Reichilais-freudilaisen KKPP:n osanottajia kirmaamassa wicca-piirin pyöriessä kohti ekstaasia.
(Mummo-kannanoton sanamuotoja viilailtu hiukan tarkemmaksi - klo: 13.15)
*
Kommentti etenkin Finnsanityn kommenttiin Sediksen päreessä Saksalaisten kärsimyshistoria sekä suomalaisen politiikan (tai sen puutteen) todellisen luonteen paljastavaan 'Mummojen karkoitus'-operaatioon.
1
Psykoanalyysiko pelastaa meidät pahasta? Haha. - Sorry Finnsanity, mutta minä olen toista mieltä. - Pidän sinua tätä nykyä johonkin mystiseen emansipaatio-fiksaatioon hurahtaneena fanaatikkona (lähes reichilaisena wicca-anarkistina), jonka rinnalla jopa minun met/g/afyysinen super-individualismini vaikuttaa 'vain normaalilta natsimeiningiltä'.
Uskotko ihan oikeasti ihmis-psyyken transparenssiin/läpinäkyvyyteen psykoanalyyttisen prosessin kautta? - Minä en (eikä myöskään Zizek). Ihminen on ontologisesti jo alunperinkin rikki, eikä mikään menetelmä voi paljastaa tai ikäänkuin läpivalaista minä-identiteettiä, jonka kehitys on lähtenyt liikkeelle ja siten myös perustuu itsensä väärintunnistamiseen (Lacanin peilivaihe).
*
Olen hevosmiesten tietotoimistolta saanut ilmoituksen, että reichilais-freudilaisen orto-ressentimenttis-psykoanalyyttisen koulukunnan edustajat (esim. Nicolaus Sombart-vainaa) eli Kaunaisen Kuukautisveren Pyhät Pneumaatikot (KKPP) kokoontuivat äskettäin yhteisellä leirillä newageläisten wicca-obskurantistien kanssa Lesbos-saarella (ks. kuva). Mukaan oli kutsuttu myös Wilhelm Reichin haamu eli hänen orgoni-energeettinen ektoplasmansa (ei näy kuvassa).
Minä puolestani taidan lähteä Carl Schmittin haudalle Plettenbergiin mutta pyyhin sitä ennen ahterini Nicolaus Sombartin 'maan, veren ja ruumiin' mytologiaa vulgaari-freudilaisesti (vaihtoehto Blut und Boden'ille) tulkitsevalla Schmitt-motiivi-analyysilla (Juha Siltalan Sombart-referaatti: Carl Schmittin teoriat wilhelmiinisen miehisyyden ilmentäjinä - ks. linkki).
(Pyydän syvästi anteeksi piileviä joskin tahallisia homoseksuaalisuuteen vihjaavia pylly-analogioitani ja muita harhautuneen seksielämäni tekstin muodossa ilmeneviä karkeuksia, jotka jokainen orto-psykoanalyytikko toki heti sellaisiksi tunnistaa.)
2
Mitä natsi-Saksaan tulee, niin turha urputtaa enää. Tehty mikä tehty. Maailmanhistorian ehkä karmein virhe. Mutta se 'kokeilu' on nyt ohi ja opittu (?), eikä asiaa ole järkevää vatvoa loputtomiin. Unohdus on lopulta ainoa autuas olotila, koska loputon syyllisyydessä rypeminen lamauttaa elämänhalun ja tekee ihmisestä kaunaisen hylkiön, joka ryhtyy lopulta vihaamaan itseään muissa eli toistaa uudessa muodossa sen, mihin syyllistyi aiemmassa rasismissaan/natsismissaan, josta yrittää katumalla parantua (tätä psyykkistä 'luuppia' ei Habermas ihanteellista puhe-aktia konstruoidessaan ottanut huomioon/ymmärtänyt).
Sitäpaitsi parempia ja todellisempia vihollisia löytyy (kuten Carl Schmitt'ille) edelleenkin Wall Street'iltä.
Miten olisi pikakurssi poliittista platonistia, Leo Straussia? Hänessä kohtaamme aidon juutalaisen konservatiivi-elitistin, jota on syytetty jopa fasismista. Strauss oli G. W. Bushin ajan poliittisen johdon suuri idoli. On liioiteltua muttei sentään aivan väärin sanoa, että Leo Strauss oli Amerikan Carl Schmitt.
Schmitt ei kuitenkaan minun ymmärtääkseni ollut moraali-nihilisti kuten Strauss, ja hänen käsityksensä demokratiasta perustui suvereenin (Johtajan) ja kansan aitoon representatiiviseen ykseyteen (niin metafyysiselta kuin tämä kuulostaakin), kun taas Strauss piti Platonin tavoin johtavaa luokkaa (jolta Platon vaati erittäin korkeaa moraalia vallan houkutusten vastustamiseksi: johtajat esim. eivät saaneet omistaa mitään) eräänlaisena kulissin ja kabinetin ykseytenä, joka tekee/päättää kabinetissaan (yksityisesti) lopulta niin kuin eettisesti/poliittisesti parhaaksi näkee (vaikkei Straussin mukaan mitään moraalia ole sille oikeasti olemassakaan), mutta kertoo (valehtelee) ja perustelee kansalle kulisseissa (julkisesti) hieman toisenlaisen tarinan yksityisistä kabinettipäätöksistään ja niitä seuraavista toimista.
Kuulostaako tutulta? Vai löytyikö Irakista sittenkin kemiallisia ja biologisia aseita..? - No - olisi toki voinut löytyä. Siis - -
3
By the way - tapaus 'Mummojen karkoitus' on erinomainen käytännön esimerkki siitä, mitä Carl Schmitt tarkoittaa liberaalisen parlamentarismin kyvyttömyydellä päättää asioista poliittisesti. Päättäjistä löytyy vain kyynisiä ja munattomia, loputtomasti jaarittelevia, varovaisia ja laskelmoivia populisteja, joilla ei ole mitään omaa tahtoa tai kykyä tehdä oman linjan (koska sitä ei ole) mukaisia päätöksiä johtuen (konformistisesta ja korruptoivasta) pelosta, että joutuvat yleisen mielipiteen/kansan epäsuosioon.
Mutta laki ja oikeudenmukaisuus eivät ole aina sama asia, ja se, mikä ratkaisu tapaus mummoissa tehdään, täytyy tulla poliittisten päättäjien, ei anonyymien virkamiesten eli päätöksen (tässä tapauksessa siis epäoikeudenmukaisen lain) toiimeenpanijoitten, taholta. Kyse on viime kädessä, kuten akatemia- ja HY:n kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi terävästi sanoo, siitä, kuka tätä maata lopulta todella johtaa (poliitikot vai virkamiehet, populistit, media jne.)
Saman kysymyksen poliittisesta esitti omassa ajassaan, maassaan ja megakontekstissaan Carl Schmitt. - Vaikka Schmitt olikin vihainen natsien saatua vaalivoiton maaliskussaa 1933, niin kuitenkin hän samalla tunsi helpottuneisuutta, koska päätös/ratkaisu Weimarin tasavallan kaaokseen oli viimein tehty - olkoonkin että, Schmittin mukaan, sinä päivänä, kun Hitler valittiin, 'Hegel kuoli'.
4
Mitä sitten tutkija Sediksen ammattitaidolla rakennettuun kirja-esittelyyn tulee, niin tiukka, tiivis ja kuiva pakettihan se on, kuten historioitsijalta odottaa sopiikin. Mutta mikä olikaan referoidun kirjan varsinainen pointti? Taisin lukea jutun huonosti, koska en löytänyt pointtia, mutta ehkä määrittelin sen jo itse tämän päreeni toisen luvun ensimmäisessä kappaleessa. - - Vai odotetaanko lähteistä vielä lisää evidenssiä asiaan, kuten empiirisessä tutkimuksessa säntillisenä tapana on? - - (hohhoijaa - haukotuttaa).
*
http://www.helsinki.fi/hum/hist/yhd/julk/mask01/jsiltala.pdf
http://sedis.blogspot.com/2010/05/saksalaisten-karsimyshistoria.html
http://finnsanity.blogspot.com/
http://en.wikipedia.org/wiki/Mirror_stage
http://en.wikipedia.org/wiki/Ressentiment
http://en.wikipedia.org/wiki/Blood_and_soil
http://en.wikipedia.org/wiki/Nicolaus_Sombart
http://en.wikipedia.org/wiki/Wilhelm_Reich
http://fi.wikipedia.org/wiki/Ektoplasma_(parapsykologia)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Strauss
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Koskenniemi
http://www.hs.fi/politiikka/artikkeli/Koskenniemi+syytti+taas+poliitikkoja+mummo-ongelman+v%C3%A4lttelyst%C3%A4/1135257152062
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pneuma
http://fi.wikipedia.org/wiki/Wicca
http://writing-the-wrongs.blogspot.com/2009_12_01_archive.html
Olen perehtynyt melkein kaikkiin asioihin ja ymmärrän niitä, jos vain haluan. Ainoastaan omat tekoni, tunteeni ja naisen logiikka ovat jääneet minulle mysteereiksi.
Showing posts with label syyllisyys. Show all posts
Showing posts with label syyllisyys. Show all posts
May 27, 2010
September 15, 2009
Olemme kuoleman omia


Kommentointia Kemppisen päreen Kätketty kuolema ja Kaari Utrion: Vanhuksille kuolinpillereitä - kirjoituksen tiimoilta.
(Kielimafia avustaa - klo: 16.40.)
I
Minäkin tappaisin itseni jos vain uskaltaisin. Mutta kun en uskalla. Puuttuu rohkeutta.
No - ehkä vielä jonain päivänä, varsinkin näin lama-aikana, ryhdistäydyn ja teen sen, minkä yhteisön kannalta jokaisen täysin tarpeettoman ihmisen tuleekin tehdä.
Hautakiveeni vaadin kuitenkin hakattavaksi seuraavan tekstin:
'Tässä lepää yhteisöllisen tulosvastuunsa ja siten kansalaisvelvollisuutensa täyttänyt mosabackalainen lamatalkoosankari, joka kuoli omaehtoisesti ja nopeasti tarkoituksenaan henkilökohtaisten eläke- ym. tukiensa jyrkällä supistamisella helpottaa Helsingin kaupungin sosiaalitoimen kroonista budjettivajausta.'
II
Ärrävikaisen feministikirjailijattaren kommentti syyllistää vanhoja ja vaivaisia ihmisiä entisestään. - - Ikäänkuin elämästä lähtemisen yksilölliseksi ja yhteisölliseksi ihanteeksi asetettaisiin tällä tavoin itsemurha, muiden vaivoina makaamisen ja passiivisen kuoleman odottelun sijaan.
Jos 'syytinkivanhuksilla' on aiemmin ollut syyllisyydentunteita olemassaolonsa oikeutuksesta, niin nyt he siis saavat niitä yhä vain lisää.
Ironista kyllä feministikirjailijattaren myrkkypillerilausunto on kierolla tavalla linjassa myös vapaan markkinatalouden kulttuuria propagoivan positiivisen ajattelun ja psykologisen elämänhallinnan 'tarjouskampanjoiden' kanssa.
I
Minäkin tappaisin itseni jos vain uskaltaisin. Mutta kun en uskalla. Puuttuu rohkeutta.
No - ehkä vielä jonain päivänä, varsinkin näin lama-aikana, ryhdistäydyn ja teen sen, minkä yhteisön kannalta jokaisen täysin tarpeettoman ihmisen tuleekin tehdä.
Hautakiveeni vaadin kuitenkin hakattavaksi seuraavan tekstin:
'Tässä lepää yhteisöllisen tulosvastuunsa ja siten kansalaisvelvollisuutensa täyttänyt mosabackalainen lamatalkoosankari, joka kuoli omaehtoisesti ja nopeasti tarkoituksenaan henkilökohtaisten eläke- ym. tukiensa jyrkällä supistamisella helpottaa Helsingin kaupungin sosiaalitoimen kroonista budjettivajausta.'
II
Ärrävikaisen feministikirjailijattaren kommentti syyllistää vanhoja ja vaivaisia ihmisiä entisestään. - - Ikäänkuin elämästä lähtemisen yksilölliseksi ja yhteisölliseksi ihanteeksi asetettaisiin tällä tavoin itsemurha, muiden vaivoina makaamisen ja passiivisen kuoleman odottelun sijaan.
Jos 'syytinkivanhuksilla' on aiemmin ollut syyllisyydentunteita olemassaolonsa oikeutuksesta, niin nyt he siis saavat niitä yhä vain lisää.
Ironista kyllä feministikirjailijattaren myrkkypillerilausunto on kierolla tavalla linjassa myös vapaan markkinatalouden kulttuuria propagoivan positiivisen ajattelun ja psykologisen elämänhallinnan 'tarjouskampanjoiden' kanssa.
Ajattele positiivisesti, ammu itsesi - ennenkuin joudut kärsimään liikaa (mutta mikä on liikaa?)!
Tällainen maksiimi lienee kaiken utilitarismin, hedonismin ja psykologisen egoismin huipentuma.
*
Ehkä ei kuitenkaan pitäisi provosoitua ko. kannanotosta vaan ajatella, että mikäli myrkkypilleriään vaille täysin emansipoitunut kirjailijatar todella on sitä mieltä kuin kirjoittaa, niin hän myös tekee niinkuin kirjoittaa.
Ja mieluummin jo lähitulevaisuudessa, jotta mahdollisimman moni voisi olla todistamassa, ettei kyseessä ollut vain juuri julkaistavan kirjan myyntiä promoava mainostemppu.
Ja mieluummin jo lähitulevaisuudessa, jotta mahdollisimman moni voisi olla todistamassa, ettei kyseessä ollut vain juuri julkaistavan kirjan myyntiä promoava mainostemppu.
(Uuden levyn mainostamiseksi oli äskettäin myös tarkoitettu väsyneen Loirin ja väsyttävän ikipirteän Lenita Airiston etukäteen tarkoin suunniteltu lööppijulkisuuden tavoittelu keskinäisen (mutta ikivanhan) salarakkauden paljastamisineen. - Turha on Loirin naureskella tekopyhästi lööppivouhotukselle, koska juuri se tapahtui, mihin pyrittiinkin.)
III
Itsemurhan oikeutuksesta ja eutanasiasta puhuttaessa kannattaa lukea esimerkiksi Kuningas Lear - varsinkin kohtaus, jossa naamioitunut Edvard, mustaa huumoria sisältävän, hieman irvokkaan juonen avulla, estää sokeaksi pahoinpideltyä isäänsä Cloucesteria tekemästä itsemurhaa saaden tämän elämänuskon kuitenkin osittain palautumaan.
*
Kannattaa myös muistaa, että itsemurha ja pikkulasten heitteillejättö eivät olleet antiikin pakanakulttuureissa mitään moraalisia tabuja. Stoalaiset pitivät itsemurhaa jopa sankarillisena lähtönä.
Kristityt sen sijaan ajattelivat juridisen tulkinnan mukaan, että ihminen on transsendentaalisten markkinoiden monopolia hallussaan pitävän, JHVH:n (Jahve), omaisuutta, eikä toisen omaisuutta saanut noin vain ilman lupaa tärvätä tai tuhota.
Niinpä. - - Omistammeko me itse itsemme, vai omistetaanko meidät?
Vielä syvemmin voisi kysyä, onko meille ylipäätään mahdollista irtautua imaginaarisesta suhteesta todellisuuteen, kun kyseessä ovat sellaiset väistämättömyydet (syntymä ja kuolema), jotka kaikkein syvimmin koskettavat ja myös uhkaavat narsismiamme?
En usko. Muun muassa tämän vuoksi pidän Kaari Utrion 'lausuntoa' pikemminkin hallittuna reaktionmuodostuksena suhteessa omaan kuolemaansa kuin onnistuneen positiivisena yrityksenä kontrolloida imaginaarisen narsisminsa näkyvillä oleva, varma loppu.
III
Itsemurhan oikeutuksesta ja eutanasiasta puhuttaessa kannattaa lukea esimerkiksi Kuningas Lear - varsinkin kohtaus, jossa naamioitunut Edvard, mustaa huumoria sisältävän, hieman irvokkaan juonen avulla, estää sokeaksi pahoinpideltyä isäänsä Cloucesteria tekemästä itsemurhaa saaden tämän elämänuskon kuitenkin osittain palautumaan.
*
Kannattaa myös muistaa, että itsemurha ja pikkulasten heitteillejättö eivät olleet antiikin pakanakulttuureissa mitään moraalisia tabuja. Stoalaiset pitivät itsemurhaa jopa sankarillisena lähtönä.
Kristityt sen sijaan ajattelivat juridisen tulkinnan mukaan, että ihminen on transsendentaalisten markkinoiden monopolia hallussaan pitävän, JHVH:n (Jahve), omaisuutta, eikä toisen omaisuutta saanut noin vain ilman lupaa tärvätä tai tuhota.
Niinpä. - - Omistammeko me itse itsemme, vai omistetaanko meidät?
Vielä syvemmin voisi kysyä, onko meille ylipäätään mahdollista irtautua imaginaarisesta suhteesta todellisuuteen, kun kyseessä ovat sellaiset väistämättömyydet (syntymä ja kuolema), jotka kaikkein syvimmin koskettavat ja myös uhkaavat narsismiamme?
En usko. Muun muassa tämän vuoksi pidän Kaari Utrion 'lausuntoa' pikemminkin hallittuna reaktionmuodostuksena suhteessa omaan kuolemaansa kuin onnistuneen positiivisena yrityksenä kontrolloida imaginaarisen narsisminsa näkyvillä oleva, varma loppu.
Sellaiseen kuiluun katsominen on mahdotonta ilman fantasianomaisia assosiaatioita - joita myös myrkkypillerien mainostaminen edustaa - jo senkin vuoksi, että meillä ei ole mitään kieltä, jolla kuvata olotilaa ennen tai jälkeen kuoleman.
Voimme kyllä yrittää hallita pelkoamme mutta emme kuolemaamme. Sillä me olemme kuoleman 'omia'. Aina.
PS.
Passiivinen eutanasia, joka tulee varmasti koko ajan yleistymään sen kriteerien samalla ehkä hieman väljentyessä, on mielestäni täysin perusteltu kuolemisen helpottamistapa. Omien myrkkypillerien tarjoaminen vanhuksille yhteiskunnan toimesta sen sijaan on irvokasta. Se sopii ehkä näytelmään mutta ei todellisuuteen.
Mutta miten pitäisi menetellä hänen toiveensa suhteen? - http://lornakismet.wordpress.com/2009/08/08/she-sought-euthanasia/
*
http://dameaire.wordpress.com/2006/06/06/3/
http://www.geocities.com/hbirchwood/toons.html
Voimme kyllä yrittää hallita pelkoamme mutta emme kuolemaamme. Sillä me olemme kuoleman 'omia'. Aina.
PS.
Passiivinen eutanasia, joka tulee varmasti koko ajan yleistymään sen kriteerien samalla ehkä hieman väljentyessä, on mielestäni täysin perusteltu kuolemisen helpottamistapa. Omien myrkkypillerien tarjoaminen vanhuksille yhteiskunnan toimesta sen sijaan on irvokasta. Se sopii ehkä näytelmään mutta ei todellisuuteen.
Mutta miten pitäisi menetellä hänen toiveensa suhteen? - http://lornakismet.wordpress.com/2009/08/08/she-sought-euthanasia/
*
http://dameaire.wordpress.com/2006/06/06/3/
http://www.geocities.com/hbirchwood/toons.html
February 21, 2009
Pelko, itseymmärryksen puute, illuusiot
Kirjoitettu kommentiksi Mummon päreeseen Saimaa ja Päijänne.
*
Kielimafia kävi myöhäisessä iltakylässä. Jos jäi typoja, niin se johtuu siitä, että mulla oli kiire tsekkaamaan Pete Q. Yle Teemalta. Järisyttävä esitys - aina ja edelleen! - klo: 23.15
*
Mummo kirjoitti:
Kertokaa nyt joku minullekin, mitä Rauno oikein pelkää.
*
Tapsa kirjoitti:
'Rauno pelkää itseään. Tai ei oikeastaan itseään, vaan sitä ettei ymmärrä itseään.'
*
Tuo osui suoraan sydämeeni. Mutta täysi häränsilmä siitä olisi tullut, jos olisit tarkentaen lisännyt, että minä pelkään ennenkaikkea juuri siksi, että ymmärän (aavistelen), ettei ehkä olekaan mitään ymmärrettävää - ei minussa tai muissa.
Silti. Minulla olisi joka tapauksessa niin paljon puhuttavaa (itsestäni ja muista), udeltavaa muista (sekä itsestäni muilta) ja tunnustettavaa, etten oikein aina tunnu kestävän sitä itsekään.
Haluaisin puhua Mummolle ainakin 100 tuntia! Ja saada Mummolta muutamaaan tarkoin valitsemaani kysymykseen ihan vain tiiviit mutta samalla välittömät kommentit/vastaukset.
*
Jos tässä on lupa hiukan yliampuen dramatisoida (dramatisointejahan minä rakastan), niin sinä olet Tapsa nyt kuin tutkintotuomari Porfiri Petrovits ja minä kuin Rodion Raskolnikov.
Miesten tämäniltainen tapaaminen oli loistava dramaturgisointi Rikoksen ja rangaistuksen ikimuistoisesta kohtauksesta.
Petrovits tietää itse asiassa jo nyt, että Raskolnikov ei pääse häneltä enää pakoon. Tarkemmin - Raskolnikov ei pääse itseään pakoon! - - Porfiri on psykologi jos kuka.
Minä vain en tiedä edes sitä, mikä on varsinainen rikokseni, josta minua syytetään ja josta koen syyllisyyttä!? En todellakaan ymmärrä itseäni. - - Mutta noita syitä ei luultavasti ole vain yhtä.
Tämä alkaa mennä kohta jo Kafkan mielen maailman alueelle sekä eksistentialismin ja teologian suuntaan.
Tsehovista voisi hyvinkin olla apua moisen hämmennyksen tasoittamiseen itsessään.
Tsehov - kirjailija vailla illuusioita - ja silti samalla mies, joka näkee ihmiset juuri iluusioineen kakkineen sellaisena kuin he ovat - raadollisen hölmöinä pikku jaarittelijoina ja unelmiinsa vajoavina haihattelijoina.
Joku seurueen jäsenistä menee epätoivoisen rakkauden puuskassaan? talon taakse ja ampuu itsensä. Sitä sitten vähän aikaa päivitellään suureen ääneen. Että itsemurhiakin! Nykyaikana. Voi tavatonta - - - !
Mutta ei aikaakaan kun taas jo juodaan teetä, puhutaan säästä ja aletaan unelmoida paluusta Moskovaan...
Sellainen on ihminen. Rakastettava, säälittävä ja aina johonkin väärään paikkaan syntynyt pikku hölmö, joka ei koskaan tule ymmärtämään itseään kuin unelmissaan...
*
Kielimafia kävi myöhäisessä iltakylässä. Jos jäi typoja, niin se johtuu siitä, että mulla oli kiire tsekkaamaan Pete Q. Yle Teemalta. Järisyttävä esitys - aina ja edelleen! - klo: 23.15
*
Mummo kirjoitti:
Kertokaa nyt joku minullekin, mitä Rauno oikein pelkää.
*
Tapsa kirjoitti:
'Rauno pelkää itseään. Tai ei oikeastaan itseään, vaan sitä ettei ymmärrä itseään.'
*
Tuo osui suoraan sydämeeni. Mutta täysi häränsilmä siitä olisi tullut, jos olisit tarkentaen lisännyt, että minä pelkään ennenkaikkea juuri siksi, että ymmärän (aavistelen), ettei ehkä olekaan mitään ymmärrettävää - ei minussa tai muissa.
Silti. Minulla olisi joka tapauksessa niin paljon puhuttavaa (itsestäni ja muista), udeltavaa muista (sekä itsestäni muilta) ja tunnustettavaa, etten oikein aina tunnu kestävän sitä itsekään.
Haluaisin puhua Mummolle ainakin 100 tuntia! Ja saada Mummolta muutamaaan tarkoin valitsemaani kysymykseen ihan vain tiiviit mutta samalla välittömät kommentit/vastaukset.
*
Jos tässä on lupa hiukan yliampuen dramatisoida (dramatisointejahan minä rakastan), niin sinä olet Tapsa nyt kuin tutkintotuomari Porfiri Petrovits ja minä kuin Rodion Raskolnikov.
Miesten tämäniltainen tapaaminen oli loistava dramaturgisointi Rikoksen ja rangaistuksen ikimuistoisesta kohtauksesta.
Petrovits tietää itse asiassa jo nyt, että Raskolnikov ei pääse häneltä enää pakoon. Tarkemmin - Raskolnikov ei pääse itseään pakoon! - - Porfiri on psykologi jos kuka.
Minä vain en tiedä edes sitä, mikä on varsinainen rikokseni, josta minua syytetään ja josta koen syyllisyyttä!? En todellakaan ymmärrä itseäni. - - Mutta noita syitä ei luultavasti ole vain yhtä.
Tämä alkaa mennä kohta jo Kafkan mielen maailman alueelle sekä eksistentialismin ja teologian suuntaan.
Tsehovista voisi hyvinkin olla apua moisen hämmennyksen tasoittamiseen itsessään.
Tsehov - kirjailija vailla illuusioita - ja silti samalla mies, joka näkee ihmiset juuri iluusioineen kakkineen sellaisena kuin he ovat - raadollisen hölmöinä pikku jaarittelijoina ja unelmiinsa vajoavina haihattelijoina.
Joku seurueen jäsenistä menee epätoivoisen rakkauden puuskassaan? talon taakse ja ampuu itsensä. Sitä sitten vähän aikaa päivitellään suureen ääneen. Että itsemurhiakin! Nykyaikana. Voi tavatonta - - - !
Mutta ei aikaakaan kun taas jo juodaan teetä, puhutaan säästä ja aletaan unelmoida paluusta Moskovaan...
Sellainen on ihminen. Rakastettava, säälittävä ja aina johonkin väärään paikkaan syntynyt pikku hölmö, joka ei koskaan tule ymmärtämään itseään kuin unelmissaan...
December 13, 2008
Muisto mielisairaala-ajoiltani 2
Tämä lyhyt kuvaus on kirjaimellisesti totta ja tapahtui Hesperian sairaalassa, suljetulla, niin sanotulla miesten levottomalla vastaanotto-osasto 6:lla - syyskuun lopulla 1986.
*
Osaston tupakkahuoneesta kuului avunhuutoja. Kiirehdin heti paikalle.
Tilanne vaikutti kauhistuttavalta, eikä ollut ehtinyt kestää kauaa - eikä tulisi enää kestämään paria kolmea sekuntia pitempään.
Tupakkahuoneen pikkuikkunan ohut metalliketju oli katki ja kapea ikkuna käännetty täysin auki.
Reiska piti kaksin käsin kiinni miehen jalasta, mutta mikään ei enää auttanut. Hän kurkotti kapeasta ikkunasta ollen näin vaarassa itsekin pudota alas.
Noin kolmikymppinen laihahko miespotilas oli repäissyt paniikissa tuuletusikkunan metalliketjun rikki, ujuttanut itsensä avoimen ikkunan läpi ja liukui vielä parin sekunnin ajan ulos pudotakseen kuudennesta kerroksesta alas lastauslaiturin asvalttitasanteelle.
Hänen omahoitajansa Reiska, joka oli aavistellut pahaa jo koko iltapäivän ja iltavuoron ajan keskustellessaan tämän kanssa, oli ehtinyt havaita, miten mies yhtäkkiä oli syöksähtänyt sekavassa mielentilassa tupakkahuoneeseen, jolloin Reiska oli lähtenyt perään niin nopeasti kuin vain pääsi.
Reiska kuten moni muukin tiesi, että, jos joku haluaisi katkaista kapeaa tuuletusikkunaa vain osittain aukeamaan päästävän ketjun, hän onnistuisi siinä tarpeeksi nopealla ja vahvalla nykäisyllä. Uuden, vahvemman ketjun asentamisesta oli jo ehditty soittaa huoltomiehille, mutta he eivät olleet vielä ehtineet tulla sitä vaihtamaan.
Nähtyäni Reiskan syöksyvän tupakkahuoneeseen ja huutavan apua juoksin hänen peräänsä niin nopeasti kuin pääsin, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä, kun miehen toinenkin jalka katosi ikkunan läpi hänen pudotessaan kuolemaan kuin märkä säkki.
Reiska kurkotti katsomaan alas ja kirosi raskaasti moneen kertaan. Toisessa kädessään hän puristi potilaan jalasta irronnutta kenkää.
Alas katsoessaan Reiska pystyi juuri ja juuri näkemään lastauslaiturille tippuneen miehen ympärille koko ajan kasvavan tumman alueen. Verta. Ja paljon. Varma kuolema. Kukaan ei voi selvitä hengissä pudottuaan kuudennesta kerroksesta suoraan asvalttiin.
Potilaan kuolema varmistui seuraavana päivänä. Murtumia päässä ja ruhjeita joka puolella ruumista.
*
Sen iltavuoron loppu oli vaisu ja hiljainen. Kuolema ja omat syyllisyydentunteet siitä, olisiko voinut ehtiä estämään pahimman kalvoivat kaikkien meidän neljän iltavuorolaisen mieltä.
On kuitenkin selvää, että kukaan ei olisi voinut estää tätä tapahtumaa, koska mies olisi voinut tehdä sen aivan milloin tahansa, ja etenkin silloin, kun ketään hoitajaa ei olisi ollut tupakkahuoneen lähistöllä. Esimerkiksi raportin tai kahvitaukojen aikana. Tai yövuorossa, jolloin kaksi hoitajaa pystyy vain yleisesti valvomaan osaston tilaa - ei tarkkailemaan jatkuvasti 25:n mahdollisesti itsemurhaa hautovan potilaan toimia heidän ajatuksistaan ja aikeistaan nyt puhumattakaan.
Itse asiassa Reiskalla oli ollut hyvän tuurin lisäksi rautaisen ammattimainen ennakkoaavitus, joka ei kuitenkaan sitten riittänyt. Miehen olisi ehkä pelastanut paria sekuntia nopeampi apu edellyttäen, että auttajalla olisi ollut 30 senttiä pidemmät, raskaan sarjan painnonostajan kädet.
Mutta siihen tuuletusaukkoon saatiin kyllä paitsi täysin uusi ja erikoisvahvistettu ikkuna, myös kolme kertaa vahvempi ketju jo seuraavana päivänä.
Liian myöhään.
PS.
Reiska kysyi iltavuoron lopussa, haluaisinko lähteä vähäksi aikaa istumaan ja juttelemaan ravintola Eliteen, joka sijaitsi muutaman sadan metrin päässä sairaalasta. Minulle sopi erittäin hyvin.
Istuimme valkoisen liinan peittämässä pöydässä klo 21:stä yli puoleen yöhön ja ehdimme kumota melko monta olutta. - - - Kuolema seurassamme. Ainoatakaan paukkua emme kuitenkaan sille tarjonneet. Se kun taitaa muutenkin olla raittiusväkeä, ja oli sitäpaitsi jo saanut omat kicksinsä sille päivälle...
*
Osaston tupakkahuoneesta kuului avunhuutoja. Kiirehdin heti paikalle.
Tilanne vaikutti kauhistuttavalta, eikä ollut ehtinyt kestää kauaa - eikä tulisi enää kestämään paria kolmea sekuntia pitempään.
Tupakkahuoneen pikkuikkunan ohut metalliketju oli katki ja kapea ikkuna käännetty täysin auki.
Reiska piti kaksin käsin kiinni miehen jalasta, mutta mikään ei enää auttanut. Hän kurkotti kapeasta ikkunasta ollen näin vaarassa itsekin pudota alas.
Noin kolmikymppinen laihahko miespotilas oli repäissyt paniikissa tuuletusikkunan metalliketjun rikki, ujuttanut itsensä avoimen ikkunan läpi ja liukui vielä parin sekunnin ajan ulos pudotakseen kuudennesta kerroksesta alas lastauslaiturin asvalttitasanteelle.
Hänen omahoitajansa Reiska, joka oli aavistellut pahaa jo koko iltapäivän ja iltavuoron ajan keskustellessaan tämän kanssa, oli ehtinyt havaita, miten mies yhtäkkiä oli syöksähtänyt sekavassa mielentilassa tupakkahuoneeseen, jolloin Reiska oli lähtenyt perään niin nopeasti kuin vain pääsi.
Reiska kuten moni muukin tiesi, että, jos joku haluaisi katkaista kapeaa tuuletusikkunaa vain osittain aukeamaan päästävän ketjun, hän onnistuisi siinä tarpeeksi nopealla ja vahvalla nykäisyllä. Uuden, vahvemman ketjun asentamisesta oli jo ehditty soittaa huoltomiehille, mutta he eivät olleet vielä ehtineet tulla sitä vaihtamaan.
Nähtyäni Reiskan syöksyvän tupakkahuoneeseen ja huutavan apua juoksin hänen peräänsä niin nopeasti kuin pääsin, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä, kun miehen toinenkin jalka katosi ikkunan läpi hänen pudotessaan kuolemaan kuin märkä säkki.
Reiska kurkotti katsomaan alas ja kirosi raskaasti moneen kertaan. Toisessa kädessään hän puristi potilaan jalasta irronnutta kenkää.
Alas katsoessaan Reiska pystyi juuri ja juuri näkemään lastauslaiturille tippuneen miehen ympärille koko ajan kasvavan tumman alueen. Verta. Ja paljon. Varma kuolema. Kukaan ei voi selvitä hengissä pudottuaan kuudennesta kerroksesta suoraan asvalttiin.
Potilaan kuolema varmistui seuraavana päivänä. Murtumia päässä ja ruhjeita joka puolella ruumista.
*
Sen iltavuoron loppu oli vaisu ja hiljainen. Kuolema ja omat syyllisyydentunteet siitä, olisiko voinut ehtiä estämään pahimman kalvoivat kaikkien meidän neljän iltavuorolaisen mieltä.
On kuitenkin selvää, että kukaan ei olisi voinut estää tätä tapahtumaa, koska mies olisi voinut tehdä sen aivan milloin tahansa, ja etenkin silloin, kun ketään hoitajaa ei olisi ollut tupakkahuoneen lähistöllä. Esimerkiksi raportin tai kahvitaukojen aikana. Tai yövuorossa, jolloin kaksi hoitajaa pystyy vain yleisesti valvomaan osaston tilaa - ei tarkkailemaan jatkuvasti 25:n mahdollisesti itsemurhaa hautovan potilaan toimia heidän ajatuksistaan ja aikeistaan nyt puhumattakaan.
Itse asiassa Reiskalla oli ollut hyvän tuurin lisäksi rautaisen ammattimainen ennakkoaavitus, joka ei kuitenkaan sitten riittänyt. Miehen olisi ehkä pelastanut paria sekuntia nopeampi apu edellyttäen, että auttajalla olisi ollut 30 senttiä pidemmät, raskaan sarjan painnonostajan kädet.
Mutta siihen tuuletusaukkoon saatiin kyllä paitsi täysin uusi ja erikoisvahvistettu ikkuna, myös kolme kertaa vahvempi ketju jo seuraavana päivänä.
Liian myöhään.
PS.
Reiska kysyi iltavuoron lopussa, haluaisinko lähteä vähäksi aikaa istumaan ja juttelemaan ravintola Eliteen, joka sijaitsi muutaman sadan metrin päässä sairaalasta. Minulle sopi erittäin hyvin.
Istuimme valkoisen liinan peittämässä pöydässä klo 21:stä yli puoleen yöhön ja ehdimme kumota melko monta olutta. - - - Kuolema seurassamme. Ainoatakaan paukkua emme kuitenkaan sille tarjonneet. Se kun taitaa muutenkin olla raittiusväkeä, ja oli sitäpaitsi jo saanut omat kicksinsä sille päivälle...
August 3, 2008
Eutanasiasta, aatehistoriasta ja ikuisesta paluusta
Kirjoitettu kommentiksi Kalevi Hotaselle ja Merille Kalevin päreessä Mierovassa maisemassa.
(4.8 - Yritykseni nivoa yhteen kolme teemaa ei onnistunut, mutta tuloksena on sentään kohtalainen luonnos, josta löytyy aineksia ainakin kolmeen päreeseen.)
I
En juurikaan voi olla eri mieltä eutanasiaa tarkastelevien ja sen hyväksyvien tekstienne kanssa, mutta korostan edelleen, että vaikka järjenkäytöstä ja rationaalisista perusteluista on monissa elämäämme koskevissa asioissa aidosti hyötyä - välttämätöntä hyötyä, niin rakkauden ja kuoleman kysymyksissä, jotka usein niin erottamattomalla tavalla kytkeytyvät toisiinsa, koemme järjen stoalaisten neuvojen (jotka pyrkivät säätelemään affektejamme ja emootioitamme) olevan kuin syvimmät tunteemme, itsemme - jopa vapautemme - kivettävä katse, joka haluaa väkivalloin raastaa meistä irti toisen ihmisen pitkäaikaisen rakastamisen seurauksena kasvaneen, persoonaamme erottamattomasti kuuluvan osan.
Tunnemme tällä tavoin huolimatta siitä, että armokuolema hyvin monesti olisi todellinen rakkauden teko riippumatta siitä, onko sen kohde millään tavoin itse tuonut julki, että haluaa esimerkiksi aivokuolleena tai pysyvästi realiteettitajunsa kadottaneena tulla siirretyksi elämästä pois. Eutanasian pohdinnan aiheuttava ahdistus on klassinen esimerkki siitä, miten voimakkaasti ja absurdiuteen asti elämä meissä hengittää - viimeiseen asti.
Tässäkin mielessä rakkaus - elämän ja luomisen ihmeen lumoavin kukka - ei koskaan ajattele kuolemaa muuten kuin äärimmäisen kauhistuttavana, ei-koskaan-vielä-huomenna-tapahtuvana tosiasiana, jota ei siis milloinkaan tarvitsisi kohdata.
Rakastuneen ihmisen tunne elää ikuisuudessa, eikä hän haluaisi huomata, että hänen ruumiinsa on ajan vanki. Järki kuitenkin paljastaa meille itsepetoksemme: rakkaus ei kestä loputtomiin, tulemme kuolemaan varmasti, kärsimys on vähintäin yhtä todellista kuin rakkaus. Mikään tässä maailmassa ei lopulta ole sitä suloisen hehkuvaa, elämää pursuava tuskaa, jonka voimaa ja olemassaoloa rakkaudentunne meissä niin ehdottomasti julistaa.
Jo tämän vuoksi rakkaus on myös julmaa, (itse-) murhaa ja turhaa. Mutta samalla se on suurinta, mitä meillä koskaan voi olla. Rakkaus on siten jo itsessään kaksoissidos ja viimeinen kauhu, joka saattaa pahimmillaan lamaannuttaa meidät kuin medusan pää, koska sen valtaamana tiedostamme kaikkein tuskallisimmin - miten paljon sitten yritämmekin po. asian kieltää, että vaikka tunteemme kestäisi, niin silti meiltä riistetään toisemme ja jopa itsemme joku päivä - lupaa kysymättä, väkivaltaisesti, ilman oikeudenkäyntiä.
Miten kyetä rakastamaan elämää, joka tulee väistämättä olemaan kaikkien kohdalla ikäänkuin sairaus, jonka oireet vaihtelevat kauneuden ja rakkauden tajusta/tunteesta kauhuun ja piinaavaan kärsimykseen - ja että lopulta kärsimys voittaa. Siten kuolemalle jää oikeastaan pelastajan, vapahtajan rooli.
Miksi emme siis tahtoisi rakkauden sijasta yhtä hyvin meidät kärsimyksistämme vapauttavaa kuolemaa? Nietzsche olisi voinut kysyä juuri näin, mutta tyytyi puhumaan totuudesta ja valheesta, sillä elämän hetkellinenkin kieltäminen olisi saattanut ajaa sairaalloisen neron itsemurhaan.
Nietzsche tiedosti ongelmansa varsin hyvin, mutta selvitäkseen umpikujastaan tämä intohimoinen ihminen leikitteli itsemurhan ajatuksella usein - olihan hän schopenhauerilaisen pessimismin kasvattama, joskin sen nihilismiä silti syvästi vieroksuva.
Nietzsche teki ajatuskokeita myös itsemurhalla etenkin Schopenhauer case-studynaan ja päätyi kirjoittamaan, että on selvinnyt monen tuskallisen yön yli juuri itsemurhan ajatus seuranaan. Katkera ja silti vapauttava tunnustus. Totuus on kohdattava. On vapauttavampaa kuolla totuudesta kuin valheesta, ja juuri tässä nimenomaisessa mielessä Nietzsche ei ollut foucaultlainen postmoderni kyynikko (ks. PS.). Hän rakasti elämää - ehkä absurdisti mutta sittenkin.
Freud puolestaan tuli vakuuttuneeksi siitä, että kuoleman kaipuu on meissä yhtä todellista kuin elämänviettikin, sillä kaikki saa alkunsa epäorgaanisesta palatakseen siihen takaisin luonnon kiertokulun osana.
Minäviettimme, jotka sitovat meidät reaaliseen, alati kuolevaan todellisuuteen, ovat lopulta yhtä voimakkaita kuin libido, seksuaalivietit, jotka ovat reaalisen tuolla puolen. Me kaipaamme kuolemaa syvällä sisimmässämme ehkä yhtä voimallisesti kuin elämääkin. Miksi emme siis myöntäisi tätä kaipuutamme, koska sen kielto - epätoivoinen yritys ylistää Luojaa (elämää) - on kuin unissakävelijän unessaan parkaisema huuto kohti todellisuutta, josta kukaan ei vastaa.
Mutta juuri tässä kohtaa on kysyttävä uudelleen Nietzscheä ja hänen vitalistista asennettaan - pyrkimystä elämän täydelliseen affirmaatioon, ikuisen paluun myöntämiseen ja amor fatiin, joka vaatii meitä rakastamaan kohtaloamme, jotta pystyisimme ajattelemaan positiivisesti.
Tällainen positiivisuus tosin on kaikkea muuta kuin elämänhallinnan konsultit yrittävät meille syöttää. Positiivisuuden ei vättämättä tarvitse näkyä teoissa ja puheessa, vaikka usein toki niin käy. Oleellista nimittäin on sisäinen muutos, josta Iris Murdoch niin vetoavasti ja ymmärrettävästi kirjoittaa. Voimme muuttua sisäisesti aidolla tavalla ilman, että meidän tarvitsisi tuota muutosta kenellekään todistaa ja osoittaa.
Mutta miten on mahdollista elää ilman repivää ristiriitaa ja tuskaa, jonka aiheuttaa elämän- ja kuolemankaipuun mitä ilmeisimmältä vaikuttava, peruuttamaton ristiriita? Vai ovatko ne sittenkin yhdistettävissä?
Voiko elämä nivoutua kuoleman kanssa yhteen niin, että tällainen 'kombinaatio' synnyttäisi ikäänkuin uuden ihmistyypin, joka ei enää ole katkera elämälle - ehkä jopa päinvastoin, mutta joka ei silti, kaikesta kärsimyksestä ja kauhusta huolimatta, päädy kieltämään eutanasiaa eikä edes itsemurhaa, mikäli sen tekee täysissä järjissään oleva ihminen?
Tässä törmäämme vakavaan mielide-eroon, joka implikoi syvempää maailmankatsomuksellisuutta.
Psykiatri Kalle Achte on ymmärtääkseni ollut sitä mieltä, että itsemurha tehdään aina jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa. Albert Camus'n mielestä itsemurha sen sijaan on ihmisen kaikkein rationaalisin päätös. Hieman ironisesti sanottuna meillä on siis jälleen vara valita jompikumpi vaihtoehto tarvitsematta kokea olevamme jotenkin perustavasti väärässä.
Mutta vastakkainasettelut eivät nyt auta vaan juuri ne nimenomaan aiheuttavat sen kriisin, jonka eutanasian pohtiminen meissä aiheuttaa.
II
Eteemme aukeaa nyt valtaisa, kahden hyvin erilaisen maailmakatsomuksen sävyttämä visio, jonka sisällä elämään ja kuolemaan on perinteisesti suhtauduttu lähes vastakkaisilla tavoilla.
Epämääräisen maantieteellisesti kuvattuna kyse on Orientin ja Occidentin, Idän ja Lännen väliin kasvaneesta kuilusta tai repeämästä, joka erottaa kaksi myyttiseltä, uskonnolliselta ja filosofiselta atmosfääriltään erilaiset maailmat toisistaan.
Seuraavat dikotomiat ovat tietenkin kärjistyksiä, mutta ne auttavat meitä oivaltamaan, että suhtautuminen elämään ja kuolemaan implikoi erilaisuutta myös monissa muissakin diskursseissa ja sen, että nuo erot saattavat ajoittain ilmetä varsin vahvoina.
Itä - vastakohtana Lännelle - ei korosta elämää ja ajallista lineaarisuutta, jonka lopussa on pelastus tai vastaava vapautus maailman ikeestä vaan pitää maailmaa, todellisuutta kehämäisenä, syklisen kiertokulun kaltaisena kosmisena prosessina, jossa elämä ja kuolema ovat erottamattomasti limittyneet toisiinsa.
Stoalaisten ja Nietzschen (joka oli stoalainen mutatis mutandis ja sui generis) ikuisen paluun ajatus juontuu täältä.
Itä ei korosta yksilöllisyyttä vaan kosmista kollektiivisuutta. Subjektin käsitteellä ei ole samaa ontologista painoarvoa Idässä kuin, minkä länsi on sille antanut, ja jonka varaan sen metafysiikka ja ontologia on rakentunut.
On johdonmukaista, että kun subjektin käsite Idän ajattelussa ikäänkuin minimoituu olemisen keskiönä, myös oletus vapaasta tahdosta käy tarpeettomaksi.
On varsin jännittävää tehdä analoginen huomio siitä, että liki subjektiton ja sen seurauksena tahdon vapauden lähes täysin kieltävä Itä perustaa olemisensa ja olemassaolonsa monijumalaisiin, pluralistisiin uskontoihin tai persoonattoman Nirvanan oletukseen, kun taas subjektia ja tahdon vapautta korostava Länsi kehitti monoteismin.
Voimme tehdä näitä Idän ja Lännen välille lankeavia erotteluja vielä useita, mutta aiheemme kannalta on olennaista kysyä: miten edellä mainitut erot implikovat konkreettisia asenteitamme suhteessa elämään.
Pidämmekö elämää olemisen perustavana olemuksena vai onko elämä ikuisesti jatkuva muuttumisen, syntymisen ja kuolemisen - ontologisesti: olemisen ja tulemisen prosessi, jolla on arvoa vain yhtenä tämän kosmisen kiertokulun ja/tai etenemisen osana - ei niinkään itseisarvoa kuin arvoa itsessään - sen väistämättömyyden vuoksi, ettei elämää voi olla ilman elämän ei-olemista, jota ehkä hieman dramaattisesti kutsutaan kuolemaksi.
Toisin sanoen elämä tulisi ymmärtää niiden biofysikaalisten edellytysten ja samalla yhtä aikaa kategorisesti eri tasolla olevien ontologisten tiedostamisen ehtojen, jotka mahdollistavat biofysikaalisen holistisen tajuamisen, yhdeksi 'niveleksi', biofysikaaliseksi prosessiksi, joka tuli tietoiseksi itsestään ajautuen tällä tavoin peruuttamattomasti joskaan ei välttämättä kohtalokkaasti eroon perustastaan, joka mahdollisti tietoisuuden kehityksen.
Tällainen ajattelutapa pyrkii tietenkin - ei enempää eikä vähempää (tämän päivän tehtäväksi) yhdistämään Idän ja Lännen metafysiikan ja sillä tavoin etsimään ajatuksellisia ja emotionaalisia yhteyksiä, joista olisi mahdollista transformoida uusi suhtautuminen kuolemaan.
Sellainen, jossa kuolemaa ei koeta elämän ikuiseksi viholliseksi (Länsi) tai, jossa sitä ei redusoida (lue: mystifioida) johonkin makrotasoon (nirvana, polyteismi) tai mikrotasoon (fysiikka), mikä on tyypillistä Idän ajattelulle.
Samalla pitäisi yrittää vastata Freudin asettamaan kysymykseen elämän- ja kuolemanvietin sauhteesta toisiinsa. Ovatko ne antagonisteja vai täydentävätkö ne toisiaan jollain meille ehkä täysin käsittämättömällä tavalla?
Kysymys on Idän ja Lännen kohtaamisesta. Jälleen kerran.
III
Tämän kosmis-kontemplatiivisen lentomatkan päätteeksi on laskeuduttava ihmislajin ja viimein ihmisyksilön konkretiaan kysyen: miten edellistä filosofis-mytologis-aatehistoriallista vastakkainasettelua ja sen synteesiyritystä voisi hyödyntää, kun haluamme päästä sovintoon itsemme ja toisten kanssa siitä, miten suhtautua eutanasiaan ja aborttiin.
Suoraa ja välitöntä kytköstä ei tietenkään ole, mutta analoginen välittyneisyys ja luova mielikuvitus auttavat tässäkin asiassa jonkin verran.
Ajattelen näin.
Länsimaiseen, kristilliseen monoteismiin, tahdon vapauden ja subjektin ensisijaisuuteen kasvaneen ihmisen suurin kauhu on aina ollut kuolema, joka riistää häneltä (muka) peruuttamattomasti nämä hänet yksilölliseksi tekevät kyvyt ja ominaisuudet, joita pidetään luovuttamattomina reflektiivisen tietoisuuden kannalta.
Idän ajattelu on metafyysisesti kollektiivisempaa, mikä merkitsee, että minuus on osa kosmista järjestystä tai sen muutosta, jolloin ihminen ei kuollessaan menetä oikeastaan mitään muuta kuin lihallisen ruumiinsa olemassaolon, sillä subjektiuden/minuuden status ontologisena substanssina ei Idässä ole koskaan noussut lähellekään sitä asemaa, johon Länsi on etenkin renessanssissa, reformaatiossa ja viimein modernismin kehityksessä 'jumiutunut'.
Entä jos ajattelisimme subjektista ja vapaasta tahdosta hieman toisin täällä solipsistisen ja suuntaa vailla olevan individualismimme kolkassa - Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa?
Tällaista muutosta onkin jo yritetty joskus miltei fanaattisella innolla sen jälkeen kun suhteellisuusteoria ja etenkin kvanttifysiikka sekä kosmologia tekivät selväksi, että aine ei ole jotain meille käsitettävällä tavalla olevaa eikä maailmankaikkeuden voida ajatella olevan sen enempää lineaarisen kun syklisen prosessin tulos ja/tai ilmentymä.
Nämä uudet yritykset uuteen uskonnollisuuteen esimerkiksi New Agen muodossa tai äärireichilaisessa orgonimystiikassa eivät kuitenkaan ole miellyttäneet minua, koska en pidä järkevänä ajatella, että subjektin ja yksilöllisyyden idean voisi noin vain heittää yli laidan ja hypätä ikäänkuin lopullisesti johonkin energeettiseen nirvanaan ilman, että näin ajatteleva ihminen a) ajautuisi tekemään ontologisen kategoriavirheen, koska subjekti - vaikkei tavallaan olekaan olemassa, on kuitenkin substanssin olemassaolon edellytys ja ilmentymä ja b) näyttäytyisi paradoksaalisesti itse asiassa narsistisempana ja egoistisempana kuin koskaan aiemmin, sillä onhan hänellä nyt lupa olla energeettisen maailmakaikkeuden säkenoivän luova osa. (Hehheh - terveisiä vain Veltto Virtaselle - tapaamme köysillä rajatussa neliössä. Saat kävelykepistäni iskun (seko-)päähäsi.)
*
Tässä vaiheessa minun täytyy viitata Nietzschen ikuiseen paluuseen, ja siihen, miten Nietzsche yrittää ylittää nihilismin, joka hänen mielestään ilmenee etenkin kristinuskon moraalissa, jossa tehdään platoninen erottelu ideoitten ja aineen sekä tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen välillä.
Nietzsche väittää tylysti, että ihmiset, jotka kaipaavat tuonpuoleista ja sen lupaamaa pelastusta, eivät kykene elämään tämänpuoleista elämäänsä tärväämättä sitä usein täysin tarpeettomilla askeeseilla ja mikä pahinta - ressentimentillä, joka kohdistuu kaikkia niitä kohtaan, jotka näyttäisivät olevan vapaita kaikista ontologisen dualismin ja kristilliseen pelastusoppiin liittyvistä fiksaatioista, joita Nietzsche pitää lopullisen elämän myöntämisen ja siten luovuuden kahleina.
Nietzsche kutsuu tuonpuoleisen pelastuksen odotuskoppiin jämähtäneitä ihmisiä nihilisteiksi, jotka kieltävät elämän ja kaikki positiiviset arvot. Elämä tulee nimittäin myöntää - affirmoida - ilman ehtoja loppuun saakka.
Ihmisen tulee toimia vapaasti, luovuuttaan eli vallantahtoaan toteuttaen, mutta vain yhdellä ehdolla. Hänen tulee pystyä kohtaamaan ja myöntämään samalla ikuinen paluu - kaiken ilmiömaailman toistuminen äärettömässä ajassa ikuisesti - jopa niin, että hän pystyisi kestämään oman elämänsä palaamisen samanlaisena kerta toisensa jälkeen.
Ne, jotka eivät ymmärrä Nietzschen vallantahtoa hänen ikuista paluutaan vasten, eivät ole ymmärtäneet hänestä vielä juuri mitään, koska juuri tässä asetelmassa yksilöllinen elämä kohtaa persoonattoman kuoleman elämän loputtomassa toistuvuudessa ikuisesti samana.
Nietzschen pohtima ja tulkitsema ikuisen paluun idea tahtonee haastaa Kantin kategorisen imperatiivin siinä mielessä, että ihmisen tulisi konkreettisesti - ei ainoastaan pyrkiä elämään elämänsä siten, että sen eläminen uudestaan tuntuisi siedettävältä, vaan että hän - riippumatta osittain jopa siitä, mikä/mitä hänen elämänsä on ollut - voisi avoimesti haluta elää elämänsä ikuisesti uudelleen.
Juuri tämä on ikuiseen paluuseen sisältyvä suurin haaste, josta irrotettuna vallantahdon käsite palautuu ja trivialisoituu joko pelkästään trendiytyneen sofistikoituneeksi, esteettiseksi elämäntavaksi ja/tai vulgaariksi voimapolitiikaksi, jonka ytimestä kumpuaa deterministisellä 'paatoksella' psykologinen egoismi.
Nietzschen yli-ihminen on ikuisen paluun ja vallanatahdon 'synteesiä' vasten tyyppi, joka ylittää aksiologisen, moraalisen ressentimenssin ja kaikenlaiset substanssidualismit - lyhyesti sanottuna: yli-ihminen ylittää passiivisen nihilismin asenteelliset seuraukset eli luovuuden perspektiivit lamauttavan ja hävittävän näköalattomuuden, jota ilmentää perimmäisten arvojen metafyysisen legitimaation ja uskottavuuden romahdus.
Mutta aiheeni kannalta on olennaista, että yli-ihminen ylittää myös elämän ja kuoleman väliseen kuiluun sisältyvän psykologisen kauhun kokemuksen ja pystyy toimimaan luovasti ja vapaasti, vailla pelkoa kuolemasta, vailla pakonomaista tarrautumista vain elämään, joka sittenkin on vain pelkkä episodi kosmisessa tapahtumisessa.
Miten nihilismin nietzscheläisittäin ylittävä henkilö suhtautuu eutanasiaan (laajasti ottaen aborttiin tai murhaan ja itsemurhaan yleensä)?
Kuten arvataan, minua eivät tässä asiassa kiinnosta niinkään kaksoisintentiot tai muut, lähinnä analyyttisten moraaliteorioitten koukerot, koska lähestyn kuoleman ja eutanasian ongelmaa antropologisen filosofian, ontologian ja aatehistorian avaruussukkulasta käsin.
IV
Aiheeni nietzscheläinen avainkysymys kuuluu: miten voimme kyetä surmaamaan siunaten?
*
Se käsi, joka aikoo painaa eutanasiapotilaan tappavaa off-nappia rakastavasti, on joutunut tekemään ratkaisun, jossa kuolemalle on annettu lähes täysin toinen merkitys kuin, mikä sillä perinteiseen, Jumalaan, subjektiin, vapaaseen tahtoon ja yksilön vapausoikeuksiin perustuvassa lännessä on annettu.
Se käsi, joka tässä surmaa, surmaa siunaten. Se ei tapa vaan armahtaa vapauttaessaan surmatun ylivoimaisista kärsimyksistään. Se käsi ei tee rikosta vaan laupeuden työn.
Näin tapahtuu siksi, että eutanasian tekijälle kuolema ja elämä eivät ole enää samassa mielessä toisiaan poissulkevia olotiloja tai elementtejä kuin, mihin länsimainen ajattelu on fiksoitunut.
Toisaalta hänen ei tarvitse välttämättä ajatella, että kuoleman ja elämän välillä ei olisi periaatteessa mitään eroa, koska onhan hänen tekonsa nimenomaan harkittu valinta, johon pystyy vain tietoinen yksilösubjekti, joka on tietyssä mielessä hyvin tiukasti elämässä kiinni jo pelkästään juuri tekonsa harkinnanvaraisuuden vuoksi.
Mikäli eutanasia olisi ikäänkuin itsestään selvä asia, mikä implikoi samalla elämän ja kuoleman samuuden, mitään tunnontuskia teosta ei nousisi. Mutta näin ei voi koskaan olla. Ihminen on peruuttamattomasti elämään rakastunut olento, sillä vaikka kuolema häntä vietteleekin lopullisuutensa ja kaikkivaltiutensa vuoksi, elämä on ensijaisessa mielessä annettu ihmiselle elettäväksi - ei niinkään kuolemaa varten.
Tämän peruuttamattoman elämiseen kiinnittyneisyyden takia ihmisen on lopulta myös niin vaikea surmata siunaten varsinkaan rakkaimpia, läheisimpiä ihmisiään. Tuntemattomat eivät herätä samassa määrin empatiaa. Heidät voi kuvitella ei-ihmisiksi - ikäänkuin zombieiksi - eläviksi kuolleiksi, joiden surmaaminen on vain heidän lopullista lähettämistään sinne, missä he jo suurelta osin ovat.
Tosin juuri sama tapahtuu myös läheisimpien ihmisten eutanasiassa - rakkaudella - ei niinkään teollisesti kuin karjaa teurastettaessa, mikäli näin on lupa sanoa lankeamatta makaaberiin satiiriin - ja mikäli tällaista ylipäätään voi pitää rakkauden tekona.
Mutta rakkaus on sitkeä. Se ei kovin helposti anna lupaa tappaa, ellei kyseessä sitten ole vaikka mustasukkaisuudesta tehty himomurha, mikä tietenkin osoittaa tekijän olleen tolaltaan, jolloin hän ei itse asiassa intentoinut surmaa vaan vetosi ikäänkuin patologisimmalla tavalla rakastettuunsa saadakseen vastarakkautta (esimerkkinä Tom Jonesin laulama Delilah).
Jos taas rakkaus on tyystin resignoitunut, passivoitunut ja kuihtunut, eutanasian suorittaja tekee päätöksensä pikemminkin oman surunsa takia kuin armomurhan kohteen parasta ajatellen.
*
Kuten huomataan, minua eivät nyt kiinnosta hoitotestamentit tai niihin liittyvät toiveet - toisin sanoen testamentin tekijän oma tahto. Olennaista minulle sen sijaan ovat ne joko raskolnikovilaiseen tyyliin tai Jeesus Nasaretilaisen (kymmeneen käskyyn perustuvat) tapaan annetut perustelut, jotka joko oikeuttavat tai kieltävät murhan.
Eutanasian tulisi sijoittua näiden kahden välimaastoon, jolloin kaikilla ihmisillä on asemaansa ja ominaisuuksiinsa katsomatta luovuttamattomia oikeuksia ja vastavuoroisesti velvollisuuksia. Se merkitsee, että yksilön tahtoa tulee kunnioittaa - myös eutanasian suhteen.
Länsimainen yhteiskunta on kuitenkin ajautunut ristiriitaan yksilöllisten oikeuksien ja kuolemantuomion sekä eutanasian yhteensovittamisessa, eikä tuo ristiriita poistu sillä, että vähemmistö ihmisistä hyväksyykin aktiivisen eutanasian. Pikemminkin vastakohta-asetelma kärjistyy: eutanasiaa vastustavat demonisoivat eutanasian kannattajat. Dialogi ei etene vaan lukkiutuu asemiinsa.
*
Lopuksi
Mutta jos lupa eutanasiaan ei voi tulla ainakaan suoraan rakkauden käskynä, on pakko käyttää kylmää järkeä. Ja saatuaan rakkauden vihdoin vakuuttuneeksi eutanasian oikeutuksesta järki toimii sen antaman hyväksynnän voimasta, mikä merkitsee, että lopulta rakkaus pystyy surmaamaan siunaten.
On ihmisiä, jotka eivät usko tähän logiikkaan. En usko siihen välttämättä itsekään varsinkaan, mitä tulee suhteellisen terveen ihmisen haluun päästä aktiiviseen eutanasiaan. En halua olla edes vankoin perustein sellaisen ihmisen murhaaja, joka pyytää minua tappamaan hänet syistä, joiden taustalla piilee selvästi jotain muuta kuin ilmiselvä, psykofyysistä kärsimystä - esim. sietämättömiä kipuja aiheuttava parantumaton sairaus - ja tuskin edes silloinkaan, jos kyseessä olisi minulle hyvin rakas ihminen.
Olkoon niin. Olen heikko. Rakastan. Tiedän kyllä, että myös suurin voimani on hänessä, jota rakastan, mutta juuri tämän rakkauden johdosta hän on muuttunut minun suurimmaksi heikkoudekseni - jo senkin äärimmäisen mahdollisuuden vuoksi, että hänet tappaessani tappaisin samalla myös itseni.
Voin kuitenkin hyväksyä tämän heikkouden itsessäni jälleen kerran siksi, että rakastan. (Kierrän kehää, loputonta kehää ja pelkään.) Toisaalta tiedän - olenhan yrittänyt sitä edellä sekavasti ja hämärästi kartoittaa, että tämä sama rakkaus voi toimia myös päinvastaisen ratkaisun perustana - eutanasian suorittamiseksi.
Mutta mikään helppo valinta se ei ole. Mikäli kyseessä edes on valinta - pikemminkin ainoa vaihtoehto, johon rakkauden vain on taivuttava - joko kuollakseen syyllisyyteen tai kukoistaakseen vapauttajana.
PS.
Lyhyt ja hämärä yhteenveto
Toivon tietäväni, että eutanasian hyväksyminen ei itsessään sisällä mitään demonisuutta, jos lähtökohtamme on tarkoin pohdittu ja perusteltu edellä esitettyjen aatehistoriallisten, filosofisen antropologian sekä Nietzschen ikuisen paluun ja nihilismin problematiikan valossa.
Toki tästä on vielä varsin pitkä matka itse positiivisen eutanasiapäätöksen hyväksymiseen, mutta mielestäni se on uskottavampi tie kuin yksikään analyyttisen filosofian antama - aporioihin johtava - vaihtoehtomalli (esim. Rakasta , kärsi ja unhoita - Heta ja Matti Häyry).
Haluamme tietenkin varmuutta tässäkin asiassa. Niinpä Wittgensteinin viimeisiä muistiinpanoja pohdiskellen en voi päätyä muuhun kuin vakaumukseen, jonka mukaan päätökseen eutanasia-asiassa(kaan) ei koskaan voi löytää lopullista oikeutusperustaa, ja silti se vain on tehtävä - mieluummin rakkaudesta ja elämästä pois lähdetettävän - ei niinkään omien - kärsimysten lopulliseksi helpottamiseksi.
PS.
Väitän härskisti taas kerran, että Michel Foucault'n terävät Nietzsche-tulkinnat tulevat banalisoitumaan juuri yksipuolisen vallantahdon tulkinnan vuoksi.
(4.8 - Yritykseni nivoa yhteen kolme teemaa ei onnistunut, mutta tuloksena on sentään kohtalainen luonnos, josta löytyy aineksia ainakin kolmeen päreeseen.)
I
En juurikaan voi olla eri mieltä eutanasiaa tarkastelevien ja sen hyväksyvien tekstienne kanssa, mutta korostan edelleen, että vaikka järjenkäytöstä ja rationaalisista perusteluista on monissa elämäämme koskevissa asioissa aidosti hyötyä - välttämätöntä hyötyä, niin rakkauden ja kuoleman kysymyksissä, jotka usein niin erottamattomalla tavalla kytkeytyvät toisiinsa, koemme järjen stoalaisten neuvojen (jotka pyrkivät säätelemään affektejamme ja emootioitamme) olevan kuin syvimmät tunteemme, itsemme - jopa vapautemme - kivettävä katse, joka haluaa väkivalloin raastaa meistä irti toisen ihmisen pitkäaikaisen rakastamisen seurauksena kasvaneen, persoonaamme erottamattomasti kuuluvan osan.
Tunnemme tällä tavoin huolimatta siitä, että armokuolema hyvin monesti olisi todellinen rakkauden teko riippumatta siitä, onko sen kohde millään tavoin itse tuonut julki, että haluaa esimerkiksi aivokuolleena tai pysyvästi realiteettitajunsa kadottaneena tulla siirretyksi elämästä pois. Eutanasian pohdinnan aiheuttava ahdistus on klassinen esimerkki siitä, miten voimakkaasti ja absurdiuteen asti elämä meissä hengittää - viimeiseen asti.
Tässäkin mielessä rakkaus - elämän ja luomisen ihmeen lumoavin kukka - ei koskaan ajattele kuolemaa muuten kuin äärimmäisen kauhistuttavana, ei-koskaan-vielä-huomenna-tapahtuvana tosiasiana, jota ei siis milloinkaan tarvitsisi kohdata.
Rakastuneen ihmisen tunne elää ikuisuudessa, eikä hän haluaisi huomata, että hänen ruumiinsa on ajan vanki. Järki kuitenkin paljastaa meille itsepetoksemme: rakkaus ei kestä loputtomiin, tulemme kuolemaan varmasti, kärsimys on vähintäin yhtä todellista kuin rakkaus. Mikään tässä maailmassa ei lopulta ole sitä suloisen hehkuvaa, elämää pursuava tuskaa, jonka voimaa ja olemassaoloa rakkaudentunne meissä niin ehdottomasti julistaa.
Jo tämän vuoksi rakkaus on myös julmaa, (itse-) murhaa ja turhaa. Mutta samalla se on suurinta, mitä meillä koskaan voi olla. Rakkaus on siten jo itsessään kaksoissidos ja viimeinen kauhu, joka saattaa pahimmillaan lamaannuttaa meidät kuin medusan pää, koska sen valtaamana tiedostamme kaikkein tuskallisimmin - miten paljon sitten yritämmekin po. asian kieltää, että vaikka tunteemme kestäisi, niin silti meiltä riistetään toisemme ja jopa itsemme joku päivä - lupaa kysymättä, väkivaltaisesti, ilman oikeudenkäyntiä.
Miten kyetä rakastamaan elämää, joka tulee väistämättä olemaan kaikkien kohdalla ikäänkuin sairaus, jonka oireet vaihtelevat kauneuden ja rakkauden tajusta/tunteesta kauhuun ja piinaavaan kärsimykseen - ja että lopulta kärsimys voittaa. Siten kuolemalle jää oikeastaan pelastajan, vapahtajan rooli.
Miksi emme siis tahtoisi rakkauden sijasta yhtä hyvin meidät kärsimyksistämme vapauttavaa kuolemaa? Nietzsche olisi voinut kysyä juuri näin, mutta tyytyi puhumaan totuudesta ja valheesta, sillä elämän hetkellinenkin kieltäminen olisi saattanut ajaa sairaalloisen neron itsemurhaan.
Nietzsche tiedosti ongelmansa varsin hyvin, mutta selvitäkseen umpikujastaan tämä intohimoinen ihminen leikitteli itsemurhan ajatuksella usein - olihan hän schopenhauerilaisen pessimismin kasvattama, joskin sen nihilismiä silti syvästi vieroksuva.
Nietzsche teki ajatuskokeita myös itsemurhalla etenkin Schopenhauer case-studynaan ja päätyi kirjoittamaan, että on selvinnyt monen tuskallisen yön yli juuri itsemurhan ajatus seuranaan. Katkera ja silti vapauttava tunnustus. Totuus on kohdattava. On vapauttavampaa kuolla totuudesta kuin valheesta, ja juuri tässä nimenomaisessa mielessä Nietzsche ei ollut foucaultlainen postmoderni kyynikko (ks. PS.). Hän rakasti elämää - ehkä absurdisti mutta sittenkin.
Freud puolestaan tuli vakuuttuneeksi siitä, että kuoleman kaipuu on meissä yhtä todellista kuin elämänviettikin, sillä kaikki saa alkunsa epäorgaanisesta palatakseen siihen takaisin luonnon kiertokulun osana.
Minäviettimme, jotka sitovat meidät reaaliseen, alati kuolevaan todellisuuteen, ovat lopulta yhtä voimakkaita kuin libido, seksuaalivietit, jotka ovat reaalisen tuolla puolen. Me kaipaamme kuolemaa syvällä sisimmässämme ehkä yhtä voimallisesti kuin elämääkin. Miksi emme siis myöntäisi tätä kaipuutamme, koska sen kielto - epätoivoinen yritys ylistää Luojaa (elämää) - on kuin unissakävelijän unessaan parkaisema huuto kohti todellisuutta, josta kukaan ei vastaa.
Mutta juuri tässä kohtaa on kysyttävä uudelleen Nietzscheä ja hänen vitalistista asennettaan - pyrkimystä elämän täydelliseen affirmaatioon, ikuisen paluun myöntämiseen ja amor fatiin, joka vaatii meitä rakastamaan kohtaloamme, jotta pystyisimme ajattelemaan positiivisesti.
Tällainen positiivisuus tosin on kaikkea muuta kuin elämänhallinnan konsultit yrittävät meille syöttää. Positiivisuuden ei vättämättä tarvitse näkyä teoissa ja puheessa, vaikka usein toki niin käy. Oleellista nimittäin on sisäinen muutos, josta Iris Murdoch niin vetoavasti ja ymmärrettävästi kirjoittaa. Voimme muuttua sisäisesti aidolla tavalla ilman, että meidän tarvitsisi tuota muutosta kenellekään todistaa ja osoittaa.
Mutta miten on mahdollista elää ilman repivää ristiriitaa ja tuskaa, jonka aiheuttaa elämän- ja kuolemankaipuun mitä ilmeisimmältä vaikuttava, peruuttamaton ristiriita? Vai ovatko ne sittenkin yhdistettävissä?
Voiko elämä nivoutua kuoleman kanssa yhteen niin, että tällainen 'kombinaatio' synnyttäisi ikäänkuin uuden ihmistyypin, joka ei enää ole katkera elämälle - ehkä jopa päinvastoin, mutta joka ei silti, kaikesta kärsimyksestä ja kauhusta huolimatta, päädy kieltämään eutanasiaa eikä edes itsemurhaa, mikäli sen tekee täysissä järjissään oleva ihminen?
Tässä törmäämme vakavaan mielide-eroon, joka implikoi syvempää maailmankatsomuksellisuutta.
Psykiatri Kalle Achte on ymmärtääkseni ollut sitä mieltä, että itsemurha tehdään aina jonkinlaisen mielenhäiriön vallassa. Albert Camus'n mielestä itsemurha sen sijaan on ihmisen kaikkein rationaalisin päätös. Hieman ironisesti sanottuna meillä on siis jälleen vara valita jompikumpi vaihtoehto tarvitsematta kokea olevamme jotenkin perustavasti väärässä.
Mutta vastakkainasettelut eivät nyt auta vaan juuri ne nimenomaan aiheuttavat sen kriisin, jonka eutanasian pohtiminen meissä aiheuttaa.
II
Eteemme aukeaa nyt valtaisa, kahden hyvin erilaisen maailmakatsomuksen sävyttämä visio, jonka sisällä elämään ja kuolemaan on perinteisesti suhtauduttu lähes vastakkaisilla tavoilla.
Epämääräisen maantieteellisesti kuvattuna kyse on Orientin ja Occidentin, Idän ja Lännen väliin kasvaneesta kuilusta tai repeämästä, joka erottaa kaksi myyttiseltä, uskonnolliselta ja filosofiselta atmosfääriltään erilaiset maailmat toisistaan.
Seuraavat dikotomiat ovat tietenkin kärjistyksiä, mutta ne auttavat meitä oivaltamaan, että suhtautuminen elämään ja kuolemaan implikoi erilaisuutta myös monissa muissakin diskursseissa ja sen, että nuo erot saattavat ajoittain ilmetä varsin vahvoina.
Itä - vastakohtana Lännelle - ei korosta elämää ja ajallista lineaarisuutta, jonka lopussa on pelastus tai vastaava vapautus maailman ikeestä vaan pitää maailmaa, todellisuutta kehämäisenä, syklisen kiertokulun kaltaisena kosmisena prosessina, jossa elämä ja kuolema ovat erottamattomasti limittyneet toisiinsa.
Stoalaisten ja Nietzschen (joka oli stoalainen mutatis mutandis ja sui generis) ikuisen paluun ajatus juontuu täältä.
Itä ei korosta yksilöllisyyttä vaan kosmista kollektiivisuutta. Subjektin käsitteellä ei ole samaa ontologista painoarvoa Idässä kuin, minkä länsi on sille antanut, ja jonka varaan sen metafysiikka ja ontologia on rakentunut.
On johdonmukaista, että kun subjektin käsite Idän ajattelussa ikäänkuin minimoituu olemisen keskiönä, myös oletus vapaasta tahdosta käy tarpeettomaksi.
On varsin jännittävää tehdä analoginen huomio siitä, että liki subjektiton ja sen seurauksena tahdon vapauden lähes täysin kieltävä Itä perustaa olemisensa ja olemassaolonsa monijumalaisiin, pluralistisiin uskontoihin tai persoonattoman Nirvanan oletukseen, kun taas subjektia ja tahdon vapautta korostava Länsi kehitti monoteismin.
Voimme tehdä näitä Idän ja Lännen välille lankeavia erotteluja vielä useita, mutta aiheemme kannalta on olennaista kysyä: miten edellä mainitut erot implikovat konkreettisia asenteitamme suhteessa elämään.
Pidämmekö elämää olemisen perustavana olemuksena vai onko elämä ikuisesti jatkuva muuttumisen, syntymisen ja kuolemisen - ontologisesti: olemisen ja tulemisen prosessi, jolla on arvoa vain yhtenä tämän kosmisen kiertokulun ja/tai etenemisen osana - ei niinkään itseisarvoa kuin arvoa itsessään - sen väistämättömyyden vuoksi, ettei elämää voi olla ilman elämän ei-olemista, jota ehkä hieman dramaattisesti kutsutaan kuolemaksi.
Toisin sanoen elämä tulisi ymmärtää niiden biofysikaalisten edellytysten ja samalla yhtä aikaa kategorisesti eri tasolla olevien ontologisten tiedostamisen ehtojen, jotka mahdollistavat biofysikaalisen holistisen tajuamisen, yhdeksi 'niveleksi', biofysikaaliseksi prosessiksi, joka tuli tietoiseksi itsestään ajautuen tällä tavoin peruuttamattomasti joskaan ei välttämättä kohtalokkaasti eroon perustastaan, joka mahdollisti tietoisuuden kehityksen.
Tällainen ajattelutapa pyrkii tietenkin - ei enempää eikä vähempää (tämän päivän tehtäväksi) yhdistämään Idän ja Lännen metafysiikan ja sillä tavoin etsimään ajatuksellisia ja emotionaalisia yhteyksiä, joista olisi mahdollista transformoida uusi suhtautuminen kuolemaan.
Sellainen, jossa kuolemaa ei koeta elämän ikuiseksi viholliseksi (Länsi) tai, jossa sitä ei redusoida (lue: mystifioida) johonkin makrotasoon (nirvana, polyteismi) tai mikrotasoon (fysiikka), mikä on tyypillistä Idän ajattelulle.
Samalla pitäisi yrittää vastata Freudin asettamaan kysymykseen elämän- ja kuolemanvietin sauhteesta toisiinsa. Ovatko ne antagonisteja vai täydentävätkö ne toisiaan jollain meille ehkä täysin käsittämättömällä tavalla?
Kysymys on Idän ja Lännen kohtaamisesta. Jälleen kerran.
III
Tämän kosmis-kontemplatiivisen lentomatkan päätteeksi on laskeuduttava ihmislajin ja viimein ihmisyksilön konkretiaan kysyen: miten edellistä filosofis-mytologis-aatehistoriallista vastakkainasettelua ja sen synteesiyritystä voisi hyödyntää, kun haluamme päästä sovintoon itsemme ja toisten kanssa siitä, miten suhtautua eutanasiaan ja aborttiin.
Suoraa ja välitöntä kytköstä ei tietenkään ole, mutta analoginen välittyneisyys ja luova mielikuvitus auttavat tässäkin asiassa jonkin verran.
Ajattelen näin.
Länsimaiseen, kristilliseen monoteismiin, tahdon vapauden ja subjektin ensisijaisuuteen kasvaneen ihmisen suurin kauhu on aina ollut kuolema, joka riistää häneltä (muka) peruuttamattomasti nämä hänet yksilölliseksi tekevät kyvyt ja ominaisuudet, joita pidetään luovuttamattomina reflektiivisen tietoisuuden kannalta.
Idän ajattelu on metafyysisesti kollektiivisempaa, mikä merkitsee, että minuus on osa kosmista järjestystä tai sen muutosta, jolloin ihminen ei kuollessaan menetä oikeastaan mitään muuta kuin lihallisen ruumiinsa olemassaolon, sillä subjektiuden/minuuden status ontologisena substanssina ei Idässä ole koskaan noussut lähellekään sitä asemaa, johon Länsi on etenkin renessanssissa, reformaatiossa ja viimein modernismin kehityksessä 'jumiutunut'.
Entä jos ajattelisimme subjektista ja vapaasta tahdosta hieman toisin täällä solipsistisen ja suuntaa vailla olevan individualismimme kolkassa - Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa?
Tällaista muutosta onkin jo yritetty joskus miltei fanaattisella innolla sen jälkeen kun suhteellisuusteoria ja etenkin kvanttifysiikka sekä kosmologia tekivät selväksi, että aine ei ole jotain meille käsitettävällä tavalla olevaa eikä maailmankaikkeuden voida ajatella olevan sen enempää lineaarisen kun syklisen prosessin tulos ja/tai ilmentymä.
Nämä uudet yritykset uuteen uskonnollisuuteen esimerkiksi New Agen muodossa tai äärireichilaisessa orgonimystiikassa eivät kuitenkaan ole miellyttäneet minua, koska en pidä järkevänä ajatella, että subjektin ja yksilöllisyyden idean voisi noin vain heittää yli laidan ja hypätä ikäänkuin lopullisesti johonkin energeettiseen nirvanaan ilman, että näin ajatteleva ihminen a) ajautuisi tekemään ontologisen kategoriavirheen, koska subjekti - vaikkei tavallaan olekaan olemassa, on kuitenkin substanssin olemassaolon edellytys ja ilmentymä ja b) näyttäytyisi paradoksaalisesti itse asiassa narsistisempana ja egoistisempana kuin koskaan aiemmin, sillä onhan hänellä nyt lupa olla energeettisen maailmakaikkeuden säkenoivän luova osa. (Hehheh - terveisiä vain Veltto Virtaselle - tapaamme köysillä rajatussa neliössä. Saat kävelykepistäni iskun (seko-)päähäsi.)
*
Tässä vaiheessa minun täytyy viitata Nietzschen ikuiseen paluuseen, ja siihen, miten Nietzsche yrittää ylittää nihilismin, joka hänen mielestään ilmenee etenkin kristinuskon moraalissa, jossa tehdään platoninen erottelu ideoitten ja aineen sekä tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen välillä.
Nietzsche väittää tylysti, että ihmiset, jotka kaipaavat tuonpuoleista ja sen lupaamaa pelastusta, eivät kykene elämään tämänpuoleista elämäänsä tärväämättä sitä usein täysin tarpeettomilla askeeseilla ja mikä pahinta - ressentimentillä, joka kohdistuu kaikkia niitä kohtaan, jotka näyttäisivät olevan vapaita kaikista ontologisen dualismin ja kristilliseen pelastusoppiin liittyvistä fiksaatioista, joita Nietzsche pitää lopullisen elämän myöntämisen ja siten luovuuden kahleina.
Nietzsche kutsuu tuonpuoleisen pelastuksen odotuskoppiin jämähtäneitä ihmisiä nihilisteiksi, jotka kieltävät elämän ja kaikki positiiviset arvot. Elämä tulee nimittäin myöntää - affirmoida - ilman ehtoja loppuun saakka.
Ihmisen tulee toimia vapaasti, luovuuttaan eli vallantahtoaan toteuttaen, mutta vain yhdellä ehdolla. Hänen tulee pystyä kohtaamaan ja myöntämään samalla ikuinen paluu - kaiken ilmiömaailman toistuminen äärettömässä ajassa ikuisesti - jopa niin, että hän pystyisi kestämään oman elämänsä palaamisen samanlaisena kerta toisensa jälkeen.
Ne, jotka eivät ymmärrä Nietzschen vallantahtoa hänen ikuista paluutaan vasten, eivät ole ymmärtäneet hänestä vielä juuri mitään, koska juuri tässä asetelmassa yksilöllinen elämä kohtaa persoonattoman kuoleman elämän loputtomassa toistuvuudessa ikuisesti samana.
Nietzschen pohtima ja tulkitsema ikuisen paluun idea tahtonee haastaa Kantin kategorisen imperatiivin siinä mielessä, että ihmisen tulisi konkreettisesti - ei ainoastaan pyrkiä elämään elämänsä siten, että sen eläminen uudestaan tuntuisi siedettävältä, vaan että hän - riippumatta osittain jopa siitä, mikä/mitä hänen elämänsä on ollut - voisi avoimesti haluta elää elämänsä ikuisesti uudelleen.
Juuri tämä on ikuiseen paluuseen sisältyvä suurin haaste, josta irrotettuna vallantahdon käsite palautuu ja trivialisoituu joko pelkästään trendiytyneen sofistikoituneeksi, esteettiseksi elämäntavaksi ja/tai vulgaariksi voimapolitiikaksi, jonka ytimestä kumpuaa deterministisellä 'paatoksella' psykologinen egoismi.
Nietzschen yli-ihminen on ikuisen paluun ja vallanatahdon 'synteesiä' vasten tyyppi, joka ylittää aksiologisen, moraalisen ressentimenssin ja kaikenlaiset substanssidualismit - lyhyesti sanottuna: yli-ihminen ylittää passiivisen nihilismin asenteelliset seuraukset eli luovuuden perspektiivit lamauttavan ja hävittävän näköalattomuuden, jota ilmentää perimmäisten arvojen metafyysisen legitimaation ja uskottavuuden romahdus.
Mutta aiheeni kannalta on olennaista, että yli-ihminen ylittää myös elämän ja kuoleman väliseen kuiluun sisältyvän psykologisen kauhun kokemuksen ja pystyy toimimaan luovasti ja vapaasti, vailla pelkoa kuolemasta, vailla pakonomaista tarrautumista vain elämään, joka sittenkin on vain pelkkä episodi kosmisessa tapahtumisessa.
Miten nihilismin nietzscheläisittäin ylittävä henkilö suhtautuu eutanasiaan (laajasti ottaen aborttiin tai murhaan ja itsemurhaan yleensä)?
Kuten arvataan, minua eivät tässä asiassa kiinnosta niinkään kaksoisintentiot tai muut, lähinnä analyyttisten moraaliteorioitten koukerot, koska lähestyn kuoleman ja eutanasian ongelmaa antropologisen filosofian, ontologian ja aatehistorian avaruussukkulasta käsin.
IV
Aiheeni nietzscheläinen avainkysymys kuuluu: miten voimme kyetä surmaamaan siunaten?
*
Se käsi, joka aikoo painaa eutanasiapotilaan tappavaa off-nappia rakastavasti, on joutunut tekemään ratkaisun, jossa kuolemalle on annettu lähes täysin toinen merkitys kuin, mikä sillä perinteiseen, Jumalaan, subjektiin, vapaaseen tahtoon ja yksilön vapausoikeuksiin perustuvassa lännessä on annettu.
Se käsi, joka tässä surmaa, surmaa siunaten. Se ei tapa vaan armahtaa vapauttaessaan surmatun ylivoimaisista kärsimyksistään. Se käsi ei tee rikosta vaan laupeuden työn.
Näin tapahtuu siksi, että eutanasian tekijälle kuolema ja elämä eivät ole enää samassa mielessä toisiaan poissulkevia olotiloja tai elementtejä kuin, mihin länsimainen ajattelu on fiksoitunut.
Toisaalta hänen ei tarvitse välttämättä ajatella, että kuoleman ja elämän välillä ei olisi periaatteessa mitään eroa, koska onhan hänen tekonsa nimenomaan harkittu valinta, johon pystyy vain tietoinen yksilösubjekti, joka on tietyssä mielessä hyvin tiukasti elämässä kiinni jo pelkästään juuri tekonsa harkinnanvaraisuuden vuoksi.
Mikäli eutanasia olisi ikäänkuin itsestään selvä asia, mikä implikoi samalla elämän ja kuoleman samuuden, mitään tunnontuskia teosta ei nousisi. Mutta näin ei voi koskaan olla. Ihminen on peruuttamattomasti elämään rakastunut olento, sillä vaikka kuolema häntä vietteleekin lopullisuutensa ja kaikkivaltiutensa vuoksi, elämä on ensijaisessa mielessä annettu ihmiselle elettäväksi - ei niinkään kuolemaa varten.
Tämän peruuttamattoman elämiseen kiinnittyneisyyden takia ihmisen on lopulta myös niin vaikea surmata siunaten varsinkaan rakkaimpia, läheisimpiä ihmisiään. Tuntemattomat eivät herätä samassa määrin empatiaa. Heidät voi kuvitella ei-ihmisiksi - ikäänkuin zombieiksi - eläviksi kuolleiksi, joiden surmaaminen on vain heidän lopullista lähettämistään sinne, missä he jo suurelta osin ovat.
Tosin juuri sama tapahtuu myös läheisimpien ihmisten eutanasiassa - rakkaudella - ei niinkään teollisesti kuin karjaa teurastettaessa, mikäli näin on lupa sanoa lankeamatta makaaberiin satiiriin - ja mikäli tällaista ylipäätään voi pitää rakkauden tekona.
Mutta rakkaus on sitkeä. Se ei kovin helposti anna lupaa tappaa, ellei kyseessä sitten ole vaikka mustasukkaisuudesta tehty himomurha, mikä tietenkin osoittaa tekijän olleen tolaltaan, jolloin hän ei itse asiassa intentoinut surmaa vaan vetosi ikäänkuin patologisimmalla tavalla rakastettuunsa saadakseen vastarakkautta (esimerkkinä Tom Jonesin laulama Delilah).
Jos taas rakkaus on tyystin resignoitunut, passivoitunut ja kuihtunut, eutanasian suorittaja tekee päätöksensä pikemminkin oman surunsa takia kuin armomurhan kohteen parasta ajatellen.
*
Kuten huomataan, minua eivät nyt kiinnosta hoitotestamentit tai niihin liittyvät toiveet - toisin sanoen testamentin tekijän oma tahto. Olennaista minulle sen sijaan ovat ne joko raskolnikovilaiseen tyyliin tai Jeesus Nasaretilaisen (kymmeneen käskyyn perustuvat) tapaan annetut perustelut, jotka joko oikeuttavat tai kieltävät murhan.
Eutanasian tulisi sijoittua näiden kahden välimaastoon, jolloin kaikilla ihmisillä on asemaansa ja ominaisuuksiinsa katsomatta luovuttamattomia oikeuksia ja vastavuoroisesti velvollisuuksia. Se merkitsee, että yksilön tahtoa tulee kunnioittaa - myös eutanasian suhteen.
Länsimainen yhteiskunta on kuitenkin ajautunut ristiriitaan yksilöllisten oikeuksien ja kuolemantuomion sekä eutanasian yhteensovittamisessa, eikä tuo ristiriita poistu sillä, että vähemmistö ihmisistä hyväksyykin aktiivisen eutanasian. Pikemminkin vastakohta-asetelma kärjistyy: eutanasiaa vastustavat demonisoivat eutanasian kannattajat. Dialogi ei etene vaan lukkiutuu asemiinsa.
*
Lopuksi
Mutta jos lupa eutanasiaan ei voi tulla ainakaan suoraan rakkauden käskynä, on pakko käyttää kylmää järkeä. Ja saatuaan rakkauden vihdoin vakuuttuneeksi eutanasian oikeutuksesta järki toimii sen antaman hyväksynnän voimasta, mikä merkitsee, että lopulta rakkaus pystyy surmaamaan siunaten.
On ihmisiä, jotka eivät usko tähän logiikkaan. En usko siihen välttämättä itsekään varsinkaan, mitä tulee suhteellisen terveen ihmisen haluun päästä aktiiviseen eutanasiaan. En halua olla edes vankoin perustein sellaisen ihmisen murhaaja, joka pyytää minua tappamaan hänet syistä, joiden taustalla piilee selvästi jotain muuta kuin ilmiselvä, psykofyysistä kärsimystä - esim. sietämättömiä kipuja aiheuttava parantumaton sairaus - ja tuskin edes silloinkaan, jos kyseessä olisi minulle hyvin rakas ihminen.
Olkoon niin. Olen heikko. Rakastan. Tiedän kyllä, että myös suurin voimani on hänessä, jota rakastan, mutta juuri tämän rakkauden johdosta hän on muuttunut minun suurimmaksi heikkoudekseni - jo senkin äärimmäisen mahdollisuuden vuoksi, että hänet tappaessani tappaisin samalla myös itseni.
Voin kuitenkin hyväksyä tämän heikkouden itsessäni jälleen kerran siksi, että rakastan. (Kierrän kehää, loputonta kehää ja pelkään.) Toisaalta tiedän - olenhan yrittänyt sitä edellä sekavasti ja hämärästi kartoittaa, että tämä sama rakkaus voi toimia myös päinvastaisen ratkaisun perustana - eutanasian suorittamiseksi.
Mutta mikään helppo valinta se ei ole. Mikäli kyseessä edes on valinta - pikemminkin ainoa vaihtoehto, johon rakkauden vain on taivuttava - joko kuollakseen syyllisyyteen tai kukoistaakseen vapauttajana.
PS.
Lyhyt ja hämärä yhteenveto
Toivon tietäväni, että eutanasian hyväksyminen ei itsessään sisällä mitään demonisuutta, jos lähtökohtamme on tarkoin pohdittu ja perusteltu edellä esitettyjen aatehistoriallisten, filosofisen antropologian sekä Nietzschen ikuisen paluun ja nihilismin problematiikan valossa.
Toki tästä on vielä varsin pitkä matka itse positiivisen eutanasiapäätöksen hyväksymiseen, mutta mielestäni se on uskottavampi tie kuin yksikään analyyttisen filosofian antama - aporioihin johtava - vaihtoehtomalli (esim. Rakasta , kärsi ja unhoita - Heta ja Matti Häyry).
Haluamme tietenkin varmuutta tässäkin asiassa. Niinpä Wittgensteinin viimeisiä muistiinpanoja pohdiskellen en voi päätyä muuhun kuin vakaumukseen, jonka mukaan päätökseen eutanasia-asiassa(kaan) ei koskaan voi löytää lopullista oikeutusperustaa, ja silti se vain on tehtävä - mieluummin rakkaudesta ja elämästä pois lähdetettävän - ei niinkään omien - kärsimysten lopulliseksi helpottamiseksi.
PS.
Väitän härskisti taas kerran, että Michel Foucault'n terävät Nietzsche-tulkinnat tulevat banalisoitumaan juuri yksipuolisen vallantahdon tulkinnan vuoksi.
January 7, 2008
Perusteeton paha
Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Pahojen asioiden tahtomisesta".
*
Augustinuksen päärynävarkaus pelkän varastamisen - ei edes hyödyn takia - ei siis aiheuttanut hänelle minkäänlaisia omantunnontuskia ainakaan tekohetkellä eikä heti sen jälkeen vaan joskus paljon myöhemmin.
Perusteetonta (gratuitous) pahaa on käsitellyt osaltaan myös Nietzsche, jonka mukaan paatuneimmat rikolliset (joita hän vertaa suurimpiin diktaattoreihin ja ylipäätään provosoivasti moniin hallitsijoihin) eivät koe kiinni jäädessään minkäänlaista omantunnon kolkutusta vaan yksinkertaisesti kohauttavat olkapäätään harmistuneesti: asiat eivät menneet niinkuin piti.
Mutta tällaiset tyypit eivät ole mitään yli-ihmisiä vaan pahimmillaan psyko- ja sosiopaatteja, vaikka heillä onkin ikäänkuin suvereenia tahtoa toteuttaa päämääriään - ominaisuus, joka liittyy vahvoihin hallitsijoihin - ja luonnehäiriöisiin (asia, jota Nietzsche ei huomioi - tahallaan vai ei?)
Nietzsche haluaa silti muistuttaa, että juuri tällaiset tyypit ovat monesti niitä vallanhaluisimpia opportunisteja, jotka pyrkivät vain oman asemansa pönkittämiseen, ja joita suurin osa ihmisistä sitten sekä halveksuu että palvoo heidän häikäilemättömän vallatahtoisen johtajuuden kykynsä vuoksi.
Silti heidän pahuutensa ei välttämättä ole perusteetonta vaan hyvinkin perusteltua, jolloin se pelkästään muuttaa arvohierarkian toiseksi kuin aiemmin - kts. PS.
Pakko myöntää, että Nietzschen tietty ihailu tällaisia historian henkilöitä kohtaan tekee oloni epämukavaksi - olkoonkin, että Walter Kaufmannin mukaan Nietzschen yli-ihmis-ideaali (mielestäni aivan oikein) kiteytyy 'Tahto valtaan' kokoelman eräässä aforismissa, jonka mukaan pitäisi 'muovata' ja kasvattaa kaikkein hienoin taideteos: 'Roomalainen keisari, jolla on Kristuksen sielu!
(Stoalainen keisari Marcus Aurelius saattaisi päästä lähelle Nietzschen ideaalia - ainakin minun arvioissani.)
*
Kantin radikaali paha on kiinnostava mutta käsitteellis-argumentatiivisesti hankala yritys ratkoa se ongelma, miksi vapaus, moraalilaki ja syyllisyys ovat toinen toisensa edellyttävä ja synnyttävä sekä toisiinsa kietoutunut transsendentaalinen käsite-argumentti-kombinaatio.
(Pitää lukea toiseen kertaan ja vielä intensiivisemmällä ajatuksella Tuomas Nevanlinnan artikkeli 'Radikaali ja diabolinen paha' kirjasta 'Radikaali paha'. Sitäpaitsi kirja on minulla vielä muutenkin pahasti kesken.)
Näyttäisi nimittäin siltä, että diabolinen paha voidaan ymmärtää kuninkaan laillisen teloituksen (ei siis lynkkauksen) tapauksessa moraalilain kannalta yhtä päteväksi perusteeksi kuin kategorisen imperatiivin perusteella tehty epäitsekäs, oikeudenmukainen teko, koska siinä toteutuvat kaikki ne muotoseikat, joita Kant moraalilta vaatii.
Kantille kuninkaan teloituksen tekee karmeaksi (ehkä jopa hänen oman moraalijärjestelmänsä kumoavaksi!) juuri se, että siinä missä moraalilakia noudattaen voi tehdä ehdottoman oikeita ja hyviä tekoja, siinä samaan proseduuriin vedoten voidaan murhata itse lain perimmäinen lähtökohta ja takaaja eli hallitsija, jolla ja vain hänellä on 'kyky' ja valta armahtaa, koska hän on lain alku ja loppu - ikäänkuin kategorisen imperatiivin 'inkarnaatio'.
Tällä tavoin diabolista pahaa ja kategorista imperatiivia ei kyettäisi muodollisesti erottamaan toisistaan, koska Kant ei koskaan perustele moraalia sisällöllisillä vaan muodollisilla, käsitteitten suhteisiin liittyvillä seikoilla.
*
Mutta geneettisen perisynnin ajatusta Kant pitää kaikkein heikoimpana selityksenä pahalle.
Me emme peri pahaa geenien vaan valinnan vapautemme aiheuttaman väistämättömän pahuuden ja syyllisyyden kautta, joka on transsendentaalinen eli ei-ajallinen tapahtuma. Siten moraalilaki tuomitsee meidät joka hetki. 'Viimeinen tuomio' tapahtuu tässä ja nyt eikä jossain tulevaisuuden tuomioistuimessa.
Vapaudesta 'syntynyt' moraalilaki, joka on syyllisyydentunteen aiheuttaja, muistuttaa merkillisesti freudilaista yliminää. Moraalilaki on kuin 'transsendentaalinen syyllisyysaggregaatti/RR', mutta ei siis mikään empiirinen ominaisuus.
Vapaus on Kantilla lankeemuksen seuraus mutta samalla ihmiseksi tulemista. Lankeemuksesta ei kuitenkaan seuraa oletus perisynnistä lankeemuksena syynä, vaikka valinnan vapaus aiheuttaakin/mahdollistaakin ihmisen 'kyvyn' ja taipumuksen pahaan.
Yhtä lailla se mahdollistaa myös hyvän, sillä ehdoton moraalilaki asettuu pahan totaaliksi vastapainoksi vapaudesta aiheutuvan syyllisyyden ollessa tästä likipitäen ('spontaani') kausaalinen seuraus.
*
Nietzscheä ei tällainen käsite- ja argumentaatioviidakko vakuuttanut, ei myöskään säälimoraalia (mitä taas Nietzsche ja Kant eivät kannattaneet, joskin eri syistä) edustanutta Schopenhaueria.
Molempien mukaan ehdoton moraalilaki olisi vaatinut jumalallista auktoriteettia ollakseen käytännössä vakuuttava, vaikuttava ja sanktion uhassaan uskottava. Kantille Jumala oli kuitenkin pelkästään moraalin 'takuumies' - ei sen lähtökohta.
Kumpikaan - Nietzsche ja Schopenhauer - eivät olleet teistejä, joten heille - etenkin Nietzschelle- Kantin deontologinen moraalijärjestelmä oli lähinnä I Kritiikin skeptisimin mentävän 'reiän' paikkailua.
Kant olisi muka säikähtänyt radikaalisuuttaan metafysiikan/tiedon kritiikissään ja halusi 'korjata ja korvata' ylilyöntinsä moraalifilosofiassaan ja käytännöllisen järjen kritiikissään.
(Arvostelukyvyn kritiikissä Kant pyrkii sitten uudestaan palaamaan varovasti takaisin kohti subjektia käsitellessään maun paradoksia: miten maku voi olla subjektiivisuudessaan samalla objektiivista.)
*
Kantin spekuloinnit ovat kuitenkin syvällisempiä - tai ainakin hämärämpiä ;) - kuin edellä mainittu kritiikki. Kantin päättelyjen ymmärtäminen tosin vaatii huomattavan syvällistä älyllistä uppoutumista asiaan.
Tuomas Nevanlinnalta saamme siinä asiassa erinomaista oppia ja ohjausta.
*
PS.
Perusteeton paha ei pyri muuhun kuin itseensä pahaan eli siis rikkomaan johdonmukaisesti jokaista sääntöä ja arvohierarkiaa loputtomiin muodostamatta tilalle ainuttakaan uutta arvojärjestelmää.
Tässä mielessä ihmisen on ehkä mahdotonta olla johdonmukaisesti ja siten 'puhtaasti' paha, joskin vaikuttaisi tosin siltä, että esim. Hitlerin ja Stalinin (vrt. sarjamurhaajat) toiminta ei äärimmillään tähdännyt mihinkään muuhun kuin äärimmäiseen tyranniaan eli tiettyjen ihmisten ja rotujen tappamiseen, mikä käytännössä ajaa diktaattorin aina tuhoon/ itsetuhoon.
Paranoidihan (jota jokainen tyranni sisimmältään on) joutuu joka tapauksessa lopulta eliminoimaan itsensä - ensimmäisen ja viimeisen vainoojansa.
Itsetuhon voisi väittää olevan perusteettoman pahan väistämätön 'seuralainen' ja päätepiste.
Kun aiheuttaa perusteetonta pahaa muille, ajaa itsensä viimein umpikujaan, joka ratkeaa 'loogisesti' että psykologisesti tappamalla itsensä - elleivät muut ehdi ensin.
*
Augustinuksen päärynävarkaus pelkän varastamisen - ei edes hyödyn takia - ei siis aiheuttanut hänelle minkäänlaisia omantunnontuskia ainakaan tekohetkellä eikä heti sen jälkeen vaan joskus paljon myöhemmin.
Perusteetonta (gratuitous) pahaa on käsitellyt osaltaan myös Nietzsche, jonka mukaan paatuneimmat rikolliset (joita hän vertaa suurimpiin diktaattoreihin ja ylipäätään provosoivasti moniin hallitsijoihin) eivät koe kiinni jäädessään minkäänlaista omantunnon kolkutusta vaan yksinkertaisesti kohauttavat olkapäätään harmistuneesti: asiat eivät menneet niinkuin piti.
Mutta tällaiset tyypit eivät ole mitään yli-ihmisiä vaan pahimmillaan psyko- ja sosiopaatteja, vaikka heillä onkin ikäänkuin suvereenia tahtoa toteuttaa päämääriään - ominaisuus, joka liittyy vahvoihin hallitsijoihin - ja luonnehäiriöisiin (asia, jota Nietzsche ei huomioi - tahallaan vai ei?)
Nietzsche haluaa silti muistuttaa, että juuri tällaiset tyypit ovat monesti niitä vallanhaluisimpia opportunisteja, jotka pyrkivät vain oman asemansa pönkittämiseen, ja joita suurin osa ihmisistä sitten sekä halveksuu että palvoo heidän häikäilemättömän vallatahtoisen johtajuuden kykynsä vuoksi.
Silti heidän pahuutensa ei välttämättä ole perusteetonta vaan hyvinkin perusteltua, jolloin se pelkästään muuttaa arvohierarkian toiseksi kuin aiemmin - kts. PS.
Pakko myöntää, että Nietzschen tietty ihailu tällaisia historian henkilöitä kohtaan tekee oloni epämukavaksi - olkoonkin, että Walter Kaufmannin mukaan Nietzschen yli-ihmis-ideaali (mielestäni aivan oikein) kiteytyy 'Tahto valtaan' kokoelman eräässä aforismissa, jonka mukaan pitäisi 'muovata' ja kasvattaa kaikkein hienoin taideteos: 'Roomalainen keisari, jolla on Kristuksen sielu!
(Stoalainen keisari Marcus Aurelius saattaisi päästä lähelle Nietzschen ideaalia - ainakin minun arvioissani.)
*
Kantin radikaali paha on kiinnostava mutta käsitteellis-argumentatiivisesti hankala yritys ratkoa se ongelma, miksi vapaus, moraalilaki ja syyllisyys ovat toinen toisensa edellyttävä ja synnyttävä sekä toisiinsa kietoutunut transsendentaalinen käsite-argumentti-kombinaatio.
(Pitää lukea toiseen kertaan ja vielä intensiivisemmällä ajatuksella Tuomas Nevanlinnan artikkeli 'Radikaali ja diabolinen paha' kirjasta 'Radikaali paha'. Sitäpaitsi kirja on minulla vielä muutenkin pahasti kesken.)
Näyttäisi nimittäin siltä, että diabolinen paha voidaan ymmärtää kuninkaan laillisen teloituksen (ei siis lynkkauksen) tapauksessa moraalilain kannalta yhtä päteväksi perusteeksi kuin kategorisen imperatiivin perusteella tehty epäitsekäs, oikeudenmukainen teko, koska siinä toteutuvat kaikki ne muotoseikat, joita Kant moraalilta vaatii.
Kantille kuninkaan teloituksen tekee karmeaksi (ehkä jopa hänen oman moraalijärjestelmänsä kumoavaksi!) juuri se, että siinä missä moraalilakia noudattaen voi tehdä ehdottoman oikeita ja hyviä tekoja, siinä samaan proseduuriin vedoten voidaan murhata itse lain perimmäinen lähtökohta ja takaaja eli hallitsija, jolla ja vain hänellä on 'kyky' ja valta armahtaa, koska hän on lain alku ja loppu - ikäänkuin kategorisen imperatiivin 'inkarnaatio'.
Tällä tavoin diabolista pahaa ja kategorista imperatiivia ei kyettäisi muodollisesti erottamaan toisistaan, koska Kant ei koskaan perustele moraalia sisällöllisillä vaan muodollisilla, käsitteitten suhteisiin liittyvillä seikoilla.
*
Mutta geneettisen perisynnin ajatusta Kant pitää kaikkein heikoimpana selityksenä pahalle.
Me emme peri pahaa geenien vaan valinnan vapautemme aiheuttaman väistämättömän pahuuden ja syyllisyyden kautta, joka on transsendentaalinen eli ei-ajallinen tapahtuma. Siten moraalilaki tuomitsee meidät joka hetki. 'Viimeinen tuomio' tapahtuu tässä ja nyt eikä jossain tulevaisuuden tuomioistuimessa.
Vapaudesta 'syntynyt' moraalilaki, joka on syyllisyydentunteen aiheuttaja, muistuttaa merkillisesti freudilaista yliminää. Moraalilaki on kuin 'transsendentaalinen syyllisyysaggregaatti/RR', mutta ei siis mikään empiirinen ominaisuus.
Vapaus on Kantilla lankeemuksen seuraus mutta samalla ihmiseksi tulemista. Lankeemuksesta ei kuitenkaan seuraa oletus perisynnistä lankeemuksena syynä, vaikka valinnan vapaus aiheuttaakin/mahdollistaakin ihmisen 'kyvyn' ja taipumuksen pahaan.
Yhtä lailla se mahdollistaa myös hyvän, sillä ehdoton moraalilaki asettuu pahan totaaliksi vastapainoksi vapaudesta aiheutuvan syyllisyyden ollessa tästä likipitäen ('spontaani') kausaalinen seuraus.
*
Nietzscheä ei tällainen käsite- ja argumentaatioviidakko vakuuttanut, ei myöskään säälimoraalia (mitä taas Nietzsche ja Kant eivät kannattaneet, joskin eri syistä) edustanutta Schopenhaueria.
Molempien mukaan ehdoton moraalilaki olisi vaatinut jumalallista auktoriteettia ollakseen käytännössä vakuuttava, vaikuttava ja sanktion uhassaan uskottava. Kantille Jumala oli kuitenkin pelkästään moraalin 'takuumies' - ei sen lähtökohta.
Kumpikaan - Nietzsche ja Schopenhauer - eivät olleet teistejä, joten heille - etenkin Nietzschelle- Kantin deontologinen moraalijärjestelmä oli lähinnä I Kritiikin skeptisimin mentävän 'reiän' paikkailua.
Kant olisi muka säikähtänyt radikaalisuuttaan metafysiikan/tiedon kritiikissään ja halusi 'korjata ja korvata' ylilyöntinsä moraalifilosofiassaan ja käytännöllisen järjen kritiikissään.
(Arvostelukyvyn kritiikissä Kant pyrkii sitten uudestaan palaamaan varovasti takaisin kohti subjektia käsitellessään maun paradoksia: miten maku voi olla subjektiivisuudessaan samalla objektiivista.)
*
Kantin spekuloinnit ovat kuitenkin syvällisempiä - tai ainakin hämärämpiä ;) - kuin edellä mainittu kritiikki. Kantin päättelyjen ymmärtäminen tosin vaatii huomattavan syvällistä älyllistä uppoutumista asiaan.
Tuomas Nevanlinnalta saamme siinä asiassa erinomaista oppia ja ohjausta.
*
PS.
Perusteeton paha ei pyri muuhun kuin itseensä pahaan eli siis rikkomaan johdonmukaisesti jokaista sääntöä ja arvohierarkiaa loputtomiin muodostamatta tilalle ainuttakaan uutta arvojärjestelmää.
Tässä mielessä ihmisen on ehkä mahdotonta olla johdonmukaisesti ja siten 'puhtaasti' paha, joskin vaikuttaisi tosin siltä, että esim. Hitlerin ja Stalinin (vrt. sarjamurhaajat) toiminta ei äärimmillään tähdännyt mihinkään muuhun kuin äärimmäiseen tyranniaan eli tiettyjen ihmisten ja rotujen tappamiseen, mikä käytännössä ajaa diktaattorin aina tuhoon/ itsetuhoon.
Paranoidihan (jota jokainen tyranni sisimmältään on) joutuu joka tapauksessa lopulta eliminoimaan itsensä - ensimmäisen ja viimeisen vainoojansa.
Itsetuhon voisi väittää olevan perusteettoman pahan väistämätön 'seuralainen' ja päätepiste.
Kun aiheuttaa perusteetonta pahaa muille, ajaa itsensä viimein umpikujaan, joka ratkeaa 'loogisesti' että psykologisesti tappamalla itsensä - elleivät muut ehdi ensin.
Subscribe to:
Posts (Atom)