Valitse sukupuolesi - ole mies! - - tai nainen

Kuvan tilanne on epätavallinen - lähes päinvastainen kuin yleensä. - - Nainen ajattelee: No - päätä nyt jo viimein mikä sinä oikein olet ja mitä teet! - - Mies ajattelee: Hitto! Miksi minun pitikään mennä sinne filosofian kursseille. Nyt mä en enää tiedä enkä osaa valita mitään.
*

Kommentti Androgyynihullumiehelle päreessäni Ennen kuolemaa varmaan onnen kohdata saan; - no et varmasti saa!

*
AHM kirjoitti:

'Kyllähän evoluutiopsykologia on melko vahvasti jo osoittanut, että sukupuoli ei ole sosiaalinen konstruktio.'

Entä geenitutkimus ja molekyylibiologia? Puhumattakaan nanofysiikasta.

Voidaanko molekyylien tasolla puhua eri sukupuolista? Luovaa mielikuvitusta käyttäen kyllä, mutta sellaista kykyä biologeilla rajoittaa jyrkästi tutkimuksen metodiikka. Ei pidä nähdä mitään sellaista, mitä ei havaitse - vai oliko se päinvastoin?

Jospa jako kahteen sukupuoleen on kuin onkin pelkkää ilmenemistä, kontingentti representaatio, joka nyt vain on sattunut kehittymään evoluution primus motorista, geenin itsensä kopioimisen paineesta, luonnollisen (en pidä tästä termistä, jolla evoluutiobiologit oikeuttavat lähes kaiken) valinnan kautta ihmisellä (ja suurella osalla muita elollisia) juuri sellaiseksi kuin sen nyt havaitsemme.

Viittaan tässä yhteydessä jälleen itsenäisten lajien tai lajien itsenäisyyden ongelmaan, joka tuo väistämättä mieleen skolastisen - Platonista ja Aristoteleesta alkaneen - kiistan universaalien ja yksityisolioiden olemassaolon suhteesta ja ontologisesta statuksesta.

Kun biologi pohtii tätä asiaa, niin kaikista empiirisistä havainnoistaan, seurannoistaan ja tarkoista kokeistaan huolimatta (tai juuri niiden takia - miten vain) hän joutuu päättelyn sääntöjen puitteissa asettamaan kysymyksen lajeista lopulta aivan samaan dialektiseen sapluunaan kuin Platon ja Aristoteles: millä tavoin esim. lajikäsite hevonen sisältyy yksilöolioon hevonen?

(En ota nyt huomioon tilastollista todennäköisyyttä ja tilastollista kausaliteettia, koska induktiivinen päättely ei ole tietoa - ei aina edes tieteeseen sitoutuneelle filosofille /- ks. PS/. Tietoteoreeetikoiden supervenienssiviilailuista ei myöskään ole juuri apua tässä asiassa.)

Jos hevosuus ei ole riippumaton hevosesta yksilönä (kuten Platon ajatteli - Aristoteles sen sijaan 'sitoi' universaalit yksilöolioihin), niin millä tavoin se on yhdessä hevosessa?

Aristoteles ei antanut tähän kysymykseen definitiivistä vastausta, koska siihen ei ehkä edes ole vain yhtä vastausta vaan ontologisesta uskomusnäkökulmasta riippuen vähintäin kaksi (esim. kvalitatiivisen ja numeerisen identiteetin kautta).

Nyt on tietysti niin, että sekä empiiriseen että konstruktivistiseen äärireduktionismiin (nämä ovat toistensa diskursiivisia vastineita - ikäänkuin mitalin eri puolet - vastakohtanaan realismi) perustuvan päättelyn seurauksena mikään ei lopulta ole mitään, ja siten kaikki puhe biologisten erojen fundamentaalisuudesta - lopulta siis jopa biologisesta ihmisestä, subjektista ja tietoisuudesta nyt puhumattakaan - ovat pelkkää ilmenemistä, joka - vastoin husserlilaista havainnon pysyvien noemojen etsintää fenomenologisessa reduktiossa - katoaa simbsalabim, kunhan vain menemme tarpeeksi syvälle aineen nanomaailmaan tai jos pidämme sitä konstruktivistisesti pelkkänä artefaktana/keksintönä/taidetuotoksena.

Mutta vaikka mitään sukupuolta, puhumattakaan kahdesta, ei voisi olettaa primaaristi olemassaolevaksi kuin spekulatiivisessa merkityksessä - esim. aristoteelisen substanssin potentiaalisena muotona, joka on valmis aktualisoitumaan päämäärähakuisesti oikeissa olosuhteissa - tai Jumalan suunnittelemana luomistyönä ex nihilo; - - vaikka siis emme pystyisi definitiivisesti ja pysyvästi todistamaan sukuopl(t)ten reaalista olemassaoloa kuin metafyysiseen realismiin ja/tai uskoon tukeutuen, niin silti tulemme - koska se on yksinkertaisesti totta - konkreettisesti elämään kahteen biologiseen sukupuoleen jakautuneessa ihmismaailmassa niin kauan kuin onnistumme rakentamaan täydellisen koneen - tai ainakin mahdollisimman täydellisen cyborgin.

Joten Butlerin ääriväite siitä, että sex ja gender ovat itse asiassa yksi ja sama asia, on paitsi intuitiivisen ja pragmaattisen common sense-tajun kannalta absurdi myös väistämättä relativismiin ja jopa solipsismiin sortuessaan vailla perusteita. Ylipäätään äärikonstruktivismilla ei voi olla normatiivisesti sitovaa tai velvoittavaa voimaa, koska se on osoittanut jopa sukupuolisten erojen olevan diskursiivisen vallan (ideologisten valtiokoneistojen/intituutioiden) säätelemiä, muuttuvia sopimuksia.

Ainoa tapa, jolla Butler voisi saada esimerkiksi minut uskomaan väitteisiinsä on juuri se sama tapa, jolla hän foucault'laisesti osoittaa perinteisen, maskuliinisen (sovinistisen) sukupuolidiskurssin syntymisen ja ylläpitämisen: - vallankäyttö eli suoraan sanottuna minun kiristämiseni tai jopa uhkailu, mikäli epäilen häntä.

Yksipuolista kiristämistä ja/tai pakottamista käyttämällä (aikaan-)saatu lojaalius ei kuitenkaan velvoita pakotettua sisäisesti - ellei hän sitten rakasta kiristäjäänsä, jolloin suhde on muuttunut sadomasokistiseksi (mitä asiaintilaa tosin voi pitää varsin yleisenä rakkausuhteissa), eikä Foucault'n ja Butlerin omiakaan vaatimuksia tarvitse näin ollen ottaa kovin vakavasti.

Tässä ajattelussa ei-strateginen, normatiivinen moraali on totisesti osoitettu/paljastettu valheeksi. Ja kun niin käy, kenenkään ei tarvitse uskoa tai totella enää ketään. Jumala on kuollut. Siksi onkin ihme, että sekularisoituneet länsimaiset yhteisöt eivät ole jo 'räjähtäneet' kappaleiksi, ja ihmiset niiden vaikutuspiirissä tappaneet toisiaan pelkästä ilosta ja helpotuksen tunteesta havaittuaan, että jos omatunto alkaa kolkuttaa, niin kyseessä onkin pelkkä ääniharha tai jokin psykosomaattisen sairauden oire - häiriö, jota ei tarvitse enää pitää todellisena ja josta voi vapautua niinkuin koira kirpuistaan - itseään 'ravistelemalla'.
*
Summa: Butlerin intersukupuolisuus/-seksuaalisuus ilmenee luonnontieteellisesti parhaiten molekyylibiologien ja etenkin kvanttifyysikoiden laboratorioissa. Etiikaltaan se kuuluu Markiisi de Saden buduaariin ja esteettisesti kyseessä on shakespearelainen draama - Kesäyön unelma (ks. alla oleva linkki), jossa ihmiset, eläimet ja sukupuolet menevät sikin sokin.

Toista on tämä tylsä mutta ah niin turvallinen arkitodellisuus, joka toimii - ahdistavaa tai ei - väistämättä joidenkin muka itsestäänselvien ja vähemmän itsestäänselvien koventioiden varassa - niin biologisesti kuin psykologisestikin.
*
Jos siis äärikonstruktivisti tai päättelysääntömuutoksillaan ja yksilöoliotermeillään kikkaileva nominalistinen modaaliloogikko tulee väittämään sinulle jotain tästä maailmasta, voit aivan rauhassa ja perustellusti sanoa hänelle: valehtelet, koska päättelyilläsi ei ole muuta perustaa kuin se, minkä itse olet niille postuloinut: therefore: communication breakdown - ellen minä sitten silkkaa suopeuttani (the principle of charity) yritä ymmärtää ja hyväksyä sinun merkillisyyksiäsi.

Saman voit sanoa säieteoreetikoille ja muille yli kymmenen ulottuvuuden uskovaisille - ylipäätään ihmisille, jotka väittävät tietävänsä jotain pysyvästi varmaa aineen olemuksesta tai maailmankaikkeudesta, mutta joiden spekulaatiot ovat kuitenkin viime kädessä ilmiselvää metafysiikkaa ja/tai mystisismiä.
*
Ole kuin Sokrates. Epäile. Älä usko ketään muuta kuin itseäsi, jos edes se on skeptikolle täysin mahdollista. - - Ja kas - deja vu - sinun lienee kaikkien pohdintojesi jälkeen pakko myöntää, että dialektinen kehä sulkeutui edessäsi - taas kerran. - - Aloitat kierroksesi alusta.

Tämä on minun zen-buddhalaisuuttani.

PS.
Sellaiset ajattelijat kuten Karl Popper ja David Miller ovat kyseenalaistaneet kaikenlaisen induktiivisen päättelyn olemassaolon, tarpeellisuuden ja pätevyyden, mukaan lukien probabilistinen bayesilainen päättely.[5] Heidän mukaansa tieteilijät eivät voi tästä syystä turvautua induktioon.
*

http://en.wikipedia.org/wiki/Sex_and_gender_distinction

http://en.wikipedia.org/wiki/Gender_role

http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=juhannusy%c3%b6n+uni (Kesäyön unelma)

*

http://www.metro.co.uk/metrosexual/article.html?in_article_id=143283&in_page_id=8

Musta tuntuu

Kieli- kuva- ja musamafian tekemien muutosten jälkeen saatiin lopputulokseksi päre nro.: 1926.- Viimeisin muutos 29.8 - Paint it Blackin sanat ovat nyt jotakuinkin kohdallaan, mutta ketä ne kuvaavat, ja miksi niiden kertoja on vajonnut apatian alhoon - - myös sitä pohdin lisää.

Tätä kuvaa (maalausta?) voi ostaa minulta nyt myös tukkuhintaan: 10,00 (huom. pilkku) euroa/neliömetri.
*
Konstruktivismi (taiteessa ja arkkitehtuurissa)
Rodchenko and Popova: Defining Constructivism exhibition at Tate
http://tate.org.uk/

###
Rolling Stones kommentoi hyväksyvästi edellä esitettyä näkemystä joskin täysin eri syistä kuin teorioillaan ja kokeiluillaan kikkailevat konstruktivistit. - - Stonesien syyt sen sijaan ovat depressiivisesti emotionaalis- psykologisia. - - Alkuperäisen biisin ominaispiirteenä on hakkaavan molliteeman ja synkän sanoituksen ohella 1969 huumeisiin 'hukkuneen' Brian Jonesin (nyt Ron Wood) soittama sitar-riffi.

Kieltämättä vaikuttava 'junttarockpop-hymni' yhä tänäkin päivänä. Raastavan (joskin ehkä hieman naivin) apaattisessa tuskaisuudessaan se huokuu viattoman ja ensi kokemuksistaan järkyttyneen teinin depistä.

Laulun kertoja lienee ollut haavoittuvaisella tavalla (liian) avoin maailmalle ja ihmisille. Oletan, että äskettäin koettu ihmisluonnon (myös hänen oman luontonsa) arvaamattomuus ja jopa petollisuus horjuttaa nyt vakavasti hänen mielialaansa ja jopa hänen mielensä tasapainoa sekä uskoa itseensä (että muihin) - Sillä hänen sisimpänsä on tarkka kuin peili, joka heijastaa toisten katseita ja sanoja - suoraan ja välittömästi.

Hänen mielensä aistii aivan liian herkästi omia ja muiden tunteita. Siksi hänen on pakko oppia kovettamaan itsensä kuten Nicolas Chamfort, joka sanoi ennen kuolemaansa (tragikoomisesti hutiloidun itsemurhayrityksen jälkeen) ystävälleen: 'Minä lähden nyt tästä maailmasta, jossa sydämen täytyy joko murtua tai kovettua' (näissä sanoissa piilee syvää sarkasmia).

Välttääkseen enemmät pettymykset - kyetäkseen ja ylipäätään uskaltaakseen enää elää, laulun kertoja siis kääntyy masentuneena pois ihmisistä ja maalaa horisontin mustaksi: I wanna see the sun blotted out from the sky.

Tämä biisi huokuu epätoivoa - miltei suicidaalisuutta. Ihmiset kykenevät samaistumaan sen paatokseen erittäin helposti varsinkin, kun se on niin tenhoavalla tavalla mukaansa tempaava hypnoottisen monotonisesti jyskyttävine mollikulkuineen, josta voi aistia ripauksen itämaista 'magiikkaa' (yleisö villiintyy esityksen aikana!).

Niin kaukaa haetulta kuin se kuulostaakin, niin väittäisin, että juuri tämän kaltaisen kappaleen tehovaikutus vertautuu alunperin jo antiikin kreikkalaisen (ja sitäkin varhaisemman) - sekä ylipäätään uskonnollistyyppisen - tragedian/draaman perusytimeen: ihmiset saavat siinä mahdollisuuden samaistua katarttisesti kuolemaan!

(Henk. koht. kommentti: - en kaipaa teiniaikojeni ensi-ihastuksia ja ensirakkautta - en totisesti, sillä tuo aika oli minulle liian usein nimenomaan 'paint it blackia').

Paint it Black - - Rolling Stones livenä; yleisöä on paljon!

I see a red door and I want it painted black

No colors anymore I want them to turn black

I see the girls walk by dressed in their summer clothes

I have to turn my head until my darkness goes

I see a line of cars and theyre all painted black

With flowers and my love both never to come back

I see people turn their heads and quickly look away

Like a new born baby it just happens every day

I look inside myself and see my heart is black

I see my red door and it has been painted black

Maybe then Ill fade away and not have to face the facts

Its not easy facin up when your whole world is black

No more will my green sea go turn a deeper blue

I could not foresee this thing happening to you

If I look hard enough into the settin sun

My love will laugh with me before the mornin comes

I see a red door and I want it painted black

No colors anymore I want them to turn black

I see the girls walk by dressed in their summer clothes

I have to turn my head until my darkness goes

Hmm, hmm, hmm,...

I wanna see it painted, painted black

Black as night, black as coal

I wanna see the sun blotted out from the sky

I wanna see it painted, painted, painted, painted black

Yeah!

Kirjeitä seinänaapurille 2 - Päivän tarjous: oma identiteetti!

(Korjaus/lisäys lukuun II: Zizekistä - klo: 22.37)

Hei

’Tavallaan sama toistuu myös Zizekin suhteen...’

Tarkoitan, että etsin vaikutteita ja vaikutuksen antajaa. Nietzschen suhteen olin ajautunut umpikujaan, ja Zizek on tuonut tarpeellista ja kaipaamaani etäisyyttä häneen.

I
En kerta kakkiaan voi hyväksyä Foucault’n/Butlerin Nietzscheen pohjautuvaa käsitystä, jonka mukaan identiteetti on pelkkä konstruktio. Fantasia se kyllä on, mutta ei vaihdettavissa oleva kertakäyttötuote.

Mikä sitten erottaa fantasian konstruktiosta: historiallisuus. Fantasialla on historiansa, konstruktiolla ei ole mitään historiaa. Se on pelkkä hiekkalinna, joka rakennetaan ja hajotetaan ihan niinkuin sen rakentaja haluaa.

Mutta ei identiteetti voi olla historiaton. Psyykellämme/fantasioillamme/oireillamme on menneisyytensä.
Ei Butlerkaan ole noin vain valinnut lesbouttaan: hänellä on ollut siihen taipumuksia, jotka johtuvat sekä biologiasta että kokemushistoriasta. Joka muuta väittää, väittää siis samalla että ihminen/identiteetti on pelkkä tavara – aina vaihdettavissa oleva tuote, vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta.
Ei ei! Jos Nietzsche ajatteli näin, olen eri mieltä hänen kanssaan!

Olen kuitenkin varma, että Nietzsche ei ajatellut absoluuttisesti juuri näin. Foucault yksinkertaistaa Nietzscheä ja niin tehnee myös Butler, joka seuraa homo-Micheliä kuin etisisi ystävää. {(Noo – niin teen toki minäkin (hymiö)}.
Nietzschen hyve-etiikka sotii syvästi Foucault’n ’vaarallisen’ tosikkomaista pessimismiä vastaan, vaikka luoda tyyliä luoteeseensa onkin suuri ja harvinainen taide (Nietzsche Iloisessa tieteessä).

Mutta identiteetti ei 'tyhjene' tyyliin tai ole vain tyyliä.

Olen aivan tarpeeksi kauan ajelehtinut itse identiteetittömässä tilassa tajutakseni, että sellainen tila on harhaa ja eräänlaista itsepetosta. En voi rakentaa itseäni legopalikoista haluamani kaltaiseksi: minun on ollut pakko etsiä ja löytää itseäni. Vain tällä tavoin voi saavuttaa jotain pysyvää, vaikka samalla tiedostaakin aina vain selvemmin että täydellinen pysyvyys on illuusio: minä on ontologisen splitin tilassa. Mutta tuo split sisältää samalla ainoan ’aidon’ joskin siis ’särkyneen’ identiteetin mahdollisuuden.

Konstruktivisti väittää, että täydellisen identiteetin voisi muka rakentaa mieleisekseen. Ikäänkuin olisimme pelkkiä rooleja imaginaarisella näyttämöllä, imaginaarisessa näytelmässä. Ehkä tavallaan olemmekin, mutta näytelmämme on aina jo valmiiksi kirjoitettu, vaikka vuorosanamme ja roolimme vaihtelisivatkin.

Näytelmä on 'me itse', eli vaikka se onkin synopsiksensa osalta valmiiksi kirjoitettu, me itse performoimme sitä, me itse olemme sen päähenkilöitä. Emme siis keinotekoisesti rakenna mitään identitettiä ikäänkuin itsestämme riippumatta, vaan se syntyy ja kasvaa meidän syventyessämme rooleihime yhä paremmin.

Jokaisella näyttelijälläkin on historiansa. Jos niin ei olisi – kaikki näyttelisivät jokaisen roolin (loogisesti ajatellen) samalla tavoin (vaikka näyttelisivätkin performatiivisesti eri tavoin).

Näin tapahtuisi sen vuoksi, että historiaton ihminen voi olla kuka tahansa, eli vaikka hän näyttelisikin esim. Hamletin eri tavoin kuin joku toinen, se ei periaatteessa eroasi mitenkään tuon toisen esityksestä, koska molemmat esitykset ovat vaihdettavissa toisiinsa milloin tahansa, ilman mitään muutosta esityksessä, sillä ne ovat identtiset.

Mutta me tiedämme, että tällainen on mahdotonta ihmisistä puhuttaessa...vai tietääkö Foucault, tietääkö Butler? Mitä he lopulta oikein tietävät? Sen, että eivät tiedä, koska ei ole mitään mitä voisi tietää substantiaalisesti ja siten myöskään identiteetin suhteen? No – silloin he ovat tietenkin sellaisessa umpikujassa, joka ei velvoita muita millään tavoin hyväksymään heidän 'hataria korttitalojaan’...

Jos konstruktivismi olisi oikeassa ontologisesti, niin näyttämöllä esitetyt roolit olisivat tavallaan yksi ainoa ihminen. Kääntäen asia tulee vielä koruttomammaksi: silloin tuo yksi ainoa ihminen koostuisi noista kaikista rooleista. Toisin sanoen – häntä ei olisi edes olemassa ihmisenä vaan roolina!

Ja edelleen: hän olisi siten pelkkä 'esine', kuori ilman sisältöä, harha-aistimus jostain todellisesta - ’ parhaimmillaankin vain’ jotain virtuaalia...Baudrillardin simulacrum...
(Tässä kohdassa on pakko myöntää, että Nietzsche ajatteli kuin Baudrillard, joka aivan ilmeisesti hyödyntää Nietzschen ’Epäjumalten hämärässä’ esittämää ajattelun historian parodiaa: ’Miten tosi maailma muuttui taruksi’).

Minulle tällainen tapa käyttää järkeä identiteetistä ja ontologiasta puhuttaessa on intuition vastaista. En voi tietenkään todistaa asiaa suuntaan tai toiseen – voin vain vakuuttua sisäisesti/intuitiivisesti siitä, miten oletan asian olevan.

II
Zizekillä itsellään oli vaikea isäsuhde. Isä olisi halunnut hänestä taloustieteilijää, mutta Slavoj halusi elokuvaohjaajaksi. Filosofia oli kakkostoive, ja tulikin sitten ikäänkuin korvaamaan ohjaajauran jättämisestä seurannutta turhautumaa.

Zizek kirjoitti kerran jossain: kaikkein kauheinta on pelko siitä, että isä ei kuole koskaan...

Havaitaan, että Zizekin asenne heiluu kahden ääriaseman välillä: hän ilmeisesti haluaisi olla Isä (Toinen: vahva johtaja, 'Stalin') mutta kritisoi kuitenkin samalla säälimättä isää (psykoanalyyttinen ideologiakritiikki, joka kohdistuu näin ollen myös hänen omaan uskottavuuteensa kollektiivisen auktoriteetin 'havittelijana' - ikäänkuin hän sellaista asemaa muka tosissaan tavoittelisi).
...
Torsti Lehtinen sanoi kerran jossain seminaarissa, että on kahdenlaisia miehiä: niitä, jotka haluavat syöstä kuninkaan eli isän valtaistuimelta ja niitä, jotka etsivät uutta kuningasta – siis isää - edesmenneen, 'kadotetun' tilalle. Se oli minun mielestäni fantastisen hienosti sanottu.

Rauno

Onko kanttia, Kantia vai molempia?

Kirjoitettu kommentiksi Kemppisen päreeseen "Tlön, Uqbar, Orbis Tertius". Epilogin julkaisen vain tässä blogissa.
(Lisäys Epilogiin 3.1)
*
at (savoa) homo garrulus

Kirjoitin sinulle vastinetta, mutta se meni mielestäni mambojambon puolelle, joten tyydyin tallentamaan tekstin vain omiin tiedostoihini.

Tajusin nimittäin hämärästi mutta tuskallisen vakuuttuneesti, että kirjoituksestasi putkahti irvikuvana esiin oma peilikuvani.
Säikähdin aika lailla, joskin puolustauduin heti mielessäni: Ei helvetti! En minä todellisuudesta sentään ihan näin pahasti reifikaatioon asti vieraantuneita meta- ja formaalitason analogioita käytä - enhän?

Tekstisi oli siis tietyistä osuvista tiivistyksistä huolimatta asiaa jossain määrin tuntevallekin lähinnä tyhjää käsiterunoutta ja itsetarkoituksellisen abstraktia sanahelinää, jolla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Borgesin ovelan ja harkitun labyrinttimaisuuden kanssa, joka kertoo sekä oivallisesta filosofisten argumenttien että intertekstuaalisten sisältöjen tajusta.

Egon Friedell totesi Kantin filosofiasta, että se on esimerkki siitä harvinaisesta tosiasiasta, että hämäryydessäkin voi (joskus) olla järkeä.
Samaan tapaan voisimme sanoa Borgesista, että 'mambojambostakin' voi joskus löytää Ariadnen langan.
Sinulta minä en sitä valitettavasti löytänyt.

Ymppäsit niin suruttomasti toisiinsa (ilman minkäänlaisia vaihtoehtoisia selvennyksiä, jotka ovat aina olennaisia filosofisessa argumentaatiossa) 'täyden kädellisen' verran eräitä kaikkein abstrakteimpia käsitteitä, joita filosofia tuntee, niin että itse Platoninkin päätä olisi hetken aikaa särkenyt noin voimakas metafyysinen 'matalapaine'.

PS. Mitä niihin mainitsemiisi uusiin silmälaseihin tulee, niin kerro ihmeessä, mistä niitä saa. Tilaan heti pari kappaletta.
Näillä vanhoilla olen nähnyt oikein hyvin jo kymmenen vuotta, mutta nyt törmäsin tekstiin, jota ne eivät enää ymmärrä..;)
*
Epilogi

Edellä ei kuitenkaan irvailtu Kantille, koska hänen 'Puhtaan järjen kritiikkinsä' ydinajatuksen ilmaiseminen esimerkillä värillisiä silmälaseja käyttävästä ihmisestä lienee väärä - (Lisäys alkaa) tai ainakin se on hieman harhaanjohtava kielikuva.

Toki linssien kautta voimme nähdä maailman joko suurempana tai pienempänä, värillisenä tai jopa 'värittömänä', mutta itse kausaliteetin luonteeseen linssin ominaisuudet eivät vaikuta.

Kun Kant itse käyttää silmälasi-metaforaa, hän puhuu mielestäni silmälaseista nimenomaan ensin mainitussa merkityksessä eikä tee niistä suinkaan kausaliteettia määräävää havainnon muotoa, sillä jos kausaalisuus (syy-seuraus-jatkumo) muuttuisi/vaihtelisi havainnon välineestä (joka siis tässä merkitsee myös havainnon muotoa) riippuen, maailmamme ei olisi hahmotettavissa järjellisesti (transsendentaalisesti).

Tiedän kyllä, että kvanttifyysikot protestoivat tässä kohdassa voimallisesti, koska modernin fysiikan mittausten mukaan näyttäisi siltä, että jopa kausaliteetin olemus on epämääräinen, koska aineen/energian 'käyttäytyminen'/'ilmeneminen' ei noudata klassisen syy-seuraussuhteen lakia.
Mitä tästä seuraa, on arvoitus - tai ehkä jopa mysteeri. On selvää, että se rajoittaa Kantin filosofian ulottuvuuksia, mutta luultavasti vain kosmologian suhteen (Lisäys päättyy).

*
Kant halusi I kritiikin toisesta painoksesta lähtien vetää selvemmän eron nimenomaan subjektiivisen idealismin ('punaisten silmälasien') ja oman transsendentaalisen idealisminsa välille, jossa kausaliteetti ei ole pelkkä subjektin konstruktio eikä myöskään mikään 'out there' vaikuttava 'mystinen' realiteetti vaan kaksi ontologista tasoa yhdistävä episteme (ei kuitenkaan foucault'laisen tieto=valta=ideologia=relativisuus-ketjutuksen merkityksessä), joka kuuluu havainnossa samanaikaisesti sekä noumenaaliseen eli ajattelun transsendentaalisten ehtojen piiriin että fenomenaalis-empiiriseen eli ilmiömaailmaan.

Jos näin ei olisi, eli jos subjektiivinen idealismi tai metafyysinen realismi (johon tieteellinen empirismi väistämättä johtaa) olisivat tosia, meillä ei milloinkaan voisi olla todellista, 'oikeaa' tietoa maailmasta.

Tieteelliset empiristit, lähinnä reduktionistit tietenkin mieluusti hylkäävät Kantin yrityksen tehdä kausaliteetista edes osaksi transsendentaalinen eli ymmärryksen universaali muoto.
Heidän tiensä päässä kuitenkin odottaa paradoksaalisesti joko häpeämätön idealismi (induktiiviset yleistykset) ja jopa metafyysiset oletukset - tai kaiken 'nielevä' ja tyhjäksi tekevä skeptisismi.

Tällä tavoin naturalismi (tieteellinen empirismi) ja postmoderni konstruktivismi (subjektiivinen idealismi) ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa, sillä kumpikin joutuu lopulta olettamaan vastustamansa 'vastakohtaiset' olettamukset tiedon luonteesta - tämän kuitenkin julkisesti kieltäen.

Kantilla on siis 'kanttia' yhä tänäkin päivänä.

Kun tiede on helppoa, teologia roskaa ja Nietzsche hulluutta - Porno-Rane tunnustaa

Kommentti mikasipuran päreeseen Usko (6.10).

Motto: Porno-Ranen kaltaiset jopa sanoutuvat irti kaikista säännöistä tehdäkseen mielipiteistään immuuneja kritiikille. Eikö juuri filosofin tulisi olla valmis uudenlaiseen ajatteluun tai laajaan näkemykseen? Tai syvään? Tai itsekritiikkiin?
(Mikan Sipuran päreestä Elefantin selässä - 28.9)

No voi taivas mitä jeesustelua! Minähän se tosiaan katselen maailmaa äärettömän pienet 'siniset silmälasit' päässä, pää täynnä Viagraa. Älä puhu paskaa Sipura!

Mitä Usko-päreeseesi tulee, en ole lukenut Hämeen-Anttilan kirjasta Usko kuin arvioinnin/referaatin, joten en siltä osin ryhdy kommentoimaan pärettäsi.
Totean vain, että nyrkkeile sinä Mika omien luonnontieteellisten 'varjojesi' (totuuksiesi) kanssa, teologit omiensa.

Mitään hedelmällistä keskustelua tuosta asenteesta ei kummankaan taholta silti taida välttämättä syntyä (kts. kuitenkin PS.).
Eräänlaista yksinpuhelua kaikki tyynni.
(Toki löytyy poikkeuksia kuten kosmologi Esko Valtaoja sekä hänen keskustelutoverinsa piispa Juha Pihkala ja metropoliitta Ambrosius).

Olkaa teologit ja luonnontieteilijät molemmat hiljaa ja tehkää oma työnne Herran ja herran nuhteessa. Eihän teistä ole toistenne 'tappajiksi'.

Sitäpaitsi minä en valitse kumpaakaan teistä.

PS. On se kumma, ettei McGrathin kriittinen realismi kelpaa sinulle missään muodossa lainkaan. Et taida ymmärtää koko periaatetta.
McGrath on molekyylibiologian tohtori ja teologian professori, joka on julkaissut aika läjän teoksia, joten tietoa sillä ainakin on teologiasta verrattuna Dawkinsiin ja tämän 'yksitasoteoriaan' Jumalasta sekä ylipäätään mentaalisesta.

Entä miten sinä erotat kausaliteetin determinismistä ja indeterminismistä ilman alkuoletuksia (tai lopputulkintaa - korostan sanaa tulkinta), jotka määräävät koko tutkimuksen. Olet itse samassa liemessä tieteenfilosofisesti kuin teologitkin.

Mutta sinussa tiettyä ammattiylpeyttä ja tiedepoliittista jääräpäisyyttä - ehkä jopa pikkumaista itseesi käperymistä, mikä tietysti ei ole paha asia, jos löytyy tarpeeksi laaja taju ennenmuuta omien tutkimusmetodiensa rajoituksista.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että heität pesuveden mukana pois kaiken, mikä ei oikein sovellu luonnontieteelliseen sapluunaan. Käyttäydyt siis itse kuin mitä suppea-alaisin teologi.

Itse edustan samaa linjaa kuin ensimmäinen kommentoijasi. Nietzschen kritiikki uskoa ja tiedettä kohtaan puree yhä tänäkin päivänä.
Totuudet ovat ihmisten kumoamattomia erehdyksiä ja että vakaumukset ovat suurempi vaara totuudelle kuin valheet.

PPS. Sitäpaitsi mitä pahaa uskonnot voivat nykyään tehdä luonnontieteelle, mikäli se pitää tiukasti kiinni omasta arvovapaudestaan (jos sellaista nyt tiukasti ottaen on olemassakaan) ja kokeellisen itsekorjaavuuden periaatteestaan?

Eihän se kuitenkaan pysty ottamaan 'tieteellistä' kantaa arvokysymyksiin, koska arvot eivät ole tiedettä vaan vakaumuksia. Näin ollen arvokeskustelu on aina enemmän tai vähemmän poliittis-metafyysis-uskonnollista.

Fundamentalisti-kreationistit heitän kuitenkin omin käsin helvetin tuleen! Kreationismi on todellakin vihonviimeistä humpuukia!

*
Olen suunnitellut kirjoittaa tästä aiheesta (taas kerran - voi ei!) ja siinä tulen ottamaan kantaa etenkin omiin ristiriitaisiin näkemyksiini tieteenfilosofiasta ja etiikasta.

Seuraavassa luonnostelma näistä ristiriidoista.

Miten voi mies, joka pitää evoluutioteoriaa empiirisesti ehdottoman totena, eikä siis usko edes minkäänlaiseen älykkääseen suunnitteluun/suunnittelijaan, olla kuitenkin ei-reduktionisti eli kannattaa tietyin varauksin emergenttiä maailmankuvaa ja ennenmuuta kriittistä realismia?

Mutta emergentti palautumattomuus ja todellisuuden ilmenemisen monimuotoisuudesta johtuva, erityyppisiä ontologisia tasoja sekä metodeja olettava kriittinen realismi, päätyy konstruktivistiseen pluralismiin, joka lopulta puolestaan päätyy pitämään myös evoluutioteoriaa ihmisen sosio-kulttuurisena luomuksena.

Edelleen tuo mies väittää vakaasti ainakin itselleen, että jos moraalirealismi ei ole totta, niin koko etiikan rakennelma ajautuu lopulta (emotivismin ja konstruktivismin kautta) hajoamispisteeseen eli nihilismiin.

Fideismikään ei merkitse hänelle enää muuta kuin uskon ja moraalirealismin viimeistä pakopaikkaa/roskakoria luonnontieteellisen kritiikin väistämiseksi.

Moraalirealismi on kuitenkin käytännössä samaa kuin Platonin ideat tai teismi ja platonikko tai teisti tämä mies ei ole.
Fideismi taas voi merkitä aivan mitä tahansa, joten sen arvo ikäänkuin häviää subjektiiviseen kontingenssiin; - se on tunnetta, joka ei artikuloidu evidentiaalisesti muuna kuin epämääräisenä kaipuuna.

Monille tämäkin riittää yksilöllisesti, mutta vakuuttaako se ketään muuta? Ehkei, eikä se välttämättä ole tarkoituskaan.
Tästä vain seuraa, että pelkästään fideistinen seurakunta on ikäänkuin mykkien yhteisö, jossa pyritään kommunikoimaan pelkästään elein...

*
Huomaat Mika, että tuo tyyppi, jonka dilemmoja kuvaan, on aivan kirjaimellisesti keskellä niin vakavia argumentatiivisia ristiriitoja, että hän mieluusti jopa vaikenisi niistä - iäksi.

Nämä ristiriidat kumpuavat kuten saatat arvata hyvin paljossa Friedrich Nietzschen filosofiasta.

*
Ilkeäksi lopuksi en sano muuta kuin, että sinulle luonnontieteessä kaikki tuntuu kuitenkin ihme ja kumma olevan niin helppoa - niin yksinkertaista ja niin selkeää, kunhan vain noudattaa oikeita alkuoletuksia ja oikeaa metodia.

Samoin uskonnon kritisoiminen sujuu sinulta kuin vettä vaan - ikäänkuin olisit kokenut luonnontieteellisen 'ilmestyksen', jossa itse ukko-Darwin ilmoitti sinulle, että 'Minä olen tie ja Totuus!' Älä pidä muita Totuuksia!
Salli mun nauraa...

*
Olen hieman lieventänyt kritiikkiäni Richard Dawkinsia kohtaan hänen erinomaisen selväjärkisen perustelunsa vuoksi, jonka hän esitti äskettäisessä darwinismi contra kreationismi-dokumentissa siitä, miksi hän ei suostu väittelemään teologien kanssa (nimeltä mainitsematta mutta varmasti tarkoittaen etenkin McGrathia).
Luulenpa silti, että kyllä hän siellä hulppeassa kartanossaan pitää säännöllisesti sen vaaleaverikkönsä kanssa sunnuntaimessuja Darwinille ja evoluutioteorialle ;)

Sen verran vakaumuksellinen mies hän tuntuu tässä asiassa olevan - ja mikäs siinä. Huipputiedemies - enhän minä sitä ole koskaan kieltänytkään...

Mieli, reduktio, konstruktivismi ja fenomenologia

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Aivoituksia mielestä".
*
Ymmärrykseni mukaan ajattelen mielestä aika lailla samaan tapaan kuin sinä.

Reduktionismi on joka tapauksessa epäonnistunut, valheellinen ja jopa mystifioiva projekti ainakin ihmisen mielen eri merkitysrakenteiden ymmärtämiseksi.

Adornoa mukaillen olen kehdannut irvailla, että reduktionismi on eräänlaista piilevää oxymoronismia (toisensa kumoavien tai toisilleen vastakkaisten ilmaisujen käyttöä kuvauksessa), koska emme voi koskaan ymmärtää psyykkisiä, mielellisiä rakenteita pelkän kvantitatiivisen kuvauksen ja muka puhtaan reduktion tasolla.

Jokaiseen kuvailevaan reduktioon (myös fenomenologiseen, jonka ongelmana on oletus transsendentaalisesta egosta, kts. alla) sisältyy väistämättä - joko implisiittisesti tai avoimesti - ymmärtävä/selittävä taso, jota voi pitää yleisesti ottaen emergenttinä.

Se ei siis enää palaudu sellaisenaan mihinkään alkuperäisempään perustaansa ilman, että juuri mielen (mentaalisen) kyseessä ollen keskustelunaihe muuttuu kokonaan toiseksi.

Reduktionisti väittää silti kivenkovaan, että mieli sijaitsee jossain paikassa.
Mutta mikään ei ole mielettömämpi ja itsensä kumoavampi väite kuin se!

Kyseessä on kuten Wittgenstein - hieman samaan tapaan kuin Nietzsche - totesi, että väite mielen sijaitsemisesta aivoissa on (syvä-)kieliopin aiheuttama 'lumous' tai ikäänkuin 'hallusinaatio'.
*
G. H. von Wright kirjoitti, että tietoisuus on kykyä reagoida sisäisiin ja ulkoisiin ärsykkeisiin, eikä sitä ei voi ilman vakavaa argumentatiivista virhettä käsittää pelkästään yhden perustason ilmiöksi.

Tietty metafyysinen dualismi (ja samalla konstruktivismi) on pakko hyväksyä, jotta mielestä voidaan puhua 'mielekkäästi' eikä vain jonain 'esineenä', jota ei oikeastaan ole olemassakaan kuin tuona esineenä.

Mutta mieli ei ole esine vaan kielen ja kulttuurin kehittymisen myötä emergoitumut tapa, jolla maailma hahmottuu meille.

Mieli on siis taipumus - dispositio - ei niinkään ominaisuus eikä varsinkaan empiiris-metafyysinen substanssi!
*
Tällaisesta konstruktivismista kuten reduktionismistakin seuraa kuitenkin vaikeita filosofisia ongelmia.

1) Jos mieli on konstruoitu, periaatteessa kielen (toki myös taiteen, joka sekin on eräänlaista kieltä) kautta artikuloituva kyky tai tapa, seuraa tästä, että mieli ja tietoisuus ovat kyllä käytännössä olemassa, mutta niillä ei ole (kuten yllä mainittiin) fundamentaalia metafyysis-tieteellistä statusta vaan pelkkä emergentti - siis palautumaton mutta ei-itsenäinen: toisin sanoen katoava olemassaolo.

Siten tietoisuus perinteisten metafyysisten jaottelujen merkityksessä on pelkkää harhaa!

2) Reduktionisti sen sijaan ajattelee ja luulee jopa todistaneensa, että mieli/mentaalisuus/tietoisuus ovat perustoiltaan reaalisia (materiaalisia ja todellisia) sekä paikallisia (lokalisoitavissa) - siis esineellistettävissä, mutta näin väittäessään hän siis puolestaan olettaa, että mentaalinen on kyllä todella olemassa, mutta itse asiassa vain ei-mentaalisessa perustassaan (reduktio)!
Herää kysymys, mistä hän lopulta oikein puhuu käyttäessään käsitettä mieli tai tietoisuus.

Myös tässä tapauksessa voidaan väittää, että mieli/tietoisuus on harhaa (ei kuitenkaan kielellis-kulttuurinen konstruktio vaan eräänlainen redundantti epifenomeeni eli ikäänkuin jotain aisti-ilmiöihin verrattuna ylimääräistä ja ikäänkuin tarpeeton oletus), jolla on ainoastaan perusta mutta ei itsenäistä ontologista statusta.
*
Husserlin fenomenologinen reduktio puolestaan pyrkii löytämään mielen perusrakenteitten mallin arkikokemuksen takaa. Mieli on noemaattinen ja se ilmaisee - kunhan tarkoin tutkimme eli redusoimme ja sulkeistamme pois 'häritsevät' kokemusvaikutteet - havaitun objektin aidon olemuksen (noema).

Mutta havainnosta ei voida löytää havaitun aitoa ja objektiivista olemusta, mikäli ei tehdä samalla oletusta transsendentaalisesta egosta, joka toimii kielen universaalien rakenteitten (tämä on kantilainen projekti) ja kielessä vaikuttavien ymmärryksen muotojen kokoavana tietoisuuden perustana.

Entä miten transsendentaalinen ego voidaan olettaa uskottavaksi perustaksi kaikelle kommunikaatiolle?

Husserlin oppilas Heidegger ei uskonut, että fenomenologinen reduktio on mahdollista suorittaa 100%:sti, koska yhtenäistä egoa ei hänen mielestään ollut olemassa kuin kielellisenä konstruktiona, mikä tietysti pudottaa radikaalisti pohjan pois Husserlin tieteellisyyden vaatimuksesta metodinsa perusteiden suhteen.

Tässä kohtaa päädymme jälleen vetoamaan kehämäiseen transsendentaaliargumenttiin, johon voidaan uskoa pikemminkin retoris-heuristisesti ja intuitiivisesti kuin tieteellis-argumentatiivisesti.