Mitä eroa on tieteen, teologian ja filosofian puhetavoilla?

Onko kuvassa temppuileva Man of Miracles tiedemies, teologi ja filosofi samassa persoonassa vai pelkkä charlatan? - [Luultavasti hän on molempia ;\].
*
[K-mafian YouTube-linkkilisäys - 3.9]
I
1
'Tieteen ja teologian puhetavat erottaa se, että tieteellisen tutkimuksen ehtona on maailman tulkitseminen indifferentiksi, siis sinällään merkityksettömäksi ja moraalisesti mykäksi, kun taas teologia puhuu maailmasta sikäli kuin sillä on merkitystä meille. Siksi teologia ei ole maailman tieteellistä tutkimista.

Tätä eroa indifferenssin ja merkityksen välillä ei kuitenkaan tule samaistaa subjektin ja objektin eroon. Tämä on ratkaiseva kohta. Jos indifferenssiin perustuva maailman avaaminen on objektiivista ja sen avaaminen merkityksellisenä on subjektiivista, joudutaan juuri siihen ansaan, johon skientismi haluaa teologian ajaa. Uskon ja tiedon jyrkkään erottamiseen perustuvan teologian virhe on siinä, että se hyväksyy tällaisen jaon objektiiviseen ja subjektiiviseen. Teologia ei ole 'pelkästään subjektiivista' vaan sen puheella esimerkiksi rakkaudesta on ontologista merkitystä - [Tuomas Nevanlinna].

2
Sitaatti kirjasta Uskon sanat [Tuomas Nevanlinna/Jukka Relander].

Ihmeteoista

T[uomas] N[evanlinna]
Tieteellisen ihmeen käsitteen mukaan ihme tapahtuu silloin, kun tapahtuma poikkeaa ennustetusta. Tämä ei ole antiikin ihmeen rakenne. Silloiset ihmeet tapahtuivat kontekstissa, jossa maailma avattiin symbolisten merkkien verkostossa. Ajatellaan vaikka Betlehemin tähteä tai messiaanisia tunnustekoja: niissä ihme muodostuu siitä, että ennustus ja tapahtuma lankeavat yhteen. Kyseessä on merkin ja ilmiön yhteenlankeaminen tai oikeastaan kahden merkin välinen täydellinen kommunkaatio.

J[ukka] R[elander]
Antiikin ihmeen nykyaikainen vastine ei siis suinkaan olisi joku kirkon portailla stigmatisoitunut teini. Pikemminkin sitä vastaa vaikkapa Poundin-Rebkan koe, jossa havaittu gravitaatiopunasiirtymä osaltaan vahvisti suhteellisuusteorian!

TN
Uuden ajan luonnontiede lakkasi tarkastelemasta maailmaa merkkeinä. Maailma ei ole sille kuin kirja vaan kuin mekanismi. Mekanismissa ei voi olla poikkeusta eikä se siksi salli myöskään ulossuljettuun poikkeukseen perustuvaa 'vanhaa pyhää' [itse asiassa mekanismia tutkivan tieteen taustalla kyllä on poikkeus: maailmaa vierestä tai sivusta tutkiva subjekti]. Tiede ei liioin tarjoa perustaa etiikalle. Etiikka on kuin väri tai maku; jotain subjektiivis-sekundaarista. Maailma itse on ulotteinen, kausaalinen ja vailla sanomaa ihmiskunnalle. Valistuksen historiaa voidaan lukea todistuksen uskottavuuden vähenemisen prosessina.

Vanhassa maailmassa silminnäkijätodistukset olivat periaatteessa uskottavia. Kokeellisen luonnontieteen synty mursi lähtökohtaisen luottamuksen niitä kohtaan.

Tieteellisen valistuksen silminnäkijälausunto on katsojan silmässä: se on 'vain subjektiivinen'. Aistiharhojen ja suggestion mahdollisuus sekä silminnäkijän maallikkomaiset käsitykset maailman rakenteesta nakertavat hänen uskottavuutttaan. Eikä ideologisia pyyteitäkään pidä unohtaa: silminnäkijällä on usein oma lehmä ojassa.

Tästä huolimatta newtonilainen tiede yhä korreloi ihmisen havaintomaailman rajojen kanssa. Vaikka painovoimaa sellaisenaan ei voi havaita, se on synkroniassa inhimillisen kokemuksen kanssa. Kun kahvikuppi tönäistään pöydän reunan ylitse, kuppi putoaa maahan. Vanha fysiikka ei vielä perustavasti horjuttanut kolmiulotteiseen havaintomaailmaan, keskikokoisiin kappaleisiin ja taivaankannen toistuviin ilmiöihin ankkuroituvaa 'tervettä järkeä'.

Uusi fysiikka sen sijaan avaa kantilaisen havainto-käsite-konstellaation kannalta ihmeellisempiä mahdollisuuksia kuin teologia koskaan.

JR
Parin vuoden takaisen fysiikan mukaan ulottuvuuksia oli muistaakseni yksitoista, en tiedä onko määrä sittemmin lisääntynyt. Ja kvanttimaailmassa syyn ja seurauksen kronologia heittää häränpyllyä: seuraus voi olla ennen syytä.

TN
Näin taannoin TV-dokumentin, jossa sanottiin, että jokaisesta olennosta ilmestyy kaksiulotteinen hologrammikuva maailmankaikkeuden reunaan, tai jotakin siihen tapaan. Tämän rinnalla puhe 'ylösnousemusruumista' kuulostaa milteipä rehdiltä talonpoikaisjärjeltä...

Moiset uuden fysiikan ihmeellisyydet eivät toki ole ihmeitä tieteellisen ihmeen mielessä. Mutta niiden käsittäminseen eivät arkikokemuksen analogiat enää riitä. Antiikin teismin käsittämiseen ne vielä riittivät: taivas on muuttuvan ja epätäydellisen maailman muuttumaton ja täydellinen kontrasti; Jumala on taivaassa samaa kuin maanpäällinen isä tai kuningas; kuoleman jälkeen ei ole kärsimystä eikä puutetta, mutta niiden puuttuminen on koettavissa samaan tapaan kuin maanpäälliset kokemukset. Ja niin edelleen.

JR
Mitä tästä kaikesta seuraa 'tieteen ja uskonnon välisen kamppailun' kannalta?

TN
Uusateismin ja teismin välisen kiistan osapuolina eivät oikeastaan ole uskonto ja tiede vaan antiikin tiede ja uuden ajan tiede. Tästä seuraa myös, että kiista koskee vain ns. filosofien Jumalaa.

Niin, filosofit pohtivat Jumalaa vastatakseen kysymykseen kaikkeuden rakentumisperiaatteesta, perustasta, oikeasta tavasta selittää maailman alku ja liikkeen aluperä.

Vanhakantaisten teologien hellimä filosofinen Jumala on antiikin tieteen mukainen: Jumala on järjestys, logos, tai tuon järjestyksen metafyysinen perusta.

Uusateistien kannanotto filosofien Jumalaan taas on uuden ajan tieteen mukainen: Jumalaa ei antiikin metafysiikan mielessä ole, vaan maailma on syntynyt tyhjästä, ei-mistään ja etenee fysiikan lakien mukaisesti.

Toki filosofien Jumala sivuaa myös kristinuskoa. Kyllähän teologia helleenisen filosofian ja kristillisen tapahtuman jännitteisenä synteesinä väkisinkin perii myös tämän tavan asettaa kysymys Jumalalasta. Mutta suhteessa filosofien Jumalaan nykykirkko voisi aivan hyvin omaksua uuateistien edustaman tieteellisen kannan. Toisin sanoen teologit voisivat vastata filosofien kysymykseen Jumalasta samalla tavalla kuin tiede ja/tai filosofia siihen itsekin vastaavat [tämäkin jättää useita eri vaihtoehtoja]. Tieteen/filosofian asiahan se alunperin olikin.

Tieteen ja teologian puhetavat erottaa se, että tieteellisen tutkimuksen ehtona on maailman tulkitseminen indifferentiksi, siis sinällään merkityksettömäksi ja moraalisesti mykäksi, kun taas teologia puhuu maailmasta sikäli kuin sillä on merkitystä meille. Siksi teologia ei ole maailman tieteellistä tutkimista.

Tätä eroa indifferenssin ja merkityksen välillä ei kuitenkaan tule samaistaa subjektin ja objektin eroon. Tämä on ratkaiseva kohta. Jos indifferenssiin perustuva maailman avaaminen on objektiivista ja sen avaaminen merkityksellisenä on subjektiivista, joudutaan juuri siihen ansaan, johon skientismi haluaa teologian ajaa. Uskon ja tiedon jyrkkään erottamiseen perustuvan teologian virhe on siinä, että se hyväksyy tällaisen jaon objektiiviseen ja subjektiiviseen. Teologia ei ole 'pelkästään subjektiivista' vaan sen puheella esimerkiksi rakkaudesta on ontologista merkitystä.

JR
Mutta filosofien Jumala ei tyhjennä kristinuskon Jumalaa. Kristinuskon Jumalassa on kysymys elävästä ja kärsivästä Jumalasta. Jumalasta, joka on itse ateisti tai itse-epäilyn vallassa [Jumalani, miksi minut hylkäsit?].

TN
Jeesuksen ihmetekojen ihmeellisyys piilee aivan muualla kuin luonnonlakien rikkomisessa. Voisi sanoa: Jeesuksen ihmeissä tapahtuu jotakin, jota parapsykologiakaan ei osaa selittää.

Ihme oli se, että Jeesus koski spitaalista. Jeesus koski johonkin, jossa asui epäpyhän tarttuva tauti. Spitaalinen on homo sacer par excellence. Jeesuksen kosketuksen todistajan kita loksahti auki: eikö sairaus ollutkaan Jumalan rangaistus, sen näkyvä leima?

Ihme oli se, että Jeesus ylisti samarialaista, tuota halveksittua muukalaista, laupiaaksi. Ihme oli se, että Jeesus kutsui prostituoidun pöytäänsä. Toimiessaan näin Jeesus rikkoi sekä kansan tapaa, että rituaalisäädöksiä. Kun heidät parannettiin, heille sanottiin: teissä ei ole mitään vikaa suhteessa pyhään, sairaus ei ole teidän syntisyytenne syytä. Spitaalinen ei ole kaikin puolin synnitön. Mutta hän on synnitön, syytön, siihen stigmaan tai kiroukseen, joka hänen ylleen on asetettu. Siksi homo sacer pääsee sukkana Jumalan valtakuntaan. Vain vainoajien on käännyttävä.

Antiikissa riivaajien poismanaaminen oli yleistä. Kyseessä oli vanhan maailman versio siitä terapeuttisesta ideasta, että kun oireen aiheuttaja-paha nimetään tai symbolisoidaan, se katoaa. Mutta kun Jeesus manaa riivaajan pois, hän manaa sairaasta pois yhteisön tuomion tai stigman. Tämä kääntää nurin ajatuksen sairaudesta synnin palkkana - - [s. 125-130, teemaotsikkoja ei ole käytetty].

II
http://www.youtube.com/watch?v=OTu3M6wsaiU
This was a big hit [1969/-70] for Norman Greenbaum - Spirit In The Sky - - [Pääsisinpä minäkin kuolemani jälkeen hengeksi taivaalle - vaan maan allehan tällainen cyynicco joutuu välittömästi ilman oikeudenkäyntiä myös Greenbaumin newage-universumissa].
*
When I die and they lay me to rest
Gonna go to the place that's the best
When I lay me down to die
Goin' up to the spirit in the sky
Goin' up to the spirit in the sky
That's where I'm gonna go when I die
When I die and they lay me to rest
Gonna go to the place that's the best

Prepare yourself you know it's a must
Gotta have a friend in Jesus
So you know that when you die
He's gonna recommend you
To the spirit in the sky
Gonna recommend you
To the spirit in the sky
That's where you're gonna go when you die
When you die and they lay you to rest
You're gonna go to the place that's the best

Never been a sinner I never sinned
I got a friend in Jesus
So you know that when I die
He's gonna set me up with
The spirit in the sky
Oh set me up with the spirit in the sky
That's where I'm gonna go when I die
When I die and they lay me to rest
I'm gonna go to the place that's the best
Go to the place that's the best
*
http://www.kirkkojakaupunki.fi/nakoislehti/2011/kirkko-kaupunki-12/primapaper/14
http://fi.wikipedia.org/wiki/Uskon_sanat
http://en.wikipedia.org/wiki/Homo_sacer
http://fi.wikipedia.org/wiki/Giorgio_Agamben
http://en.wikipedia.org/wiki/Giorgio_Agamben
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Spirit_in_the_Sky
http://en.wikipedia.org/wiki/Man_of_Miracles
http://en.wikipedia.org/wiki/Charlatan
http://en.wikipedia.org/wiki/Man_of_Miracles_(Image_Comics)

'Maailman mahdollisuuden ehto ei koskaan voi olla sen maailman mahdollinen olento, jonka mahdollisuuden ehto se on. Tässä mielessä maailman mahdollisuuden ehdon on oltava itse mahdoton'

Tuomas Nevanlinna - filosofi

1
Minua kiinnostaa tunnustella ajattelua, jonka mukaan Jumala onkin mahdoton.

Jumalan mahdottomuus tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että mikäli Jumala on, Hän on tämän maailman tiedon ja olemisen ehtojen ulkopuolella - siis maailman mahdollisuuksien näkökulmasta mahdoton. Jumalan oleminen ja toiminta maailmassa tapahtuu mahdottoman ja mahdollisen rajoilla.

Jumalan vieminen mahdottoman alueelle siirtää asian uskon piiriin. Nevanlinna määrittelee uskon kutsun käsitteen kautta. Esimerkiksi Raamatun tekstit välittävät kutsun, johon vastaaminen tapahtuu koko elämällä.

Tämä kutsu on sellainen rakenne, joka voi toteutua ilman Jumalaakin. Sikäli voi ajatella uskonnollista uskoa ilman Jumalaa.

[Tuomas Nevanlinna Kirkko&kaupunki-lehden haastattelussa keväällä 2011]

2
Sitaatti kirjasta Uskon sanat [Tuomas Nevanlinna/Jukka Relander]

Jälkisanat

JR
[...]
Uskontoja pitäisi alkaa opettaa uudesta näkökulmasta. Päätellen uskontopoliittisen keskustelun tasosta, ja siellä täällä kuullusta täysin puolivillaisesta islam-kritiikistä, uskontoja ei opeteta tarpeeksi. Tiedollinen pohjamme on liian heikko, jotta osaisimme tarkastella uskontoja kriittisesti. Parhaimmillaan opetus voisi tarjota eväitä oman katsomuksen vaalimiseen, ja samalla rokottaa absurdeja näkökantoja vastaan.

Emme halua, että terroristit pääsevät määrittelemään, millaista on islam. Yhtä vähän haluamme, että mitä kummallisimmat lahkolaiset pääsevät määräilemään, mitä on kristinusko.

Korostettakoon tässä yhteydessä sitä, että koulujen tehtävä ei ole uskonnon harjoittamisen opettaminen, vaan uskontoja käsittelevän ymmärryksen ja tiedon jakaminen. Sitä tarvitsee ateistikin - kristillinen traditio on kulttuurissamme yhtä syvällä myös siellä, missä kristinusko halutaan kieltää.

Uskontoja on opiskeltava. Ne ja vain ne liikuttavat satoja miljoonia ihmisiä. Koulun pitäisi pystyä vastaamaan tähän huutoon. Ja sen pitäisi koskea kaikkia. Uskonnosta kieltäytymällä kouluja käyvä ateisti ei voita mitään. Päinvastoin.

Valistuksen idea ei ole se, että suljetaan korvat informaatiolta, vaan se, että yritetään ymmärtää. Ja nyt niin pitäisi tehdä. Enemmän kuin koskaan.

TN
Yritän nyt lopuksi ymmärtää kaikkein vaikeinta kysymystä.

Vastustimme jo saatesanoissa sitä ateistien ja konservatiivien yhteistuumin harjoittamaa kiristystyötä, jossa kristinusko halutaan palauttaa ja tyhjentää kysymykseen Jumalan olemassaolosta. Tämän lähtökohdan mukaan kristinuskolla ei olisi muuta antia kuin se, mikä seuraa itse kunkin tavasta vastata kysymykseen 'uskotko Jumalaan?'

Kun olen edellä puhunut väistämättömyydestä lähestyä suuria tekstejä 'uskon näkökulmasta', en ole tarkoittanut uskoa Jumalaan. Kyse on ollut tavasta lukea ja lähestyä kristinuskoa 'sisäpuolelta' - uteliaasti, heittäytyen, luottavaisesti. Mutta ehkä tämän kirjan aihepiirin huomioon ottaen on syytä kohdata myös perinteinen uskonkysymys. Siirryn nyt tukevasti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Teismin ja ateismin yhteinen lähtökohta on, että Jumala on ikäänkuin objekti, jonka olemassaololle voidaan esittää mahdollisuuden ehdot. Sitten kinastellaan vain siitä, onko mitään 'syytä' uskoa siihen.

Tässä kehikossa Jumalasta keskustellaan samoin kuin kentaurista. Sen käsite tai määritelmä tunnetaan: 'Olento, jolla on hevosen alaruumis ja ihmisen yläruumis.' Kenelläkään ei vain ikävä kyllä ole ollut havaintoa, joka täyttäisi nuo ehdot. Maailmassa kun ei ole nähty yhtäkään kentauria. Ateistit kaiketi ajattelevat, että uskovaiset ovat suurin piirtein yhtä tyhmiä kuin ne, jotka uskovat kentaureihin.

Vapaa-ajattelijoiden taannoinen 'Jumalaa tuskin on olemassa'-kampanja edusti juuri tätä 'Jumala on mahdollinen mutta epätodennäköinen-koulukuntaa'. Tämä on minulle kaikkein vierain lähtökohta.

Minulle Jumala on ajateltavissa vain mahdottomana. Mahdottomuus tarkoittaa ensinnäkin sitä, että meillä ei ole esittää Jumalalle mahdollisuusehtoja. Päinvastoin, Jumala on tässä mielessä 'kaatoluokka', juuri kaikki se, mille mahdollisuusehtoja ei voi esittää. Jumala on ylijäämäkäsite tai paremminkin käsite sille, mistä ei voi olla käsitettä.

Toiseksi mahdottomalle Jumalalle on mahdollista kaikki se, mikä empiiriselle oliolle ei ole. Jumala on olemassa sikäli kuin mahdottomuus [kuitenkin, jotenkin] on mahdollista.

Ateisti voi sanoa tähän, ja aivan oikeutetusti: Jumala on siis mahdoton, mitäpä muuta ateismi olisi koskaan halunnut sanoakaan! Aivan. Mutta varsinainen kysymys kuuluukin: onko maailman ehto itse mahdollinen vai mahdoton? Tämä kuulostaa pahimman luokan filosofiselta saivartelulta, mutta sanon sen silti: maailman mahdollisuuden ehto ei koskaan voi olla sen maailman mahdollinen olento, jonka mahdollisuuden ehto se on. Tässä mielessä maailman mahdollisuuden ehdon on oltava itse mahdoton.

Jos Jumala on mahdoton, hän ei ole olemassa niinkuin objektit ovat. Voisiko Jumala sen sijaan kenties tapahtua tai 'antua'? Jumala ei olisi agentti, vaan sellaista vuotamista, antamista ja kutsumista, jota yksikään maailmankaikkeuden olento ei tee tai aiheuta, mutta jota tapahtuu.

Jokin tämänkaltainen tie [pakko myöntää: negatiivinen teologia] on minulle ainoa mahdollinen tunnustellessani uskoa Jumalaan. Kyseessä ei ole perinteinen agnostismi. Pikemminkin näin: en osaa sanoa, sijaitsisiko näiden pohdintojeni loogisessa päätepisteessä autenttinen usko vai autenttinen ateismi - - [s 308-311].
*
http://www.kirkkojakaupunki.fi/kirkko/filosofin-mahdoton-jumala
http://fi.wikipedia.org/wiki/Maimonides#Negatiivinen_teologia
http://en.wikipedia.org/wiki/Apophatic_theology
http://en.wikipedia.org/wiki/Jean-Luc_Marion

'Äärellisyys ei ole asia, joka estää meitä ratkaisemasta mysteeriä, vaan se on mysteeri itse'

Kant ja Spinoza

Motto

Miksi sitten jotakin jää aina yli? Miksi emme voi tavoittaa kaikkea? Koska olemme äärellisiä. Mutta ilman sitä emme tavoittaisi yhtään mitään. Niinpä se, mikä jää kaikista äärellisille ihmisille esitetyistä kutsuista yli, on oikeastaan tuo äärellisyys itse. Se on mahdollisuuksien mahdollisuus, jota ilman meillä ei olisi mitään. Ja juuri siksi emme voi tavoittaa ja esittää sitä sellaisenaan.

Äärellisyys ei ole asia, joka estää meitä ratkaisemasta mysteeriä, vaan se on mysteeri itse.

[Tuomas Nevanlinna: Kuninkaista ja narreista - viimeinen essee: Ei uskolle, ateismille ja agnostismille!]

1
Kommentti Valkean kommentteihin päreessäni Karl Barth ortodoksina.

Toistan pointtini tarkentamalla sitä.

Ihmisellä täytyy aina jo olla varmaa tietoa maailmasta kokonaisuutena [siten myös Jumalasta], jotta pystyisi sanomaan, että hänen tietonsa Jumalasta ovat enemmän tai vähemmän vajavaisia.

Spinoza [varauksin myös Hegel, joka puhuu Hengen dialektiikasta] ja luonnollinen teologia [katolinen tomismi (Akvinolainen) ja ortodoksinen kirkko par excellence] olettavat, että todellisuus [siten myös Jumala] on positiivisesti ja kausaalísesti pääteltävissä.

Silloin tiedostavan ja kokevan subjektin on kuitenkin oltava maailman sisäinen eli itsessään 100%:lla kausaalisuudella osa tuota samaa kausaalista maailman kokonaisuutta tai Jumalan 'systeemiä'.

Herää kysymys: miten maailman sisäisen subjektin on ylipäätään mahdollista tiedostaa mitään, mikäli se on kategorisesti erottamaton osa maailman substanssia/sisältöä?

Kantin mielestä subjekti on maailman ulkoinen, mikä aiheuttaa/mahdollistaa maailman tiedostamisen - mutta vain osittain - havaitsijan aisti-intuition [aika ja tila] ja ymmärryksen muotojen [etenkin kausaaliteetti] ehdoilla sekä tieteen sen hetkisten teorioiden perspektiivistä käsin.

Jättäessään olion sinänsä [maailma kokonaisuutena, Jumala] tuntemattomaksi [mikä seuraa subjektin ontologis-episteemisestä positiosta] Kant sanookin, että kieltäessään tietämisen mahdollisuuden, hän haluaa Jumalan suhteen tehdä tilaa uskolle.

Koen itse olevani Kantin positiossa, josta seuraa mielestäni - ei agnostismi vaan fideismi, koska kokonaisvaltainen tieto maailmasta ei ole mahdollinen, vaikka havaintomittauksemme ja teoriamme tarkentuvat.

Emme voi sanoa edes, että lähestymme totuutta kokonaisuutena, koska sekin väite vaatii 'etukäteistietoa' tietoa maailmasta kokonaisuutena, mikä on mahdollista kantilaiselle subjektille vain hypoteesina ja/tai uskona.

Approksimatiivinen evidenssi voi olla hyödyllistä, mutta maailma kokonaisuutena [Jumala] on äärelliselle subjektille mahdottomuus ymmärtää, olipa meillä sitten miten hyödyllistä truthlikeness-tietoa tahansa. Niinpä juuri äärellisyys itsessään on varsinainen mysteeri, jonka 'olemassaolo' ikäänkuin luo. Olemassaolo [tässä myös oleminen] ja äärellisyys ovat symmetrisiä - ilman toista ei olisi toista.

Spinozalaiselle subjektille tieto maailmasta kokonaisuutena [Spinoza on panteisti eli käytännössä ei-teistinen tiede-mystikko] sen sijaan mahdollistuu jonain merkillisenä itsestäänselvyytenä subjektin ja maailman oletetusta samuudesta käsin. Kantia seuraten nimitän tällaisen [itse-] identtisyyden mahdollisuutta haaveiluksi [ja kärjistetymmin tiede-mystiikaksi].

Spinoza on panteistis-monistinen ja geometris-rationalistinen uusplatonikko [jonka etiikka pohjautuu stoalaiseen apatia-oppiin]. Ajattelun ja tietämisen mahdollisuuden ehtoja pohtiva Kant puolestaan on joko fideisti tai skeptikko, joskaan fideismin ja skeptisismin välille ei voi tehdä täysin selkeää loogista eroa [fideisti uskoo, koska ei tiedä; skeptikko epäilee, koska ei tiedä].

Koska fideistin usko ei edes voi perustua evidenssiin, voidaan skeptistä positiota kärjistäen jopa kysyä: mikä viime kädessä erottaa fideismin ateistisesta positiosta, jossa ei uskota persoonalliseen Jumalaan nimenomaan evidenssin puutteen takia.

Lopputuloksena on paradoksi. Vain spinozalaisella panteisti-ateisti-luonnontieteilijällä voi [maagisesta] subjekti-positiostaan johtuen olla aitoa evidenssiä Jumalasta eli hänen ei tarvitse uskoa, koska hän voi kokea ja tiedostaa asian.

Mutta miten tämä voi olla käytännössä mahdollista? Miten tämän tiedon voi kommunikoida ja todistaa?

Vastaus: vain uskomalla evidenssin korrespondenttiin totuuteen [siihen, että teoria ja käytäntö vastaavat täydellisesti(?) toisiaan eli ovat yksi ja sama(?)], silloin kun evidenssi sopii koherentisti käytettyyn teoria-systeemiin. Väitteet välittömästä ja suorasta tiedosta, joka ei tarvitse oikeutusta, ovat joko triviaalia common senseä tai mystistä hörhöilyä.

Kantilaisella fideistillä sen sijaan ei edes voi olla vastaavaa evidenssiä, joten hänen ainoa mahdollisuutensa 'oikeuttaa' usko on Tertullianuksen credo quia absurdum est [uskon, koska se on mahdotonta]. Mutta aivan samoilla evidentiaalisilla perusteilla [eli perusteiden puutteen takia] fideisti voisi valita ateismin ja hylätä mahdottoman/sokean uskon.

Pitää muistaa ja toistaa, että agnostismi ei ole tässä looginen vaihtoehto, koska Kant nimenomaan sulkee pois mahdollisuuden tietoon oliosta sinänsä ja/tai Jumalasta ja agnostikkohan sanoo uskovansa vasta sitten, kun evidenssiä on saatu tarpeeksi [?] paljon.

Toisin sanoen - milloin evidenssin määrä muuttuu laaduksi eli oikeuttaa 'hypyn' loogisesti ylempään kategoriaan? Mikä tekee kaviollisesta yksilöoliosta nimenomaan hevosen eli hevoslajiin kuuluvan otuksen? Onko 'hevosuus' olemassa? Onko Jumala [jumaluus] olemassa? Ja jos on, niin mitä me sille teemme, jos me sen kohtaamme? Kesytämmekö sen - niinkuin hevosen? ;\].

Edelleen hieman toisenlaisesta näkökulmasta kysyttynä: milloin evidenssiä on niin paljon, että se riittää uskon perustaksi? Jos ja kun se riittää uskon perustaksi, niin entä sitten? Mitä agnostikko siis oikein haluaa ja tarkoittaa agnostismillaan?

Ymmärrettäneen, että pidän agnostismia pahana väärinkäsityksenä, mitä uskon ja tiedon väliseen suhteeseen tulee. Agnostikko reagoi kutsuun, mutta vaatii silti päteviä todisteita Jumalasta. Hän siis haluaa uskoa vasta sen jälkeen, kun tietää. Mutta eihän usko enää silloin ole tarpeen tai oikeastaan edes mahdollista.

Sitäpaitsi epäilevä Tuomaskaan ei nähnyt kuin Jeesuksen haavat. Eihän se riitä kuin 'väliaikaiseksi' näytöksi. Agnostikolle evidenssi ei täyty koskaan. ja jos täyttyy, niin sen täyttää usko - ei tieto.

2
Meillä on Jumalasta puhuessamme kolme vaihtoehtoa tiedon ja uskon suhteen:

1] Panteistinen mystiikka eli subjektin ja maailman identtisyys, joka ei itse asiassa ole symbolista järjestystä eli tietoa vaan imaginaarista samaistumista [jolloin matemaattiset kaavat toteuttavat lukumystiikan funktiota eli toimivat imaginaation välineinä]. Silti subjekti voi Spinozalla olla samanaikaisesti myös maailmasta erillinen, sillä tämä positio vaaditaan, jotta tietäminen ylipäätään olisi mahdollista - [subjekti on siis Jumala?].

2] Fideistinen eli loogisesti ja empiirisesti mahdoton usko vailla minkäänlaista pätevää evidenssiä. Päinvastoin - evidenssi saattaa saada uskon näyttämään jopa entistä mielettömältä.

3] Ateistinen eli loogisesti ja empiirisesti mahdoton epäusko, sillä ateisti ei voi vedota muuhun kuin empiirisesti todennäköiseen evidenssiin, joka ei [kuten edellä todettiin] kuitenkaan muutu tiedoksi kuin uskomalla.

3
Vitsikäs tosijuttu

'Uusateisti' Richard Dawkinsin mielestä uskoa Jumalan olemassaoloon ei tarvita, koska 'olemassaolo' on kehittynyt evoluution lakien mukaisesti - siis samaan tapaan kuin ihminen apinasta ja sitä alkeellisemmista eliömuodoista. Tämä tarkoittaisi asteittaisen ja määrällisen evoluution puitteissa sitä, että ameebojen olemassaolon täytyy jollain tavalla olla 'vähäisempää' kuin esim. simpanssin - puhumattakaan ihmisen jo melko 'vahvasta' olemassaolosta - [ehhehe - on tämä Riku sitten varsinainen tiedemies - ei se logiikkaa tarvitse todistaakseen ja tietääkseen asioita].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/karl-barth-ortodoksina.html
http://daverobinson.id.au/properphilosophy.html
http://humx.org/category/movement/enlightenment
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Nevanlinna

Pyhä henki ja seksiasiat

Taivaallista erotiikkaa - - [L'Amour et Psyché, enfants (translated: Cupid and Psyche as Children, 1890, Salon of 1890, No. 330) is one of William-Adolphe Bouguereau's most famous paintings. It is incorrectly known as Le Premier Baiser (The First Kiss, 1873).]

*
Sitaattisarja kirjasta Uskon sanat jatkuu.




Pyhä henki

Jukka Relander
[....]
On itse kunkin valinta, kutsuuko tätä näin määrittyvää pyhää henkeä transsendentaaliseksi voimaksi ihmisten keskuudessa vai ryhmädynaamisen prosessin myötä syntyväksi yhteistunteeksi.

Tuomas Nevanlinna

Pyhä henki voisi siis muuttua? Tai ehkä pikemminkin muuttaa. Tämä linja on tutkimisen arvoinen. Eihän ilmoituksen tekstuaalinen sisältö voi jäädä tulkinnallisesti koskemattomaksi sen jälkeen, kun se itse alkaa vaikuttaa historiassa. Pyhän hengen vaikutuksesta väkisinkin muuttuvat myös ne ehdot, joilla Raamattia luetaan. Koska pyhä henki on itse osa ilmoitusta, se tavallaan jatkaa kaanonia. Jos alkuteksti eräässä mielessä kätkeytyy osaksi historiaa, myös alkutekstin lukemisen on muututtava historiallisesti. Eräällä tavalla se itse lukee itseään. Tietenkään mikä tahansa kristilliseksi väitetty tulkinta ei tule tätä kautta oikeaksi. Mutta eikö teologisen yleislinjan kuitenkin pitäisi olla tämä?

Fundien [fundamentalistien] logiikassa feministien ja homoliittojen näkeminen Raamatun mukaisina on seurausta liberaalista rusinapullateologiasta, jossa kaanonista ulosluetaan se, mikä itselle parhaiten sopii. Mutta eikö se voisi päinvastoin olla seurausta pyhän hengen työstä historiassa? Eikö pyhä henki voisi olla aukikehiytynyt historiaan esimerkiksi feminisminä?

Ajatellaanpa tätä väsyttävää homokeskustelua. Se on ensinnäkin pelkkää ideologista hämäystä, kun pitäisi puhua taloudesta, työstä ja toimeentulosta - siitä politiikasta, joka riistää sekä työläisiä että maahanmuuttajia - ja kun ennen kaikkea tulisi pitää homojen täysivaltaisia kansalaisoikeuksia kyseenalaistamattomana itsestäänselvyytenä, jankataan rasismista ja homoliitoista. Tämä on savuverho, jota vasten niin tunkkainen persuilu kuin lattea liberalismikin molemmat poseeraavat radikaaleina. Mutta se siitä.

Olisi absurdia ajatella, että paarialuokan ruokapöytäänsä toivottanut Jeesus olisikin yhtäkkiä tuominnut homot. On fundien pölkkypäinen valinta pitää kristinuskon olennaisimpana asiana traditionaalisen perheen pakanallista puolustamista mihin hintaan hyvänsä [jossa 'perheessä' vieläpä vanha patriarkaatti ja moderni ydinperhe luetaan surutta päällekkäin] Jeesukselle perhe ei ollut tärkeä. Päinvastoin hän kehotti opetuslapsiaan luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään.

Toki avioliitto elämäntapana oli Jeesukselle ja Paavalille pienempi paha kuin vapaa seksi elämäntapana. Mutta tämä ei johdu seksin eläimellisyydestä vaan pikemminkin siitä, että ihmisen seksuaalisuus ei ole eläimellistä. Eläimen seksi on luonnollista ja hyvää. Ihmisen heteroseksi taas on yhtä vinksahtanutta [omivaa, mimeettistä, välineellistä] kuin homoseksikin.

Niinpä homopromiskuiteettiin tepsii kristinuskon perustajien näkökannalta sama lääke kuin heteropromiskuiteettiin: selibaatti tai avioliitto. Jeesus olisi siis kannattanut homoliittoja, jos ajatus sellaisesta olisi antiikin aikana suinkin ollut mahdollinen. Miksi se ei sitten ollut silloin mahdollinen, mutta on sitä nykyään? Tekisi mieli sanoa: juuri pyhän hengen vaikutuksesta. Kun kristinusko muuttaa maailma se muuttaa samalla itseään.

Onko ilmoituksen historiallisen luonteen korostaminen muuten katolisuutta? Miten se sopii yhteen perushuudahduksen kanssa: 'historiallinen välitys pois, takaisin Raamattuun!'? - - [(s. 224-227)- - jatkuu/rr]
*
http://en.wikipedia.org/wiki/L'Amour_et_Psych%C3%A9,_enfants

'Maailma ei ole kosmis-moraalinen harmonia - nimenomaan tämän käsityksen kristinusko murtaa'

Usko, toivo ja rakkaus eivät ilmennä kosmis-moraalista harmoniaa, joka perimmältään on nimitys kuolemalle [kosminen yhtyminen, tahdon resignaatio ja ego-identifikaatiosta luopuminen] vaan vilpitöntä intohimoa elävään totuuteen.
*
Alla oleva sitaatti kirjasta Uskon sanat [Tuomas Nevanlinna/Jukka Relander] toimii osaltaan kommenttina nimimerkki Valkean kommenttiin päreessäni Kirkko evankeliumin institutionaalisena linnakkeena ja hengellisenä vankilana.
*
Usko, toivo, rakkaus

TN
Kokeillaan tällaista muotoilua: Jumalan valtakunta on äärellisen politiikan äärellinen ehto, joka ilmenee toivon rakenteena.

Mikä tämä toivo on? Se on toivo rakkauden toteutumisesta. Hah! Kerrassaan pöllöpäisen naiivia. Kukaan ei voi kirjoittaa tuota lausetta häpäisemättä koko älyllstä integriteettiään.

Kuitenkin sillä on aivan tietty merkityksensä. [Rene] Girardista vauhtia hakien olemme tulkinneet kristinuskoa niin, että sen mukaan pitää päästä eroon pyhästä väkivallasta, uhriin perustuvasta yhteisöstä, myytistä, Mutta mihin voisi niiden sijasta perustaa elämän? Jeesuksen mukaan rakkauteen, joka sekä korvaa että toteuttaa juutalaisen lain.

Mikä on tämä rakkaus? Ainakin se on epämalli. Ajatellaan kuuluisaa 'ensimmäistä kiveä' [Joh. 8:7] Kristitty noudattaa kehotusta olla heittämättä ensimmäistä kiveä. Sen heittäminen on vaikeinta, koska sillä ei ole mallia. Mutta kun se on heitetty, se tarjoaa ensimmäisen mallin.

Rakkaus siis ei tarjoa tiettyä olemisen mallia. Rakkauden tulisi korvata - tämä on aate - muiden tarjoaman mallin seuraaminen rohkeudella, välittämisellä ja toivolla.

Kyseessä ei ole 'kaunis mutta epärealistinen' [ja mahdollisesti tarkoituksensa vastainen] eettinen toiveajattelu. Viime kädessä lause 'Jumala on rakkaus' pitäisi tulkita ontologisesti. Tämä ei tarkoita sitä, että olisi olio nimeltä 'rakkaus, joka olisi yhtä kuin Jumala-olio ja siten maailma-olion metafyysinen tai kausaalinen perusta. Ei, rakkaus on ontologinen asia, koska ilman sitä maailmaa ei olisi, se romahtaisi kasaan. Ilman perustavaa kokemusta maailmasta rakastavana ja rakastamisen arvoisena ei olisi maailmaa. Ilman varhaista kokemusta maailmasta rakastavana ja tähän rakkauteen vastaamista maailma ei avaudu vaan hajoaa.

Luin joskus haastattelun, jossa joku taiteilija sanoi, että 'pitäisi aina muistaa, että meille ei ole luvattu mitään'. Tämä on hyvä huomio. On totta, ettei onnesta ole takuuta. Pikemminkin päinvastoin. Mutta rakkaus on myös pettymyksen, turhautumisen, epäluottamuksen ja kyynisyyden edellytys. Ellet valitsisi ontologista 'perusluottamusta' siihen, että maailma rakastaa ja me rakastamme sitä, meillä ei olisi kokemusta maailmasta maailmana.

Miksi ateistit piittaisivat taistelustaan uskovaisia vastaan. He toteavat intohimoisesti, että Jumalaa ei ole ja ettei maailmalla ole sisäistä merkitystä. Juuri tämä intohimo on rakkauden merkki, ja kielii samalla toivosta. Ateisteja liikuttaa ja elähdyttää toivo raittiista, valheeseen perustumattomasta maailmasta. He, jotka kiistävät maailman 'rakkaudellisuuden', ja julistavat tätä tärkeänä totuutena, kumoavat performatiivisesti oman väitteensä.

Maailma ei ole kosmis-moraalinen harmonia - nimenomaan tämän käsityksen kristinusko murtaa. Kaiken kosmisen harmonian taustalla on aina oletus kahden periaatteen yhtymisestä, miehisen ja naisisen, yinin ja yangin... Kyse on siis seksuaalisesta harmoniasta. Juuri siksi kristinuskolle Jumala on rakkaus eikä 'seksi'.

Evoluutiopsykologia ja fundamentalismi ovat molemmat yrityksiä yhdistää vanha seksuaalinen tiedon järjestelmä ja moderni tieto. Tai toisesta suunnasta ilmaisten: evoluutiopsykologia ottaa lähtökohdakseen modernin tieteellisen tiedon, joka sitten vahvistaa sukupuolijärjestelmän tieteellisen perustan. Fundamentalismi taas ilmoittaa uskovansa patriarkaaliseen sukupuolijärjestelmään ilmoituksena, johon se kuitenkn uskoo kuin tieteelliseen tietoon.

Nietzschen mukaan kristillinen vilpittömyys tuhoaa itse itsensä. Tämä on tavallaan aivan totta, jos ajattelemme kristillisten uskonkappaleitten merkitystä ja vaikutusta nykyihmisen elämässä. Mutta sen kääntöpuolena on, että kristillinen 'vilpittömyys', rakkaus, totuus ja toivo, todellistuvat myös valistuksessa - [s. 244-246].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/kirkko-evankeliumin-institutionaalisena.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/tieto-ja-totuus-eivat-lankea-yhteen.html
http://www.elonkeha.fi/jutut/miksi-sarjamurhaaja-paasee-taivaaseen
http://www.miajoki.com/

Unohtaminen vai anteeksiantaminen?

Huonomuistisuus 'ratkaisuna' anteeksiantamisen ongelmaan. - Päinvastoin kuin kuvasta voisi päätellä, huonomuistiselle on turha antaa anteeksi, koska hän ei muista mennyttä tarpeeksi hyvin pystyäkseen katumaan tekojaan tai sanomisiaan 'oikeasti' saati sitten antamaan anteeksi kokemiaan loukkauksia.
*
Sitaatti kirjasta Tuomas Nevanlinna/Jukka Relander: Uskon sanat [s 251-254]
*
TN
[....]
Maailmaa, ihmisen arkea ja poliittista todellisuutta ei voi perustaa rakkaudelle. Mutta silti se rakentuu rakkauden varaan.

Anteeksianto

JR
Vastaevidenssiä on toki tarjolla. Ajattelen Auschwitzin keskitysleiriä. Saksanjuutalaisen älykön Theodor Adornon kuuluisan moton mukaan runouden kirjoittaminen Auschwitzin jälkeen on barbaarista.

Toisen maailmansodan tilinpäätös saattoi merkitäkin tuhoa kaudeuden ihannoinnille. Estetiikka jäi toki elämään, mutta vain tuotantovoimana. Suomessa Helkavirsien Leino vaihtui Juhannustanssien Salamaan; paluuta maailman kauneuden rakastamiseen ei ollut.

Vielä olennaisempi kysymys polttouunien jäähdyttyä on kuitenkin se, onko olemassa teologiaa Auschwitzin jälkeen?

TN
Jumala ei ole Auschwitzia pilvenreunalta tarkkailut olento. Jos Jumala jossakin Auschwitzin aikaan oli, niin leirillä ja kaasukammiossa: juuri kuolevien juutalaisten huuto oli kärsivän Jumalan ääni. 'Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit' oli Jumalan pojan oma huuto.

JR
Girardin teoria uhraamisesta uskonnon perustana on velkaa Friedrich Nietzschen kristinuskoa käsitteleville kirjoituksille. On mahdollista, että Girardin keskeinen lähtökohta oli Nietzschen nurinkääntö: kaiken sen, mitä saksalaisfilosofi tuomitsee kristinuskon heikkoudeksi ja rappioksi, Girard kääntää voimaksi. Nietzschelle kristinusko oli kuin sosialismia, joka ei sulje alhaisintakaan ulos, vaan päinvastoin, se versoo 'hylkiöiden ja tuomittujen, kaikenlaisten leprasairaitten, syntisten, publikaanien ja prostituoitujen, kaikkein typerimmän kansan [...] keskuudessa.

Nietzschen omassa ajattelussa juuri se periaate, että ketään ei saa uhrata, oli kristinuskon ydinheikkous - jonka Girard luonnollisesti kääntää sen voimaksi ja oman teoriansa peruskiveksi. Voimaa Nietzschellä taas huokui juuri uhraamisen kulttuuri, korkeiden yhteisöllisten tavoitteiden asettaminen ihmisten välistä yksilöllistä elämää tärkeämmälle sijalle.

Nietzscheä on turha syyttää siitä, mitä Hitler sittemmin teki. Tietyt nietzscheläiset teemat tulivat kuitenkin nousseeksi natsi-ideologian ytimeen, ajatus uhraamisesta ehkä keskeisimpänä niistä.

Heikkoutta halveksineet natsit rakensivat keskitysleirinsä puhdistaakseen kansakunnan kaikesta 'alhaisesta', joka kiteytettiin juutalaiseksi hahmoksi. Juutalaisten sijaisuhrien mukana uuneissa paloivat natsien omat heikkoudet: se 'muukalaisuus', joka jokaisella on ristinään.

TN
Voi kyllä kysyä, tavoittaako girardilainen analyysi ja kritiikki natsismin ytimen. Natsit erottivat itsensä juutalaisista juuri sillä perustella, että he itse olivat valmiita uhrautumaan kansan ja tulevaisuuden puolesta, kun taas juutalaiset ovat itsekkäitä eloonjääjiä, joilta uhrimieli tykkänään puuttuu. Tästä syystä heidät oli poistettava maailmasta, mutta ei missään tapauksessa uhraamalla: uhraamisessa näet aina tunnustetaan uhratun lunastava merkitys. Juutalaiset piti siksi likvidoida ilman uhrirakennetta - homo sacerina, jonka saa tappaa mutta ei uhrata.

JR
Mutta eikö tästä seuraa, että juutalaiset eräällä tavalla oli jo uhrattu? natsien identiteettihän oli kuitenkin rakennettu juutalaisten oletettua 'itsekkyyttä' vasten.

TN
Pitäisikö laupiaan kristityn sitten antaa natseille anteeksi? Nietzschen mukaan unohtaminen on anteeksiantoa parempi vaihtoehto. 'Mirabeau ei muistanut loukkauksia, joiden kohteeksi oli joutunut. Hän ei antanut anteeksi, koska oli - unohtanut.' [Moraalin alkuperästä, luku 1 jakso 10]

Anteeksianto on eri asia kuin toisen syntien unohtaminen. Anteeksianto edellyttää nimenomaan muistamisen: tiedän, että et ole maksanut velkaasi, mutta annan anteeksi - eli maksan sinun puolestasi. Tästä eleestä syntyy vääjäämättä uusi velka.

Tästä juontuu Nietzschen kritiikki perinteistä lunastusoppia vastaan. Ristinkuolema maksaa velat, mutta antaa meille samalla peruuttamattoman muiston tästä sovituksesta. Kristinusko antaa anteeksi mutta ei unohda. Anteeksianto antaa anteeksi sen, mitä on tehty tai tehdään, mutta itse anteeksiaanon aktia se ei salli unohdettavan. Velkaa eivät enää synnytä meidän tekomme, vaan anteeksiantamisen muisto.

Tämä on hieno huomautus. Mutta muistaminen hiipii takaisin Nietzschenkin ohjeeseen unohtamisen ylivertaisuudesta: meidän täytyy yhä muistaa unohtaa.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche
http://en.wikipedia.org/wiki/Friedrich_Nietzsche
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Ren%C3%A9_Girard
http://en.wikipedia.org/wiki/Homo_sacer
http://fi.wikipedia.org/wiki/Mirabeau_vanhempi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Honor%C3%A9_Gabriel_de_Riquetti_de_Mirabeau
https://www.suurikuu.fi/PublishedService?pageID=9&itemcode=9789518513622
http://americanhell.com/index.php/154-youll-have-to-forgive-me/

Uskontotiede ja kristinusko

Yläkuva: Perhokalastaja Jukka Relander is catched but not released. Alakuva: Juontaja Tuomas Nevanlinna antaa arvosanan.
*
Sitaatti kirjasta Nevanlinna/Relander: Uskon sanat [s. 169-172]
*
JR
[....] Näkökulma joko on tai sitä ei ole. Omastani en ole varma, mutta tunnistan suunnilleen suunnan, johon pitäisi katsoa Se ei ole yhtään sen enempää tieteen kriiittisen katseen kuin tradition varassa lepäävän luonnollisen tiedonkaan näkökulmasta avautuva horisontti.

Juuri tässä kristinuskolla on jotain todella omaa: se on yhtä vähän traditionalistinen kuin tiede ja yhtä vähän rationaalinen kuin tradition myytti. Mutta se ei ole tiedettä eikä mytologiaa.

TN
Eikä tosiaankaan puolueeton näkökulma! Mutta eikö tästä heti seuraa, ettei kristinusko voi olla 'objektiivisesti totta'? Eikö suhteessa uskonasioihin olisi parempi omaksua uskontotieteellinen lähestymistapa, joka perustuu juuri puolueettomuuteen? Uskontotieteen lähtökohtanahan on pidättäytyä uskontojen esittämistä totuusväitteistä. Se tutkii uskontoja ottamatta kantaa niiden totuusarvoon.

Teesini on: tästä neutraalisuudesta seuraa aina asettuminen vanhan pyhän ja myytin puolelle kristinuskoa vastaan. Esimakua tästä logiikasta saa haastattelemalla uskontotieteilijöitä satunnaisotannalla. Heidän näkökulmansa on liki aina se, että valtaan päästyään kristinusko tuhoaa häikäilemättä jalot villit. Näin röyhkeä on kristinusko, vaikka se itse on vain myytti muiden joukossa.

En nyt kuitenkaan puhu uskontotieteilijöiden keskimääräisistä mieltymyksistä, vaan tietynlaisen, hyvin yleisen uskontotieteellisen maailmankuvan rakentumisesta.

Mitä näet tarkoittaa se, että uskontoja vain tutkitaan ottamatta kantaa niiden totuuteen? Ensin on kehiteltävä 'uskonto yleensä'. Sillä on ne-ja-ne tunnusmerkit. Niistä voidaan kiistellä loputtomiin, mutta yhteisenä tavoitteena on silti 'uskonnon yleensä' konstruoiminen. Lopputolos on jotakin tällaista: jokaisessa uskonnossa on pyhän alue, jota rituaalit ja kiellot ja säätelevät, sekä alkumyytti, joka perustelee ne.

'Uskonto yleensä' mahdollistaa vertailun. Tässä uskonnossa on tuo rituaali, tuossa taas tämä. Niinpä päädytään kuitenkin tähän: myytit muistuttavat alun perinkin jossain määrin toisiaan, varsinkin hellenistisellä ajalla tapahtuu synkretististä sulautumista ja suoranaista lainailuakin. Uskontotiede kuitenkin korostaa, että 'uskonto yleensä' ei ole sinänsä kiinnostavaa, se on vain tausta. Mielenkiintoisia sen sijaan ovat nämä pienet erot uskontojen välillä. Juuri niiden esille saamiseksi vertailua tehdään.

Uskontotieteen näkökulmasta kristinusko on siis yksi näistä myytti-rituaali-tabukonstellaatioista. Niinpä siinä ei määritelmän mukaan voi olla mitään perustavasti omaperäistä. Jeesusta siis pidettiin jumalihmisenä... Hetkinen, selaillaanpa vertailutaulukkoa... Aivan. Löytyi. Jeesuksen tausta on antiikin traditiossa, jossa kansanjohtajia usein pidettiin jumalan poikina. Niin, ja kristinusko kieltää seksin, islam taas sianlihan. Bobulo-heimo oli mielenkiintoista kyllä ehtinyt parahiksi lopettaa kannabalismin ennen kenttäantropologin paikalle saapumista, kristityt sen sijaan yhä mäystävät ehtoollistaan. Että tämmoisia eroja on.

On pelkkää etnosentrisyyttä, ideologiaa ja narsismia väittää omaa uskoaan poikkeukseksi, perustavasti erilaiseksi tai peräti totuudeksi. Niinhän jokainen uskonto tietenkin yrittää väittää, heh heh.

Mikä siis on uskontotieteen vääjäämätön horisontti? Se, että polyteismi on apriori oikeassa, ainakin verrattuna kristinuskoon, ja kristinusko on a priori väärässä. Polyteismi on näet joustavaa ja suvaitsevaa. Juutalainen ajatus valitusta kansasta on sekin uskontotieteen näkökulmasta röyhkeä ja potentiaalisti terroristinen. Sitä kukaan uskontotieteilijä ei shoahin vuoksi kuitenkaan voi sanoa ääneen.

Paradoksaaliseksi hännänhuipuksi on todettava, että uskontotiedekin on monoteistis-kristillisen tradition mahdollistama lähestymistapa, sen kulttuurinen sivutuote. Vasta monoteistinen Jumala puhdistaa maailman neutraaliksi: enää eivät kukkuloita vartioi haltiat ja pihoja tontut omine kvasifeodaalisine sääntöineen ja mittoineen, vaan jokainen maailman osa on samojen lakien mukaan rakentunut, samanarvoinen.

Kun tähän lisätään kristillinen ajatus uhrin puolelle asettumisesta vainoajia vastaan, mitä saamme? Voilà, jokainen kulttuuri on samanveroinen paitsi sikäli kuin iso kulttuuri [moderni kristillinen imperialismi] jahtaa pientä kulttuuria [esimodernia heimoa]. Uskontotiede asettuu jälkimmäisen puolelle.

Miksi? Koska vainotut ovat evankelisessa katsannossa totuuden positiossa. Tätä perustelua ei kuitenkaan koskaan tunnusteta, ei edes hiljaa itselle, koska tällöin lähtökohdaksi omaksuttu neutraalisuus asettuisi kyseenalaiseksi. Uskontotiede asettuu polyteismin puolelle monoteistisista syistä ja kristinuskoa vastaan kristillisistä syistä.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/usko-ei-todista-asiaa-josta-se-puhuu.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Uskontotiede
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Nevanlinna
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Relander
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2011/2011-03-10/pisteita/mita-abille-jai-mieleen-messusta
http://www.teos.fi/en/authors/index.php?sub=2&id=20

'Usko ei todista asiaa, josta se puhuu: usko todistaa asiasta, josta se puhuu'

Kuvassa ei tietääkseni ole Slavoj Zizek vaan apostoli Paavali.
*
Sitaatti Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin kirjasta Uskon sanat [s.165-167]
*
TN
Siinä meillä todellinen uskon- eikä tiedontunnustus. Mikäli uusateismin ympärillä käytävää keskustelua on uskominen, ylösnousemusväitettä tukevien todisteiden löytyminen on kuitenkin kristinuskon ratkaiseva koetinkivi.

Luin netistä eräältä skeptikkopalstalta Jeesuksen ylösnousemusta käsittelevän jutun, jossa todettiin, että vaikka 'ihmeen mahdollisuutta ei toki voi sulkea etukäteen pois, evidenssin pitää ratkaista asia'. Sen jälkeen kirjoittaja syventyi argumentteihin puolesta ja vastaan ja päätyi - yllätys yllätys - siihen 'tulokseen', ettei tämänhetkisen todistusaineiston nojalla ole syytä uskoa ylösnousemukseen. Kaikkeen löytyy yksinkertaisempi selitys: Jeesus ei ehkä kuollutkaan ristillä, oli vain tiedottomassa tilassa, virkosi sitten haudassaan ja käveli pois... Tämä on yritys 'nähdä' verbin siinä merkityksessä, jota Jeesus käyttää sanoessaan 'autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe [Joh. 20:29].

Kukaan näistä skeptikoista ei koskaan saa eteensä sellaista todistusta, joka kääntäisi pään. Tulos on etukäteen selvä. Mikä tärkeämpää, juuri tämä etukäteislähtökohta ratkaisee sen, mikä selityksistä kuulostaa uskottavalta tai yksinkertaiselta. Mikä tahansa lattea psykologinen tulkinta [johon ei kohdisteta mitään 'skepsistä' ja joka on pelkän taajaan hoetuksi tulemisensa nojalla tullut osaksi tervettä järkeä] on 'uskottavampi' kuin rikkainkaan teologinen pohdinta.

Skeptikko voi kääntyä uskoon, mutta se ei koskaan johdu todisteista, vaan perustavan näkökulman muuttumísesta. Sitä taas todisteet eivät aiheuta. Päinvastoin: näkökulman muuttuminen ratkaisee sen, mikä suhde todisteisiin [tai niiden relevanssiin ylipäätään] omaksutaan.

Myös fundamentalistit kyllä esittelevät mieluusti 'todisteita' uskonsa puolesta. Olisi aina kysyttävä, mille yleisölle tämä puhe oikein on suunnattu? Älykkään suunnittelun ['intelligent design'] tiedemuseot ja käärinliinojen leikkelyt uskon todistamiseksi ovat pelkkää farssia. Niissä menee sekaisin kaksi sanan 'todistaa' merkitystä: yhtäältä tieteellisesti todistava ja toisaalta esimerkin ja tekojen voimalla todistava. Siis evidentiaalinen ja eksemplifioiva todistaminen.

Uskovien ei pidä esitellä korneja todistuskappaleita uskonsa puolesta, vaan heidän pitäisi todistaa siitä teoillaan ja olemuksellaan, eksemplifioida sitä. Tavalla tai toisella - ainoa mahdollisuus ei suinkaan ole yrittää näytellä lastenraamatun Jeesusta Ehkä jonkun päähän voisi joskus pälkähtää tehdä jotakin rohkeaa, tinkimätäntä ja outoa?

Mutta eivät oikeat uskovat perusta uskoaan todistusaineistoon, jota arvioituaan he olisivat tulleet johtopäätökseen ylösnousemuksen historiallisesta todellisuudesta. 'Ahaa, tästä on todisteet, no siinä tapauksessa juu, Jeesus nousi ylös'. Jos näin olisi, uskovien kaiketi pitäisi olla odottavalla kannalla uusien lähdekriittisten paljastusten suhteen. Nehän saattaisivat muuttaa heidän uskonsa...

Periaatteessa ylösnousemuksen uskomattomuus toki tekee siitä juuri 'uskottavan' asia - siis uskon asian. Usko ei ole asia, jota perustellaan. Siten ja siksi perustellaan ja oikeutetaan tietoa. Usko taas on asia, jolla perustellaan ja joka saa näkemään. Usko ei todista asiaa, josta se puhuu: usko todistaa asiasta, josta se puhuu.

Kun apostolit todistivat yläsnousemuksesta, kyseessä ei siis ollut sanan 'todistaa' tieteellinen merkitys: evidenssi.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/toisen-linjan-herannaiset-puhuvat.html
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/tieto-ja-totuus-eivat-lankea-yhteen.html
http://opendoorrescuemissionindia.wordpress.com/

Tieto ja totuus eivät lankea yhteen

Kristinuskon dilemma: Ateena vai Jerusalem - vai molemmat?
*
[K-mafian tarkennuksia osaan I ja osaan III + linkkilisäys - klo: 13.45]
I
Pelkästään tämä yksi sitaatti kirjasta Uskon sanat [Nevanlinna/Relander, 2011] osoittaa, että kirjan puheakteina alkanut esitystapa sekä intohimoisella tavalla aiheeseen omakohtaisesti heittäytyvä [Nietzschen sanoin: märehtivä] pohdinta on omaa luokkaansa koko suomalaisessa uskontofilosofisessa keskustelussa.

Nevanlinnan ja Relanderin ikäänkuin avantgardistinen mutta teoreettisesti ja aatehistoriallisesti lahjomaton asenne/ote filosofian, teologian ja historian tarkasteluun tuottavat uskonnonfilosofisia oivalluksia, jotka päätyvät väistämättä syvempiin tulkinta-assosiaatioihin kuin Juha Sihvolan stoalainen ja valitushenkis-humanistinen, maltillisesti uskonnon autonomiateoriaa kannattava käsite- ja aatehistoriallinen kooste 'Maailmankansalaisen uskonnossa'.

Uskontotieteilijä Ilkka 'Jumalaa ei ole' Pyysiäiseltä en syvempää filosofista syvällisyyttä edes odota, koska hän ohjelmoidun robotin tavoin on hirttäytynyt pysyvästi ontologisiin ja metodisiin kriteereihinsä [evoluutioteorian ja kognitivismin symbioosiin], jotka estävät häntä ymmärtämästä kristinuskoa Ateenan ja Jerusalemin välisen, kahden hyvin erilaisen ellei ajoittain täysin vastakkaisen aatteelis-ontologisen jännitteen paradoksaalisena ratkaisuyrityksenä, jota itse nimitän joko a] ihmeeksi, b] väärinkäsitykseksi tai c [Torsti Lehtisen sanoin] katastrofiksi.

Mutta Nevanlinna ja Relander uivat tuossa katastrofissa ja väärinkäsityksessä kuin kalat vedessä. Kas tässä yksi esimerkki siitä, minkälaista on filosofisesti notkean vesipedon lailla sukellella Euroopan, Aasian ja Afrikan yhdistävässä monijumalaisen pakanuuden ja monoteististen uskontojen Välimeressä.

Nevanlinna päätyy kreikkalaisen ja juutalais-kristillisen [niiden kulttuurifilosofisen] antropologian perustavaa erilaisuutta pohtiessaaan osoittamaan, miten perin juurin eri tavalla vastakkaiset filosofisen antropologian puitteissa ymmärretyt käsitykset totuuden, tiedon ja subjektiuden suhteista vaikuttavat maailman loogiseen hahmottamistapaan.
*
Uskon sanat ei suinkaan kokonaisuudessaan ole kovalla abstraktiotasolla ladattua puhetta vaan useinkin hyvin selkokielistä ja havainnollista - mitä tosin kyseinen Nevanlinnan looginen syväluotauskin on, sillä hänen jaottelunsa voitaisiin ilmaista analyyttisen ammattifilosofian huomattavasti formaalimmalla kielellä, mikä tosin latistaisi ehkä ratkaisevasti esimerkin kulttuurifilosofista ulottuvuutta. Pitää muistaa, että sitaatti liittyy kokonaiskontekstiin, johon nivoutuessaan se saa myös enemmän reflektiivistä tarttumapintaa [? ;\] ajatteluumme/-ssamme.

II
Juutalaisuus, kreikkalaisuus, kristinusko

[....]
Kokonaisen maailman illuusio [Uskon sanat, s. 73-74]

Jotta maailma voisi tulla kokonaisuudessaan tiedon kohteeksi, sitä tutkivan subjektin täytyy olla täysin sen ulkopuolella. Uusateistinen tiedeuskova siis kaikessa hiljaisuudessa olettaa subjektin, joka ei ole osa sitä maailmaa, jota tutkitaan. Tämä subjekti on Jumalan paikalla. Ateisti ei tietenkään halua kutsua subjektia Jumalaksi, koska teististä Jumalaa halutaan lyödä päähän juuri maailmalla, joka olisi kokonaisuudessaan positiivisen tiedan avulla selvitettävissä: maailma on itsestään käsin täydellisesti selvitettävissä oleva, sulkeutuva kokonaisuus, joten Jumalaa 'ei tarvita'.

Jos taas hyväksytään oletus kokonaiseen maailmaan nähden ulkoisesta subjekti-Jumalasta, saadaan fundamentalismi ja paranoian rakenne: kokonaisella maailmalla on kokonainen Toinen, joka manipuloi maailmaa.

Mitä meidän tulisi päätellä tästä? Subjektin on oltava maailman sisäinen TAI maailma ei ole kokonainen. Jos subjekti on maailman sisäinen, tiede on maailman itsetietoa. Spinoza ja Hegel lähtevät kumpikin omalla tavallaan tälle tielle.

Jos taas hyväksytään, että maailma ei ole kokonainen, niin mahdollisen tiedon kohteena oleva maailma ei ole sama kuin maailma itse. Tällöin tullaan Kantiin, joka 'rajoitti tiedon alaa voidakseen tehdä tilaa uskolle'.

Ajatukseni tässä ei ole vain se, että maailmaa koskeva totaalinen tieto on mahdotonta. Vahvemmin: toteutuessaan se romahduttaisi itse maailman. Ajatellaan vaikka sosiaalisen todellisuuden muodostumista. Se ei olisi mahdollinen, jos tietäisimme jäännöksettä, mitä toiset ajattelevat ja mitä he aikovat tehdä. Fantasia siitä, että 'kunhan vain aivotiede edistyy, saamme tietää toisten ajatukset' tuhoaisi toteutuessaan koko sosiaalisen maailman ja sitä kautta myös tieteen. Ja viimein se, että en ole itselleni läpinäkyvä, että olen myös tiedostamaton, on edellytys subjektiudelleni.

Tästä seuraa, että tieto ja totuus eivät lankea yhteen. Juuri siksi tarvitaan uskoa ja 'kuuliaisuutta' suhteessa kutsuun, jolla ei ole mitään määrättyä sisältöä eikä tiettyä esittäjää. Tämän uskon ei tarvitse olla teologista. Jo arkinen luottamus toista kohtaan olennoi sitä: sen koko idea on, ettemme voi tietää, onko toinen viime kädessä luottamuksen arvoinen vai ei.

III
http://www.youtube.com/watch?v=GWiNiLE_ck8
Klezmer clarinet virtuoso - jewish folklore music
*
http://www.youtube.com/watch?v=DkmFgQ9fM94
Itzhak Perlman plays Klezmer
*
Tässä musiikissa on juutalaisen ashkenazic-yhteisön sielu. Tosin siitä tulee helposti mieleen koko Balkan ja osittain myös Lähi-idän alue - Kreikka ja Turkki.
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/08/toisen-linjan-herannaiset-puhuvat.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Uskon_sanat
http://fi.wikipedia.org/wiki/Klezmer
http://en.wikipedia.org/wiki/Klezmer
http://en.wikipedia.org/wiki/Itzhak_Perlman
http://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4limeri

Toisen linjan herännäiset puhuvat kielillä, joita myös minä ymmärrän [mutta heillä onkin rytmiä veressä]

Toisen linjan herännäisyys syntyi ravintola Rytmissä.
*
Motto: Jumalan semanttinen mielekkyys palautuu aina ensisijaisesti olemisen hermeneuttiseen analogiaan [kyse on historiallisesta, läsnäolevasta ja puhuvasta ajattelusta] ja rakentuu vasta toissijaisesti olemassaolon loogis-matemaattis-syntaktisen symboliikan palapeleistä, jotka ovat puhdasta, tyhjää ja kuollutta muotoa/rr.
*
[K-mafian tarkennuksia ja linkkilisäyksiä - mm. osan I viimeinen kappale + osa III - 13.8]
I
Olen äskettäin tutustunut kolmeen vähän yli puolen vuoden aikana ilmestyneeseen kirjaan uskonnosta ja ennenkaikkea kristinuskosta: Ilkka Pyysiäinen: Jumalaa ei ole, Juha Sihvola: Maailmankansalaisen uskonto sekä Tuomas Nevanlinnan ja Jukka Relanderin: Uskon sanat.

Epäröimättä voin sanoa, että läheisimmäksi ja teologisen ajattelun kannalta tärkeimmäksi näistä kolmesta olen kokenut Nevanlinnan ja Relanderin dialogimuotoon editoidun ja dialogina [alunperin Ravintola Rytmissä] käydyn kirjan Uskon sanat.

Lukijan tarvitsee vain vilkaista lähdemateriaalia, johon viitataan kirjan lopussa. Melko suuri osa luetteloiduista kirjoittajista, heidän ajatuksistaan ja teorioistaan on ainakin jossain määrin myös minulle tuttuja ja eräitten kanssa olen melkein päivittäin 'kanssakäymisessä'.

Toiselle sijalle tulee Juha Sihvolan mittava ja kokonaisvaltainen mutta 'poliittisen korrektiuden' ja 'humaanisen suvaitsevaisuuden' [ja ties minkä kaiken hyvää tarkoittavan motiivin] latistama analyyttisen filosofin tour de force. Tietyltä puhelinluettelomaisuudelta ei siis tässäkään Sihvolan sinänsä kattavassa informaatiopaketissa voi välttyä [kuten ei analyyttisten filosofien katsannoissa koskaan], joskin teksti on kyllä filosofisesti pätevää - ja kuten sanottu - humaania, suvaitsevaista eli poliittisesti korrrrrrektia.

Ilkka Pyysiäisen pamfletti on tyypillisen keinotekoinen kognitiivis-analyyttisen naturalismin perinteestä kumpuava tieteellinen tarkastelu, jonka taustalla vaikuttava ontologinen perusasetelma ja sen epistemologinen kriteeristö ['argumentti'] on suolapatsaan tavoin jähmettynyt kehämäiseen ja siten turhauttavaan väittelyyn Jumalan olemassaolosta, mitä alla siteeraamani Uskon sanojen Saatesanat ironisen mutta perustellun inhan vallassa kritisoi.

Evoluutioteorian kanssa flirttailevat kognitivistit ovat siis ['uus'ateistien tapaan] lopullisesti jämähtäneet samaan tyhjään ikuisuuskysymykseen Jumalan olemassaolosta. Siinähän kelaavat tyhjää - ei kiinnosta. Haluan Nevanlinnan ja Relanderin tavoin edetä kohti kokeilevaa teologiaa. Olemassaolo ei ylipäätään ole kiinnostava kysymys analyyttis-evidentialistisessa kontekstissa, sillä Jumala on, vaikka ei olekaan olemassa - http://www.kirkkojakaupunki.fi/kirkko/filosofin-mahdoton-jumala.

II
Uskon sanat

Saatesanat

Joskus puhutaan kokeilevasta taiteesta. Tämä kirja edustaa kenties harvemmin kohdattua ilmiötä: kokeilevaa teologiaa. Koeluotoisuus juontuun jo siitäkin, ettei meillä ole 'uskovaista' taustaa emmekä ole opiskelleet yliopistossa teologiaa.

Joitakin teologian alaan kuuluvia kirjoja olemme sittemmin lehteilleet. Entä uskovaisuus sitten? Uskonnosta keskusteltaessa itsestäänselväksi lähtökohdaksi otaksutaan usein Jumalan olemassaoloa koskeva kysmys. Näin ihmiset elävässä elämässäkin tekevät, vai mitä? Ensin he ratkaisevat suhteensa tuohon isoon ja abstraktiin kysymykseen. Se on ikäänkuin ostopäätöksen hetki. Jos ihminen päätyy myöntävään vastaukseen, hän ostaa sitten koko paketin. Sen päällä komeilee oman kulttuurin Jumalalle antama nimi ja mukana on pyhä kirja, joka sisältää tämän käyttöohjeet.

Edelleen saman ajattelutavan mukaan se yksilö, joka ei halua 'ostaa' Jumalaa ja hänen olemassaoloaan, voi lopettaa koko uskonnon kanssa vehtaamisen. Hänen ei enää tarvitse tarkastella uskontoa lähemmin, koska tietää sen lähtökohdan olevan epätosi. Korkeintaan hän kaivelee uskonnon tai uskontojen sisältämän 'argumentaation' epäjohdonmukaisuuksia, ristiriitoja ja muita heikkouksia saadakseen epäkriittiset uskonnon kuluttajat pyörtämään ostopäätöksensä.

Tämän kirjan ydinajatus on se, että edellä kuvattu lähtökohta on täysin nurinkurinen. Se on ensinnäkin empiirisesti enimmäkseen virheellinen. Mikä ihmisen hengellinen polku sitten onkin, se tuskin alkaa Jumalan olemassaoloa koskevasta abstraktista kysymyksestä. Pikemminkin se on omiaan päättymään siihen.

Toiseksi keskustelu ja tutkiskelu, joka etukäteen tiivistetään Jumalan olemassaolon kysmykseen, on filosofisesti hedelmätöntä. Tiedämme heti, mikä yksinomainen asetelma siitä voi syntyä: uskonnollisen konservativismin/fundamentalismin ja 1700-luvun valistuksen asetelmiin juuttuneen 'uus'ateismin välinen jankutus. Tai sen pehmoversio: 'Piispa ja tiedemies keskustelevat lämminhenkisesti perimmäisistä kysymyksistä ja tunnustavat avuttomuutensa mysteerin edessä'.

Ikään kuin kaikille olisi selvää, mitä tarkoitetaan Jumalalla, ja tehtäväksi jäisi vain selvittää, onko hän itse kunkin mielestä olemassa vai ei. Ja ikäänkuin olisi itsestään selvää, että voidaan hahmottaa uskonnosta riippumaton Jumala, joka olisi totuus kaikesta mahdollisesta jumalapuheesta. Ei, Jumala hahmottuu suhteessa kunkin uskonnon kokonaiskontekstiin niin ihmisten hengellisessä elämässä kuin filosofisestikin.

Kun siis kirjassa saatamme mainita 'ateismin' kriittiseen sävyyn, arvostelevien huomautusten lähtökohtana ei ole se, että olisimme ateismin kanssa eri mieltä Jumalan olemassaolosta. Pikemminkin vastaamme tuohon nimenomaiseen kysymykseen aivan samoin kuin ateistikin. Erimielisyys koskee sitä tapaa, jolla tuo kysymys muka itsestäänselvällä tavalla lavastetaan kulttuurin eteen. Haluamme kyseenalaistaa filosofisen otteen, jota tämä lavastustyö ilmentää. Vain siellä täällä kirjaa tunnustelemme ja kyselemme uskoa uskona Jumalaan.

Mitä kristinusko on? Miten siinä ajatellaan? Miten se eroaa kreikkalaisesta filosofiasta ja juutalaisuudesta? Mikä on sen historiallinen osuus moderniin maailmaan ja olisiko sillä jotakin annettavaa nykypäivälle sellaisena kuin me sen diagnosoimme? Minkälainen suhde siihen olisi omaksuttava? Tällaisia kysymyksiä me tutkimme. Yritämme selvittää ja avata itsellemme - sitä kautta toivottavasti myös lukijoille - kristinuskon kokonaiskontekstia. Lähtökohtana tähän ovat Raamattu ja teologian moninaiset traditiot.

Filosofinen otteemme eroaa ateismista edellä kuvatussa mielessä sikäli, että emme omaksu 'kriittisen ulkopuolisen' tarkkailuasemaa - vaikka akateemisessa mielessä ja ainakin toinen meistä myös henkilökohtaisesti tulemmekin kristinuskoon vankasti ulkopuolelta. Otamme sen todesta ja yritämme heittäytyä sen sisään.

Tämä avaa sekä tradition että meidät: emme uskottele sen enempää kristinuskon, nykyajan kuin meidän itsemmekään olevan jotain annettua ja valmista, jotta voisimme päättää onko näillä kolmella toisilleen jotain 'annettavaa'. Pikemminkin toivomme, että kristinuskon tutkiskelu sisältä päin muuttaisi ja tuoreuttaisi sekä kristillistä traditiota - että meitä itseämme. 'Meihin' laskettakoon kaikki ne, jotka ovat valmiit lähtemään tälle tielle kanssamme.

Näistä lähtökohdista olimme samalla kannalla, kun ryhdyimme yhdessä kirjoittamaan tätä kirjaa. Tästä ei seuraa, että olisimme samaa mieltä kaikista tulkinnoista tai teologisista näkemyksistä. Emme välttämättä edes ole perillä siitä, missä määrin olemme samaa ja missä määrin eri mieltä. Tavoitteemme ei näet ollut näyttävä [ja aina yhtä joutava] 'kiistely' tai 'debatointi', vaan ajatteleminen ja kirjoittaminen yhdessä, rinta rinnan.

Tai oikeastaan nokakkain. Kirjalla on dialogin muoto, ja välillä työskentelimme kirjaimellisesti vuorotellen: toinen kirjoitti repliikin ja toinen siihen vastauksen. Koska menetelmä vie aikaa, sovimme usein vain suunnan tai teeman, jotta pääsimme työstämään puheenvuorojamme yhtä aikaa. Editoinnin mittaan joitakin keskusteluja ryhmiteltiin uudelleen. Näiltä osin dialogisuus on rakennettu jälkikäteen. Tämä sopii meille hyvin - kaikki puhe 'kahdesta kypsästä aikuisesta, jotka antautuvat tasavertaiseen inhimilliseen 'dialogiin' on aina tae siitä, että meneillään on jokin ideologinen petos.

Kun heittäydyimme tutkiskelemaan kristillisiä alkutekstejä ja myöhempää traditiota, emme jättäneet omaa elämän ja ajattelun historiaa taaksemme. Otimme kaiken mukaan. Tuliko traditiosta meidän näköisemme? Vai tuliko meistä pikemminkin tradition näköisiä? Vai jotakin siltä väliltä? Jätämme lukijan arvioitavaksi, missä määrin tällaisia muodonmuutoksia tapahtui, ja hyvään vaiko mahdollisesti huonoon suuntaan.

Helsingissä, ravintola Rytmissä 7.4. 2011

Tuomas Nevanlinna

Jukka Relander

III
http://www.youtube.com/watch?v=rA1n4oOYLfY
Creedence Clearwater Revival - Long as I Can See the Light - [John Fogerty soittaa koskettavan saksofoni-soolon tähän keikkamuusikon gospel-tyyppiseen 'matkallelähtö-lamentiin']
*
http://www.rytmi.net/
http://ravintolat.ravintolakeskus.fi/ravintolat/Helsinki/Ravintola+Rytmi/1584
http://www.teos.fi/fi/kirjat/index.php?sub=2&id=370
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tuomas_Nevanlinna
http://fi.wikipedia.org/wiki/Jukka_Relander
http://www.kirkkojakaupunki.fi/nakoislehti/2011/kirkko-kaupunki-12/primapaper/15
http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kotimaa/5279-mika-sai-nevanlinnan-kiinnostumaan-kristinuskosta
http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kulttuuri/5177-jukka-relander-nyt-on-aika-kayda-uskonnollisia-keskusteluja
*
http://www.otava.fi/kirjat/tieto/2011/fi_FI/maailmankansalaisen_uskonto/
http://www.vastapaino.fi/vp/index.php?page=shop.product_details&flypage=$flypage&product_id=374
http://www.toinenlinja.fi/fi/00769
http://omakaupunki.hs.fi/paakaupunkiseutu/palvelut/115911/
http://www.facebook.com/pages/Ravintola-Rytmi/140670712671001

Kaunosielun itsepetos ja tunnontuskat

Kuvassa kaksi tunnontuskiin tullutta kaunosielua rankaisemassa itseään aiemmin vaietusta elämänkielteisen nihilisminsä synnistä.

1
Tuomas Nevanliuna kirjoittaa viimeisimmän Hesa.fi.-kolumninsa lopussa:
Populisti ja kaunosielu karjuvat katsomossa sen joukkueen puolesta, jonka häviöstä ovat lyöneet vetoa (ks. etenkin lihavoidut kappaleet alla).
*
Osui muttei uponnut! Tunni/u/stin itsessäni heti populismia vihaavan kaunosielun, joka tosin, toisin kuin kaunosielut yleensä, varsin hyvin tietää, ettei hän tule koskaan uskomaan todelliseen edistykseen tai menneeseen kulta-aikaan, ja jonka ankarin sisäinen taistelu käydään omaa hillitöntä kyynisyyttä vastaan, jotteivät kaikki elämisen ja ajattelun perspektiivit katoaisi yhteen ja samaan nihilistiseen black hole'een.

Kuulemani mukaan eräs ajoittain paheksuttu kotkalainen ortodoksirovasti n. 15 vuotta sitten sanoi aika härskisti eräälle vammaiselle kristinoppikoululaiselle kahden kesken: 'Jos ei hyväksy itseään, pitää mennä kiikkuun.' Itse en (kuten ei tuo kristinoppilaskaan) aio silti mennä kiikkuun roikkumaan vaan mieluummin jatkan maailman ja itseni vihaamista. Vihaamisessa on nimittäin jotain samaa kuin rakkaudessa: se antaa emotionaalisia kicksejä ja 'vaatii uskollisuutta'.

Entä mistä perspektiivistä filosofi Nevanlinna itse reflektoi maailmaa? Uskooko hän todella edistykseen - ja tieteeseen? Jos kyllä niin miten tällaista optimismia voi oppia, vai onko se vain valittujen synnynnäinen kyky - armolahja?

Pakko myöntää, että huolimatta halveksunnastani kadehdin salaa sellaisia ihmisiä, jotka ihan oikeasti uskovat optimistisesti siihen, mitä sanovat. Heitä kutsutaan - ei poliitikoiksi (koska poliitikot vain laskelmoivat) vaan tosiuskovaisiksi.

Luulen kuitenkin, että kirjoittaja on tosiuskovaisuuden sijasta omaksunut Sokrateen 'uskonnollisen' asenteen: tiedän, etten tiedä mitään, mutta sen tiedän varmasti ja osaan myös osoittaa briljantisti tämän argumentatiivisen aporian. - Kyseinen päättely johtaa suoraan skeptisismiin ja nihilismiin, mutta silti Sokrates perusti elämänsä hyveen varaan: valehtelu ei ollut sallittua missään tilanteessa (S. olisi ollut surkea liikemies).

Sokrates siis säilytti eettisen optimisminsa (ei kuitenkaan täysin ilman ironiaa), mutta oliko tuo optimismi autenttisimmillaan pikemminkin yksilötasolla toteutuva hyve kuin yleinen, demokraattisen 'yleistahdon' perusta? - Ensimmäinen vaihtoehto tekee Sokrateesta kyynisen tradition perustajan, jälkimmäiseen hän tuskin uskoi itsekään - ei ainakaan, mikäli Platonin Valtioon on uskominen.

Mutta vaikka Sokrates olikin optimisti, niin kaunosieluksi, joka halusi ironisesti ilmaista (ja kätkeä) elämää kohtaan tuntemansa resignaation, hänet tekee juuri ennen kuolemaa esitetty vaatimus uhrata kukko: 'olemme (kuoltuani) kukon velkaa Asklepiokselle'. - Asklepiosta pidettiin antiikin Kreikassa lääkinnän ja terveyden jumalana.

Nevanlinnan oma positio jää arvelujen varaan. Ehkä hän (kuten minä) on itseään ajoittain säälimättömästi  kritisoiva askeettinen kaunosielu (eräänlainen flagellantti filosofina), joka (mikäli ei vielä ole onnistunut) yrittää karistaa mielestään individualistisen nihilismin (paheen) taakan. Tässä yrityksessä tai pikemminkin tällä matkalla vain taivas ja terve järki ovat rajana.
 
Joka tapauksessa itsekritiikistä voi, tiedän sen, nauttia yhtä paljon ellei enemmänkin kuin lujasta uskosta. Itse asiassa nämä kaksi - itsekriitiikki ja ehdoton varmuus - eivät voi lainkaan elää ilman toisiaan muuttumatta (itse-)tuhoavuudeksi.
 
2
Vox populi (Tuomas Nevanlinna)

Elämme demokratiassa. Silti "populismi" on haukkumasana. Tä? Mitä muuta demokraattisen poliitikon pitäisi muka tehdä kuin myötäillä kansan mielialoja?

Sanottaneen, ettei populismi tarkoita mitä tahansa myötäsukaa, vaan kansan halpahintaista kosiskelua. Populisti esittää raflaavia, mutta tosiasiassa täysin epärealistisia poliittisia vaatimuksia.

Eittämättä jotenkin näin. Kuitenkin jäljelle jää pari ongelmaa. Ensinnäkin vastustajan syyttäminen halpahintaisuudesta on periaatteessa aivan yhtä helppoa, ja siksi yhtä halpahintaista, kuin vastustajan otaksuttu populismikin.

Toiseksi epärealistisuus ei ole politiikassa itsestään selvästi kielteinen asia. Suuret poliittiset avaukset ja tapahtumat ovat aina näyttäneet epärealistisilta vain muutamia vuosia, ellei kuukausia, ennen niiden toteutumista. Isällisten pääkirjoittajien ja kaikkitietävien kommentaattorien populismiheristelyt eivät onneksi estäneet Gandhia omaksumasta väkivallatonta vastarintaa, Neuvostoliitoa hajoamasta eikä Obaman valintaa presidenttiehdokkaaksi.

Mikä sitten on populisti? Hän on pikemminkin halpahintainen realisti: poliitikko, joka laskee sen varaan, etteivät hänen vaatimuksensa mene läpi.

Kouluesimerkki populismista on Yhdysvaltojen konservatiivien käymä kulttuurisota moraalin rappiota vastaan. Tätä kamppailua ei totisesti ole tarkoituskaan voittaa. Sen avulla saadaan äänet. Valtaan pääsemisen jälkeen alennetaan rikkaiden veroja.

Demareita syytettiin populismista Kreikka-jupakan yhteydessä. Oliko syytös kohdallinen? Oli. Siitäkin huolimatta, että Sdp esitti monia aivan paikkansapitäviä argumentteja kantansa tueksi, se luultavasti laski vastustuksensa paketin läpimenon varaan.

Menestyäkseen populistipoliitikko vaatii kaunosielun tukea. Kaunosielu on ihminen, joka pitää itseään hyvänä ja maailmaa pahana. Falskin ja vastustettavan kaunosielusta tekee se, ettei hänkään halua maailman muuttuvan paremmaksi. Pahana pysyvä maailma on nimittäin ehto sille, että kaunosielu voi esittäytyä itselleen ja muille hyvänä uhrina.

Populisti ja kaunosielu karjuvat katsomossa sen joukkueen puolesta, jonka häviöstä ovat lyöneet vetoa.

Kirjoittaja on filosofi.
*
http://www.hs.fi/juttusarja/nevanlinna/artikkeli/Vox+populi/1135257266888/?cmp=tm_etu_kolumni
http://fi.wikipedia.org/wiki/Flagellantit
http://en.wikipedia.org/wiki/Flagellant
http://www.chemistrydaily.com/chemistry/Flagellants

Muutama lantti valtaa post-politiikan markkinoilla

(Kielimafia teki korjauksia etenkin neljänteen kappaleeseen - klo: 23.45.)
1
Tuomas Nevanlinna sanoo asian taas kerran selkeästi ja vakuuttavasti. - Voidaankin väittää, että nyt kun Suomessa nykyisinä post-politiikan ja post-ideologian aikoina on aina vallassa jonkinlainen oikeistohallitus (koska myös demarit sijoittuvat maltilliseen oikeistoon), ei Pekka Himaselta ja hänen konsulttikumppaneiltaan (sisällöllisesti tyhjät) työt lopu.

Mutta miksi sitten Kokoomus ja Keskusta (myös Demarit) eivät tosiaankin palkkaisi jo alunperin ja avoimesti puolueensa kansanedustajaehdokkaiksi vain konsultteja sekä talouselämän lobbareita - ei ainoastaan noita nimellisesti poliitikon imagolla/nimikkeellä toimivia mutta tosiasiallisesti suurbusineksen elättämiä juoksupoikia/-tyttöjä - sekä kansan suosimia halvan populismin rikkaruohoja eli hömppäjulkkiksia, jotka ovat mukana pelkän mainosarvonsa (puoluebusineksen välineinä) eikä suinkaan (olemattoman) asiantuntevuutensa vuoksi.

Viis siitä, miten hankalaa konsulttien olisi jäävätä itsensä omia välittömiä intressejään enemmän tai vähemmän koskevissa päätöksissä. Sillä jos 'rehdissä ja luottamukseen perustuvassa' (haha) markkinataloudessa tunnetaan sellainen moraalinen välttämättömyys kuin liikesalaisuus, niin eikö Oy Suomi AB:n hallitus  voisi samalla periaatteella säätää eduskunnassa myös päätössalaisuuden? - Vai tarvinneeko tuota enää edes julistaa - kyseessä taitaa olla post-poliittisen ja post-ideologisen maan tapa.

Kuten sanottu - liiketoiminnan moraaliset ja tekniset perusrakenteet eivät muutu, vaikka Suomessa hölötettäisiin 'mutu'-epäkohdista miljoona kommenttikertaa päivittäin. Tarvitaan yhtenäistä tahtoa, mutta - paradoksaalista tai ei - juuri tuon yhtenäisen tahdon muodostumisen nettihölötys hajottaa ja murtaa. Toisin sanoen keskustelupalstojen mahdollistama lisääntyvä (kaoottinen) sananvapaus pikemminkin estää ja hämärtää poliittisiin intressiriitoihin sisältyvän aidon antagonismin tiedostamista kuin määrittelee ja organisoi (kuten sen pitäisi tehdä) tuon antagonistisen tahdon jotenkin paremmin ja selkeämmin.

Kyseessä on eräs liberaalin demokratian perusaradoksi: jos kaikilla on yhtäläiset oikeudet ja kaikki myös vaativat niitä toteutettaviksi, ei kenenkään vaatimuksilla voi enää yksittäisesti olla juurikaan rationaalista merkitystä, olkoonkin, että joku voi tietysti saada äänensä kuuluviin poliittisessa organisaatiossa. Päätökset tehdään kuitenkin pankkien kabineteissa ja valiokuntien iltalypsyillä - lähinnä teknokraattisten ehtojen vallitsessa, joihin yksittäisellä ihmisellä ei näennäisestä sananvapaudestaan huolimatta ole mitään pääsyä.

Liberaali-demokraattisen hallinnoinnin ja kapitalistisen markkinatalouden välisten rajojen hämärtymisellä (toimialueiden/mandaattien sekoittumisella) ylipäätään on vakavia seurauksia kansalaisen perusoikeuksien uskottavuuden kannalta. Sillä kun politiikka eli ideologinen arviointi, joka pystyy integroimaan lukemattomien yksilöiden poliittis-aatteellisen tahdon, on kipattu pois post-poliittisesta busines-hallinnosta, tulee yksittäisestäkin ihmisestä pelkkä kuluttaja myös politiikan (peli-)kentällä.

Jokainen voi itse kuvitella, kuinka paljon yksittäisellä kuluttajalla on päätösvaltaa supermarketiksi muuttuneessa post-politiikan finanssi-yrityksessä. Vastaus: juuri sen verran kuin hänellä on rahaa (ja/tai onnea rahojensa sijoittamisessa). - - Olemme siis palanneet jälleen aikaan, jolloin yksilön poliittisen päätösvallan määrä riippuu konkreettisesti hänen taloudellisesta vaikutusvallastaan ja asemastaan pörssissä.

Vaikka tuota poliittisen päätösvallan ja taloudellisen vaikutusvallan kytköstä ei nykyään olekaan enää legitimoitu lailla kuten vielä esim. Thomas Mannin Buddenbrookien eläessä 1700- ja 1800-luvuilla, niin käytännössä me kuitenkin olemme astuneet uudenlaiseen sääty-yhteiskuntaan: siinäkään suurella rahalla ei saa ainoastaan paljon tavaroita - sillä saa  paljon poliittista valtaa. - Tästä seuraa osaltaan myös, että poliitista lahjusta on entistä vaikeampi erottaa liikesopimuksesta - varsinkin jos/kun kyseessä on liikesalaisuus.

2
Näköispolitiikkaa (Hs.fi 7.4)
Tuomas Nevanlinna

Pari kuukautta sitten törmäsin tiedotusvälineessä tällaiseen uutiseen: "Yksi maailman suurimmista konsulttiyrityksistä, yhdysvaltalainen McKinsey & Company, on avustanut pääministerin esikuntaa seuraavan hallitusohjelman teossa."

Raportin tilasi valtioneuvoston kanslia Vanhasen perustaman "ajatusriihen" aloitteesta. Konsultit ehdottivat muun muassa palkkiojärjestelmien käyttöönottoa hoitajapulan ratkaisemiseksi.

Eikö koko politiikan voisi korvata manageri-konsulttirakenteella? Palkataan pääministerin tilalle toimitusjohtaja.

Ihan avoimesti tästä tiedotettiin. Siis jälkikäteen. Eikä ihan kaikkea sentään kavallettu: "Valtioneuvoston kansliasta ei vielä haluttu kertoa McKinseyn konsulttisopimuksen arvoa tai tarkempaa sisältöä."

Liikesalaisuuksienko avulla tätä maata nykyään hallitaan? Ja joutuvatko terveydenhuoltopalveluita käyttävät tulevaisuudessa maksamaan konsulttitoimistolle rojalteja?

Kaikenkarvaisten ajatushautomoiden visiot, virkamiesten tilaamat tulevaisuusraportit ja Pekka Himanen edustavat kaikki konsulttipolitiikkaa. Sen yhteiset piirteet ovat seuraavat:

a) Kannatetaan edistyksellisesti hyvinvointiyhteiskunnan perusideaa ja kaikille toivotaan hyvää.

b) Politiikka on aina ideologiaa 1700-lukulaisessa mielessä: ennakkoluuloja, aikansa eläneitä asenteita, järjettömiä tapoja, jähmeitä rakenteita.

Vilkaisin McKinsey & Companyn kotisivuja, ja kas: "Alitajuiset ennakkoluulot saattavat analysoimatta jääneinä viedä strategiselta päätöksenteolta pohjan."

Uudistusten este ei ole väärä politiikka, vaan asioiden politisoiminen ylipäätään. Vasemmisto ei ymmärrä, että kylmän sodan päättymisen jälkeen asiat eivät enää ole poliittisia. Politisointi juontuu puolueiden organisaatioitsekkyydestä, ei koskaan aidosta etujen tai näkemysten konfliktista.

c) Konsulttipoliittinen puheenparsi onkin aina järjestysutooppinen. Konsulttipolitiikka lainaa raflaavuutensa vasemmistolta ("alas vanha maailma!") mutta periaatteensa oikeistolta. Tradition ja kurin tilalle on vain astunut puhdas teknis-taloudellinen järjestys.

Tavallaanhan Kepu käyttää tässä valtion yhteisiä rahoja myös vaalikampanjansa kehittämiseen. Kyseessä on siis joko teknokratian huippu tai rikosasia. Tai molemmat.

http://www.hs.fi/juttusarja/nevanlinna/artikkeli/N%C3%A4k%C3%B6ispolitiikkaa/1135255915368
*
http://www.handcellphone.com/archives/category/wireless-industry-news/page/2