Tieto ja usko

Veijo Ryhänen kirjoitti edellisen päreeni kommentissaan: ‘Qumranin kääröistä kai löytyy ajatus, että olisi ollut toinenkin kristitty, yksi opetuslapsi, joka tajusi saman kuin Jeesus, ja tämän opetuslapsen ei siksi tarvinnut uskoa Jeesukseen, koska hän tiesi ja ymmärsi itsekin saman kuin Jeesus. Tieto ja usko ovat eri asioita, uskominen kohdistuu siihen, mitä ei tiedä eikä ymmärrä.’

.

1

Mitä Jeesukseen tulee, joudumme kuitenkin elämään sen varsin ‘legendaarisen’ tiedon varassa, jonka pääosin evankeliumit hänestä antavat. Oliko olemassa joku Jeesuksen ‘ideologinen aatetoveri’, joka ‘tiesi [?!] saman kuin Jeesus, ei muuta tätä asiaintilaa miksikään. En lähde saivartelemaan historiallisilla ja ylipäätään empiirisillä yksityiskohdilla. Se jääköön historioitsijoiden addiktioksi. Olen kiinnostunut ainoastaan johtopäätelmistä, yhteenvedoista ja raporteista, en yksityiskohtien tonkimisesta. En ole tutkija vaan ‘hutkija’.

.

2

Tieto ja usko eivät viime kädessä ole toisensa poissulkevia asioita/lähtökohtia/lopputuloksia. Koska tietoteoreettinen päättely ei pysty oikeuttamaan tietoa oman proseduurinsa sisällä vaan tarvitsee siihen tuohon proseduuriin nähden ulkopuolisen ja siitä riippumattoman instanssin ja auktoriteetin [vrt. Platonin ‘kolmas mies’, Jumala, Raamattu, traditio, tiedeyhteisö, hyöty-intressi jne.], tiedon varmuus on aina riippuvaista tiedollisesti ei-oikeutettavissa olevasta ontologisesta ‘uskosta’ johonkin perustavampaan perustaan, jota ei enää voi loogisesti kumota, jos ei myöskään empiirisesti osoittaa todeksi [Plantingan ‘warrant’ on tällainen kumoamaton kumoaja, mutta Jumalasta se ei tietenkään todista muuta kuin pätevästi perustellun ‘mahdollisuuden’, ei mitään ‘sisällöllistä’ tosiasiaa]. - - Tässä kuvattua päättelevän ajattelun loogista välttämättömyyttä esim. Ironmistress ei ilmeisesti koskaan ole ymmärtänyt tai ollakseni ‘lempeämpi’: hyväksynyt [mikä siis edellyttää, että hän on tässä esitetyn ongelman ymmärtänyt].

. 

Naturalistit yrittävät kuitenkin ratkaista kyseisen ongelman pragmaattisesti/utilitaristisesti ja probabilisesti todennäköisyyksiä laskemalla. He samanaikaisesti sekä madaltavat tiedon oikeuttamisen muodollisia kriteerejä että pyrkivät olemaan fallibilismin [skeptisismin] hengessä mahdollisimman kriittisiä ja eksakteja havainnosta saadun tiedon suhteen. Havaintoa ei silloin tarvitse oikeuttaa tiedollisesti, koska se voidaan esittää metodisesti mahdollisimman tarkalla tavalla [metodi on kuitenkin aina paitsi tiedon hankinnan ‘tie’ myös tiedon oikeuttava ‘väline’]. Mutta tämä prosessi ei vielä tee havainnoista vielä tietoa. Havainto ja intuitio muuttuu auktoroiduksi tiedoksi vasta silloin, kun se on saanut “‘riippumattoman eli ‘ontologis-paradi/o/gmaattisen’ instanssin siunauksen’”, mikä tuo instanssi sitten maailmankatsomuksesta riippuen kenelläkin on.

.

Tieto ja usko siis edellyttävät toisiaan. Epistemologiaa ja ontologiaa ei voi erottaa toisistaan, jotta ‘oikeutettu’ tieto ylipäätään voisi olla mahdollista - ja jopa olemassa, mikä vaatisi kuitenkin ontologian ylittävää ‘katsetta’, mikä taas on modaali-loogisestikin mahdotonta, sillä vaikka me voimme päätellä modaalisesti tiedon ehtojen yli, me emme voi päätellä ontologian yli, koska olemme – emme ainoastaan havainnoissamme vaan myös ajattelussamme sidottuja kolmeen tai enintään neljään ulottuvuuteen ja näissä puitteissa [vrt. Heideggerin Gestell] tapahtuvaan kielelliseen representaatioon. Unet ja fantasiat ovat jossain määrin asia erikseen, mutta nekin nähdään ja tulkitaan aina lähtökohtaisesti aistimellisen aprioriteetin ‘sisällä’ = avaruudellisuus sekä ajallinen lineaarisuus eli paikka ja aika.

.

Tieto voi olla ‘vain’ ei-triviaalia eli jotain, joka hyväksytään tietyn oikeutusprosessin tuloksena tai semanttisesti pätevänä merkitysrakenteena. Triviaalia tietoa sen sijaan ei ole olemassakaan, koska triviaali tieto on joko analyyttistä tautologiaa [myös Tarskin ‘metatasot’; muussa tapauksessa Tarskin semanttinen totuusteoria on triviaali] tai numeroita, bittejä, laskutoimituksia – ylipäätään informaatiota, jota pitää tulkita kielellis-käsitteellisessä proseduurissa ennen kuin se ‘muuttuu’ triviaalista havainnosta ‘auktoroiduksi’ tiedoksi.

.

‘Epistemologinen’ tieto vaatii aina “‘riippumattoman’” tahon [sellaista ei siis/kuitenkaan ole olemassa: on vain jokin auktoriteetti] legitimaation. Ontologinen totuus sen sijaan on joko 1] triviaali eli ilmiöiden välisten syy-seuraus-suhteiden ketju, joka ei tarvitse oikeutusta ollakseen ‘itsessään’ tosi eli itsestään selvä [mikä tosin voi ‘ilmetä’ ihmiselle vasta havaintoa varten konstruoidun mittausmetodin ja paradigman puitteissa: ihmisen tietoisuus on siten irronnut triviaalista pysyvästi] tai 2] ‘performatiivista’ ja normatiivista [elämänmuotoa konstituoiva] eli lopultakin aina uskon asia. Tieto vaatii uskoa [perustavaa auktoroitua hyväksyntää] ja usko tietoa [usko ‘haluaa vakuuttaa itsensä ja epäilijät’ perustavan tiedollisen kriteerin puitteissa].

.

3

Olen useissa päreissä toistanut tätä samaa tiedon oikeuttamisen ja semantiikan dilemmaa. Silti en ole paneutunut aiheeseen mitenkään yksityiskohtaisesti, analyyttisen ammattifilosofoinnin vaatimuksilla. En ole ammattifilosofi, enkä ole kiinnostunut varsinkaan analyyttisistä saivarteluista. Minun kohdallani analyyttisen filosofoinnin huippu- ja päätepiste on Wittgenstein, joka palautti Russellin todellisuuteen kritisoimalla ‘upottavasti’ tämän yritystä tehdä todeksi bolzanolainen ideaali eli luoda aksiomaattinen logiikka [esim. määrättyjen kuvausten teoria], jolla intuitio eli subjektiivinen representaatio pystytään ristiriidattomasti ilmaisemaan ei ainoastaan objektiivisessa merkitysrakenteessa vaan objektiivisena merkitysrakenteena. Sellaista logiikkaa ei kuitenkaan ole mahdollista luoda, koska merkitys ei voi olla intuitiivisesti yksiselitteinen vaan loogikko joutuu väistämättä käyttämään samanaikaisesti vähintään kahta tulkintaa merkityksestä [vrt. Fregen jaottelu: yksittäisessä havainnossa ilmenevä kontekstuaalinen merkitys/’syvempi faktinen’ merkitys eli ‘mieli’]. Mutta kun yksi askel ‘metamerkitykseen’ on kerran otettu, mikään [ei ainakaan mikään ristiriidan lakiin sitoutunut] päättely ei pysty pysäyttämään metatasojen regressiota. Logiikan säännöillä voidaan toki kikkailla [Hintikka], mutta lopputulema on aina sama. Joko lähestytään triviaalia päättelyä matemaattisena laskutoimituksena tai jämähdetään dialektisen, kaksiarvo-loogisen argumentaatiopelin sääntökategorioihin, joiden puitteissa päädytään joko 1] kehäpäättelyyn, 2] premissien regressioon tai 3] auktoriteetin antamaan legitimaatioon/oikeutukseen. Jo antiikin stoalainen [megarainen] logiikka osoitti näillä kolmella teesillä logiikan ‘Prokrusteen vuoteen’ olevan pikemminkin ‘kidutusväline’, jolla havaintojen moninaisuus yritetään väkisin saada mahtumaan järjen rajoitusten dogmiin kuin ilmiöitä ristiriidattomasti ja silti mahdollisimman todenmukaisesti määrittelevä metodinen ‘levähdyspaikka’.

.

Russellin ideaali analyyttisestä realismista jäi ja tulee jäämään loogikkojen ikuiseksi haaveeksi, ikään kuin märäksi uneksi analyyttis-aksiomaattisen ja synteettis-apriorisen ‘täydellistymisestä’ yhdessä ja samassa formaalisessa kielessä. Kantin tietoteoreettisesta [syntaktisesta] toiveunesta on itse asiassa tullut analyyttisen filosofian ontologinen [semanttinen] painajaisuni. Ei ihme, että Quine [Sellarsin ohella] ‘lakkautti’ koko jaon analyyttisiin ja synteettisiin lauseisiin/väitteisiin. Mutta Quine on samalla vaihtanut keskustelunaihetta ja hän on pikemminkin naturalisti-tiedemies kuin tiedon oikeutukseen tai lauseen objektiivisen merkitysrakenteen konstituoimiseen sitoutunut filosofi. Uskon ja tiedon ongelmaa hän ei kuitenkaan ole ratkaissut – päinvastoin. Quine [kuten myös eliminativisti Rorty, materialisti Dennet ym.] on jättänyt tiedon legitimoinnin kokonaan tiedeyhteisön ‘poppamiehille’, jotka ovat myyneet sielunsa tekniikalle sekä jatkuvan kasvun muka evolutiivisesti perustellulle pyrkimykselle. Itse nimitän tuota ‘pragmaattista’ pyrkimystä teknokapitalismin amok-juoksuksi, joka päätyy tuhoon.

*

http://actuspurunen.blogspot.fi/2014/04/kommentit-jeesuksesta-jatkuvat.html

http://en.wikipedia.org/wiki/Alvin_Plantinga

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alvin_Plantinga

Episteemistä epistä

Biorobotti tekee näköhavaintoja.
*
Kommentti Sammalkielen kommenttiin edellisessä päreessäni.
*
Minusta tuntuu, että poljen paikallani tyhjää näitä filosofia-asioita jankatessani, mutta menköön nyt vielä kerran. Pitäisi pyrkiä paljon suurempaan tarkkuuteen, mutta en ole enää aikoihin uskonut argumentaation voimaan verrattuna performatiivis-metaforiseen kielenkäyttöön. Mielikuvituksen varassa toimiva fiktio vaatii kuitenkin omanlaisensa inspiraation lähteäkseen liikkeelle. Toki sitä inspiraatiota voisi tietysti auttaa pääsemään liikkeelle eikä vain odotella - - .
*
Sammalkieli kirjoitti: Samalla varmaan myös Tapio Puolimatkan käsitys uskonnosta virheellinen? Puolimatka väittää, että teismi on nimenomaan epistemologisesti perusteltu kanta: Uskonnollisella uskolla voi olla tiedollinen [mutta myös kokemuksellinen] oikeutus.

1
Tiedollinen oikeutus itsessään, SK, on [kuten hyvin tiedät ;\] perin ongelmallinen juttu. Jo Platon oli metafyysisesta idealismistaan huolimatta [tai pikemminkin sen takia] taipuvainen hyväksymään skeptisiä argumentteja.

Augustinus mutatis mutandis sovelsi Platonia kristilliseen teologiaan: ihminen ei pysty todentamaan ideoita eli Jumalaa tiedollisesti, mistä seuraava skeptisismi oli mahdollista 'ylittää' vain uskon avulla. 'Uskon, jotta ymmärtäisin'. Usko on seuraus skeptisestä positiosta.

Aristoteles puolestaan alkoi kehitellä uusia tieteen aloja sekä niihin soveltuvia tieteellisiä metodeja ja argumentaatio-sääntöjä, mutta ei juurikaan arvostanut matematiikkaa tiedonmäärittelyn ideaalina tai edes välineenä. Platonille sen sijaan matematiikka oli jumalallista eikä pelkästään välineellistä. Koko maailmankaikkeus oli hänelle pythagoralaisesti matemaattis-geometrinen 'olio'.

2
Mistä me saamme perimmäisen, ei-jäävin ja ulkopuolisen kriteerin, joka antaa meille oikeuden pitää hyvin perusteltuja uskomuksiamme totena tietona? Emme mistään - emme ainakaan tiedollisesti. Päättelymme sisältää aina enemmän tai vähemmän monimutkaisen kehän. Sen sijaan matematiikassa kehät tai mikään muukaan 'mahdottomuus' ei ole ongelma, mutta matematiikka onkin matematiikkaa - ei tietoa, joka tulee matematiikkaan 'vasta' teorioitten kautta.

Kehän väistämättömyys johtuu itse asiassa jo tietoisuutemme rakenteesta eli kognitiivisen toiminnan mahdollistavien edellytysten/ehtojen asettamista rajoista/rajoituksista ymmärrykselle. Ihmisen tietoisuuden olemassaolo mahdollistuu vain tietynlaista tietoa hahmottavana ymmärryksenä - [vrt. Gestalt psychology].

3
Tapio Puolimatkan suurelta epistemologi-gurultaan Alvin Plantingalta omaksuma näkemys teismin episteemisestä perusteltavuudesta on kyllä järkevä siinä mielessä, ettei [a-teistinen] naturalismi voi perustaa itseään yhtään mihinkään. Se vain havainnoi, laskee ja mittaa, mutta sillä ei ole muuta perustaa kuin havainto. Jo pelkkä havainnointi johtaa päättelyn regressioon, koska havainto ei voi olla oma perustansa vaan vaatii teoreettisen kontekstin, johon se voi ankkuroitua.

Teoreettisella kontekstilla puolestaan pitää viime kädessä olla absoluuttinen eli kumoamaton perusta {alkuehto], jotta maailma ylipäätään voisi olla olemassa hahmotettavissa ja käsitettävissä olevana kokonaisuutena. Tässä piilee tieteen ja tiedon paradoksi. Jos Perusta on kumoamaton, se ei ole tieteellisesti pätevä vaan uskon asia. Jos taas mitään perimmäistä perustaa [alkuehtoja] ei ole kuin teoreettisena konstruktiona, tieto relativoituu - olkoonkin, että todennäköisyyden aste voidaan arvioida.

Reduktiivinen naturalismi rakentuu konstruoiduille joskin varmoina pidetyille alkuehdoille ja niiden perustalta päätellyille havainto-teoreettisille koordinaateille, joista uusiin havaintoihin soveltamalla saadaan lisää koordinaatistoa. Mutta kaikki tämä on viime kädessä pelkkää todennäköisyyksien maailmaa, joka ei koskaan päädy/pääty Totuuteen, koska Totuus [kokonaisuutena, oliona sinänsä] lankeaa tieteen ulkopuolelle a] kognitiivisena mahdottomuutena ja tästä johtuen b] metafyysisenä hypoteesina [uskona]

Edellä mainituista syistä johtuen naturalismista seuraa myös moraalinen nihilismi - juuri se sama, jota haukutaan [postmoderniksi] konstruktivismiksi ja jota sofistikoituneemmat, kantilaisuuteen kallellaan olevat analyyttiset ulitiltaristi-pragmaatikot poliittista korrektiutta tavoitellen kutsuvat näkemysten refleksiiviseksi tasapainoksi tai oikeudenmukaiseksi kompromissiksi [Rawls, Habermas].

4
Plantingan 'warrant' eli uskon oikeuttava varma 'takuu' on kuitenkin episteemisestä 'välttämättömyydestään' huolimatta yhtä fiktiivistä [eli varta vasten loogisesti konstruoitua] sorttia kuin mikä tahansa muu metakriteeri, joka voisi oikeuttaa uskon Jumalaan tai vastaavaan moraalis-kosmiseen perustaan.

Plantingan ideana on kuitenkin osoittaa argumentatiivisesti, että teistillä [toisin kuin naturalistilla] on kuin onkin tiedollisesti perusteltu syy uskoa Jumalaan, joka toimii kaiken havaintotietoisuutemme perustana. Muussa tapauksessa harhailisimme kaaoksessa emmekä ymmärtäisi itse asiassa elämästä ja maailmasta viime kädessä muuta kuin omat projektiomme, mikä merkitsee, että Nietzsche ja postmodernistit olisivat oikeassa: teemme vain tulkintoja tulkinnoista.

Plantinga on argumentatiivisesti varsin taitava episteeminen kalvinisti-fideisti, mutta hänen päättelynsä on lopultakin yhtä [vähän tai paljon] vakuuttavaa kuin Pascalin matemaattis-peliteoreettinen malli uskon 'kannattavuudesta', mikä sekin toimii [Pascalin] fideistisen uskon puolustuksena.

Siten Pascalin riskianalyysi uskosta ja Plantingan epistemologiset todistelut ovat lopulta yhtä tyhjän kanssa. Jos et jo alunperin usko Jumalaan, ei sinulla myöskään ole mitään pakottavaa syytä uskoa sen enempää Pascalin kuin Platingan 'pelastavaan' todistukseenkaan. He eivät voi vakuuttaa ateistia tiedollisesti, vaikka he voivatkin esittää perustellusti, ettei naturalismi ole koherentti maailmankatsomus vaan pysyy kasassa vain olettaessaan materialismin metafyysiseksi perustakseen - mitä väitettä ei voi johtaa yksittäisistä havainnoista ja kokeista.

Vielä vähemmän on olemassa jotain materialistista moraalia, joka ei olisi pelkkää määrittelijänsä egoistista ennakkoluuloa - esim. utilitaristinen sosiaalidarwinismi.

5
Itse olen Heinimäen [ja Nevanlinnan] kanssa samoilla linjoilla, mitä tulee uskon perustelemiseen. Kyseessä on apofaatisen teologian tie. Toisin sanoen me emme voi tietää Jumalasta [olemuksena, Totuutena] yhtään mitään ['jumalallisia' energioita pystymme kyllä havainnoimaan ja mittailemaan], mutta/ja juuri tässä tietämättömyydessä on Jumalan 'olemus' ja meidän [mahdollinen] 'uskomme'. Ei yhtään enempää eikä vähempää.

Tiede-ateisti tekee tuosta tietämättömyydestä tiede-fundamentalistisen johtopäätöksen ja alkaa suhtautua luonnontieteeseen siten, että vain sen antama tieto on maailmankaikkeuden ontologinen perusta eikä pelkästään tieteellisen turkimusmetodin väliaikainen tulos.

Johtopäätös menee vielä pitemmälle. Se väittää, että matematiikka on todellisuuden/Totuuden ainoa kieli - ikäänkuin ihmiset todella olisivat pelkkiä matemaattisia koneita - ikäänkuin myös moraali olisi koneisiin ohjelmoitua koodistoa, jonka voi konstruoida, dekonstruoida ja rekonstruoida - loputtomiin.

Kuten sanottu tällainen maailmankatsomus {ontologinen naturalismi = moraalinen nihilismi] ei perimmältään eroa postmodernista nihilismistä eikä edes sofistikoituneista kompromisseista kuin ehkä joidenkin käyttämiensä termien osalta.

6
Mutta niin kauan kuin minussa henki pihisee, vastustan näitä koneihmisen epäjumalakseen rakentaneita kultaisen vasikan palvojia. Eikä haittaa vaikka minut tieteellisen 'mentaalihygienian' nimissä julistettaisiin mielisairaaksi tai vaikka koko muu maailma kääntyisi minua vastaan.

Ja jos tällaista asennetta sitten sanotaan vaikka fundamentalismiksi, niin okei - minä olen fundamentalisti - sen yhden ainoan totuuden puolesta, jota itsessäni - subjektina, minänä, Rauno Räsänenä - tulen lyhyen elämäni aikana kantaneeksi täällä murheen laaksossa.

Päreitäni tunteva lukija toki tietää ja ymmärtää, että olen yksilöllistä [mutta en mielivaltaista vaan universaalia] hyvettä julistava kyynikko-Diogenes - en jollain jumalallisella ilosanomalla varustettu kiertue-apostoli - olkoonkin, että tein erään puhuja-Paavalin kanssa sinunkaupat - hänellä kun oli mielestäni ollut peräti mielenkiintoisia hallusinaatioita.

PS.
Ai mitäkö totuutta 'kannan itsenäni'? Se selviää itsellenikin vasta viimeisellä tuomiolla. Tapaamme kaikki siellä sitten joskus - ajan ja ulottuvuuksien tuolla puolen.

PPS.
Nietzsche kirjoitti puoli vuotta ennen henkistä romahtamistaan, ettei hän ole ihminen vaan dynamiittia. Minä saattaisin sanoa [jo paljon ennen sekoamistani], etten ole kone vaan itsetajuinen ja itsepäinen nahkapussi - sellaisenaan toki myös altis - jos ei räjähtämään niin ainakin rähjäämään - [oletteko koskaan nähneet ainuttakaan rähjäävää konetta? Ette ole - - -.].
*
http://actuspurunen.blogspot.com/2011/09/mielestani-teet-perustavaa-laatua.html#comments
http://www.wisdom.fi/infinite/index.php?page=page9.3
http://en.wikipedia.org/wiki/Gestalt_psychology
http://en.wikipedia.org/wiki/Alvin_Plantinga
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tapio_Puolimatka
http://www.tapiopuolimatka.net/13 - [Tapio Puolimatkan suomentama Alvin Plantingan klassikko-artikkeli]
http://www.tapiopuolimatka.net/57
http://en.wikipedia.org/wiki/Pascal%27s_Wager
http://www.philosophy.dept.shef.ac.uk/hangseng/readinggroups/folkpsych.php

Sormi, joka osoittaa kohti tietoisuutta, on itse tietoisuus työssään

Hotei [eli Budai]opettaa, että sormi, joka osoittaa kuuta, ei ole kuu. Minä opetan, että sormi. joka osoittaa tietoisuutta, on nimenomaan tietoisuuus - muttei niinkään sormena kuin omassa osoittamisen aktissaan.

1
Kommentti Tomille ja eräälle masuuni-pyykkärille heidän edellisessä päreessäni esittämiinsä kommentteihin.
*
Psykologia on lopultakin aina pseudotiedettä missä viitekehyksessä tahansa [neuropsykologia on hieman eri juttu], mutta psykoanalyysiin sisältyvä metapsykologinen kysymyksenasettelu kiinnostaa minua filosofisesti.

Ennen psykoanalyysi-pärettä [joka tulee sitten aikanaan] pitää kuitenkin 'päivittää' tietoisuuden ongelma [jälleen kerran (;], koska sen määritteleminen toimii ikäänkuin johdantona myös freudilaista minä-struktuuria [yliminä, minä, alitajunta] ja lacanilaisen tajunnan rekisterien/järjestysten kolmijakoa [toisiinsa limittyneet: symbolinen, imaginaarinen, reaalinen] koskeviin pohdintoihin.

2
Tietoisuuteen liittyvät kysymykset voidaan tietysti muotoilla deskriptiivis-semanttisen verifikaation periaatteilla, mutta niihin vastaaminen ei tule onnistumaan tätä periaatetta noudattaen ilman, että vaihdetaan puheenaihetta, mikä tarkoittaa, että kun puhutaan juuri tietoisuudesta, niin itse asiassa juuri sormi [tai sen intentio], joka osoittaa tietoisuudesta tehtyä/saatua havaintoa [esim. tietokoneen näytölle ilmestynyt muistijälki neuroverkossa], onkin se, mitä kysyttiin, eikä suinkaan tuo muistijälki, jota tässä kutsutaan tietoisuuden neurologiseksi ilmentymä-objektiksi.

Näyttöpäätteen esittämä kuva on materiaalinen merkki tietoisuuden toiminnan vaikutuksesta [kyseessä on tietysti äärimmäisen monimutkainen vuorovaikutus] - ei itse tietoisuus aktuaalisuudessaan.

On pidettävä tiukasti mielessä Wittgensteinin Tractatus, sillä siinä on ehkä selkeimmin esitetty ne ehdot, joita luonnontieteellisen ajattelun pitäisi [vaikka se tässä oletuksessaan/vaatimuksesaan epäonnistuukin] loogisesti täyttää ollakseen 'puhdasta' luonnontiedettä [en taaskaan puhu matematiikasta - esim. tilastollisesta kausaliteetista].

Me emme kuitenkaan pysty nousemaan tai irtautumaan käsitteistä niiden kanssa isomorfiseen [rakenneyhtäläiseen] tosiasioiden 'taivaaseen', koska tietoisuus, jolla ja jonka ehdoilla välttämättä kysymme, ei voi kysyä ilman, että kysytty [tietoisuutena] pakenee meiltä ja 'reifikoituu' ontologisesti toiselle tasolle, kuin mikä sen mieli kysymisen aktissa [siis tietoisuutena] alunperin oli, ja jollaisena [rakenneyhtäläisyyden säilyttäen] myös vastauksen pitäisi tosiasiana 'ilmestyä' - eikä siis materiaalistua tietoisuuden aktin ulkopuolle sen objektiksi [ontologis-kategorinen siirtymä/katkos].

Sormi osoittaa kuuta, mutta se ei ole kuu. Tämä on hieman outoa saivartelua. Sillä tietoisuus kuuta osoittavan sormen aktina voi tietää ja ymmärtää jotain vain tuossa osoittavassa aktissa. Muutenhan sille jäisi kaksi vaihtoehtoa: a) joko pelkkä subjektiivinen kokemus kuusta, jolloin esim. puhtaasti fantisoitu tai uneksittu kuu on yhtä todellinen kuin havaittu tai b) havaitsijan tietoisuuden pitäisi kadota häiritsemästä itse havainnon välittömyyttä ja muuttua näkemäkseen kohteeksi - tässä siis kuuksi.

Jälkimmäinen vaihtoehto on ehkä vielä mielettömämpi kuin ensimmäinen, mutta eikö Hotei nimenomaan väitä, että juuri näin pitää tapahtua, jotta tietäisimme kuun olemassaolon varmasti ja oikein?

Kolmas vaihtoehto olisi ajatella kuun ilmenevän sormen sitä osoittavassa aktissa eli tietoisuudessa, joka ei ole pelkkä sormi - siis solipsistinen fantasia tai sulautumista itse kohteeseen.

Kolmannessa vaihtoehdossa havainto prosessoituu kohteen uusintavaksi ideaksi tietoisuuden mahdollisuuden ehdoilla, jolloin havainto, joka kuusta muodostuu, on tajunnan kohteesta saaman ärsykkeen transsendentaalisten kausaalisuusehtojen alainen representaatio - eikä siis kohdetta kysyvä solipsistinen sormi [illuusio/fantasia] eikä myöskään siihen jollain tietoisuuden haihduttaneella meditaatiolla samaistuva [empiirisen eli kontingentin kausaliteetin alainen] välitön ja suora kokemus.

Hotein sormi ja kuu ovat molemmat tavallaan psykoottisia ratkaisuja. Kolmas vaihtoehto sen sijaan noudattelee Kantin Puhtaan järjen kritiikin toiseen painokseen lisättyä täydennystä ja selvennystä [skeptisismi- ja subjektivismi-kritiikkiä vastaan] ulkomaailman ja tajunnan välisestä suhteesta [ks. PS.]

Kutsun tällaisia kysymyksiä/ongelmia filosofisiksi, mutta nimityksestä voidaan tietysti kiistellä, vaikkei se muutakaan itse asiasisältöä yhtään miksikään.

3
Kuvailisin sormi-kuu-ongelmaa myös seuraavalla tavalla.

Tietoisuus on materiaalisten osiensa vaikutus, seuraus ja/tai summa - mutta ei viime kädessä niiden kausaalinen summa.

Sillä jossain vaiheessa ihmisen havaintopäättelyn kehitystä hänen reflektiivisessä itseymmärryksessään tapahtui prosessuaalinen mutta samalla radikaali repeämä, katkos tai irtiotto [joka huipentui Kantin tietoisuuden filosofiaan], joka 'pakottaa' meidät kysymään tietoisuutta itseään [sen mahdollisuuden ehtoja] ja juuri tämä 'taaksepäin ei-mihinkään kääntyvä' kysymys, joka annetun positiivisen [empiirisen] vastausyrityksen muodossa kadottaa sen, mitä kysytään, on tíetoisuus itse.

Zeniläiset koanit tavoittavat joskus erinomaisesti kyseisen paradoksin, joskin kuten edellä kävi ilmi, minun kontekstissani ja tulkinnassani tietoisuudella on sekä teoreettisesti että praktisesti hyvin toisentyyppinen rooli kuin subjektittomalla zen-buddhalaisuudella [myös 'sormi-kuu' eli solipsismi on subjektittomuutta, koska se on unta/hallusinaatio siinä missä 'yhtyminen' oikeaan kuuhunkin].

Evoluutio ei kuitenkaan tarvitse tällaisia kysymyksiä toimiakseen [kopioidakseen informaatiota] optimaalisesti. Eihän jäniskään kysy, miksi sillä on niin erinomaisen soveltuvat etuhampaat porkkanan jyrsimiseen.

Tai sitten vain on niin, että evoluutio, joka on itseään tuhoava voima [lajeja syntyy ja kuolee], saavuttaa rationaalisessa ihmisessä itsensä [ja muut biosfäärin oliot] ehkä kaikkein nopeimmin ja tehokkaimmin tappavan elollisen muodon.

Tällainen asiaintila ei tosin ole ihmisen tietoisuuden ehtojen saneleman mielekkyyden alainen kehitysprosessi vaan pikemminkin kaikki perspektiivit tuhoava Apokalypsi.

Tietoisuudella ei ole siinä 'muuta virkaa' kuin toimia sekä oman tuhoutumisensa aiheuttajana että sen etukäteen tiedostavana todistajana.

Ihmisen olemassaolo hänen tietoisuutenaan, joka tuon olemassaolon transsendoi [tajuisuuden esteettis-käsitteellinen [itse-]reflektio ylittää annetut kausaaliset ehdot], on ytimeltään perverssi projekti - ja sitä perverssimmäksi se muuttuu, mitä enemmän sitä luonnontieteen ja teknologian välinein esineellistetään.

4
Ehkä Timothy Leary sittenkin oli oikeassa kehottaessaan: Turn on, tune in, drop out.

Jokaisen täytyy kuitenkin itse tulkita, miten hän haluaa häivyttää itsensä tästä kirotusta kulutusnautinnon pakon kaikkialle tunkevasta oravanpyörästä, jollaiseksi elämä kapitalismissa on peruuttamattomasti kieroutunut.

PS.
Idealismin kumoaminen

Kant lisäsi Puhtaan järjen kritiikin toiseen painokseen osan nimeltään "Idealismin kumoaminen", jonka tarkoituksena oli vastata teoksen saamaan kritiikkiin, jonka mukaan transsendentaalinen idealismi kieltää ulkoisten olioiden todellisuuden. Se kääntää idealismin "pelin" itseään vastaan väittämällä, että itsetietoisuus otaksuu ennalta ulkoisten avaruudellisten olioiden olemassaolon.
Kant määrittelee itsetietoisuuden itsen määritelmäksi ajassa ja väittää, että kaikki ajan määrittelyt otaksuvat ennalta jotain pysyvää aistittua ja että tämä pysyvä ei voi olla itsessä, koska itsen olemassaolo ajassa voidaan määrittää vain pysyvyyden kautta. Tämä argumentti käänsi mielen ja tiedon filosofiaa Descartesin päivistä hallinneen asetelman, jossa sisäistä arvostettiin ulkoista kokemusta enemmän, toisin päin [wiki].

http://fi.wikipedia.org/wiki/Puhtaan_j%C3%A4rjen_kritiikki
*
http://en.wikipedia.org/wiki/Budai
http://en.wikipedia.org/wiki/Turn_on,_tune_in,_drop_out
http://www.awakeblogger.com/2008/11/the-meaning-of-the-finger-pointing-to-the-moon/
http://steadydietofbooks.blogspot.com/2007/12/alan-w-watts-way-of-zen.html

Siperia opettaa ilman tietoteoreettista oikeuttamista tai ontologisia kategorisointeja

Tähänkö on tultu? Raha toimii [tavalla tai toisella] hyvyyden, totuuden ja kauneuden kriteerinä. Ilmeisesti jopa hoitotarpeen kiireellisyyden asteen priorisointikin tullaan yhä enenevässä määrin mittaamanaan rahassa.
*
Kirjoittu kommentiksi Ironmistressin päreen Rasismia vai jäsenten väliset kommenttiin minun kommentistani jne. - Päretän tämän keskeneräisen tekstin, koska pidän sitä tärkeänä ainakin itselleni.

1
Ironmistress kirjoitti:
'Kaikki näkemykset eivät tasan varmasti ole yhtä arvokkaita/RR.'

Ja millähän perusteella?
Jos väität, että "kaikki näkemykset eivät ole yhtä arvokkaita", sinun on määriteltävä käyttämäsi arvojärjestelmä ja -hierarkia; onko kyse absoluuttisista, subjektiivisista vai objektiivisista arvoista.

2
Toisin sanoen RM - kuten kirjoitin viimeisessä kappaleessa - 'millä kriteereillä se tehdään' - siis erottelu [ja samalla hierarkia] ei-moraalisten ja moraalisten sekä toistensa kanssa ristiriidassa olevien moraalisten [ja/tai esteettisten] arvojen välillä.

Mistä minä otan sen kriteerin, jolla mitata ja perustella eri arvojen keskinäisiä eroja [toistan: kyse on arvohierarkian legitimoinnista]?

Sanoisin näin. Ei ole olemassa mitään lopullisesti pätevää - internalistista tai eksternalistista kriteeriä [ks. tietoteoria-linkki].

Päätös eli priorisointi nyt vain yksinkertaisesti on jossain vaiheessa pakko tehdä - vatut siitä olivatpa arvot sitten määritelty teoreettisesti [ontologisesti] miten tahansa. Käytännön tilanteessa on yks hailee, pidänkö arvoja sujektiivisina, objektiivisina vai absoluttisina.

Lopputuloksen sanelevat useimmiten täysin pragmaattinen tarve eli/sekä raha ja valta. - Huomaan esittäväni mutatis mutandis hiukan samantyyppisen käytännön mallin kuin sinä RM siinä triage-esimerkissäsi.

Sanoisin pikemminkin, että tässä tulee korostaa priorisoivan päätösprosessin luonnetta - ei niinkään arvojen hypoteettista statusta, vaikka toki esim. sairaaloissa kiireellisimmät tapaukset pyritäänkin tietysti aina hoitamaan ensimmäisinä.

Toisin sanoen po. tapaukset ovat ikäänkuin moraalisesti arvokkaampia, mutta tämän tosiasian tunnistamiseksi emme tarvitse välttämättä [vaikkei sen selvittämisestä haittaakaan ole - päinvastoin] mitään tietoteoreettisia perusteluja tai ontologista hierarkiaa, koska Siperia [raaka todellisuus] kyllä opettaa.

Priorisointipäätökset ovat aina poliittisia ja performatiivisia - jopa kilpailevien luonnontieteellisten teorioiden arvioinnissa! - siinä mielessä kuin esim. tiedeyhteisön eli korkeimman asiantuntija-auktoriteetin ratifioinnit todella ihan oikeasti ovat [tiede]poliittisia perlokuutioita/performaatioita - siis puheakteja eli/tai sanoin/kirjoituksin aikaansaatuja tekoja.

Esimerkiksi näin - hyvin pelkistetysti ilmaistuna: Julistamme XX-määräisen tilastollisen todennäköisyyden asteen perusteella [XX-määrä legitimoitiin päteväksi kriteeriksi luultavasti äänestyksellä] tietyn teorian se ja se tällä julistuksella nyt tiedoksi ja totuudeksi. Teoriaa se ja se tulee tämän päätöksen jälkeen pitää vallitsevassa tieteen käsityksessä [esim.] luonnonlakina. Amen.

3
Olen kehitellyt pärettä po. teemasta, joka palautuu jo Aristoteleen konseptualismista alkaneeseen ongelmaan yleis- ja yksityiskäsitteiden välillä ja päätynyt jos ei nyt sentään luopumaan [se olisi typerää] niin ainakin melko radikaalisti irrottautumaan tietoteoreettisista saivarteluista.

Minulle tietoteoria on tavallaan kuollut [ei tosin vielä haudattu ja tuskin haudataankaan]. Sen korvaa John Austinin puheaktiteoria.

Totuudesta älkää kysykö mitään. Yhtä hyvin voisitte kysyä, uskonko Jumalaan. Vastaan kuin Zizek - yhtä aikaa sekä ironisesti että vakavissani: - 'hyvänä kristittynä ja tietysti ateistina ajattelen' - - jne.

[Tämä kommentti jää keskeneräiseksi]
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tietoteoria
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arvoteoria
http://fi.wikipedia.org/wiki/Konseptualismi
http://en.wikipedia.org/wiki/Performative_utterance
http://plato.stanford.edu/entries/speech-acts/
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedeyhteis%C3%B6
http://takkirauta.blogspot.com/2010/11/rasismia-vai-jasentenvaliset.html
http://opinnot.internetix.fi/fi/materiaalit/te/te1/2_terveys/2.1terveys_kasitteena?C:D=1466011&m:selres=1466011

Jälkistrukturalistinen puppugeneraattori

Kommentti Maalaisen päreeseen Puppulauseita.
*
Puuttumatta sen enempää Maalaisen oman puppugeneraattorin tuotoksiin, totean vain, että lapsi on terve, kun se leikkii.

Puuttumatta myöskään sen enempää Maalaisen viittaukseen puppulauseilla tuotettuun akateemiseen tutkielmaan (oliko kyseessä monikko, vai tarkoitatko mahdollisesti vuoden 1996 Sokal-jupakkaa?), siteeraan erästä postmodernin ajattelun suomalaista kriitikkoa, joka on ottanut tehtäväkseen esitellä kyseistä ajattelutapaa ja ajoittain myös selvitellä sen perusongelmia uusimmassa kirjassaan.

Valitsin kuivan ja kangertelevan kirjan teksteistä seuraavan, alla olevan, kohdan. - Vieläkin abstraktimpaa kielenkäyttöä olisi löytynyt, mutta tässä ollaan hiukan enemmän kytköksissä myös käytäntöihin, joten se saattaa avautua paremmin mahdolliselle lukijalle.

Siteeraan kohtaa sen vuoksi, että todellinen, postmodernistisen 'puppukirjoituksen' ongelma löytyy kuvatunlaisesta, perimmältään ontologisen ratkaisun paradoksaalisuudesta.

Kyseessä ei ole mikään uusi ongelma vaan mm. mentaalisen ja fysikaalisen välille oletetun dualismin uusi versio, joka tunnetaan myös kielen ja maailman/todellisuuden välisenä kahtiajakona - ontologisena erona.

Post-strukturalismi (ks. linkki alla) halusi siirtää kaiken kritiikin kielen tai laajemmin: diskurssin (kielellisten käytänteiden) sisälle, minkä seurauksena se menetti teoriassa kytköksen (sosiaaliseen) todellisuuteen, jota se kuitenkin yhä (ja vieläpä entistä paremmin) katsoi kykenevänsä kritisoimaan, koska ei enää ollut modernin ajattelun totalisoivien metanarratiivien (valistus, edistys, sosialismi, liberaali kristinusko jne.) sisäänrakennetun ontologian/metafysiikan/politiikan kahleisiin sidoksissa.

Näin tehdessään, etenkin autonomisen kielikäsityksen vuoksi, se kuitenkin itse asiassa menetti kompetenssiaan kritisoida sosiaalista todellisuutta, koska ei ollut sen kanssa enää muka missään tekemisissä (referentiaalisesti).

Todellisuus on jälkistrukturalismille diskurssia/kieltä tai ainakin se ilmenee välittömästi ja palautumattomasti kielessä. Kieli referoi vain itseensä - ei mihinkään ulkopuoliseen todellisuuteen.

Tästä seuraa - kuten Foucault kirjoitti, että kieli ei perimmältään puhu yhtään mistään, koska tulkinnat tulkitsevat aina vain omaa tulkintaansa. (Foucault ei suinkaan puhu nyt puppua, jos otamme todesta hänen perusoletuksensa, mutta teemmekö sen?).

Kuitenkin tällainen ajattelutapa johtaa ainakin teorian tasolla wittgensteinilaisen kielipelipluralismin kautta nietzscheläiseen voluntarismiin ja relativismiin, jossa itse asiassa ajaudutaan paradoksaalisesti hyväksymään se, mitä yritetään kritisoida: vallan ja kapitalismin kaikkivoipuus. Siten - käyttäkseni slangitermiä - jälkistrukturalismista tulee kuin tuleekin kritiikin uskottavuuden ja toimivuuden suhteen 'munatonta'.

Sillä kun vallan oletetaan nivoutuvan kielen diskursiivisiin käytäntöihin ja ilmenevän perimmältään niissä, se merkitsee, että valtaa ei voi kritisoida mistään vallan ulkoisesta pisteestä tai lähtökohdasta käsin. Ja kun samalla oletetaan autonomisen kielikäsityksen mukaisesti, että diskurssien ja kielen dekonstruointi on kuitenkin muka paras keino purkaa myös valtarakenteita, ilmenee teoriasta kohtalokas halkeama. Se nimittäin väittää aivan mahdottomia itsestään.

Jos tällaista teoriaa yritetään soveltaa, päädytään kehään - mihin tietenkin päädytään jo pelkästään sen 'kaikki on tulkintaa'-relativisminkin takia.

Kielen autonomisuus ja vallan diskursiivisuus - siltä minusta näyttää - ovat kerrassaan mahdottomia oletuksia ehdottomasti tulkittuina eli loogiseen äärimmäisyyteensä vietyinä, vaikka niitä sinänsä - sopivin muutoksin - voi tosina pitääkin.

1) Ensin mainittu (Derrida) ei voi puhua 'kielen ulkopuolella ei ole mitään'-lähtöhtansa vuoksi lainkaan sosiaalisten toimijoiden käyttämästä, yksilöidystä vallasta.

2) Jälkimmäisessä (Foucault) ei kyetä erottelemaan vallan ja tiedon välistä suhdetta, koska siinä ajaudutaan 'strukturalisoituun' macchiavellistiseen relativismiin siten, että valta upotetaan diskurssiin (struktuuriin) - toisin sanoen irrotetaan yksilöistä/toimijoista. Tällä tavoin kaikelta vakavasti otettavalta etiikalta putoaa pohja pois.

Jäljelle jää avoin ontologinen paradoksi. Autonomisesta kielikäsityksestä käsin on mahdotonta kritisoida muuta kuin kieltä (sekä diskursseja) itseään, ja kun samalla väitetään, että kyseessä on ainoa tehokas tapa horjuttaa totalisoivia ja alistavia valtarakenteita ja siten rakentaa uutta vastarinnan etiikkaa ikäänkuin dekonstruktion perustalle, ei voida välttyä kertakaikkiselta sekaannukselta.

Derridan ja Foucault'n ontologia ei välttämättä sinällään ole lainkaan puppua, mutta mikäli he haluavat rakentaa sen perustalle jotain kollektiivisempaa tai kantilaisempaa etiikkaa (ainoat vakavasti otettavat etiikan perustat), niin silloin he kyllä puhuisivat melkein puppua.

On mahdotonta perustella omaa eettistä vastarintaansa rationaalisesti ja argumentatiivisesti uskottavalla tavalla (toki sitä voi perustella muulla tavoin retorisesti!), jos etiikalta on vedetty matto alta sen oletuksen myötä, että diskurssit ovat perustattomia eikä kieli representoi todellisuutta.

Ihminen (esim. Foucault), joka lähtee vaikka mielenosoitusmarsille homojen oikeuksien puolesta, ei silloin pysty legitimoimaan omaa valintaansa enää muuten kuin anarkistisena toimintana; - eiväthän sellaiseen pysty hänen mukaansa ketkään muutkaan.

Mutta silti väitetään, että diskurssien ja kielen dekonstruointi voi toimia eettisten tavoitteiden ainoana pätevänä lähtökohtana.

Miten? Mihin?
*
Foucault (osaltaan myös Derrida) otti ontologiansa perustaksi Nietzschen 'kaikki on tulkintaa'- nihilismin (perustan, joka tuhoaa kaikki argumentatiiviset perustat), jota Nietzsche ei mielestäni lopulta itsekään olisi halunnut hyväksyä, koska pyrki arvojen uudelleen arviointiin, mutta ilman muuta joutui epäonnistumaan kytkiessään vallantahdon ja relativistisen tulkintaperiaatteen erottamattomasti toisiinsa.

Siten Nietzsche ajautui 'julistamaan' macchiavellistista retoriikkaa myös ontologian tasolla. Valta puhuu subjektiivisen tulkinnan ja psykologiseen egoismiin pohjautuvan preferoinnin äänellä. Tämä on Nietzschen vokabulaarissa perspektivismiä, mikä merkitsee, että epistemologiassa on kyse pelkästään makuarvostelmista, ei argumentatiivisesta todistamisesta. Maltillisesta retoriikasta on tullut subjektivistista estetiikkaa.

Postmoderni ajattelu teki Nietzschen perspektivismistä 'dekonstruktiivisen ideologian' onnistuen samalla pettämään itseään väittämällä olevansa muka aidosti ja onnistuneesti kriittistä.

Tämä on puppupuhetta.
*
Esittämästäni jälkistrukturalismin kritiikistä huolimatta haluan vielä lopuksi huomauttaa Maalaiselle, että luultavasti paras kirjallisuus- ja kommunikaatioteoria perustuu vanhaan kunnon retoriikan oppiaineeseen, joka säilyi aina 1700-luvulle asti yliopistojen kurssinimikkeenä ja joka on noussut uuteen kukoistukseensa aivan viime vuosikymmeninä.

Puhuminen ja kirjoittaminen on aivan yhtä paljon suostuttelua kuin se on tosiasiaväitteidenkin esittämistä. Miksi tämä ilmeinen tosiasia on niin vaikea hyväksyä? - - Katso peiliin Maalainen, niin näet sieltä retorikon - erittäin tosikkomaisen sellaisen.
***
Bourdieun edustamaan ajatteluun jää siis jännite. Kielen ja todellisuuden välisen vastaavuuden ongelma ei ratkea. On vaikea ymmärtää, miten sosiaalisten ja kognitiivisten rakenteiden välinen vastaavuus olisi sosiaalisen vallan vankin tukipylväs, jos toisaalta strukturalismi ei salli 'ensimmäistäkään viittausta teosten tuottajien tai niiden tuottamisen taloudellisiin tai sosiaalisiin ehtoihin'.

Toisin sanoen sosiologisen jälkistrukturalismin ajatusrakennelma perustuu paradoksin varaan. Vallanpitäjien diskurssit asetetaan kyseenalaisiksi, koska vallan legitimaatioiden ei uskota pätevän. Kyse on ollut vain kielipelistä, jonka avulla on pönkitetty jo olemassa olevaa sosiaalista todellisuutta. Itse vallan analyysia ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä ilman sosiologista lähtökohtaa. Sen mukaan kielen merkitysrakenne on ehdottomasti sidoksissa todellisuuteen. Mutta paradoksaalisesti vallan diskurssi on mahdollista purkaa ainoastaan vetoamalla siihen, että kielellä ei voi olla minkäänlaista suhdetta sosiaaliseen todellisuuteen.'

'Kielen vallankumous - kielellinen käänne ja teologian postmodernismit' (Timo Eskola, 2008, s. 48).
*
http://fi.wikipedia.org/wiki/J%C3%A4lkistrukturalismi

Onks varmaa tietoo? Ei ole, mutta saiskos edes luottamusta?

Kommentti peeÄR-miehen haasteeseen päreeseensä Varmaa tietoa - tai sitten ei!
Lisäkommentti 18.2 - klo18.35.
*
Tää on nyt taas tätä. Luettele neljää asiaa, joita pidät varmana tietona. Höh.

1) Maahanmuuttajan värinen lakritsi, 2) sika-nautajauheliha, 3) vasemmistolainen pieru, 4) A-kirjain.

Mutta leikkienhän pitää olla kivoja..?
*
Kun puhutaan varmasta tiedosta, pitää ensin sopia siitä, mitä on tieto. Esimerkiksi: mitä eroa on tiedolla ja informaatiolla?

Toiseksi, joka on tietysti aivan erottamaton ensimmäisestä, pitää selvittää, mitä on varmuus? Tarkoittaako varmuus varmaa evidenssiä - siis näyttöä. Mutta mitä tarkoitetaan näytöllä (tuskin pelkästään tietokoneen näyttöä)?

Evidenssin ongelma liittyy yleisempään eli oikeutuksen ongelmaan. Onko tieto oikeutettavissa, ja jos on niin, mikä on tuon oikeutuksen perimmäinen tapa? Tarvitseeko tieto jotain perimmäistä perustaa, vai riittääkö jonkin yksittäisen ilmiön todentaminen sellaisenaan - kunhan se vain liittyy järkevinä pidettyihin tottumuksiin ja soveltuu muihin havaintoihimme, niiden tulosten ja havaintojärjestelmiemme perusteluihin.

En tee tässä jakoa empiriseen ja rationaliseen lähtökohtaan, koska ei ole olemassa erikseen empiiristä ja/tai rationaalista tietoa. On vain eroja teorioiden arvo- ja prioriteetihierarkisoinnissa sekä perustelujen ja testauksen järjestelyissä. Ne eivät kuitenkaan ole lopulta oleellisia tulosten tieteellisestä luotettavuudesta väiteltäessä.

Mikäli meille jää kiistaa edellämainituista oikeutusasioista (ja kuten luulen: jää), koko varman tiedon luetteloimisleikki todellakin jää leikiksi - ja pysyy sellaisena.
*
Minä tyydyn siihen, että pärjään eteenpäin sellaisella tiedolla, johon voin luottaa mahdollisimman suurella todennäköisyydellä käytännössä - tietämisestä sellaisenaan en niinkään piittaa.

Mutta tässäkin ajaudun ongelmaan luottamuksen todennäköisyyden määrästä ja laadusta.

Päättelymme kulkee kehässä, turvautuu tiedollisiin auktoriteetteihin ja pyrkii aina lisäämään ja parantamaan perusteluitaan. Tässä mielessä me emme tule koskaan tietämään varmasti mitään, vaikka voimmekin (ja tavallaan meidän on pakko) tietysti olla asioista samaa - tai eri mieltä.

Siinä ei kuitenkaan ole kysymys tiedosta jonain sinänsä varmana ja mistään riippumattomana 'ilmoituksena' vaan juuri luottamuksesta tiedollisen kompetenssimme tuloksiin silloin, kun ne on saavutettu rehellisin menetelmin.

Tätä kutsutaan hyvereliabilismiksi.
*
Muistutan lopuksi, että hyvereliabilismi ei ole minulle tiedollista varmuutta vaan jotain huomattavasti vaatimattomapaa. Silti järkevää ja uskottavaa.

Toki nihilistinä eli (filosofisena destruktivistina) tiedän jo 'enemmän', mutta en pysty elämään 'nihilistisesti' ellen sitten ryhdy vaikka 'nihilistiseksi munkiksi'.

Enintään Diogeneen kyynisyyden lähtökohta lienee minulle - ainakin mentaalisesti - jokapäiväinen kokemus.
*
Lisäkommentti

peeÄR-mies

Toivon, ettei minun kommenttejani käytetä seuraavassa 'Varmaa tietoa - tai sitten ei!-päreessäsi.

En halua olla missään tekemisissä tämän 'leikin' kanssa kuin vain tuon yhden aiemman kerran.
Sekopäisyys lisääntyy ilman tällaisiakin hassutteluja ihan tarpeeksi nopeasti. Etenkin niiden taholla ja toimesta, jotka muka uskovat varmojen asioitten olevan muka aina tieteellisesti todistettuja.

Mitähän ihmiset 200:n vuoden kuluttua sanoisivat meidät tieteestämme ja sen varmuudesta? Samaako kuin, mitä me nyt sen tieteen varmuudesta, johon uskottiin 100-vuotta sitten?
*
Johonkin meidän tietysti on uskottava. 'Päivä kerrallaan'. Täydellisessä epävarmuudessa ei voi elää kuin nihilisti ja äärimmäinen skeptikko - eikä hänkään kovin kauaa.

Varmuus on kuitenkin aina jotain toissijaista - tapoihin, tottumuksiin, rajoitettuihin sopimuksiin, epämääräisiin, vaihteleviin todistuksiin ja uskomuksiin luottamista.

Silti minun on pidettävä varmana esimerkiksi sitä, ettei jokin 'sillä ja sillä' manipuloitu ruoka-aines aiheuta syöpää, jotta ylipäätään voisin syödä kohta yhtään mitään.

Kuka siis voi uskoa varmuudella edes tieteeseen? Ei kukaan. Mutta hänet vain pakotetaan uskomaan johonkin auktoriteettiin eli tieteellisiin todistuksiin, jotka kumotaan uusin havainnoin mahdollisesti jo huomenna tai, joista ei päästä milloinkaan semanttiseen yksimielisyyteen todistamisen tasolla.

Samalla, evidenssin romahtaessa, tiedollisen oikeutuksen oikeutus myös relativoituu.

Päätepysäkillä odottaa pelkkä taikauskoon verrattava luottamus ja pakko.

Sensuaalista, komisario Räsänen!

Kirjoitettu kommentiksi merin päreeseen erätön ilta.
*
Condillacista puheen ollen seuraava sitaatti saattaa vaikuttaa hieman yllättävältä (ks. linkit).

The common reproach of materialism should certainly not be made against him. He always asserts the substantive reality of the soul; and in the opening words of his Essai, "Whether we rise to heaven, or descend to the abyss, we never get outside ourselves--it is always our own thoughts that we perceive," we have the subjectivist principle that forms the starting-point of Berkeley.

Äärimmäinen sensualismi johtaa nominalismiin (Berkeley), äärimmäinen nominalismi solipsismiin (Max Stirner - 'käytännön solipsisti'/rr), solipsismi 'esteettiseen mystiikkaan' tai äärimmillään mielenhäriöön.

Sen vuoksi on aina pidettävä mielessä, mitä Kant sanoo käsitteiden ja kokemuksen suhteista: käsitteet ilman kokemusta ovat tyhjiä, ja kokemus ilman käsitteitä on sokea.

Taiteessa on mielestäni kuitenkin aivan sama kummalta puolelta sanomme yrittävämme lähestyä omaa kokemustamme - aisteista vai ajattelusta käsin: lopputulos on esteettiseltä kannalta aina sama.

Kun sana (ajatus) ja tunne (affekti) ovat yhtä, ei ole mitään merkitystä sillä, kumpi ontologinen elementti - aistit vai mieli (jos niitä ylipäätään voi erottaa toisistaan ainakaan taiteessa) preferoi.

Vaikka filosofiani rakentuukin ontologisen eron lähtökohdalle (emme voi ymmärtää kokemusta pelkästään aisteista käsin), se ei kiellä sensualismin periaatetta esteettisenä tosiasiana.

Runoilija (taiteilija ylipäätään) on viime kädessä aina eräänlainen sensualisti. Jos jotain opin viime kesän kirjallisista kokeiluistani niin tämän. Opin melkein sanomaan sen, mitä (melkein) todella tunnen...
*
Huomautan vielä lisäykseksi, että vaikka pidänkin sensualismia esteettisesti verifioituvana kantana (esteettinen kokemus ja luovuus todentaa sen; jopa Kantin ylevä on osittain linjassa sensualismin kanssa!), niin ontologisesti ja tietoteoreettisesti olen edelleenkin ei-nyt-niin-kovin-sensualisti (parit hymiöt ja irvistys tähän).

Me emme tiedä mitään aisteista käsin. Me 'vain' koemme jotain. Mitä tuo kokemus on, 'tiedon' siitä antaa diskursiivinen tilkkutäkki, eri ajattelujärjestelmien rypäs. Mutta esteettisessä elämyksessä diskursiivinen ja puhtaasti kokemuksellinen ovat 'puhtaimmillaan' yhtä.

Tietenkään eri ihmistieteelliset diskurssit eivät ole tietoa siinä mielessä kuin matemaattinen 1 + 1 = 2 tai jonkin Cernin hiukkaskiihdyttimen antama kokeellinen näyttö ovat tietoa (tai pikemminkin informaatiota). Puhumattakaan teologisesta 'tiedosta', joka on aivan erityisen omalaatuinen tiedon lajinsa.

Teologia pyrkii antamaan (uskonnollisen) mielekkyyden ja merkityksen elämään, ihmistieteet yrittävät selittää ja jopa ymmärtää ihmisen käyttäytymistä, kun taas matematiikka ja fysiikka pyrkivät yhdessä osoittamaan, mitä maailma ja universumi on.

Minun näkemyksessäni nämä kolme lähtökohtaa eivät kuitenkaan koskaan kohtaa universaalisti muualla kuin taiteessa. Yhä silti huomautan ja muistutan vielä, että kolme kuukautta sitten en olisi kirjoittanut sensualismista näin myönteisessä hengessä. But times - they are a-changing even in the old dog's life (mikäli näin voi englanniksi sanoa).
*
http://www.google.fi/search?sourceid=navclient&aq=t&ie=UTF-8&rlz=1T4RNWN_enFI272FI274&q=condillac
http://en.wikipedia.org/wiki/Sensualism
http://plato.stanford.edu/entries/condillac/
http://en.wikipedia.org/wiki/Solipsism#Minimalism
http://en.wikipedia.org/wiki/Methodological_solipsism
http://www.iep.utm.edu/s/solipsis.htm
http://en.wikipedia.org/wiki/Max_Stirner

Vaimo vei rahat ja oikeutuksen tietoon - 'epistemologinen' essee

Kirjoitettu alunperin Hotasen salablogin' päreeseen 'Olemassaolosta', jonka jokainen saa etsiä itse.
(Alkuperäiseen verrattuna tätä versiota on täydennetty ja korjailtu - Lisäys klo: 15.45)

*
Alkuperäinen päre

Gorgias (n. 483–375 va) oli kreikkalainen filosofi, sofisti, joka esitti todistuksen kol­melle väitteelle: 1) Mitään ei ole olemassa. 2) Jos jotakin olisi olemassa, ei kukaan voisi sitä tietää. 3) Jos jotakin olisi olemassa ja joku voisi sen tietää, hän ei voisi ilmoit­taa sitä toisille.

Hänen todistustaan ei tunneta, mutta oletetaan hänen näkemyk­sensä ol­leen, ettei ei ole mitään ehdotonta.

Hotis kirjoitti kommentissaan ko. päreessä seuraavasti:

On olemassa erilaisia tiedon määritelmiä, joista klassinen on Platonin Theaitetos-dialogissa
1. A uskoo, että p,2. A:lla on päteviä perusteita sille väitteelle, että p,3. p on tosi
Tämän mukaan tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus.

Todellisuuskäsitystä, joka useimmilla ihmisillä on arkiajattelussaan, kutsutaan naiiviksi realismiksi. Sen mukaan saamme välittömästi oikeata tietoa siitä, millainen todellisuus on. Mielestäni tällainen käsitys ei ole kovinkaan naiivi. Arkiajattelu ei välttämättä eroa paljon, jos aina ollenkaan, filosofisesta ajattelusta.

Skeptisismin ja varman tiedon välimaastoon sijoittuu Peircen fallibilismi, jonka mukaan ihminen on erehtyväinen ja tieto aina enemmän tai vähemmän epätäydellistä ja epävarmaa. Silti voi tapahtua edistymistä kohti tiedollista totuutta.

RR

Hotasen esimerkki Gorgiaan nihilismistä on ontologinen eli olemassaoloa ja olemista koskeva, mutta seuraavassa aion tarkastella totuutta ja tietoa epistemologisesta eli tietoteoreettisesta perspektiivistä - siis kommentti-osion näkökulmasta.

*
Platonin määritelmä on hyvä mutta kovin yleistävä. Ongelmalliseksi sen tekee kakkos-premissi. Mitä merkitsee pätevyys?

Tiedämmekö todella silloin, kun väitämmme perustellusti tietävämme?

1) Internalistien mukaan 'sisäinen' vakuuttuneisuus riittää, koska pelkät aistihavaintoon perustuvat perustelut muodostavat loputtoman ketjun - ns. premissien regressio.

Väite on perusteltu induktiivilogiikan kritiikillä. Emme voi tietää ovatko kaikki korpit mustia. Siis aivan kaikki - eivät ainoastaan nykyiset vaan myös menneet ja tulevat. Jos yksikin korppi on vaikka valkoinen, kaikki korpit eivät ole mustia.
Tämä on loogisesti pätevä kritiikki, vaikka vaikuttaakin pilkunviilaukselta.

Empiristisemmin suuntautuneet pitävät moista vaatimusta tiedolle niin tiukkana, että se johtaa väistämättä skeptisimiin. Meidän pitäisi vain hyväksyä tiedon todennäköisyys-luonne. Todennäköisesti kaikki korpit ovat mustia (esim. 90%:sti).

Mutta tässä ei tietenkään ole kumottu skeptikkoa. Internalistit väittävätkin skeptisimin kieltääkseen, että meidän on pakko vakuuttua aistihavaintojen totuudesta 'sisäisesti', jotta pystyisimme puhumaan tiedosta.

Näin ollen käsitteistä tulee internalistille olennaisesti havaintoa konstituoivia, episteemisen varmuuden takaajia.

Internalistille kaikkien korppien mustuus voi olla 'itsestään selvä' totuus, jota ei tarvitse kyseenalaistaa. On oikeutettua sanoa kaikkien korppien olevan mustia. Tämä on internalistille varmaa tietoa ikäänkuin 'perususkomuksen' tasolla.
Internalisti voi uskoa kaikkien korppien mustuuteen yhtä suurella varmuudella/oikeutuksella kuin vaikka Jumalan olemassaoloon (vrt. Plantinga).

2) Eksternalistit asennoituvat tietoon aina empiristisemmin. Tiedolle on löydyttävä perusta empiirisen havainnoinnin kautta. Induktiologiikan kritiikki siis tekee tämän asennoitumisen kyseenalaiseksi.

Reliabilistit ovat eksternalisteja, joiden mielestä tiedon tulee perustua siihen, että sen on saavuttanut luotettavin menetelmin, kognitiivisesti kompetentti ihminen, joka on noudattanut tutkimuksen tekemisen yleisiä periaatteita (hyvereliabilismi).

Tämän linjan ongelma on paitsi sama kuin reliabilistien yleensä - havaintojen kontingenttisuus ja loputtomuus - myös se, mitä tarkoitetaan tiedollisella kompetenssilla. Ainahan joku voi väittää, ettei vastaväittäjän kompetenssi riitä. Tarkoittako hän tiedon määrää vai henkilön persoonallista olemusta?
Tämä ongelma ei taida ratketa kuin kehäpäättelyllä: koska tiedän, olen kompetentti, mutta skeptikko nauraa - jälleen kerran.

Edmund Gettierin lyhyehkö artikkeli 1960-luvun alussa mullisti tietoteoreettisen kekustelun, joka oli jämähtänyt Platonin malliin kautta vuosisatojen.

Hän osoitti, että mikään havintoon perustuva vakuuttuneisuus ei voi antaa meille varmuutta (perusteltu oikeutus ei takaa varmaa tietoa), koska voimme tulkita vaikka pellolla olevan lampaan lehmäksi kaukaa katsoessamme tai olettaa, että aamulla lompakossamme on aivan varmasti tietty määrä kolikoita, koska ne olivat siellä illalla nukkumaan mennessä - ja silti erehdymme.

Lisäys

Seuraava esimerkki on minun - ei Gettierin, vaikka hän kolikoista tunnetussa esimerkissään kirjoittaakin.
Gettierin esimerkki on myös komplisoidumpi ja sofistikoidumpi kuin minun, mutta periaatteessa ongelma on aivan samaa muotoa molemmissa: olemme oikeutettuja uskomaan, että meillä on perusteltua ja totta tietoa, mutta näin ei sittenkään ollut.

Gettierin tarinassa miehellä 'on tosi uskomus ja vain sattumalta oikeaan uskomukseen ohjanneet perustelut'. Minun esimerkkini tapauksessa miehellä on sattumalta väärä mutta periaatteessa oikein perusteltu uskomus.
Painotan enemmän uskomuksen kuin oikeutuksen sattumanvaraisuutta, joten joku voisi väittää, etten puhu samasta asiasta kuin Gettier.
(Kts. Tietoteoria.)

*
Emme vain tienneet, että vaimo kävi aamulla 'ratsaamassa' lompsamme etsiessään itselleen sopivaa parkkikolikkoa.
Koska vaimo lähtee tuntia aikaisemmin työhön, hän ei ehtinyt asiasta ilmoittaa, ja pöydälle jätetty, asiaa koskeva kirjelappu, oli lennähtänyt hänen lähtiessään oven aukaisusta ja avoinna olevasta ikkunasta syntyneen ilmavirran johdosta sohvan alle.

Näin ollen mies, joka oli varma (hänellä oli siis 'oikeaa tietoa') siitä, että hänellä oli kolikoita kahvi- ja bensa-automaatille, yllättyi.

Mies oli kyllä oikeutettu uskomaan, että tarvittavat kolikot löytyisivät, mutta kas - Gettier osoittaa, että oikeutus ei vielä riitäkään antamaan meille varmaa tietoa, ja tämä oli hänen merkittävä kritiikkinsä Platonin malliin.

Nyt voidaan tietysti spekuloida, että jos nainen olisi jättänyt lapun pöydällä olevaan lappupiikkiin eikä irrallisen siihen kohtaan, jossa mies pöydässä istui, tämä olisi havainnut lapun, koska se ei olisi lennähtänyt näkymättömiin.

Näitä jossitteluja riittää loputtomiin, mutta ne eivät ole olennaisia itse oikeutuksen kritiikin kannalta, koska ilmeistä on, ettei miehellä ollut mitään syytä epäillä oikeutustaan väittää, että hän TIESI lompakossaan olevan tietyn määrän kolikoita.

Perusteltu oikeutus ei siis kuitenkaan riittänyt takaamaan, että hänellä oli varmaa tietoa.

Reliabilisti väittäisi nyt, että tieto ei ollut luotettavalla tavalla saatua. Miten niin? Kuinka ihmeessä mies olisi voinut epäillä oikeutustaan tietoon, koska hänellä ei ollut ainoatakaan vastaevidenssiä? Ei edes 'aavistusta' eli jotain selvänäköisyyteen viittaavaa internaliststa vakaumusta (joka ei ole sekään tietoa).

Opetus tarinassa on se, että me emme milloinkaan pysty kontrolloimaan tiedollisten oikeutustemme perusteita täydellisesti, koska todellisuus on - ainakin meille itsellemme - kontingentti (epämääräinen, sattumanvarainen), ja sisäinen varmuutemme asioista perustuu pikemminkin arvauksiin (myös teoreettisiin), tottumuksiin ja tapoihin kuin 'kirkkaisiin ja selkeisiin ideoihin' kuten Descartes`n 'cogiton' tieto.

Tietenkään tästä ei voi vielä vetää samaa johtopäätöstä kuin Gorgias, jonka mukaan 1) mitään ei ole, 2) mitään en voi tietää, 3) mitään en voi sanoa, mutta käyttäkseeni tietoteoreetikkojen 'uusinta' jargonia, voin kyllä todeta, että tarinan aviomiestä 'otti pannuun' hänen havaittuaan itsestään riippumattoman erehdyksen tiedollisen oikeutuksensa suhteen.

*
PS. Tapaus ei aiheuttannut sen suurempaa perheriitaa. Asia ratkaistiin lopulta niin sanotussa 'Supreme Courtissa' eli 'sänkyoikeudessa'...mutta ei maha mittää - mieheltä oli joka tapauksessa viety perusteltu oikeutus tiedolliseen varmuuteen...

PPS. Fallibilismin periaatteella voinemme sanoa, että miehen tietoisuudessa tiedollisen oikeutuksen suhteen on saattanut tapahtua edistystä.
Erehdyttyään kerran ja opittuaan syyn siihen, hän ei enää ole niin varma siitä, että on oikeutettu tietämään lompakossa olevien kolikkojensa oikean määrän.
Kutsun tätä 'sokraattiseksi' edistymiseksi', koska siinä lähestytään koko ajan tietoisuuden 'varmuustilaa', jossa oikeutuksen oikeutus lähenee nollaa...