Evoluutio etenee, mutta kehittyykö Richard Dawkins?

Tämä sormi sai kaikki muut oliot paitsi kreationistin ja Richard Dawkinsin kehittymään korkeammalle tasolle.

1
'On absurdia, että evolutionisti valittaa, että on uskomatonta, että uskomaton Jumala loi kaiken tyhjästä ja kuvittelee sitten, että on uskottavampaa, että ei-mikään muuntaa itsensä kaikeksi olevaksi.' [Gilbert Keith Chesterton]

2
Mr. D. B. Hart silittää tässä kirja-arvostelussaan Richard Dawkinsia sekä myötä- että vastakarvaan.

Ironista [ja ehkä jopa hieman säälittävää ainakin tiedemies-Dawkinsin kannalta] on kuitenkin se, että sekä Dawkins ja hänen kreationisti-vastustajansa käyttävät molemmat hyvin samankaltaista retoriikkaa yrittäessään pitää kiinni omista kannoistaan ja vakuuttaa toinen. - He nimittäin pelkästään toistamalla toistavat omaa 'mantraansa' kykenemättä siirtymään loogis-filosofisesti toisen kertaluvun [meta-]tasolle, jotta voisivat pätevämmin oivaltaa ja analysoida käyttämiensä argumenttien perimmäisiä eroja - viime kädessä myös metaforisten analogien intuitiivisella tasolla, joka on lopultakin kaikkien perimmäisten meta-makro-teoreettisten hypoteesien [erotuksena tieteen tekoon teknisenä prosessina] 'kätilöopisto, hautausmaa ja taivas'.

Mutta Dawkins ei [kuten ei kreationistikaan] kehity, sillä hän on fundamentalisti, joka julistaa gradualistisen evoluution tiukan kirjaimellista ilosanomaa ja joka on kritisoinut esim. kolleegansa Stephen Jay Gouldin 'punktualismia' älylliseen suunnittelijaan [Jumalaan] uskoville tarjoutuvana mahdollisuutena.

3
Huom! - Harhaopin määrittely perustui alkukristillisessä teologiassa Raamatun tekstien mahdollistaman/vaatiman historiallis-hermeneuttis-fenomenologisen itseymmärryksen ja siitä muokatun koherentin loogisen esityksen [ei kokeellis-empiirisen näytön] mahdollisimman laajaan hyväksyntään/konsensukseen kirkolliskokouksissa, kun taas luonnontieteessä riidellään lähinnä havainto-evidenssin määrästä, vakuuttavuudesta ja paremmuudesta tilastollis-kausaalisen teoria-vertailun puitteissa, jolloin tiedeyhteisö toimii ikäänkuin patenttivirastona, kun taas kirkkoa voisi nimittää empatia-, kasvatus- ja mielenylennys-laitokseksi.

Koska luonnontieteellä ei ole [eikä voi olla] laadullista itseymmärrystä - eikä siis myöskään heresioita, vain kaikkein paavillisimmilla tiedeguruilla [kuten Dawkinsilla] on kutsumus julistaa 'oikeaa oppia' jopa niitä vastaan, jotka esittävät vähänkin eriäviä kantoja heidän omista näkemyksistään [em. Stephen Jay Gould].

4
Muistutan tässä kohtaa, että David Bentley Hart'lle on loogisesti eri asia [muistakaamme nyt Humen laki] puhua kristinuskon totuudesta kuin sen hyvyydestä [Hart ei väittele niinkään uskon totuudesta kuin sen hyvyydestä historiallisessa kontekstissa], minkä jaottelun vuoksi hänet luultavasti leimataan skeptikoksi ja relativistiksi varsinkin niissä protestanttis-reformatorisen perinteen piireissä, jotka ovat käytännöllisesti katsoen fundamentalistisia [ne muut reformaation piirit ovat sekulaaris-tapakristillisiä tai ateistisia] joko Intellectual Designer'n suhteen tai jopa kreationismi-aapiskukkoon/joulupukkiin uskovia [myös tähän aiheeseen palaan vielä].

5
The Dawkins Evolution [David B. Hart]

The Greatest Show on Earth: The Evidence for Evolution by Richard Dawkins
*
The first lesson to be learned from Richard Dawkins’ new book is a purely practical maxim: One should always do what one does best, while scrupulously avoiding those tasks for which neither nature nor tuition has equipped one. This is not, obviously, what one could call a moral counsel; it is merely a counsel of prudence. Another way of saying it would be, try not to make a fool of yourself. Of course, folly is something of a relative judgment. It is often the case, especially in the world of publishing, that the most lucrative course is to do things very, very badly.

The richest novelists tend to be those who cannot write; and the more poorly they write, the richer they are likely to become. The most successful purveyors of popular history, popular political polemic, popular religion, popular philosophy, popular atheism—and so on—are those who know only as much about their subjects as is necessary to make a stir and absolutely nothing more. And one has to concede that no other book by Richard Dawkins has sold nearly as well as The God Delusion, his majestically maladroit adventure in the realm of abstract ideas. So, weighing things solely in the balances of financial gain, one should perhaps not be too captious regarding his recent publications on the God question.

Still, there was a time when Dawkins enjoyed a deserved reputation for his contributions to the popular exposition of evolutionary science and theory without yet having acquired his entirely undeserved reputation as a powerful advocate for atheism.

The Selfish Gene, despite occasional propositions of an almost metaphysical variety, is, for the most part, an excellent introduction to one of the more fascinating areas of modern biological science and speculation. And, generally, whenever Dawkins has confined himself to topics within his field of expertise, he has produced well-organized, lucidly written guidebooks to the current scene in the life sciences.

With The Greatest Show on Earth, Dawkins has returned to what he does best. He makes occasional mention of subjects he ought not to touch on—Plato, for instance, or the “great chain of being,” or God—with predictable imprecision; but these are only momentary deviations. The purpose of the book is simply to lay out, as clearly as possible, the evidence for the truth of special evolution. It recently occurred to him, he says, that over the years he has written about evolutionary theory but never taken the time to provide his reasons for believing in it for those who have not had the benefit of his training.

And this is what he does here, very well, proceeding by discrete steps: the observable plasticity of plant and animal species, the verifiability of macro-evolution, the geological record of the earth’s age, the fossil evidence (including the wealth of fossil remains of intermediate special forms), observable and experimental mutation, morphology, genetics, and so forth. In short, The Greatest Show on Earth is an ideal précis of the evolutionary sciences and the current state of evolutionary theory that can be recommended for the convinced and the unconvinced alike.

Dawkins’ special reason for having written this book, as perhaps need not be said, is his own frustration over the sheer number of persons in the world today who continue to refuse to believe either in special evolution or in its entirely immanent causal mechanisms. Although the book is, for the most part, wholly “positive” in its argument, it is nonetheless explicitly directed toward two targets: young-earth creationists and the intelligent design movement. In regard to the former, of course, he does not really need to expend much energy. After all, ranged against their beliefs is nothing less than the entire universe and every physical datum it comprises. In regard to the latter, however, he does feel the need to exert himself; and, while some of his arguments are solvent enough, others are no more sophisticated than the positions they are meant to refute.

The best argument against ID theory, when all is said and done, is that it rests on a premise—“irreducible complexity”—that may seem compelling at the purely intuitive level but that can never logically be demonstrated. At the end of the day, it is—as Francis Collins rightly remarks—an argument from personal incredulity. While it is true that very suggestive metaphysical arguments can be drawn from the reality of form, the intelligibility of the universe, consciousness, the laws of physics, or (most importantly) ontological contingency, the mere biological complexity of this or that organism can never amount to an irrefutable proof of anything other than the incalculable complexity of that organism’s phylogenic antecedents.

Dawkins does not really make the logical argument, though. Instead, he makes something much more like a deistic argument, although in reverse. He merely inverts the ID equation and confesses his own personal incredulity at the idea that nature—containing so much that is inefficient, ungainly, brutal, wasteful, abortive, and ill-formed—could be the product of a designing intelligence. But this is silly. He starts from an entirely anthropomorphic concept of a designer, presumes the set of values pertinent to such a concept, and then fails to find those values reflected in nature as he perceives it. But that, of course, is not the issue. In any event, I suppose, this is a small complaint.

I should confess, although quite gratuitously, that I derive a certain malicious delight from Dawkins’ consternation at the persistence of young-earth fundamentalism in even the most educated of societies. At one point in The Greatest Show on Earth, he records—at somewhat tedious length—the transcript of an interview he gave to a not very well-informed antievolutionist by the name of Wendy Wright.

Again and again, Wright asserts that there is no fossil evidence of intermediate forms between earlier primates and human beings; and, again and again, Dawkins attempts to disabuse her of this vacuous “mantra” (as he calls it) by pointing out that there certainly is such evidence and by directing her to it, but all to no avail. His answers fly past her without any discernible effect, and she simply repeats her question, over and over. The reason this amuses me, to be honest, is that, whenever he himself turns to philosophical issues, Richard Dawkins is Wendy Wright—or, at least, her temperamental twin.

After all, what makes The God Delusion so frustrating to any reader who has a shred of decent philosophical training and who knows the history of ideas is its special combination of encyclopedic ignorance and thuggish bluster. Repeatedly, Dawkins discusses such issues as Thomas’ “five ways” (which he, as many do, mistakes for Thomas’ chief “proofs” for the “existence” of God); but he never bothers to consult anyone who could explain these issues to him. And he is desperately in need of such explanations, given how utterly bewildered he is on every significant point.

He cannot distinguish questions regarding the existence of the universe from questions regarding its physical origin; he does not grasp how assertions regarding the absolute must logically differ from assertions regarding contingent beings; he does not know the differences between truths of reason and empirical facts; he has no concept of ontology, in contradistinction to, say, physics or evolutionary biology; he does not understand how assertions regarding transcendental perfections differ from assertions regarding maximum magnitude; he clumsily imagines that the idea of God is susceptible to the same argument from infinite regress traditionally advanced against materialism; he does not understand what the metaphysical concept of simplicity entails; and on and on.

His own pet proof of “why there almost certainly is no God” (a proof in which he takes much evident pride) is one that a usually mild-spoken friend of mine (a friend who has devoted too much of his life to teaching undergraduates the basic rules of logic and the elementary language of philosophy) has described as “possibly the single most incompetent logical argument ever made for or against anything in the whole history of the human race.”

That may be an exaggeration. My friend has spent little time among theologians. But that is neither here nor there. All of these failings would be pardonable if Dawkins were capable of correction. But his habitual response to any concept whose meaning he has not taken the time to learn is to dismiss it as meaningless, with the sort of truculent affectation of contempt that suggests he really knows, at some level, that he is out of his depth.

Anecdotally, I know for a fact that numerous attempts have been made, not to convince him that there is a God, but merely to apprise him of the elementary errors that throng his arguments. Like poor Wendy, he simply does not grasp what he is being told, so engaged is he in repeating over and over the little “mantras” he has devised for himself.

Which only brings me back to where I began. For the most part, The Greatest Show on Earth is an admirable piece of work, one that provides a necessary service as well as—and perhaps better than—any rival text. It is precisely the sort of thing Dawkins does best, and so the sort of thing that is—when he does it—a pleasure to read [kursivointi RR].

http://www.firstthings.com/article/2009/12/the-dawkins-evolution
*
http://en.wikipedia.org/wiki/David_Bentley_Hart
http://bwanajoe.blogspot.com/2008/06/g-k-chesterton-kristitty-kirjailija.html
http://en.wikipedia.org/wiki/G._K._Chesterton
http://fi.wikipedia.org/wiki/Stephen_Jay_Gould
http://en.wikipedia.org/wiki/Stephen_Jay_Gould
http://en.wikipedia.org/wiki/Stephen_Jay_Gould#Punctuated_equilibrium
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jaksoittaisen_tasapainon_malli
http://www.evolutionoftruth.com/hum/evolution.htm

Ev.luutio-uskon teoria ja käytäntö

Miten uskonnollinen[?] darwinisti-Ironmistress ratkaisee tähän kuvaan sisältyvän aporian? Darwinilainen ateisti-alkuasukas kohtaa lähetyssaarnaajan. Kumpi on oikeassa? Vai pitäisikö yrittää sovitella. Mutta eihän sellainen ole mahdollista tilanteessa, jossa osapuolten intressit [arvot, meemit] jo perinteisen asetelman vallitessa ajautuvat törmäyskurssille - evoluutiosta [geeni-tosiasioista] tehtyjen kaikkein vulgaareimpien syy-seuraus-tulkintojen välttämättömyydellä.
*
Tämä päre jatkaa lähes käsiin räjähtynyttä evoluutioteoria-kommentointia, jota on käyty Olkinukke vai Rautarouva-päreessäni.

1
Harvoin olen törmännyt ihmiseen, joka elää niin massiivisen teoreettisen harhan vallassa kuin Ironmistress.

Lamarckismi [meemit, arvot] ja darwinismi [geenit, tosiasiat] menevät niin iloisesti sekaisin, että Humen laki vain venyy ja paukkuu.

Selittävän matemaattis-kausaalisen tason ylivallasta maksetaan aina ymmärtävän semioottis-semanttisen tason menettämisellä. Järkevän [ei ainoastaan kausaalis-funktionaalisesti pätevän] kulttuuriteorian pitää ottaa huomioon molemmat tasot.

Muuten teoria pyörii tautologisesti oman napansa ympärillä ilman ulkopuolista, objektiivista kriteeriä selittäen kaiken mahdollisen ja mahdottoman vahvemman voimalla. Vahvemmuus [itsesäilytystarve: kilpailu niukkuudesta] toimii tässä sekä selittäjänä että selitettävänä - samaan tapaan kuin seksuaalisuus neurologi-Freudin varhaisimmassa viettiteoria-kehittelyssä [ihminen on 'vietti-energia-höyryllä' toimiva höyrykone].

Kehäpäätelmiä molemmat. Itsesäilytyksen tarpeen ja seksuaalisuuden voi kyllä sellaisenaan hyväksyä, mutta niitä ei voi käyttää selittämään lähes kaikkea mahdollista ihmisessä ja kulttuurissa, koska silloin päättely kulkee kehässä, joka siis vaatii ulkopuolisen kriteerin ollakseen pätevää.

[No - ehkä meillä ei voi olla muuta kuin kehäistä tietoa, sanoi Markus Lammenranta kerran minulle. Emme pysty oikeuttamaan mitään tietoa lopullisesti [ellei sitten se Mooren ylös nostama käsi eli naivi empirismi ole tietoa; - ei ainakaan Wittgensteinin mielestä]. - Tällainen asenne tietoon tosin on vara-einstein-enqvistin mielestä ongelma vain filosofeille. Niinpä. Ja siksi minä en olekaan luonnontieteilijä [haha].

Matruuna ja evoluutioteoria niputtavat sekä tosiasiat että arvot yhteen ja samaan pakettiin: survival of the fittest - olemassaolon taistelu - kilpailu meemien välillä - sodat - urheilukilpailut - kapitalismi - eliittikoulut - rasismi - buddhalainen - ns. 'hymyilevä' diktatuuri.

Etkö jo huomaa RM, että sorrut juuri siihen, minkä alunperin kiellät. Kehittelet arvomerkityksiä sinne, missä niitä ei nimenomaan pitänyt olla. - - Ai ettei valtataistelu ole merkitys vaan tosiasia - - .

Voi pyhä yksinkertaisuus, mitä logiikkaa! Jos itse teen tuosta olemassaolon taistelun makro-maksiimista lopulliset johtopäätökset, niin moraalistani ei jää jäljelle muuta kuin välineet, joilla voin tappaa inhoamiani ihmisiä, jotka julistettuaan ensin suureen ääneen olemassaolon taistelua, tulevatkin yhtäkkiä peloissaan vastaani poliisivartio turvanaan, lakikirja kourassa [kuten RM].

Mitä vittua minä laista välitän silloin, kun aion saavuttaa tarkoitukseni ja tappaa ihmisiä, jotka vituttavat minua, koska ovat ajamiani asioita vastaan  - viis siitä, miten minun käy [mutta tietenkin olen ovela enkä jää kiinni - survival of the fittest you know].

Matruunan vahvin voittaa-teoria oikeuttaa tappamisen ja terrorismin epäsuorasti. Mitä saatanaa hän sitten oikein kitisee muslimeja vastaan! Alkakoon varustautua olemassaolon taisteluunsa - - .

2
Ehkä julkaisen luonnoksistani vielä toisen päreen po. aihetta sivuten, mutta toisaalta - miksi tuhlaisin ruutia tähän asiaan. Olenhan käynyt RM:n kanssa saman taiston jo useaan kertaan - viimeksi väitellessämme karman laista, joka on loogisesti aivan samaa muotoa oleva ongelma kuin evoluutioteoria.

Eikä siitäkään väittelystä tullut lasta ei paskaa, koska RM ei tajua, ettei ilmiöitä voi selittää pelkästään matemaattis-kausaalisella tasolla menettämättä samalla ymmärtävän semioottis-semanttisen tason.

Matematiikka on formaalisti pelkkää tautologiaa. Kausaalinen selittäminen koodataan matematiikalla. Olemassaolon taistelu on kausaalisesti pätevä teoria[?]. Näin ollen siitä ei ilman kehäpäättelyä [ja Humen lain rikkomista] voi tehdä oletuksia, jotka funktionaalisten ketjutusten 'salakuljettamana' antavat funktionaalisille deskriptioille [vahvempi voittaa, sopeutuvampi pärjää paremmin] preskriptiivistä voimaa [on oltava vahvempi, on sopeuduttava paremmin].

Kuvailevan ja käskevän välille lankeaa eliotilaisittain pysyvä varjo. RM kuitenkin siis tulkitsee vahvemman pärjäämisen [kuvaileva määritys] myös hänen luonnolliseksi oikeudekseen [preskriptiivinen määritys].

Mutta ei sentään. Ripaus sääliä tihkuu matruuna-äidin tiss- eh sydämestä kuni budhalaiselta pitääkin. Ei saa tappaa. Pitää kilpailla reilusti. Vahvempi voittaa silti. - - Hahhahhahhaa! vielä kerran. Kuka helvetti soikoon uskoo moista retoriikkaa. Kaula poikki laakista. Mitään oikeutta ei tarvita. Ei sitä kukaan kysy luonnossa eikä sodassakaan - reilua tappamista.

Kaikki johnstuartmilliläinentehkäämitäteettemuttaälkäävahingoittakotoisianne on silkkaa shittiä minun evoluutioteoriani mukaan.

Pidä taas kerran tämä mielessäsi matruuna. Tekopyhä kyykyttäminen ei ole minun evoluutio-projektini vaan kalvinistis-utlitaristinen tapa kusettaa lähimmäisiään. Ja juuri siksi tulen aina valitsemaan mieluummin vaikka terrorismin kuin sinunkaltaisesi kaksois-standardeilla pelaaja-pettäjän tien.

Jos ja kun vahvin aikoo ottaa kaiken, ei hän tarvitse siihen lakia muuten kuin tietääkseen, miten kiertää lakia jäämättä kiinni. Kaikki muu on pelkkää porvarillis-kapitalistista hämäystä, joka kyllä toimii vahvimman voittoa tavoitellen, mutta uskaltautumatta avoímeen taisteluun - lakitekstin, liberalismin ja demokratian avulla muita ihmisiä kusettaen.

Tätä on myös Foucault'n biovalta ja tähän päätyy lopulta myös Habermasin munaton ja niin helvetin siisti konsensus-kommunikaatio - [Miksi kukaan ei sano mitään: siksi, että he kaikki rikkoivat Habermasin diskurssi-eettisiä keskustelun sääntöjä ja siirettiin jäähylle - - Habermasin [Austinilta väärintulkitun] puheaktiteorian kriteereistä syntyvä ideaalinen konsensus on hiljaisuutta eli anonyymin byrokraattis-teknokraattisen auktoriteetin valtaa].

Kanaalin toisella puolella odottaa cameronilais-konservatiivinen uti-liberalismi sivistyspolitiikan alasjoineen.

Putin puolestaan aikoo kasvattaa Venäjästä uuden autoritaarisen maailmanmahdin, joka tulee kilpailemaan Kiinan kanssa maailmavallasta.

USA ajautuu ennenpitkää jonkintyyppiseen sisällisotaan sisäpoliittisten ongelmien kärjistyessä äärimmilleen, koska maahan ei saada toimintakykyistä hallitusta, joka kykenisi vaikuttamaan näiden ongelmien edes osittaiseen ratkaisuun [Obama on jo nyt lähes epäonnistunut].

Ylipääsemättömiä ristiriitoja luovat mm. tuloerojen yhä vain lisääntyvä kasvu ja sosiaalinen eriarvoisuus, siirtolaispolitiikan syrjivyys, uskonnollisten fundamentalistien ja esim. abortin, eutanasian ja homojen täydet oikeudet hyväksyvien [ateismiin taipuvaisten] keskinäinen vihanpito jne.

Siirryn siis Venäjälle. Äläkä tule käymään ryssissä sen jälkeen matruuna. Tai annan pidätyttää sinut ja lähetän Omskiin vankileirille [no - pääset sentään sisähommiin kokiksi - -].

3
Muun muassa tämä tekstipätkä toimi edellisen [harkitun] pieraisun yhtenä lähtökohtana.

Sinä RM ja evoluutioteoria pyöritte loogisesti oman napanne ympärillä, kuten olen ennenkin huomauttanut Pauli Pylkköä siteeraten. Evoluutioteoria voi nimittäin tautologioineen ja kehäpäätelmineen selittää kaiken eli ei mitään. Tämä tunnetaan deflatorisen totuusteorian nimellä [Tarskin semanttinen totuusteoria].

Siinä missä matematiikka on formaalisti pelkkää tautologiaa, siinä myös evoluutioteoria formaaleimmillaan jauhaa tyhjää.

Kun sitten ryhdymme tulkitsemaan maailmaa ja historiaa tällaisen tautologian ja kehäpäättelyn puitteissa, se saattaa ensi alkuun vaikuttaa pätevältä, mutta kun [hypoteettis-]teoreettista selitystä legitimoidessamme redusoimme annetun ensi alkuun teoriaan soveltuvalta näyttävän memeettisen [inhoan tätä pseudotermiä] evidenssin [joskin soveltuvuuden järkevyys-oletus tulee pikemminkin siitä, että ymmärrämme näytön alunperin toisenlaisessa merkitys-kontekstissa kuin, missä se saa lopullisen biologis-kausaalisen pätevyytensä] eli selitettävän takaisin tuohon formaaliin teoreettiseen lähtökohtaan [selittäjään], kadotamme alkuperäisen [ja ylipäätään kaiken kielellis-kulttuurisen] merkityskonteksti-mielekkyyden, jonka puitteissa funktionalistis-reduktionistisia väitteitä kuten survival of the fittest voi ylipäätään kulttuurisesti ymmärtää.

Tavallaan evoluutioteoria kuten kaikki luonnontieteelliset makroteoriat ovat ihmisen ymmärtämisen kannalta liian päteviä. Ne vain eivät valtavissa yleistyksissään selitä ihmisestä lopulta yhtään mitään muualla kuin omassa formaalissa kontekstissaan, josta kuitenkin puuttuu kaikkien semanttisten tulkintojen [ja kulttuuria voi ymmärtää vain jonkinlaisen semioottis-semanttisen käsitekategorian puitteissa] välttämättä tarvitsema merkitysperusta - semioottis-semanttinen ylärakenne, jonka sisällä deskriptiivis-syntaktinen alarakenne vasta voi saada sellaisen mielen, jossa inhimillinen merkityskokemus voi ilmetä.

Matematiikkka sen sijaan on inhimillisen kielen ja kokemuksen kannalta mieletöntä - ja juuri siksi formaalisti pätevää tautologisuudessaan.

Näin ollen RM - me puhumme toistemme ohi. Mutta sinä et edelleenkään ymmärrä miksi. Miksi siis tuhlaisin ruutia sinuun. Olenhan käynyt saman taiston jo väitellessämme karman laista, joka on loogisesti aivan samaa muotoa oleva ongelma kuin evoluutioteoria.

PS.
Vielä olis yksi vastaus-kommenttiluonnos matruunalle jäljellä [argumentaatiosta]. Vaikuttaa lupaavalta, vaikka samoja asioita kelataankin.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/12/olkinukke-vai-iron-maiden.html
http://www.stumbleupon.com/stumbler/ru3ah/tag/evolution/

Havainto, rationaalinen päättely, tieteenteoria

Kirjoitettu kommentiksi Mika Sipuran kommenttiin hänen päreessään Jumalaharha I (Ks. edellinen päreeni).
*
1) Teismi pystyy takaamaan tiedollisten kykyjemme luotettavuuden, mihin naturalismi ei pysty (Plantingan esittämä argumentaatioketju)

2) Ihmisellä on luontainen, reflektiivinen=tiedollinen kyky Jumalan
olemassaolon kokemiseen (Plantingan oma kokemus ja vakaumus)

3) Siis: Jumala on olemassa
*
Kakkospremissin ongelma on juuri tuo, minkä esitit. Plantinga ei pysty selittämään sitä, miksi kaikki ihmiset eivät usko Jumalaan, eikä lopulta edes sitä, miksi hän itse uskoo!
Ykköspremissistä joudutaan kuitenkin tästä huolimatta kiistelemään pitempään.
Johtopäätös on joka tapauksessa vähintänkin 'ennenaikainen'.

Minun mielestäni tässä 'kisassa' ei kuitenkaan ole voittajia - pelkästään todennäköisyysriskien ottajia tai argumentin ilmeiseen(?) pakottavuuteen vetoavia (vaikka argumentti itsessään perustuukin Plantingalla viime kädessä henkilökohtaiseen uskoon).

En ole sen paremmin vakuuttunut Dawkinsin lähtökohdista kuin Plantingan argumentaatiostakaan. Olen asiassa pikemminkin skeptikko kuin agnostikko.

Agnostikko odottaa uuden evidenssin ratkaisevan lopulta ehkä kaikki ongelmamme; skeptikon mielestä kaikki makroteoriat ratifioidaan tiedeyhteisön auktoriteetilla (pragmaattinen uskottavuus- ja kilpailuperiaate), joka valitsee vaikutusvaltaisimpien jäseniensä esittämät todistukset.
Tämä on tiedettä - niin muuttuvaista kuin se skeptikon perspektiivistä samalla väistämättä onkin.

Tieteenteorioista on esitetty useita malleja loogisen empirismin (luonnontieteen 'omaksi' filosofiaksi pyrkineen ajajttelujärjestelmän) perustan kaaduttua (sanoipa Hintikka tai Niiniluoto mitä tahansa).

1) Havaintokäsitteiden verifikaatioteoria, 2) todellisuus valmiiksiannettuna havaintotutkimuskohteena (annetun myytti) sekä 3) jako analyyttisiin ja synteettisiin lauseisiin osoitettiin Quine-Duhem-kritiikissä lopullisesti kestämättömiksi 1950-luvun alussa. Havaintojen teoriapitoisuus ja teorian alideterminaatio ymmärrettiin väistämättömiksi tieteen kehityksen kannalta.

Popperin falsifikaatioteoria ei oikeastaan tuonut juurikaan etua verifikaatioteoriaan verrattuna, koska Popperin itsensäkin mukaan todistetut hypoteesimme ovat pelkkiä arvauksia niin kauan kuin niihin ei voida kohdistaa kumoavaa kritiikkiä.
Tosin ne ovat samalla tieteen ainoita totuuksia niin kauan kuin ne kumotaan.

Popperin näkemys oli väistämätön mutta tavallaan kohtalokas: kieltäessään oikeuteusti tieteellisen dogmatismin (idealismin), se johti lopulta skeptisismiin ja pluralismiin eli Feyerabendin anything goes-metodiin tieteellisten ideoitten kehittelyssä.

Feyerabend korosti kuitenkin, että tieteen metodeja tulee aina soveltaa tiukasti ja perusteellisesti, mutta uudet tieteelliset ideat ja innovaatiot voivat syntyä aivan mistä ja miten vain.
Ei ole vain yhtä tapaa päätyä uusiin hypoteeseihin. Feyerabend EI siis ollut mikään irrationalisti!

Myös Thomas Kuhn teki omat - joskus jopa 'harhaoppisiksi' leimatut mutta erittäin vaikutusvaltaiset - johtopäätelmänsä Popperista.

Kuhn eroaa Popperista sen vuoksi, että hän näkee tieteellisen kehityksen historiallisena eli tietynhetkisiin perusparadigmoihin sitoutuneina ajattelu- ja tutkimusjärjestelminä, jotka muuttuvat tieteellisten vallankumousten myötä, kun vanha paradigma ei pysty enää selittämään uusia havaintoja.
Tällaisten anomalioitten määrän lisääntyessä, paradigman on pakko muuttua, jotta tieteen selityskyky pysyisi uskottavana.

Tällaisesta näkemyksestä ei ole pitkä matka tieteen ymmärtämiseen osana sosiaaliseen kontekstiin kuuluvaa tutkijoitten välistä kilpailua ja valtapeliä kuten Foucault ajattelee (ks. PS.).

Popperin mukaan tiede ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut ajatua näin epäitsenäiseen rooliin kulttuurissa, vaikka tutkimustuloksemme ovatkin aina epävarmoja.

*
Mitä tulee kysymykseen kumpaa pitää preferoida: havaintoa vai rationaalista pohdiskelua, niin juuri siihen voinee löytää vastauksen edellä esitetyistä hyvin tunnetuista modernin tieteenfilosofian kehitystä ilmaisevista esityksistä.

Minulle ehdoton havainto-rationaalisuus-vastakkainasettelu on kuitenkin väärinkäsitys.
*
PS.
Foucault'n 'episteme' on saanut vaikutteita Kuhnin paradigmasta mutta kattaa 'tiedollisen ymmärryksen ja tulkinnan eetoksena' koko kulttuurisen alueen, ei ainoastaan tiedettä.

Episteme on siis eräänlainen ekstrapolaatio kuhnilaisesta paradigmasta, Kantin ymmärryksen muodoista ja kulttuurin vallitsevasta ihmiskäsityksestä.
Muistutettakoon, että Foucault oli aikoinaan kääntänyt Kantin Antropologian ranskaksi toisen lopputyönsä lisäosana.