa.

Näkemys jonka mukaan yksityisen omistusoikeuden kumoaminen tai
yksityisen yritystoiminnan kieltäminen jotenkin automaattisesti ja sellaisenaan
ratkaisisi eurooppalaisen tai länsimaalaisen ihmisen luontosuhteen
ongelman, ei ole vakuuttava – ei varsinkaan viime vuosisadan laajojen
reaalikommunististen yhteiskuntakokeilujen valossa. Mutta jos vaihtoehdoksi
tarjotaan oppia, jonka mukaan ihmisen luontosuhdetta edustaa
parhaiten kapitalismin varaan rakentuva hyvinvointivaltio, missä verovaroin
pidetään yllä laajoja hyvinvointipalveluja, ajaudutaan ojasta allikkoon.

Tarvitaan ennen muuta kulutuksen ja tuotannon rajua vähentämistä ja ohjaamista
perustarpeiden tyydyttämiseen. Tarvitaan paikallisen perinteen
luontonäkemystä ja siihen kätkeytyvää luonnon kunnioittamista. Se taas
johtaa paikalliseen köyhyyden filosofiaan, missä kaikkien yleismaailmallisina
esiintyvien oppien (yhtä lailla sosialististen ›internationalismien› kuin
porvarillisten ›maailmankansalaisuusoppien›) pätevyys kyseenalaistetaan.

Tässä liikkeessä Marxista ei ole tiennäyttäjäksi.
Marxin idea kommunismista on kehittynyt eurooppalaisen edistysuskon
ja valistusliikkeen perustalta, ja on tästä syystä erottamattomasti sidottu
tehokkuuden kasvattamisen ja rajattoman laajenemisen ohjelmaan.
Irrottamaton osa tätä perustaa on usko, että eurooppalainen rationaliteetti
on yleismaailmallisesti pätevä ja ohjaa kohtalon tavoin maailmanhistoriaa.
Jos tämä perusta on ympäristökriisin keskeisin aiheuttaja, emme voi odottaa
siltä kriisin ratkaisua.

III
http://www.youtube.com/watch?v=jQsQOqa0UVc
Martin Heidegger criticises Karl Marx - 1969
*
Here, on German television, Heidegger rebuts Marx's famous claim that philosophers only interpret and do not actually change the world ... Heidegger replies that philosophy is essential in any *concept* of social-political change, including, of course, Marx's concept of a classless society:

Richard Wisser: ... Do you think philosophy has a social mission?

Heidegger: No! One can't speak of a social mission in that sense! To answer that question, we must first ask: "What is society?" We have to consider that today's society is only modern subjectivity made absolute. A philosophy that has overcome a position of subjectivity therefore has to say no in the matter.

Another question is to what extent we can speak of a change of society at all. The question of the demand for world change leads us back to Karl Marx's frequently quoted statement from his Theses on Feuerbach. I would like to quote it exactly and read out loud: "Philosophers have only interpreted the world differently; what matters is to change it." When this statement is cited and when it is followed, it is overlooked that changing the world presupposes a change in the conception of the world. A conception of the world can only be won by adequately interpreting the world.

That means: Marx's demand for a "change" is based upon on a very definite interpretation of the world, and therefore this statement is proved to be without foundation. It gives the impression that it speaks decisively against philosophy, whereas the second half of the statement presupposes, unspoken, a demand for philosophy.
*
http://www.uunikustannus.fi/marx.pdf - [Pauli Pylkön essee]
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pylkk%C3%B6
http://www.benjamins.com/cgi-bin/t_bookview.cgi?bookid=AiCR%2011
http://www.amazon.co.uk/Aconceptual-Mind-Heideggerian-naturalism-Consciousness/dp/9027251312/ref=sr_1_1?s=books&ie=UTF8&qid=1312666607&sr=1-1
http://www.uunikustannus.fi/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Marx
http://en.wikipedia.org/wiki/Karl_Marx
http://fi.wikipedia.org/wiki/Marxilainen_filosofia
http://en.wikipedia.org/wiki/Subject_(philosophy)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://en.wikipedia.org/wiki/Heideggerian_terminology
http://filosofia.fi/node/2403
http://filosofia.fi/node/2404
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pertti_Lindfors
http://forums.skadi.net/showthread.php?t=67107
http://www.bibliotecapleyades.net/sociopolitica/codex_magica/codex_magica04.htm

May 19, 2011

A PHILOSOPHER IN THE TWILIGHT - [FILOSOFI KULTTUURIN ILTAHÄMÄRÄSSÄ]

Heidegger ja David Bentley Hart
*
[Kielimafia korjaili, tarkensi ja lisäili viimeksi klo: 17.25]
I
1
Heideggerista, filosofiasta, nihilismistä ja kulttuurista - selkokielellä, syvällisesti ja tyylikkäästi

Tämä David Bentley Hartin essee [osa II] on hienoin lukemani tiivis yleiskatsaus myöhemmän [1930-luvun puolivälissä tapahtuneen käänteen (Kehre) ja etenkin II maailmansodan jälkeisen] Heideggerin ajattelun perimmäiseen luonteeseen ja tavoitteisiin.

Omistan ko. tekstin provosoivasti ennen muuta kaikille luonnontieteilijöille. Lukekaa tämä mutta lukekaa ymmärtäen. - - Ja jos ette ymmärrä tai varsinkaan, jos ette edes halua ymmärtää, pitäkää suunne ja kielenne kiinni näistä asioista, jatkakaa kaavojenne kanssa pelaamista kaikessa rauhassa ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut [ja juuri näin teidän kohdallane kävikin: mitään ei tapahtunut - ymmärrys jatkoi ikuista untaan, mutta numerot ja teoriat sen sijaan toimivat kuin itsestään - itse itsensä lataavan kvantti-läppärin bitti-virtuaalisena ikuisuutena].

Eksistenssi-filosofian suhteen ei voine vaatia ymmärrystä sellaisesta suunnasta, missä ymmärrys ei voi elää hetkeäkään tulematta orjuutetuksi ykkösten ja nollien loputtomaan kausaaliketjuun, ja jossa oleminen derivoidaan ja mallinnetaan [reifikoidaan] pelkästään olevien [esim. abstrakti raha/sijoitukset] etukäteen manipuloiduksi muutokseksi.

Mutta oleminen on jotain enemmän ja todellisempaa kuin käsite-, teoria- ja numeromagia - jotain ylimääräistä, jotain liikaa, jotain jonka voi kokea mutta ei mielekkäästi sanoa. Oleminen on tietoisuuden äärettömyyttä kielessä. Kieli ei kuitenkaan tuota äärettömyyttä kykene ilmaisemaan kuin negatiivisesti - maalaamalla sanomattomasta kuvan tai siihen osoittavan suuntamerkin, joka ei siis ole itse ilmenevä perimmäisyys [X] vaan pelkästään jäljennös siitä tai viittaus siihen.

Miten oikeassa minun mielestäni olivatkaan Schopenhauer ja Nietzsche tässä asiassa pitäessään musiikkia tahdon [ideoiden, olemisen] välittömimpänä eli suorana ilmaisuna. Musiikissa intohimot nauttivat itseään. Kaikki muu taide on välittynyttä suhteessa olemiseen, intohimoihin ja ideoihin.

Edellisiin - varsin musikaalisiin tulemisen [tahdon ja vallan] filosofeihin [Arttu soitti huilua, Fritz pianoa] verrattuna Heidegger [olemisen ajattelija] oli vähemmän herakleitoslainen [liikkeen sekä pluralismin filosofia] ja enemmän parmenidelainen [ykseyden filosofia], mutta silti nämä kolme filosofia puhuvat mentaliteettiensa ja teemojensa eroista huolimatta jotakuinkin samasta perenniaallisesta asiasta.

Heideggerille oleminen maan ja maailman yhteytenä ilmeni täydellisimmin antiikin pakanallisen temppelin ja yksinäisen kristillisen kirkon muodossa [myös van Goghin maalauksessa Maalaisnaisen kengät taideteos kykenee ilmaisemaan totuuden tapahtumisen autenttisimmillaan].

Periaatteessa kaikki suuret filosofit kuten sanottu puhuvat perimmältään samasta asiasta, kutsuttiinpa tuota asiaa sitten Olemiseksi, Jumalaksi - jopa Minäksi tai samsaran ja nirvanan ykseydeksi.

Mutta Heideggerin [lennokkaasti tulkiten] jo Platonista lähtien olemisen ja olevien välisen eron unohtaminen aloitti nihilismin kehittymisen ajattelun historiassa/-na [Descartes ja hänen cogitonsa uuden ajan nihilismin lähtölaukauksena].

Paradoksaalisesti [ja ymmärtääkseni tämä on olennaista Heideggerin analyysissa] juuri nihilismi [arvojen romahdus, kyynisyys vailla hyvettä, hyöty vailla moraalia] itseään tunnistamattomana ja itsensä väärin tulkitsemana viestinä olemisen unohtamisesta on olemisen ['epäonnistunutta'] muistamista modernin teknis-kapitalistisen egoismin aikaudella.

2
Olen miltei mykistynyt - jälleen kerran. D. B. Hart'in täytyy olla tämän hetken humanistisen intelligentsian kaikkein valovoimaisin sanankäyttäjä koko maailmassa - eikä ainoastaan retoriikan taidoiltaan vaan myös argumentatiivisesti - ja mikä hätkähdyttävintä - ennenkaikkea spirituaalisesti.

Hart'in tapa kirjoittaa ja ajatella puhuttelee minua. Ja kun tuo teksti tässä tapauksessa kertoo nimenomaan Heideggerin filosofisesta projektista, kyseessä on profeetallinen puhe - olkoonkin, että kumpikaan profeetta - niin Heidegger kuin Hart'kaan eivät jo menneen esimodernin maailman konservatiiveina julista messiaanista tulevaisuutta vaan nihilistis-teknologisen kulttuurin iltahämärää - eräänlaista eliotlaista onttojen miesten maailmaa, joka ei lopu paukahtaen vaan kitisten...

Itse käyttäisin hieman epäheideggerilaiseen tapaan [Heidegger oli metodologinen mutta ei ontologinen ateisti] kitisevän lopun eli modernismin hengetöntä henkeä ymmärtääksemme Paavalin kuuluisia sanoja, jotka niin väkevällä ja kaunopuheisella tavalla muistuttavat meitä siitä, minkälaisen hengen asenteen  poissaolo voi tehdä tyhjäksi kaikki aletheian [olemisen avautuminen ei-käsitteellisenä runouden totuutena] ihmeet - niin luonnolliset kuin epäluonnollisetkin.

Tässä tapauksessa kyse on siis olemisen unohtamisesta olevien hyväksi - olemisen useinkin nerokkaasta mutta yksipuolisesta ja ontologiseen tyhjyyteen johtavasta korvaamisesta olevilla; - ensin platonisilla ideoilla ja käsitteillä, sitten Descartes'n cogitolla ja viimein nietzscheläisellä vallantahdolla.

Mutta olemisen totuus on aina käsitteiden, teknologian ja egon tuolla puolen, eikä se 'puoli' voi olla myöskään nietzscheläistä vallantahdon metafysiikkaa, mikäli meissä yhä vielä on säilynyt edes ripaus aitoa kykyä ihmetellä olemista niin kuin lapsi tekee ja kysyy. Tämä merkitsee, että koemme olemisen ihmeenä ja pyhänä - siten ikuisen totuuden tapahtumisena [kuin rakkauden inspiroivana ja lempeän polttavana liekkinä] .

3
'Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa.

Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.'

II
A Philosopher in the Twilight

Publication: First Things

Author: Hart, David Bentley

Date published: February 1, 2011
*
In his preface to the Philosophy of Right, Hegel famously remarks that the owl of Minerva takes flight only as dusk is falling, which is to say that philosophy comes only at the end of an age, far too late in the day to tell us how the world ought to be; it can at most merely ponder what already has come to pass and so begun to pass away. An epoch yields its secrets to rational reflection grudgingly, only after its profoundest possibilities already have been exhausted in the actuality of history: "When philosophy paints its gray on gray, a form of life has grown old, and cannot be rejuvenated . . . but only understood."

It is a winsomely tragic picture of philosophy, but not really a humble one. It may seem to reduce philosophy to an essentially reconstructive, rather than creative, labor; and certainly it implies that philosophers like Kant, who see themselves as harbingers of one or another new dawn, are deluded about their proper roles. But it is also a picture that exquisitely captures philosophy's deep and perilous ambition to be recognized not simply as an intellectual discipline but as wisdom itself; for true wisdom, as we know, belongs properly to the very old.

It also suggests that the greatest philosopher of all would be the one who could plausibly claim to have come most belatedly of all: to have witnessed the very last crepuscular gleam of the dying day and to have learned, as no one else now can, how the story truly ends. The highest aim of philosophy, then, would be to achieve a kind of transcendent belatedness, an unsurpassable finality lying always further beyond all merely local or episodic philosophies. (Needless to say, Hegel entertained few doubts regarding just who that greatest philosopher might turn out to be.)

It is in the context of this Hegelian mystique of belatedness, I think, that one can best make sense of the later writings of Martin Heidegger (1889-1976), and especially of their sonorously oracular impenetrability, by turns so mesmerizing and so infuriating. In a sense, Hegel's philosophy summoned Heidegger's out of the realm of future possibility. By attempting to devise a grand philosophical narrative that would enclose all other philosophical narratives within its inescapable dialectical logic, Hegel challenged his successors to overcome him - to elude the intricate capaciousness of his logic and thereby enclose his "final" story in one yet more final.

From the period of the "Letter on Humanism" (1947) onward, that is arguably what Heidegger set out to accomplish. Over the last three decades of his life, he sought to go beyond Hegel's heroic feat of "metaphysical closure" by further enclosing the whole history of Western metaphysics (of which Hegel's system is merely the most imposing synthetic expression) within the still larger story of "being" as such, and to tell that story in a language so purged of all inherited conceptual terms and grammars that it could never be enfolded within the language of metaphysics again. Thus, for instance, he even stopped speaking of himself as a philosopher by the end, preferring the seemingly homely title of "thinker." That this postphilosophical language would prove difficult to write was inevitable; that it would prove quite so difficult to read probably was not.

Whatever the case, though, and whatever Heidegger's other motives may have been, his determination to think through what he called "the history of being" - from its remotest origins to its uttermost ending - led him to produce what, for all its eccentricities and deficiencies, remains one of the profoundest meditations on modernity and on the nature and history of modern nihilism written in the last century. It may not achieve seamless finality in the Hegelian sense, but, then again, finality of that sort is one of the metaphysical illusions that Heidegger claims to have left behind. What it does achieve is a vision of Western philosophy and its ambiguously intimate relation to Western cultural history that, if once understood, cannot easily or confidently be dismissed.

Of course, I should add, a more proximate antagonist for Heidegger than Hegel might have been Heidegger himself. We know all too well that his dalliance with the Nazis in the 1930s, while it may have been something less than a marriage, was certainly more than a flirtation. Emmanuel Faye has even tried to argue that somehow the ethos of Nazism subtly pervades all of Heidegger's work. But, in fact, the most mystifying and annoying truth about Heidegger is that just the opposite happens to be the case. His late thought lays out a vision of reality that might be accused of a kind of quietistic fatalism, perhaps, or of moral passivity; but it also describes and denounces the intellectual pathologies that led to the rise of the Nazis with an often haunting power.

Whether this indicates some measure of selfknowledge on Heidegger's part no one can say. In his later days he was so anxious to deny his early complicity with the Nazi regime that it is impossible to tell whether his shame involved any element of contrition. But it may also be the case, perversely enough, that it was in part the inexpungible stain of his involvement in such absolute evil that forced him to contemplate the nihilism of his age with such untiring persistence. After all, if he could show nihilism to be a destiny woven into the very fabric of the West by a long history of intellectual error, as Heidegger came to believe it was, then perhaps he could convince himself and others that he was not so much a moral idiot as a victim of fate.

Who knows, though? And who cares? In the end it does not really matter whether Heidegger's late philosophy was a mad labor of craven selfexculpation, or the fruit of genuine moral awakening, or a bit of both. It remains an often brilliant exploration of the ways in which Western humanity has succeeded in creating a world in which all values have become subordinate to the demands of the human will, and in which knowledge and human creativity have become almost entirely confused, conceptually and practically, with the exercise of instrumental reason's mastery over all of reality.

Modernity, for Heidegger, is simply the time of realized nihilism, the age in which the will to power has become the ground of all our values; as a consequence it is all but impossible for humanity to dwell in the world as anything other than its master. As a cultural reality it is the perilous situation of a people that has thoroughly - one might even say systematically - forgotten the mystery of being, or forgotten (as Heidegger would have it) the mystery of the difference between beings and being as such. Nihilism is a way of seeing the world that acknowledges no truth other than what the human intellect can impose on things, according to an excruciatingly limited calculus of utility, or of the barest mechanical laws of cause and effect. It is a "rationality" of the narrowest kind, so obsessed with what things are and how they might be used that it is no longer seized by wonder when it stands in the light of the dazzling truth that things are. It is a rationality that no longer knows how to hesitate before this greater mystery, or even to see that it is there, and thus is a rationality that cannot truly think.

This much Heidegger took to be obvious. The question to which he continually returned in his late work was not whether this was an accurate portrait of the modern situation but, rather, what the history had been that had led Western humanity to this point. Parts of his answer were really somewhat conventional, and similar arguments had already been advanced by various Christian thinkers. Whatever its material causes (about which Heidegger really had nothing to say), the founding ideology of the modern vision of reality was, he believed, easily defined: the triumph of subjectivity in philosophy and of mechanism in science; egoism and technology.

A crucial boundary had been explicitly crossed, he believed, in the thought of Descartes, who entirely inverted what hitherto had been regarded as the proper relation between the thinker and the being of the world. Whereas almost all earlier philosophers had assumed that the ground of truth lay outside themselves, and so had believed philosophy to be the art of making their concepts and words conform to the many ways in which being bore witness to itself, Descartes' method gave priority to a moment of radical doubt about everything outside the self. Earlier philosophy had generally treated epistemological skepticism as a frivolity to be rejected; Descartes saw it as a problem to be solved.

Hence, rather than beginning from wonder before the mystery of being (the origin of all philosophy), Descartes began by trying to certify the reality of his perceptions and on the foundation of his own irreducible subjectivity as a "thinking substance." To do this, Descartes actually was first obliged temporarily to blind himself to the witness of being: "I will close my eyes," he says in the third Meditation, ". . . stop up my ears . . . avert my senses from their objects . . . erase from my consciousness all images. . . ." Only then could he rationally reconstruct the world for himself, on the fundamentum inconcussum of his own certainty of himself.

Thus, in a way that Heidegger regarded as genuinely "impious," modern philosophy makes the human being - the self - the first principle of reason and then determines what does or does not count as truth on the basis of what the self is capable of establishing by itself. The certitude that Descartes achieved was really of a rather trivial kind and a poor substitute for the wonder that he had forsaken. Moreover, the world he saw when at last he opened his eyes again and graciously granted it its license to be was no longer the world on which he had refused to look. It was a fabrication and brute assertion of the human will, an inert thing lying wholly within the power of the reductive intellect. The thinker was no longer answerable to being; being was now subject to him.

Under the intellectual and cultural regime announced in Descartes' writings, the mystery of being has simply become invisible to thought. Even the mystery of God is forgotten, says Heidegger; the God of Descartes is a deduction of the ego, serving as a secondary certification of the verity of experience and defined as a causa sui precisely because even divine being must now be certified by modern reason's understanding of causality. God thus is just another kind of thing, the chief function of which is to provide ontological and epistemic surety for all other things. (Heidegger himself, it should be noted, even though he had once insisted that philosophy must be a "methodological atheism," nonetheless refused to foreclose the question of God. In his essay of 1957 "The Onto-Theological Constitution of Metaphysics," he even argued that his own refusal to think of God in received philosophical terms perhaps made room for the truly "divine God" - the God before whom one could sing and dance, to whom one could make offerings and pray - to show himself anew, outside the determinations to which Cartesian rationalism would confine him.)

Anyway, all this said, Descartes is not in any sense the villain of Heidegger's tale. For Heidegger - and here is his truly challenging contention - what becomes explicit in Descartes has been implicit in all of Western philosophy since at least the days of Plato. Like Nietzsche, Heidegger traced the philosophical origins of nihilism back to ancient Athens; but unlike Nietzsche, he did so - or so he believed - without rancor, any impulse to pass judgment, or any lingering trace of metaphysical thinking. For Heidegger the history of being is, in a sense, the story that being has told of itself down the centuries, over which philosophers have had only small control; and so they cannot be given full credit even for their errors.

Heidegger believed that Western philosophy was that uniquely privileged tradition in which being, by some strange dispensation, had delivered itself over to human thought rather than continue to conceal itself behind enticing and forbidding veils of myth. With so great a privilege, though, came great danger as well, because being is not a thing that can be thought about; indeed, to mistake it for any sort of thing that can be found among other things is already to have lost sight of its truest mystery. And yet thought, by its nature, finds it all but impossible not to think in terms of discrete things - discrete beings and substances and principles. Thus, in opening itself to thought, being inevitably also became a source of error.

Nevertheless, for Heidegger, there had been a sort of blessed, Edenic moment when the thought of being had not yet gone too far astray. In the pearl-pale dawn of philosophy, in the writings of the pre-Socratics, the mystery of being showed itself with rare immediacy. Hegel had largely dismissed pre-Socratic thought as inchoate and primitive, but Heidegger insisted that just the opposite was true: It was at the beginning, in the first awakening of philosophy, that the Western thought of being was at its uncanniest and mightiest. Precisely because the experience of being had not yet hardened into a system of rigid concepts, reason had not yet attempted to master being as just another finite object of reflection and will.

In this essentially prephilosophical philosophy, being revealed itself as the silent, mostly ineffable process by which all things emerge out of the hiddenness of nonbeing, waver for a time in the openness of being, and then pass away into hiddenness again. Or, phrased differently, being was experienced as the passage of all things from future possibility into the nothingness of the past through the narrow juncture of the always disappearing present; and so the thought of being had not yet been separated into a stark opposition between temporality and eternity.

The pre-Socratic response to this experience was essentially poetic: not an attempt to devise a hierarchy of categories by which to capture the event in a cage of human concepts but, rather, an attempt to name the event of being in its mystery, with an almost childlike innocence, in a language of purest immediacy. For this reason, Heidegger believed, the words those earliest thinkers used, in their original meanings, were still inseparable from the event of being's self-disclosure; for a time, being really manifested itself - which is also to say, retained its impenetrable mystery - in the names that it evoked from those whom it addressed.

Heidegger was fascinated by those names and liked to descend again and again into their etymological depths to show that, when they first were uttered, they were not the drearily lifeless principles that later philosophy often made them. Physis, for instance, before it was reduced to the narrower, largely taxonomic concept of "nature," referred to being as the mysterious upwelling source from which beings inexhaustibly arise and to which they return; it meant something wholly unlike the "physical" forces with which modern reason is acquainted.

Logos, before it was reduced merely to a "word" conveying facts, or to "reason" in the philosophical sense, or to "principle," or to the ground of "logic," referred to being as that power of gathering that brings all things forth into the light of being, holding them together in the unity of the world while also allowing them to shine forth in their separateness. AIetheia, before it became "truth" in the limited sense of a correspondence between a proposition and an object of cognition, named being as the primordial movement of "unhiddenness," being unveiling itself in beings, the darkness of possibility ever anew pouring forth its secret riches in the fleeting sparks of transient beings.

The problem with such names, however, is that they cannot be reduced to stable concepts and so cannot be mastered; and the human intellect craves concepts, and the human will craves mastery. Thought could not dwell forever in the innocent immediacy of being's first advent, and so, inevitably, the almost childlike genius of that primordial apprehension faded away and the mere philosopher replaced the poetic thinker. This is not to say that philosophy would ever completely forget that first awareness of the difference between being and beings; it could not, as the very impulse to philosophy is nothing other than the "forgetful memory" of that difference. But it is to say that philosophy was condemned ever thereafter to a language that was less than a shadow of the language that the first thinkers of being had spoken.

Plato was the first great philosopher in this second phase in being's history; it was he who committed the vital apostasy that would lead Western thought down its path of fruitful error. He turned his eyes away from the ungovernable, essentially inconceivable flow of time, and so away from the very process by which being shows itself, and looked instead toward a fabulous eternity of changeless essences, the timeless "ideas" or (more literally) "looks" of things; and it was to this latter realm that he accorded the authority of "truth" while consigning everything proper to time to the subphilosophical category of "unlikeness."

This, for Heidegger, was the first obvious stirring of the will to power in Western thought, the moment when philosophy first tried to assert its power over the mystery of being by freezing that mystery in a collection of lifeless, invisible, immutable "principles" perfectly obethent to the philosopher's conceptual powers. Of its nature, such a way of thinking is supremely jealous: It resents the coyness of being in withholding itself from clear and precise ideas, and it resents any form of novelty that might upset its invariable order of essences, anything new - any way of thinking or speaking of being - that might try to come forth into the open.

This is metaphysics in the fullest and, for Heidegger, most problematic sense. It knows no truth that is not immune to the particularities of time. It sees the truth of any sort of object (say an apple) not as that object itself, in its strange and lovely transience, passing through its various moments of existence (seed, tree, ripened fruit hanging on the bough, fruit eaten or moldering away) but as the unchanging form on which it is modeled (the apple that never shines forth in the beauty of its own color, that has no flavor or fragrance, that has never lived).

This understanding of truth is for Heidegger already nihilistic. It is already an expression of the will to power, though still in a restrained and even selfdeluding form. It is at least still pious; it still feels wonder before the mystery of being even if it has largely forgotten how to name that mystery. But it also inaugurates an entire history of philosophical epochs, one succeeding another - pagan, Christian, secular, it makes no difference - crystallizing into one or another system of abstractions and then dissolving again.

This is inevitable because no system born of the fateful Platonic error can entirely recover any adequate sense of the difference between being and beings. It will always approach being as another kind of thing, another substance or principle. Yet the suppressed awareness of this difference continues always to drive thought from one inadequate formulation to another. In a sense it is by their downfall that these systems remind us most poignantly of the mystery that silently abides behind them; but by their failure they also progressively reveal more and more of the will to power that animates them, and more and more they consciously yield to it.

At the end of this story, we arrive at a nihilism that no longer hides itself from itself. Having failed to find that ultimate and changeless principle or system of principles that no doubt can corrupt, Western rationality begins to exult ever more in the power it has gained over physical reality during its long pilgrimage through the inconclusiveness of history. For Heidegger, the last metaphysician was Nietzsche because in Nietzsche's thought the will to power was elevated to a position of ultimate truth; it became the principle of principles. In that moment, metaphysics became somehow perfectly self-aware. It had discovered its deepest essence by having achieved its nihilistic destiny.

It is not entirely clear, I should note, whether Heidegger actually believed that the history of Western philosophy had created the history of Western culture, or whether he held some more vaguely dialectical notion of the relation between the two. What is clear is that he saw his philosophical genealogy of nihilism as also an account of how Western humanity as a whole has arrived at an essentially nihilistic way of living on the earth. To his mind, our age is simply the age of technology, which is to say that our reasoning is simply a narrow and calculative rationalism that sees the world about us not as the home in which we dwell, where we might keep ourselves near to being's mystery and respond to it; rather, the world for us now is mere mechanism, as well as a "standing reserve" of material resources awaiting exploitation in the projects of the human will.

Now the world cannot speak to us, or we cannot hear it. Being, in its difference from all beings, no longer wakens wonder in us; as it is not a thing we can manipulate, we have forgotten it. Not only do we not try to answer the question of being; we cannot even understand what the question is. The world is now what we can "enframe," whose meaning we alone establish, according to the degree of usefulness we find in it. The regime of subjectivity has confined all reality within the limits of our power to propose and dispose. More and more, our culture has become incapable of reverence before the mystery of being, and therefore incapable of reverent hesitation. And it is this pervasive, largely unthinking impiety that underlies most of the special barbarisms of our time.

One could go on indefinitely. There is a sort of morose, doom-fraught grandeur about it all that at times becomes positively enthralling. We live, according to Heidegger, in a very deep twilight indeed; ours is the time of the "darkening of the world and the flight of the gods." We are homeless in the world, standing over against it, and it is doubtful we ever will find ourselves at home again, at least if we are forced to rely on our own meager resources. Now, as Heidegger remarked in a posthumously published interview with Der Spiegel, "only a god can save us."

To some this darkly prophetic bathos is the most insufferable aspect of Heidegger's later writings. To others it is simply a quaint reminder of the period in which he wrote. In either case, it seems at times painfully absurd when one considers the evils to which he himself had earlier, and for several years, allied himself. And yet it would be foolish to dismiss his message simply on account of the messenger. It simply cannot be denied that the horrors of the last century were both conceptually and historically inseparable from some of the deepest principles of modernity's founding ideologies. The "final solution" was a kind of consummation of all the evils of European history, perhaps, but it was possible as a conscious project only in an age in which humanity itself had first been reduced to a technology (the technology of race). Knowledge of how to split the atom was the inevitable consequence of advances in physics, perhaps, but nuclear weapons were also the product of cultures that had reduced all of nature to a morally neutral technology.

Quite apart from the most acute expressions of modern nihilism, moreover, there is for Heidegger the more chronic reality of a culture in precipitous decline: the degeneration of the arts, the hideousness of our public works, crass consumerism, scabrous popular culture. For Heidegger, these were perhaps the most telling proofs that all of modernity is a condition of alienation. Humanity's only greatness, he repeatedly insisted, has arisen from an ability to dwell in the world as part of it, at peace with it, nourished and sheltered by its mystery as much as by its bounty. All true art, everything worthy among the works of our hands, comes into being in the space that our intimate closeness to the mystery of being opens before us; our art (especially poetry) is the highest way in which being gives itself to us in any age, showing itself in the creative response it evokes from us, both by its generosity and by its elusiveness. If we are no longer conscious of that mystery, nothing we make will shine with the splendor of the world about us, or draw us nearer to its wonder.

Perhaps the most beguiling moments in Heidegger's late writings are those in which he tries to describe what it means to dwell in the world in a truly human way. They are almost entirely devoid of conceptual content, at least of the sort philosophers tend to like, and at times their language is perhaps overly saturated in a melancholy and somewhat ornamental paganism; but Heidegger had become convinced in his later years that the search for conceptual content is not really the search for truth. So he presented his vision in a series of evocative pictures whose meaning was inexhaustible precisely because they could not be translated into philosophical categories.

The pagan temple, for instance, was one of his favored images (although he also sometimes used the image of a lonely Christian church). The temple, as the center of a people's attention and piety, was the way in which human existence was oriented in space and time and gathered into a unity. It demarcated a boundary between the sacred and the profane and thereby created a sheltered place in which the encounter between human beings and the divine (which is the mystery of being in its most eminent and compelling splendor) could occur. In so doing, it called forth each age's special artistry and ethos. In itself, it was a central expression of the sometimes antagonistic, sometimes peaceful, but ultimately nuptial union of two realities that Heidegger simply called "earth" and "world." That is, in the elements from which it was made, illuminated under the open sky, it showed forth the hidden riches of the earth, while through the pious craftsmanship of its makers, it made manifest the highest powers of a human world.

The most entrancing and obscure of Heidegger's images was that of the Geviert - one of Heidegger's many neologisms, usually translated as the "fourfold" - the "ring dance" of earth and heavens, mortals and gods. This was Heidegger's attempt to provide something like a nonmetaphysical alternative to Aristotle's order of causes, at least in understanding the creations of human culture. It is these four together, he says, in their inseparable but distinct inherence in one another, that create a way of dwelling on the earth that creates a space that allows human beings to be at home upon the earth, and that allows being to unveil itself in a particular way, at a particular moment.

This "dance of the four" has, in every age, caused human beings genuinely to create, and to allow being's mystery to shine out from what they create. An object such as, for instance, a silver votive vessel comes into being not only by the interplay between the dark hiddenness of the earth and the radiant openness of the heavens - hidden ores brought up to shine in the light of day - but by the reverently poetic approach of mortals toward the gods and by the lordly approach of the gods toward mortals, out of the hidden realm of the divine, announcing themselves in the powers of nature.

In any event, as I say, this is all only imagery - achingly nostalgic and suggestive imagery - meant only to depict a way of inhabiting the world that Heidegger believed was constitutive of our humanity but that late modern humanity has forgotten. Beyond that, he had little in the way of recommendations for how we might, as a culture, recover what we have lost. He did, however, suggest that now that we have reached the end of the metaphysical history of being, we can at least look back over that history and attempt a kind of Wiederholung, or "retrieval" of the past, which might allow us to understand nihilism, and perhaps even some day overcome it.

Here is where the twilit Hegelian mystique of belatedness becomes most apparent in Heidegger's thought. It is very late in the day indeed, Heidegger believed, and we are very near the night of total nihilism; but in this, the time of highest risk, the possibility of healing has opened up as well. Having seen the nihilistic destiny to which our ways of thinking have led, perhaps we can now reflect on them, before it is too late, and learn to put aside the appetite for power, and to cultivate in ourselves instead an attitude that does not repeat the primordial error. This attitude he calls - borrowing the word from Meister Eckhart - Gelassenheit: release, letting be, learning not to coerce reality but rather patiently to wait upon it. Simply let the world be the world. If we should ever achieve this attitude, then perhaps the mystery of being might open itself anew to us, God or the gods might return in the glory of true divinity, poets might arise again to speak the names of being . . .

For now, though, this remains a very remote possibility, and the night is rapidly descending.

What, in the end, should we think of Heidegger's genealogy of nihilism? It seems clear to me that we should neither embrace it nor reject it as a whole. The most unfortunately Hegelian element in Heidegger's thought is its drive toward total synopsis. His account of the history of metaphysics is simply too uniform and comprehensive in its claims, and as a result it misrepresents or fails to account for other realities about the history of Western thought that cannot intelligibly be treated as part of a larger history of nihilism.

Of course, Heidegger was willing to grant that Western philosophy had never been nihilistic through and through. But he rarely demonstrated any very keen awareness of the ways in which, for instance, Plato's understanding of the Form of the Good, or certain Christian understandings of the analogy between transcendent and created being (and so on), open up paths that certainly cannot terminate in nihilism. And he certainly never considered the possibility that the only way to preserve being's selfdisclosure against the human longing for conceptual mastery of reality might be a fully developed metaphysics of transcendent being. That, though, is an argument for another time.

What should be said here is that Heidegger's renunciation of metaphysics did not, in the end, allow him to produce a coherent ontology of his own. His efforts to describe the relation of being to beings in purely immanent terms ultimately added up to very little; certainly they did not provide any convincing answers to such perennial questions as why there are beings at all. At most, all he could do was point to temporality, the ceaseless flow of beings out of nothingness and into nothingness again, and then - in a gesture that often seems as much one of hopelessness as of "piety" - point away toward the mysterious Ereignis, the "appropriating event," that somehow brings this about.

Because he had left himself no room for any kind of language of analogy, which might have allowed him to say how transcendent being shows itself in immanent existence while still preserving its transcendence, and because, moreover, he had decided in advance that one cannot speak of being in other than temporal terms, he really could not escape lapsing into a certain fatalism regarding the history he described. Even he had to admit that, if there is no metaphysically "correct" way for being to show itself, perhaps the age of technology really is the next "proper" moment in being's dispensation. If so, all he could do was hope that there might still be a truly human way of inhabiting the world that is coming to pass.

In any event, we are not obliged to make Heidegger's problems our own, and we certainly do not have to accept his story in its entirety to appreciate what is true and troubling in it. It is enough to acknowledge that the possibility of nihilism is indeed part of the entire history of metaphysics, even while insisting that countless ways of avoiding nihilism (even thoroughly metaphysical ways) have also opened up within that history. After all, we could not have arrived where we are purely by chance. And we would be foolish not to take seriously his diagnosis of the special pathologies of modernity. It is good to understand something of the history - and so the historical contingency - of many of our dominant forms of thought and to see what their more terrible consequences have been and may yet be.

And I think we also can appreciate the simple pathos of Heidegger's disenchantment with philosophy. At times, of course, it is little more than the protest of a weary man, perhaps aware of his own moral and intellectual failures, imploring the voices of philosophy and ideology to cease their babbling. Western humanity has talked its way right to the edge of the abyss - so, please, be silent now. Wait. Listen. Let being speak, let the world be a world again, let the divine show itself to us if it will. But stop talking for a while.

It is almost tempting to see Heidegger's history of being as a sort of epic transposition of the private story of a long and disappointing life. It has an air of spiritual fatigue about it - a deep longing for a return to innocence, to immediacy, to childlike wonder and to the child's delight in speaking the names of things: a wise simplicity not yet corrupted by those empty concepts that distance us from the world. It is almost as if he wanted to find a way back again to the experience of the child's first amazement before the mystery of the world and to linger there forever, speaking a language of pure naming, pure invocation - the language of Adam or of the natural poet.

For the good of his soul, of course, it would have been good had he understood that the only real return to innocence comes by way of repentance. But, if he ever did, he gave no evidence to that effect apart from a few phantom hints at the margins of a few enigmatic essays.

We can also grant, I think, that Heidegger did indeed surpass Hegel as a philosopher of the twilight, and in two senses. In his later years he liked to speak of the true thinker as a wanderer in the forest, seeking out hidden or forgotten paths, uncertain of his course but looking for that clearing among the trees where truth might show itself. I do not believe he ever found that clearing, but when I am feeling charitable I am willing to believe he really did seek it.

In those moments I am willing even to indulge his somewhat romanticized view of himself: a figure in the twilight, at the end of a long journey through a large valley and into wooded hills, perhaps pausing on a low ridge that affords him a last narrow glimpse of the paths he has followed, watching the evening descending over the mountains and down toward darkening lakes and fields, trying to fix in memory the shape of a world soon to be lost in night. If nothing else, he certainly did come later in the day than Hegel, and he told a story that contained more of evening's wisdom than Hegel's had.

And Heidegger was a philosopher of twilight in a more crucial sense, too. That is, he understood the vocation of every true thinker to be much the same as the vocation of the true poet, or of any true artist: to bear witness to that haunting and penumbral interval that marks the difference between being and beings, and to attempt to keep it open in our thoughts and our words and our works. He was himself in no sense a morally credible witness, admittedly, but he was an often perceptive one. And he knew that being's mystery, while it is the source of our humanity, never shows itself to us with the undeniable clarity of a distinct thing among other things, but reveals itself only as a kind of intangible shadow at the edges of the things that are. Shadows, however, disappear as darkness falls, so those who can must continue to testify to that difference, to that mystery - because, if it is wholly forgotten, no one can imagine how deep and long the night may be.
*
http://www.faqs.org/periodicals/201102/2250479541.html
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://en.wikipedia.org/wiki/Martin_Heidegger
http://www.suol.fi/raamattunet/paavkirj.html
http://www.fixed-point.org/index.php/davidbhart
http://www.listoid.com/list/38/page2