Uskon eri ulottuvuudet, antropomorfismi ja Genesis

Kirjoitettu kommentiksi Mika Sipuran päreen kommentteihin (ks. aiemmat edelliset päreet).
*
Tuomo Hämäläiselle

Pascal Boyerin antropomorfistinen perustelu uskonnon selittämiseksi vaikuttaa jossain määrin mielenkiintoiselta. (Mainitsemasi kirja löytyy hyllystäni.)

TH kirjoitti

'Mutta jos voisimme jotenkin vertailla aistin luotettavuutta, emme enää toisaalta tarvitsisi Plantingan jumalatodistustakaan todistamaan Herran olemassaoloa.'

Jumala-aisti on ehkä harhaanjohtava termi tässä yhteydessä, koska kyse on aina Jumalan kokemisesta=uskosta samanaikaisesti kahdella eri tasolla: 1) usko on jotain MIKÄ uskotaan ja 2) jotain MILLÄ uskotaan.

Tällaista - hermeneuttista kehää muistuttavaa uskon samanaikaista kahtalaisuutta on hankala tutkia strukturoidusti, koska emme tutkimuksen validiteetin vuoksi tietenkään saisi sulkeistaa subjektiivista uskoa, jolla uskotaan.

Jos näin tehdään, tutkimuksen tulokset eivät mittaa uskovan koko uskonkokemisen prosessia vaan ainoastaan hänen suhdettaan olemassaolevana pitämäänsä kohteeseen.
Eikä ole välttämättä kovinkaan vaikea osoittaa, että pelkästään tuollainen kokemus=usko on rinnastettavissa pienten lasten joulupukkiuskoon.

Mutta kun huomioidaan usko, jolla uskotaan, pitäisi mennä niin syvälle henkilön fenomenologiseen ja tiedolliseen itseymmärrykseen, että veikkaan naturalismin periaatteilla olevan mahdotonta suunnitella sellaista koejärjestelyä, joka voisi kertoa ihmisen reaktiotavoista yhtä tarkasti kuin, jos kyseessä olisi kuulo- näkö-, maku- ja tunto-aisteista riippuvainen uskomus.

Uskohan on paitsi 1) kognitiivinen myös 2) ekspressiivis-emotionaalinen että 3) eksistentiaalinen kokemus. Lisäksi sillä on (ainakin ollut) vahva yhteisöllisesti integroiva vetovoima.

No - tutkimusta voi ja pitäisikin aina yrittää tehdä. Joka tapauksessa Boyerin esimerkki antropomorfisesta reaktiosta/projektiosta on kiinnostava (joskaan ei lainkaan uusi selitysmalli) ja osaltaan jo selittäväkin, mutta kuten sanottu, ei se suinkaan vielä kata koko uskon kokemisen luonnetta ja ulottuvuutta kuin yhdestä aspektista käsin.

Usko Jumalaan ja etenkin uskonto on niin ällistyttävän monimuotoinen ja moniulotteinen asia, ettei se tyhjene johonkin yhteen selitysmalliin.
*
Lukekaas muuten Tuomas Nevanlinnan Johdanto äskettäin julkaistuun Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan (Genesis).

Sillä miehellä on ajatus usein varsin kohdallaan näissäkin asioissa. Nevanlinna ottaa myös kantaa luomiskertomuksen tieteelliseen selittämiseen, joka on hänen mielestään moderni anakronismi, koska vasta melko myöhään (Genesiksen kirjoittamisen jälkeen) kreikkalaisen filosofian vaikutuksesta syntyivät (esi-)tieteelliset pohdinnat maailman mahdollisesta alusta ja ikuisuudesta.

(Ajallinen alku ja ikuisuus ovat ristiririidassa keskenään, eikä Aristoteles päässyt asiassa yksimielisyyteen itsensä kanssa, koska oletti sekä liikkumattoman liikuttajan (ensimmäisen syyn että maailman ikuisuuden).

Nevanlinnan mukaan luomiskertomus (joita on kaksi erilaista, eri aikoina kirjoitettua) ja syntiinlankeemuskertomus palvelevat alunperin muita kuin tieteellisiä tarkoitusperiä.

Me olemme siis vasta jälkeenpäin ryhtyneet soveltamaan niihin tieteellistä selitysmallia - useimmiten halutessamme osoittaa ne epähistorialliseksi huuhaaksi.
Valitettavasti taisimme tulla tällä tavoin haukkuneeksi itse keksimäämme olkiukkoa...Dawkins mukaanluettuna.

Mutta myös Plantinga, McGrath ja monet muut uskovaiset oppineet tulkitsevat luomisoppia Dawkinsin tavoin 'kosmologis-tieteellisenä tekstinä' - tosin hyväksyvästi.

Sitä tulkintaa minä kyllä skeptikkona kavahdan, joskaan en voi hyväksyä ateististen naturalistienkaan yksioikoisia falsifikointeja pelkkiä 'ulkoisia' (myös positivistis-historiallisia) havaintotosiasioita evidenssinä käyttäen.
*
Kaikein kiinnostavimman kontribuution Nevanlinna antaa kuitenkin syntiinlankeemusopin seurauksista etiikalle. Tästä aihepiiristä hän luullakseni on myös kirjoittamassa seuravaa kirjaansa.