Kuvan mies on vaarallinen [pasifisti-terroristi].
*
Ote H:n mailista [10.9], joka on vastaus edellä pärettämääni retriitti-mailiin.
*
Moi, [...]
(Seuraava on provokaatio josta tunnen heti vähän huonoa omaatuntoa) - Mielenkiintoisia nuo länsimiasten filosofien pohdinnat mutta he ovat kuitenkin vain oppipoikia kun verrataan tuhansia vuosia vanhoiin itämaisiin esim. Buddhalaisiin oppirakentelmiin todellisuudesta. - Se mikä minua pohdituttaa tuossa on se että länsimaiset filosofit nostetaan jollekin jalustalle vaikka kulttuurin puolesta mielen tietämys on todella nuorta.
Terv.H
*
Hei
Tämä nyt on vain tällaista käsitteellistä veivailua, jolla mä yritän tehdä itselleni selväksi, mitä subjekti minulle merkitsee. Toistan - kyse ei ole praxiksesta kuten buddhalaisuudessa vaan melko kuivakkaan rationaalisesta päättelystä.
Olen tosin vakavissani sitä mieltä, että buddhalaisuus on ihan väärässä paikassa täällä länsimaissa. Ei niinkään siksi, että buddhalaisuus itsessään jotenkin sulautuisi kapitalismiin, koska se on niin originaali ja vahva ajattelu- ja elämisperinne vaan siksi, että kapitalismi sopeuttaa [sulauttaa] itsensä buddhalaisuuteen.
Tuloksena on entistä tehokkaampaa ja siten entistä pahempaa kapitalismia [utilitaristinen?! uskoni sanoo: in the long run kapitalismi on itsensä tuhoavaa, joten no thank you]. - Käytännössä käykin ilmeisesti niin, että buddhalaisuus on länsimaisille ihmisille pelkkä kiva [mieltä rauhoittava] harrastus tai terapia [ei sinulle - olethan jo liian pitkällä buddhalaisuudessasi ;\] - psykologisesti vähän samaan tapaan kuin hyväntekeväisyys, joka antaa meille muka hyvän omantunnon ja lämpimän mielen, kun olemme auttaneet hädässä olevia antaen heille lisää elinaikaa systeemissä, joka heidän hätänsä ja sairautensa on pitkälti aikaansaattanut.
Luonnonkatastrofit ovat tietysti asia erikseen, mutta kapitalistisen maailman trendi eli yhä kovempi elintasosta kappailu sen sijaan aiheutuu jatkuvan kasvun eli pääoman kasautumisen ja työvoiman äärimmäisestä ristiriidasta, joka ei kapitalistisessa systeemissä voi päätyä kuin yhdellä tavalla: syntyy massiivinen köyhyysrajalla elävien [suhteellinen köyhyys], usein hyvin koulutettujen julkisen sektorin ihmisten luokka sekä pätkätyöläisten varallaolo-reservi [tämä trendi on selvästi nähtävissä: mm. David Harvey, Juha Siltala].
Suhteellista köyhyyyttä, kehitysmaiden absoluuttisesta köyhyydestä nyt puhumattakaan, ei hyväntekeväisyydellä ja laupeudella [charity] korjata vaan päinvastoin ylläpidetään systeemiä, joka tarvitsee suhteellista köyhyttä, koska kalliimpi työvoima romahduttaisi kapitalismin. - Absoluuttisesti köyhillä kapitalismi sen sijaan ei tee mitään vaan jättää omiin oloihinsa riistettyään ensin niitten luonnonvarat.
*
[Björn Wahlroos kritisoi näennäisesti oikein perustein valtioitten antamaa kehitysapua verorahoista, koska siitä ei ole mitään todellista hyötyä. Minä kritisoin hyväntekeväisyyttä samasta syystä. Wahlroos jättäisi ihmiset koska tahansa kuolemaan nälkään Afrikassa, mutta vain siksi, että heidän auttamisensa on turhaa kapitalismin kannalta. Minun mielestäni hyväntekeväisyydellä kapitalismissa elävät tuudittavat itsensä hyvän omantunnon uneen, vaikka tuo laupeus pönkittää itse kapitalismia. - Wahlroos siis kieltäisi kehitysavun ja satsaisi kapitalismin/vapaan markkinatalouden invaasioon kehitysmaissa. Mutta emmekö me ole jo vuosisatojen ajan nähneet, mitä valkoinen mies ja kapitalismi ovat saaneet aikaan noissa maissa [esim. Kongo/Zaire]?!
Minun mielestäni meidän pitäisi kyetä tukkimaan Walhroosin ja hänen kaltaistensa turpa tehokkaasti - jos ei muuten niin - - ja joku sen vielä tekeekin [ja on jo tehnyt]. Nimenomaan kapitalismi ei voi noita kurjuudessa eläviä ihmisiä auttaa, koska se on huijaukseen, valheeseen ja orjuutukseen perustuva koneisto. Todelliseen muutokseen tarvitaan jokin globaalin luokan poliittis-demokraattinen hallinto [David Held] tai jos muu ei auta niin ainakin väliaikaisesti keskitetty globaali suvereeni [Slavoj Zizek], mutta sitähän tuo ihmiskunnan syöpävirus eli kapitalisti kammoaa kuin ruttoa. - Écrasez l'infâme!]
*
Ei minulla 'pientä köyhyyttä' [vaatimattomana, ei-pröystäilevänä elämisen laatuna] vastaan sinänsä ole oikeastaan yhtään mitään [kuten ei ko. kielikuvaa käyttäneellä Nietzschelläkään], mutta systeemissä joka propagoi sisäistä sankaruutta, [kulutus-]nautinnon velvoitetta normaaliuden kriteerinä [kilpaillaan pakkoneuroottisesti sosiaalisesta statuksesta, jonka kulutusnautinnon määrä osoittaa], kannustaa yrittämään 25 tuntia/vrk samalla, kun se jyrää ja tuhoaa kaikki alkuperäiset identiteetit, arvot ja erot [vaikka erilaisuus on muka järjestelmän ydin: - - ja paskat! - tämä on orwellilaista double-talkia jos mikä] yhdeksi ja samaksi kulutusidiotiaksi [voimme oppia jotain amerikkalaisesta kulttuurista pohtiessamme Rooman valtakunnan tuhoutumisen syitä] - ja mikä siis kaikkein kuvottavinta - lanaa ihmiset oman sisäisen, ristiriitaisen logiikkansa myötä biovallan [holhoava, itsekontrolloiva valta erotuksena pelkkään suvereeniin kurivaltaan] sisäistäneinä pakonomaisesti nautintoa tavoittelevaksi prekariaatti- ja julkisen sektorin massaksi [yksilöllisyyden nimissä tietenkin - hehheh].
Kun sitten itämaiset, pasifistiset uskonnot kuten buddhalaisuus tuodaan tällaiseen maailmaan, niin mitä ne sanovat yhteiskunnasta ja siinä elämisestä? - Sopeudu sopeudu sopeudu. Taistelu on turhaa ja aiheuttaa kärsimystä itsellesi ja muille [käänteistä egoismia?]. Ole rauhassa sisimpäsi kanssa. opi elämään sovussa itsesi ja muiden kanssa. Älä ajattele negatiivisesti. Tee työsi hyvin ja anna kapitalistille mikä kapitalistin on ja karmalle, mikä sille kuuluu [Jeesuskin oli kai osittain buddhalainen] jne.
Edellä sanottu kuulostaa minun korvissani siltä, kuin joku yrityskonsultti jakelisi 'viisauksiaan' meille noissa neuvoissa. - Valitan, mutta näen kauhistuttavan tilanteen, jossa kapitalismi alkaa käyttää buddhalaisuutta omien päämääriensä saavuttamiseksi. Ja mikäs siinä on julistaa yksilöllisyyttä ja yksityistä yritteliäisyyttä, kun itämais-buddhalainen subjekti on täysin hampaaton yhteiskunnallisten asioitten suhteen - eihän sitä missään muodossa ole muka olemassakaan kuin harhana [miten se siis voisi edes puolustaustua?].
Voisin kirjoittaa lisää tuosta subjekti-jutusta, mutta se vaatii vielä viilausta. Emme ole loppujen lopuksi kovinkaan kaukana toisistamme tässä asiassa, joskin se ero, joka jäljelle jää, on lopullinen vaikkei ehkä käytännössä kovin merkitsevä. Mutta juuri tällaisista, hienonhienoista perspektiivi-differentaatioista ne maailmakatsomuksienkin erot syntyvät. Sama pätee myös toisinpäin: noissa eroissa ilmenee syvempi temperamentillinen ja mentaalinen eroavuus.
Kapitalismi hyödyntää siis kaikkea mahdollista pääoman kasaamisen pakkoneuroosissaan - jopa buddhalaisuutta, ja tämä seikka minua hiukan surettaa. Sinänsä hyvä uskonnollistyyppinen elämänfilosofia ja elämisen praxis valjastetetaan mitä tylyimmän ja ekspansiivisen rahanahnehtimis-systeemin apupojaksi.
Minun mielestäni tällainen 'toisen posken kääntäminen' [älä vastusta mitään] muuttuu kapitalismissa aivan liian helposti opportunismiksi, joka osaltaan juuri aiheuttaa niitä kärsimyksiä, joita se yrittää anti-egoismillaan välttää - niitä kärsimyksiä, joita uuskolonialismi, pääoma-imperialismi ja nykykapitalistinen maailman ostoskeskuistaminen [minkä kääntöpuolena on slummiutuminen] jatkuvasti aikaansaa.
Jos buddhainen luulee, että hänen väkivallattomat kätensä ovat puhtaat viattomien verestä, hän erehtyy pahemman kerran. Kukaan ei ole syytön niin kauan, kuin tämä saatanallinen kapitalismimylly pyörii ja me suostumme osaksi sen koneistoa - mainosten, viihdefantasioitten ja aivottoman turhan kulutuksen vietäviksi kuin typerät lampaat.
Vaatimattomuutta ja joskus jopa askeettisuutta minä haluaisin saarnata, mutta en usko niin paljon ihmiseen ja itseeni, että ryhtyisin julkisesti sitä tekemään. Sitäpaitsi olen narri jo muutenkin. - - Ehkäpä sukulaissielujani sittenkin ovat 1600-luvun rankalaiset moralistit. - - Sartre aivan perustellusti nimitti hautajaispuheessaan Camus'n noitten moralistien perilliseksi [mm. Blaise Pascal, Jean de La Bruyère, Nicolas Chamfort, Joseph Joubert, François de La Rochefoucauld, Luc de Clapiers, marquis de Vauvenargues]
*
Tiedostan kyllä, että tapani käyttää kapitalismi-ilmiötä muistuttaa vebleniläistä ihmisen ahneuden ja kerskakulutuksen kritiikkiä, mutta mikäli ryhtyisin puhumaan ihmisluonnosta kapitalismin sijaan menettäisin kohteen, jota kritisoida. On nimittäin mieletöntä syyttää ihmisluontoa [jota vastaan ei muka voi taistella] kaikesta pahasta, jos kerran tuo luonto yksilössä kuitenkin pystyy näkemään oman pahuutensa: ahneutensa, typerän turhamaisuutensa ja väärän ylpeytensä, mikä tarkoittaa, että ihmisellä on ainakin ymmärryksen puolesta kykyä muutokseen [on sitten kokonaan toinen juttu, myöntyykö halu ja tahto muutokseen].
Psykopaatteja ja lapsia täytyy pitää poikkeustapauksina tässä asiassa, koska patologisesti paatuneet ja täysin viattomat eivät kykene sellaiseen itsetietoisuuteen, jota pahuutensa tajuaminen aina välttämättä vaatii, mutta nämä veblenit ja ylipäätään länsimaiden newageläiset - ne eivät minulta paljon myötätuntoa saa - - .
Thorstein Veblen osoittautuu resignoituneeksi kyynikoksi, jonka moraalinen velvollisuus olisi pikemminkin ollut ampua kuula kalloonsa kuin katsella passiivisesti sivusta, omaa onneaan varjellen, kun Rooma palaa. Tämän saman syytöksen, samoin perustein, voisin äärimmillään esittää myös buddhalaisille.
*
Sanottakoon nyt kuitenkin vielä kerran [huono omatunto kai minullakin?]: en mielelläni käyttäisi pelkästään buddhalaisuus-termiä kritisoidessani erityyppisiä länsimaistuneita aasialaisia rauhoittumis-terapioita, koska ihan aidosti arvostan buddhalaisuuden elämänfilosofiaa ja praxista huolimatta erimielisyydestäni sen yhteiskunnallista passiivisuutta kohtaan ja sen subjekti[ttomuus]käsityksen suhteen - puhummehan kuitenkin samoista asioista.
Ja pitää toki aina muistaa, että yksi maailmanhistorian vaikutusvaltaisimmista ihmisistä tuli Intian uskonnollisen perinteen piiristä. Heti kuitenkin paradoksoitakoon Zizekin tapaan, että arkkipasifisti Mahatma Gandhi oli itse asiassa myös yksi maailmanhistorian väkivaltaisimmista miehistä: hän yksin kukisti karismaattisella ja päättäväisella olemuksellaan sekä vaikutuksellaan Englannin kolonialistisen imperiumin vallan Intiassa ;\.]
*
http://www.jyu.fi/taiku/aikajana/kirjallisuus/ki_ba_ransklassismi.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Moralism
http://en.wikipedia.org/wiki/French_Moralists
http://fi.wikipedia.org/wiki/Thorstein_Veblen
http://en.wikipedia.org/wiki/Thorstein_Veblen
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=0&oq=mahatma&ie=UTF-8&rlz=1T4PCTA_enFI299FI299&q=mahatma+gandhi
http://gillpolitics.wordpress.com/2010/02/11/4/
Olen perehtynyt melkein kaikkiin asioihin ja ymmärrän niitä, jos vain haluan. Ainoastaan omat tekoni, tunteeni ja naisen logiikka ovat jääneet minulle mysteereiksi.
Showing posts with label ranskalainen moralismi. Show all posts
Showing posts with label ranskalainen moralismi. Show all posts
September 11, 2010
July 18, 2008
Sisyphos, Camus ja Absurdin läsnäolon sietäminen
(Oikolukija sekä tyylin- ja sisällöntarkastaja kävivät täällä virnuilemassa klo: 13.25)
Kirje Markojuhani Rautavaaralle
*
Mikä on Sisyfoksen myytin idea ja opetus?
Tunnemme kaksi kuuluisaa tarinaa Sisyfoksesta. Alkuperäinen on antiikin Kreikassa syntynyt myytti ja toinen Albert Camus’n 1942 kirjoittama versio ja uudenlainen tulkinta siitä.
Alkuperäisessä painotetaan enemmän antiikin mytologioille ominaista kosmisen nemesiksen ajatusta, joka ilmenee tässä siten, että koska Sisyphos ei piitannut jumalista eikä kuolemasta vaan jopa vangitsi kuoleman ja karkasi manalasta, hän sai lopulta hirvittävän rangaistuksen.
Petkutettuaan kuolemaa kaksi kertaa Sisyphos pakeni manalasta, mutta kuolema haki hänet takaisin.
Koska kuolemaa ei kuitenkaan pääse lopullisesti pakoon, Sisyphos ’palautettiin’ kolmannen kerran manalaan, jossa hän joutui kärsimään rangaistusta joutuen vierittämään isoa kiveä vuorenrinteen päälle, mutta josta kivi sitten tippui kerta toisensa jälkeen alas.
Camus antaa Sisyphoksen kapinalle uuden sisällön ja korostaa enemmän myytin rangaistusosaa, vaikka ei ajattelekaan sitä nimenomaan tuomiona jostain teosta – vaikkapa synnistä. Camus samaistaa Sisyfoksen rangaistuksen ihmisen kohtaloon yleensä. Ihminen on tuomittu elämään uurastamalla kuin S., eikä tuolla uurastuksella ole mitään mieltä tai tarkoitusta. Sitä kuvaa kiven jatkuva putoaminen alas laaksoon heti, kun S. on saavuttanut päämääränsä.
Camus’lle tämä symboloi elämän täydellistä absurdisuutta, ihmisen ponnistelujen mielettömyyttä. Ihminen on saanut tehtävän, jota hän ei koskaan voi saattaa päätökseen, mutta johon hän silti on sitoutunut syntymästä lähtien aina kuolemaansa saakka. Olennaista myös on, että ihminen uurastaa jatkuvasti päämääränsä hyväksi, vaikka hän tiedostaakin järjellään (lauantai-iltaisin saunan jälkeen kolme olutpulloa juotuaan), että lopulta tavoiteltu kohde luisuu aina käsistä viimeistään kuolemassa.
Alkuperäisessä myytissä Sisyphoksen kohtalo määäräytyi rangaistuksena kuoleman uhmaamisesta, kun taas Camus’lla kuolema on paradoksaalisesti yhtä aikaa sekä hänen kivensä että hänen pelastajansa. Sillä juuri kuolema päämäärän saavuttamisen mahdottomuutena vapauttaa ihmisen hänen loputtomasta, turhasta uurastuksestaan, mikäli ajattelemme turhuudeksi sen, että ihmisen ajatus/toive jonkin lopullisen saavuttamisesta tämänpuoleisessa elämässä on pelkkä harha ja illuusio tulevasta, ikuisesta elämästä.
Camus sanoi kerran, että maailman suurin ihme on se, etteivät kaikki ihmiset ole tehneet itsemurhaa (elämän mielettömyyden tähden). Mutta se, mitä hän sanoo Sisyphoksen myytin lopussa hämmästyttää, kun sitä vertaa edelliseen: Meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen.
Ihmisen turhalla uurastuksella on sittenkin itseisarvoa hänen oman eksistenssinsä kannalta. Se ei ole jotain, mikä saa merkityksensä ikäänkun annettuna tehtävänä tai tulevana pelastuksena: se on arvokasta tuossa mielettömyydessä itsessään.
Mutta tällainen asenne ei synny automaattisesti tai erityisen kausaliteetin voimasta, kuten esimerkiksi tottelevaisuus vapaan tahdon ja moraalilain välisestä jännitteestä, jota syyllisyydentunne väistämättä ilmentää.
Camus’n mukaan elämä voi saada positiivisen arvon absurdissa olemassaolossa vain henkilökohtaisen kapinan seurauksena. Camus'n Sisyfos-tulkinnassa jumalien mielivaltaa ja kohtalon väistämättömyyttä (kuolemaa) ilmentää olemassaolon absurdisuus.
Kapina syntyy ihmisen harkittuna protestina olemassaolon ja elämän mielettömyyttä sekä tästä seuraavaa ihmisen pessimististä resignoituneisuutta vastaan, koska tuollainen asenne tuohoaa kaikki elämisen perspektiivit ja on vaarassa ajaa ihmisen itsemurhaan.
Ryhtyessään kapinoimaan kohtaamaansa mielettömyyttä vastaan, ihminen ylittää absurdin, joskaan ei sentään aivan nietzscheläisen vitalismin hengessä affirmoimalla (myöntämällä) elämän vaan yksinkertaisesti vain sanomalla absurdille Ei, mikä kielto kääntyy myönnöksi tai ainakin oman eksistenssin sietämiseksi.
*
Camus – vaikka selkeästi vasemmistolainen olikin, ei ajatellut kuin Sartre, että äärettömän vapauden (absurdin) voi ylittää vain henkilökohtaisen sitoutuneisuuden eli sartrelaisittain vahvan poliittisen valinnan kautta, koska äärimmäinen sitoutuminen ’korvaa’ absurdin vapauden (josta siis ilman kapinaa seuraa resignoitunut voimattomuus) tavalla, josta Sartre itse varoittaa heideggerilaiseen tapaansa kirjassaan Oleminen ja ei mikään (1944).
Kyseessä on niin sanottu huono usko, mikä merkitsee, että ihminen ottaessaan elämänsä ja olemassaolonsa perustavaksi ja siten eksistenttiseksi identiteetiksi jonkin sosiaalisen ja/tai poliittisen roolin, tulee samalla kieltäneeksi itsensä eksistoivana olentona, jonka perimmäinen olemus eli autenttisuus on vapauden ainoa - ikäänkuin positiivinen predikaatti. Huono usko on joko autenttisen olemassaolon nihiloija tai ainakin sen 'perversio'.
Camus’lle ainoa mahdollisuus, jossa absurdin autenttinen elämys ja olemassaolon positiivinen mahdollisuus voivat yhdistyä, on siis henkilökohtainen kapina omaa nihilismiään vastaan - ei pelkästään poliittinen kapina sortajaa vastaan (toki Camus hyväksyi vasemmistopoliittisen vastarinnan) ikäänkuin tämä olisi sorretun eksistentiaalinen tai jopa metafyysisesti perimmäinen vihollinen, joka nihiloi myös hänen eksistessinsä mielekkyyden.
Tämä asenne on selkeästi nietzscheläinen siinäkin merkityksessä, että se ei lankea helppoon ja halpamaiseen, ääripoliittiseen ressentimenttiin.
*
Camus on minun mielestäni kaikkein nietzscheläisin eksistentialisti ja ylipäätään kaikkein nietzscheläisin ajattelija ainakin kapinakäsitteen osalta (toki eroavuuksia Nietzscheen löytyy monia).
Pessimistisen tosikkomainen ja Nietzschen hyve-etiikan hedonismiksi typistävä Michel Foucault, joka kyllä yleisesti ottaen on täysin ohittamaton, mitä nykyfilosofiaan tulee, tavoittaa Nietzschestä pikemminkin omat projektionsa kuin Nietzschen intentioitten perustavat ristiriidat ja noita ristiriitoja yhdistävän, 'antinietzscheläisen', punaisen langan: perimmäisten arvojen välttämättömyyden ainakin moraalisina projekteina, ei niinkään ontologisesti annettuina aksioomina.
Nietzscheltä, Hegeliltä ja etenkin Heideggerilta vaikutteita saanut Sartre puolestaan ajautui jopa naurettaviin ristiriitoihin vapauskäsityksensä (ihminen voi valita itsensä sitoutuneisuudessaan), moraalifilosofisen situationalisminsa ja äärimmäisen poliittisen sitoutuneisuutensa suhteen. Sillä kukaan tai mikään ei voi yhdistää vapautta ja sitoutuneisuutta Sartren olettamalla tavalla.
Camus ja Sartre ajautuivat välirikkoon juuri poliittisen sitoutumisen vaatimuksen suhteen. Camus painotti ihmisen kykyä moraalisuuteen ja kykyä kapinoida mieletöntä kohtaloaan vastaan. Sartre ’lankesi nuoleskelemaan’ kommunistista hegemoniaa, eikä tainnut oikein huomata, että hänestä tuli hieman naurunalainen sekä eksistentialistisissa piireissä että Moskovassa.
Sartressa oli ilkeästi sanottuna kuitenkin sen verran ’neroutta’, että hän jätti julkaisematta 1940-luvun lopussa kirjoittamansa lähes 600-sivuisen luonnoksen moraalifilosofiasta. Tajusi kai, ettei eksistenttisen (erotuksena esim. kantilaisen) vapauden perustalle voi rakentaa eettistä systeemiä, joka ei ajautuisi kumoamaan itseään.
Sillä moraalinen situationalismi itsessään on viime kädessä silkkaa egoismia – kärjistetysti jopa solipsismia, joka sekin on teoreettisesti puolusteltavissa oleva kanta, mutta jos – kuten Schopenhauer irvaili – joku todella on solipsisti, hän tarvitsee ehdottomasti hoitoa.
*
Camus’n hautajaisissa Sartre piti filosofisesti ja psykologisesti tarkkanäköisen puheen, jossa hän luokitteli 1940-luvun ystävänsä olevan ranskalaisten, 1600-luvun moralistien perinteen jatkaja.
Kyseessä on aatteellisesti melko epäyhtenäinen, henkilökohtaista hyveellisyyttä, yksilöllistä moraalivaistoa, esteettistä ’kykyä’ ja elämäntaitoa painottava, hieman aristokraattinen kirjallis-filosofinen suuntaus, joka ei ollut sitoutunut mihinkään metafyysis-uskonnolliseen lähtökohtaan – suurena poikkeuksena Pascal, jonka sijoitan moralisteihin hänen Pensees-mietelmäkokoelmansa takia (ks. PPS.).
Ranskalaisten moralistien vaikutuspiiriin voidaan Camus’n lisäksi laskea kuuluvaksi myös – toki monin varauksin – yli 200 vuotta myöhemmin kirjoittanut Nietzsche.
*
Sisyfoksen myytti ilmentää sekä alkuperäisessä muodossaan että Camus’lla traagista ihmiskäsitystä. Kreikkalaisille ihminen oli jumalten ja viime kädessä väistämättömän viimeisen kohtalon – ananken (jonka alaisia jumalatkin olivat) armoilla. Tuo kohtalo on tietysti kuolema.
Tälle myytille löytyy tiettyä sukulaisuutta Raamatun Saarnaajan kirjasta (kaikki on turhuutta) tai Jobin kirjasta (epäoikeudenmukaisen kärsimyksen ja oikeudenmukaisen Jumalan antaman lupauksen välinen ristiriita eli teodikean ongelma).
Sisyfos kuitenkin sai alkuperäisessä tarinassa rangaistuksen, joka oli tavallaan oikeudenmukainen suhteessa hänen kapinaansa anankea vastaan. Camus’lle Sisyfoksen kapina on sen sijaan osoitus tämän pyrkimyksestä tehdä saamastaan rangaistuksesta ’elämäntapa’, johon ei pidä optimisminsa luovuttaen vain alistua vaan, joka on yhtäaikaisesti hänen toivonsa ainoa lähde että sen ilmentymä.
Camus'lle elämä ei siten ole arvo sinänsä kuten Nietzschen vitalismissa vaan Absurdin läsnäolon sietäminen mahdollistuu stoalaiseen tapaan viileän harkinnan tuloksena. Väistämätön on hyväksyttävä, eikä silloin ole mitään syytä antautua äärimmäisten tunteitten valtaan, jotka vain sekoittavat järkevää päättelyä.
Hyväksyn edellisen näkemyksen sillä ehdolla, että kyetäkseen kontrolloimaan passioitaan, ihmisen on ensin koettava ne. Ja siinä onkin stoalaisen ajattelun - siten myös Camus'n - pahin kompastuskivi.
Camus’n Sisyphoksessa yhdistyy paitsi Saarnaajan ja Jobin tematiikka, myös Nietzchen traaginen optimismi sekä viimein - muttei suinkaan toisarvoisimmin - Kierkegaardin käsitys uskon, intohimon ja vapauden paradoksaalisesta suhteesta toisiinsa.
PS.
Seuraavassa lista ranskalaisiksi moralisteiksi luokiteltavista ajattelijoista ja kirjailijoista.
Eesseisti, skeptikko Michel Montaigne, matemaatikko, aforistikko, mystikko Blaise Pascal, aforistikot La Rouchefoucauld ja Chamfort, esseisti La Bruyère, konsevatiivipoliitikko ja kirjailija Joseph de Maistre, esseisti Marquis De Vauvenargues jne. (sekalaista seurakuntaa mutta ’moralisteja’ kukin tavallaan).
PPS.
Pensees – Mietteitä - on yksi eksistentialistisen asenteen varhaisia perusteoksia. Sitä arvosti suuresti myös Nietzsche, vaikka päivittelikin, miksi Pascal ja kristityt yleensä – jopa N:lle läheinen Spinoza, (joka oli N:n mukaan korottanut ’aneemisen’ kylmän Järjen jumalakseen) aina alistavat itsensä jonkintyyppiseen askeettis-masokistiseen positioon suhteessa johonkin elämää ja ajattelua konstituoivaan korkeimpaan voimaan, käsitteeseen tai palvonnan kohteeseen – ylipäätään tuonpuoleisen roolin saaneeseen Olemukseen.
Me puolestaan voimme, tietämättä Nietzschestä muuta kuin tuon edellä kirjoitetun ja hänen elämäkertansa, ihmetellä, miksi dionyysinen libertiini ja elämän 'palvoja' itse eli kuin askeetti ja munkki. Tähän kysymykseen annettu vastaus sisältää erään Nietzscheen liittyvien 'arvoitusten' perimmäisistä ratkaisuista, joilla esimerkiksi Foucault ei kuitenkaan halunnut Nietzsche-tulkintojaan problematisoida.
Mutta ehkä juuri aids oli Foucault'n nemesis hänen terävänäköisistä joskin auttamattoman ja yksipuolisen tosikkomaisista Nietzsche-tulkinnoistaan. No - tämän enempää en aio ryhtyä harrastamaan 'kohtalopsykologiaa'. Lukijoittenkin onneksi.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sisyfos
Albert Camus: The Myth of Sisyphus
http://en.wikipedia.org/wiki/Sisyphus
http://de.wikipedia.org/wiki/Sisyphos
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_Sisyphus
http://www.mythweb.com/encyc/entries/sisyphus.html
Kirje Markojuhani Rautavaaralle
*
Mikä on Sisyfoksen myytin idea ja opetus?
Tunnemme kaksi kuuluisaa tarinaa Sisyfoksesta. Alkuperäinen on antiikin Kreikassa syntynyt myytti ja toinen Albert Camus’n 1942 kirjoittama versio ja uudenlainen tulkinta siitä.
Alkuperäisessä painotetaan enemmän antiikin mytologioille ominaista kosmisen nemesiksen ajatusta, joka ilmenee tässä siten, että koska Sisyphos ei piitannut jumalista eikä kuolemasta vaan jopa vangitsi kuoleman ja karkasi manalasta, hän sai lopulta hirvittävän rangaistuksen.
Petkutettuaan kuolemaa kaksi kertaa Sisyphos pakeni manalasta, mutta kuolema haki hänet takaisin.
Koska kuolemaa ei kuitenkaan pääse lopullisesti pakoon, Sisyphos ’palautettiin’ kolmannen kerran manalaan, jossa hän joutui kärsimään rangaistusta joutuen vierittämään isoa kiveä vuorenrinteen päälle, mutta josta kivi sitten tippui kerta toisensa jälkeen alas.
Camus antaa Sisyphoksen kapinalle uuden sisällön ja korostaa enemmän myytin rangaistusosaa, vaikka ei ajattelekaan sitä nimenomaan tuomiona jostain teosta – vaikkapa synnistä. Camus samaistaa Sisyfoksen rangaistuksen ihmisen kohtaloon yleensä. Ihminen on tuomittu elämään uurastamalla kuin S., eikä tuolla uurastuksella ole mitään mieltä tai tarkoitusta. Sitä kuvaa kiven jatkuva putoaminen alas laaksoon heti, kun S. on saavuttanut päämääränsä.
Camus’lle tämä symboloi elämän täydellistä absurdisuutta, ihmisen ponnistelujen mielettömyyttä. Ihminen on saanut tehtävän, jota hän ei koskaan voi saattaa päätökseen, mutta johon hän silti on sitoutunut syntymästä lähtien aina kuolemaansa saakka. Olennaista myös on, että ihminen uurastaa jatkuvasti päämääränsä hyväksi, vaikka hän tiedostaakin järjellään (lauantai-iltaisin saunan jälkeen kolme olutpulloa juotuaan), että lopulta tavoiteltu kohde luisuu aina käsistä viimeistään kuolemassa.
Alkuperäisessä myytissä Sisyphoksen kohtalo määäräytyi rangaistuksena kuoleman uhmaamisesta, kun taas Camus’lla kuolema on paradoksaalisesti yhtä aikaa sekä hänen kivensä että hänen pelastajansa. Sillä juuri kuolema päämäärän saavuttamisen mahdottomuutena vapauttaa ihmisen hänen loputtomasta, turhasta uurastuksestaan, mikäli ajattelemme turhuudeksi sen, että ihmisen ajatus/toive jonkin lopullisen saavuttamisesta tämänpuoleisessa elämässä on pelkkä harha ja illuusio tulevasta, ikuisesta elämästä.
Camus sanoi kerran, että maailman suurin ihme on se, etteivät kaikki ihmiset ole tehneet itsemurhaa (elämän mielettömyyden tähden). Mutta se, mitä hän sanoo Sisyphoksen myytin lopussa hämmästyttää, kun sitä vertaa edelliseen: Meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen.
Ihmisen turhalla uurastuksella on sittenkin itseisarvoa hänen oman eksistenssinsä kannalta. Se ei ole jotain, mikä saa merkityksensä ikäänkun annettuna tehtävänä tai tulevana pelastuksena: se on arvokasta tuossa mielettömyydessä itsessään.
Mutta tällainen asenne ei synny automaattisesti tai erityisen kausaliteetin voimasta, kuten esimerkiksi tottelevaisuus vapaan tahdon ja moraalilain välisestä jännitteestä, jota syyllisyydentunne väistämättä ilmentää.
Camus’n mukaan elämä voi saada positiivisen arvon absurdissa olemassaolossa vain henkilökohtaisen kapinan seurauksena. Camus'n Sisyfos-tulkinnassa jumalien mielivaltaa ja kohtalon väistämättömyyttä (kuolemaa) ilmentää olemassaolon absurdisuus.
Kapina syntyy ihmisen harkittuna protestina olemassaolon ja elämän mielettömyyttä sekä tästä seuraavaa ihmisen pessimististä resignoituneisuutta vastaan, koska tuollainen asenne tuohoaa kaikki elämisen perspektiivit ja on vaarassa ajaa ihmisen itsemurhaan.
Ryhtyessään kapinoimaan kohtaamaansa mielettömyyttä vastaan, ihminen ylittää absurdin, joskaan ei sentään aivan nietzscheläisen vitalismin hengessä affirmoimalla (myöntämällä) elämän vaan yksinkertaisesti vain sanomalla absurdille Ei, mikä kielto kääntyy myönnöksi tai ainakin oman eksistenssin sietämiseksi.
*
Camus – vaikka selkeästi vasemmistolainen olikin, ei ajatellut kuin Sartre, että äärettömän vapauden (absurdin) voi ylittää vain henkilökohtaisen sitoutuneisuuden eli sartrelaisittain vahvan poliittisen valinnan kautta, koska äärimmäinen sitoutuminen ’korvaa’ absurdin vapauden (josta siis ilman kapinaa seuraa resignoitunut voimattomuus) tavalla, josta Sartre itse varoittaa heideggerilaiseen tapaansa kirjassaan Oleminen ja ei mikään (1944).
Kyseessä on niin sanottu huono usko, mikä merkitsee, että ihminen ottaessaan elämänsä ja olemassaolonsa perustavaksi ja siten eksistenttiseksi identiteetiksi jonkin sosiaalisen ja/tai poliittisen roolin, tulee samalla kieltäneeksi itsensä eksistoivana olentona, jonka perimmäinen olemus eli autenttisuus on vapauden ainoa - ikäänkuin positiivinen predikaatti. Huono usko on joko autenttisen olemassaolon nihiloija tai ainakin sen 'perversio'.
Camus’lle ainoa mahdollisuus, jossa absurdin autenttinen elämys ja olemassaolon positiivinen mahdollisuus voivat yhdistyä, on siis henkilökohtainen kapina omaa nihilismiään vastaan - ei pelkästään poliittinen kapina sortajaa vastaan (toki Camus hyväksyi vasemmistopoliittisen vastarinnan) ikäänkuin tämä olisi sorretun eksistentiaalinen tai jopa metafyysisesti perimmäinen vihollinen, joka nihiloi myös hänen eksistessinsä mielekkyyden.
Tämä asenne on selkeästi nietzscheläinen siinäkin merkityksessä, että se ei lankea helppoon ja halpamaiseen, ääripoliittiseen ressentimenttiin.
*
Camus on minun mielestäni kaikkein nietzscheläisin eksistentialisti ja ylipäätään kaikkein nietzscheläisin ajattelija ainakin kapinakäsitteen osalta (toki eroavuuksia Nietzscheen löytyy monia).
Pessimistisen tosikkomainen ja Nietzschen hyve-etiikan hedonismiksi typistävä Michel Foucault, joka kyllä yleisesti ottaen on täysin ohittamaton, mitä nykyfilosofiaan tulee, tavoittaa Nietzschestä pikemminkin omat projektionsa kuin Nietzschen intentioitten perustavat ristiriidat ja noita ristiriitoja yhdistävän, 'antinietzscheläisen', punaisen langan: perimmäisten arvojen välttämättömyyden ainakin moraalisina projekteina, ei niinkään ontologisesti annettuina aksioomina.
Nietzscheltä, Hegeliltä ja etenkin Heideggerilta vaikutteita saanut Sartre puolestaan ajautui jopa naurettaviin ristiriitoihin vapauskäsityksensä (ihminen voi valita itsensä sitoutuneisuudessaan), moraalifilosofisen situationalisminsa ja äärimmäisen poliittisen sitoutuneisuutensa suhteen. Sillä kukaan tai mikään ei voi yhdistää vapautta ja sitoutuneisuutta Sartren olettamalla tavalla.
Camus ja Sartre ajautuivat välirikkoon juuri poliittisen sitoutumisen vaatimuksen suhteen. Camus painotti ihmisen kykyä moraalisuuteen ja kykyä kapinoida mieletöntä kohtaloaan vastaan. Sartre ’lankesi nuoleskelemaan’ kommunistista hegemoniaa, eikä tainnut oikein huomata, että hänestä tuli hieman naurunalainen sekä eksistentialistisissa piireissä että Moskovassa.
Sartressa oli ilkeästi sanottuna kuitenkin sen verran ’neroutta’, että hän jätti julkaisematta 1940-luvun lopussa kirjoittamansa lähes 600-sivuisen luonnoksen moraalifilosofiasta. Tajusi kai, ettei eksistenttisen (erotuksena esim. kantilaisen) vapauden perustalle voi rakentaa eettistä systeemiä, joka ei ajautuisi kumoamaan itseään.
Sillä moraalinen situationalismi itsessään on viime kädessä silkkaa egoismia – kärjistetysti jopa solipsismia, joka sekin on teoreettisesti puolusteltavissa oleva kanta, mutta jos – kuten Schopenhauer irvaili – joku todella on solipsisti, hän tarvitsee ehdottomasti hoitoa.
*
Camus’n hautajaisissa Sartre piti filosofisesti ja psykologisesti tarkkanäköisen puheen, jossa hän luokitteli 1940-luvun ystävänsä olevan ranskalaisten, 1600-luvun moralistien perinteen jatkaja.
Kyseessä on aatteellisesti melko epäyhtenäinen, henkilökohtaista hyveellisyyttä, yksilöllistä moraalivaistoa, esteettistä ’kykyä’ ja elämäntaitoa painottava, hieman aristokraattinen kirjallis-filosofinen suuntaus, joka ei ollut sitoutunut mihinkään metafyysis-uskonnolliseen lähtökohtaan – suurena poikkeuksena Pascal, jonka sijoitan moralisteihin hänen Pensees-mietelmäkokoelmansa takia (ks. PPS.).
Ranskalaisten moralistien vaikutuspiiriin voidaan Camus’n lisäksi laskea kuuluvaksi myös – toki monin varauksin – yli 200 vuotta myöhemmin kirjoittanut Nietzsche.
*
Sisyfoksen myytti ilmentää sekä alkuperäisessä muodossaan että Camus’lla traagista ihmiskäsitystä. Kreikkalaisille ihminen oli jumalten ja viime kädessä väistämättömän viimeisen kohtalon – ananken (jonka alaisia jumalatkin olivat) armoilla. Tuo kohtalo on tietysti kuolema.
Tälle myytille löytyy tiettyä sukulaisuutta Raamatun Saarnaajan kirjasta (kaikki on turhuutta) tai Jobin kirjasta (epäoikeudenmukaisen kärsimyksen ja oikeudenmukaisen Jumalan antaman lupauksen välinen ristiriita eli teodikean ongelma).
Sisyfos kuitenkin sai alkuperäisessä tarinassa rangaistuksen, joka oli tavallaan oikeudenmukainen suhteessa hänen kapinaansa anankea vastaan. Camus’lle Sisyfoksen kapina on sen sijaan osoitus tämän pyrkimyksestä tehdä saamastaan rangaistuksesta ’elämäntapa’, johon ei pidä optimisminsa luovuttaen vain alistua vaan, joka on yhtäaikaisesti hänen toivonsa ainoa lähde että sen ilmentymä.
Camus'lle elämä ei siten ole arvo sinänsä kuten Nietzschen vitalismissa vaan Absurdin läsnäolon sietäminen mahdollistuu stoalaiseen tapaan viileän harkinnan tuloksena. Väistämätön on hyväksyttävä, eikä silloin ole mitään syytä antautua äärimmäisten tunteitten valtaan, jotka vain sekoittavat järkevää päättelyä.
Hyväksyn edellisen näkemyksen sillä ehdolla, että kyetäkseen kontrolloimaan passioitaan, ihmisen on ensin koettava ne. Ja siinä onkin stoalaisen ajattelun - siten myös Camus'n - pahin kompastuskivi.
Camus’n Sisyphoksessa yhdistyy paitsi Saarnaajan ja Jobin tematiikka, myös Nietzchen traaginen optimismi sekä viimein - muttei suinkaan toisarvoisimmin - Kierkegaardin käsitys uskon, intohimon ja vapauden paradoksaalisesta suhteesta toisiinsa.
PS.
Seuraavassa lista ranskalaisiksi moralisteiksi luokiteltavista ajattelijoista ja kirjailijoista.
Eesseisti, skeptikko Michel Montaigne, matemaatikko, aforistikko, mystikko Blaise Pascal, aforistikot La Rouchefoucauld ja Chamfort, esseisti La Bruyère, konsevatiivipoliitikko ja kirjailija Joseph de Maistre, esseisti Marquis De Vauvenargues jne. (sekalaista seurakuntaa mutta ’moralisteja’ kukin tavallaan).
PPS.
Pensees – Mietteitä - on yksi eksistentialistisen asenteen varhaisia perusteoksia. Sitä arvosti suuresti myös Nietzsche, vaikka päivittelikin, miksi Pascal ja kristityt yleensä – jopa N:lle läheinen Spinoza, (joka oli N:n mukaan korottanut ’aneemisen’ kylmän Järjen jumalakseen) aina alistavat itsensä jonkintyyppiseen askeettis-masokistiseen positioon suhteessa johonkin elämää ja ajattelua konstituoivaan korkeimpaan voimaan, käsitteeseen tai palvonnan kohteeseen – ylipäätään tuonpuoleisen roolin saaneeseen Olemukseen.
Me puolestaan voimme, tietämättä Nietzschestä muuta kuin tuon edellä kirjoitetun ja hänen elämäkertansa, ihmetellä, miksi dionyysinen libertiini ja elämän 'palvoja' itse eli kuin askeetti ja munkki. Tähän kysymykseen annettu vastaus sisältää erään Nietzscheen liittyvien 'arvoitusten' perimmäisistä ratkaisuista, joilla esimerkiksi Foucault ei kuitenkaan halunnut Nietzsche-tulkintojaan problematisoida.
Mutta ehkä juuri aids oli Foucault'n nemesis hänen terävänäköisistä joskin auttamattoman ja yksipuolisen tosikkomaisista Nietzsche-tulkinnoistaan. No - tämän enempää en aio ryhtyä harrastamaan 'kohtalopsykologiaa'. Lukijoittenkin onneksi.
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Sisyfos
Albert Camus: The Myth of Sisyphus
http://en.wikipedia.org/wiki/Sisyphus
http://de.wikipedia.org/wiki/Sisyphos
http://en.wikipedia.org/wiki/The_Myth_of_Sisyphus
http://www.mythweb.com/encyc/entries/sisyphus.html
Subscribe to:
Posts (Atom)
