'Tuo juopotteleva mutta rosvoilunhaluinen heimo'

Tekstiä on alunperin kirjoitettu kommentiksi Finnsanityn päreeseen ‘Nyt ammutaan kovilla: Habermasin mukaan Saksa on tuhoamassa Eurooppaa’.

.
1
Saksa rulettaa nykyään sekä Euroopan Unionin politiikassa että Euroopan talouden ja finanssimaailman foorumeilla. Mestarien liigan loppuottelussa pelaa kaksi saksalaisjoukkuetta. Onko saksalaisten goottilais-natsistinen Lebensraum-nationalismi nyt [jälleen kerran] pääsemässä valloilleen?

2
Olen usein hämmästellyt, miten on mahdollista, että ihmisen perimmäiseen hyvyyteen uskova anarkososialisti voi ‘hyvällä omallatunnolla’ eli affektiivisesta ristiriidastaan piittaamatta hyökätä niin patologisella raivolla päin vastustajiaan kuin sinä Finnsanity teet, mutta tällä kertaa komppaan tekstiäsi [en välttämättä ilman ironiaa]. Sillä Habermas lienee nyt oikeassa eikä hän tällä kertaa haaveile mistään ideaalisesta kommunikaatiosta vaan tietää kokemuksesta, millaisia auktoriteetti-maanikoita saksalaiset voivat olla.

John Maynard Keynes lähti aikoinaan [1919] ovet paukkuen Versailles'n neuvotteluista havaittuaan, että Saksa jyrätään sekä taloudellisesti että henkisesti maan tasalle. Etenkään Ranska eikä lopulta myöskään USA uskonut Keynesin varoitusta, jonka mukaan lähes ikuiseen velkaorjuuteen asti nöyryytetyt saksalaiset lähtevät jossain vaiheessa suurin joukoin marssimaan jonkun tarpeeksi tehokkaan kansankiihottajan perässä kostohaaveet mielessään. Vuoden 1933 lopussa tuo ennustus oli toteutunut.

Mutta onko tosiaan myös tämä nykyinen – rauhan ja yhteistyön – Saksa sisimmässään yhä edelleen se sama roomalaisia ryöstelevien barbaaristen goottien heimo, josta kehkeytyi sittemmin Preussiksi nimetty sekä humanistisesti huippusivistynyt että teollis-teknologisesti über-innovatiivinen kasarmi/sotatalous, joka puolestaan natsien manipuloimana muuttui maailman tehokkaimmaksi tappokoneeksi? Kommunikatiivis-toiminnallista konsensus-järkeä lobbaava filosofi-sosiologi Jürgen Habermas näyttäisi [minulle hieman yllättäen] vastaavan tähän kysymykseen myöntävästi.

On[ko] siis aivan sama, minkälainen ideologia- ja talousmalli Saksassa hallinnoi, koska aina siellä päädytään toistamaan samaa muinaisten goottiheimojen luontoa, joka ilmenee ympäröivien yhteiskuntien ryöstelynä ja valloittamisena? Mikäli historia toistaa itseään, silloin vastaus on jälleen myönteinen ja Habermas näin ollen oikeassa.

3

Habermas lienee tässä kommentissaan osaltaan muistanut myös Nietzschen hilpeän-ilkeää kritiikkiä koskien muinaisten germaani-goottien juopottelevaa ja ryöstelevää heimoa sekä heidän perillistensä eli 1800-luvun saksalaisten nationalistista mentaliteettia, jota Nietzsche erityisesti inhosi. Nietzschen kritiikin kohteeksi joutui epäsuorasti myös Saksassa läpilyöneen luterilaisen pelastusopin ‘ratkaisu’ [= vapaan ratkaisuvallan mahdottomuus], jonka ilmentämä ‘liian’ vahva monergistinen eetos Jumalan armoon varaan jättäytymisestä voidaan tulkita maallisesti alttiudeksi alistua diktaattorin johtoon.

*
Uskonpuhdistuksen jälkeisessä Saksassa on toki aina elänyt paljon myös katolisia, mutta saivartelematta sen enempää Rooman juristi-teologien kehittelemän perimmältään synergistisen vanhurskauttamisopin näennäisestä samankaltaisuudesta luterilaisen monergismin kanssa [PS.] voidaan havaita, että niin Italiassa, Espanjassa kuin Saksassa juuri katoliset papit olivat valmiimpia yhteistyöhön fasistien ja natsien kanssa kuin Bonhoefferin kaltaiset kristinuskoa liberaalimmin ja evankelisemmin julistaneet Luther-teologit.
 

Pitää muistaa, että katolinen kirkko on ‘länsimaisen’ kristillis-teokratian alkuperäinen ilmentymä [PPS.] ja paavi sen ‘diktaattori’, joka oli jo aiemmin historiansa aikana joutunut kamppailemaan valtansa legitiimiydestä maallisten hallitsijoiden kanssa. Päinvastoin kuin Luther ja reformaatio paavi sen sijaan ei de facto koskaan luopunut valtansa legitiimiyden ulotta/u/misesta myös maallisen regiimin alueelle, niin virtuaalista kuin tuo valta jo parin viime vuosisadan ajan on ollutkin.

PS.

Katoliselle päinvastoin kuin luterilaiselle armo ei ole niinkään Jumalan ‘vapauttava käsky’ [vrt. Kant ja ‘tietoisuuden vapaan kausaliteetin’ asettama kategorinen imperatiivi], jota 'pitää spontaanisti totella’ vaan [armo-]lahja [kristillinen hyve], jota voi omien psykologisten taipumustensa mukaan käyttää ja kehittää hyvin tai huonosti. Ylipäätään armo ei luterilaiselle ole mikään annettu ‘oma’ lahja vaan pikemminkin ‘korkeamman kohtalon/järjen’ säätämä toimintaohje/’päiväkäsky’.

PPS.

Kristinusko ei kuitenkaan alunperin ollut mitään maallis-poliittista vapautuksen ideologiaa [erotuksena anarko-sosialistien a) höyrypäisiin antivaltio-utopioihin, b) ‘hallusino-geneettiseen’ oletukseen ihmisluonteen perimmäisestä hyvyydestä ja c) väärinkäsitykseen tietoisuuden panteistis-affektiivisesta ontologiasta] eikä myöskään itämaista yksinvaltiaan palvontaa vaan juutalaisen liittonomismin perillinen ja sen messiaanisen tradition jatkaja, mikä ilmeni eskatologisena lopun ajan julistuksena eli ‘paluuna tulevaisuuteen’ Isän Jumalan valtakuntaan, josta ihminen oli aikoinaan hairahtunut synnin seurauksena synnin tielle materiaaliseen maailmaan. 

Kristillisessä uskon- ja metafysiikan mentaliteetissa yhdistyivät näin ollen kreikkalais-itämainen henkien ja voimien gnostilaisuus [sielun pre-eksistenssi ja polyteistinen animismi] sekä juutalainen lankeemuksen eli erehtyvän ja etenkin tottelemattoman tahdon ja siitä seuraavan synnin korostus.

4

‘Loppu tulee pian. Valmistautukaa Jumalan tuomioon!’ - - Eikö juuri Hitler vienyt tämän maan piiriin tasalle siirretyn eskatologis-messiaanisen ajattelutavan karmeaan loppuunsa asti. Saksalaiset valittuna kansana. - - Päättyykö Bayern München - Borussia Dortmund tasapeliin, jonka Saksan kansa voittaa ja häviää yhtä aikaa? Jälleen kerran.

*

http://finnsanity.blogspot.fi/2013/04/nyt-ammutaan-kovilla-habermasin-mukaan.html

http://www.cartoonstock.com/directory/s/sack_of_Rome.asp

Keskeneräisiä kommentteja teologiasta

‘We’re on fire. We may not know it but we’re on fire, and we have to put that fire out. We’re burning with desire. We’re burning with craving. Everything about us is out of control.’ [Buddha].
*

The Waste Land, III The Fire Sermon (loppusäe)

To Carthage then I came
Burning burning burning burning
O Lord Thou pluckest me out
O Lord Thou pluckest
 
burning

*

T.S. Eliot siteeraa Augustinusta Buddhan Tulisaarna otsikkonaan: 'Oi Herra, sinä tempaat tulesta.' [Autio maa].

.
I

Kommenttiluonnoksia Ironmistressin päreeseen Kalvinismin seitsemän ongelmaa:

1

Olen kirjoitellut itselleni kommenttiluonnoksia käydystä keskustelusta - en niinkään Ironmistressin käsityksestä kalvinistien Jumalasta, joka todella on sadisti ainakin/mm. predestinaatio-opin perusteella [josta emme voi tietämällä mitään tietää], jos nyt välttämättä halutaan kuvata Jumalaa inhimillisillä ominaisuuksilla [mutta mitä muuta on Jobinkaan kirjan Jumala kuin ihmisellä leikittelevä sadisti, hirveä Isä/Äiti, josta lapsi ei kuitenkaan voi luopua, koska silloin hän jäisi täysin yksin maailmassa].

*

Anonymous ja HepOnen[?] kirjoittavat mielestäni täyttä asiaa mitä esim. pelastuksen ja valinnan sekä predestinaation problematiikkaan tulee. Predestinaatio on paljon älyllistä sotkua ja turhaa väittelyä aiheuttava näennäisongelma, jolla on turha riivata itseään. Jos pelastus on ennalta määrätty joko periaatteella a] jotkut pelastuvat [myöhempi Augustinus ja kalvinismi] tai b] kaikki pelastuvat [nykyään liberalistinen teologia], niin on aivan sama, mitä teen ja sillä siisti, koska tuomio on jo julistettu [niinpä kalvinistien menestyksen teologia on (sinänsä lamaannuttavan) predestinaatio-opin kavaltamista]. 
.

Ennalta määräämisessä ihmisen moraaliselta vastuulta katoaa motiivi ja insentiivi. Asiasta ei kannata keskustella enempää, ellei sitten aleta Raamatun lauseisiin vedoten käydä retoris-hermeneuttista saivartelupeliä [joka on lopulta tarkoitus itsessään ja jonka katoaa historiallisen tulkinta-relativismin hämäryyteen], koska vapaan ratkaisuvallan ja ennaltamääräämisen ongelmat eivät ratkea loogisesti, ellei valinnanvapauden ja predestinaation käsitteellisiä kriteereitä höllennetä niin pitkälle, että melkein ‘kaikki käy’, mikä ei tietenkään ole enää teologiaa vaan lähinnä postmodernia politiikkaa.

*

Se, mitä Raamattu itsessään sanoo Jumalasta, ei sovellu suoraan suoraan tähän päivään, mutta silti tietty teologian peruslogiikka säilyy niin kauan kuin kristinuskoa voidaan vakavasti ottaen [dogmaattisesti] kristinuskoksi nimittää. Mutta jo reformaatio ajautui niin suureen hajaannukseen ja eroon vanhasta kirkosta, ettei sitä varsinkaan modernistisen maallistumisen jälkeen aina viitsisi kirkoksi tai edes kristinuskoksi nimittää. Kun instituution auktoriteetti katoaa, se menettää lopullisesti myös uskottavuutensa.

*

Pelastuksen ja valinnan ongelmaa pitää pohtia erikseen. Avainterm[e]iksi olen siihen ajatellut syyntakeettomuuteen asti luokiteltavaa intohimoista epävarmuutta, joka ajaa ihmisen joko halujensa orjaksi [esim. Augustinus ennen lopullista kääntymistään] ja/tai desperadoksi, joka maailmaan [ehkä jopa elämään] pettyneenä hylkää kaikki lopulliset ratkaisut, joita uskonnollis-metafyysiset markkinat ovat tarjoamassa olemassaolon mielekkyyden takaamiseksi.
.

Augustinus kääntyi/’käännettiin’ [‘ Oi Herra, Sinä tempaat tulesta’] kristinuskoon, mutta Räsänen tuskin kääntyy. Miksi? Vastaukseksi tarjoan jälleen Ivan Karamazovin logiikkaa: en halua pelastua, jos Jumala samalla sallii pienen lapsen tahallisen kidutuksen ja kuoleman. Ivan ikään kuin heittää ‘pelastuspallon’ takaisin Jumalalle, mikä merkitsee, että pelastuksen ‘ehdot’ on arvioitava moraalisesti uudelleen myös Pelastajan/Luojan näkökulmasta käsin.

Luoja ei siis ole kaikkivaltias,-tietävä tai –hyvä. Itse asiassa Hän on yhtä paljon ihmisen luomus kuin modernin fysiikan matemaattis-tutkimukselliset metodit/välineet, joilla ymmärrämme todellisuutta, ovat ihmisen innovaatioita. Tästä seuraa, että myös moraali on viime kädessä ihmisen ymmärryksen luomus samassa merkityksessä kuin Kantin kategorinen imperatiivi on analoginen luonnonlakien kanssa. On sitten toinen asia, miksi luonnonlait pätevät aina, mutta ihmisen moraaliset käytännöt vaihtelevat kulttuureittain.

*

Jumalan olisi ollut turhaa luoda itsensä kanssa identtinen olio, koska silloin hän ei oikeastaan olisi luonut ihmistä lainkaan. Piti siis luoda olio, joka voi arvioida omaa eksistentiaalista tilannettaan suhteellisen itsenäisesti ja siten myös kieltäytyä ja kääntyä pois Jumalasta. Ilman tätä mahdollisuutta teologia olisi pelkkää toistoa [mitä se liturgiana tietysti onkin varsinkin itäisessä kirkossa] ja/tai kaikki-pelastuvat-sanahelinää [moraalirelativistinen liberaaliteologia], jossa perusongelma on kuin onkin vapaaksi arvioidun tahdon olemassaolo, koska liberaali ei voi kieltää tahtoa ja silti hänen pelastus-utopiansa toteutumisen kannalta subjektiivisen tahdon merkitys on de facto tarpeeton, koska kaikki pelastuvat [yhtä tarpeeton se on kalvinismissa, jossa pelastuvat on valittu jo etukäteen eli vetoaminen menestykseen ei ole muuta kuin peräti röyhkeää hybristä – itse asiassa kuolemansynti dogmin kannalta]. 
.

Niin itäisen mystiikan kuin yltiöliberaalisen teologian ajatus kaikkien pelastumisesta [myöhempi Augustinus ja kalvinismi sijoittuvat ikään kuin näiden kahden väliin] edellyttää kärjistetysti sanottuna vapaan tahdon ja subjektin mitätöimistä/katoamista. Itäisen teologian kulttuuriantropologinen ja kielellis-ontologinen perinne juontuu Aasiasta, jossa monista kielistä puuttuu suoraan subjektia merkitsevä sana [teon subjekti ilmenee/ilmaistaan kiertoilmaisuilla ja lauseyhteyden avulla]. Läntisen liberaaliteologian soteriologinen eetos sen sijaan on a] maallistuneen protestanttisen perinteen, b] humanistisen poliittisen liberalismin ja ] romanttisen maailmankatsomuksen hybridi.
.

Kyseessä on entisten viherhippien eli nykyisen oikeistokeskiluokan tapa- ja nimikristillinen versio universaalista [seksuaalisen ym.] vapautumisen itämaisesta meditaatio-kultista, joka on vuosien mittaan sulautunut menestyksen teologiaan [eikö tämä ole jo pikemminkin silkkaa synkretismiä kuin ‘alkuperäistä’ kristinuskoa? [ks. David Bentey Hart: Religion in America: Ancient and Modern].

*

Abrogaatio-oppi merkitsee lopulta samaa kuin postmoderni relativismin periaate ‘anything goes’ [Feyerabend tosin tarkoitti sloganillaan tieteellisiin innovaatioihin johtavien metodien pluralismia, ei niinkään eettistä relativismia], koska siinä opin annetaan muuttua muotien, poliittisten suhdanteiden [ehkä jopa pörssikurssien] ja ties millaisten mentaalis-kulttuuristen oikkujen vaikutuksesta pragmaattisesti ‘soveliaampaan’ suuntaan. Mutta abrogaatio-periaatteen voi perustellusti sanoa myös noudattavan predestinaatio-opin sisäistä logiikkaa. Kun pelastus ja kadotus on ennalta määrätty, on ihan sama, mitä ihminen tekee – teki hän sen sitten lähimmäisilleen, itselleen tai kristinuskon dogmatiikalle. Abrogaatio-oppi on poliittista teologiaa, joka elää pelkästään teologis-kulttuurisia markkina- ja valtasuhdanteita ennakoiden ja niihin reagoiden [esim. J. S. Spong]. 
.

2

'että Jumalan empatian puute on aika ilmeistä ja toisaalta voitaisiin sanoa, että Jumala kärsii laaja-alaiseen kehityshäiriöön kuuluvasta asperger oireyhtymästä (Jumalalla on kyllä riittävästi voimaa, mutta kyky ymmärtää ja kommunikoida kypsästi puuttuu). Jumala ei siis välttämättä olisi paha ja ilkeä sinänsä, vaan sellainen kuin kaikkivaltiuden ja asperger oireyhtymän kombinaatiolla varustettu persoona voisi olla.'
.

Onko hellenistinen 'divine apatheia’-käsitys, läntisempi[?] ‘kärsivä/rakastava Jumala’-käsitys sekä myöhäisvaiheen Augustinuksen ja kalvinistien ‘sadistinen jumala’ diagnosoitu nyt uudestaan nämä kolme 'luonnehäiriötä' yhdistävällä ‘divine asperger’-diagnoosilla? Hehheh. Ihminen se osaa kehitellä Jumalasta oman [epäjumalan]kuvansa – käsitteet vain vaihtuvat. Aiheesta löytyy asiaa esimerkiksi:
.

http://www.firstthings.com/article/2007/01/does-god-suffer-6

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/33750/paavalil.pdf

***

http://actuspurunen.blogspot.fi/2008/07/oi-herra-sin-tempaat-minut-tulesta-kuin.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Fire_Sermon

http://secularbuddhism.org/2012/02/27/whats-burning-in-the-fire-sermon/

http://www.bartleby.com/201/1.html

http://en.wikipedia.org/wiki/John_Shelby_Spong

http://davidbhart.blogspot.fi/2007/11/all-culture-arises-out-of-religion.html
.

II

Anonymous kirjoitti Ironmistressin päreessä Kalvinismin seitsemän ongelmaa: 
.

'Pelastus on Jumalan teko joka on itseasiassa jo tehty (Jeesuksen sovitustyö), sen voi joko hyväksyä tai hylätä omalta osaltaan. Siitä voiko ihminen tehdä valinnan itsenäisesti vapaasta tahdosta (katolinen, evankelikaalinen, helluntailainen jne jne versio), vai onko sekin Jumalan vaikuttama valinta (luterilainen) tai peräti ennalta määrätty (kalvinistinen, hieman hassu tulkinta) voidaan sitten käydä kokonaan oma teologinen keskustelu mutta nähdäkseni kalvinistista versiota ja sinun väittämääsi arpapelistä ei voida ainakaan Raamatun kokonaisilmoituksen mukaisesti perustella tekemättä väkivaltaa alkuperäisille teksteille.'
.

Tämä anonymous puhuu täyttä asiaa sekä tässä että muualla kommenteissaan. Minun kannaltani ongelma on siinä, voiko kysymystä valinnasta pitää aitona kysymyksenä lainkaan vai onko kyseessä ‘pelkkä’ kielen eli logiikan ja retoriikan rakentama representaatio-kulissi – eräänlainen maaginen teatteri, johon a] otan henkilökohtaisesti eli aktiivisesti osaa, b] jään passiivisemmaksi katsojaksi tai c] pysyn kokonaan poissa [ei kiinnosta?] näistä ‘bailuista’.
.

Voidaan kysyä, onko olemassa mitään uskomusjärjestelmää, joka ei olisi rakentunut kielessä? Ei ole, joten naivi empirismi [havainto itsessään paljastaa enemmän (materiasta tai Jumalasta – miten vain) kuin havainnon representaatio eli kieli] ei ole relevantti vastaväite tässä[kään] tapauksessa. 
.

Minulle jää henkilökohtaisesti jäljelle ensin toinen ja lopulta kolmas positio, jossa jätän valinnan yksinkertaisesti tekemättä, koska en osaa päättää kumman vaihtoehdon valitsen. En silti Buridanin aasin tavoin kuole nälkään, koska yritän elää ‘autenttista’ elämää sitoutumatta Kristukseen silti kieltämättä häntä älyllisesti yksisilmäisten ateisti-naturalistien tavoin. 
.

Hyväksyn epävarmuuteni. Muuta minulla ei ole. En ymmärrä, mitä usko merkitsee, en sitä, mitä tarkoitetaan Jumalalla, enkä myöskään elä siinä odotuksessa, että jonain päivänä tulisin ymmärtämään [mikä ei ole ihan sama asia kuin tietäminen; en ole agnostikko]. Ehkä olen syyntakeeton, eivätkä syyntakeettomat ole vastuussa uskostaan tai epäuskostaan. 
'

Jos nyt joku vaatimalla vaatii minua uskomaan, väitän, ettei hän itse sisimmässään usko, koska pelkää omaa epävarmuuttaan, mutta minusta hän ei tule saamaan ideologiseksi vallanhaluksi muuttuneen epävarmuutensa lakeijaa. Syyntakeetonta ei voi käännyttää, mutta hän saattaa kyllä ‘käännyttää’ uskossaan liian varmoja.
.

III

Anonymous kirjoitti Ironmistressin päreessä Kalvinismin seitsemän ongelmaa:
.

'Pelastus on Jumalan teko joka on itseasiassa jo tehty (Jeesuksen sovitustyö), sen voi joko hyväksyä tai hylätä omalta osaltaan. Siitä voiko ihminen tehdä valinnan itsenäisesti vapaasta tahdosta (katolinen, evankelikaalinen, helluntailainen jne jne versio), vai onko sekin Jumalan vaikuttama valinta (luterilainen) tai peräti ennalta määrätty (kalvinistinen, hieman hassu tulkinta) voidaan sitten käydä kokonaan oma teologinen keskustelu mutta nähdäkseni kalvinistista versiota ja sinun väittämääsi arpapelistä ei voida ainakaan Raamatun kokonaisilmoituksen mukaisesti perustella tekemättä väkivaltaa alkuperäisille teksteille.'

*

Kiitos anonymous. Kirjoitat tässä kuten jokaisessa kommentissasi täyttä asiaa – loogisesti pätevää ja raamatullisesti perusteltua [en sano tätä asiantuntijana vaan 'amatöörinä']. Itse yritän kiemurrella valinnan ongelmasta vetoamalla eräänlaiseen täydellisestä epävarmuudesta johtuvaan syyntakeettomuuteen, mutta tavallaan juuri sellainen ‘olotilahan’ on otollinen ‘ottaa Kristus vastaan'. Vertaan sitä murrosikäiseen, jonka maailmankuva ja –katsomus hapuilee ties missä, ottaa ja saa vaikutteita monelta suunnalta, kunnes ehkä löytää tukevan tuntuisen perustan. Tai ihminen, joka ei ihan vielä ole rakastunut, mutta joka on valmis rakastumaan. Hän on epävarma eikä ehkä vielä edes tiedä, kuka on hänen rakastettunsa, mutta hän odottaa ja mahdollisesti etsiikin. Silti hän on kuin sumussa eikä näe tulevaisuuteen, ei tiedä kehen voisi luottaa niin paljon kuin rakkaus edellyttää [eli määrättömästi] eikä toisaalta uskalla rakastua täysillä ja luottaa juuri siksi, että rakastaa eikä päinvastoin [pelkkä luottamus ei ole rakkautta].

*

Käsittämättömän ja kauhistuttavan hämmennyksen vallassa [maailman indifferenssin uhatessa murtaa ’ymmärrykseni muodot’ eli identiteettini/minuuteni] huudan apua, jonka luonnetta en myöskään/tietenkään voi kerta kaikkiaan ymmärtää, koska saavuttaakseen minut ja vakuuttaakseen minut sen täytyy ylittää omat voimani ja älyni, joka uhkaa murtua sisäisessä ja ulkoisessa kaaoksessa. Eiköhän kääntymystä voisi tässä kohtaa kuvata eroottisia konnotaatioita sisältävällä määrityksellä – Jumala ‘ottaa minut’, jos on ottaakseen. 
.

Minun kaltaisellani ‘syyntakeettomalla ja täysin epävarmalla [en usko loogisiin (Pascalin fideismi) tai tilastollisiin todennäköisyyksiin (Dawkinsin ateismi)] joskin ehkä intohimoisella nihilistillä’, joka ei siis kiellä Jumalaa vaan Ivan Karamazovin tavoin palauttaa tälle pääsylippunsa, koska uskon/pelastuksen hinta on hänen mielestään liian kova [yhdellekin pienelle lapselle aiheutettu tahallinen kärsimys], ei liene muuta vaihtoehtoa kuin tuo tulesta tempaaminen, sillä omaehtoisesti hänen tahtonsa ei kiinnity mihinkään lopullisesti ilman, että jokin ‘korkeampi voima’ asettaa hänelle jumalallisen ‘viitepisteen’ eli uskonnollis-ideologisen alkuehdon tai peruskoordinaatin, josta käsin hän voi ajatella/ymmärtää pelastusta, hyväksyä sen ja sitoutua siihen. 
.

Mitä edellä määritellyssä tapahtuu todella – fenomenologisesti, sitä en osaa enkä edes uskalla relevantimmin kuvailla. Olen kielen varassa ja kieli on representaatiota – siis platonilaisittain eräänlaista todellisuuden epätäydellisempää toistoa ellei jo peräti vääristynyttä kopiota. Ehkä asian/muutoksen voi kuvata eksakteimmin matematiikalla ja biteillä, mutta silloin on jo väistämättä menetetty autenttisen/alkuperäisen ajan presentistinen hetki, ja kun menetetään presentistinen aika [jota ei siis voi korvata merkeillä, numeroilla ja fysiikan laeilla; ‘aika on entropian gradientti’, ei ole kuvaus koetusta, presentistisestä ajasta vaan ajan kaavamainen määritys, toisin sanoen eri ontologis-kategorisen tason kuvaus kuin presentistinen aika], menetetään historia sellaisena kuin se tapahtui ja kun menetetään alkuperäinen ajallinen historia, menetetään ihmisen kokemuksellinen ja intentionaalinen ulottuvuus, joten se siitä matemaattisen mallinnuksen ja tekoälyn ‘hyödystä’ esim. uskonnon ja Jumalan ‘havainnoinnissa’. 
.

Lukekaa Platonia. Aristoteleen oivallukset on jo puristettu tyhjiin [paitsi ehkä Metafysiikan suhteen].

*

'Oi Herra, sinä tempaat tulesta!'
.

Augustinus on täynnä intohimon kaaosta ja hämmennystä, eikä hänen elämässään ole mitään suuntaa, koska halut vievät häntä yhä syvemmälle lihan oikuttelevaan hulluuteen [hän palaa himosta]. Viimein hänet temmataan [Jumala tempaa] pois – palavana – toisin sanoen hän saa mahdollisuuden ja pelastuu sisäiseltä tuhoutumiselta ja näivettymiseltä.
.

Luultavasti on niin, että ihminen voi omalta osaltaan hyväksyä pelastuksen eli Jeesuksen sovitustyön [Kristuksen sovitusuhrin takia enää ei tarvitse uhrata ketään eikä mitään; laki ei enää ole pelkkä ulkoinen pakko absurdeine detaljeineen vaan siitä on tullut sisäinen, universaali normi (omatunto)] täydellisen epävarmuuden ja miltei syyntakeettomuuden tilassa, mutta ei koskaan ilman intohimojen turbulenssia. 

.....

IV

http://www.hermitary.com/solitude/eckhart.html [lopullinen ratkaisu Jumalan ja ‘vastaavien’ mysteerien ongelmaan]
*

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/02/kalvinismin-seitseman-ongelmaa.html

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/02/lilja-ruusu-ja-tulppaani-eli-kuinka.html

http://takkirauta.blogspot.fi/2013/02/paivan-mietelma_21.html

Mahdoton Jumala voi synnyttää vain traumaattisen uskon

Kuvassa [kuten näette] Luther heittämässä mustepullolla Paholaista.
*
Pidän Lutherin ja Erasmuksen eli uskonpuhdistuksen ja humanismin välistä kiistaa tahdon vapaudesta 1500-luvun merkittävimpänä teologis-filosofisena keskusteluna.

Tähän ongelmaan annettujen ratkaisujen rinnalla esim. reformaattoreiden ja katolisten väliset ehtoolliseen liittyvät sanamuoto-saivartelut ovat pelkkää opillista pilkunviilausta.

Kysymys siitä, mitä minä ehtoollisessa nautin, eli miten ehtoollisaineet [viini ja öylätti] muuttuvat, jos ovat muuttuakseen [kyse transsubstantiaatiosta], on toissijaista, koska tämä semanttinen temppuilu ei ratkaise perimmäistä ongelmaa siitä, mikä on minun tahtoni status Jumalan suhteen uskoni ytimessä.

Toisin sanoen hyväksyykö Jumala minut sellaisena kuin olen vai pelkästään omana marionettinaan, jolta on poistettu huonot geenit eli luterilaisittain tahto ja jopa järki ;\? [vrt. forenssinen vanhurskauttamisoppi].

Luther hylkäsi ihmisen tahdon vapauden Jumalan suhteen, kun taas Erasmus sen periaatteessa hyväksyi, vaikka olikin luonteeltaan harkitsevan puolueeton joskin satiirinen.

Lutherin suhde nominalismiin oli ambivalentti mutta hänen vastauksensa nominalismin semanttiselle nihilismille [käsitteet ovat vain sattumanvaraisia, tyhjiä nimiä] ja sen päätösteoreettiselle voluntarismille [tahto määrää päätöksen, järki vain tottelee] oli lopulta jyrkkä ei, vaikkei hän katolis-skolastiseen rationalismiin palannutkaan vaan korvasi järjen paavalilaisittain uskolla ja armolla.

[Jeesus ei UT:ssa käytä armoa uskon kanssa samassa merkityksessä kuten Paavali ja sittemmin Luther. Armon funktio on Jeesuksella toinen kuin uskon: se ei liity suoraan pelastus-ekonomiaan vaan praktiseen lähimmäisenrakkauteen].

Usko ilman tahtoa ja järkeä on kuitenkin mahdotonta uskoa: psykologinen kaksoissidos! - ja silti se kuvaa ehkä aidoimmin ihmisen mahdotonta suhdetta mahdottomaan olentoon eli Jumalaan.

Skeptinen ja kompromisseihin taipuvainen humanisti Erasmus sen sijaan teki sekä uskonpuhdistuksen että nominalismin periaatteessa hyväksyen maltillista kompromissia katolisen kirkon skolastiseen rationalismiin tukeutuvan päätösteoreettisen lähtökohdan kanssa [rationalistisessa päätösteoriassa järki on uskon dialektinen muoto ja usko puolestaan järjen sisältö, jonka tahto hyväksyy].

Erasmus siis antoi tahdolle nominalistisen voluntarismin [joka implikoi pelagiolaisuuden tai ainakin jonkinlaisen arminiolaisuuden] pohjalta prioriteetin suhteessa järkeen, mutta ei irrottanut tahtoa totaalisti järjestä kuten Luther. - Ihmiselle jäi Erasmuksen mukaan perimmäinen harkintavalta [järjen ja tahdon vapaus] uskon valinnan suhteen [tai näin ainakin olen antanut itseni ymmärtää Erasmuksen ajatelleen].

Fanaattiselle Lutherille Erasmuksen päätös merkitsi ilmeisesti paluuta takaisin sekä katolis-skolastiseen järkiuskoon että kallistumista nominalistis-pelagiolaisen itsepyhityksen suuntaan.

Niinpä Lutherin äärimonergistisesta uskonkäsityksestä tuli mahdoton [kuten sen haluan nimittää] joskin samalla ikäänkuin täysin 'realistinen ja autenttinen' verrattuna luonnollisen teologian filosofiseen universalismiin ja/tai potentiaaliseen konseptualismiin [Tuomas] sekä [äärimmäistä deismiä ennakoivaan] nominalismiin [Ockham].

Lutherin usko [kuten äärimmäinen monergismi aina] on syvimmiltään paradoksaalinen kaksoissidos, jossa Jumala kutsuu meitä, mutta torjuu samalla oman tahtomme ja järkemme itsetyytyväiset selitykset uskomme aitoudesta [jokainen, joka on ainakin kerran pettynyt rakkaudessaan perusteellisesti, tietää, millaiseen tunteeseen tässä viitataan].

Siten vain Jumala itse voi antaa meille elävän uskon; - miten tämä sitten ikinä meille sisäisesti ilmenee ja/tai mitä se sitten ikinä merkitseekään.

2
Tosin katolisen uskon perusta on sekin asetettu juridis-ritualistisin muutosvarauksin [sakramentit, kanonit ja aikoinaan myös ne kuuluisat uskovan tahdon korruption välineet eli ane-optiot] vanhurskauttamisopin monergismin varaan. Ero ortodoksisuuteen on kuitenkin minun mielestäni sisäisesti melko selvä.

Ortodokseille Jumalan ja ihmisen välinen synergia [liturginen yhteistyö kohti ihmisen jumalallistumista] on ensisijainen pelastusopillinen lähtökohta, kun taas katolisille ja luterilaisille ihmisen tahdon syntisyyttä ei voi pelastaa kuin yksin Jumalan armo.

Katoliset sakramentit ovat minun mielestäni kuitenkin tekopyhää [juridis-]synergististä näytelmää, koska [kuten sanottu] sen pelastusopin ydin juontuu lopulta vanhurskauttamisoppiin, joka ei sakramentteja tarvitse - päinvastoin.

3
Luterilaisuuden ja reformaation varaan ei voi rakentaa vahvaa ja yhtenäistä kirkkoa vaan pelkästään isommat tai pienemmät 'Seurat'. Luterilaisuus on syvimmiltään antiklerikaalista ja anti-institutionaalista - niin soteriologialtaan kuin kirkko-opillisesti, ja vain [jo Lutherin] liittoutuminen maallisen vallan kanssa on pitänyt kirkon pystyssä niinkin massiivisena laitoksena kuin se valtiokirkkona Suomessa tunnetaan.

Ortodoksinen kirkko sen sijaan on kristillisen kirkko-instituution paradigmaattisin malli. Se on sitä luonnollisen teologian johdonmukaisimpana edustajana [kaikki tässä havaittavassa maailmassa on pyhää/jumalallista ja siunataan pyhänä/jumalallisena], pelastusopillisesti sakramentaalisena kirkkona [synergia-oppi] ja kirkkopoliittisesti [tsaari/hallitsija kirkon päänä].

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että ortodoksisuus jos mikä on kreikkalaista pakanallisuutta kristillisyyteen naamioituneena [sen liturgia on kuitenkin alunperin omaksuttu vanhasta juutalaisesta kultti-traditiosta].

Luterilaisuus sen sijaan on ainakin pelastusopillisesti juutalaisuuden sadomasokistisin versio ja lahko. Seuroissa saatetaan jopa kieriskellä tomussa ja ripotella tuhkaa varsinkin omaan päähän. Jumalaa huudetaan avuksi ja pyydetään Häntä armahtamaan lihallinen tahto perkeleellisten himojen vallasta.

Entä mihin tästä kuvauksesta jäi hyvä ja rakastava Jumala, jonka rakkaus ilmenee käytännössä ihmisten välisenä toistensa - siis lähimmäistensä rakastamisena?

Vastaan seuravalla - tavallaan omia traumojani toistavalla ja soveltavalla tavalla [mutta niinhän teki myös Luther].

Henkisesti järkkynyt nihilisti-ystäväni Ivan Karamazov ei kieltänyt Jumalaa, mutta palautti pääsylippunsa taivaaseen, sillä yhdenkin viattoman lapsen kärsimys teki hänen mielestään Jumalasta syyllisen tuohon kärsimykseen. Olen samaa mieltä.

Jumala ei ole oikeudenmukainen eikä hyvä vaan kertakaikkisen arvaamaton ja jopa välinpitämätön tai kuten Terho Pursiainen aikoinaan kirjoitti - eräänlainen Sokea Äiti, joka ei ymmärrä lastaan, koska ei osaa erottaa omaa rakkauttaan ja itsekkyyttään toisistaan suhteessa lapseensa [tai tällä tavoin ainakin minä koen Jumalan Sokeana Äitinä kuvata].

Jäljelle jää sovittamaton trauma, jota enemmän tai vähemmän epätoivoisesti kutsumme uskoksi, luottamukseksi ja jopa rakkaudeksi.

[Tai sitten yritämme päästä eroon kaikesta uskon epävarmuudesta ja ryhdymme mittaamaan luottamusta, kuten taloustieteilijät - nuo omahyväisen sekulaarin hybriksen jumalakseen korottaneet matematiikka-maagikot nykyään tekevät matkallaan maalliseen Onnelaan].
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Monergismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Synergismi
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arminiolaisuus
http://fi.wikipedia.org/wiki/Transsubstantiaatio
http://fi.wikipedia.org/wiki/Erasmus_Rotterdamilainen
http://mikejay.net/articles/the-fruitful-matrix-of-ghosts/

Kirkko taisteli - henkiin jääneet kertovat [rasvaisimmat Jeesus-uutiset vain tällä kanavalla]

RR:n dramaturgisoima Jumalan valtakunnan-sovittelija-Jeesus puhuu opetuslapsille:

Okei. Minä ryhdyn välimieheksi, jos te kerran ette saa mitään tolkkua erimielisyyksiinne. Yritetään löytää jotain järkeä tähän juupas-eipäs mutuiluun. - Heterot oikealle ja homot vasemmalle. Mars! Sen jälkeen minä alan esittää kysymyksiä, joiden lukumäärä ei ole vakio, koska tarkennuksia tarvitaan aivan varmasti. Vastauksissa on kaksi vaihtoehtoa - kyllä ja ei. Käsi ylös, jos olette samaa mieltä [kyllä], käsi alas, jos olette eri mieltä [ei].

Jos käsiä [myös minun käteni lasketaan aina lopputulokseen, olipa se sitten ylhäällä tai alhaalla] on enemmän pystyssä kuin alhaalla - molemmat - sekä heterot että homot mukaan luettuina, kyllä-vaihtoehto voittaa. Jos taas alhaalla olevia käsiä on enemmän, niin ei-vaihtoehto voittaa. Mikäli ylhäällä ja alhaalla olevien käsien lukumäärä on sama, minun käteni asento ratkaisee - ja siihen on sitten tyytyminen.

Äänestystulos ratkaisee, ja vain minä voin siihen puheenjohtajana vaikuttaa, jolloin mitään kompromisseja ei sallita. Protestoijat erotetaan Jeesus-liikkeestä - ensin puoleksi vuodeksi, toisella kertaa epämääräiseksi ajaksi, mikäli he eivät ole vähääkään muuttaneet kantaansa, kolmannella protestointikerralla lopullisesti - ilman valitusoikeutta.

Rakastakaa toisianne. Muuten voitte tehdä, mitä huvittaa.
1
Pari kommenttia Finnsanityn päreeseen Valtionkirkko vai protestanttinen rakkauden yhteisö.
*
Protestanttinen rakkauden yhteisö - no jo on oxymoron! Onko rakkaus protestia ja vice versa.

Komaan Finnsanity - hippiliike on kuollut jo ajat sitten. Käänny siis buddhalaiseksi horoskooppi-uskovaiseksi ja kestohymy-altruistiksi, jos etsit 'aitoa'[?] rakkauden yhteisöä.

Luther oli neuroottinen, isäkompleksin riivaama nero, jolta puuttui naiskäsitys ja -kuva teologiastaan lähes täydellisesti.

Luther meni von Borankin kanssa naimisiin - ei rakkaudesta vaan jostain epämääräisestä velvollisuudentunteesta - puolivahingossa [tosin miehillä oli tapana siihen aikaan mennä naimisiin naisten kanssa ja vice versa], varsinkaan kun kukaan muu ei kolhoa Katarinaa huolinut.

Martti oli pervo sadomasokisti [sekä koprolaali - ainakin pöytäpuhteittensa perusteella], joka nyt sattui kuitenkin näkemään kristinuskon teologisen perusproblematiikan rehellisemmin ja samalla fanaattisemmin kuin kukaan muu aikalainen.

Arvostan kyllä Lutheria suuresti, vaikken tuosta vain ostakaan hänen sadomasokistista soteriologiaansa.

Lutherin äärimonergistinen ratkaisu: tahdon leikkaaminen erilleen uskosta on hiukan samaa kuin, jos viiltelisi omaa elävää lihaansa partaveitsellä [nautinnollista tuskaa - ihan niinkuin totinen rakkaus aina].

Rakkaus raatelee, lauloi Ismo Alanko - - ainakin luterilaiseen pelastusoppiin sisältyvä Jumalan rakkaus - vai ettekö te anarkisti-siiven hihhulit ole vieläkään ymmärtäneet Lutheria?
 
Dialektista kriisin teologiaa julistanut Karl Barth sanoi 1963 luettuaan anglikaanisen radikaalipiispa J. A. T. Robisonin  rakkauden liberaalia proto-hippi-sanomaa saarnanneen Rehellinen Jumalan edessä: Usein ajattelen, että tämä John Robinsonin ongelma on oikeastaan Karl Barthin ongelma. Mikä minulta on mennyt vikaan, kun tämä on jälleen mahdollista?
 
R. Räsäsen vastaus Barthin kysymykseen: Sinä kirjoitit liian pitkän ajatusviivan yhteen niistä Kristusta käsittelevistä Kirkollisen dogmatiikan sarjasi osista. Eivät nämä liberaalit jaksa ajatella niin pitkään systemaattisesti. Niiden pitää saada annos ekst - eh rakkautta määrätyn väliajoin, ettei vieroitusoireet iske.

2
Jos pasifisti-hipiksi tulkitun ja emansipaatioon hurahtaneen androgyyni-Jeesuksen liberaali sateenkaari-rakkauden sanoma voittaa Suomen luterilaisessa kirkossa, kirkko tulee hajoamaan kappaleiksi. Kiveä ei jää kiven päälle. Ja hyvä niin.

Jos taas Suurinkvisiittori voittaa, niin hänen järjestystään ja dogmiaan [ihmettä, auktoriteettia ja salaisuutta] kaipaavat saavat elää ääribyrokraattisessa, konservatiivisten huru-ukkojen patriarkaatissa, jolle nauravat naapurin [ruåtsalaiset] aidanseipäätkin. Mutta silloin kirkko pysyy kuin pysyykin pystyssä [joskin yhä enemmän dogmaattis-kirkkopoliittiseen norsunluutorniinsa käpertyneenä].

Joku sanoo nyt, että anarkisti-Kristuksen ja Jesuiitta-Führerin välille on kuin onkin löydettävissä kompromissi? - Minä sen sijaan väitän vanhaa viisautta siteeraten: Älä koskaan luota missiin - olipa hän sitten hetero tai homo, transu tai hermafrodiitti.

Kompromississa on aina kyse kaupallisesta sopimuksesta, jossa jokaiselle annetaan jotain, mutta tavalla, joka jättää kaikki myös hiukan tyytymättömiksi. - Kirkon institutionaalinen hajoaminen saatetaan kyllä välttää, mutta sen opillinen koherenssi jää reikäiseksi kuin pesusieni. - Pyhyyttä kun ei voi jakaa intressien perusteella tipoittain - erikseen ja [melkein] tasan kaikille kuten poliittisten kompromissien kohteita [jo Khalkedonin päätös Jeesuksen kaksiluonto-opista sen opetti: - yhtä aikaa Jumala ja ihminen - luontoja erottamatta tai sekoittamatta].
*
http://finnsanity.blogspot.com/2010/10/kirkko-valtionkirkko-seurakuntavaalit.html
http://fi.wikipedia.org/wiki/Koprolalia
http://en.wikipedia.org/wiki/Coprophilia
http://fi.wikipedia.org/wiki/Karl_Barth
http://en.wikipedia.org/wiki/John_Robinson_(bishop_of_Woolwich)
http://actuspurunen.blogspot.com/2010/10/me-emme-voi-puhua-jumalasta-se-on.html
http://www.ill-legalism.com/areyoustupidtoo.htm

Lutherin-Sasin teesi: Vain kadotetuimmat ja rikkaimmat pelastuvat

Kuvissa (ylävasemmalta lähtien) Lutherin-Sasin teesin perusteella viisi satavarmasti pelastuvaa: Martti, Donald, Kimmo, herra X ja Mariana.

(Alkuperäinen idea tähän 'todistukseen' tuli Kemppisen päreestä 'Kuka kerjää turpaansa?, 12.7 - Viimeisimmät tarkennukset viimeisiin kappaleisiin klo: 23.40 )
*
Lähtökohta
Armon kerjääminen ilman hyötynäkökohtaa on kieltämättä luterilaisen uskonopin suurimpia ja uskomattomimpia saavutuksia. Ehkäpä myös romani-kerjäläinen pystyy samaan. Silloin hänen kerjäämistään ei voisi pitää elinkeinon harjoittamisena (ansaitsemisena) vaan ihmisoikeuden piiriin kuuluvana hätätilaoikeutena, jota häneltä ei saa riistää.

Arviointi
[armon] Pyyteetön kerjääminen on tietysti oxymoron tai contradictio in adjecto/contradiction in terms tai vastaava semantiikan sekasotku. Mutta Luther ei - mikä oli yhtä aikaa sekä hänen nerouttaan että typeryyttään - voinut myöntää ajautuneensa aina pyyteellisen tahdon ja uskovan nöyryyden suhteen loputtomaan ja ratkeamattomaan loogiseen kehään (joka ilmentää mielemme alkuperäistä psykologista kaksoissidosta eli/tai affektien epäkoherenssia).

Joka tapauksessa Paavali ymmärsi uskon ja tahdon välillä vallitsevan kehämäisen problematiikan psykologisesti rehellisemmin kuin Luther todetessaan, että hän itse kerskaa vain heikkouksillaan.

En tosin tiedä, oliko tämä vaatimattomuudella kilpaileminen Paavalin ironinen kompa vai paatoksellinen julistus, mutta siinä kiteytyy paljon kristinuskon ressentimenttisestä, tekopyhästä joskin myös positiivisesta(?) nöyryydestä.

Lutherille, joka piti Paavalia arvossa, juuri tämäntyyppisen itsekehun on kuitenkin täytynyt käydä todisteesta, mitä tulee ihmisen perimmäiseen itsekkyyteen jopa uskon ja Jumalan suhteen. Sillä eikö heikkoudella kerskaaminen ole kaikkein tekopyhintä ja siten halveksittavinta itsekehua, mitä kuvitella saattaa.

Silti en kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään Lutherin ratkaisua 'sola fide/yksin armosta', sillä miten mainittu hyötynäkökohdan ongelma muka ratkeaisi armon kerjäämisellä - ellei sitten myönnetä ihmisen ajautuneen niin helvetilliseen pulaan (henkisesti ja/tai sosiaalisesti), että jo tuo hätä itsessään nostaa hänen kerjäämis-aktinsa luonteen ihmisoikeuskysymyksen sasittomiin korkeuksiin (ks. kuitenkin PS.).

Jos ja kun ihminen ei voi 'hengen hädässä' toimia toisin, ei hänen kerjäämiseensäkään silloin sisälly harkittua pyydettä (sillä kysehän on elämästä ja kuolemasta). Samalla hetkellä myös kerjäämisen kieltäminen tällaiselta ihmiseltä muuttuu syrjinnäksi.

Mutta Sasi kirkuu, ettei näyttö vieläkään riitä. Nämä loistyypit voivat hänen mielestään yhä toimia toisin eli harjoittaa kerjäämisen sijaan jotain muuta elinkeinoa.

Hmm - - .

Tässä kohtaa Martti Lutherin ja Kimmo Sasin pelastus- sekä riisto-opillinen ohjelma lankeavat pahaenteisellä tavalla yhteen.

Pitäisikö noita ihmisiä - Lutherin ristin teologian ja Kimmo Sasin 'köyhät takaisin Afrikkaan'-sosiaalipolitiikan yhteisessä hengessä - potkia jopa vielä rankemmin päähän, jotta heidän tilansa/tilanteensa saavuttaisi lisänäyttöjen myötä ihmisoikeuden myöntämiseen oikeuttavan tason?

Tällaista käytäntöä voi perustellusti puoltaa sen vuoksi että ristin teologian ja uusliberalistisen etiikan mukaan vain kaikkein kadotetuimmat ja kaikkein rikkaimmat pelastuvat, joten ehkä siis jatkamme Lutherin ja Sasin linjalla. Ajetaan romanit Jäämereen tai Suomenlahteen, niin oppivat kerjäämään niinkuin Jumala ja Laki vaatii: pyyteettömästi.

Saatamme ehkä yllättyneinä huomata, miten Lutherin pelastusopillinen masokismi ja Sasin sosiaali-eettinen sadismi täydentävät toisiaan erinomaisesti.

PS.
Hyväksymiseen tarvitaan tietysti ensin päätös arvoperiaatteesta, mitä puolestaan seuraa loputon sanamuotokiistojen, näyttöjen ja vastanäyttöjen ketju. Tässä proseduurissa ei loppua näy. Oikeusjuttujen käsittelyt näyttävät demokraattisissa länsimaissa jatkuvasti pitkittyvän ja mutkistuvan muuttuen siten epäoikeudenmukaisemmiksi niitä kohtaan, joilla ei ole rahaa käydä oikeutta; esim. noin 20 vuotta kestänyt Exxon Valdes-oikeudenkäynti USA:ssa.
*
http://kemppinen.blogspot.com/2010/07/kuka-kerjaa-turpaansa.html
http://www.hs.fi/tulosta/HS20071021SI1KA010k5
http://kendavenport.typepad.com/my_weblog/2008/02/how-do-i-find-i.html
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kotimaa/179793.shtml
http://kampungkoupusanku.blogspot.com/2008/09/o-poor-people-let-us-invoke-healthy.html
http://www.creationism.org/books/TaylorInMindsMen/TaylorIMMa01.htm

Mitään emme voi tehdä ('paitsi bisnestä'), vaikka kaikkeen olemme velvoitetut

Kuva esittää ainoan, varsin käytännöllisen, ratkaisun kalvinilaiseen predestinoidun armon ongelmaan. Tässäkin henkilöt tosin kokevat saaneensa 'merkin' kuulumisesta pelastettujen joukkoon, mutta antaa heidän pitää se illuusio - jonkin aikaa. - Rakkaus kun ei ole ikuista. Kuten ei sen puoleen rikkauskaan.

(Kielimafialle annoin pari paukkua votkaa - klo: 22.45)
1
Existenz Olemisen porteilla paneutuu Weberiin ja uskontososiologiaan. Lainaan häneltä seuraavan, kalvinismia käsittelevän kohdan.

'Kalvinistinen predestinaatio-oppi, jossa yksilön osaksi langennut armo oli Jumalan ennalta määrittämää, johti siihen, että ihmisten tuli työllään ja raatamisellaan osoittaa, että kuuluivat ennalta taivaaseen valittujen joukkoon.'

Miksi? Kyseinen johtopäätös ei nimittäin seuraa premisseistä, ei ainakaan predestinaatiosta, ellemme sitten näe siinä zizekiläisittäin tiettyä, psyykkisesti väistämätöntä ja siten ymmärrettävää (joskaan ei ideologisesti hyväksyttävää) dialektiikkaa, mikä asiaintila kaikista selittely-yrityksistä huolimatta yhä silti näyttäytyy minulle sekä teologisena petoksena dogmia kohtaan että hyveen kaapuun verhottuna psykologisena itsepetoksena (kaksinaismoralismina, tekopyhyytenä) omaa itseä ja toisia ihmisiä kohtaan.

Kalvinismi yrittää pragmaattisesti pyhittää predestinaatio-opissa jyrkästi kielletyn/menetetyn yksilön oman tahdon pätevyyden pelastuksen suhteen ja tulee tällä tavoin lopulta kääntäneeksi predestinaatio-opin käytännössä päälaelleen.

Jos/kun kerran Jumala kaikkitietävyydessään ja -voimassaan on aina jo etukäteen valinnut pelastetut ihmiset (ja heitä on vähän verrattuna kadotukseen joutuvien määrään), niin miten ihmeessä (sic) kukaan enää silloin voisi millään tavoin vaikuttaa kohtaloonsa ajautumatta juuri ennaltamääräämisopin kieltämään salapelagiolaisuuteen?

Ehkä äärimonergistinen predestinaatio-oppi on kuitenkin ankeassa näköalattomuudessaan psykologisesti niin vaikea sisäistää tai psyykkisesti hyväksyä (kyseessähän on ikäänkuin äärimmäinen 'tyranni', joka kieltää aktiiviselta ihmisluonnolta sen soteriologisen oikeutuksen), että oli pakko kehittää ratkaisu teologis-eksistentiaalis-psykologiselle lamaannuttavuudelle, joka mitätöi kaikki yksilölliset kannustimet.

Tässä, predestinaatio-opin implikoimassa, yksipuolisessa (vain Jumala voi ottaa meihin yhteyttä, ei päinvastoin) ellei peräti katkenneessa komunikaatiosuhteessa kutsun saaneen ihmisen ja kutsuvan Jumalan välillä, vallitsee kaksoissidos par excellence: mitään emme voi tehdä, vaikka kaikkeen olemme velvoitetut!

Miksipä emme siis, eksistentiaalisesti epätoivoisen ja toimettoman (mitä kuitenkin yhteisö, varsinkin sen naiset;\], paheksuvat) aikamme kuluksi alkaisi tehdä hyödyllisiä tekoja haalien samalla muissa ihmisissä syvää kateutta aiheuttavasti omaisuutta sekä taloudellista valtaa ja nimittäisi tätä koskaan päättymätöntä vaurastumisprojektia häpeämättömällä tavalla pelastukseen johtavaksi tieksi?

...?! - Ei käy!, koska minulle kyseinen teologis-psykologinen 'takinkääntö' merkitsee väistämättä paitsi kristinuskon rappiota myös mitä äärimmäisintä ideologista valhetta.

Tarkennan ja toistan, että taloudellista ja sosiaalista menestystä ei missään tapauksessa tule kalvinistisesti pyhittää/legitimoida teologisen, varsinkaan omaa dogmia mystifioivan teologisen silmänkääntötempun avulla (muista, sekulaarimmista syistä voidaan kyllä neuvotella - ks. luku 3.).

Mutta jos näin tapahtuu, pidän kapitalistista liberalismia entistä halveksuttavampana yhteiskuntajärjestelmänä, koska se ei ainoastaan pyri sumeilematta kartuttamaan yhden yksilön/yksikön materiaalisia voittoja vaan se suorastaan pyhittää ahneuden ja riiston tekemällä ylettömästä vauraudesta psykososiaalisen ihanteen - alunperin kalvinistisen kaksinaismoraalin hengessä - siis Jumalan tahtoon vedoten!

2
Luther ei, loogista kyllä, hyväksynyt Augustinuksen predestinaatio-oppia, vaikka hän muuten johtikin ajattelunsa tämän monergismista. Mutta Luther oli vielä Augustinustakin pessimistisempi ihmisluonnon ja siten pelastuksen suhteen. Lutherille ihmisen psyykessä ei ollut edes tuota Augustinuksen olettamaa, 'Jumalan varaamaa' tyhjää paikkaa, johon Herra saattoi asettaa armonsa kasvamaan ja vaikuttamaan ihmisen toiminnassa. Kristityn hyvissä teoissa ei siis ollut kyse ihmisen omasta ansiosta vaan Jumalan tahdon/armon ilmauksesta.

Lutherin mukaan ihminen oli kuitenkin niin syntinen, että jopa tahtoessaan Jumalaa hän tahtoi lopulta vain itseään. Tämän vuoksi armo voitiin antaa vain ja ainoastaan ulkoapäin, julkisesti julistamalla (forenssisen ('tori-')oikeuden periaate).

Lutherille 1) Jumala on jotain ihmisestä täysin erillistä (mitään synergiaa ihmisen ja Jumalan välille ei voinut eikä saanut edes kuvitella), 2) usko puolestaan on äärimmäisin kuviteltavissa oleva teologis-eksistentiaalis-psykologinen kaksoissidos (ihmiselle oli Jumalan suhteen julistettu yhtä aikaa sekä poistumis- että lähestymiskielto), josta ei tiennyt a) vapauttaako se (hysteeris-euforiseen uskon ja rakkauden kokemukseen) vai b) lamaannuttaako hylätyksi tulemisen yksinäisyyteen: Jumala ei milloinkaan vastaa tai b') ajaako se sadomasokistiseen häpeään ja itseruoskintaan ja 3) armo kuin taivaallisen tyrannin julistama tuomio: 'olet vapaa!' - psyykkiseltä vaikutukseltaan kuin sähköshokki, oikosulku tai maaninen kohtaus - ellei sitten peräti vakava paniikkihäiriökohtaus.

Lutheriin - joka pelastautuu edellä mainituista teoreettis-psykologisista umpikujistaan (ellei suorastaan perversioista) verbaalikikkailulla eli ristin teologialla (myöhemmin: hyväksiluettu armo) ja kahden regimentin opillaan - verrattuna kalvinismi kuitenkin säilytti juridis-performatiivisen tyyneytensä ja vakavuutensa pelastuksen suhteen - tosin tekemällä pelastuksesta silkkaa businestä ja kääntäen kuten sanottu näin päälaelleen sekä Calvinin predestinaatio-opin että Lutherin pessimismin.

On myös täysin luontevaa ja ymmärrettävää, että kalvinismi sekä sen johdannaiset (metodismi, evankelismi, babtismi jne.) saivat eniten jalansijaa juuri Pelagiuksen maaperällä: 'Anglo-Amerikassa'.
Kiittäkäämme Jumalaa tuosta maailman- ja ihmiskunnan aatteellis-psykososiaalisen historian mullistavimmasta keksinnöstä, jossa ennaltamäärätyt voivat ostaa pelastuksensa tulosvastuun periaatteella eli suurta rahallista voittoa tehtyään. Heidän saamansa mittavat bonusoptiot nimittäin toimivat näkyvänä merkkinä siitä, että Jumala on jo aikojen alusta lähtien valinnut heidät pelastettujen joukkoon kuuluviksi.

3
Liberalistisen talousjärjestelmän ytimeen on aina, jo alunperin, sisältynyt kaksinaismoralistinen jakautuneisuus kristillisperäisten arvojen ja vapaan kilpailun välillä. Vapaassa kilpailussa moraalilla (sekä normina että arvona) on vain nimellinen merkitys, jolla taataan muodollisesti (laillisesti tai laittomasti rikottavissa olevien!) kauppasopimusten luottamuspohja. Kaupanteon moraali merkitsee näin ollen 'rituaalista yksimielisyyttä', jota nimitetään myös (muka) reiluksi peliksi (johon kukaan bisnesmies ei kuitenkaan pitkällä tähtäimellä usko sisimmässään kuin retorisesti!)

Perinteinen konservatiivi liberalismi kannatti perinteisiä, aristokraattisia arvoja, mutta toimi silti kauppaa tehdessään (esim. imperialismi, kolonialismi) täysin nihilististä valtapolitiikkaa harjoittaen. Myöskään tämän vuoksi suurista kaupoista ei puhuttu ääneen esim. yleisillä kutsuilla vaan ne jätettiin salaisissa kabinettikeskusteluissa ratkottaviksi, ikäänkuin kyse olisi ollut rikollisesta, mafiatyyppisestä, toiminnasta (kuten olikin).

Laeilla suojatut liikesalaisuudet mahdollistavat, siis legitimoivat, tämäntyyppisen rikollisuuden sen kaikessa raadollisuudessa (mitä nyt varomattomimmat, typerimmät ja ahneimmat jäävät kiinni suoranaisista lakiin kirjattujen pelisääntöjen rikkomisista).

Siinä missä konservatiivit liberaalit elivät perinteisten kristillisten arvojensa ja kaupanteon moraalittomuuden välisessä ristiriidassa, siinä pörssikeinottelevat uusliberaalit ovat heittäneet arvot kokonaan yli laidan. Tai sanokaamme, että he kyllä hyväksyvät arvojen pluralismin, siis arvorelativismin, mutta pelkästään siksi, että tällöin arvot muuttuvat joustaviksi ja suhteellisiksi. Tämä merkitsee samalla, että arvojen moraalinen velvoittavuus käytännössä katoaa, joten niistä ei ole haittaa jo sinänsä moraalittomassa tai lievemmin sanottuna nimellisen moraalin takaamassa (kauppa-)sopimuksen teossa, jossa luottamus kuten edellä mainittiin ymmärretään muodollisesti, pinnallisesti (tekopyhästi) reiluksi peliksi.

4
Luterilainen ja kalvinistinen pelastusoppi eivät periaatteessa eroa toisistaan ratkaisevasti häivyttäessään Jumalan ja ihmisen välisen eron olemattomiin: Jumala on deus absconditus, salattu Jumala, joka on ja pysyy täysin toisena. Tästä ei (vaikka pistänkin mutkat suoriksi) ole pitkä matka Hegelin näkemykseen, jonka mukaan Jumala kuoli lopullisesti ristillä ja muuttui inkarnoituneesta ideasta sosiaaliseksi järjestykseksi sekä lopulta Nietzschen päätelmään, jonka mukaan ihminen tappoi Jumalan tehden itsestään oman Jumalansa [a) aktiivisen nihilistin eli yli-ihmisen, joka elää 'vapaan hengen' distanssin paatoksesta ja dionyysisen elämäntunteen traagisuudesta tai b) passiivisen nihilistin eli viimeisen ihmisen, joka väittää keksineensä onnen, toisin sanoen loputtoman määrän nautintoa ja mukavuuksia].

Tälläkin tavoin ilmaistuna (ko. huippumielenkiintoista aihetta voisi/pitäisi pohtia useasta eri näkökulmasta) protestanttisuus ja reformaatio ylipäätään uudistaessaan kristinuskoa poistamalla siitä pakanalliset ainekset (sakramenttioppi, piilevä pelagiolaisuus: synergismi) ja kirkon institutionaalisen totalitarismin (Paavin valta ja kanonit) palaamalla vain Raamattuun (jota muka pystytään tulkitsemaan kirjaimellisesti oikein) ja juutalaistyyppiseen, sekulaarin alakristologian perustamaan 'eettiseen materialismiin', lopultakin tuhosi kristinuskon sisäisen voiman ja uskottavuuden ajaen sen ateismiin sekä nihilismiin - lyhyesti: teki siitä kansalaiseettisen empatialaitoksen, joka pyrkii kilpailemaan kaupallisesta suosiosta siinä, missä mikä tahansa suuryritys nykykapitalismissa (lyhyesti: kirkolla ei ole enää henkistä auktoriteettia).

Protestanttisuus oli/on kuitenkin oikeassa, mitä pelastusopin perustaan tulee. Soteriologian (kuten kaikkien ideologioitten ja vakavasti otettavien moraaliteorioitten - ei siis utilitarismin) ytimestä löytyy aina edellä kuvattu kaksoissidos ja kaikki yritykset muokata soteriologiaa ihmisystävällisemmäksi ja ylipäätään houkuttelevammaksi (sakramentit, synergismi, yläkristologia) ovat joko pakanallista perua tai keinotekoista teatteria.

Heti perään kuitenkin väitän Dostojevskin suurinkvisiittorin (ja Carl Schmittin, jota on pidetty suurinkvisiittorin inkarnaationa) hengessä, että pysyvää, positiivista auktoriteettia ja eksistentiaalista toivoa sekä turvaa antavaa kirkkoa ei ole mahdollista rakentaa luterilaisen soteriologian pohjalle. Protestantismi todellakin, ihan oikeasti, tuhosi vanhan kirkon ja uusi on lähinnä transsendenttiseen meditaatioon verrattava bisnes.

Tämä on minun kaksoissidokseni, mitä kristillisyyteen tulee: kristinuskon omantunnon rehellisyys toimi analogisesti tieteen totuuden tahdon kanssa: valhe piti paljastaa ja poistaa totuuden tieltä. Tällä tavoin kristillisyys itsekriittisessä hermeneutiikassaan paljasti lopulta viimeisen valheen - Jumalan ja siten oman jumalauskonsa. Tämän valheen poistettuaan protestantismi myös käytännössä tuhosi itsensä, koska nyt siltä puuttui sisältö ja perusta, jonka varaan itse kristillinen usko oli rakentunut.

Mutta 'Jumalan varjo on pitkä', kuten Nietzsche kirjoittaa. Niinpä reformaation jälkeinen, 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun postmoderni, dekonstruoitu kristillisyys, kituuttelee ontuen mutta varsin sitkeästi ateistisissakin muodoissaan, vaikka on koko ajan menettämässä muista yhteiskunnallisista laitoksista erottuvaa identiteettiään. Veikkaanpa, että 100:n vuoden kuluttua kirkko mielletään kuuluvaksi täysin samaan kategoriaan kuin museot, koulut, kirjastot ja sosiaalitoimistot.

Luterilaisesta kirkosta ei löydy enää pyhää saatikka henkeä - puhetta, byrokratiaa ja mediaviihdettä sitäkin enemmän.

Kun Jumala kuoli, kirkko päätti vahvistaa imagoaan ja meni pörssiin. Siitä tulikin kaupallinen menestys ja trendi/brändi - ainakin USA:ssa. Maallistuneet ja valistuksen nihilistisen perinnön väsyttämät eurooppalaiset sen sijaan kärsivät yhä edelleen Hamletin älyllis-eksistentiaalisista pakkoneurooseista ja Kuningas Learin hysteriasta.

Edes psykoanalyysi ei ole kyennyt eurooppalaisia paljon auttamaan, vaikka se pystyykin kyllä hahmottamaan heidän ongelmiensa perimmäistä laatua paremmin kuin egopsykologiat, jotka praktisissa tavoitteissaan yhä suuremmassa määrin yhdentyvät kaupallis-fundamentalistisen kristillisyyden kanssa: itsetuntoa myydään 170 $/kpl.

Manner-eurooppalaiset pystyvät kuitenkin vielä kärsimään eksistentiaalista (uskonnollistyyppistä) ja omantunnon (moraalisen normin) aiheuttamaa tuskaa, kun taas anglo-amerikkalaiset ovat jo vajonneet jonnekin Lacanin imaginaarisen, välitöntä nautintoa tavoittelevan perversiivisen narsismin tasolle, joka juuri tuossa narsismissaan on otollinen uskomaan Big Otheriin - fundamentalistiseen Jumalaan.

5
Päreeni peruslähtökohtana/-ajatuksena on (vaikkei siltä aina vaikutakaan) ollut kaksoissidos-ilmiö, jota etenkin luterilainen pelastusoppi ilmentää ja jonka kalvinismi ratkaisi petollisella tavalla. Kaksoissidos-problematiikka vaikuttaa kuitenkin kaikkialla puheakteissamme ja teorioissamme, niin mikro- kuin makrotasolla.

Tätä kaikessa kommunikaatiossa ja kaikessa ajattelussa, etenkin pohdintojemme perustavimmissa aksiooma-tyyppisissä oletuksissa vaikuttavaa dialektista umpikujaa pyrin käsittelemään yhä laajemmin ja syvemmin joissain tulevissa päreissäni. Pohtien muun muassa sitä, miksi minun mielestäni (eikä vain minun) Slavoj Zizekin (oletetun) vallankumouksellisuuden sekä (mm. Walter Benjaminilta perityn ja Alain Badioun kanssa työstetyn) utooppisen apokalyptisuuden että (weberiläis-heideggerilaisen) eettis-vallankumouksellisen Tapahtuman korostuksen selittäminen on positiivisen (premissit-johtopäätös) argumentaation puitteissa mahdotonta, koska perustojensa suhteen ajattelu törmää aina sekä ekspressiivisen että systemaattisen ilmaisunsa rajoihin.

Kyseistä törmäystä, joka perustan (Jumalan, metakielen, Big Otherin, - contra Habermas) puuttuessa falsifioi kaikki yrityksemme oikeuttaa/legitimoida diskursiiviset päämäärämme rationaalisesti, kutsun yleisesti kaksoissidos-tilanteeksi - ikäänkuin hirttosilmukaksi kaulassamme: ja mitä enemmän rimpuilemme, sitä tiukemmin tuo dialektis-paradoksaalinen solmu meitä kuristaa.
*
http://olemisenporteilla.blogspot.com/
http://en.wikipedia.org/wiki/Double_bind
http://fi.wikipedia.org/wiki/Pelagius_(teologi)
http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Luther
http://fi.wikipedia.org/wiki/Augustinus
http://www.cartoonstock.com/directory/c/catch_22.asp
http://pilgrimsprogress.net/2006/09/17/calvinism-humor/

Tyhmä pappi, biologi ja onnen mielettömyys

Kirjoitettu kommentiksi merille mikasipuran 28.4 päreeseen Viileää höyryä. (Lisäys 30.4)
*
mika kirjoitti mm.

Tekisi mieli niistää niitä elämästä vieraantuneita intelletkuelleja jotka luulevat tietävänsä miten elävät ihmiset tuntevat. Tietävät millaista on olla minä. Niitä jotka pitävät itseään oikeutettuina kommentoimaan julistavaan sävyyn Ike Kanervan tekstiviestejä tai julistamaan bussiturman henkilökohtaiseksi mustaksi päiväkseen.
Ja tuota Freudinsa lukenutta psykoa, joka parhaillaan yrittää Ylen uusinnassa tyrkyttää omaa ideologiaansa itseään äärettömästi suuremman Stephen Fryn elämän deterministiseksi selitykseksi. Tyhjäntoimittajia, verenimijöitä, saivareita. Kerran olen lyönyt. Sen jälkeen itkin. Enää en jaksa.

meri kirjoitti kommenttissaan:

laitan tähän lopuksi linkin, joka luultavasti lisää ärsytystäsi entisestään, mutta joka on sekalaisessa aatesopassaan niin kauhea, että muuttuukin huumoriksi.
katso siis, miten hengellistä annosta yritetään ahtaa tarjouskupongilla vähän kaikille. mukana on vielä aletarra daavidin tähtenä kasukan liepeessä.

merin antama linkki, josta löytyy uusin, 'kristillis-geneettinen jumala-todistus':

/pharyngula/2008/04/molecular_biology_for_babbling.php

RR

Ote kriittisen biologian professorin tekstistä em. videota koskien:

'From this feeble, pathetic, coincidental shape, the preacher spins out an incredible interpretation — Jesus holds us together! The audience of dumb yokels oohs and aahs over this nonsense. This is depressing, since this seems to be the level of comprehension we can expect from the public'.

Hmm. Entä mitäs geenibiologi meille antaa: verta, hikeä ja kyyneleitä hänkin (onneen saa kyllä pyrkiä) - mutta ei kärsimyksen sovitusta. Siitähän tässä videopapin sinänsä idioottimaisessa todistuksessa on kyse.

Väittäisin, että biologi kritisoi asiaa ikäänkuin väärästä päästä - aivan kuten videon pöljä pappi. Nuo päät tosin sijoittuvat hieman eri puolille 'parallaksista' diskurssiperspektiiviämme.

Ihmiset eivät yleensä etsi sellaista totuutta, joka ei anna kuin tyhjyyden, kadotuksen, kärsimyksen ja olemattomuuden - ellei sitten olla buddhalaisia, mikä on käsitetty länsimaissa useinmmiten täysin väärin: julistetaan minättömyyttä egoistisella kilpailupaatoksella. Kutsun tuollaista new age-sotkua kalvinismi-buddhalaisuudeksi!

Siis: Saavuttaakseen tieteelliselle 'valistususkonnolle' kaikkien ihmisten vankan tuen - myös maailmankatsomuksellisesti - geenibiologien pitäisi kai kehittää sellainen onnellisuusoppi, joka 'kolahtaa' ihmisiin yhtä lujaa kuin (kaiken) maailman (muutkin) uskonnot.

Pelkkä geenin itsekkyyteen perustuva onnen etsintä (lisääntyminen) kun ei poista kärsimyksen tosiasiaa - toisin sanoen ei siis lupaa viimekätistä sovitusta ja pelastusta.

Tuntuu aika mielettömältä saattaa lapsia mielettömään maailmaan. Vetoaminen geneettiseen determinaatioon ei paljoa paina tämän mielettömyyden edessä. 'Pakko ilman mieltä' ei tee pakosta yhtään sen mielekkäämpää.

Jotain hyvin osuvaa on siinä Adornon ja Horkheimerin 'Valistuksen dialektiikassa' esittämässä sloganissa, jonka mukaan seksuaalisuus - huolimatta ylivertaisesta teknologisesta luonnon hallinnastamme - on ikäänkuin luonnon kosto ihmiselle.

Silti nämä herrat eivät ehkä sittenkään olleet tarpeeksi pessimistisiä: ehkä tulee aika, jolloin myös seksuaalisuus on teknologisesti täysin hallittua. Ja se tilanne on analoginen (merinkin 'ihaileman') androgynismin kanssa.

Mutta kas - kun lopulta hallitsemme lisääntymisen ja olemme muuttaneet ihmisen androgyyniksi, niin olemme tulleet samalla rakentaneeksi 'Uuden ihmisen', ja silloinhan pessimismi lienee jo vaihtunut optimismiksi...(jos nyt tunteilla enää siinä vaiheessa on mitään 'käyttöä' eli ilmaisullista merkitystä.)

Voi minua vanhaa misogyynistä teknopessimistiä - enhän taida ymmärtää mistään mitään...ainakaan luonnosta ja naisista...

Kommentti 30.4

Uh, puurot ja vellit sekaisin. Dawkinsin "hovin" (johon PZ Myers epäilemättä kuuluu) metafysiikasta ja varsin kategorisesta uskonnonvastaisuudesta (joka laimenee lähinnä silloin kun joku vaatii uskonnon nettovahingollisuudesta dataa) voi olla montaa mieltä. Mutta tässä kohdin Myers yksinkertaisesti kritisoi luonnonilmiöiden selittämistä rillumarei-teologialla. En usko, että tuossa kritiikissä sinuakaan RR mikään oikeasti närästää. Tässä vastakkainasettelussa, tällä kertaa, toinen on yksinkertaisesti väärässä.

Onko yksityiskohdat aina välttämätöntä eksaloida kokonaisiksi maailmankatsomusten koflikteiksi.

*

Ei närästä, jos puhutaan vain faktoista tai vain symboleista, joiden erottelu tässä tapauksessa lienee hyvinkin mahdollista. Mutten kuten sanoit - puurot ja vellit on sekaisin ihan 'hybridiksi' asti...

Pappi puhuu biologisista faktoista teologisina symboleina, mutta biologi kritisoi häntä vain biologisesti tutkittujen faktojen pohjalta, ilman mitään biologian ulkopuolista lisätulkintaa.

Tietenkin minä 'uskon' (mikä kirottu sana!) - en siis tiedä, että biologi on oikeassa, mitä geeneihin tulee, mutta pappiin ei tässä valitettavasti pure mikään fakta-analyysi.

Joko pappi valehtelee tietoisesti saadakseen mainetta ja mammonaa tai sitten tarvitaan jotain 'korkeampaa' motiivi-intentio-analyysia, jossa paljastetaan, että kyseessä on uskonnollis-metafyysisen lohdutuksen tarpeen manifestaatio.

Biologia itsessäänhän ei tyydytä kyseistä tarvetta - pikemminkin päinvastoin - ellei sitten satu olemaan hurahtanut panteismiin...

Pappi on biologisen totuuden suhteen väärässä, mutta perusongelma tässä ei ole väärässä tai oikeassa oleminen faktojen tulkinnan suhteen vaan se, onko papin oikeutettua luennoida oppia, joka mitä ilmeisimmin on täyttä huuhaata.

Sananvapauden periaatteella kyllä. Ikävää on vain se, että jos tuollaiset papit pääsevät valtaan, he lakkauttavat sananvapauden heti, mikä merkitsee katastrofia paitsi luonnontieteelle myös kaikelle tutkimukselle ja luovalle ajattelulle ylipäätään.

Minulla on tosin paha pelko, että jos puolestaan biologit saisivat kaiken poliittisen vallan, sananvapaudelle kävisi aivan samoin: - dawkinsilainen sensuuri iskee, jos puhut paskaa eli uskot Jumal-harhoihin tai muihin symbolisiin 'huuhaa-muuttujiin'.

Mutta vielä kerran - PZ Myersin fakta-kritiikki itsessään on OK.

mahalanobis.twoday.net/topics/economics/.

Ei pelagiolaisuudelle, ei äärimonergistiselle vanhurskauttamisopille - kyllä sakramenteille

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Hurskaasta halusta".
*
petri, styrvainen

Kiitti vaan valistavista kommenteista. Tarkennuksia odotinkin, koska kirjoitukseni oli vahvasti poleeminen. Mitään olennaisesti uutta ette kuitenkaan esittäneet.

'Osallisuus pelastuksesta' (ylipäätään partisipaatio-oppi) on kiintoisa tapa väistää monergismin pohjaton suo, jonne ihminen hukkuu, mutta psykologiseksi selitykseksi se ei tietenkään kelpaa. Jos joku tulee ja sanoo minulle silmät palaen, että hän on nyt osallinen pelastuksesta, niin käteni hakeutuu nopeasti kännykän numeroille 112 - ainakin, mikäli kyseinen henkilö ryhtyy vielä päälle päätteeksi puhumaan kielillä ja/tai kieriskelemään tomussa.
*
Mitä sakramentteihin tulee, niin minun mielestäni mikään ei voi lähentää meitä Jumalaan - ei mikään - ei edes Kristus. Näin siksi, etten ole uskossa. Oliko yllätys?

Minulle Kristuksen kirkko on kuitenkin perin tarpeellinen nimenomaan sakramentaalisena yhteisönä. On nimittäin ihmisiä, jotka uskovat, ja paljon myös niitä, jotka haluaisivat uskoa (kuten minä.)

Jako 'pistikoihin' ja 'gnostikoihin' on keinotekoinen. Kaikki me olemme samaa ihmismassaa Jumalan edessä. Ei siinä uskova eliitti piispoineen ole yhtään sen korkeammalla Jumalan edessä kuin rupusakkikaan.
Tieto ei tee kenestäkään Jumalalle otollisempaa. Ei siis myöskään sakramentti, joka on performatiivisesti/'julkisesti' salaista 'tietoa' jos mikä.

Voihan tuon 'osallisuuden pelastuksesta' kukin sisimmässään ajatella kuten styrvainen kirjoitit, mutta perimmäinen epävarmuus säilyy aina ja siten se, jolla on mikä tahansa pelastusvarmuus jo tässä elämässä, on erehtynyt pahasti ja perusteellisesti.

Hänellä voi olla vain 'välineellinen' suhde Jumalaan sakramenttien kautta. Kristuksen ruumiin ja veren nauttiminen on magiaa, vaikka me sitä uskossamme totena pitäisimmekin - tai sitten tosi ja magia ovat tässä kontekstissa sama asia.

Niinpä se, joka kokee itsensä pelastetuksi tai ainakin olevansa lähempänä Jumalaa vaikkapa ehtoollisen jälkeen, voi puhua vain omasta puolestaan - ja pelkästään jo tämän subjektiivisuuden (fideismin) takia häntä sopii syvästi epäillä.

Mutta 'jumalallinen näytelmä' tarvitaan, koska me olemme niin onnettomia kohtalomme takia. Kristus antaa lohtua - olkoonkin illusorista.
*
Sanottakoon kuitenkin vielä, että jos kirkko ei ole sakramentaalinen eli pidä sakramenttien kautta yllä Pyhää Mysteeriä ja pelastusta Kristuksessa, se ei ole kirkko lainkaan vaan lähinnä hysteerinen ihmisjoukkio.

Ei-sakramentaalista trendiä on ollut havaittavissa reformoiduissa lahkoissa 1900-luvulla.
Ja mikä pahinta - kun tällaisesta, Kristuskeskeisestä mutta sekopäisen hurmahenkisestä montanolaisuudesta (terveisiä vaan arvostamalleni 'kostaja-Tertullianukselle') on joko älytty luopua tai sitä on ryhdytty institutionalisoimaan, perustetaankin supermarketin viereen oma kaupallinen kirkko, joka pörssikurssien ja Pyhän Hengen 'hybridinä' muistuttaa pikemminkin Kristuksen 'pelikasinoa' kuin transsendenttista kotia, jossa me voimme kohdata Vapahtajan 'omassa elementissään' - joka ei taatusti ollut kaupallinen!
Vain muutama leipä ja kaksi kalaa - ja väkeä taisi olla peräti yksi Hakaniemen-torillinen.

Myönnettäköön, että sakramentaalinen kirkko saattaa pahimmillaan muuttua (vrt. Paavin kirkko) automaatiksi tai valkopesulaksi (Camus), jossa rippi ja ehtoollinen tekee edellisen viikon synneistä 'selvää' tuosta vain niks naks. Ja eikun taas uutta pahaa tekemään!

Luterilainen kirkko ei päästä syntistä näin helpolla. Valitettavasti vaikuttaa joskus siltä - kuten olen kirjoittanut - että luterilaisessa kirkossa ei saa ikinä anteeksi, koska epävarmuus on vallitseva uskon ominaisuus sielläpäin.

Lutterin kirkossa Jumalan sanotaan kyllä rakkaudessaan armahtavan, mutta jos/kun sen armon saadakseen pitää juoda (myös 'ehtoollis-') viiniä vähintään sen verran, että ristin teologian 'kriteerit täyttyvät', niin ankeaapa on tällainen tie kohti pelastusta - myllyhoidon ja AA:n kautta pitää 'koukata' ensin hänen.
*
Minua kiinnostaa eräs suuri linja. Kirkkohan on tunnetusti kolmiyhteisen Jumalan palvontapaikka.
Siten kristillisyydessä ja sen eri kirkoissa on myös painotettu (eri aikoina tai samanaikaisesti) joko Jumalaa, Kristusta tai Pyhää Henkeä.

On sanottu että vanha kirkko ja etenkin ortodoksisuus painottaa Jumalaa, kun taas latinalaisempi katolisuus painottaa Jumalan ohella Kristusta ortodoksisuutta enemmän.
Luterilaisuus sen sijaan on painotukseltaan Kristuksen ja Pyhän hengen kirkko - sen reformoidut 'lahkot' puolestaan usein pelkkää Pyhän Hengen hurmosta.

Näyttäisi siltä, että kolmiyhteisyys on yhtä aikaa sekä lineaarinen että synkroninen 'elementti'. Ja kaiken lisäksi vielä maantieteestäkin riippuvainen.

Idässä ei painoteta subjektiivista vaan pikemminkin kollektiivista uskoa sekä Jumalan/Kristuksen kaikkivaltiutta.
Lännessä painopiste siirtyy Kristuksen kärsimyshistoriaan ja sovitukseen, jota höystetään merkillisesti uusplatonistisella metafysiikalla.
Luterilaisuus mässäilee jo ihan täysillä Jeesuksen maallisella vaelluksella ja tekee tästä eettisen esikuvan.
Reformoidut lahkot eivät tarvitse enää edes Jeesusta kuin nimenä. Pääasia että 'high spirit' säilyy omia uskon 'endorfiineja' erittämällä. Muuten tila on sama kuin narkkarilla...

Kuvattu kehitys on lineaarismaantieteellinen. Siirtyessään yhä pitemmälle länteen kristinuskon painotus maallistuu maallistumistaan: Jumala muuttuu Kristuksen ja Jeesuksen kautta pelkäksi Hengeksi - lopulta kai kvarkeiksi.

(Paradoksaalista kyllä kvanttifysiikan subjektiton kvarkkimaailma lähestyy merkillisesti idän mystistä universumi-/jumalakeskeisyyttä. Tosin jo (Akvinolaisenkin) enkeliopit liippaavat käsitteellisesti aika läheltä kvanttifysiikan tiettyjä ongelmanasetteluja.)

Mutta kun kristinusko syntyi, kaikki kolme jumaluuden 'elementtiä' painottuivat yhtäaikaisesti, joskin Pyhä Henki 'teologisoitui' ehkä hiukan myöhemmin kuin kaksi muuta.
Ja yhä nämä elementit ovat kristillisen teologian peruskivi, mikä todistaa, että ne kertovat jotain olennaista perimmäisestä itseymmärryksestämme maailmassa olemisesta.

Kun tässä asiantuntijoiden kanssa keskustelen, voisin kysyä, miten he kokevat kyseisen jaon vaikuttavan nykypäivän kristillisyydessä - sekä teoriassa että käytännössä - ja mikä oli Augustinuksen erityissuhde kolminaisuusoppiin - jos se nyt oli jotenkin erikoinen. Joka tapauksessa Augustinus on kirjoittanut kirjan triniteetistä.

*
STyrvaiselle natsismista ja kristinuskosta sen verran, että olen kyllä jossain määrin selvillä mm. Bonhoefferin ja kump. vastarintaliikkeen merkityksestä natsi-Saksassa, eikä ortodoksien juutalaispogromeja Venäjällä tai serbiortodoksien osallisuutta nationalistiseen kostoprojektiin muslimeja vastaan ole syytä vähätellä.

Mutta edelleenkin olen taipuvainen kysymään sitä, miksi juuri saksalaiset olivat niin taipuvaisia myötäilemään natsidiktatuuria.
Kaikkein suurin kysymysmerkki minulle kuitenkin on se, miksi juutalaiset alistuivat niin helposti - ikäänkuin Jumalan koettelemukseen uskoen.

Väitän, että Saksan luterilaisilla oli samaa 'eetosta' kuin juutalaisilla eikä vähiten yksipuolisen monergistisen (ja etenkin forenssisen: armo julistetaan kuin tuomio) pelastusoppinsa takia.
*
Nyt ei riitä retoriikka (esimerkiksi 'osallisuus pelastuksesta') styrvainen: Sano minulle, mitä siitä seuraa, jos ihmisen tahdolla ja valinnan vapaudella ei ole mitään merkitystä pelastuksen suhteen.
Minä annan omasta puolestani kolme vaihtoehtoa: 1) paniikkihäiriö, 2) uskosta/kirkosta luopuminen, 3) 'pörssiuskovaisuus' (eli totaali maallistuminen).

Eli kun aloitin siitä, että pelastus on täydellisen epävarma asia ja päädyin siihen, että tuo epävarmuus lopulta ajaa ihmisen joko hulluuteen ja/tai pois kirkon piiristä ja/tai maallistuneeseen onnentavoitteluun, niin lopputulemaksi minulle jää (edelleen) se, että kirkon tulee painottaa synergismiä ja sakramentaalisuutta - muussa tapauksessa se turhentaa itsensä ja kuihtuu pois.

Yhtä vain en tiedä: mikä saisi minut uskomaan tuohon sakramentaaliseen(kaan) kirkkoon...

Armo contra sakramentit: kristillisen pelastusopin 'Kosovo'

Kirjoitettu kommentiksi Järveläisen päreeseen "Hurskaasta halusta".
(Lisäyksiä 20.2)

a-k.h
Menee hieman kyseenalaisen journalismin puolelle tuo kritiikkisi Augustinuksesta.
En ymmärrä pointtiasi.

Petrin rapakalja-konjakkiesimerkki tiivisti yksioikoisuudessaan koko A:n pelastusopillisen linjan ihan kattavasti.

Ortodoksina tosin korostan sakramenttien funktiota enemmän kuin Augustinus luultavasti teki.

En siksi, että sakramentit voisivat toimia 'porttina' lähemmäs Jumalaa vaan että ne antavat uskovalle tunteen yhteydestä Jumalaan - eikä yhtään enempää!
Epävarmuus pelastuksesta säilyy elämän loppuun saakka sakramenttiyhteydestä huolimatta.

Monergismissa tuo yhteys on kuitenkin fataalisti katkaistu. Tosin radikaalimmin ja epäonnistuneemmin Lutherilla (ristin teologia on minusta sadomasokismia) kuin Augustinuksella, joka sentään jätti ihmisen sieluun edes paikan, johon armo voi asettua ja alkaa sieltä vaikuttaa - joskin täysin ilman ihmisen omia ansioita. Armon vaikutus ja teot ovat aina Jumalan työtä.

Lutherille ihminen oli läpimätä paska, jonka vain taivaasta (vapauttavan??!) tuomion tavoin langetettu Jumalan armon julistus voi pelastaa.
Protonatsisimia muistuttaa tällainen 'Führer-Jumalan' yksipuolinen 'ultimaatumi' sanon minä - sen lisäksi, että psykopaattisimmat saattavat jopa käyttää hyväkseen yksipuolista 'armahdusta'.

(Natsisimi-syytöstä voi perustella myös sillä, että luterilaisuus ei kyennyt (opillisistakin syistä) pitämään puoliaan maallista regimenttiä (natsismia vastaan) vaan päinvastoin luterilaisuuteen kasvanut kansa oli valmis ottamaan Hitlerin julistuksen omakseen kuin Jumalan sanan.)

Olenkin nimittänyt luterilais-augustinolaisen soteriologian kaksoissidokseksi, joka voi johtaa joko mielenhäiriöön tai uskon kautta vapautumiseen (jossa siinäkin saattaa olla psyykkisen epävakauden piirteitä).

Toisaalta - juuri ortodoksisen kirkon sakramentit saattavat liian helposti muodostua (ihminen kun on omahyväinen nousukas ja pyrkyri) uskovalle muodolliseksi automaatiksi, jolla hän muka omin avuin pääsee lähemmäs Jumalaa.
Tällainen pelagiolaistyyppinen kiusaus pitää karsia tylysti pois esimerkiksi rippi-isän toimesta.

Sakramentti on liturgis-synerginen performaatio - Jumalan ja ihmisen välistä yhteistyötä.

Mutta - vielä kerran ja yhä uudestaan: siinä ei siis varmistella taivaspaikan saamista ja siten jopa elitistisesti kuvitella, että jo tämän elämän aikana ollaan sakramenttien kautta siellä vip-osastolla konjakkia maistelemassa.

Sakramentit ovat (contra Barth, jolle jopa itse uskonto oli ihmisen vieraantumista Jumalasta - siis synti!) imaginaarinen mahdollisuus kokea Jumalan läheisyys - ei reaalinen varmuus pelastetuksi tulemisesta.

Toisaalta taas - nuo körttireformaation synnillä mässäilyt (esim. P. Ruotsalainen) ristin teologian hengessä eivät tee minuun muuta vaikutusta kuin herättävät pohdinnan näitten ihmisten psyykkisen tasapainon kyseenalaisuudesta, koska heidän Jumalaansa ei voi lähestyä kuin joko vetämällä pään täyteen (ja kokemalla krapulassa hirrrrveä syyllisyys ja synnintunto) , vajoamalla joko oikeasti tai epäsuorasti transsiin joutumalla kaikenmaailman kyseenalaisten maallikkosaarnaajien johdateltavaksi ja manipuloitavaksi (vrt. aiempi viittaukseni 'Führeriin' ja natsismiin.)

Hinta, jonka reformaatio maksoi siitä, että Jumalan ja ihmisen välinen kuilu syventyi pohjattomaksi (vrt. Barthin dialektinen teologia) on ollut surullinen luku kristinuskon historiassa, eivätkä siitä pelasta teologisen tieteen loistava edistyminen 1900-luvun lopulla - päinvastoin!

Mitä hyödyttää tutkia teologiaa niin sanotusti 'Jumalaa silmalläpitäen' eli uskon vahvistusta samalla etsien, jos/kun luterilaisen teologian tutkijat kuitenkin yleensä päätyvät agnostismiin tai jopa ateismiin.

Kansan parissa saatetaan kyllä uskoa ajoittain vahvasti joskin - näin oletan - hiukan epätoivoisesti (silti kyse on evankeliumista: hyvästä sanomasta) ja luultavasti myös siksi, että ollaan vailla traditionaalisen, sakramentaalisen kirkon antamaa tukea ja turvaa.

Mitä mahtavatkaan ajatella Antti Eskolan kaltaiset 'hiljaiset uskovaiset' nykyluterilaisesta viihteellis-populaarista 'idols-kirkosta', joka on alkanut 'kaupata' armoa oikein markkinatalouden kampanjatrendien tavoin?

Ehkäpä nämä nykyiset pop-papit vievät armon vielä joku päivä jopa pörssiin! Mutta silloin on jo avoimesti siirrytty kalvinistien leiriin.
Alkuperäisen kristillisen soteriologian monergistis-synergistisen pelastusopin kannalta tällainen takinkäännös on ainakin minun mielestäni törkeimmän luokan petos.

Ortodoksista kirkkoa saatetaan ivallisesti pitää taide-eliitin muoti- ja trendikirkkona mystiikkansa ja esteettisen kauneutensa sekä sakramenttiensa vuoksi, mutta ainakaan sen ei tarvitse keksiä uusia ' myyntiartikkeleita'. Ortodoksisuus on nimittäin myynyt samaa tuotetta jo lähes 2000 vuotta - samassa 'paketissa'.

Luterilaisuus sen sijaan on ollut syntymästään saakka riippuvainen 'pörssikursseista' eli muuttuvista hengellisistä ja teologisista suuntauksista, joiden indeksi on jatkuvasti painumassa miinuksen puolelle.

Onko niin, että äärimmäinen ja yksipuolinen ei-sakramentaalinen monergismi tulee ajan mittaan väistämättä hajottamaan ja hävittämään kansankirkon - lopullisesti.

Ikuinen paluu, hyvä elämä ja pelastus - Nietzschen nihilistinen uskonto

Kirjoitettu kommentiksi IDAn päreeseen "Syvällisesti syvältä".

IDA kirjoitti
....
Onko ikuisen paluun idea tämä, että materian ollessa rajattu ja ajan ikuinen niin materia väistämättä järjestyy taas joskus samalla tavalla ja me elämme täsmälleen samoin kuten aina? Siis noin vulgaaristi yksinkertaistaen ;)
*
Periaatteessa juuri noin.

Nietzsche ei kuitenkaan esittänyt tätä 'yhtälöä' missään elinaikanaan julkaistuissa teoksissaan, mutta siitä löytyy myös tämänkaltaisia pohdintoja Tahto valtaan kokoelmasta, joka ei ole Nietzschen itsensä julkaisema tai edes julkaistavaksi suunnittelema kirja, vaan hänen sisarensa ja tämän toimitusryhmän/ien kokoama sekä otsikoima jälkeenjääneiden muistiinpanojen valikoima, jossa on 1067 aforismia, esseefragmenttia tai pohdiskelua.

Ongelmahan tuossa yhtälössä on se oletus, että materian eri kombinaatioiden määrä oletetaan äärelliseksi/rajatuksi, mikä ei ole oikeutettavissa sen fysikaalisen tiedon perusteella, mikä meillä on ollut nyt yli 100 vuotta.
Tähän seikkaan puuttui jo 1900-luvun alussa myös Nietzscheä tutkinut sosiologi-filosofi Georg Simmel.

Nietzsche on kuitenkin ollut tietoinen ongelmasta, ja hän on käyttänyt ikuista paluuta lähinnä heuristisena ideana sille ajatukselle, että ko. maksiimin sisäistäminen todella vakavasti ja sen hyväksyminen ilman ehtoja merkitsee kaikkein rankinta ja viimeisintä testiä ihmisen suhteessa elämän myöntämiseen.

Joka hyväksyy ikuisen paluun hyväksyy elämän lopullisesti. Mutta tämä implikoi myös sen hyve-eettisen maksiimin, että ihmisen tulisi silloin elää sellainen elämä, jonka hän jopa haluaa ja toivoo elävänsä uudelleen.

Kuulostaa mahdottomalta projektilta, koska ihmiset syntyvät tahtomattaan täysin sattumanvaraisten olosuhteitten keskelle, ja nuo olosuhteet samaten kuin pelkkä huono tuuri terveyden tai elämän sattumusten suhteen saattavat määrätä heidän kohtalonsa lopullisesti - eikä tuo kohtalo välttämättä ole onnellinen vaan päinvastoin helvetillinen.

Mutta - koko ikänsä vakavasti sairastellut Nietzsche pitää omista tuskistaan huolimatta ikuisen paluun ajatusta syvällisimpänä ideanaan (Ecce homo/Katso ihmistä, 1888), joka ei tietysti alunperin ole hänen omansa vaan jo stoalaisten perua ja itse asiassa iki-aikainen syklisen aikakäsityksen ja kosmologian malli.

Nietzsche kuitenkin 'päivittää' kyseisen mallin omiin tarkoituksiinsa ja käyttää sitä uudessa, sanoisinko 'esi-eksistentiaalisessa' kontekstissa - ei niinkään kosmologis-metafyysisessä merkityksessä kuten stoalainen ajattelu ja monet itämaiset uskonnot.
*
On sanottu, että ikuinen paluu on Nietzschen eksistentiaalinen imperatiivi - eräänlainen vastine Kantin kategoriselle imperatiiville - ehdottomalle moraalilaille (ks. PS.)

Mutta jos Nietzschen intentio on, että ikuisen paluun myöntäminen merkitsee oman elämänsä myöntämistä ja samalla myös sen elämistä niin, että sen jopa toivoisi voivansa elää ikuisesti uudestaan, niin vaikka tässä intentiossa onkin hyvin kantilainen 'sävellaji', siitä ei kuitenkaan löydy John Rawlsin Kantin deontologiasta ideoimaa tietämättömyyden verhon ajatusta, jonka mukaan eettisesti oikein toimivat ihmiset suunnittelevat tulevan elämänsä yhteiskunnan sellaiseksi, jossa he haluaisivat elää syntyisivätpä sitten mihin yhteiskunnalliseen asemaan tahansa.

Nietzsche ei olisi kyennyt ratkaisemaan analyyttisesti tätä dilemmaa individualistisesta positiostaan käsin, jos hän sitä ylipäätään edes vakavasti pohti. Mutta väistämätöntä on, että elämä, jonka haluaa elää uudelleen, ei voi olla vain omaa, yhden ihmisen elämää. On siedettävä myös muita ihmisiä.

Nietzsche tosin oli ajatellut kyseistä ongelmaa - ehkä liiankin vakavasti, koska toteaa Ecce Homossa aika rankkaa ironiaa käyttäen, että hänen sisarensa ja äitinsä ovat olleet hänelle kaikkein suurin aihe ja syy epäillä tätä kaikkein syvällisintä ajatustaan - ikuista paluuta (ks. PPS.).

Tässä vaiheessa Nietzsche oli kuitenkin jo lähellä henkistä romahdusta, eikä mikään ajatuksellinen innovaatio enää voinut olla mahdollinen. Jäljellä oli pelkkä yksinäisen majatalovuokralaisen euforinen mielikuvitusmaailma Torinon myöhäissyksyn ja alkutalven koleudessa.
*
On myös ajateltu, että Nietzsche halusi esittää oman vastineensa Pascalin vedosta, jonka perusajatus on se, että Jumalaan uskominen kannattaa aina, koska jos ihminen uskoo ja Jumala ei ole olemassa, hän ei häviä mitään, mutta voittaa ikuisen elämän, jos tämä on olemassa.

Ikuisen paluun hyväksyminen merkitsisi siten ikäänkuin lopullista pelastusta nihilismin kurimuksesta - tavallaan siis ikuista elämää.

Nämä rinnastukset Pascaliin saattavat ehkä olla liian kaukaa haettuja analogioita, mutta silti niissä voisi todellakin väittää olevan kyse eräänlaisesta nihilistisen 'pelastusopin' kehittelystä, jossa nihilismi ylitetään.

Nietzsche itse kirjoitti, että 'ikuinen paluu on ikäänkuin uskonto uskonnon tuolla puolen'.

Tämä sitaatti on mielestäni ratkaiseva, jos halutaan pitää ikuista paluuta Nietzschen yrityksenä - ehkä epätoivoisena ja absurdina sellaisena - 'löytää' itselleen uskonnollistyyppisen pelastuksen vaikka edes 'perverssillä' tavalla mahdollistava, yhtä aikaa kvasimetafyysinen että 'naturalistinen usko'.
*
Nietzsche ei kuitenkaan pohtinut ja muokannut ikuisen paluun ideaa niin pitkälle, että hän olisi lopulta tohtinut esittää sen lähtökohdaksi hyve-etiikalleen.

Jälkeenjääneet muistiinpanot osoittavat, että idean kehittely oli kesken, vaikka hän siitä siis mainitseekin viimeisessä kirjassaan, pari kuukautta ennen henkistä romahdusta kirjoittamassaan kirjallisessa omaelämäkerrassa Ecce Homo: How One Becomes What One Is.

Jotkut ovat sitä mieltä, että koska Nietzsche ei Iloisen tieteen ja Zarathustran jälkeen (esim. Hyvän ja pahan tuolla puolen, Moraalin alkuperästä) mainitse ikuista paluuta kuin Ecce homossa, hän olisi luopunut siitä, mutta minulle Ecce homon kommentti ja Tahto valtaan fragmentit riittävät oikeuttamaan oletuksen, että Nietzsche oli loppuun asti vakavissaan tuon idean suhteen.

Luultavasti kirjoitan siitä joskus vielä paljon tarkemmin, mutta riittäköön tämä tällä erää.

PS.
Kantin mukaan ihmisen vapaudella (joka on vapautta valita) on eettistä merkitystä, voimaa tai vaikutusta vain suhteessa ehdottomaan moraalilakiin, sillä ilman moraalakia tuo vapaus on joko eettistä täydellisyyttä tai mielivaltaista egoismia.

Kumpikin vaihtoehto on Kantille mahdoton, koska täydellisyys ei kuulu tähän maailmaan, ja mielivalta tekee moraalin mahdottomaksi. Tämän vuoksi ihminen, joka toimii moraalisesti oikein, kokee myös syyllisyyttä, koska hän ei milloinkaan pysty 'täyttämään lakia' vaan on vapaudessaan sen edessä aina vajaa.
Juuri tämän vuoksi vapauden moraalinen aspekti voi mahdollistua vain moraalilain kautta.

PPS.
Nietzsche kirjoitti kerran parhaimmalle ystävälleen, kirkkohistorian professori, teologi Franz Overbeckille Baseliin, että kotona käyminen ei tee hänelle hyvää, mutta hän on oppinut kestämään nuo tapaamiset.

Äidin pakkomielteinen hurskaus, syvälliseksi tarkoitettu tekopyhyys ja muodollisuus (vrt. Lady Marchmain sarjassa Mennyt maailma; - Nietzsche on soveltuvin osin kuin kotoaan karannut juoppo Sebastian) sekä sisaren antisemitistis-nationalistiset taipumukset saivat hänet miltei voimaan pahoin.