Mielekäs ‘mielenhäiriö’ ja sen tulevaisuus, osa I ja II

I

Sanotaan, että rakastunut ihminen näkee todellisuuden epärealistisesti, ruusunpunaisten silmälasien läpi. Elämässä on hohtoa, mielekkyyttä ja intohimoa. Silti tämänkaltainen elämänilo muistuttaa monien, ainakin kyynisempien ihmisten, myös psykiatrien mielestä ‘psyykkisesti häiriintynyttä’ ja siten ‘epänormaalia’ tilaa [positiivista ‘skitsofreniaa’]: ihminen on hormonien ‘ylettömän’ vaikutuksen vuoksi mennyt ‘sekaisin’, siis rakastunut. Asian voi kuitenkin nähdä aivan toisin. Vladimir Solovjov [*] kysyykin: entä jos asia on juuri päinvastoin. Jospa juuri rakastunut näkee elämän realistisesti ja oikein eli elämisen arvoisena, koska hänellä on siihen rakkautensa vuoksi syy, jonka vaikutusta ei voi torjua kokematta suurta tuskaa ja ikään kuin paaduttamalla itsensä - - [* Aiemmin mainittu Leo Sestov on Solovjovia pessimistisempi ja skeptisempi, mutta myös hän perustaa ajattelunsa perimmältään ei-käsitteellistettävissä olevaan 'kokemukseen' (sikäli kuin jotain 'ei-käsitteellistä' ylipäätään on olemassa (ihmiselle); myös Heideggerin 'eksistentiaalit' ovat käsitteellistettyjä Daseinin eli 'täällä olon' (ei-käsitteellisen subjektin) maailmassa olemisen ehtoja/tapoja].

. 

Eikö myös uskovaa voisi verrata rakastuneeseen ihmiseen? Eikö myös uskova koe elämäänsä mielekkääksi Jumalaan uskomisen [~ rakastamisen] kautta? - - Ei hassumpi analogia. Pikemminkin erinomainen ja toivottava – jopa uskottava. Uskon voi todellakin ymmärtää eräänlaiseksi rakastumisen tilassa elämiseksi. - - Stoalaisesti suuntautunut ‘tunteensa tukahduttaja’ voisi tietysti olla elämisen emotionaalisesti koetun tarkoituksen ‘seurauksista’ täysin eri mieltä, mutta jätetään stoalainen tällä kertaa rakentelemaan ‘tunteettomia’ järjen/tiedon palapelejään ja yritetään olla rakastuneita – edes hetken aikaa. Mutta vaikka rakkaus vaatiikin kuuliaisuutta, niin eikö se perimmältään ole spontaani tila, johon ketään ei voi pakottaa  - ei itseään eikä muita? Siinä tapauksessa asia mutkistuu ja paljon. Miten voisin rakastua, jotta voisin uskoa? Kysyy nimimerkki ‘Puhtaan järjen lamauttama’.

. 

II

Psykiatrit ovat kirjaimellisesti eli metaforisesti [mietipä tuon ‘eli’ konjuktion loogista ‘viestiä’, Ironmistress] nykyajan ‘poppamiehiä’ - myös erinomaisen selkeäsanainen ja naturalistisessa ‘agendassaan’ johdonmukainen Hannu Lauerma. Neuro-psykiatrit ja evoluutio-psykologit ovat jo nyt saaneet ehkä kaikkein vahvimman oikeutuksen tieteellä ohjatun ja legitimoidun biovallan käyttöön maailmassa.

.

Jopa juristit, ylläpitääkseen syllogistisesti argumentoitua, koherenttia ja mahdollisimman ristiriidatonta, julkisiin tai piileviin arvoihin perustuvaa normiviidakkoa, ‘harhailevat’ muuttuvien arvomaailmojen [ajan ‘henkien’] relativistisessa suossa, kun taas psykiatrien ei tarvitse enää nykyään kuin vedota neurologiaan [luonnontieteeseen eikä mihinkään sopimuksenvaraisiin eli konstruoituihin aksioomiin] ja todeta: ‘tämän henkilön käyttäytymisen vahingollisuus ja vaarallisuus perustuu hänen reseptoriensa neurologisesta normaalistandardista poikkeavaan toimintaan eikä hänestä voi enää tulla kunnon kansalaista ilman sellaista neurologista lääkitystä tai neurologista leikkausta, joka palauttaisi hänen reseptoriensa toiminnan normaalijakautuman alueelle.’ [Amen].

.

Tulevaisuuden ihminen on valjastettu edistämään tehokkaasti tehokkuuden tehokasta tehostamista. Kontrolloimattomat ja impulsiiviset tunteet ovat sellaisessa yhteiskunnassa epätoivottavia. Tunteita toki tarvitaan, koska juuri niiden avulla ihmistä voidaan ohjailla haluttuun suuntaan eli manipuloida, mutta rakkaus on aivan liian arvaamatonta ollakseen vapaasti koettavissa tulevaisuuden tehoyhteiskunnassa.

.

Olen melko varma, että vielä tulee päivä, jolloin myös rakkauden kokemusta pidetään ‘epänormaalina’ reaktiona, jonka ‘epänormaalius’ aivojen toimintaa tarkoin kuvaamalla todistetaan pätevämmin ‘todeksi’ kuin yksikään juridinen aksiooma voisi totuuden asettaa, koska tuo kuva ‘kertoo omituisen’ [elämää ‘häiritsevän’] tuntemuksen ja käytöksen ‘todellisen’ [todellisen?!] syyn ja legitimoi siten käsityksen normaalista ja epänormaalista.

.

Itse asiassa normaalius/epänormaalius legitimoituu kuitenkin poliittis-normatiivisesti eikä tieteellis-deskriptiivisesti tai sitten tiede on aina jo politiikkaa – kuten asia onkin. Nietzschen sanoin [ja Foucault’n myötäilemänä] tieto ja tiede ovat vallanhimoisia ‘viettejä [siten myös de facto ‘rasistisia’].

*

Neurologit ovat tulevaisuuden yhteiskuntien korkeimmin arvostettuja poppamiehiä, joilta kysytään sitä viimeistä neuvoa, jotta ihmisiä voisi ‘objektiivisin’ perusteihin kontrolloida, eristää ja karsinoida lokeroihin. Tietokoneaikana [tosin tietokone itsessään ei tiedä mitään] kontrolloinnista käytetään usein sanaa profilointi. Profilointitekniikat [esim. uutisvahdit] ovat identiteettitekniikoiden uusia muunnelmia, joiden avulla ihmisiä konsultoidaan ja ohjataan etsimään ja löytämään eli kuluttamaan juuri itselleen sopivaa nautintoa. Medikalisaatio puolestaan uusintaa ja hyödyntää profilointi- ja identiteettitekniikoita ja sitä voinee pitää ehkä vaikutusvaltaisimpana yhä teknistyvän ja kaupallistuvan maailmamme eli konsulttikulttuurimme ilmiönä.

.

Kammottavinta tässä kaikessa ihmisen esineellistämisessä on, että se lähes vastavuoroisesti palvelee sekä tuottajan että kuluttajan tarpeita. Ainut ero syntyy siitä, että on olemassa ‘taho’, joka myy ja ‘taho’, joka ostaa. Kaikki muu toimii markkinatalouden ‘säätelemänä’ eli joku aina voittaa tässä pelissä, koska jotkut toiset ovat niin alttiita ja valmiita maksamaan ‘hänelle’ myymistään palveluista edullisia eli kohtuuttomia summia [näinhän se menee: ‘osta nyt edullisesti’ (eli maksa itsesi kipeäksi)].

.

Niinpä neuro-psykiatrinenkin tutkimus medikalisaation peruspilarina on sekä luonnollinen että manipuloiva vastaus ihmisen luontaiselle ja loppumattomalle tarpeelle saada itselleen, lapsilleen, toisilleen - ylipäätään kenelle tahansa - ‘diagnoosi’, joka viime kädessä määrittelee/‘antaa’ heille identiteetin, jonka ‘raison d'être’/‘reason for being’ ei ole ainoastaan oikeuttaa heidän elämäänsä muiden ihmisten joukossa vaan, jonka on annettava heille myös koko olemassa olemisen [eksistenssin] mielekkyys ja tarkoitus tässä katoavassa maailmassa ja maailmankaikkeudessa.

.

Aiempina aikoina ‘eksistentiaalisen identiteetin’ sai uskonnosta, kansallisuudesta ja ideologisesta aatteesta, nykyään ja tulevaisuudessa sen antaa tiede ja markkinatalous. Uskonto on muuttunut bisnekseksi ja/tai museotoiminnaksi. Jumalan ohella myös ideologiat ovat kuolleet. Kansallisuusaate on viimeinen este pahanlaatuisen kasvaimen lailla vapaasti etenevälle kapitalismille, jolle identiteetit ovat kaikkein kannattavinta kauppatavaraa.

. 

Identiteetti voi periaatteessa olla mitä tahansa juuri sen takia, että annettu diagnoosi oikeuttaa olemassaolomme ja tekee meistä hyväksyttyjä, ehkä jopa haluttuja [esim. Conchita Wurstin hahmo on nykyään pääosin haluttu (toki myös inhottu) identiteetti]. Diagnoosien pluralismi tosin koskee aluksi lähinnä liberaalien yhteiskuntien tulevaisuutta, mutta sen modus operandi [toteutuksen ja toteutumisen tapa] on silti periaatteessa aivan sama kuin niissä [eli useimmissa] konservatiivisissa yhteisöissä, jotka omaksuvat uusimman tekniikan ja vapaan markkinatalouden [eli ‘biologisen kulttuurievoluution’, mikäli kausaalisesti deterministisenä pidettyä ilmiötä nyt ylipäätään voi omaksua: eikö pikemminkin kyseessä ole triviaalisti väistämätön tapahtuma]. Konservatismikin on lopulta aseeton teknokapitalismin suhteen, vaikka monet ‘pienyhteisölliset impivaaralaiset’ toisin luulottelevat [kommunistit jätän haaveilemaan ja uneksimaan utopiaansa: hyvää yötä, nukkukaa hyvin].

.

Säädetyn lain tavoin diagnoosi identiteettinä sekä rajaa, normittaa [‘normalisoi’] ja ohjaa että mahdollistaa, ilmentää ja vapauttaa [‘normaalin’ rajoissa] ihmisen persoonallista ja yhteisöllistä olemista; tässä mielessä se on sukua myös muodille ja jopa mainoksille.

.

Tämä kaikki merkitsee sitä, että liberaalien[kin] yhteiskuntien vapaus on pelkkä valtaisa harhakuvitelma, jonka omaksuttuaan ihmiset eivät tajua elävänsä tieteellisesti legitimoidussa, suunnattomassa avovankilassa, jossa konsulttifirmojen lobbaama ja ohjailema poliittinen päätöksenteko mahdollistaa huume- eli addiktio-markkinoiden = medikalisaatio-bisneksen valtavan ekspansion, joka tulee olemaan tulevaisuuden taloudellisen kasvun todellinen rahasampo.

* 

Muiden ‘identiteetti-teknologisen’ toimintansa tieteellä legitimoivien asiantuntijoiden ohella myös psykiatri-neurologi Hannu Lauerma kuuluu osaltaan edellä kuvatun yhteiskuntajärjestyksen tärkeimpiin ‘pioneereihin’, halusipa hän sitä itse tai ei.

*

PS. Lukija ymmärtänee, että tällä tulevaisuusvisiolla ei ole mitään tekemistä tieteellisen ‘luotettavuuden’ kanssa. Se, joka puhuu tekstini puolesta tai asettuu sitä vastaan tieteeseen vedoten, yrittää vaikuttaa siihen ‘normalisoivasti’. Kieltäydyn sellaisesta roolista. Kieltäydyn kaikista diagnooseista ja identiteeteistä. Yritän mieluummin olla vaikka olematta.

.

PPS. Erityinen kiitos jälleen kerran Michel Foucault’lle.

*

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hannu_Lauerma

http://en.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault

http://fi.wikipedia.org/wiki/Michel_Foucault

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Solovjov

Asperger ja nomadit

Onko hän ass-perger vai ass-hole? - - Alla nomadinen kirgiisiperhe 1900-luvun alussa.

.
Nomadit ovat ihmisiä, jotka eivät asetu vakinaiseen asuinpaikkaan vaan liikkuvat esimerkiksi laiduntavien eläinten mukana. Monet kulttuurit ovat olleet perinteisesti nomadisia, mutta nomadismi on maatalous- ja edelleen teollisuusyhteiskunnissa yhä harvinaisempaa. Nomadeista tunnetuimpia ovat paimentolaiset eli pastoraaliset nomadit, jotka paimentavat karjaa ja liikkuvat sen perässä, kun entinen alue ei enää elätä sitä, ja metsästäjä-keräilijät, jotka liikkuvat riistan, kalan ja ravintokasvien perässä esimerkiksi vuotuiskierron mukaisesti. Nomadismin vastakohta on sedentismi, paikoillaan asuminen.

*

Kirjoitettu kommentiksi Ironmistressin päreeseen Asiaa, asiattomuuksia ja Aspergeria IV.

.

1

Ironmistress on taas kerran lukenut liikaa fantasiakirjallisuutta tai ainakin sekoittanut keskenään psykiatriset diagnoosit ja fantasian roolihenkilöt, mikä paradoksaalista kyllä on ihan relevanttia 'faktiivisten' [fiktion ja faktan yhdistelmä] diskurssien kyseessä ollen [fantasiassakin on tietty faktapohja, psykiatrisessa diagnoosissa puolestaan medikaalis-psykokulttuurinen konstruktiivisuutensa]. Itse kuitenkin ‘hylkäsin’ psykiatrian vakavasti otettavana tieteen lajina [ja käytän sitä lähinnä poleemisessa tarkoituksessa] samasta syystä kuin olen karsastanut scifin ja fantasian mustavalkoisen roolittunutta maailmankuvaa. 

.

Ylipäätään ihmiset eivät ole diagnooseja tai joitain kuviteltuja rooleja vaan yksinkertaisesti vain sitä mitä ovat ja tekevät. Enintään voimme puhua yksilöiden luonteesta eräänlaisina [epi]geneettisinä alttiuksina ja taipumuksina, jotka ovat kokemuksien, oppimisen ja ympäristön vaikutuksesta fiksoituneet tietynlaisiksi temperamenteiksi ja mentaliteeteiksi. Niiden luokitteleminen on kuitenkin jo peruuttamaton askel ‘rasismin’ suuntaan. Ei ole de facto olemassa persoonallisuustyyppiä se ja se, on vain ‘de jure’ luonnekonstruktioita psykiatrisessa luokituksessa se ja se.

.

Rasismi nousee tyypillisimmillään juuri tarpeesta lähes pakkoneuroottiseen ja splittaavaan psykobiologiseen diagnosointiin ja typologisointiin [vrt. rasistiset rotuominaisuuksien määritykset], joilla profiloidaan eli roolitetaan erilaiset ihmistyypit, jotteivät ne aiheuttaisi liikaa varsinkaan ennakoimatonta ahdistusta ja uhkaa [‘tuntemattomuus’ on jopa pahempi uhka kuin raadollinen stereotypia] ja jotta niitä voisi kontrolloida ja hallita. 

.

Ironmistressin ‘islam-projekti’ on nimenomaan arvaamattoman uhkakuvan diagnosoimista/ennakoimista eli sen hallintaan pyrkimistä. Hieman retorisesti voidaan kysyä myös, pyrkiikö IM juutalaisen paimentolaissyntyperän omaavana ‘nomadina’ [sic ;\] ympäröivää ['erämaa']maailmaa hallitsemalla yleisesti ja islamin ‘diagnosoinnin’ avulla erityisesti [islam on myös alunperin nomadien/nen uskonto] turvaamaan ja suojaamaan omaa sisäistä muukalaisuuttaan ja epävarmuuttaan riskien ja uhkakuvien ‘diasporassa’?

.

2

Mitä Paul Simonin aspergeriuteen tulee, niin Ironmistressin käyttämä diagnoosi-näyttö ei vakuuta ainuttakaan teoreettisesti pätevää ja kliinisesti kokenutta psykiatria [ei pidä sekoittaa ''neuro-fysikaalisesti' uskottavaan/hyväksyttävään', joskaan en tiedä, onko kyseessä silloin psykiatri vai fyysikko] vaan toimii lähinnä viitteellisesti samaan tapaan kuin myös Juicen kieltämättä usein varsin melankoliset laulut. Psykiatrisia diagnooseja ei pelkillä laulujen sanoituksilla tehdä muuten kuin fantasiatasolla [tai jungilais-freudilaisen symbolitulkinnan koodeilla], mitä en kuitenkaan ole kieltämässä vaan varoittelemassa tämänkaltaisella fantasia-pelillä selittämisen seurauksista. 

.

Mutta [edes fysiikka ei meitä nyt auta] painotettiinpa psykiatrisessa diagnostiikassa sitten fantasia-symboliikkaa tai neurofysiikkaa, niin diagnoosit palvelevat väistämättä sekä perimmäistä rasistista tarvettamme hierarkisoida, priorisoida, luokitella ja diskriminoida ihmisiä [tieteen tekemiseen yleensä ja psykologiaan sekä evoluutiobiologiaan erityisesti sisältyykin aina rasistinen ‘eetos’] että psykokulttuurin ja/eli medikalisaation kapitalistista projektia, jossa diagnooseista tulee eräs markkinoitava identiteetti-/imago-tekniikkojen tuotevalikoima muun muotikrääsän ja pelikonsoliromun ohella.

.

3

En ole itse koskaan ‘diagnosoidattanut’ itseäni aspergeriuden suhteen, mutta se, mitä olen tästä oireyhtymästä tähän mennessä antanut itseni ymmärtää, haluaa ‘viekoittelevasti’ vakuuttaa minut siitä, että hei! minähän olen Asperger! ‘Pelkkä’ autismi sen sijaan on jo sen verran rankka häiriö käyttäytymisenkin tasolla, että niin pahasti en liene sentään ollut edes ajoittain taipuvainen eristäytymään, että kuuluisin tuohon ryhmään. 

.

Kaipaan yksinäisyyttä, enkä ole viihtynyt ‘missään’ muualla niin hyvin kuin yksin omien ajatusteni kanssa. Silti pystyn fobioistani huolimatta luomaan kontakteja jos haluan, joskin sosiaalisen kommunikaation [joka tuntuu aluksi hyvinkin miellyttävältä] pitkäjännitteinen ylläpito vie minulta aika lailla psyykkistä energiaa. Mutta jos minua on pidetty kulttuuri-intellektuellina [joka on kuoleva laji klassisia (ei siis liberaaleja) humanisteja] tai organisaatiokykyisenä tyyppinä [jolla on latentti viettymys lialliseen sääntökeskeisyyteen], niin kai se täytyy uskoa [haha]. Silti nämä ‘positiiviset’ sosiaaliset taipumukset ja ominaisuudet jäävät kuin nallit kalliolle verrattuna yksinäisyydessä vietetyn spekulatiivisen [sanoiko joku ejakulatiivisen?] tarkkailijuuden minulle tuottamaan sisäiseen mielihyvään.

.

Nonniin. Siinä tuli materiaalia sekä oikeille että valepsykiatreille [joiden välinen ero on piirretty veteen]. Ja sitten eikun diagnosoimaan!

*

http://takkirauta.blogspot.fi/2012/12/asiaa-asiattomuuksia-ja-aspergeria-osa.html

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aspergerin_oireyhtym%C3%A4

http://fi.wikipedia.org/wiki/Nomadit

http://fi.wikipedia.org/wiki/Psykokulttuuri

http://fi.wikipedia.org/wiki/Medikalisaatio

http://tragedys-parody.tumblr.com/post/30281528406

Tarvitseeko Hamlet psykiatrista hoitoa?

Hamletin isän haamu

Hamlet tuijottaa katoavaa haamua äidin yrittäessä selittää näyn 'houreeksi' (ecstasy).

Claudiuksen ja Gertruden miltei heti entisen kuninkaan kuoleman jälkeen pidetyt häät merkitsevät Hamletille isän muiston häpäisemistä.

*

Korjaus käännökseen 31.5

*

http://www.youtube.com/watch?v=uKSIoDrVfv8&feature=related

*

Hamletin synkkyys ja suru isän kuoleman johdosta on käsin kosketeltavaa, vaikka Claudius yrittääkin pitää häneen hyviä suhteita yllä ja toivoo, ettei tämä enää palaisi opiskelemaan Wittenbergiin vaan pysyisi Tanskassa ja hovissa julistaen samalla Hamletin kruununperilliseksi, mistä kaikki iloitsevat. - Hamlet on paitsi äitinsä palvoma myös paljon suositumpi kansan keskuudessa kuin Claudius, jolla ei ole oikeastaan varaa syrjiä 'arveluttavaa' prinssiä.

Alla näyte videopätkään sisältyvästä Hamletin kahdesta vastauksesta, jotka ilmentävät mainiosti paitsi hänen luonnettaan ja älyään myös Shakespearen huikeaa, lähes maagista, sanojen kaksois- ja kolmoismerkityksillä (jopa vielä useammilla) leikittelyä.

Hamlet vastaa Claudiukselle tämän kysyessä. vieläkö synkät pilvet riippuvat hänen yllään:- - 'Not so, my lord, I am too much in the sun', mikä tarkoittaa, ettei hän pidä kuninkaallisen julkisuuden valosta, ja että hän on myös liikaa son - (kuolleen isänsä) poika.

Gertrudelle surumielisen lakonisesti toistettu 'Ay madam, it is common' myöntää kuolemisen universaalisuuden lisäksi myös sen vulgaarisuuden ja banaaliuden ('niinhän siinä yleensä käy'; - miltei koomillinen vastaus). - Tämä trivialiteetti (kuten sun/son-kytkentäkin miltei jo vihjaavat vakavaan epäilyyn isän kuoleman luonnollisuudesta. - - Hiukan myöhemmin Hamlet saa tietää totuuden kohdatessaan isän haamun ensimmäisen kerran.

*
Claudius: How is it that the clouds still hang on you?

Hamlet: Not so, my lord, I am too much i' the sun.

Gertrude: Good Hamlet, cast your nighted color off,

And let thine eye look like a friend on Denmark.

Do not for ever with the vailèd lids

Seek the noble father in the dust.

Thou know 'st 'tis common; all that lives must die,

Passing through nature to eternity.

Hamlet: Ay madam, it is common.

*

http://www.youtube.com/watch?v=gSoUf8hFxP0&feature=related

*
Hamletin hurjuus hänen mennessään tapaamaan äitiään ja sättiessään tätä (lähes fyysisesti) vaikuttaa hysteeriseltä ylireagoinnilta (Hamletin suomentaneen Veijo Meren mukaan Hamlet on tempoileva hysteerikko (?!)) - jopa harhaisuudelta, kun hän jälleen näkee haamun.

Verhon taakse salakuuntelemaan piiloutununeen Poloniuksen Hamlet tappaa täysin malttinsa menettäneenä vahingossa, mutta hänen intentionsa murhata Claudius oli mielestäni teon kaikesta affektiivisuudesta huolimatta selvä (olkoonkin, että hän oli tullessaan äitinsä luokse nähnyt Claudiuksen rukoilemassa linnan 'rippikopissa'), vaikka Hamlet huutaakin vihastuksissaan tappavansa, olipa verhon takana kuka/mikä (rotta?) tahansa -'How now! A rat? Dead for a ducat, dead!

Joka tapauksessa - tässä kohtaa Hamlet tekee tunnekontrollinsa menettäneenä virheen. Tosin hän teki vielä fataalimman virheen jo hetkeä aiemmin, kun ei tappanut Claudiusta rippituoliin, vaikka siihen tarjoutui oivallinen tilaisuus; - todistajia ei olisi ollut paikalla ainoatakaan. (- Tästä - näytelmän ehkä merkittävimmästä käännekohdasta (peripetia) lisää seuraavassa päreessä.)

Väärän miehen tappoa seuraa isän haamun ilmestyminen, ja tämän jälkeen Hamlet kauhustaan selvittyään käyttäytyy ja puhuu jo paljon asiallisemmin äidilleen - (ks. seuraava videopätkä ja teksti) - väittäen jopa - mikä selvitys Gertruden pitää tiedottaa kuninkaalle ja hoville - että hän on vain näytellyt hullua.

Ja silti - tai sitten juuri Hamletin rauhoittumisen vuoksi - ei voi olla ihmettelemättä, että Polonius-parka makaa Hamletin selvitysten aikana yhä verhoon sotkeutuneena makuuhuoneen lattialla verissään, kuolleena, - ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut - tai ikäänkuin kaikki olisi käynyt niinkuin pitikin! - 'Thou wretched, rash, intruding fool, farewell, I took thee for your better. Take your fortune'- tokaisee prinssi heti nähtyään kenet tuli tappaneeksi - lainkaan yllättymättä tai järkyttymättä.

Hamlet on tosiaan yllättävän välinpitämätön tapettuaan Poloniuksen. Lopuksi hän sanoo äidilleen kuskaavansa ruumiin pois kuin puhuisi tapetusta eläimestä - I'll lug the guts into the neighbor room', vaikka tiedostaakin, että tämän jälkeen hän joutuu todella rankkaan valvontaan, mutta - paradoksaalista ja ristiriitaista kyllä, mitä tulee hänen äsken äidilleen sanomaansa - jatkamaan omaa vehkeilyään luultavasti entistä hullummin. - -'When in one line two crafts directly meet, this man shall set me packing.

Myöhemmin hän sanoo äidilleen: For this same lord (pointing to Polonius), I do repent, but heaven hath pleased. - Taivas (kohtalo jne.) on siis valinnut tai halunnut sen, mitä tapahtui - ei Hamlet itse.
Tämän videopätkän lopussa näemme (hienosti kuvattuna), kuinka isän haamu ilmestyy ikkunan eteen Hamletin ja Gertruden tuijottaessa kiintyneinä toisiaan melkein nenäkkäin.

*

http://www.youtube.com/watch?v=gtHk2WEuWaA&NR=1

*

Hamlet on kauhuissaan ja melkein uikuttaa kuin pikku lapsi. Mahtava, pelottava, kunnioitettu, jalo ja rakastettu isä ilmestyy toisen kerran hänelle kesken äidin kanssa käydyn rajun riidan. - Haamu toteaa ensin, että Hamletin toimet ovat lähes epäonnistuneet (Poloniuksen tappaminen erehdyksessä) mutta kehottaa tätä sitten puhumaan (petokseen mahdollisesti jossain määrin osallisen) äitinsä kanssa, johon haamu kuitenkin vaikuttaa suhtautuvan vihjailevasta puheestaan huolimatta jotenkin ymmärtäväisesti: - O, step between her and her fighting soul!, conceit in weakest bodies strongest works, speak to her Hamlet.

(Ensimmäisessä kohtaamisessa haamu vetoaa Hamletiin hillitsemään suuttumustaan Gertrudea kohtaan: Taint not thy mind nor let thy soul contrive against thy mother aught. Leave her to heaven and to those thorns that in her bosom lodge.)

Ja kas - Hamlet rauhoittuu hieman, vaikka aiempi puheenaihe jatkuu yhä - nyt vain hienostuneemmin ja ystävällisemmin - silti todella purevasti! Mutta miten (jopa hellyttävän ja huvittavan) läheisesti ja naivin intiimisti hän viimein neuvookaan (?!) äitiä suhtautautumaan pidättyvästi petolliseen surkimus-mieheensä sängyssä (saadakseen hänet eroon tästä (!?), jotta voisi sitten kertoa tälle hienovaraisesti, ettei Hamlet ole hullu vaan temppuilee vain.

Gertrude kuuntelee hymyillen kuin hiukan höppänää lastaan rakastava äiti kuuntelee tämän elämää vakavampia - mustasukkaisia ja jopa moralistisia - pohdintoja asioista, jotka eivät Hamletille oikeastaan kuulu lainkaan. Sillä mikä hän on neuvomaan äitiään tämän sänkyhommissa - paitsi tietysti haamun eli isänsä käskystä - voihan Freud sentään! - Onko Hamlet paitsi kostonhimoinen myös oidipaalisen insesti-problematiikan pauloissa/vallassa?

- Hamlet kuitenkin pyytää Gertrudea ilmoittamaan kuninkaalle, että hänen temppunsa ja puheensa ovat hulluuden aikaansaannosta - eivät 'viekkaudella näyteltyjä' - 'That I essentially am [not] in madness, but mad in craft (or cunning). (Tämä käännöstulkinta pitää vielä tarkistaa, koska käänsin sen päinvastaiseksi alunperin esittämästäni.)

- Ja silti Hamlet sanoo aiemmin: - - It is not madness that I have uttered; ja Mother, for love of grace, lay not that flattering unction, that not your trespass (sin), but my madness speaks. - Hamlet siis ilmoittaa äidilleen, että hän puhuu tämän syntien, ei oman hulluutensa vuoksi.

II

Olen lukenut hieman psykoanalyyttista tulkintaa Hamletin oidipaalisesta traumasta ynnä muista psykoanalyysin 'pyhistä dogmeista'. Toki Hamletin käyttäytymistä ja repliikkejä voi selittää ihan osuvasti monella tavalla ja teorialla, mutta yhteenkään niistä hän ei tyhjene lopullisesti. Mies on moninainen, monisyinen ja moniulotteinen.

On Shakespearen neroutta, että näytelmä melankolisesta, ailahtelevasta, ajoittain ehkä aidosti hullusta, Wittenbergissä opiskelleesta Tanskan kruununprinssistä (joka ei ole luontojaan enää mikään entisten aikojen sotapäällikkö ja tappaja-taistelija vaan älykkö humanisti), pysyy kuitenkin erinomaisesti kasassa.
*
Voi tosiaan olla niin, että Hamlet jossain kohtaa sekoittaa hullua näytellessään (voidakseen ikäänkuin syyntakeettomana sanoa totuuden Claudiuksesta, sillä avoimesti se on mahdotonta - hänellähän ei ole muita todisteita kuin kuin isänsä haamun paljastus ja 'delegointi') hetkeksi keskenään isäfantasiansa ja realiteetit; esim. näkee isänsä haamun kaksi kertaa.

Toisen kerran haamu (jota muuten alunperin näytteli itse Shakespeare Globe-tatterissa, Lontoossa) ilmestyy hänelle kuningatar-äitinsä makuuhuoneessa, vaikka Gertrude puolestaan ei näe eikä kuule mitään, kun Hamlet kysyy ja osoittaa kohti ikkunaa. - Hamlet soimaa äitiään sukurutsaisesta avioliitosta petollisen ja muutenkin luonteeltaan kyseenalaisen kuningas Claudiuksen, isänsä (jonka siis Claudius murhasi) veljen kanssa.

Myöhäiskeskiajalla lesken avioliitto kuolleen aviomiehen veljen kanssa saatettiin leimata sukurutsaiseksi ihan oikeasti, mutta Hamletin hurjistunut närkästys (vähän ajan kuluttua hän kuitenkin puhuu äidilleen kuin pikku poika - hieman naivin opettavaisesti siitä, miten tämän tulee suhtautua Claudiukseen pidättyvästi sängyssä!) on psykologisesti jotenkin syvempää kuin pelkkää juridiikkaan vetoamista. Häntä riivaa ylettömästi esim. se, että häät pidettiin miltei heti vanhan kuninkaan hautajaisten jälkeen. Mitään ajan tapoihin kuuluvaa suruaikaa ei siten oikeastaan vietetty.

Mikä onkaan Hamletin suhde äitiinsä - - ? Siitä freudilaisilla psykoanalyytikoilla on sanottavaa, jonka voimme jo ennalta arvata. - Tosin erittäin syvä aggressio (ei pelkkä oidipaalinen mustasukkaisuus uudesta avioliitosta) juuri äitiä kohtaan (Frederic Wertham: The matricidal impulse: Critique of Freud's interpretation of Hamlet) on myös tulkittu näytelmän perusmotiiviksi (se oli mulle uutta joskin heti ymmärrettävää) osaltaan myös psykoanalyyttisin perustein - ja ihan johdonmukaisesti - ainakin ko. teoriakehyksen puitteissa.

(Gertrudehan kuolee näytelmän lopussa (ensimmäisenä viidestä muusta juotuaan yllättäen Claudiuksen vain Hamletille tarkoittamasta maljasta myrkyttettyä viiniä - Claudiuksen kykenemättä häntä estämään.)

Murhatun isän haamu siis vaatii salamurhansa ja insestisen, uuden avioliiton (Claudius, Gertrude) kostoa, mutta ei missään kohtaa vaadi Hamletia nimenomaan tappamaan Claudiusta vaan puhuu kirjaimellisesti pelkästään kostosta. Ja huom! - kahteen otteeseen tuo murhatun kuninkaan haamu hillitsee (vaikka pitääkin Gertrudea petollisena) Hamletin suuttumusta äitiään kohtaan. (Gertrude jumaloi poikaansa (ainoa lapsi - muista sisaruksista ei ole ainakaan mitään mainintaa); - nyt hän selittää Hamletin näyn tämän aivojen 'houreeksi' (This is the very coinage of your brain, this bodiless creation ecstasy, is very cunning in).

Shakespeare siis jättää Gertruden mahdollisen osuuden Claudiuksen tekoon (mielestäni aika yllättävästi) täysin avoimeksi (hänellä tosin on täytynyt olla suhde Claudiukseen jo ennen tämän suorittamaa kuninkaan tappamista). Mutta tiesikö Gertrude asiasta...Shakespeare ei tosiaankaan kerro mitään tästä mahdollisuudesta.

Jotkut tutkijat ovat mielestään löytäneet täysin varman todisteen Hamletin hulluudesta, kun hän puhuu Ofelialle perin oudosti ja ristiriitaisesti sen jälkeen, kun on suuttunut tähän ja katkaissut suhteen (sisimmässään Hamlet kuitenkin rakastaa Ofeliaa).

Hamlet nimittäin tajusi Ofelian torjuvasta käytöksestä (tämä palauttaa hänelle Hamletin antamat runot ja ajatelmat: - isä Poloniuksen delegointi), että Ofelia ei ole rehellinen (kuninkaan neuvonantaja Polonius, jonka mielestä Hamlet käyttäytyy hovirooliinsa kuulumattomalla tavalla, käyttää tässä tytärtään välineenä Hamletin 'hulluuden' syyn testaamiseen - johtuisiko se siitä, että Ofelia yhä vain torjuu hänet). - Hamlet raivostuu Ofelialle tajutessaan, että häntä salakuunnellaan huutaen, ettei heidän häistään tule mitään ja kehottaa Ofeliaa menemään luostariin.

Tämän jälkeen - osittain itse kirjoittamansa teatteriesityksen katsomossa, Elsinoren linnassa, Hamlet kuitenkin leikittelee hämmentyneen Ofelian tunteilla melko bisarria ja aiempiin tapahtumiin nähden täysin ristiriitaista sanaleikkiä (myös äitiinsä viitaten), vaikka on siis muka jo pannut välit Ofeliaan täysin poikki. - - - Hullu mikä hullu - vai?
*
Hamlet on kieltämättä paradoksien, metaforien, sanaleikkien - ja 'ristiriitojen' mestari - myös äärimmäisen paatoksellinen, melankolinen joskin narrimainen älykkö, joka kokee olemassaolonsa ja tilanteensa peruskysymykset erittäin voimakkaasti sekä intellektuaalisella että emotionaalisella tasolla.

Hamlet on ehkä ensimmäinen moderni eksistentialistinen sankari ja vielä siinä mielessä, että hänen ahdistuksensa ei perimmältään kytkeydy uskonnolliseen viitekehykseen (mitä luultavimmin Shakespeare oli sisimmässään Montaignea lukenut skeptikko) vaan oman minän, identiteetin ja ajattelun (sinänsä) ristiriitaisuuteen (Nietzschelle Hamlet on sukulaissielu) sekä ylenkatseelliseen haluttomuuteen hyväksyä se juonittelujen ilmapiiri, joka hovissa ja politiikassa ylipäätään vallitsee. Jne. - - Voisin kirjoittaa loputtomiin tästä tyypistä. Ehkä kirjoitankin...

*

(to be continued)

*

http://hamletaudubon.blogspot.com/

http://my.ilstu.edu/~bfsmith/Cast%20of%20Characters/hamlet.htm

http://eastlrc.valenciacc.edu/faculty/bgombash/chapter%207.htm

Saari kuin oma huone jonkun toisen avaruudessa

Päreen uusittu otsikko viittaa Sirkka Turkan 1973 julkaistuun esikoisrunokokoelmaan Huone avaruudessa.

Missä hän nyt lieneekään? Silti lähetän kaukaisia ja myöhäisiä terveisiä Sirkalle, jota opin tuntemaan Nikkilän sairaalassa kesällä ja syksyllä 1976 hänen toimiessaan kirjastoapulaisena ja sijaistaessaan sairaalan kirjastonhoitajaa 1974-76.

Uusia linkkejä on lisätty viimeksi 28.11.
*
Kielimafia kysyi, eikö saarelle voisi antaa nimeä. Lupasin pohtia. Miten olis sellainen saaren nimi kuin Herrojen pöytä? Sen niminen pikku saari tosiaan sijaitsee Päijänteellä ja juuri Luhangan Keihäsniemen Kotkatselällä, jonne olen tapahtumat sijoittanut. Mummolani kesämaisemissa.

¤¤¤
Kyllähän tästä päreestä näköjään - vaikka toista alunperin väitin - jonkinlainen blogroll sittenkin kehittyi/tyy - 'katumuksenteon ja sovinnonhieronnan' eräänä ilmentymänä...

Mutta jos ryhtyisin systemaattisesti lisäämään kaiken kiinnostavan, linkkilistasta tulisi vähintäin 100 blogin rypäs - enemmänkin. Mutta kunhan nyt silti merkkailen ylös aina muistaessani - mitenkään kovin tietoisesti ketään boitokoimatta tai korostamatta.

Kenenkään - satunnaisen tai säännöllisemmän lukijan ei siis pidä vetää hernettä nenään, jos ei löydä blogiaan alla olevasta koosteesta - tai sitten löytää... Siinä on kyse pikemminkin nostalgisesta, eräitten 'blogihahmojen skematisoinnista' kuin omasta kirjallisesta blogi-rankingista ja/tai intressikoosteesta. - Toistan, että lista elää omaa elämäänsä....

I (3.11)
Sain äskettäin sähköpostia, jonka lähettäjä epäili mielenterveyteni vakautta. Olen nyt viikon verran pohtinut tuota tekstiä, keskustellut lähettäjän nimeä mainitsematta asiasta erään oikeuspsykiatriaa tuntevan lääkärin kanssa, johon tutustuin mielisairaalavuosieni aikana.

Olen toki myös valottanut hänelle niitä taustoja, jotka tähän sähköpostisanomaan ja sen lähettäjän motiiveihin lienevät vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen - yrittäen olla itse niin rehellinen ja itsekriittinen kuin vain asianosaisena pystyin olemaan.

Psykiatri pudisteli päätään kertomukselleni ja sanoi minulle ihan vain ystävän lojaaliudella sekä omaan kokemukseensa ja siihen tuntemukseen, joka hänelle minusta vuosien mittaan oli kertynyt, vedoten, että jos ja kun tilanne ja asioitten tila todella oli niinkuin sen hänelle kerroin, minun kannattaisi yksinomaan oman etuni takia pysytellä aivan hiljaa.

Toisin sanoen - hän jatkoi: mikäli puutut asiaan millään tavoin, saatat itsesi suurempaan liemeen kuin, missä jo olet - mikäli oikeastaan vielä edes olet missään liemessä. Mutta yksikin väärä liike, niin olet - aivan varmasti. Olet mokannut sanavalinnoissasi ja asenteesi uhkaavuudessa sen verran raskaasti, että niiden puolustamiseksi ei ole enää mitään tehtävissä - ellei sinulla sitten todella ole esittää - jos oikeuteen päädytään - sellaista diagnoosia itsestäsi, että syyntakeellisuutesi kyseenalaistuu.

Mutta samalla jopa tällaisen syyntakeettomuuden epäily saattaa merkitä, että joudut psykiatrisiin jatkotutkimuksiin. Varsinkin jos toinen osapuoli haluaa toimittaa sinut ikäänkuin pois häiritsemästä elämäänsä. Miksi siis tekisit mitään sellaista, mikä antaisi hänelle aihetta lobata sinua vastaan - siis mustata mainettasi?

Minun ei tarvitse enää tehdä mitään sen asian eteen, vastasin ironisesti, koska mainettani mustataan koko ajan tietyssä piirissä riippumatta siitä, mitä kirjoitan tai puhun.

Jos asiat ovat noin huonosti, sanoi setä Sigmundin oppilas- tosin lähes nauruaan pidätellen, sinun kannattaisi muuttaa kokonaan pois Suomesta - tai sitten jonnekin, missä tietokone ja/tai kännykkä eivät toimi. Korpimökkiin. Karhujen ja susien kaveriksi...

Tätä faktan ja fiktion sekoittavaa vuodatusta kuunnellessa harvat hiuskarvat päälaellani nousivat pystyyn ja kylmät väreet kulkivat edestakaisin selkäpiitä pitkin. Pahimmassa tapauksessa joutuisin mielentilatutkimusosastolle. Olen itse aikoinaan ollut mielisairaanhoitajana työssä sellaisella osastolla kahdessa sairaalassa.

Vaihtoehtoisesti joutuisin muuttamaan sivilisaation ulkopuolelle ja elämään hesykastimunkin tavoin - maailmasta eristäytyneenä.

Ilman muuta valitsisin jälkimmäisen vaihtoehdon. Olinhan miettinyt sellaista elämäni varrella vakavasti aiemminkin ja itse asiassa jo pariin otteeseen elänyt melko kaukana ihmisten maailmasta.

II

Vakavasti aiheesta jatkaessamme tämä psykiatriaa ja ihmisten välisiä riita-asioita tunteva asiantuntijaystävä lohdutti minua toteamalla, että mitään periaatteellista ongelmaa hän ei kuitenkaan nähnyt siinä, että kirjoitan esimerkiksi fiktiivisiä satiireja - varsinkin, jos katsoin tarpeelliseksi perustella ja selvittää lähtökohtani heti kolumnin tai jutun alussa - aivan kuten Vuoden uskottavin teologi-päreessäni.

Mutta tietenkin jos blogijuttu loukkaa vakavasti ja toistuvasti yleisiä moraalikäsityksiä ja/tai tunnistettavia henkilöitä, niin syytteitä ropisee jälleen niskaan.

Keskustelimme pitkään ja keskustelumme oli monella tavalla antoisa ja virikkeellinen. Opin paljon uutta siitä itselleni hieman hämäräksi jääneestä asiasta, mikä lopulta on yksityistä ja mikä julkista. Niinpä päätin muuttaa Herrojen pöytä-nimiseen saareen Päijänteelle, kunhan ensin sopisin asiasta tätini eli äitivainaani siskon eli edesmenneen mummoni tyttären kanssa, joka oli perinyt äitinsä maita.

Meillä oli ollut tädin kanssa melko etäinen mutta toisaalta hyvin 'läheinenkin suhde'. Sukuni naisten legendan (äitini kertomana) mukaan minulla nimittäin oli reilusti alle vuoden ikäisenä aivan hillitön hinku istua paljaalla takapuolellani kyseisen tulevan 'sijoittaja-tätini' naaman päälle aina kun pääsin hänen syliinsä sopivaan asentoon.

Myöhemmällä iälläni hiukan eri tavalla manifestoitunut taipumukseni anaali- ja genitaalialueiden läheiseen kosketteluun vastakkaisen sukupuolen kanssa lienee osaltaan peruja jo tästä, hyvin varhaisesta, esigenitaalisesta kontaktiyrityksestä, jonka silloinen äitiäni kaksi vuotta nuorempi 19-vuotias tätini oli kokenut varsin merkilliseksi joskin ymmärrettäväksi (hymiö) lähestymisyritykseksi poikavauvan taholta.

(Tämä esipsykogenitaalihistoriallisen tapahtumavaiheen kuvaus ei luultavasti liity millään tavoin päreeni teemaan.)

Päätin pyytää tädiltäni päästä asumaan kesällä lammasten laiduntamiseen käytetyn saaren kauan sitten rakennettuun, juuri ja juuri talviasuttavaan hirsimökkiin, ja jos joku kysyisi, kuka minä olen, hän voisi sanoa: - Rauno on vanhemman sisareni poika, skitsofreniaa sairastava, siis mielisairas sukulaiseni, jonka otin kesän ajaksi suojatyöhön lammasvahdiksi saareen.

Ja että noin ylipäätään minä elätän itseni kalastamalla sekä kirjoittamalla nimettömiä kolumneja Keskisuomalainen-päivälehteen sekä esseitä ja novelleja johonkin kirjallisuusjulkaisuun Eino Säisän, Pentti Haanpään, Antti Hyryn ja etenkin Matti Pulkkisen ja esseemestari Pentti Linkolan hengessä.

Pitkään tädin kanssa puhuttuamme, ja nyt jo aavistettuani hänen suunnitelmansa perimmäisen idean, josta en siinä vaiheessa pitänyt lainkaan, mutta jonka hyväksyin, koska tiesin sen olevan perimmäinen ehto ilmaiselle asumiselleni saaren hirsimökissä, käskin tätini myös sanoa ihmisille, että keskustelen usein harhojeni kanssa änekkäästi - joskus jopa huudan niille naama vihasta punoittaen. Halusin näillä ohjeilla nimittäin varmistaa, että saisin elää rauhassa saarellani - siis täysin omissa oloissani.

Erehdyin melkoisesti mainitun erakkotoiveen suhteen. Onneksi.

Eläkkeellä oleva tätini, joka on business-nainen, tajusi heti, minkälaisen turistirysän ja brändin minusta saisi huolellisen 'tuotekehittelyn' avulla. Tätä projekti-ideaa hän ei kuitenkaan paljastanut minulle, enkä toisaalta minä kertonut, että olin aavistanut hänen kaupallisen hankkeensa minun suhteeni jo ensimmäisestä kerrasta lähtien, kun aloimme sen mahdollisuutta arvioida. Ajattelin, että katsotaan nyt: antaa asioitten edetä omalla painollaan. Pääasia että etenevät.

Niinpä vajaan vuoden kuluttua, hirsimökkiin tehtyjen perusteellisten korjausten ja vanhan tervaveneen kunnostuksen (siihen hankittiin myös pieni perämoottori) sekä viidentoista kolmea eri reikäkokoa olevan nailonverkon hankinnan jälkeen, muutin toukokuun puolessavälissä saareen yhtäaikaa 5 lampaan ja yhden äkäisen pässin kanssa.

Ruokakuljetukset hoidin osittain itse kymmenen kilometrin päästä kunnan keskustasta. Kesäisin saareni kautta koukkasi kesämökeille postia kuljettava, setäni eli aiemman posti-Paavon - nykyään tuon isäni veljen pojan - vene. Hän toi myös mukanaan pyydettäessä pienen ruokatäydennyksen. Talvisin nämä asiat hoituivat manteretta pitkin maanteitse ja vain tuon pienen salmen ylittämällä - joko veneellä tai, kun se viimein tammikuussa lopullisesti jäätyi, jäätietä pitkin huhtikuun puoleenväliin saakka.

Elämäni saaressa oli oikeastaan ihanteellista, kunhan vain opin ensin järjestelemään asioitani ja rytmittämään päivittäiset toimintoni oikein - sekä ruumiillis-käytännölliset että henkis-kirjalliset. Jopa ajoittain huonossa kunnossa olleet polveni vetreytyivät ylimääräisten kilojen pudottua suuresti lisääntyneen ja monipuolisen liikunnan ansiosta, eli aloin olla kohta lähellä ideaalipainoni maksimirajaa.

III

Saaressakin jatkoin silti edelleen vihanpitoani aina, kun siltä tuntui. Ja tällä kertaa huusin ihan oikeasti ääneen ihmisille, jotka olivat tulleet (alunperin sattumalta, sittemmin huhujen perusteella, mikä oli tätini masinoima info) nähdäkseen minusta vilauksen vajaan sadan metrin päästä mantereen puolelta.

Turistit perkele! Olivat kuulleet minusta ja ekshibitionistisista päreistäni tätini lobbauksen takia. Väsäämiäni päreitä tosin hyödynsin aina työstämällä niistä jutun joko Keskisuomalaiseen tai pitempänä versiona johonkin vapaasisältöisempään filosofia- tai kirjallisuusjulkaisuun.

Päivälehteen lähettämäni viikottainen kolumni sekä jokaiseen muuhun julkaisuun lähettämäni essee tai novelli pitivät mainetta yllä ja hankkivat tililleni nipin napin tarvittavan määrän rahaa elämiseen varsinkin, kun sain kalastamalla itselleni lähes puolet pääruuastani.

Sitten kuitenkin alkoi tapahtua jotain, mikä yllätti minut tai pikemminkin minun käsitykseni itsestäni täysin, mutta joka sopi tätini suunnitelmiin kuin jalkapallo maalitolppien väliin (?)

Ajattelin nimittäin jo ensimmäisenä kesänä, yksinäiseksi kun itseni jälleen koin, pyytää saareeni käymään joitain blogituttaviani. Sikäli kuin he nyt yleensä uskalsivat enää lähteä minua tapaamaan. Yhden vierailijoita ihastuttavan asian tiesin kuitenkin jo etukäteen täysin varmasti: juuri tässä kohtaa Päijännettä sisempi rantasaaristo (jota Päijänteeltä ei montaa löydä) selkineen oli aivan erityisen luonnonkaunista seutua, joten maisemat tulivat taatusti tekemään vierailjoihin suuren vaikutuksen.

Yllättävästi sain vierailukutsuihini lopulta hiukan enemmän myöntäviä kuin kieltäviä vastauksia, vaikka monet niistä annettiin melko lailla epäröivästi. Päätin kutsua näitä blogituttavia vierailulle yleensä vain yhden kerrallaan - enintään 2-3 päivän ajaksi.

Varsin yllättävää oli myös se, että ensimmäinen vieras - mummo - ei halunnut seurakseen ketään muuta vaan tuli paikan päälle yksin. Olisi luullut, että yksinäinen nainen pelkää tavata iäkästä ja kyseenalaisen maineen omaavaa blogiretaletta saaressa - kahden kesken.

Mummo oli saareen tultuaan hetkessä kuin kotonaan. Hän suorastaan vaati keskustella loputtomasti kanssani, samoilla saaressa, syöttää lampaita, pelätä sarvipässiä, kalastaa kanssani siikaa ja muikkua, ahventa, haukea jne. - ja ylipäätään soudella kaislikkoisilla rantavesillä - ei ainoastaan kahta päivää vaan yli viikon ajan! Siinä tapaamisessa yhdistyi sekä romantiikka, intensiivinen kirjallisuuskeskustelu että luonnonkauneudesta nauttiminen. Olimme vähän kuin pienet lapset, jotka havaitsivat löytäneensä yhteisen leikkimaaston ja yhteisen leikin.

Mummon lähtiessä meidän oli vaikea katsoa toisiamme silmiin. Lähes sanattomasti sovimme tapaamisen 1½ kuukauden päästä erään kirjaston kahvioon Koillis-Helsingissä, jossa olimme tavanneet pari kertaa aikaisemminkin.

Lupasimme kirjoittaa blogeihimme pari muistoa saaressa viettämästämme viikosta ja niistä parista kummallisesta, molemmilla kerroilla miltei tunnin kestäneestä hetkestä, jolloin katselimme pienen savusaunan sekä hirsimökin rappusilta kohti edessämme avautuvaa kapeaa, kaislikkoista lahdeketta, jonka pinnassa näkyi jatkuvaa liikettä - pikkuahventen ja särkien lisahtelevaa ääntä pitävää hypähtelyä ötököitten perään veden pinnassa sekä ajoittaisen tuulenvireen kaislikkoa edestakaisin tuudittavaa kahinaa.

Sinä muistat sen äänen aina yhä uudestaan. Pikkukalojen leikki veden kalvolla ja kaislojen kahina tuulen alati vaimenevan vireen voimasta kesäisen illan alkaessa vähitellen hämärtyä ja nukahtaa yötä vasten. Kuinka sellainen kokemus voisi milloinkaan unohtua kahdelta hieman pöhköltä, villiltä mutta narsistisessa täyteydenkokemuksen etsinnässään ikäänkuin mystistä rauhaa intohimoisesti tavoittelevalta metaforien, allegorien, kaksoismerkitysten, metonymioiden, oxymorien ja ties miten outojen kielikuvien rakastajilta.

Saaressa kävi monen kesän ja osittain talvenkin aikana useita tuttuja Blogistanin kansalaisia.

Kemppisen kanssa aika vierähti kuin siivillä kirjallisuudesta, runoudesta ja historiasta rupatellessa. Saimme 50 millin verkosta tällä Päijänteen sisäselällä, jossa muun muassa säveltäjä Toivo Kuula oli kesäisin (PPS.) purjehtinut (Kotkatselkä, Luhanka, Judinsalo) harvinaisen suuren 7½ kilon painoisen kuhan ja paistoimme sen avotulella Kemppisen oman reseptin mukaisesti. Olin pyytänyt häntä tuomaan mukanaan omia mausteitaan.

Sedis tuli saareen päivää ennenkuin Kemppinen lähti. Ensi alkuun hän piti puheen, jossa käytiin läpi ne suomalaiset elokuvat, jotka on tehty joko kokonaan tai osittain saaressa. Arvatkaa itse kuinka monta niitä on - kumpiakin.

Saimme kolmistaan toistakymmentä pulskaa siikaa ja savustimme ne. Veljeni kaima ja Kemppinen opettivat minulle aimo annoksen uutta asiaa historian filosofiasta. Siitä heille kiitos. Sediksen kanssa sitten vedimme kännit serkkulikan eli tätini vanhimman tyttären 3½ litran pläkkihinkissä tuomasta vahvasta sahdista, joka maistui mainiolta.

Kemppinen ei juo viinaa, mutta yllytti kuitenkin meitä kahta juomaan. Hmm...

Vaatimattoman savusaunan löylyjen ja nopean uintipyrähdyksen jälkeen ei sahti ole koskaan maistunut niin hyvältä myöhäisen kesäillan tyvenessä, jolloin vain kuikan ääni keskellä selkää ilmoitti elävien olentojen olemassaolosta.

Sitten sain filosofis-teologista seuraa - ja kaiken lisäksi parasta A-ryhmää hänkin. Vastalobbauksesta huolimatta Petri Järveläinen tuli saareeni.

Petrin kanssa käyty filosofis-teologinen dialogi ei unohdu. Luulenpa, että viimein tuolloin aloin perusteellisesti tajuta sitä klisheeksi korotettua itsestään selvyyttä, miksi Augustinusta, enemmän kuin ketään muuta kirkkoisää, voi pitää ainakin, mitä tulee hänen vaikutukseensa etenkin Lutherin kautta moderniin teologiaan ja moderniin filosofiaan (Descartes, Pascal jne.) ehdottomasti merkittävimpänä teologina koko kristinuskon historiassa. Jopa Akvinolainen on hänen rinnallaan lähinnä 'vain' nerokas aristoteelisten sentenssien kombinoija. Sen sijaan Aku on kristinuskon alkuperäisen sanoman uusplatonistis-stoalainen ja samalla kuitenkin skeptis-voluntaristinen medium - ilmaistakseni asian mahdollisimman hämärästi.

Pohdimme pitkään myös luontokokemuksen aiheuttamia tunne-elämyksiä ja sitä, millä tavoin niitä voi pitää esteettisinä elämyksinä? Onko luontokokemuksen ja urbaanin yhteisön aiheuttaman kokemuksen välillä muuta eroa kuin, että luonto on aina jo valmis ja sellaisenaan annettu, mutta kaupunki ei koskaan tule valmiiksi vaan on alunperinkin konstruoitu ja alati keinotekoisesti laajeneva ameeba, kun taas luonto liikkuu itsestään? Entä miten tämä esteettiseen arviointiin pyrkivän havainnon valmiina-oleminen ja ei-valmiina-oleminen määrittää itse esteettistä kokemusta?

Jäimme lopulta kuuntelemaan ja ihmettelemään härkälinnun ääntä, jota ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa kauniiksi, mutta joka kuitenkin on esteettisesti arvokas rumuudessaan(kin) tai juuri siinä. Ovathan esimerkiksi Hieronymus Boschin maalaukset ikäänkuin kauniita tai ainakin yleviä tai - no - vaikuttavia, vaikka niissä kuvatut kohteet eivät taatusti ole paiseissaan, epämuodostumissaan ja puolittain mätänemisvaiheessa olevine ruumiineen kauniita.

Iines tuli luokseni elokuun puolenvälin paikkeilla. Hänkin yksin. Rohkea nainen. Soudin hakemaan hänet mantereelta, noin sadan metrin päästä, salmen toiselta puolelta. Ensin hieman vierastimme toisiamme ja kai oudoksuimme sitä mielikuvaa, jonka olimme toisistamme saaneet blogien ja blogikommentoinnin välityksellä, mutta vieraudentunne suli kai jo päästyämme rantaan ja lähdettyämme mökin tilojen esittelyjen ja vähäisten matkatavaroitten pieneen vierashuoneeseen asettelun jälkeen kävelemään saarta kiertävää, vajaan kahden kilometrin mittaista polkua lampaitten seuratessa perässämme jonkun matkaa.

Saari on pitkulainen ja kapeahko, keskikohdaltaan ruohikkoisen vehmas, toisesta päästään loivan kallioinen, toinen pääty puolestaan päättyy muutaman metrin mittaiseen matalaan kivikkoisen salmeen, jonka läpi vesi virtaa melko voimakkaasti, eivätkä lampaat uskalla uida sen yli pienempään, samalla paljon risukkoisempaan saareen, jossa tiesin liikkuvan varsinkin talvisaikaan jäniksiä ja kettuja.

Keitimme pannukahvia, jonka kaadoimme termospulloon. Iines oli tuonut paperipussissa tuoreita korvapuusteja - kuinkas muuten. Juuri korvaiset puustit maistuivat ihanilta ja vielä sopivan kuuman kahvin kanssa, istuskellessamme saaren toisessa päädyssä kahden matalan kiven päällä ja katsellessamme ilta-auringon laskua Judinsalon saaren korkean ja mäntypuisen profiilin taakse.

Juttelimme joskus ääneen, joskus kirjoittamalla, joskus kuiskaamalla, joskus viittomalla ja hyvin usein vain hymyilemällä sekä nauramalla. Vaarana oli, että minä ryhtyisin pitämään sooloesitystä, monologia ja stand-up-koomista performaatiota, vaikka Iines sanoikin, että sen kun vain. Hän keskeyttää sitten vaikka väkisin, jos haluaa selvennystä johonkin asiaan.

Aika kului nopeasti pitkälle yli puolen yön. Nauroimme sekä harmistuimme blogimaailman kiistoille, samoin oman elämämme kommelluksille ja suruille, joita pohdiskelimme myös paria vastikään lukemaamme romaania läpikäyden. Alkava yö oli hämyisen kirkas ja kauniin usvainen. Viimein piti mennä nukkumaan, jotta olisimme jaksaneet jo aamuyhdeksältä lähteä kokemaan verkkoja läheiselle matalikolle, josta oli odotettavissa tähän aikaan vuodesta ja kuusta siikaa, väittivät kalamiehet ja kalamiesten kalenteri.

Se yö oli yhtä aikaa sekä levoton että rauhaisa. Silti emme olleet aamulla väsyneitä. Vain raukeita ja jotenkin typertyneitä luonnon, itsemme ja toistemme olemassaolosta tuon suunnattoman vaikuttavan kauneuden keskellä, jonka elokuun aamuinen usva haihtuessaan aikaansaa auringon läpäistessä sen säteillään kuin hahmottoman ja hitaassa liikkeessä olevan vaaleanharmaan ja yhä läpinäkyvämmäksi ohenevan verhon.

Vielä yhden vuorokauden ajan ehdimme jutella tarpeen vaatiessa, olla hiljaa jos siltä tuntui, kävellä, soudella ja ylipäätään tuntea, miten pelkästään toisen läsnäolo voi riittää silloin, kun hyvää tahtoa, sympatiaa ja spontaania, vastavuoroista ymmärrystä löytyy molemminpuolisesti riittämiin.

Sitten Iines lähti. Mutta palasi toki uudestaan myöhemmin. Niinkuin minäkin.

IV

Saaressani kävi toukokuun puolen välin paikkeilta lokakuun puoleen väliin asti toistakymmentä Blogistanin ihmistä. Talven aikana vierailut lunnollisesti ja onneksikin harvenivat - kelien huonouden, heikon jäätilanteen, pakkasten ja lisääntyvän pimeyden vuoksi - olkoonkin, että saareen vedettiin sähköt heti ensimmäisenä kesänä sinne muutettuani.

Homo Garrulus, peeär-mies, androgyynihullumies, catulux, etappisika ja monet muut pistäytyivät siellä vuoden mittaan. Poikkeuksellisesti tapasin mökilläni - vaikka sitä ei kyllä kukaan usko - jopa takkiraudan! - ja Saarakin, jonka kanssa en omasta mielestäni oikeastaan koskaan ole pistänyt välejä täysin lopullisesti - kaulasta poikki, kävi yhden päivän reissulla.

###

Kaikkia nimiä en ryhdy luettelemaan, koska ensinnäkään tämä kirjoitus ei ole mikään päreeksi naamioitu blogroll-luettelo, ja toisekseen nimien valintahan on yksin minun vallassani, joten se siitä.

Kirjoittamiseen minulle jäi lopulta aivan riittävästi aikaa, vaikka kesällä kiirettä pitikin. Opinpahan organisoimaan ja säätelemään ajankäyttöäni paljon järkevämmin kuin Helsingin kaksiossa asuessani. Samoin olin kyennyt säätelemään lukemistani niin, että tietyn ajan päivästä todella luin enkä lorvaillut addiktiivisesti netin ääressä kuin tyhjän panttina.

Tätini oli tyytyväinen, koska havaitsi, että sisarenpoika oli sentään 55-vuotiaana viimein alkanut saada jotain järkevää aikaiseksi sekä elämänsä että kirjoittamisharrastuksensa suhteen. Ja saipa täti siinä sivussa järjesteltyä busineksiään uusiksi mantereen puolen lomakeitaassa, jonka rakennukset ja toiminta tosin sijoittuivat kannas-mantereen toiselle puolelle, saaren puoleisen ollessa onneksi liian kivikkoinen rakentamiseen.

Vaikka saareen siis näkikin mantereen kivikkorannan puolelta, se ei pahemnmin haitannut, koska savusauna, saunaranta ja hirsimökin piha sijaitsivat järven selän - Kotkatselän - puolella, josta taas oli 3-4 kilometriä kahteen selkäsaareen, jotka olivat lähimmät maakaistaleet selän yli katsellessa. Mainion kalainen, kilometrin pituinen matalikko, sijaitsi sopivasti oman saareni ja selkäsaarten välissä.

Tälla tavoin olin katkaissut miltei omaa syytäni suhteet kaupunkiin, ihmisiin ja osaan Blogistanin tuttavista ja blogiystävistä. Silti - vaikka olinkin ajautunut osittain omasta tahdostani, osittain pakon sanelemana blogiyhteisön ulkopuolelle - ulkopuolelle leirin kuten Raamatussakin sanotaan - olin voittanut itselleni jotain sellaista, mitä kaupungissa ja pelkästään Blogistanin asukkaana ei koskaan voi saada: luonnon rauhan, hiljaisuuden ja kauneuden.

Muuta en tarvitse, eikä minun tarvitse muuta myöskään tarjota niille, joita haluan saaressani ja järvelläni tavata. Olen myös ollut huomaavinani, että vaatimaton vieraanvaraisuuteni ja ennenkaikkea saareni - kiitos tästä mahdollisuudesta kuuluu tietysti etenkin tädilleni - on vaikuttanut joskus olevan paljon enemmän ja paljon parempaa kuin, mihin vieraani ovat edes mielikuvissaan osanneet varautua.

Ja se onkin suurin kiitos, minkä voin heiltä saada.

PS.

Lisäys - 4.11

Leevi Lehdon kanssa opin taas lisää joitain englanninkielen 'idioottimaattisuuksia' sekä kertasin hänen kanssaan Walter Benjaminin ja Slavoj Zizekin runouden kielioppia futuurin perfektiivin osalta (tuli olemaan ollut).

Karri Kokko yrittää sitkeästi puhua edelleen vain runoutta ja Käymälä suoltaa joka päivä sivukaupalla impressiivis-ekspressiivistä esseeproosaaa, jonka sanoma jää minulle lopullisesti hämäräksi ja epäselväksi ehkä ikuisiksi ajoiksi. Maalainen kutoo oman elämänsä sukkaa, ja Blogistanin naiset kokevat noin ylipäätään tulleensa hyvin usein kaltoin kohdelluiksi ellei peräti vangituiksi - samaan tapaan kuin Panukin naisten - paitsi tyttöystävänsä - toimesta.

Prospero ansaitsee maininnan ilman muuta - kuten moni muukin, jonka tässä joudun 'unohtamaan' tietoisesti. Ehdottomasti pitää kuitenkin mainita myös Olemisen porteilla ja Arhi Finnsanity. Filosofiaa, teologiaa ja yhteiskuntakritiikkiä parhaimmillaan.

Samoin Mika Sipura, jota pidän erinomaisen tyylikkäänä evoluutio ym.- journalistina ylipäätään.

Näissäkään ei silti välttämättä ole mitään olennaisen uutta auringon alla, joskin unkuria pidän yhtenä Blogistanin kaikkein tyylikkäimmistä teksti & kuva-blogeista - ihan vilpittömästi, ilman kieroa ironiaani, kateutta tai teennäisiä miellyttämisyrityksiä. Hieman vain lisää ujostelemattomampaa kriittistä analyysiä, niin tuo blogi tulee jäämään lajityyppinsä historiaan - sekä suomen että englanninkielisenä.

PPS. Toivo Kuulan kesäpaikka, jossa hän aikuisena vietti vaimoineen melkein kaikki kesänsä kuolemaansa 1918 asti, sijaitsi lähellä Luhangan kirkonkylää - kymmenen kilometriä Kotkatselästä koilliseen.

http://www.thefreedictionary.com/medium

¤¤¤

Mummo = http://mummomo.blogspot.com/

Kemppinen = http://kemppinen.blogspot.com/

Sedis = http://sedis.blogspot.com/

Petri Järveläinen = http://petjar.blogspot.com/

Ikkunaiines = http://i-iines.blogspot.com/

PeeÄR-mies = http://bluffia.blogspot.com/

Catulux: http://catulux.blogspot.com/

Etappisika: http://www2.satakunnankansa.fi/blogit/etappisika/

Homo Garrulus = http://homogarrulus.blogspot.com/

Saaran blogi = http://saaranblogi.blogspot.com/

Takkirauta = http://takkirauta.blogspot.com/

Androgyynihullumies = http://savant.vuodatus.net/

Leevi Lehto: http://fi.wikipedia.org/wiki/Leevi_Lehto

Karri Kokko: http://fi.wikipedia.org/wiki/Karri_Kokko

Sven Laakso: http://kaymala.blogspot.com/

Maalainen: http://maalainen.blogspot.com/

Panu Höglund: http://plaza.fi/ajassa/kolinaa-panuhuoneesta/

Unkuri: http://unkuri.wordpress.com/

Loistava puhallus: http://paavo.vuodatus.net/

Mika Sipura: http://mikasipura.livejournal.com/

Olemisen porteilla: http://olemisenporteilla.blogspot.com/

Arhi Finnsanity: http://finnsanity.blogspot.com/

Sanat: http://akonkka.blogspot.com/

Telemakhos: Opettajankouluttajan päiväkirja: http://opettajankoulutusta.blogspot.com/

Asialliset merkinnät: http://hotanen.wordpress.com/

Ripsa: http://ripsaluoma.blogspot.com/

Leonoora: Kynä kädessä: http://kynakadessa.blogspot.com/

Hanhensulka: http://hanhensulka.blogspot.com/

Tillman: http://tillman-maailma.blogspot.com/

Junakohtaus: http://junakohtaus.wordpress.com/

¤¤¤

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sirkka_Turkka

http://www.luhanka.fi/kartta.php

http://www.luhanka.fi/

http://www.luhanka.fi/kuntainfo.php

ww.luonnollisesti.fi/~/index.php?option=com_....

Rakastuneet traumat

A (nainen - kuvaa kommentoiden) Katso - onpa tulisesti rakastunut pari.

B (mies) Sinä erehdyt. Eivät he toisiaan rakasta. Heidän traumansa rakastavat - tulisesti - jos niin haluat sanoa. Etkö näe, miten he polttavat rakkauttaan tuhkaksi jo nyt. Tiedostamattomien traumojensa grillissä.

A) Mutta silti et voi kieltää, etteikö romanttista rakkautta olisi kuitenkin yhä olemassa.

B) Kohtalo meitä siitä varjelkoon.

A) Etkö sinä rakastakaan minua?

B) Voi ei! (+ syvä huokaus).
*
blog.uncovering.org/en/archives/2007/01/10_tr....

Taju meni - ehkä lopullisesti

Kirjoitettu kommentiksi Merin kommenttiin päreessä kirjallista kitkutusta.
*
LSD:n kokeilu terapeuttisessa tarkoituksessa oli yksi (monista) surullinen vaihe skitsofrenian hoidon historiassa. Ja nimenomaan jopa antipsykiatriaa lähellä olevien tahojen (esim. Ronald Laing) historiassa.

Kokeilujen tulokset olivat vähintäinkin kyseenalaisia (psyykkisen tilan arviointi ennen ja jälkeen kokeen vaikeaa) - joskus jopa katasfrofaalisia (trippi jäi päälle) tai plus miinus nolla (ei reaktiota).
Kaikkea sitä mielen vapauttamisen nimissä tehdäänkin. Eikö olisi parempi pitää mieli 'vankilassaan' ja tarkastella maailmaa sieltä käsin ihan vain varovasti - vailla illuusioita jostain autuaaksi tekevästä tajunnan laajentumasta.

Ekstaattisen hörhöilemisen harjoittamiseen - jos siihen on pakottavaa tarvetta - löytyy kyllä helpompia ja vaarattomampiakin konsteja. Kuten nyt esimerkiksi amerikkalaisten sarjafilmien katselu...
*
Lääke on potentiaalin ja kontingentin funktionsa vuoksi ymmärretty aina samanaikaisesti myös myrkyksi (ks. PS.), mitä seikkaa saatamme tietenkin pitää ikäänkuin lieventävänä asianhaarana tuomitessamme noitten antipsykiatristen ja reichilaisten LSD-poppamiesten toimia 1960-luvulla.

Toki aina jälkeenpäin voi olla viisaampi, mutta kun ajattelen vielä kerran näitten psykiatrien beat-generation-henkistä ja hippi-ideologista maailmankatsomusta, en voi edelleenkään olla ihmettelemättä, mikä merkillinen autuus tajunnan laajenemisen tavoitteluun oikein sisältyy/yi.

Kysehän on mielen tasapainoa horjuttavasta epänormaalista tilasta, joka voi toki olla nimenomaan autuaallinen, mutta johon väistämättä kehittyy addiktio, koska ihminen ei voi elää jatkuvaa orgasmia kuin kuolemassa.

Trippien välillä pitää elää ihan vain tavallista, tylsää ja huolten täyttämää elämää. Ja mitä pakonomaisemmin trippiä pyrkii jatkamaan sekä ylläpitämään, sitä vähemmän siitä saa kicksejä. Nautinnot kun ovat yleensä aina askeettisia ja muuttuessaan eksessiivisiksi ne latistuvat.

Tämä kritiikki ei tosin välttämättä päde intohimoiseen (ja pakkoneuroottiseen) uskonnonharjoittamiseen eikä tietyn varauksin polygaamiseen seksiin, joskin mainittuja ilmiöitä tulee tarkastella yleistämistä välttäen tapauskohtaisesti.

Fenomenologian hengessä voidaan kuitenkin nyt esittää fundamentaalinen kysymys: onko pyrkimys ekstaasiin - sekä 'itseaiheutettuun' (seksuaalisuus: dopamiinin ja endorfiinien luonnollinen vapautuminen) että lääkkeen ikäänkuin ulkoapäin stimuloimaan - oire 'kuolemanvietistä´?!

Vastaukseni kuulu: kyllä. Näin lähellä elämänvietti ja kuolemanvietti ovat toisiaan. Itse asiassa ne sisältyvät erottamattomasti toisiinsa.
*
PS.
Pharmacy
c.1386, "a medicine," from O.Fr. farmacie, from M.L. pharmacia, from Gk. pharmakeia "use of drugs or medicines," from pharmakeus "preparer of drugs," from pharmakon "drug, poison, philter, charm, spell, enchantment." Meaning "use or administration of drugs" is attested from c.1400; that of "place where drugs are prepared and dispensed" is first recorded 1833. Pharmacist coined in Eng. 1834.

Psykiatrilla

(Oikolukija sekä tyylin ja sisällön tarkastaja kävivät täällä muutoksineen yhä vielä 17.7. Mielestäni he näyttivät jotenkin ylirasittuneilta. )

I
Olen psykiatri.

Vastaanotolleni tuli muutama vuosi sitten keski-iän juuri ja juuri ylittämässä oleva nainen, jolla oli 'oireita'. Hän huusi täyttä kurkkua - ääneen. Mutta hänellä oli myös taipumusta mykkyyteen, joka saattoi kestää jopa kaksi vuorokautta. Silloin hän ei puhunut mitään.

Rouvan aviomies, joka uskoi Jumalaan, piti tuota vaimonsa 'hiljaista oireilua' ensimmäiset kaksi tuntia siunauksellisena osoituksena armosta, jonka vain korkein voima saattoi lahjoittaa miesihmiselle, mutta kaksi vuorokautta - ehkä enemmänkin oli hänellekin liikaa. Jopa asunnon lämpötila laski vaimon mykkyyden aikana muutaman asteen.

Viimein kosminen järjestys - tai pikemminkin siinä ajoittain ilmenevä epätasapaino - vaati avioparia kommunikoimaan keskenään. Tästä sitten alkoivatkin kaikki seuraavat - katastrofaalisiksi kasvaneet ongelmat.

Kattolamppu on vinossa. Sanoi rouva. Se ei ole vinossa. Sanoi aviomiesherra. Väittely asiasta kiihtyi niin piinalliseksi, että kattolamppu päätti itse oikaista itsensä asentoon, joka olisi ollut sopiva avioparin kannalta. Mutta siitä seurasi vielä pahempaa.

Milloin sinä olet mennyt siirtämään tuon lampun tuohon asentoon, huusi rouva (joka oli viehättävä mutta sietämätön). Minä en ole siihen koskenut rakas, yritti aviomiesherra (joka oli jämäkkä mutta hieman tylsä). Minä mikään rakas sinulle ole, jos tuo lamppu on yhä edelleen vinossa, kontaktoi rouva-asiakkaani siipalleen. Ja niinpä he vaikenivat muutaman päivän ajaksi.

Mitä nyt rouva heitti kolme kahvikuppia seinään osoittaakseen miehelleen olevansa olemassa. Epäilemättä hän onnistui yrityksessään.

II
Tällainen siis oli vastaanotolleni tulleen menopaussisen ongelmatiikka.

Pohdin aluksi intuitiotani seuraten, mikä rooli makuuhuoneen kattolampulla mahtoi olla avioparin kiistoissa ja oivalsin jotain hyvin kiinnostavaa. Kattolamppu oli nähnyt melkein kaiken heidän yhteiselämästään - jopa enemmänkin. Se oli siis avaintodistaja. Päätin haastatella sitä, kun herra ja rouva olivat eräänä päivänä heräteostoksilla Jumbossa.

Mikä teidän mielestänne on tämän parin ongelmien perussyy, kysyin lampulta. Syyhy - vastasi lamppu. Rouvalla on syyhy. Eikä herra tajua ollenkaan, mistä on kysymys. Paha kommunikaatiokatkos kuten psykiatrina varmaan ymmärrätte.

Mielenkiintoista. Mutta mistä rouva on saanut syyhyn, kysyin avaintodistajaltani. Ei hän olekaan saanut syyhyä, vastasi lamppu arvoituksellisesti, ja juuri siksi hänellä on syyhy.

Olen psykiatrina kohdannut visaisia ihmissuhdeongelmia ja suoraan sanottuna sekopäisiä henkilöitä, mutta tämä tapaus alkoi kiihottaa perverssiä älyäni aivan erityisesti.

Toistin lampun sanoja ääneen: rouvalla siis ei ole syyhyä. Ja että tämän syyhyttömyyden vuoksi hän kärsii siitä. Aivan oikein päätelty, totesi lamppu, jota ryhdyin arvostamaan suurena ihmistuntijana.

Entä voisiko herra tehdä jotain rouvan hyväksi tässä nimenomaisessa asiassa? Lamppu hymyili hieman vinosti, oli hetken hiljaa ja sanoi. Kyllä varmasti voisi, mutta se vaatii oivalluksen, joka häneltä toistaiseksi on puuttunut.

Mikähän se semmoinen oivallus mahtaisi olla, utelin korvat hörössä.

No - lamppu jatkoi hitaasti ja harkitsevasti katsellen tuimasti kärpästä, joka oli kävelemässä sen suuntaan - on olemassa moniakin oivallusvaihtoehtoja. En kuitenkaan usko, että herralla riittää intuitiivista kykyä niiden ymmärtämiseksi. Eikä taas rouva pysty artikuloimaan itseään kuin eräänlaisen non-verbaalin ilmaisun kautta - puhumalla jatkuvasti käsittämättömiä tai vaikenemalla päiväkausiksi (lamppu oli selvästikin perillä tämän parin sosiopatiasta).

On siis pakko turvautua johonkin perinteisempään lääkkeeseen, pohti lamppu hymyillen vinosti, ja tässä tapauksessa yksi kaikkein parhaimmista lienee siperialaisen myskirotan etu- ja takarauhasista uutettu hormonivalmiste. Uroksen eturauhaset erittävät uroshormonia ja naaraan takarauhaset naarashormonia. Valmistetta on siis tehty erikseen naisille ja miehille.

Millä nimellä tätä tuotetta myydään, kysyin. Lamppu valaisi minua sanoen: nimike on hieman hankala suomalaisen peruskansalaisen lausua, mutta sen kyllä oppii nopeasti ääntämään, sillä tuotteen vaikutus jää mieleen pysyvästi. Ja tämän vaikutuksen takia sitä haluaa ostaa toistekin.

Kyseessä on tablettipuristeen muodossa myytävä Multa-Tuli-Jo-Vita. Se on reseptivalmiste, jota ei saa kuin apteekista, koska sisältää psykosexaktiivisia ainesosia yli sallittujen rajojen. Kaksikymmentä kertaa miedompaa - vastaavaa tuotetta - saa kyllä myydä luontaistuotekaupoissakin.

Koska olen psykiatrina saanut lääkärin peruskoulutuksen, pystyin lääkkeen vaikuttavien aineitten perusteella päättelemään, että rouva kärsi psykosomaattisista oireista, joiden alkuperä palautui orgonienergian dissosiaatiokonstellaatioihin.

Sain lampulta vielä paljon lisäinformaatiota parin elämästä ja touhuista. Aloin viimein ymmärtää, että heillä oli vaikeuksia sängyssä. Nimenomaan asentovaikeuksia.

Avioparien kaikkein vaikein toisiinsasopeutumisrituaali kautta ihmiskunnan historian (eläimet eivät pysty kehittämään näin sofistikoituneita oireita) on ollut juuri se, minkälaisessa suhteessa toisiinsa he jenkkisängyssään lepäävät.

Ei pidä olla liian kaukana. Toisaalta liiallinen läheisyys alkaa kyrsiä pitemmän päälle - varsinkin vaimoväkeä, joka haluaa, että aviomiesherra pysyttelee orgonienergian säteilyn kannalta otollisessa konstellaatiossa suhteessa heihin - ei siis liian lähellä eikä liian kaukana.

Tietenkään naiset eivät tiedosta, mitä he oikeastaan haluavat, vaikka ovatkin täysin varmoja siitä, mitä tekevät. Miehet kyllä tietävät, mitä haluavat, vaikkeivät haluamastaan mitään ymmärtäisikään emotionaalisella tasolla, mutta heidän on liki mahdotonta tietää, mitä nainen haluaa, kun tämä toimii niinkuin toimii (eli kuten on jo todettu: 1) puhuu asioita, joista mies ei ymmärrä mitään, 2) pitää mykkäkoulua, joka jäädyttäisi jopa kuuman saunankiukaan tai 3) heittelee esimerkiksi kahvikuppeja seinään).

Niinpä - paljasti kattolamppu: pariskunta on jo pitkät ajat nukkunut vuoteessaan vain yhdessä asennossa - ilman mitään liikettä ja variaatioita. Ja mitä kauemmin tätä yksiasentoisuutta on nyt jatkunut, sitä enemmän vaimo on alkanut kärsiä syyhystä.

Arvoisa Guru, sanoin lampulle, tarkoituksenne lienee siis vihjata, että tuo Multa-tuli-jo luontaistuotevalmiste saattaisi aktivoida parin asentokäyttäytymistä sängyssä, minkä seurauksena sitten rouvankin syyhy hellittäisi ainakin jossain määrin. Kokonaanhan sitä ei ilmeisesti saa poistettua, koska kyseessä lienee niin sanottu naisten tauti.

Teillä täytyy olla vähintäinkin eximian paperit psykiatriassa, kehaisi lamppu, sillä vaikutatte olevan ihmissuhdepsykosomatiikan alalla erittäin nopeajärkinen. Minä kiitän teitä Guru, vastasin mieli hyvänä ja kumarsin lampulle.

Juttelimmme vielä monenlaisia. Lopuksi lamppu kertoi minulle entisestä elämästään rouvan äidin ja hänen äitinsä perheessä, jossa kuulemma niissäkin oli kärsitty vastaavanlaisista asento-ongelmista. Lamppu-guruni oli siis jo vanha tekijä konstellatiivisen asento-orgoniikan alalla.
Luotin siihen viimeistään tässä vaiheessa kuin pyhään Siinain vuoreen, jolta Mooses oli käynyt kuulemassa ja hakemassa kymmenen käskyään.

Viimein erosimme lampun kanssa hyvinä ystävinä ja annoimme toisillemme omat sähköpostiosoitteemme. Lamppu lupasi mieluusti konsultoida minua myöhemminkin, jos vain tarve vaati.

Tunsin itseni valaistuneeksi, sillä tajusin, että tuo suuri Guru tulisi ohjaamaan minua praktiikkani kivisillä poluilla vielä pitkään.

III
Loppu on niin sanottua historiaa.

Päätin asiasta konsultoituna ja sen mielestäni ratkaisseena soveltaa tällä kertaa lyhytterapiaa, vaikka se onkin minulle taloudellisesti tappiollista toimintaa. Mutta tärkeintähän on analysoitavan parantaminen eikä oman tilipussin kartuttaminen pitkittämällä analyysia keskustelemalla loputtomiin joistain mystisistä energioista, jotka paitsi säätelevät elämämme ja halujemme kohtaloita, ovat myös muka niiden perimmäinen ilmentymä.

Ja vaikka itse asiassa näin olisikin - ja tavallaan onkin - niin joskus vain on parasta katkaista terapia lyhyeen nopealla interventiolla asiakkaan ongelmien selustaan ja saada hänen tajunnassaan aikaan ehkä yllättäväkin, hänen haludynamiikkansa lukkiutumia avaava elämyksellinen oivallus, josta seuraa muutos asenteitten, kommunikaation ja toiminnan tasolla.

Me psykiatrit käytämme tuosta oivalluksesta sisäpiirissämme miekkailusta periytyvää määritelmää: Touche-vaikutus. Osui - ja upposi.

IV
Pyysin pariskuntaa tulemaan vastaanotolleni yhdessä. Selitin heille, millaiseen johtopäätökseen olin tullut rouvan kykenemättömyydestä kontrolloida äänenkäyttöään ja -käyttämättömyyttään ja kirjoitin heille molemmille omat reseptit Multa-Tuli-Jo-Vitaa. Naaras-Vitaa ja Uros-Vitaa. Kolme purkkia kummallekin.
Lähdesuojaan mielessäni vedoten en tietenkään kertonut, mistä olin saanut tiedon tästä niin lupaavasta lääkkeestä, mitä tuli juuri ja ainoastaan heidän ongelmiinsa.

Psykiatreille lähdesuojaan vetoaminen on heidän tietämyksensä eettinen perusmaksiimi. Psykiatrit eivät koskaan saa kertoa, mihin heidän tietämyksensä perustuu, ja mistä he tietonsa viime kädessä saavat. Tietolähteen paljastus olisi majesteettirikos Suurta Lamppua kohtaan, eikä siitä voi selvitä ilman Nemesistä - Lampun kauhistuttavaa kostoa.

Lievän hämmennyksen vallassa pari hyvästeli minut, lähti reseptit kourassaan ulos vastaanotoltani ja katsahti ulko-ovella toisiinsa jotenkin salaperäisesti...

V
Että mitäkö heille sitten tapahtui? En tiedä heidän elämästään enää muuta kuin, että mies käy säännöllisesti uusituttamassa molempien reseptit heti, kun se vain suinkin on mahdollista reseptiin merkityn annosteluohjeen mukaan. Hänen positiivisesta habituksestaan johtuen olen tosin mielessäni jopa epäillyt, että pari hakee samaa reseptiä toisiltakin psykiatreilta. Eli että heistä olisi tullut Multa-Tuli-Jo-Vitan väärinkäyttäjiä.

Onneksi meillä on kuitenkin tämä tietokoneaika, jolloin kaikki reseptien väärikäytöt pystytään kontrolloimaan. Toisaalta - vaikka puheena oleva tuote ei ole KELA-korvauksen piirissä, ja se kaiken lisäksi luokitellaan epämääräisesti luontaistuotteeksi, niin kyseessä ei ole huume, olkoonkin, että sen tietty sivuvaikutus on huumenomainen. Joten minulla ei liene syytä huoleen tässä asiassa.
*
Mutta kas - nyt muistan, kuinka pariskunta kaksi kuukautta sitten aivan sattumalta käveli vastaani eräällä kadulla X:n kaupungissa, jossa olin lomailemassa. Kohteliaasti ja lämpimästi tervehdimme toisiamme, ja he kertoivat, miten ihanasti kirjoittamani lääke oli vaikuttanut rouvan äänenmuodostukseen ja sitä kautta myös koko heidän yhteiselämäänsä. Pariskunnasta oikein huokui syvää kiintymystä ja rakkautta toisiaan kohtaan.

Eikä se makuuhuoneen kattolamppukaan kuulemma ollut enää vinossa.

*
Erityiskiitos Nikolai Gogolille ('Mielipuolen päiväkirja'sta).

Insinööritieteilijän ruumiin- ja 'hengenavaus'

Kirjoitettu kommentiksi Takkiraudan päreeseen "Älä silmä pieni katso mihin vain".
*
Lyhyesti sanottuna ja myös Nietzscheä mukaillen: minua ei kiinnosta matruuna niinkään se, mitä sinä sanot, vaan kuka sinä oikein olet - yksilönä, psykologisesti.

Nyt jo eläkkeellä olevana mielisairaanhoitajana tämänkaltainen psykologinen 'kiinnostus' on herännyt minussa hyvin voimallisesti tekstejäsi ja kommenttejasi lukiessa.

Olet ajattelutavoiltasi äärimmäisen rajoittunut, vaikka tietomääräsi on suuri. Se viestii siitä, että persoonallisuutesi on kapeutunut obsessiivisten (pakkomielteisten) taipumustesi vuoksi.

Totuus (tarkoitan myös ihmisten persoonallisuutta, moraalia ja estetiikkaa, en pelkkiä numeroita ja mittauksia) ei koskaan ole niin 'yksinkertainen' ja niin mekaanisesti pääteltävissä kuin sinä oletat sen olevan.

Pakkoneuroottinen tarve selittää kaikki asiat mekaniikan, sosiaalidarwinismin ja 'numerologian' (myös karman laki on numeromagiaa) periaatteilla - toisin sanoen tarve kehittää itselleen aukoton eli loogis-matemaattisesti pitävä ja pätevä maailmankatsomussysteemi, joka toimii kuin kone, kertoo syvästä pelosta omassa sisimmässä olevaa kaaosta, tyhjyyttä ja 'pimeyttä' kohtaan.

Se on toki hyvin universaali ja siten luonnollinen sekä ymmärrettävä pelko, mutta mitä konreettisemmin ja kirjaimellisemmin ihminen pyrkii rakentamaan torjunnan tuota 'mustaa aukkoa' vastaan, sitä kapeutuneemmaksi hänen ajattelunsa ja persoonallisuutensa muovautuu.

Kun matruuna haluaa selittää asiat vain kalkyloimalla (insinööritieteellinen intressi/maailmankatsomus), hän ajatuu väkisinkin jankkaamaan eli toistamaan itseään (toiston pakko(-neuroosi) on foobista torjuntaa), mitä tulee sellaisiin aiheisiin, jotka eivät ihan noin vain mahdukaan insinöörin kaavamaiseen ajatusmaailmaan.

Kun matruunan pitäisi yrittää ymmärtää esimerkiksi Nietzscheä, joka on tietysti pikemminkin kirjallinen kuin systemaattinen ajattelija (joskin N:ltä kyllä löytyy sisäistä koherenssia), kirjallisuutta, runoutta sekä taidetta ylipäätään, matruuna - välttääkseen kaoottisuuden tunteesta (koska kaikki fiktio niin sanotusti menee yli hänen ymmärryksensä) johtuvan paniikkireaktion - alkaa jankkaamaan yhtä ja samaa sulloen kaikki fiktiiviset kulttuurituotokset samaan yhteiseen nonsense-roskakoriin, ellei sitten satu keksimään niille pragmaattis-utilitaristista käyttöä.

Fiktiivinen maailma - siis taide ja kulttuuri ylipäätään - on matruunalle oikeutettavissa vain käytännöllis-teknologisen - ei suinkaan aistillis-spekulatiivisen - intressin puitteissa. (Jopa Queenin musiikista hän näyttää pitävän lähinnä siksi, että Queenin kitaristi Brian May on myös erittäin ansioitunut tähtitieteilijä.)

Tällainen asenteellisuus on minulle lähes käsittämätöntä. Onko kulttuurissamme eräänlainen insinöörien 'rotu', joka ymmärtää taiteenkin vain ja ainoastaan teknologiana/ksi? (Onneksi sentään insinöörikoulutuksen saanut Wittgenstein oli suuri poikkeus ko. 'säännöstä').

Näin massiivisen defensiivistä - siis psyykkisiä puolustusmekanismeja ja torjuntaa omaa ahdistusta vastaan rakentavaa - persoonallisuutta en ole Blogistaniassa vielä aiemmin kohdannutkaan.

Mutta - hykerten tässä käsiäni kuin 'rotuhygieenikko' ikään (tiedostaen kuitenkin samalla vallan hyvin käyttämäni psykoanalyyttispohjaisen strategian tietyt argumentatiiviset epäselvyydet) ja onnittelen itseäni vielä kerran: olen löytänyt todella mielenkiintoisen 'tapauksen'.

Ja luulenpa olevani varma, että tässä tapauksessa minulle riittää analysoitavaa vielä 'muutamaksikin toviksi' - sillä niin kovin haastavalta se vaikuttaa...;)

Hajanaisia muistoja mielisairaala-ajoiltani

Kirjoitettu kommentiksi Hotasen päreessä ""Tarpeellinen loma"" merin esittämään kommenttiin mm. sosiaalipsykiatriasta ja psykiatri Toivo Pihkasesta.
(Lisäyksiä klo: 16:40)
*
meri

Psykiatrinen työhistoriani ja käsitykseni psykiatriasta ylipäätään on mulle 'psyykkisesti ja aatteellisesti vaikea' aihe - sekä teoreettisella että henkilökohtaisella tasolla, mutta vastaan kyllä jossain vaiheessa perusteellisemmin. Pääsin jo alkuun, mutta huomasin, että aloin kirjoittaa omaa elämäkertaani :/

Sama 'juoruilulinja' jatkuu osittain seuraavassakin.
*
Olin Hesperiassa msh-opiskelijana 1978/1979. Palasin Hesperiaan yli vuodeksi 1985/86 ja samoin yli vuodeksi lopulta 2002/2003.

Pihkasesta kuulin paljon ja aika hyvää ainakin hoitopuolelta ja potilailta, mutten koskaan ehtinyt olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
Toisaalta hänen hallinnollinen ja 'putkiaivoisimpien' eli konservatiivisten - ns. 'halki, poikki ja pinoon-asennetta' edustaneitten 'puoli-rasististen' mieshoitajien mielestä Pihkasen sosiaalipsykiatrinen hoitolinja ei ilmeisesti ollut välttämättä aina suosiossa.

Mutta nämä puoli-rasistiset putkiaivot alkavat kai olla jo menneisyyttä? Vaikka terapiakäytännöt tuskin ovat suuresti muuttuneet lääkityksenkään osalta.
*
2003 eräs jo Nikkilän ajoiltani (1976-79) tuttu pitkäaikaispotilas huomautti kerran, että muistutan aika paljon (ainakin ulkoisesti) hänen aikoinaan kovasti arvostamaansa Toivo Pihkasta. No joo...kiitti vaan.

Muistan, kun msh-ystäväni ystävä ja myös minun silloinen esimieheni ja tuttavani Nikkilässä - ensin Lapinlahden apulaisylihoitaja, sitten Nikkilän johtava ylihoitaja sekä viimein Auroran sairaalan johtava ylihoitaja - S. kertoi meille PV:n kanssa, että on se Pihkanen varsinainen syöppö.
Yhdestäkin tilaisuudesta se lähti kuulemma pois taskut täynnä muovikelmuihin pakattuja 'pito-voileipiä' syötyään sitä ennen laskemattoman määrän niitä...
Mutta kyllä' S:kin Pihkasta psykiatrina arvosti.

S. oli rautainen ammattilainen, jota johtavissa asemissa olevat miehet - talousjohtajat ja lääkärit - jopa pelkäsivät hänen suorasanaisuutensa ja älykkyytensä vuoksi.
Olipa hän myös aika hyvän näköinen vielä yli nelikymppisenä.

Kuulemani mukaan (2002) hän kuitenkin alkoholisoitui lopulta pahasti, mitä vaihetta en ehtinyt enää nähdä, vaikka usein kapakoissa liikuttiinkin ja myös S:n kotona porukalla kuppia kallisteltiin.
Mutta jo silloin (keväällä 1984, jolloin S:n viimeisen kerran tapasin) hänellä alkoi ilmaantua ajoittaisia krapulakaljaongelmia työpäivinä.

Kymmenen vuotta myöhemmin hänelle kuulemma 'räätälöitiin' suojatyöpaikka siivoustöiden pomona, jossa ei vastuita ollut lainkaan samassa määrin kuin johtavana ylihoitajana.Tällä siirrolla hänelle varmistettiin edes jonkinlainen kunnon eläke.

Tämänkaltaisia addiktio-kohtaloita löytyy mielenterveysalalta monia - valitettavasti. En kuulu heihin itse, vaikka joskus tulikin 'koukattua' aika läheltä rajaa.
*
Puutun noihin psykiatrian koulukunta- ja ihmiskäsityslinjauksiin myöhemmin.

Se vaatii aivan oman keskittymisensä, mutta on selvää, että en ole koskaan ollut mikään ylimitoitetun lääkehoidon fanittaja, vaikka en sen merkitystä missään nimessä kielläkään.
Aggressiiviset potilaat voidaan hillitä joko suurella henkilökuntamäärällä, suurilla, lamauttavilla lääkeannostuksilla (myös pakkolääkitys) tai molemmilla.

On turha mennä puhumaan 'enkelten kielin' psykoottiselle ja aggressiivisen sekavalla potilaalle, mikäli hän ei kuuntele, ei ymmärrä kuulemaansa vaan on paniikissa ja hajottaa paikkoja ja/tai yrittää vahingoittaa itseään tai muita.

Niin sanottu leposide-eristys suljetussa huoneessa olevaan sänkyyn ja rauhoittava piikki (mikäli henkilö ei suostu muuten lääkettä ottamaan), on ainut vaihtoehto.
Kaikki muu on tietämättömien ja täysin alaa kokemattomien romantikko-idealististi-maallikkojen höpinää.

Sosiaalipsykiatrian tarjoamat sinänsä erittäin tärkeät mahdollisuudet ja vaihtoehdot ovat käytettävissä vasta sitten, kun akuutti psykoosi on saatu hoidettua.
*
Palaan luultavasti blogissani tarkemmin näihin asioihin.

Ne tunnustukset sekä asenteiden muutokset suhteessa psykiatriseen hoitoon, joita esitän ja joita olen läpikäynyt, saattavat kyllä ainakin mietityttää ellei peräti ihmetyttää.

Olen nähnyt alan käytännöt 'lattiatasolta' ja pohtinut niitä teoreettisesti sekä hieman myös yliopisto-opiskelunkin puitteissa, mutta ennenkaikkea itseopiskelun kautta.

Entisestä antipsykiatrian kannattajasta kehkeytyi pikku hiljaa sosiaalipsykiatrian kautta sosiaalilääketieteellisen koulukunnan (Ilkka Taipale) kannattaja, joka on kiinnostunut psykoanalyysista enää vain metapsykologisella (filosofisella) tasolla mutta myös analyysille vastakkaisista - kommunikaatioteorioihin pohjautuvista näkemyksistä: esim. niin sanottu lyhytterapia: strateginen perheterapia, paradoksiterapia jne.

On aivan pakko muistuttaa, että Lauri Rauhalan edustama eksistentialistis-hermeneuttiseen viitekehykseen perustuva humanistinen ihmiskäsitys ja psykoterapia on tehnyt minuun ainakin filosofisella tasolla erittäin suuren vaikutuksen.

Sen kliinistä merkitystä ja toimivuutta minun on hanlaka arvioida, mutta joka tapauksessa kyseessä on holistinen ihmiskäsitys, jos vertaa sitä aineenvaihdunta- ja geeni-keskeiseen reduktionismiin, jossa psyykeä mainipuloidaan pelkästään biokemiallisin ja tulevaisuudessa geenimanipulatiivisin keinoin.

Ja kuten edeltä havaittiin - en silti ole aliarvioimassa tarkoin kohdennetun kovankaan lääkityksen ja 'eristyshoidon' (jos sitä nyt hoidoksi voi ylipäätään nimittää) tärkeää merkitystä aggressiivisten psykoositilojen hallinnassa.
*
Minulla on jo pitkään ollut myös kertomatta vuodelta -86 Hesperian ajoitani tositapaus erään potilaan itsemurhasta.
Tämä muistelo liittyy toisena osana sarjaan Tositarinoita mielisairaanhoitaja-ajoiltani.
Ja muistuuhan niitä tarinoita mieleen paljon muitakin, kun ryhtyy muistelemaan...