Sokratesko rasisti?

Sokrates mutisee kävellessään agoralta himaan: 'Sofistit ovat saivartelevia typeryksiä ja rahanhimoisia paskiaisia. Minä menen nyt kotiin, mutta poikkean ensin tuolla Gorgiaan kapakassa. Rehellisen nihilistin kanssa on sentään aina mukavampi jutella kuin tosikkomaisten ja omahyväisten besserwissereitten'.
*
Vastaus Takkiraudalle hänen kysymykseensä edellisessä päreessäni.

Ironmistress kirjoitti:
Koko kysymys tiivistyy yhteen ydinkohtaan: minkä sortin rasisti olet itse?
*
En voi sietää typeriä ihmisiä tai ihmisissä vaikuttavaa typeryyttä, sillä sitä vastaan ei voi edes asettua, kuten vielä pahuutta vastaan voi. Typerä ihminen kun on aina oikeassa.

Jos tämä kuulostaa yhtä aikaa sekä röyhkeän subjektiiviselta että liian abstraktilta kuvaukselta, niin silti [tai juuri sen vuoksi] se on tosi kuvaus.

Esimerkiksi Tomin tämänpäiväinen vastaus Sammalkielelle päreessäsi Päivän sarkasmi [25.11] hipoo typeryyden rajoja. Haistan tuon typeryyden pikemminkin rivien välistä, Tomin asenteesta, kuin siitä, mitä hän kirjaimellisesti sanoo [toki myös hänen muita kommenttejaan seuranneena].

Ylipäätään ihminen, joka tietää 'liikaa' [sisältöjä koskien; metodi on asia erikseen] ei tiedä lopulta muuta kuin omat ennakkoluulonsa.

Tämän vuoksi esim. suuri osa ideologisesti aktiivisista ateisteista näyttäytyy minulle intellektuaalisesti varsin kapea-alaisena porukkana [ateistina miltei häpeän näitä ihmisiä].

Toinen esimerkki typeryydestä on esim. Richard Dawkins esittelemässä - luultavasti varsin ylevän tunteen vallassa - jotain fucking fossiilia opiskelija-teineille.

Vaihtakaa tilalle katolinen pappi ja Jeesuksen käärinliina.

Vaihdon jälkeen asetelmassa ei kuitenkaan ole muuttunut mikään muu kuin esittelijän ammattinimike ja [pyhäin]jäännöksen/fossiilin laji. Muuten kyseiset henkilöt ovat psykologisesti hyvin samantyyppisen pyhyyden kokemuksen vallassa - toinen dinosauruksensa, toinen käärinliinansa edessä.

Typeryyttä tässä on se, että Dawkins ihan vakavissaan väittää oman [pyhäin]jäännöksensä edustavan oikeaa todellisuutta, kun taas Torinon käärinliina on hänen mielestään huijausta [luonnollisesta tai yliluonnollisesta Jumalasta nyt puhumattakaan] eikä sen vuoksi kelpaa tutkimuksen/palvonnan kohteeksi.

Dawkinsin perustelun idea piilee siinä arvo-oletuksessa [sic], että vain sillä, joka edustaa oikeaa todellisuutta, pitäisi olla valta määritellä moraalisten arvojen sisällöt.

Mutta mitä todellisuudella tarkoitetaan ihmisestä puhuttaessa?

[.......] kuvatkoon loputonta ja tuloksetonta mutta juuri sen vuoksi aitoa väittelyä tästä asiasta.

Päädymme siis aina takaisin lähtöpisteeseen, koska perustelumme joko kiertävät kehää [perusteluilta puuttuu objektiivinen, perusteltavasta riippumaton kriteeri], joutuvat tukeutumaan auktoriteettiin [raamattuun. tiedeyhteisöön, omaan subjektiiviseen valintaamme] tai on tuomittu premissien/evidenssin regressioon [mikään laadullinen tai määrällinen näyttö ei riitä tiedon lopulliseksi kriteeriksi].

Näin ollen sekä Dawkins että se katolinen pappi näyttäytyvät minulle molemmat yhtä typerinä - paitsi Dawkins siis vielä typerämpänä, koska hän vaatii itselleen sellaista auktoriteettia, jonka mahdollisuuden on nimenomaan itse - luonnontieteilijänä - kumonnut.

Jos nimittäin arvoja ei voi johtaa tosiasioista, niin Dawkinsin hybrikseltä suhteessa uskontoon putoaa kirjaimellisesti pohja pois.

Jos Dawkins taas väittää olevansa oikeutettu määrittelemään arvoja [mikä siis itsessään on aina jo arvo-oletus!] sen vuoksi, että hänellä on todempaa tietoa todellisuudesta kuin papilla, vaikka mitään arvoja ei sinänsä olekaan olemassa, niin häntä voi pitää pelkkänä öykkärinä, joka ei joko tajua tai ei välitä siitä, että on langennut kategoriseen päättelyvirheeseen.

Sillä mistä hän muka on saanut oikeutuksen ja kriteerin, jolla pystyy nostamaan itsensä esim. papin yläpuolelle kiistassa, joka ei voi ratketa yksinomaan deskriptiivisiin tosiasioihin vetoamalla? Evoluutioltako? Itsekkäältä geeniltäkö?

[Olisi tosiaan mukava nähdä, kuka on allekirjoittanut Dawkinsin moraalifilosofiset valtuudet tai etuoikeuden, joka ylittää katolisen Jumalan kaikkivaltiuden. Kyseessä täytyy olla Überväkevä Voima].

Dawkinsilainen hybris on siis näin ollen filosofisesti [älyllisesti] alkeellista, psykologisesti egoistista eli sanalla sanoen typeryyttä.

Tällaista typeryyttä minä halveksin. Ja tällaista halveksuntaa voi kukin tykönään sitten pitää halutessaan rasistisena asenteena.

Joku neropatti voisi nimittäin väittää, että minä itse olen suurin typerys, joka haluaa olla aina oikeassa, mutta hän tekee kategorisen virheen, sillä minä en väitä tietäväni mitään tiedon ja moraalin sisällöistä kuten Dawkins ja pappi.

Minä väitän tietäväni vain sen, etten tiedä noista sisällöistä oikeasti juuri mitään - mutta myös sen, ettei niistä tiedä kukaan muukaan mitään, ellei hän sitten välttämättä halua ryhtyä papiksi, dawkinsiksi tai kaikkien alojen besserwisseriksi, joka on typeryksen virallinen arvonimi [tosin ehkä anteeksiannettava sellainen].
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sokrates
http://fi.wikipedia.org/wiki/Gorgias
http://takkirauta.blogspot.com/2010/11/paivan-sarkasmi_25.html
http://www.mlahanas.de/Greeks/Bios/SocratesInAthens.html

Uskon eri ulottuvuudet, antropomorfismi ja Genesis

Kirjoitettu kommentiksi Mika Sipuran päreen kommentteihin (ks. aiemmat edelliset päreet).
*
Tuomo Hämäläiselle

Pascal Boyerin antropomorfistinen perustelu uskonnon selittämiseksi vaikuttaa jossain määrin mielenkiintoiselta. (Mainitsemasi kirja löytyy hyllystäni.)

TH kirjoitti

'Mutta jos voisimme jotenkin vertailla aistin luotettavuutta, emme enää toisaalta tarvitsisi Plantingan jumalatodistustakaan todistamaan Herran olemassaoloa.'

Jumala-aisti on ehkä harhaanjohtava termi tässä yhteydessä, koska kyse on aina Jumalan kokemisesta=uskosta samanaikaisesti kahdella eri tasolla: 1) usko on jotain MIKÄ uskotaan ja 2) jotain MILLÄ uskotaan.

Tällaista - hermeneuttista kehää muistuttavaa uskon samanaikaista kahtalaisuutta on hankala tutkia strukturoidusti, koska emme tutkimuksen validiteetin vuoksi tietenkään saisi sulkeistaa subjektiivista uskoa, jolla uskotaan.

Jos näin tehdään, tutkimuksen tulokset eivät mittaa uskovan koko uskonkokemisen prosessia vaan ainoastaan hänen suhdettaan olemassaolevana pitämäänsä kohteeseen.
Eikä ole välttämättä kovinkaan vaikea osoittaa, että pelkästään tuollainen kokemus=usko on rinnastettavissa pienten lasten joulupukkiuskoon.

Mutta kun huomioidaan usko, jolla uskotaan, pitäisi mennä niin syvälle henkilön fenomenologiseen ja tiedolliseen itseymmärrykseen, että veikkaan naturalismin periaatteilla olevan mahdotonta suunnitella sellaista koejärjestelyä, joka voisi kertoa ihmisen reaktiotavoista yhtä tarkasti kuin, jos kyseessä olisi kuulo- näkö-, maku- ja tunto-aisteista riippuvainen uskomus.

Uskohan on paitsi 1) kognitiivinen myös 2) ekspressiivis-emotionaalinen että 3) eksistentiaalinen kokemus. Lisäksi sillä on (ainakin ollut) vahva yhteisöllisesti integroiva vetovoima.

No - tutkimusta voi ja pitäisikin aina yrittää tehdä. Joka tapauksessa Boyerin esimerkki antropomorfisesta reaktiosta/projektiosta on kiinnostava (joskaan ei lainkaan uusi selitysmalli) ja osaltaan jo selittäväkin, mutta kuten sanottu, ei se suinkaan vielä kata koko uskon kokemisen luonnetta ja ulottuvuutta kuin yhdestä aspektista käsin.

Usko Jumalaan ja etenkin uskonto on niin ällistyttävän monimuotoinen ja moniulotteinen asia, ettei se tyhjene johonkin yhteen selitysmalliin.
*
Lukekaas muuten Tuomas Nevanlinnan Johdanto äskettäin julkaistuun Ensimmäiseen Mooseksen kirjaan (Genesis).

Sillä miehellä on ajatus usein varsin kohdallaan näissäkin asioissa. Nevanlinna ottaa myös kantaa luomiskertomuksen tieteelliseen selittämiseen, joka on hänen mielestään moderni anakronismi, koska vasta melko myöhään (Genesiksen kirjoittamisen jälkeen) kreikkalaisen filosofian vaikutuksesta syntyivät (esi-)tieteelliset pohdinnat maailman mahdollisesta alusta ja ikuisuudesta.

(Ajallinen alku ja ikuisuus ovat ristiririidassa keskenään, eikä Aristoteles päässyt asiassa yksimielisyyteen itsensä kanssa, koska oletti sekä liikkumattoman liikuttajan (ensimmäisen syyn että maailman ikuisuuden).

Nevanlinnan mukaan luomiskertomus (joita on kaksi erilaista, eri aikoina kirjoitettua) ja syntiinlankeemuskertomus palvelevat alunperin muita kuin tieteellisiä tarkoitusperiä.

Me olemme siis vasta jälkeenpäin ryhtyneet soveltamaan niihin tieteellistä selitysmallia - useimmiten halutessamme osoittaa ne epähistorialliseksi huuhaaksi.
Valitettavasti taisimme tulla tällä tavoin haukkuneeksi itse keksimäämme olkiukkoa...Dawkins mukaanluettuna.

Mutta myös Plantinga, McGrath ja monet muut uskovaiset oppineet tulkitsevat luomisoppia Dawkinsin tavoin 'kosmologis-tieteellisenä tekstinä' - tosin hyväksyvästi.

Sitä tulkintaa minä kyllä skeptikkona kavahdan, joskaan en voi hyväksyä ateististen naturalistienkaan yksioikoisia falsifikointeja pelkkiä 'ulkoisia' (myös positivistis-historiallisia) havaintotosiasioita evidenssinä käyttäen.
*
Kaikein kiinnostavimman kontribuution Nevanlinna antaa kuitenkin syntiinlankeemusopin seurauksista etiikalle. Tästä aihepiiristä hän luullakseni on myös kirjoittamassa seuravaa kirjaansa.

Havainto, rationaalinen päättely, tieteenteoria

Kirjoitettu kommentiksi Mika Sipuran kommenttiin hänen päreessään Jumalaharha I (Ks. edellinen päreeni).
*
1) Teismi pystyy takaamaan tiedollisten kykyjemme luotettavuuden, mihin naturalismi ei pysty (Plantingan esittämä argumentaatioketju)

2) Ihmisellä on luontainen, reflektiivinen=tiedollinen kyky Jumalan
olemassaolon kokemiseen (Plantingan oma kokemus ja vakaumus)

3) Siis: Jumala on olemassa
*
Kakkospremissin ongelma on juuri tuo, minkä esitit. Plantinga ei pysty selittämään sitä, miksi kaikki ihmiset eivät usko Jumalaan, eikä lopulta edes sitä, miksi hän itse uskoo!
Ykköspremissistä joudutaan kuitenkin tästä huolimatta kiistelemään pitempään.
Johtopäätös on joka tapauksessa vähintänkin 'ennenaikainen'.

Minun mielestäni tässä 'kisassa' ei kuitenkaan ole voittajia - pelkästään todennäköisyysriskien ottajia tai argumentin ilmeiseen(?) pakottavuuteen vetoavia (vaikka argumentti itsessään perustuukin Plantingalla viime kädessä henkilökohtaiseen uskoon).

En ole sen paremmin vakuuttunut Dawkinsin lähtökohdista kuin Plantingan argumentaatiostakaan. Olen asiassa pikemminkin skeptikko kuin agnostikko.

Agnostikko odottaa uuden evidenssin ratkaisevan lopulta ehkä kaikki ongelmamme; skeptikon mielestä kaikki makroteoriat ratifioidaan tiedeyhteisön auktoriteetilla (pragmaattinen uskottavuus- ja kilpailuperiaate), joka valitsee vaikutusvaltaisimpien jäseniensä esittämät todistukset.
Tämä on tiedettä - niin muuttuvaista kuin se skeptikon perspektiivistä samalla väistämättä onkin.

Tieteenteorioista on esitetty useita malleja loogisen empirismin (luonnontieteen 'omaksi' filosofiaksi pyrkineen ajajttelujärjestelmän) perustan kaaduttua (sanoipa Hintikka tai Niiniluoto mitä tahansa).

1) Havaintokäsitteiden verifikaatioteoria, 2) todellisuus valmiiksiannettuna havaintotutkimuskohteena (annetun myytti) sekä 3) jako analyyttisiin ja synteettisiin lauseisiin osoitettiin Quine-Duhem-kritiikissä lopullisesti kestämättömiksi 1950-luvun alussa. Havaintojen teoriapitoisuus ja teorian alideterminaatio ymmärrettiin väistämättömiksi tieteen kehityksen kannalta.

Popperin falsifikaatioteoria ei oikeastaan tuonut juurikaan etua verifikaatioteoriaan verrattuna, koska Popperin itsensäkin mukaan todistetut hypoteesimme ovat pelkkiä arvauksia niin kauan kuin niihin ei voida kohdistaa kumoavaa kritiikkiä.
Tosin ne ovat samalla tieteen ainoita totuuksia niin kauan kuin ne kumotaan.

Popperin näkemys oli väistämätön mutta tavallaan kohtalokas: kieltäessään oikeuteusti tieteellisen dogmatismin (idealismin), se johti lopulta skeptisismiin ja pluralismiin eli Feyerabendin anything goes-metodiin tieteellisten ideoitten kehittelyssä.

Feyerabend korosti kuitenkin, että tieteen metodeja tulee aina soveltaa tiukasti ja perusteellisesti, mutta uudet tieteelliset ideat ja innovaatiot voivat syntyä aivan mistä ja miten vain.
Ei ole vain yhtä tapaa päätyä uusiin hypoteeseihin. Feyerabend EI siis ollut mikään irrationalisti!

Myös Thomas Kuhn teki omat - joskus jopa 'harhaoppisiksi' leimatut mutta erittäin vaikutusvaltaiset - johtopäätelmänsä Popperista.

Kuhn eroaa Popperista sen vuoksi, että hän näkee tieteellisen kehityksen historiallisena eli tietynhetkisiin perusparadigmoihin sitoutuneina ajattelu- ja tutkimusjärjestelminä, jotka muuttuvat tieteellisten vallankumousten myötä, kun vanha paradigma ei pysty enää selittämään uusia havaintoja.
Tällaisten anomalioitten määrän lisääntyessä, paradigman on pakko muuttua, jotta tieteen selityskyky pysyisi uskottavana.

Tällaisesta näkemyksestä ei ole pitkä matka tieteen ymmärtämiseen osana sosiaaliseen kontekstiin kuuluvaa tutkijoitten välistä kilpailua ja valtapeliä kuten Foucault ajattelee (ks. PS.).

Popperin mukaan tiede ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut ajatua näin epäitsenäiseen rooliin kulttuurissa, vaikka tutkimustuloksemme ovatkin aina epävarmoja.

*
Mitä tulee kysymykseen kumpaa pitää preferoida: havaintoa vai rationaalista pohdiskelua, niin juuri siihen voinee löytää vastauksen edellä esitetyistä hyvin tunnetuista modernin tieteenfilosofian kehitystä ilmaisevista esityksistä.

Minulle ehdoton havainto-rationaalisuus-vastakkainasettelu on kuitenkin väärinkäsitys.
*
PS.
Foucault'n 'episteme' on saanut vaikutteita Kuhnin paradigmasta mutta kattaa 'tiedollisen ymmärryksen ja tulkinnan eetoksena' koko kulttuurisen alueen, ei ainoastaan tiedettä.

Episteme on siis eräänlainen ekstrapolaatio kuhnilaisesta paradigmasta, Kantin ymmärryksen muodoista ja kulttuurin vallitsevasta ihmiskäsityksestä.
Muistutettakoon, että Foucault oli aikoinaan kääntänyt Kantin Antropologian ranskaksi toisen lopputyönsä lisäosana.

Biologiaa ja retoriikkaa

Kirjoitettu kommentiksi mika sipuran päreen Ihminen on pohjimmiltaan ihminen (26.11) kommentteihin.
*
Esko Heimonen kirjoitti mm.

Tämä (Mika Sipuran) kirjoitus selvensi mukavasti käsityksiäsi geenivalinta vs. ryhmävalinta -keskustelussa. "Darwin-sodissahan" nämä "valinnan yksiköt" asetettiin jopa vastakkain. Gould kaiketi käsitti "ryhmällä" melko poissulkevasti kokonaisen lajin, ja vähätteli adaptaatiota sillä varjolla, että pitkällä juoksulla biodiversiteetin kehityksen suunnan ratkaisevat sukupuutot. Paleontologina kun hänen mielestään evoluution tärkeimpiä kysymyksiä ovat esim. se miksi dinosaurukset katosivat ja nisäkkäät lähtivät kukoistukseen. Huomionkipeään tyyliin Gould alkoi tällöin alleviivata "sattumaa" ratkaisivimpana evoluution mekanismina (gradualismi ei osaa ennustaa sukupuuttoja). Dawkins taas alleviivasi edelleen perinteistä darvinistista mekanismia, ja oli sitä mieltä että mielenkiintoisin kysymys evoluutiossa ovat sopeutumat. Siitäkös tyhjänpäiväinen sota syntyi.
*
Rauno Räsänen kirjoitti

'Genotyyppien on saavutettava evoluutivisesti stabiili suhde geenivalinnan kautta ennenkuin yhteistyöstä tulee aidosti vakaa strategia.' (Esko Heimonen)

Annas yksi käytännön esimerkki tästä 'saavutuksesta', niin maallikkokin ymmärtää, mistä on kysymys - etenkin altruismin soveltuvuudessa/'käyttökelpoisuudessa' ryhmävalintaan nähden.
*
Esko Heimonen kirjoitti

Maallikko olen muuten minäkin.

En itse asiassa korostanut ryhmävalintaa altruismin perustana vaan juuri päinvastoin.

Mitä tulee evolutiivisesti stabiileihin strategioihin -- lienet lukenut Dawkinsin esikoisen (Geenin itsekkyys)? Peliteorian mukaisten mallien pohjalta pidetään sinänsä ymmärrettävänä, miksei reviireistä tapella aina verissä päin, miksi klaanin tai populaation sisäisistä "sopimuksista" pääsääntöisesti pidetään kiinni ja miksi urokset eivät aina lennä kukasta kukkaan. Syyksi riittää geenin itsekkyys, eikä solidaarisuutta ryhmää kohtaan tarvita. Itse asiassa, mikäli lempeys palautuisi pelkkään solidaarisuuteen (ryhmävalintaan), se olisi altis opportunismille
*
RR

'En itse asiassa korostanut ryhmävalintaa altruismin perustana vaan juuri päinvastoin.'

No - minun lausemuotoilustani voi päätellä kumminpäin haluaa (kyseessä oli tiedollisesti epävarman retorikon kikka ;)

Mutta geenin itsekkyys siis 'määrää' ikäänkuin 'sisäisen' kausaation?! voimasta, että kaikki lauman urokset eivät yritä paritella lauman (ei kai tässä tapauksessa nyt ryhmästä voida puhua) kaikkien naaraiden kanssa, kun urosten välinen hierarkia on tappeluksien kautta selvitetty ja Alfauros rulettaa - ja näin tapahtuu juuri siksi, että tämä 'haaremimalli' toimii parhaiten lauman eloonjäännin ja lisääntymisen kannalta.

Ei tää kyllä päde tietyihin apinapopulaatioihin, joissa jotkut gigolot vetää aina salaa välistä, jos vain naaras suostuu - eikä siinä ole tietenkään kyse naaraan alruismista - eihän?

*
Olen lukenut melko kattavasti Frans de Waalin Hyväluontoinen : oikean ja väärän alkuperä ihmisessä ja muissa eläimissä.
Se on hyvä kirja, muttei siitä vielä saanut tolkkua, miten Waalin tuloksilla voisi pätevästi ja uskottavasti selittää oikean ja väärän periaatteiden kehitystä ja eroa ihmisellä, hyvän olemusta tai vapauden ja tasa-arvon välistä jännitettä ihmispopulaatioitten kulttuurisesti differentoituneessa maailmassa.
Eikä Waal sitä kyllä itsekään väittänyt selvittänensä vaan, että paljon on vielä tutkittavaa, jotta asia selkenisi.

Kiintoisa kytkentä naturalistiseen lähtökohtaan eettisten perusarvojen selittämiseksi löytyy filosofi Charles Taylorilta.
Hän käyttää termiä gut-reactions, joista ns. perimmäiset hyveet ihmisryhmässä alunperin saavat alkunsa. Kyse on siis liki viskeraalisista ('sisäelimiin liittyvistä') tuntemuksista, joiden pohjalta erotellaan hyvä ja paha, oikea ja väärä, niin että se palvelisi ryhmän säilymistä ja koherenssia.
Kyse on tietenkin ensisijaisesti eloonjäämisen turvaamisesta ja siihen liittyen perustarpeitten tyydyttämisestä ryhmässä.

Tämä varsin altruistiselta vaikuttava lähtökohta on iskostunut ihmisen tajuntaan tuhansien vuosien evoluution aikana.

*
En ole tottunut operoimaan näillä käsitteillä. Tuon mainitsemasi Dawkinsin Geenin itsekkyyden samoin kuin Sokean kellosepän olen käynyt melko kursoorisesti läpi, joten liikun todellakin aika harmaalla alueella, mitä tulee omaan tietomäärääni ja ymmärryskykyyni biologiasta.

Ylipäätään tunnen näitä asioita vähän esim. sinuun tai Mikaan verrattuna, mutta ne kiinnostavat minua, koska haluan saada tokkua siihen, miten biologiassa päätellään ja mitä. Tämä intressi tosin on filosofista laatua.

*
Gradualismin ja sattumateorian konfliktiin olen tutustunut Dawkinsin kirjojen ja eräitten referaattien kautta. Se saattaa todellakin olla paljon melua asetelmasta, jonka ei viime kädessä tarvitse olla jompaa kumpaa vaihtoehtoa poissulkeva.

Sattuma voidaan selittää asteittaisuudessa tapahtuneeksi hyppäykseksi, mutta ennenkaikkea sen vuoksi, että meiltä puuttuu toistaiseksi tarpeeksi evidenssiä esimerkiksi dinosaurusten sukupuuton syistä.

Tämä kanta on varsin optimistinen tiedon kasvun suhteen, ja siinä painotetaan, että tiedon aukkoja ei tule täyttää mystifioimalla tapahtunutta.
Evoluutiossa tapahtuneet 'hyppäykset' voivat helposti näyttää selittämättömyydessään sattumilta, jotka puolestaan saattavat toimia esim. älykkään suunnittelun kannattajille omien näkemysten perusteluna.

Mutta Dawkinsillehan tällainen päättely on ilmeisen virheellistä, koska se ei perustu tieteelliseen tutkimukseen vaan pelkkiin ideologisiin hypoteeseihin.

Vaikka Gould puolusti sattumateoriaa, niin ei hän ymmärtääkseni tinkinyt tuumaakaan evoluution geneettisestä perustasta.
Dawkinsin mukaan tämä kiista oli tosiaan näennäinen, ja aiheutti lopulta melko keinotekoisia väärinkäsityksiä.

Kuten kirjoitit: 'Siitäkös tyhjänpäiväinen sota syntyi'
*
PS. Maallikko olen muuten minäkin. Sitä en kyllä ihan heti usko..;)